Browsing by study line "Criminal Law"

Sosiaalisen median käytön räjähdysmäisen kasvun myötä 2010-luvulla on kehittynyt täysin uusi sähköisen elinkeinon harjoittamisen muoto, vaikuttajamarkkinointi. Vaikuttajille saattaa tarjoutua mahdollisuus hyödyntää lapsiaan kaupallisissa yhteistöissä. Lapset mainostavatkin yhä useammin esimerkiksi omia lelujaan ja vaatteitaan. Tätä toimintaa on syntynyt kuvaamaan termi ”kaupallinen sharenting”. Vaikka vaikuttajamarkkinointia koskevaa nimenomaista sääntelyä ei ole, on sen harjoittaminen sallittua perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattujen elinkeinovapauden ja sananvapauden nojalla sekä markkinointia koskevasta lainsäädännöstä ja itsesääntelystä johdettuna. Kuitenkin myös yksityiselämän suoja on erittäin vahva perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten suojaa nauttiva perustavanlaatuinen oikeus. Kahden yksilön ollessa samanaikaisesti perusoikeuksien subjektina on käsillä perusoikeuksien kollisio, jolloin ristikkäisiin suuntiin vievät oikeudet on pyrittävä punninnalla toteuttamaan mahdollisimman täysimääräisesti. Tutkielmassa kollisiossa olevat oikeudet kuuluvat lapselle ja tämän huoltajalla, joten lapsioikeudellinen tarkastelu on välttämätöntä. Tätä tarkastelua ohjaa moderni lapsikäsitys, jonka mukaan lapsi mielletään erityistä suojelua tarvitsevaksi itsenäiseksi oikeussubjektiksi. Lisäksi kaikessa lasta koskevassa päätöksenteossa on otettava ensisijaisesti huomioon lapsen etu. Lapselle kuuluvat oikeudet ovat samalla huoltajan velvollisuuksia, jotka huoltajan on otettava huomioon lastaan koskevassa päätöksenteossa eli esimerkiksi silloin, kun huoltaja päättää harjoittaa kaupallista sharentingia. Hyvääkin tarkoittava huoltaja ei aina toimi lapsen edun mukaisesti. Erityisesti kaupallisen sharentingin yhteydessä lapsen yksityiselämän suoja vaarantuu. Huoltajan toiminnan rikosoikeudellinen raja on kuitenkin häilyvä. Tutkielmassa pyritäänkin esittämään rajanvetoa myös huoltajan toiminnan lainmukaisuuden osalta. Keskeistä tutkielmassa on löytää lapsen edun mukainen ja muita lapsen oikeuksia kunnioittava ratkaisu, joka ei kuitenkaan rajoita liikaa huoltajalle tunnustettuja oikeuksia.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuutta koskevan yksityisoikeudellisen ja rikosoikeudellisen sääntelyn suhdetta. Liikesalaisuus on ilmiönä kiinnostava monimuotoisuudensa vuoksi. Toimialasta riippumatta yhtiöiden toiminta perustuu yhä enemmän tiedon hallintaan modernissa verkostoituneessa tietoyhteiskunnassa ja usein merkittävä osa tästä tiedosta on liiketoimintaan liittyvää luottamuksellista tietoa. Suomessa liikesalaisuuksien suoja on rakentunut pääosin rikoslainsäädännön varaan. Rikoslakiin (39/1889) liikesalaisuuksia koskevat kriminalisoinnit otettiin 1990-luvulla rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen yhteydessä. Liikesalaisuuksien yksityisoikeudellista suojaa vahvistettiin, kun Suomessa tuli voimaan 15.8.2018 uusi liikesalaisuuslaki (595/2018). Liikesalaisuuslain säätämisen myötä liikesalaisuus määriteltiin lakiteknisesti, ja määritelmän käsitettä käytetään niin yksityisoikeudellisessa kuin rikosoikeudellisessa liikesalaisuussääntelyssäkin. Liikesalaisuuslain 2 §:n mukaan liikesalaisuus on tietoa, joka ei ole yleisesti tunnettua tai helposti selville saatavissa ja jolla on taloudellista arvoa liiketoiminnassa. Lisäksi tiedon laillisen haltijan on tullut ryhtyä kohtuullisiin toimenpiteisiin sen suojaamiseksi. Liikesalaisuuden käsitettä käytetään sekä yritysvakoilua, yrityssalaisuuden rikkomista että yrityssalaisuuden väärinkäyttöä koskevissa rikossäännöksissä. Liikesalaisuuden käsitteen määritelmää voidaan pitää suhteellisen laajana ja kielellisesti osittain monimutkaisena. Rikosoikeudellisessa järjestelmässä laillisuusperiaatteen näkökulmasta tämä voi näyttäytyä ongelmallisena. Rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvä epätäsmällisyyskielto edellyttää rangaistussäännöksen suojelukohteen täsmällistä määrittelyä. Tämän tutkielman tarkoitus on vastata lainopillisin tutkimusmenetelmin ensinnäkin siihen, vastaako liikesalaisuuden määritelmä laillisuusperiaatteen asettamia vaatimuksia. Niin ikään tässä tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuuslain säännösten merkitystä ja vaikutusta liikesalaisuutta koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn soveltamiseen. Liikesalaisuuslain merkitystä rikoslakiin tarkastellaan liikesalaisuuslain ja rikoslain toisiaan keskenään osittain vastaavien tekojen kautta. Tarkastelussa tuodaan esiin käsitteiden sisällöllisiä yhteneväisyyksiä ja hahmotetaan niiden keskenäistä merkitystä. Liikesalaisuuslain mukaisia seuraamuksia suhteessa rikosoikeudelliseen järjestelmään arvioidaan erityisesti ne bis in idem -kiellon ja kohtuullistamisperusteiden kontekstissa. Kun rikoslain säännöksissä ei viitata määritelmää lukuunottamatta liikesalaisuuslain säännöksiin, voidaan sääntelykehikkoa pitää jokseenkin vaikeasti hallittavana kokonaisuutena. Nykyistä liikesalaisuutta koskevaa sääntelykokonaisuutta ei voida pitää rikosoikeudellisesti täysin ongelmattomana eikä selkeänä.

Kohtuuttoman suuriin luottokustannuksiin voidaan puuttua sekä rikos- että siviilioikeudellisin menettelyin. RL:n säännös luottokiskonnasta muotoiltiin osittain uudelleen silmällä pitäen pikaluottoyhtiöitä, sillä tunnusmerkistötekijöinä on mainittu seikkoja, jotka eivät istu mielekkäästi yksityishenkilöiden väliseen luotonantoon. Uudistuksen tarkoituksena oli pyrkiä estämään ja rajoittamaan pikaluottojen tarjonnassa havaittuja ongelmia. Mainitulla uudistuksella ei kuitenkaan saavutettu lainsäätäjän asettamia tavoitteita pikaluottoyhtiöiden toiminnan rajoittamisesta. Näistä syistä lainsäädännön kiristäminen katsottiin välttämättömäksi, jonka seurauksena kuluttajansuojalakiin vuonna 2013 lisättiin kutsuttu korkokattopykälä. Pikaluottotoimintaan liittyvien ongelmien yhä jatkuessa, lainsäätäjä päätti pitkällisten keskusteluiden jälkeen kiristää korkokattopykälää ja uusi säännös astui voimaan 2019 syksyllä. Ennen kuluttajansuojalakiin säädettyjä korkokattopykälää niin sanotut pikalainat herättivätkin keskustelua lähinnä luottokiskonnan osalta. Tuon aikaisen oikeuskäytännön perusteella pikalainayhtiöiden ei kuitenkaan katsottu syyllistyneen luottokiskontaan. Myös luottotoiminnan rikosoikeudellisen sääntelyn tarvetta kritisoitiin, ja esitettiin näkökulmia, joiden mukaan pelkästään siviilioikeudellinen sääntely tulisi olla riittävää. Kuitenkin kuluttajansuojalain säännökset, erityisesti uusi korkokattopykälä asettavat tiukat rajat hyväksyttävälle korolle sekä muille velasta maksetuille kuluille. Lainsäätäjän tahtotila pikalainayhtiöiden toiminnan rajoittamiselle on selvä. Yhtä lailla on selvää, ettei uuden lain mukaan luottotoiminnassa korkeita korkoja ja kuluja voida perustella enää luottoriskillä ja luotonantajan omilla kuluilla. Lainsäätäjän tahtotila huomioon ottaen, jää selvitettäväksi onko lainsäätäjän tahdonilmaisulla hyväksyttävästä korkotasosta merkitystä myös rikoslain luottokiskontasäännöksen arvioinnin kannalta kulutusluotoissa? Tutkimuksen tarkoituksena on näin ollen selvittää korkokattopykälän vaikutusta suhteessa luottokiskonnan tunnusmerkistöön lainsäätäjän tarkoituksen, rikosoikeudellisen tulkintadoktriinin sekä oikeuskäytännön perusteella.

Marknadsmanipulation är en form av straffbart marknadsmissbruk. De straffrättsliga reglerna hittas alltsedan totalreformen av strafflagen år 1999 i strafflagen. Idag finns två mycket centrala europeiska regelverk på området: marknadsmissbruksförordningen (MAR) och marknadsmissbruksdirektivet (MAD II). Dessa regelverk har inverkat starkt på det nationella rättsläget. I och med att användningen av internet har ökat har även miljön som värdepappersmarknaden existerar i förändrats. Under 2020–2021 uppstod ett dittills oskådat fenomen på börsen i USA, då ett stort antal individer samordnade sig via sociala medier för att uppnå en effekt på bolaget GameStops aktiekurs. Som resultat av skeendet uppstod frågan på ett allmänt plan ifall sådana typer av manipulativa flockbeteenden kan vara straffbara. Den straffrättsliga bedömningen utgår ifrån en viss brottsbeskrivning, vars element bör tolkas för att kunna bedöma ifall någonting straffbart hänt. Marknadsmanipulation kan antingen ske genom information i endera skriftlig eller muntlig form eller genom transaktioner. För att bedöma under vilka grunder som ansvar kan tillskrivas individer som agerar i grupp analyseras brottet marknadsmanipulation utifrån de straffrättsliga bestämmelserna om medverkan. Denna avhandlings syfte är att ge en överskådlig blick av brottet marknadsmanipulation samt besvara frågan om huruvida flockbeteenden på marknaden kan anses vara marknadsmanipulation i brottets egentliga mening. Rättsläget är någorlunda otydligt till följd av bristen på rättspraxis på nationell nivå, vilket leder till att särskilt svensk praxis får en större betydelse för att beskriva det aktuella läget.

Keskustelu muuntohuumeista ja niiden kriminalisoinnista on ollut pinnalla enenevissä määrin 2000-luvun alusta alkaen, kun ensimmäiset muuntohuumeet alkoivat rantautua Suomeen. Nopeasti ymmärrettiin, että jotta muuntohuumeisiin voitaisiin reagoida nopeasti ja estää uusien aineiden leviäminen liian laajalle, tuli lainsäädäntöön tehdä suurehkoja muutoksia. Tämän johdosta Suomessa mahdollistettiin huumausaineiden kansallinen kriminalisointi sekä luotiin rikoslakiin uusi tunnusmerkistö kuluttajamarkkinoilta kielletyistä psykoaktiivisista aineista. Myös oikeuskäytännössä on jouduttu reagoimaan markkinoille tulleisiin uusiin aineisiin ja pohtimaan esimerkiksi rangaistusten yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Tämä on aiheuttanut keskustelua huumausainerikoksissa yleisesti käytössä olleista rangaistusasteikoista ja niiden käytöstä jatkossa. Oikeuskäytännössä on lisäksi jouduttu pohtimaan, miten rangaistusta mitattaessa voitaisiin arvioida tuntemattomia aineita niin, että rangaistus olisi oikeassa suhteessa aineen vaarallisuuteen ja vahingollisuuteen nähden. Tämän tutkielman tarkoituksena on selventää, millainen lainsäädäntö uusia psykoaktiivisia aineita eli muuntohuumeita koskee ja, miten oikeuskäytäntö niiden ympärille on muodostunut. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisia ongelmakohtia muuntohuumeiden kriminalisointiin liittyy ja millaisia haasteita lainkäyttäjä kohtaa rangaistuksia arvioitaessa. Näitä kysymyksiä pyritään tarkastelemaan historian kehityksen valossa selventämällä, miten muuntohuumeita koskeva kriminalisointi on vuosien saatossa muuttunut niin kansainvälisesti kuin kansallisella tasolla. Pääasiallisena metodina tutkielmassa toimii lainoppi ja sen avulla on tarkoituksena tutkia voimassa olevaa oikeutta sekä säännöksiä koskien uusia psykoaktiivisia aineita. Tärkeimpinä lähteinä tässä tutkielmassa toimivat oikeuskirjallisuuden ja korkeimman oikeuden ratkaisujen lisäksi myös muutamat alempien oikeusasteiden ratkaisut sekä eri organisaatioiden ja asiantuntijoiden lausunnot ja asiantuntija-artikkelit.

Viranomaisille ilmoitetuista raiskauksista vain hieman yli 20 prosenttia etenee käräjäoikeuden käsiteltäväksi, ja vielä tätäkin pienempi määrä johtaa syyksi lukevaan tuomioon. Suurin syy prosessin näennäiseen tehottomuuteen lienee se, että raiskausrikosten todisteluun liittyy usein erityisen vaikeita näyttöongelmia. Oikeuskäytännössä varsin yleisiä ovat niin sanotut sana vastaan sana -tilanteet, joissa rikoksen osapuolet esittävät keskenään ristiriitaisen kertomuksen tapahtuneesta. Näyttömahdollisuuksien ollessa heikot, joutuu tuomioistuin turvautumaan vaihtoehtoisiin keinoihin, kuten välittömän näytön ulkopuolisen todistelun vastaanottamiseen sekä asianosaisten kertomusten luotettavuuden arviointiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä keinoja tuomarilla on ratkaista sellaisia raiskaustapauksia, joissa näyttöä on vain vähän tai ei ollenkaan ja mitä haasteita tällaiseen välittömän näytön ulkopuolisen todistelun arvioimiseen voi liittyä. Korkeimman oikeuden raiskausrikosten näytönarviointia koskevista ratkaisuista ilmenee, että painoarvoa on vastaavissa tapauksissa annettu välilliselle näytölle sekä arvioille siitä, onko asianomistajan kertomusta tapahtuneesta pidettävä luotettavana. Korkein oikeus ei ole tarkentanut välillisen näytön käsitettä, eikä sitä ole juurikaan käsitelty oikeuskirjallisuudessa. Sillä kuitenkin tarkoitettaneen samaa kuin välillisellä todistelulla oikeudenkäynnissä. Välilliseksi näytöksi voivat lukeutua monet erilaiset todisteet, mutta yleisimpiä välillisen näytön tyyppejä raiskausrikosten todistelussa ovat lääkärinlausunnot ja potilaskertomukset sekä tapahtumalle ulkopuolisten henkilöiden kertomukset tapahtuneesta. Välillinen näyttö vaatii kuitenkin tuekseen myös luotettavaksi arvioidun asianomistajan kertomuksen, jotta tuomioistuin voi jäädä vaille varteenotettavaa epäilyä rikoksen tapahtumisesta. Tuomioistuimissa tehty asianomistajan kertomuksen luotettavuusarviointi näyttäytyy paikoittain kestämättömänä konstruktiona. Oikeus- ja todistajanpsykologisen tutkimustiedon valossa tuomioistuimet eivät vaikuta ottavan kertomukseen vaikuttavia tekijöitä, kuten kertojan muistia ja tämän henkilökohtaisia ominaisuuksia riittävästi huomioon, joka voi olla omiaan vaarantamaan asianosaisten oikeusturvaa. Oikeustilaa tulisi parantaa kannustamalla tai jopa velvoittamalla todistajanpsykologisen tutkimustiedon huomioon ottamiseen tilanteissa, joissa luotettavuusarvioinnilla on merkittävä vaikutus asian lopputulokseen.

Tiivistelmä - Referat – Abstract Rahanpesulla tarkoitetaan tekoa tai tekokokonaisuutta, jonka päämääränä on peittää tai häivyttää rikoksen tuottaman hyödyn tai omaisuuden alkuperä. Rahanpesemiseen liittyy taloudellista hyötyä tuottaneen esirikoksen tekijän pyrkimys rikoksesta saadun taloudellisen hyödyn alkuperän salaamiseen. Rahanpesemisen jälkeen hyöty lopulta kuitenkin palautuu esirikoksen tekijälle, joko omistus– tai hallintaoikeuksin. Rahanpesurikosten tausta on vahvasti kansainvälinen: rahanpesun kriminalisointi perustuu kansain¬välisiin instrumentteihin ja EU–lainsäädäntöön. Rahanpesun kriminalisoinnin tavoitteet kansainvälisissä instrumenteissa ovat laajentuneet alkuperäisestä kansainvälisen laittoman huumausainekaupan torjunnasta turvaamaan kansainvälisen rahoitusjärjestelmän puhtautta ja luotettavuutta sekä demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän suojelua yleisesti vakavan rikollisuuden haitoilta. Viimeaikaisessa kehityksessä erityisesti terrorismin torjunta sen rahoitukseen puuttumalla on ollut keskiössä rahanpesurikosten tavoitteiden määrittämisessä. Suomen rikosoikeudessa yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kriminalisoinneilla pyritään saavuttamaan yhteiskunnallisesti ajatellen jotain arvokasta: oikeushyvien suojelua. Oikeushyvien suojelun periaate on kiinteässä yhteydessä asianomistaja–aseman määrittämiseen, sillä Suomen rikosoikeudessa asianomistajana lähtökohtaisesti pidetään sitä, joka on rikoksella välittömästi loukatun, kriminalisoinnin suojeluobjektina olevan oikeushyvän haltija. Tämän vuoksi kunkin rangaistussäännön suojeluobjektin tunteminen on keskeistä vastattaessa kysymykseen asianomistajan asemasta. Rahanpesun suojeluobjekti on kuitenkin jäänyt sekä kansainvälisisissä instrumenteissa että kansallisella tasolla epämääräiseksi ja yhä laajenevaksi argumentoinniksi, eikä kysymykseen rahanpesun asianomistajuudesta ei kuitenkaan ole helppo antaa yksiselitteistä vastausta. Oikeuskirjallisuudessa useimmiten on todettu, että rahanpesulla ei ole asianomistajaa. Tämä näkemys perustuu ajatukselle siitä, että rahanpesun kriminalisoinnilla suojattavat oikeushyvät ovat ensisijaisesti yhteisöllisiä ja abstrakteja. Rahanpesu kriminalisoimalla pyritäänkin ensisijaisesti suojelemaan yhteisöllisiä oikeushyviä, kuten rahoitusjärjestelmän puhtautta ja demokraattista yhteiskuntajärjestystä, mutta kriminalisoinnin viimekätisenä tavoitteena on kuitenkin suojella esirikoksen kriminalisoinnilla turvattua oikeushy¬vää. Rahanpesun kohteena ollut omaisuus voidaan tietyissä tapauksissa kuitenkin tuomita esirikoksella loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Kysymys rahanpesun asianomistajasta on kohtuullisen helposti ratkaistavissa tilanteessa, jossa esirikoksella ei ole asianomistajaa. Tällainen tilanne on esimerkiksi huumausainerikoksessa. Käytännön ratkaisutilanteet voivat kuitenkin liittyä kaikkiin taloudellista hyötyä tuottaviin rikoksiin, jolloin kysymys rahanpesun asianomistajasta muuttuu monimutkaisemmaksi. Vaikka rangaistussäännöllä ensisijaisesti suojeltu oikeus¬hyvä olisikin yhteisöllinen, voidaan sillä tavoitella myös henkilöllisten oikeushyvien suojelua. Siten rahanpesun tunnusmerkistön täyttävällä teolla voidaan loukata ensisijaisten, yhteisöllisten suojeluobjektien lisäksi myös henkilöllisiä oikeushyviä, esimerkiksi omaisuudensuojaa. Mikäli rahanpesun tunnusmerkistön täyttävällä teolla aiheutetaan välitöntä vahinkoa suojelun kohteena olevan oikeushyvän haltijalle siten, että on mahdollista esittää tällä perusteella yksityinen oikeudellinen korvausvaade, asianomistajan aseman saavuttamisen edellytykset täyttyvät myös rahanpesussa. Harkinnassa on otettava huomioon myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja acces to justice – vaatimusten täyttyminen: joissa asianomistajan asema rahanpesuoikeudenkäynnissä voi olla esirikoksen uhrille ainoa keino esittää vahingonkorvausvaatimuksia niistä menetyksistä, joita esirikos on hänelle aiheuttanut.

Ihmiskauppa ja kiskonnantapainen työsyrjintä on Suomen rikoslaissa tunnistettu suhteellisen vähän aikaa sitten. Ihmisryöstöä koskeva ihmiskauppaa edeltänyt säännös on tullut voimaan vuonna 1995 ja ihmiskauppaa ja kiskonnantapaista työsyrjintää koskevat säännökset ovat tulleet voimaan vuonna 2004. Tästä syystä asiasta ei ole ehtinyt muodostua erityisen paljon oikeuskäytäntöä eikä siitä ole ehditty tehdä tutkimusta samalla tavalla, kuin monista oikeustieteen pitkäaikaisemmista ilmiöistä. Ihmiskauppaa ja sen lähirikoksia koskeva KKO:n oikeuskäytäntö on puutteellista. KKO:n ratkaisuja, jotka koskevat ihmiskaupan rikosoikeudellista arviointia, on vain kolme kappaletta ja kiskonnantapaista työsyrjintää koskevaa KKO:n oikeuskäytäntöä ei ole yhtään. Tästä syystä kyseessä olevia säännöksiä koskevaa tutkimusta on syytä tehdä. Tutkielmani tutkimuskysymys on seuraava: Miten erotetaan, milloin on kyse pakkotyötarkoituksessa harjoitetusta ihmiskaupasta ja milloin kyse kiskonnantapaisesta työsyrjinnästä? Tämän selvittämiseksi käyn tutkielmassa läpi pakkotyötarkoituksessa harjoitetun ihmiskaupan (RL 25:3) tunnusmerkistön ja säännöksen soveltamistilanteet, käyn läpi laajasti sitä, miten pakkotyön käsite voidaan määritellä ja käyn läpi kiskonnantapaisen työsyrjinnän (RL 47:3 a) sekä työsyrjinnän (RL 47:3) tunnusmerkistön ja soveltamistilanteet. Tutkimuskysymykseen vastaan tekemällä johtopäätöksiä siitä, millaisia eroja ja yhtäläisyyksiä kyseessä olevien rikosten tunnusmerkistöillä ja niiden soveltamistilanteilla on. Tutkimuskysymykseen vastaamisessa käytän lainopillista metodia, joka tutkii oikeusnormeja systematisoimalla ja tulkitsemalla niitä. Tutkimus voidaan vielä tarkemmin luokitella rikoslainopin alaan. Tutkimus voi toimia apuna lainsoveltajille käytännön ratkaisutoiminnassa selventämällä edellä mainittujen rikostunnusmerkistöjen soveltamistilanteiden välisiä eroja. Tutkimuksessa käytän lähdeaineistona lakeja, lakien esitöitä, KKO:n ennakkopäätöksiä, käräjä- ja hovioikeuden ratkaisuja ja oikeuskirjallisuutta. Lisäksi käytän kansainvälisiä lähteitä, kuten kansainvälisiä sopimuksia, EU:n oikeuslähteitä ja EIT:n oikeuskäytäntöä. Käytän myös kansainvälisten järjestöjen, kuten ILO:n, piirissä laadittuja kansainvälisten sopimusten soveltamista koskevia ohjeita, joilla on suuri arvo erityisesti pakkotyön merkityssisällön selvittämisessä.

Detta är en rättsvetenskaplig avhandling med straff- och offentligrättsligt utgångsläge angående polisens befogenheter att använda maktmedel. Polisens befogenhet och rätt att använda maktmedel i olika situationer analyseras rättsdogmatiskt genom att granska både offentligrättsliga och straffrättsliga normer som utgör rättsgrunden för polisiär maktmedelsanvändning. Förutom analys av inhemsk rätt undersöks även nordisk lagstiftning och internationell rättspraxis i syfte att få en klarare helhetsbild beträffande polisens möjligheter att använda maktmedel de lege lata. Polisens användning av maktmedel ger uttryck för det statliga maktmonopolet. Genom att använda maktmedel mot enskilda gör polisen en inkräktning på samma fri- och rättigheter som polisen enligt lag ska skydda. Det är viktigt att polisens maktmonopol kontrolleras genom att uppställa tydliga ramar beträffande gränserna för polisens befogenheter och rättigheter att använda makt. Utmaningen ligger i att hitta en jämvikt mellan polisens möjligheter att utföra krävande tjänsteuppdrag och att samtidigt trygga människors fri- och rättigheter. Om polisens befogenheter att använda maktmedel stadgas i polislagen 2:17. Nödvändighets- och försvarlighetskravet är centrala med avseende på de yttre gränserna för polisens användning av maktmedel. Polisen har i vissa fall även rätt att använda nödvärn enligt strafflagen 4:4, men gränsdragningen mellan maktmedelsanvändning och rätten till nödvärn är inte alltid tydlig och klar. I denna avhandling utreds hur gränserna mellan offentligrättslig maktmedelsanvändning och straffrättslig tillämpning av nödvärn tillämpas i praktiken. Som särskilda forskningsområden granskas polisens maktmedelsanvändning mot passivt motstånd samt polisens befogenheter att avsiktligen använda sig av maktmedel med dödlig utgång.

Tutkielman aiheena on ns. itsepesun rangaistavuuden alan tarkastelu suomalaisessa rikosoikeudessa. Itsepesulla tarkoitetaan toimia, joissa esirikokseen osallinen kohdistaa omalla rikoksella saatuun rikoshyötyyn rahanpesutoimia. Rahanpesun ollessa ennen kaikkea kansainvälinen uhka, perustuu rahanpesun kriminalisointi kansallisesti erityisesti kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseen. Suomeakin velvoittavat kansainväliset rahanpesua koskevat sopimukset edellyttävät lähtökohtaisesti myös itsepesun kriminalisointia, elleivät sopimusvaltion perustuslain periaatteet tai oikeusjärjestelmän peruskäsitteet muodosta estettä kriminalisoinnin toteuttamiselle. Suomessa itsepesun kriminalisoiminen on nähty ongelmallisena, ja kriminalisointivelvoitteesta poikkeamista onkin perusteltu juuri sillä, että kansalliset rikosoikeudelliset perusperiaatteet olisivat ristiriidassa kriminalisoinnin kanssa. Itsepesusta ei Suomessa ole voitu rikoslain 32 luvun 11 §:n mukaisesti tuomita esirikokseen osallistunutta tekijää lainkaan aina vuoteen 2012 asti, jolloin itsepesu kriminalisoitiin rajoitetusti edellä mainittua rajoitussäännöstä muuttamalla. Kriminalisoinnin taustalla olivat ennen kaikkea Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet sekä järjestäytyneen huumausainerikollisuuden torjuminen. Itsepesun kriminalisointi toteutettiin kuitenkin niin suppeasti, ettei itsepesusta ole annettu tähän päivään mennessä vielä yhtään varsinaista tuomiota. Itsepesun rangaistavuuden alan laajuus on noussut puheenaiheeksi aika ajoin, ja aihe on taas ajankohtainen Euroopan unionin antaessaan 23.10.2018 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1673 rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin, joka sisältää jäsenvaltioille velvoitteita rahanpesun ja itsepesun kriminalisoimisesta. Periaatteellisempana direktiivin tuomana muutoksena on juuri itsepesun laajempi kriminalisointivelvoite, jonka pohjalta oli Suomessa tarpeen harkita, kuinka laajasti ja millä keinoin itsepesun kriminalisointi Suomen rikoslainsäädännössä toteutetaan. Tutkielman tavoitteena onkin tutkia ennen kaikkea sitä, mahdollistavatko kansalliset perusperiaatteet itsepesun kansainvälisestä kriminalisointivelvoitteesta poikkeamisen ja minkälainen harkintamarginaali EU:n jäsenvaltioilla on valtioiden saattaessa direktiivejä kansallisesti voimaan. Kansallisia perusperiaatteita tarkastelemalla tutkielmassa päädytäänkin siihen, että nämä oikeusperiaatteet ovat ristiriidassa itsepesun rajattoman kriminalisoinnin kanssa. Vaikka kansainvälisten velvoitteiden täyttäminen sekä laillisen rahoitusjärjestelmän suojaaminen nähdäänkin tärkeinä asioina, tulee itsepesun kriminalisoinnin alassa ottaa huomioon kansalliset perusperiaatteet, jotka väistämättä nähdään ongelmallisina tietyn tyyppisiä tekoja kriminalisoitaessa itsepesuna. Toisaalta kansallisesti ei voida nähdä ongelmallisena sitä, että itsepesu on rangaistavaa silloin, kun sillä aiheutetaan sellaista lisävahinkoa, jota esirikos rangaistuksineen eivät kata. EU:n rahanpesurikosdirektiivin asettamat velvoitteet saatettiin Suomessa voimaan joulukuussa 2020 rikoslain muutoksella. Nykyistä oikeustilaa voidaankin pitää perusteltuna ja itsepesun rangaistavuuden alaa riittävän laajana.