Browsing by study line "History, in Finnish"

Tutkielmani kartoittaa romantiikan runoilijan Percy Bysshe Shelleyn ensimmäisen vaimon Harriet Shelleyn postuumin kiistanlaisen aseman syntyvaiheita. Tutkin hänen julkisen henkilökuvansa rakentumisen käytänteitä, siihen kytkeytynyttä vallankäyttöä sekä siihen liittyviä tiedon tuottamisen ehtoja biografisten tekstien ympärillä käytyjen keskusteluiden pohjalta. Tutkimusongelman ytimessä on Percy Bysshe Shelleyn henkilökuvan ympärille rakennettu nerouden representaatio, jota tarkastelen henkilökuvana. Representaation taustalla toimii laajempi nerouden monimutkainen merkityksellistämisprosessi. Prosessin ytimessä operoi myyttinen ja miehinen käsite genius eli nerous. Merkityksellistämisprosessin pohjalta muodostui nerouden ruumiillistuma eli nero, jonka ympärille syntyi nerokultti, joka loi lähtökohdat Percyn ja myös Harrietiin henkilökuvan rakentumiselle. Tutkimuskysymykseni ovat siis seuraavat: Mitä viktoriaaninen nerodiskurssi on, ketkä sitä rakensivat ja mitä sillä ajettiin? Missä asiayhteyksissä Harriet nousi esille keskusteluissa ja miksi? Missä määrin, ja missä suhteessa nerodiskurssi ohjasi Harrietista tuotettuja merkityksiä ja näin ollen rakensi, muokkasi ja muutti Harrietin henkilökuvaa ja mainetta? Esitän tutkimuksessani, että Harrietin henkilökuva rakentui viktoriaanisissa keskusteluissa tiiviissä suhteessa Percy Bysshen Shelleyn nerouden rakentumisen kanssa. Näin ollen päättelen, että mitään aitoa Harrietia ei ole, vaan ainoastaan hänestä konstruoituja representaatioita, jotka palvelivat hänen puolisonsa nerokulttia. Työssäni hyödynnän kolmea eri lähderyhmää, joiden kautta aktiivinen tiedon tuottaminen ja merkityksenanto Harrietista paikantui nerodiskurssin kontekstissa. Harrietin itse tuottamien lähteiden vähyys edellyttää tutkimuskentän ja aineistojen laajentamista käsittämään lehdistöä, kirjeaineistoja ja biografisia tekstejä, jotka käsittelivät suoraan tai epäsuorasti julkisesti Harrietia. Tulkintaa kontekstualisoi viktoriaaninen kirjallinen ja biografinen historia, porvarillinen koti-ideologia, nerodiskurssi ja sankaripalvonta.

Tutkielma selvittää, miten valtakunnallinen peruskoulu-uudistus näkyi helsinkiläisen Oulunkylän yhteiskoulun toiminnassa. Peruskoulu-uudistuksessa Suomen koulujärjestelmä muuttui oppivelvollisuuden kattaneen kansakoulun ja korkeampaan koulutukseen valmistaneen oppikoulun käsittäneestä erilliskoulujärjestelmästä yhtenäiskoulujärjestelmäksi, jossa yhdeksänvuotinen oppivelvollisuuskoulu eli peruskoulu oli kaikille yhteinen. Ennen peruskoulua suuri osa oppikouluista, myös Oulunkylän yhteiskoulu, oli yksityisomisteisia, ja uudistuksen vastustajat pelkäsivät yksityisten oppikoulujen tulevaisuuden puolesta. Tutkielma avaa yhden yksityisen oppikoulun ja sen piirissä toimivien suhdetta valtakunnalliseen uudistukseen ja sen poliittisiin taustoihin, sekä kuvaa yleisesti muutoksia, joita peruskoulu yksityisenä pysyneeseen kouluun toi.

Tutkielmassa käsitellään kolmen antiikin roomalaisen myyttisen naisen kuolemaa. Nämä kolme naista ovat Lucretia, Verginia ja Dido. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten sukupuoli näkyy heidän kuolemiensa kuvauksissa. Tutkimus käsittelee myös sitä, mikä tekee kuolemasta erityisen roomalaisen ja miten roomalainen kuolema, romana mors, näyttäytyy. Lisäksi tutkimus ottaa kantaa siihen, millaisia tunteita hahmot näyttävät kokevan, miten hahmoja toiseutetaan ja miten hahmojen tarinoita on käytetty antiikin jälkeen. Lucretian, Verginian ja Didon tarinat ovat esimerkkejä naisten kuolemista roomalaisessa kirjallisuudessa. Tarinoista selkeimmin esille nouseva teema tämän tutkimuksen näkökulmasta on hahmojen kuolemien seksualisointi. Hahmoja seksualisoidaan esimerkiksi kuvailemalla heitä kauniiksi ja himoittaviksi ja assosioimalla heitä seksuaalisina pidettyihin esineisiin. Romana mors-termiä käsitellään usein miesten kautta, mutta myös naiset saattoivat roomalaisessa kirjallisuudessa kokea romana morsin. Romana mors oli kunniakas kuolema, jossa tärkeää oli näyttäytyä jalona ja päättäväisenä. Myös itsemurhan tekeminen saattoi osoittaa näitä hyveitä. Tutkimuksessa käsitellyistä hahmoista kaksi, Dido ja Lucretia, tekevät itsemurhan. Lucretia esiintyy tarinassa ideaalimatroonan tavoin ja kokee kuoleman, joka edustaa romana morsin arvoja. Dido taas ei ole roomalainen, mutta hänenkin kuolemassaan ovat läsnä jotkin romana morsin piirteet, kuten päättäväisyys. Myös Verginia kokee kunniakkaan kuoleman, joka noudattelee romana morsin arvoja. Hahmojen seksualisoinnin lisäksi hahmojen toimijuuden aste tarinoissa on tärkeä teema tässä työssä. Koska hahmot ovat naispuolisia, on perusteltua kysyä, poikkeaako heidän toimintansa roomalaisesta ”normaalista” edusti, jota miesten toiminta edusti. Hahmot käyttäytyvätkin tarinoissa sekä feminiinisesti että maskuliinisesti. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisia tunteita hahmot kokevat, miten hahmoja toiseutetaan ja miten tarinoita on käytetty antiikin jälkeen. Toiseus on teema, joka nousee esille etenkin Didon tarinassa hänen edustaessaan viholliskansaa, karthagolaisia. Tunteet ovat niin ikään esillä Didon tarinassa hänen käyttäytyessään tunteidensa vallassa. Kuitenkin myös Lucretian voidaan nähdä toimivan tunteikkaasti. Tämän jälkeen tutkitaan lyhyesti sitä, miten tutkimuksessa käsitellyt tarinat elävät edelleen länsimaisessa populaarikulttuurissa.

Suomen Pankki ajautui Suomen sisällissodan seurauksena kapinallisten haltuun. Pankin toiminta oli kohdannut useita haasteita ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Elintarviketilanne oli heikko, ja rahan arvo oli romahtanut. Lisäksi Venäjän imperiumin heikko menestys ensimmäisessä maailmansodassa asetti haasteita pankin toiminnalle. Tasapainoilu imperiumin ja autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan taloudellisten ja rahapoliittisten etujen välillä tuotti haasteita Suomen Pankille. Lopulta Venäjän lokakuun vallankumous ja sitä seurannut Suomen itsenäistyminen irrottivat Suomen emämaastaan. Vallankumous ei kuitenkaan jäänyt Venäjällä, vaan Suomen työväki pyrki kaappaamaan poliittisen vallan itselleen. Suomen Pankki ja sen toiminta ajautui Helsingissä ja muualla Etelä-Suomessa punaisten haltuun. Mihin tarkoitusperiin pankkia käytettiin? Mille instituutiolle pankki myönsi lainoja ja millä perusteilla? Lopulta punaiset jäivät sisällissodassa tappiolle ja Suomen Pankki siirtyi sisällissodan voittaneiden valkoisten hallintaan. Pankki joutui selvittämään sisällissodan ajan tapahtumia, ja ajautui samalla haastavaan tilanteeseen. Mitkä punaisten toimista oli laillisia? Pystyttiinkö velkoja perimään takaisin? Sisällissodan voittajien piti jatkaa Suomen Pankin hoitoa, ja pyrkiä ratkaisemaan myös sitä edeltäneet ongelmat. Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten pöytäkirjojen ja Kapinan ajan asiakirjojen arkistot ovat tutkimuksen selkärankana, ja niiden lähdekriittinen tarkastelu muodostavat sen perustan. Suomen Pankin toimintaa sisällissotaa ennen, aikana ja jälkeen on verrattava toisiinsa, jotta kapinan vaikutukset voi määrittää. Punaisten toiminnasta jäi niukasti lähdemateriaalia. He tuhosivat osan, ja ottivat osan mukaansa paettuaan Viipurin kautta Venäjälle. Lopulta sisällissodan ja punaisten myöntämien lainojen vaikutus vaikuttaa jääneen vähäisemmäksi kuin niitä edeltäneet ongelmat, ja lainojen käsittely Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten kokouksissa oli harvinaista. Lainoja oli koitettu periä takaisin, mutta lopulta lainaa ottaneiden vastustus, ja kysymykset legitimiteetistä lopettivat toiminnan. Kuka oli vastuussa lainoista? Suomen Pankissa ja lainoja vastaanottaneissa instituutioissa oli ollut vastuuasemissa eri henkilöt kuin sodan jälkeen. Oliko vastuu henkilöillä vai instituutioilla? Tutkimuksen lopputulosten mukaan molemmilla.

Raittiusliike nousi 1800–1900-lukujen vaihteessa Suomen ensimmäiseksi ja suurimmaksi organisoiduksi kansanliikkeeksi. Se pyrki raittiutta edistämällä puuttumaan yhteiskunnan epäkohtiin, kuten köyhyyteen, rikollisuuteen, epäsiveellisyyteen ja alkoholiongelmiin. Ehdotonta raittiutta ja siveellisiä elämäntapoja jäseniltään vaatinut Raittiuden Ystävät nousi pian 1884 perustamisensa jälkeen raittiusliikkeen keskusseuraksi, jonka alaisuuteen paikallisseurat järjestäytyivät. Sillä oli alusta alkaen voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus ja tavoitteet. Sivistyneistöjohtoinen raittiusliike pyrki haalimaan siipiensä suojaan alemmat kansankerrokset ja osoittamaan näille suunnan nopeasti modernisoituvassa yhteiskunnassa. Eräs väline, jolla raittiusliikkeen ylemmät tahot pystyivät viestimään toiveistaan, olivat raittiuslehdet. Tässä tutkielmassa tarkastelen raittiuslehdissä esiintyviä ihanteellisen yhteiskunnan ja kansalaisen kuvauksia. Tutkimuskysymyksiäni ovat, millainen lehtien yhteisö- ja yksilötason ideaalinen raittiusidentiteetti on, ja kuinka sitä rakennetaan. Lisäksi kysyn, miksi lehtien välittämät ihanteet ovat sellaisia kuin ovat, eli miksi ne on koettu tärkeiksi: mihin niillä on pyritty? Kuka on pyrkinyt? Tutkimus rajautuu vuosiin 1884–1906, pitäen sisällään Raittiuden Ystävien perustamisen, liikkeen kasvun vuodet ja huipun, jolloin kannatus oli suurimmillaan. Lähdeaineiston muodostavat neljä tarkastelujakson aikana ilmestynyttä raittiuslehteä. ”Aamunairut” ja ”Kylväjä” olivat keskusjärjestön äänenkannattajia, kun taas ”Raittius ja siweys” ja ”Alpha” edustavat pieniä ja lyhytikäisiä paikallislehtiä. Lehdissä esitetään, että laajalle levinnyt raittius poistaisi sosiaaliset ongelmat, kuten köyhyyden ja ylikuormittuneen vaivaishoidon, sillä raittiuden myötä kansalaiset osaisivat pitää niin taloudestaan kuin terveydestään huolta. Tällaisessa yhteiskunnassa eri yhteiskuntaryhmät, kuten kansakoulunopettajat ja tehdastyöläiset sekä muut kansanliikkeet osallistuvat sopuisasti liikkeen niille määräämien tehtävien toteuttamiseen. Raittiissa yhteiskunnassa yksilöt elävät vaatimatonta, mutta onnellista ja turvallista elämää, jossa miehet käyvät ahkerasti töissä ja naiset hoitavat lapsia viihtyisässä kodissa. Jos taas raittiutta ei noudateta, yhteiskunta kansalaisineen köyhtyy ja kurjistuu, äidit lapsineen pelkäävät väkivaltaisiksi ja aggressiivisiksi muuttuneita päihtyneitä miehiä ja Suomi taantuu rappion tilaan nousematta koskaan sivistyskansojen keskuuteen, missä se mielellään nähtäisiin. Tulkitsen, että lehtien identiteetinmuovauksella pyrittiin hallitsemaan ja hillitsemään alempien luokkien heräävää poliittista aktiivisuutta, joka alkoi saada itsenäisiä sävyjä esimerkiksi työväenliikkeen kautta. Lehdissä esitetään raittiusliikkeen johdon näkemyksiä mukailevia tulkintoja siitä, kuinka alempien luokkien yhteiskunnallisen toiminnan tulisi suuntautua ylhäältä päin saneltuun ja johdettuun raittiustaistoon. Tulkintani mukaan idealististen rivien välistä huokuu huoli ja jopa pelko siitä, että ylemmät luokat menettävät otteensa rahvaaseen. Ihanteilla kansaan pyrittiin iskostamaan keskiluokkaisista hyveistä koostuva arvomaailma, jota toistamalla lukijoille tarjoutui mahdollisuus uusintaa lehtien välittämiä identiteettejä.

Tutkielma käsittelee Helsingin alakulttuuriyhteisön toimintaa ja tapakulttuuria vuosien 1981–1985 aikana. Tutkielman tavoitteena on yhteisön tilallisen ja toiminnallisen ulottuvuuden lisäksi selvittää ajan alakulttuuriyhteisön ajatusmaailmaa ja yhteiskunnallista asemaa. Edellä mainitun tavoitteen lisäksi tutkielma pyrkii selvittämään alakulttuuriyhteisön ja valtakulttuurin välisen vuorovaikutussuhteen tilaa kyseisenä aikakautena. Tutkin vertailevalla tutkimusotteella Helsingin Sanomia, Suosikkia sekä Aloha!-mielipidelehteä. Näiden alkuperäislähteiden ja aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi hyödynnän tutkimuksessa muistelmakirjallisuutta kuten Elävän musiikin yhdistys ry:n historiikkia. Käytän tutkielmassa aiempaa alakulttuuritutkimusta ja helsinkiläisen alakulttuurin analyysissa Dick Hebdigen, John Irwinin ja Birminghamin yliopiston CCCS-keskuksen teorioita alakulttuurien yhteiskunnallisesta sekä kulttuurisesta arvosta. Tutkielmani jakautuu keskeisten tutkimuskysymysteni kautta kolmeen käsittelyosuuteen. Ensimmäisessä keskityn vaihtoehtokulttuurin tilallisen ja toiminnallisen ulottuvuuden kautta esimerkiksi Lepakkoluolaan ja klubeihin kuten Bela Lugosiin. Toisessa käsittelyluvussa keskityn alakulttuurin tyyliin ja tapakulttuuriin vaatetuksen ja musiikin kautta. Viimeisessä käsittelyluvussa tarkastelen alakulttuurin ja valtakulttuurin suhdetta etenkin yhteiskunnallisen kritiikin kautta. Helsingissä vaikuttanut alakulttuuriyhteisö nojasi vahvasti estetiikan ja tietynlaisen musiikin lisäksi oman elämänsä itsemääräämisoikeuteen sekä toiminta-alttiuteen. Alakulttuuriyhteisöön kuuluneet kulkivat määrätietoisesti kohti tavoitteitaan ja loivat Helsinkiin kaupunkitiloja kuten Lepakkoluolan sekä kulttuurisia tuotteita kuten Radio Cityn. Normista poikkeavan ulkoisen habituksen lisäksi alakulttuuriyhteisö poikkesi valtakulttuurista esimerkiksi vasemmistolaisen politiikan ja työhön liittyvien käsitysten kautta.

Taloudellinen tiedotustoimisto oli teollisuuden etujärjestöjen muodostama tiedotusorganisaatio, jonka tehtävä oli vaikuttaa suomalaisen yhteiskunnan yleiseen mielipiteeseen. Tavoitteena oli teollisuudelle myönteisen yleisen mielipiteen luominen. Keskeisin vaikuttamiskeino oli lehdistö. Tutkimukseni mukaan tiedotustoimisto onnistui luottamuksellisten lehdistösuhteiden luomisessa vaaran vuosien aikana ja nämä suhteet institutionalisoituivat 1950-luvulla. Tiiviiden lehdistösuhteiden avulla tiedotustoimisto sai onnistuneesti levitettyä teollisuuden etujen mukaista materiaalia suomalaisessa lehdistössä. Tiedotustoimistoon ja sen tiedotustoimintaan keskittyvää tutkimusta ei ole tehty. Toimistoa on sivuttu laajassa etujärjestö- ja työmarkkinahistorian kentässä. Tutkielmani kumoaa aikaisemman tutkimuksen muodostamaa kuvaa siitä, että toimisto aloitti yleisen mielipiteenmuokkaamisen vasta 1970-luvulla. Osoitan, että toimisto vaikutti sanomalehtien julkaisuihin jo 1940-luvun lopulta lähtien. Tutkielmani tekee näkyväksi, miten eri yhteiskunnalliset toimijat kamppailevat yhteiskunnallisesta vallasta, ja pyrkivät edistämään omia tavoitteitaan mediassa sekä median kautta. Kvalitatiivinen tutkielmani perustuu historian tutkimuksessa käytettäviin menetelmiin, kuten alkuperäislähteiden lähilukuun ja heuristiseen kehään. Empiria korostuu lähdeaineiston havainnoinnissa ja perustelussa. Väitteeni ja tulkintani perustan aikaisemmin tutkimattomiin tiedotustoimiston toimintakertomuksiin, joissa toimintaa on kuvattu vuositasolla. Kertomuksissa kuvataan suhteita lehdistöön ja seurataan, missä määrin toimiston tuottamaa materiaalia julkaistiin eri sanomalehdissä. Liike-elämä sekä teollisuus on aina ollut kiinnostunut omasta yhteiskunnallisesta vaikutusvallastaan. Se on myös ollut siitä huolissaan, ja erityisen huolissaan 1940-luvun lopulla sekä 1960–70-lukujen taitteessa. Vaaran vuosien aikaan kommunistit sekä poliittinen vasemmisto voimistuivat ja haastoivat olemassa olevaa talouspoliittista järjestelmää. Oikeistopoliitikot sekä yritysjohtajat olivat huolissaan muun muassa sosialisoinnista ja tuotantokomiteoiden muodostamisesta, joka olisi muuttanut talouspoliittisen järjestelmän valtatasapainoa. Toimiston perustaminen oli osa aikakauden kamppailua kommunisteja ja vasemmistoa vastaan, mutta vaikuttaminen jatkuu tänäkin päivänä.

Tiivistelmä: Työ esittelee primäärilähteenä Zacharias Topeliuksen Maamme - kirjan luonnon ja suomalaisten (suomennettu 1878, digitaalinen facsimile) muuttuvan luontosuhteen. Zacharias Topeliuksen lapsuuden kodin kotiopinnot ja opiskelu loivat perustan hänen käsitykselleen maantiedon kulttuuriaspektista. Sen sijaan että hän olisi kirjoittanut vain numerotietoihin perustuvia teoksia, käytti hän ohjenuoranaan ihmisten kulttuurin ja tapojen esittelyä maantieteellisten faktojen ohessa. Ruotsinkielinen Zacharias Topelius kirjoitti useita teoksia, joista Maamme-kirja on tunnetuin. Se loi perustan Suomen ja suomalaisten historiallisten maakuntien esittelyllään suomalaisten yhtenäisyydelle. Se myös esitti suomalaiset Zacharias Topeliuksen kodin arvojen, ja sen ajan näkemyksen mukaisesti, kristillisenä kansana, joka oli luonnosta riippuvainen. Tässä maisterintyössä näkyy Maamme-kirjan ensimmäisten lukujen läheinen kuvaus suomalaisten riippuvaisuudesta luonnon antimista. Samalla se tarjoaa kuvauksen eri historiallisten maakuntien heimojen tapoihin. Kuitenkin Maamme-kirjan käyttö oppikirjana 1970-luvulle asti loi kuvaa yhtenäisestä kansasta uniikilla tavalla. Maamme-kirjan myöhemmissä luvuissa näkyy Zacharias Topeliuksen valistuksen periaatteiden mukainen ihannointi vaurastuvasta, ja luonnon voittavasta, teollistuvasta Suomesta. Zacharias Topeliuksen kuvaamat kansallismaisemat ovat yhä nykyään osa Suomen ja suomalaisten jakamaa kansalliskuvastoa. Kuten Johan Fornäs toteaa, on kulttuurien yhtenäinen tekijä symbolit, jotka kulttuurit, tai kansat, keskenään luovat ja jakavat. Täten voidaan sanoa Zacharias Topeliuksen olleen osallisena luomassa suomalaisen kulttuurin kansallisia symboleja, joihin sekä käsitys suomalaisista luonnonläheisenä kansana, että Suomen nykyiset kansalliskuvastot, perustuvat.

Tutkielma tarkastelee jatkosodan aikaista Itä-Karjalan miehityshallintoa aikavälillä 1941–1944. Tutkimuskysymys on, kuinka Itä-Karjalaa pyrittiin suomalaistamaan koululaitoksen avulla. Laajempana kysymyksenä tutkielma tarkastelee suomalaisuuden määritelmää sekä itäkarjalaisten ja suomalaisten välistä suhdetta. Koska itäkarjalaisten oppivelvollisten opetuksessa erityisesti maantietoa, suomen kieltä ja historiaa pidettiin suomalaistamisen kannalta tärkeinä oppiaineina, keskityn kyseisiin oppiaineisiin. Tutkimuskysymystä lähestyn vuosina 1941–1944 ilmestyneiden oppikirjojen avulla, joista osa on laadittu Itä-Karjalan kouluja varten. Oppikirjojen analyysissa keskityn tarkastelemaan, mitä itäkarjalaisille on haluttu opettaa. Oppikirjojen ohella alkuperäislähteenä käytän Kansallisarkistossa säilytettäviä Itä-Karjalan sotilashallinnon arkistolähteitä. Itä-Karjalan sotilashallinnon arkistolähteet valottavat erityisesti suomalaisen miehittäjän näkökulmaa sekä miehittäjän suhtautumista itäkarjalaiseen väestöön. Tutkielma rakentuu kahteen käsittelylukuun, joista toisessa tarkastelen Itä-Karjalan sotilashallintoa tutkimuskirjallisuuden ja arkistolähteiden avulla. Itä-Karjalan sotilashallinnon ohella taustoitan Suur-Suomi-aatetta. Käsittelyluvussa tutkin suomalaisten ja itäkarjalaisten keskinäistä suhdetta sekä suomalaisuuden määritelmää. Toisessa käsittelyluvussa tarkastelen Itä-Karjalan koululaitosta, joka aloitti toimintansa syksyllä 1941. Käsittelen kysymystä, millaisia ominaisuuksia Itä-Karjalaan lähteneiltä opettajilta edellytettiin sekä mikä sai suomalaiset opettajat lähtemään Itä-Karjalaan huolimatta siitä, että samaan aikaan Suomessa oli opettajapula. Itä-Karjalan miehitysaika oli todellisuuden ja illuusion kohtaamista. Suomalaiset kokivat kulttuurišokin, kun Itä-Karjala ei vastannut romantisoitunutta mielikuvaa Itä-Karjalasta suomalaisuuden myyttisenä alkukotina. Itäkarjalainen väestö tuotti miehittäjälle pettymyksen, sillä yhtäältä itäkarjalaiset suhtautuivat varautuneesti suomalaisiin sekä toisaalta suomalaisia ärsytti itäkarjalaisten slaavilaisiksi koetut piirteet. Itä-Karjalan sotilashallinto perustui ajatukseen, että Itä-Karjala liitettäisiin sodan jälkeen Suomeen. Näin ollen itäkarjalaisiin suhtauduttiin tulevina suomalaisina, jotka koulutuksen ja muun valistustoiminnan avulla kasvatettaisiin suomalaisiksi.

Talvisodan henki on tunnekokemus, joka koostuu yhteishengestä sota-aikana, jonka syntyyn ja alkuperään on liitetty monia selityksiä. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten talvisodan henki syntyi ja missä määrin sen syntyyn ja ylläpitoon vaikutti valtion ohjaama tiedotustoiminta. Tutkimuksessa talvisodan hengen perustaa on lähestytty sekä kotirintaman että sotilaiden näkökulmasta ja tuotu esiin mitkä seikat vaikuttivat sota-ajan yhteishengen syntyyn. Tutkielman aineisto koostuu Valtioneuvoston tiedotuselinten arkiston talvisodan aikaisista julkaisuohjeista ja tiedotuskatsauksista. Tämä aineisto osoittaa, mitä valtio halusi julkaistavan ja kerrottavan talvisodan aikana sekä millaista kuvaa tiedotuksessa luotiin. Arkistolähteiden lisäksi hyödynnän aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta ja tuon yhteen eri syitä talvisodan hengelle, ja tutkin mitkä kaikki seikat vaikuttivat talvisodan hengen syntyyn ja missä määrin Valtioneuvoston ohjaamaan tiedotus loi ja ylläpiti talvisodan henkeä. Valtioneuvoston julkaisuohjeet ja sensuurimääräykset seurasivat sodankäyntiä, ja niissä kiellettiin julkaisemasta viholliselle hyödyllisiä tietoja. Sen lisäksi kansalaisten taistelutahdon vahvistaminen ja yhteishengen luominen oli tärkeä tavoite. Tiedotuksessa korostettiin suomen puolustusmahdollisuuksia ja ei kerrottu sodan todellista tilaa, jottei ihmisten yhteishenki laskisi. Valtion ohjaama tiedotus pystyi onnistuneesti ohjaamaan mielialoja kotirintamalla. Aineisto osoitti, että tiedotustoiminta onnistui ylläpitämään yhteishenkeä. Tiedotuksessa vedottiin sekä ideologisiin että maanpuolustuksellisiin arvoihin. Sotilaiden keskuudessa tärkein tekijä yhteishengen synnylle oli siteet oman joukko-osaston välillä ja uhrautuminen oman kansan puolesta. Talvisodan hengen syntyyn vaikutti myös 1930-luvulla alkanut kansallinen yhtenäistyminen. Talvisodan henki syntyi sekä tiedotustoiminnan rakentaman kuvan että sodan jaetun kansallinen merkityksen avulla. Tiedotustoiminta loi ja ylläpiti talvisodan henkeä ohjaamalla millaista kuvaa sodasta välitettiin kansalle.