Browsing by master's degree program "Historian maisteriohjelma"

Tutkielmassani käsittelen viikoittain ilmestyvässä yleisaikakauslehti Suomen Kuvalehdessä 1970-luvulla julkaistujen henkilöhaastatteluiden kehystämistä. Tavoitteenani on analysoida miten toimittajat ovat rakentaneet henkilöhaastatteluita ja esittäneet haastateltavia henkilöitä aikana, jolloin toimittajakunnassa sekä suomalaisessa kulttuurissa, työelämässä ja sukupuolirakenteessa tapahtui suuria muutoksia. Tutkimuskysymysten avulla selvitän myös henkilöiden toimijuuden esiintymistä analysoimalla muun muassa sitä, vaikuttiko sukupuoli siihen jollakin tavalla. Aineistona hyödynnän Kansalliskirjaston digiaineistosta löytyviä Suomen Kuvalehtiä vuosilta 1970–1979. Toimittajien kirjoitukset heijastelivat sekä aikaansa että toimittajien omia näkökulmia. Haastatteluiden toimittaja ja haastateltava henkilö oli useammin mies kuin nainen, vaikka naistoimittajien määrä alkoi lisääntyä 1960–1970-luvuilla. Suomen Kuvalehdessä ei mies- ja naistoimittajien välillä ollut havaittavissa kuitenkaan suurta eroa kyseisenä aikana. Haastateltavat henkilöt olivat usein julkisuudesta tuttuja poliitikkoja, johtajia, taiteilijoita, muusikoita ja kirjailijoita, mutta mukaan mahtui myös niin sanottuja tavallisia henkilöitä, jotka eivät olleet julkisuudessa sen kummemmin esillä. Aineistosta nousi esiin kaksi isoa teemaa, joiden mukaan henkilöhaastatteluita rakennettiin; yhteiskunnallinen kehystäminen sekä henkilökuvan rakentaminen ulkoisen ja sisäisen olemuksen perusteella. Aineiston analysoinnin perusteella toimittajat kehystivät henkilöhaastatteluita useimmiten henkilön sukupuolen ja toimijuuden mukaan, kuvasivat henkilön ulkoista ja sisäistä olemusta, tai toivat esille sukupuolirooleja viitaten yksityiseen ja julkiseen elämänalueseen.

Tutkimuksessani käsittelen suomalaisen thainyrkkeilyn kehitystä ja lajin kansallisen identiteetin muodostumista vuodesta 1984 2000-luvun alkuun. Työssäni haastattelin kyseisenä aikana lajia harrastaneita sekä siinä kilpailleita henkilöitä, ja lisäksi analysoin aikakaudelta säilyneitä peruskoulutusohjelmia. Tavoitteenani oli avata työlläni thainyrkkeilyn suomalaisen areenan kehitystä ja muotoutumista osana lajin laajempaa historiaa sekä Suomen urheiluhistoriaa. Thainyrkkeily eli Muay Thai kehittyi nykyisen Thaimaan alueella erilaisista pystykamppailumuodoista esiasteeksi noin 1200-luvulla, ja lopulta sääntöjen määrittämäksi moderniksi kamppailu-urheiluksi 1900-luvulla. Laji levisi maailmalle vuosisadan puolenvälin jälkeen, ja on yksi suosituimmista täyskontaktipystykamppailun muodoista tänä päivänä. Thainyrkkeily on myös suosittu kuntoilumuoto, ja Suomessa lajia valvoo Suomen Muay Thai- Liitto. Suomeen Muay Thai rantautui vuonna 1984 Turkuun TBC-salin avattua ovensa, ja vuosikymmenen edetessä lajin suosio kasvoi. 1990-luvulle tultaessa maamme urheilijat osallistuivat jo kansainvälisiin kilpailuihin, ja saleja avattiin ympäri maata. Ulkomaisten kouluttajien vaikutuksesta lajin tekniikkaskaala laajeni, ja koulutusmuodot lisääntyivät. Nykyään maassamme laji nauttii suosiota sekä itsenäisenä kamppailu-urheiluna, kuntomuotona sekä oleellisena osana vapaaottelun lajirepertuaaria. Tutkimukseni ensimmäinen haastatteluosio käsittelee suomalaisen Muay Thain mentaliteetin ja harrastajien motivaation historiaa. Käytännössä tämä tutkimus toteutettiin haastatteluiden kautta, joten muistihistorian rajoitukset on otettava huomioon. Lajin mentaliteettia avattaessa käy ilmi, että erityisesti lajin fyysinen rasittavuus sekä teknis- taidollinen haaste vetosivat lajin harrastajiin, johtaen sen kehityskaaren muotoutumiseen ensimmäisten vuosikymmeniensä aikana. Urheiluhistoriallisena tuloksena tämä on merkittävää siksi, että se määritteli pitkälti lajin kehitystä tulevina vuosikymmeninä esimerkiksi siinä, miten thainyrkkeily säilyi koherenttina kokonaisuutena. Esimerkiksi klassinen potkunyrkkeily on jo jakautunut ”kunto” ja ”kamppailu”-potkunyrkkeilylajeiksi. Toinen haastatteluosio käsittelee lajin kansallisen kokonaisuuden (harjoitustyylit, tekniikat) kehitystä historian aikana. Harjoitusmetodien yhteyttä kilpailumenestykseen sekä tekniikan kehitykseen arvioidaan siksi, jotta työssä kykenisin esittämään lajin teknis- historiallisen kehityslinja selkeämmin. Pääosin johtopäätös on se, että jatkuva evoluutio kilpailun kautta hioi lajin muotoja kohti tehokkaampaa, paineen alla toteutuskykyisempää muotoa. Samalla ajan urheilutieteen kehitys auttoi kansallisen lajisisällön kehityksessä. Kamppailutekniikan omaksuminen seuraili pitkälti urheiluhistoriassa käytetyn ”parhaan tekniikan mallin” linjaa, ja työssäni esittelen teorian sovellutusta tähän aiheeseen. Tutkimuksen lopussa käsittelen vielä peruskurssisuunnitelmien merkitystä osana historiallista kehitystä. Suunnitelmat tukevat aiempia havaintoja kehityksestä kohti strukturoitua lajimallia, jossa tieteellisellä ja kokeilullisella lähestymisellä oli vahva rooli. Suunnitelmat ovat myös oivia lähteitä ajan harjoittelun sisällön analysointiin. Lisäksi ne antavat lisäpontta haastatteluiden tulosten arvioinnille ja tekevät niiden tuloksista käyttökelpoisempia historiantutkimuksellisessa mielessä. Vertailen suunnitelmia ja näin kehitän historiallisen linjan analysointia osana lajihistorian tutkimusta. Tutkimukseni avaa suomalaisen thainyrkkeilyn kentän kehitystä, ja on tarkoitettu käyttökelpoiseksi urheiluhistorian esitykseksi suositusta täyskontaktilajista. Sen tulokset esittävät lajikehityksen eri linjoja, jotka näkyvät vahvasti myös omana aikanamme. Havaitsin selkeitä yhteyksiä harjoittelun ja kilpailun välillä historiallisissa kehityslinjoissa- kontekstit selvästi määrittivät lajin yhtenäistä kehityskulkua, ja selittivät sitä miksi thainyrkkeily ei jakautunut niin kutsuttuihin koulukuntiin. Samalla havaitsin, miten voimakas vaikutin harrastuneisuuden ja kokeilunhalukkuuden yhteistulos oli thainyrkkeilyn kansallisen ilmeen kehityksessä. Toiveeni onkin, että työ on mahdollinen alusta jatkotöille sekä avaava näyte thainyrkkeilyn kansallisen kontekstin kehitykseen. Lisäksi toiveeni on, että työni on hyödyllinen katsaus ja mahdollinen keskustelunavaaja aiheesta kiinnostuneelle yleisölle.

Tutkin maisterintutkielmassani Suomen porvarillisten sanomalehtien muodostamaa hintakartellia 1930-luvun miljöössä. Kartelliin kuului 1930-luvulla suurin osa maan porvarillisista sanomalehtijulkaisuista, ja sitä operoitiin sanomalehtien kustantajien ja omistajien etujärjestön, Suomen Sanomalehdenkustantajain Liiton, kautta. Kartelli oli perustettu virallisesti ensimmäisen maailmansodan aikana, ja sen tarkoituksena oli edistää porvarilehtien yhteistyötä sekä saattaa lehtien kustannustoiminta kannattavaksi rajoittamalla lehtiyritysten keskinäistä hintakilpailua. Tutkimuksessani selvitän, kuinka hyvin kustantajaliiton toimintaan osallistuneet tahot onnistuivat vakiinnuttamaan yhteisen rintaman porvarillisille sanomalehtimarkkinoille ja millaista sanomalehtiyritysten yhteistyö oli 1930-luvulla. Lisäksi pohdin, miksi sanomalehtikartelli ei monien muiden ajan yhteenliittymien tapaan kaatunut vuosikymmenen aikana, vaikka kartellin historiaan mahtui monenlaisia vastoinkäymisiä. Pyrkimyksenäni on näin täsmentää aiemmissa tutkimuksissa konstruoitua kuvaa sanomalehdenkustantajien välisestä, usein vaikeasta yhteistyöstä aikana, jolloin kartelleista tuli erottamaton osa Suomen talouselämää. Annettuihin kysymyksiin vastaan Suomen Sanomalehdenkustantajain Liiton tuottamien ja arkistoimien lähteiden avulla. Näitä ovat muiden muassa kustantajaliiton eri kokoonpanoissa pidettyjen kokousten kokouspöytäkirjat, jäsenille julkaistut tiedotteet, liiton käymä kirjeenvaihto sekä muut yhteistoimintaa kuvaavat kirjalliset aineistomateriaalit. Sanomalehtikartelli oli 1930-luvun Suomessa samaan aikaan sekä ongelmantäyteinen että kestävä sanomalehtiyritysten yhteenliittymä. Kartellin jäsenet rikkoivat vuosikymmenen aikana lukuisia liiton sitovia sopimuksia, riitelivät jatkuvasti keskenään sekä kilpailivat tilaajista ja ilmoittajista epäkollegiaalisin keinoin. Kartellin rivit rakoilivat tarkastelujakson aikana useasti, eikä porvarillisilla sanomalehtimarkkinoilla siten vältyttykään 1930-luvulla hintasodilta. Samalla kartellissa mukana olleet toimijat kuitenkin uskoivat yhteistyönsä tärkeyteen. Yhteistoiminta oli yleisen konsensuksen mukaan välttämätöntä, eikä ”terveitä” ja kestäviä toimintaedellytyksiä ollut mahdollista saavuttaa 1930-luvun taloudellisesti vaihtelevissa olosuhteissa muutoin kuin yhteisillä ratkaisuilla. Kustantajaliiton jäsenet, johtokunta ja asiamies työskentelivätkin päämäärätietoisesti kestävämmän ja toimivamman kartelliyhteistyön eteen, ja sanomalehtikartelli selvisi kaikista vastoinkäymisistään.

Tutkielmassa tarkastellaan lähiluvun avulla lasten mielenterveydestä käytyä keskustelua Sielunterveysseuran lehdessä vuosina 1928–1939. Tarkoituksena on selvittää, millaisia merkityksiä psykiatrian ja kasvatuksen asiantuntijat antoivat psyykkiselle terveydelle kasvatuksen ja lasten arkielämän kontekstissa. Tutkittavaa ilmiötä tarkastellaan aineistolähtöisesti paikantamalla siitä aiheen kannalta olennaiset teemat. Kasvatusneuvojen ja niiden perusteluiden kautta tutkielmassa selvitetään myös, millaisia lapsuuteen, kasvatukseen ja perhe-elämään liittyviä ihanteita lehdessä luotiin. Kasvatusta, perhe-elämää ja lasten henkisen terveyden hoitoa käsitelleiden artikkelien tavoitteena oli välittää tieteelliseen tietoon perustuvaa valistusta vanhemmille, opettajille sekä muille lasten kasvatukseen ja päivittäiseen elämään osallistuneille. Kasvatus oli aineiston valossa vastuullinen tehtävä, jolla pyrittiin ohjaamaan lasta ahkeruuteen ja hyödyllisyyteen sekä toisaalta onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Kasvatustyön nähtiin kuuluvan ensisijaisesti kotiin ja kouluun, ja sitä tukivat tarvittaessa lääketieteen ammattilaiset. Lapsen tasapainoisen kehityksen perustana oli ehjä ydinperhe. Mielenterveyden ajateltiin tukevan lapsen kasvua kohti varsinaista päämäärää, joka oli kunnollinen kansalaisuus. Mielenterveyteen suhtauduttiin aineiston valossa nykypäivään verrattuna välineellisemmän lähestymistavan kautta: se nähtiin keinona saavuttaa kunnollisuuden ihanne. Psykiatrisen hoidon tarve kertoi poikkeamasta, jota pidettiin raskaana taakkana niin yksilölle ja hänen perheelleen kuin koko yhteiskunnalle. Psykiatrian näkökulmasta mielisairaus ja poikkeavuus johtuivat 1920-luvulla yleistyneen rotuhygieenisen ajattelun mukaisesti huonosta perimästä, ja haittayksilöiden lisääntyminen tuli asiantuntijoiden mukaan voida estää esimerkiksi laitoshoidon ja sterilisaatioiden avulla. Rotuhygieenisten näkemysten ohella aineistosta välittyi kuitenkin myös kristilliseen lähimmäisenrakkauden ihanteeseen nojaava ajatus kaikkien, myös heikkojen ja vajaakykyisten lasten oikeudesta kasvatukseen, opetukseen ja huolenpitoon.

Tanssija-laulaja Josephine Baker esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa, Turussa ja Helsingissä vuonna 1933. Baker oli aikansa seuratuimpia julkisuudenhenkilöitä. Suomessa hänen vierailunsa herätti ihastusta, mutta häntä vastaan järjestettiin myös mielenosoitus. Tutkin Josephine Bakerin esityksistä käytyä riitaisaa keskustelua lehdistössä vuonna 1933. Lähilukua metodina käyttäen tutkimuksen tavoitteena on tutkia, millaisia merkityksiä esitykset saivat ja millaisen kokonaiskuvan toimittajat antoivat Bakerista lukijoilleen. Analysoin Bakerin ulkonäön, luonteen ja toiminnan kuvauksia. Vertailemalla eri paikkakuntien ja eri aatteisiin sitoutuneita lehtiä tuon esiin lehdistön näkemyserot Bakeriin liittyen ja Bakerin vierailun laajemman merkityksen suomalaisessa 1930-luvun kulttuurikeskustelussa. Analysoin myös Bakerin omaa osallisuutta julkisuuskuvan muodostumiseen. Painotan kansallismielisyyden, positiivisen suhtautumisen kansainvälisyyteen ja käsityksen rodusta merkitystä toimittajien Bakeria koskevien näkemyksien muodostumisessa. Aineisto koostuu vuonna 1933 julkaistuista suomen- ja ruotsinkielisten lehtien Bakeria koskevista uutisista, haastatteluista, pakinoista, mielipidekirjoituksista, arvioista, mainoksista, valokuvista ja piirroksista. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Millaista keskustelua Josephine Bakerin kiertue herätti suomalaisessa lehdistössä ja mistä vastaanotto johtui? Ketkä olivat osapuolina julkisessa keskustelussa? Millaisista osatekijöistä Josephine Bakerin julkisuuskuva suomalaisessa lehdistössä koostui? Onko lehdistökirjoittelussa havaittavissa eroja julkaisupaikan ja lehden poliittisen sitoutumisen perusteella? Bakerin esitykset olivat kulttuurielämän merkkitapahtumia, joita seurattiin koko Suomessa. Osoitan, että Bakerin vastaanottoon vaikutti kirjoittajien stereotyyppiset käsitykset rodullistetuista ihmisistä sekä suhtautuminen kansainvälisyyteen ja kulttuuriin. Bakeria pidettiin jazzin ruumiillistumana, ja hänet otettiin vastaan sekä ihaillen että uhkana suomalaiselle kulttuurille ja moraalille. Syytökset suomalaisen kulttuurin rappeuttamisesta ja suomalaisten taiteilijoiden työtilaisuuksien viemisestä liittävät Bakerin tapauksen osaksi 1930-luvulla käytyjä niin sanottuja kulttuurisotia, kiivaita väittelyitä kulttuurin ja taiteen tehtävästä, merkityksestä ja sopivasta sisällöstä. Bakerin esityksiin liittyvässä keskustelussa on samoja piirteitä kuin muussakin 1930-luvun yhteiskunnallisiin asioihin ja kulttuuriin liittyvässä keskustelussa. Lehdistökirjoittelussa näkyi kielikysymys, protektionistinen suhtautuminen suomalaiseen kulttuuriin ja talouteen sekä oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelu, mutta myös pariisilaisuuden ja modernin kulttuurin houkuttelevuus ja tärkeys vaikutteiden antajana.

Tässä kahdesta tutkimusartikkelista koostuvassa maisterintutkielmassani tarkastelen ahvenanmaalaisen talonpoikaisjahdin kehittymistä itsenäiseksi alustyypikseen 1800-luvun alkupuoliskolla. Ensimmäisessä artikkelissa esittelen syitä uuden alustyypin kehittymiselle sekä sen kehitysprosessiin vaikuttaneita seikkoja. Toisessa artikkelissa puolestaan perehdyn itse alustyyppiin, sen kehitykseen ja ominaisuuksiin käytännönläheisemmästä näkökulmasta tarkastellen. Alkuperäislähteiden vähäisyyden vuoksi lähestyn aihettani tarkastelemalla laajasti 1800-luvun alkupuoliskon Ahvenanmaan taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia olosuhteita sekä alueen asukkaiden kulttuurisia kontakteja jahdin kehitykseen vaikuttaneiden seikkojen erittelemiseksi. Hyödynnän tutkielmassani myös laivasuunnittelun perusteorioita erityisesti vakavuuden ja hydrodynamiikan aloilta, mikä mahdollistaa varhaisten jahtien ominaisuuksien analysoimisen ja alustyypin kehityksen seikkaperäisen tarkastelun. Tutkielmassa käytetyt alkuperäislähteet koostuvat Ahvenanmaan tullikamareiden tulliluetteloista, laivanmittauskirjoista, aikakauden sanomalehdistä, laivojen rakennuspiirustuksista ja maalauksista. Erityisen tärkeä yksittäinen lähde on Turun laivanmittaajankirja 1779–1855, joka sisältää kattavimman tunnetun kokoelman ahvenanmaalaisten jahtien mittatietoja. Tutkimuskirjallisuutena olen hyödyntänyt kotimaista talonpoikaispurjehdusta käsittelevää kirjallisuutta, ahvenanmaalaisia talonpoikaisaluksia käsitteleviä paikallishistoriikkeja sekä kansainvälistä tutkimusta talonpoikaisten alustyyppien kehittymisestä, viimeiseksi mainittua erityisesti vertailevan kontekstin vuoksi. Ahvenanmaalainen talonpoikaisjahti kehittyi reaktiona Haminan rauhan seurauksena muuttuneeseen poliittis-taloudelliseen tilanteeseen, mistä seurasi vakava toimintaympäristön murros ahvenanmaalaisille talonpoikaispurjehtijoille. He olivat pakotettuja laajentamaan purjehdusaluettaan perinteistä Tukholman-kauppaa laajemmalle, ja tätä varten tarvittiin uusi, soveltuvampi alustyyppi. Tällaiseksi muodostui uudella kahvelirikillä varustetun perinteisen kajutbåtin pohjalta kehittynyt jahti. Alustyypin kehityksessä hyödynnetyt vaikutteet tulivat sekä useista ulkomaisista lähteistä että saaristoalueen vuosisataisesta laivanrakennusperinteestä. Tarkasteltavalla aikavälillä jahti kehittyi vähittäin sekä kookkaammaksi että merikelpoisemmaksi ja samalla runkomuodoltaan jahtirikin kanssa paremmin yhteensopivaksi. Vähäisistä kuvallisista lähteistä tarkastellen ahvenanmaalaisen jahdin riki vastasi hyvin tarkkaan niitä esikuvia, joista vaikutteet alustyypin rikin kehitykseen todennäköisesti tulivat. Yksimastoiseen kahvelirikiin kuului kaksi keulapurjetta ja latvapurjeeton isopurje, jossa oli erittäin pitkä puomi ja erittäin lyhyt kahvelipuomi. Tavallisen ahvenanmaalaisen jahdin rinnalla kehittyi myös matkustaja- ja pientavaraliikenteeseen suunniteltu pakettijahti, jonka runkomuoto uhrasi rahtitilaa nopeuden ja parempien purjehdusominaisuuksien saavuttamiseksi. Näiden erikoisalusten aikakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä ne eivät pystyneet kilpailemaan nopeasti yleistyneiden matkustajahöyrylaivojen kanssa.

Tarkastelin tässä tutkimuksessani keisarillisen Japanin propagandaa vuosien 1941-1945 välille sijoittuneen Tyynenmeren sodan aikana. Yhdysvaltojen propagandassa vihollinen kuvattiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana alkukantaisena eläimenä, mikä sai itseni pohtimaan keisarillisen Japanin propagandan luonnetta. Japanissa kasvavan nationalismin vuoksi aihe on myös hyvin ajankohtainen. Tavoitteenani oli siksi luoda kattava tutkielma keisarillisen Japanin propagandan. Tutkimusalueeni alkoi joulukuussa 1941 tapahtuneesta Pearl Harborin iskusta ja päättyi sodan loppumiseen vuoden 1945 elokuussa. Tarkoituksenani oli kolmen tutkimuskysymyksen kautta selvittää keisarillisen Japanin propagandan ilmenemismuotoja, sen kautta annettua viholliskuvaa sekä sodan eri vaiheiden tuomia muutoksia sen sanomaan. Pääasiallisina lähteinäni käytin kahta japanilaista propagandaelokuvaa, minkä lisäksi analysoin tutkimuksessani japanilaisia pilakuvia, sanomalehtiä, propagandajulisteita- ja lehtisiä sekä keisarillisen Japanin hallinnon lausuntoja saadakseni laajemman käsityksen propagandan luonteesta. Hyödynsin taustoituksessani myös vuonna 1936 tehtyä japanilaista, yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin perustuvaa propagandaelokuvaa. Havaintoni paljastivat sodalla olleen hyvin uskonnolliset ja nationalistiset lähtökohdat, minkä lisäksi sodan katsottiin olevan välttämätön Japanin turvallisuuden suojelemiseksi. Pääasiallisen tutkimukseni tuloksena havaitsin, että keisarillisen Japanin propaganda sisälsi yllättävän laajan kirjon eri propagandan muotoja. Esimerkiksi taideala osallistui sotaponnistuksiin maalausten, lyijykynäpiirrosten sekä propagandajulisteiden kautta. Propagandaelokuvat puolestaan edustivat uutta propagandan muotoa Japanin tiedotuksen toimiessa tuona aikana pääasiallisesti sanomalehtien ja radion kautta. Lisäksi sekä viholliskuva että sanoma muuttuivat sodan aikana, ja näiden havaintojeni perusteella katsoin keisarillisen Japanin propagandan viholliskuvan ja sanoman voitavan jakaa kolmeen päävaiheeseen. Sodan alkuvaiheessa eli vuonna 1942 yhdysvaltalaiset nähtiin kurittomina ja kunniattomina imperialisteina, joiden vallasta Aasia tuli vapauttaa. Viholliset kuvattiin vielä tässä vaiheessa normaaleina, joskin japanilaista heikompina, ihmisinä. Lisäksi korostettiin Japanin omaa sotamenestystä. Sotaonnen käännyttyä viholliselle annettiin eläimellisiä sekä pahansuopia piirteitä, ja sen katsottiin uhkaavan keisarillisen Japanin olemassaoloa. Propagandan sanoma korosti nyt myös koko kansan kattavaa liikekannallepanoa. Vuoden 1944 syksystä lähtien propaganda siirtyi kolmanteen vaiheeseensa, jolloin uhrautuminen keisarin puolesta sekä vihollisen verenhimoisuus ja armottomuus nousivat keskeisiksi teemoiksi.

Tämä pro-gradu -tutkielma käsittelee Venäjän ja Georgian viiden päivän sotaa, joka käytiin vuonna 2008. Metodina on valittujen eurooppalaisten sanomalehtikirjoituksien lähiluku ja analysointi. Valitut sanomalehdet ovat Helsingin Sanomat, The Daily Telegraph ja Rossijskaja gazeta. Tavoitteena on luoda yleiskatsaus käytyyn sotaan sanomalehtikirjoituksien kautta. Sanomalehtikirjoituksia ja niiden sisältöjä heijastellaan muulla kirjallisuudella. Sota oli kytenyt Georgiassa jo pidempään, kun kolme keskushallintoa vastustavaa aluetta, Adjara, Abhaasia ja Etelä-Ossetia pyrkivät kukin omista syistään joko etääntymään Tbilisin keskushallintoa, lähentyä Venäjää tai molempia. Ensimmäinen, Adjara, ratkesi neuvotteluiden kautta mutta jälkimmäiset joutuivat suuremman pelin strategisiksi välineiksi. Georgia oli monien muiden entisten neuvostososialistimaiden tapaan halukas sekä innokas länsimielinen valtio 2000-luvun alussa. Venäjä taas oli yhtä innokas oman entisen vaikutusalueensa pysymisen edelleen omassa vaikutuspiirissään. Kullakin tutkimuksen sanomalehdellä oli yhteinen käsitys, miksi sota syttyi: Georgian Nato-haaveet ja kansavälinen poliittinen oli tilanteessa, jossa Georgia tunsi olevansa pakotettu toiminaan. Tutkielmaan valitut länsimaissa ilmestyvät sanomalehdet kokivat Georgian hätäileen ja menneen sotaan liian varmana voitostaan ja avustaan länneltä. Rossijskaja gazeta puolestaan tulkitsi sodan syyksi georgialaisten fasismin ja länsimaiden tuen sille. Myös väitetty venäläisten kansanmurha mainittiin syyksi sodalle Rossijskaya gazetassa. Sota oli hyvin sodaksi melko lyhyt, mutta sillä oli pituuttaan laajempia implikaatiota. Suuri kysymys oli muun muassa, missä Venäjän aloittama sota käydään seuraavaksi? Tutkimuksessa käytettävät sanomalehdet olivat yksimielisiä, että sota tulisi ratkaisemaan Georgian Nato-jäsenyyden pitkäksi aikaa ja että Georgia hävisi sen. Muissa analyyseissään sodasta, sen syistä, syyllisestä ja tulevasta lehdet erosivat toisistaan merkittävästi.

Tutkielma käsittelee vuonna 1967 avattua Kontulan ostoskeskusta ja sen näkymistä 1960–1980-lukujen suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi Kontulan ostarille on muodostunut populaarikulttuurissa ja kansalaisten keskuudessa negatiivissävytteinen maine. Pääaineistona tutkielmassa on käytetty Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, joiden avulla on muodostettu kuvaa siitä, miten Kontulan ostoskeskusta käsiteltiin 1960–1980-luvuilla ja millaisia mielikuvia lähiöostarista syntyi uutisten perusteella. Tutkittujen sanomalehtien Kontula-aiheinen kirjoittelu painottuu uutisartikkeleihin, mielipidekirjoituksiin ja kolumneihin. Tutkimuksella pyritään selvittämään, miten vuosikymmeniä sitten tapahtunut uutisointi vaikuttaa nykyäänkin vallitseviin mielikuviin ja mielipiteisiin Kontulan ostoskeskuksesta. Kontulan ostoskeskukseen liittynyt uutisointi oli ennen ostoskeskuksen avaamista ja heti avajaisten jälkeen hyvin positiivista ja odottavaista. Ostoskeskusta oli odotettu jo pidemmän aikaa ja sen tuomat palvelut nopeasti kasvaneelle, väestöltään suurelle lähiölle olivat enemmän kuin toivottuja. Uutisointi muuttui kuitenkin varsin nopeasti 1970-luvulle tultaessa. 1970-luvulta lähtien pitkälle 1980-lukua uutisointi oli huomattavan negatiivista ja keskittyi lähinnä kritisoimaan koko aluetta ja sen asiakkaita. Paljoakaan kehuttavaa lähiöostarista ei tuntunut löytyvän. Uutisoinnissa on nähtävissä selkeät, toistuvat aiheet, jotka voidaan kategorisoida kolmeen kategoriaan: a) alkoholiin, b) nuorison käyttäytymiseen sekä c) yleiseen rauhattomuuteen. Alkoholiin keskittynyt kirjoittelu koski Alkon myymälän ja sieltä saatavien nautintoaineiden aiheuttamaa lisääntynyttä häiriökäyttäytymistä ostarin alueella. Nuorison turhautuminen heille suunnattujen palvelujen puutteeseen näkyi häiriökäyttäytymisenä ja siihen liittyvä uutisointi oli poikkeuksetta negatiivista. Kontulan nuoriso, ja heidän aiheuttamansa turvattomuus ostarin alueella värittävät vahvasti 1960–1970-lukujen uutisointia. Yleisellä rauhattomuudella tarkoitetaan ostarilla tapahtuneita murtoja, näpistyksiä, ilkivaltaa, pahoinpitelyjä, ahdistelutapauksia ja henkirikoksia. Uutisointi on vaikuttanut mielipiteisiin ostarista, ja kontulalaisten ja muualla asuvien näkemykset poikkesivat merkittävästi toisistaan.

Tutkielma käsittelee varhaisia suomalaisia kauhuelokuvia 1900-luvun alkupuoliskolla. Tutkielmassa keskitytään lehdistössä käytyyn kauhuelokuviin liittyvään keskusteluun. Kauhuelokuvia tarkastellaan kauhun elementtien vastaanoton näkökulmasta. Tutkimus keskittyy tarkemmin kuuteen varhaiseen suomalaiseen kauhuelokuvaan sekä niiden ympärillä käytyyn lehdistökeskusteluun. Vastaanoton ja retoriikan lisäksi tutkielmassa sivutaan suomalaisen kauhuelokuvan tyypillisiä piirteitä, sekä pyritään löytämään niille taustoitusta suomalaisesta kauhutarinaperinteestä. Tutkielma on historiallinen tutkimus, joka tarkastelee kauhuelokuvan vastaanottoa Suomessa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Suomalaiseen kauhuelokuvaan liittyvä keskustelu oli 1900-luvun alkupuoliskolla monipuolista, mutta yleisesti tutkielmassa käytetyt elokuvat otettiin lehdistössä vastaan taiteena. Kauhusta käytetty retoriikka muuttui 1920-luvulla korostetusta elokuvan ”jännityksestä” sanastoltaan monipuolisemmaksi ja asiantuntevammaksi elokuvakritiikiksi. Varhaisten suomalaisten kauhuelokuvien tyypillisen kuvaston perusta luotiin jo 1920-luvun varhaisten kauhun elementtejä hyödyntävien elokuvien toimesta. Suomalaiselle kauhuelokuvalle omintakeisiksi piirteiksi muodostuivat erityisesti noituus, vanhat kartanoympäristöt sekä tietynlainen viitteellinen eli epäsuora kauhun taso.