Browsing by discipline "Finnish Literature"

Tutkielmassa tarkastellaan lähiluvun avulla, millaisia mise en abyme -rakenteita on Markus Nummen romaanissa Karkkipäivä (2010) ja mitä merkityksiä ne tuovat romaanille. Teos kertoo heitteille jätetyistä lapsista ja aikuisista heidän ympärillään. Romaanissa lukuisat kerronnan tasot muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa ulkopuolisen kertojan kertomukseen sekoittuvat päähenkilöiden omat kertomukset. Eri kerronnan tasoilla toistuu samoja aineksia, kuten tapahtumia, rakenteita ja teemoja. Tällaisia kahdentumia kutsutaan mise en abyme- eli peilirakenteiksi. Karkkipäivän kerronnassa peilaukset toteutuvat monin eri tavoin, ja piirre leimaa koko romaania. Mise en abyme -tutkimuksen juuret ovat ranskankielisessä kirjallisuudentutkimuksessa. Alan keskeisin teos on Lucien Dällenbachin väitöskirja Le récit spéculaire: essai sur la mise en abyme (1977), jonka englanninnos on tutkielman merkittävin teoreettinen lähde. Teorian ytimessä on typologia, jossa mise en abymet jaotellaan erilaisiin ryhmiin niiden ominaisuuksien perusteella. Analyysi osoittaa, että Karkkipäivässä peilaukset kohdistuvat Dällenbachin typologian valossa etenkin primaaritason sisältöön (lausumaan) ja itse kerronnan prosessiin ja sen toimijoihin (ilmaisuaktiin). Mise en abymien on myös katsottu kiinnittävän lukijan huomion kerronnan rakenteisiin ja tuovan kertomukseen metafiktion ulottuvuuden. Lukemattomat peilit tekevät Karkkipäivän rakenteesta sirpaleisen, mutta toisaalta ne pakottavat lukijan fokusoimaan ydintarinaan ja siten vahvistavat teoksen kokonaisrakennetta. Tutkimuksessa havaitaan, että Dällenbachin jaotteluita voidaan osittain soveltaa Karkkipäivän analysoinnissa. Teoria on kuitenkin teknisesti erittäin tarkka ja sisältää useita peilirakenteita rajoittavia ehtoja. Niiden vuoksi teoria osoittautuu Karkkipäivän analyysissa jähmeäksi, ja sen soveltaminen vaatii luovuutta. Sen heikoin alue on tulkinnan muodostaminen. Teoriassa tulkinta otetaan huomioon siten, että osien heijastaessa ylemmän tason kertomusta syntyy toistoa, joka puolestaan osoittaa tulkinnan kannalta keskeiset alueet. Karkkipäivässä lukuisten mise en abymien synnyttämä fragmentaarisuus on kuitenkin ymmärrettävissä siten, että se kertoo itsessään jotain teoksen teemoista: yhteisöllisyyden puutteen ja ihmisten vieraantumisen seurauksista 2000-luvun Suomessa. Sirpaleinen rakenne kuvaa sitä, kuinka romaanin todellisuus rakentuu monista eri osista. Dällenbachin teoria ei ota huomioon merkityksen ja muodon suhdetta tästä näkökulmasta, joten sen avulla ei voida tyydyttävästi kuvata mise en abymien merkitystä Karkkipäivä-romaanissa.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani ironiaa Laura Paloheimon romaaneissa Klaukkala ja Mama Mojo. Paloheimon romaaneja on markkinoitu ja luettu chick lit -genren edustajina, eli naisten naisille kirjoittamana postmodernina viihdekirjallisuutena. Ironia on keskeinen chick litiä määrittävä piirre. Myös Paloheimon romaaneja leimaa monimuotoinen ja moneen suuntaan kohdistuva ironia. Tutkin, minkälaista Klaukkalan ja Mama Mojon ironia on: miten ironia syntyy, minkälaiset signaalit johdattavat ironiseen tulkintaan, millaista tietoa ironia vaatii lukijalta, mikä on ironian sävy ja mihin ironian kärki kohdistuu. Tutkielmani perustuu Linda Hutcheonin käsityksiin ironiasta ja parodiasta. Hutcheonin tapaan katson, että ironia syntyy vasta tulkinnassa. En siis pyri selvittämään kirjailijan ironisia intentioita vaan tutkin tarkan tekstianalyysin keinoin, minkälaisiin mahdollisesti ironisiin tulkintoihin Klaukkala ja Mama Mojo lukijaansa johdattelevat. Osoitan, että tulkitsijan roolia korostavan ironiakäsityksen avulla voidaan väistää chick lit -tutkimusta leimaava väittely siitä, onko kyse edistyksellisestä vai taantumuksellisesta kirjallisuudesta. Tiedostamalla, miten diskursiivinen yhteisö vaikuttaa ironiseen tulkintaan, voidaan ymmärtää paitsi Paloheimon romaaneja myös yleisemmin chick litin poleemista vastaanottoa. Tutkielmassani osoitan, että Paloheimon romaanit johdattavat lukijan ironiseen tulkintaan monien signaalien, kuten metaironisten vihjeiden, liioittelun, toiston ja inkongruenssin avulla. Havaitsen, että romaanien ironia on monisävyistä. Teoksissa on kepeää ja naurattamaan pyrkivää ironiaa, mutta myös ankarampaa satiirista ironiaa: päähenkilön kautta ivataan esimerkiksi pinnallista kulutuskulttuuria ja äitiyttä määrittäviä normeja. Romaanien parodisen aineksen sävy vaihtelee romanttisen viihteen konventioilla leikittelystä erilaisten opastavien diskurssien satiiriseen parodiointiin. Ironia hellittää, kun päähenkilö omaksuu sisäistekijän oikeiksi mieltämät arvot, mutta sovinnaisista loppuratkaisuistakin löytyy vihjeitä ironiasta. Suurimman osan varhaisesta suomalaisesta chick litistä on todettu poikkeavan genren angloamerikkalaisesta prototyypistä. Tarkastelen Klaukkalaa ja Mama Mojoa genren prototyyppiä vasten ja osoitan, että ne muokkaavat suomalaista chick litiä angloamerikkalaisen kaltaiseksi muun muassa paratekstien, kerronnan tyylin ja rakenteen, henkilöhahmojen, juonikuvioiden, teemojen sekä eritoten ironian osalta. Toisaalta havaitsen, että Paloheimon romaanien sisäistekijän arvot ja ihanteet, joita vasten ironia rakentuu, eroavat angloamerikkalaisen chick litin maailmankuvasta. Sisäistekijä arvostaa maaseutua, suvun perinteitä ja konstailematonta elämäntapaa. Paloheimon romaanien omaksuma diskurssi kertoo niiden suomalaisesta kontekstista. Klaukkalan ja Mama Mojon voi tulkita parodioivan myös omaa genreään esimerkiksi hylkäämällä chick litille ominaisen suurkaupunkimiljöön. Hyödynnän Susan Sontagin camp-maun ja camp-sensibiliteetin käsitteitä analysoidessani romaanien itserefleksiivisyyttä. Osoitan, että teokset heittäytyvät ironisessa camp-hengessä huonon maun alueelle. Kyse on eräänlaisesta itseparodiasta: teokset nauravat itselleen ja käsittelevät siten matalaa statustaan kirjallisessa järjestelmässä.

Tarkastelen pro gradu -työssäni Maria Peuran (2017) novellikokoelmaa Tunkeilijat muukalaisuuden näkökulmasta. Esitän teoksen kahdeksan novellin analyysin kautta, kuinka henkilöhahmojen toiseuden kokemukset ilmenevät tekstissä ja millaisia muotoja toiseus novellien puhujien kokemuksessa saa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimuksessani on Julia Kristevan teoria muukalaisuudesta sekä hänen ajatuksensa puhuvien subjektien rakentumisesta kielessä. Muukalaisuuden teeman tutkiminen Peuran novellien henkilöhahmojen kokemuksessa mahdollistuu muun muassa Kristevan luoman abjekti-käsitteen kautta. Abjekti-kokemuksessa henkilöhahmojen toiseus, eli outouden ja vierauden kokemus itsessä, joko projisoituu ympäristöön tai valtaa hahmon ja tuntuu kammon tunteena, joka rikkoo eheää minuuden kokemusta. Kristevan rinnalla käytän tutkimuksessani teoreettisena kehyksenä Sara Ahmedin tunteiden kulttuuripoliittista teoriaa ja sen ajatusta tunteista ihmisten välisten pintojen muokkaajana. Tutkin toiseuden ilmenemistä novellien henkilöhahmojen välisillä rajapinnoilla. Pyrin osoittamaan, kuinka henkilöhahmojen toiseuden kokemus heijastuu ympäristöön, kuinka se muokkaa vuorovaikutusta ja kuinka toiseuttamista tapahtuu toisaalta laajemmin sosiaalisissa rakenteissa. Osoitan tutkimuksessani novellien ”Miehen katse” ja ”Höyryherätys” analyysien kautta, kuinka puhdistautumisriitti toimii novellien puhujille keinona käsitellä toiseuden tuottamaa kammon kokemusta ja rakentaa uudenlaista suhdetta minuuden rajoja uhkaavaan toiseuteen. Lisäksi tutkin, miten toiseuden kokemukset ilmenevät henkilöhahmojen ruumiin kokemuksissa novelleissa ”Nahka” ja ”Uusi iho”, ja mikä merkitys eheyttävillä kosketuspinnoilla on novellien puhujille, kun he sulauttavat toiseuden kokemusta osaksi minuuden rakennettaan. Ihmisten välisillä tunnepinnoilla rakentuvaa toiseuttamista tutkin novelleissa ”Uuni” ja ”Kirje tyttärelle”. Analysoin tutkimuksessani lisäksi teoksen aloitusnovellia ”Aavasaksan hotelli”, jossa toiseus piirtyy teini-ikäisen tytön kokemuksen kautta kiehtovana ja eksoottisena, omaa kokemusmaailmaa laajentavana. Päätän tutkimukseni teoksen viimeisen, ”Tässä liekehtii sininen” -novellin analyysiin. Siinä puhujan kieli on pirstaloitunut ja hän hajoaa toiseuteensa. Hajoamisessa on kuitenkin nähtävissä toiseuden sulautuminen puhujan kokemukseen itsestä, omalle toiseudelle avautuminen ja kokonaisemmaksi subjektiksi rakentuminen oman muukalaisuuden hyväksymisen kautta. Osoitan myös viimeisen novellin analyysissä, kuinka läpi teoksen esiintyneet metonymiat punoutuvat ”Tässä liekehtii sininen” -novellin merkitysten verkkoon ja kuinka nämä metonymiat ja niiden kautta avautuvat merkitykset tulevat itse asiassa olemassa oleviksi viimeisen novellin puhujan kokemusmaailmassa. Tutkimukseni viimeisessä luvussa syvennän muukalaisuuden olemuksen pohdintaa ja sen merkitystä teoksen sisäiselle jännitteisyydelle, joka tulee ilmi muun muassa teoksen kielen vahvassa affektiivisuudessa. Keskeisenä tutkimuksestani nousee esiin toiseuden merkitys puhuvien henkilöhahmojen minuuden hajoamiselle ja toisaalta uudelleen rakentumiselle. Toiseus näyttäytyy teoksessa ennen kaikkea henkilöhahmojen olemassaoloa laajentavana ja elämän perustuksia eheyttävänä voimana.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani outoutta Jaakko Yli-Juonikkaan romaanissa Valvoja (2009). Teos kuvaa Toimi Silvon valvomisen maailmanennätykseen tähtäävän hankkeen vaiheita. Teoksessa esiintyy outouksia, jotka ovat ristiriidassa siinä aluksi annettujen realistisuuteen ja mimeettiseen luentaan ohjaavien kehysten kanssa. Käyttämäni outouden määre perustuu kolmeen lähteeseen: (1) siihen kytkeytyy Viktor Šklovskin oudontamisen käsitteen mukainen havainnointia ja lukemista hidastava vaikutus, (2) outous näyttäytyy suhteessa esiintymisympäristöönsä normipoikkeamana ja voi lisäksi olla epäluonnollisen narratologian määritelmien mukaista epäluonnollista, totuttuja lukemisen tapoja ja kertomuksen konventioita haastavaa (3). Tavoitteenani on tutkia, mihin outous Valvojassa perustuu ja mitä tehtäviä teoksessa ilmenevillä oudoilla elementeillä on. Lähtökohta tulkinnalleni on, että outo-uksilla on viestinnällisiä ja teoksen piilotajuntatematiikkaan kytkeytyviä tehtäviä. Analysoin Valvojassa tarkemmin neljää eri tavoin outoa ilmentymää: kerronnassa irtonaiseksi jäävää ainesta, joka ei esiintymisyh-teydessään saa suoraan merkityksiä; outoa ja yliluonnollista tapahtumaa; teoksen outoa henkilönnimistöä sekä tarinamaailman vaihtumista teoksen loppupuolella toiseksi. Hyödynnän outouksien analyysissäni laajasti sekä klassisen että jälkiklassisen narrato-logian malleja, jotka käsittelevät kaunokirjallisten outouksien tulkintaa. Analyysini pohjan muodostaa luonnollistamisen ajatus, jossa outoutta järkeistetään erilaisten jo olemassa olevien kehysten ja mallien kautta. Keskeisin käyttämäni teoria on epäluonnollisen narratologian teoreetikon, Jan Alberin, kehittelemä malli lukustrategioista, joiden avulla epäluonnollisia elementtejä voidaan luonnollistaa. Alberin strategioista sovellan erityisesti outouden lukemista mielensisäi-senä tilana, temaattisten merkitysten korostamista ja allegorista lukemista. Toisena keskeisenä teoreettisena viitekehyksenä sovel-lan Michael Riffaterren käsitystä tekstin piilotajunnasta eli suoraan kerrotun pinnan alla rakentuvasta toisesta merkitystasosta, joka anomalioiden kautta tuo itseään ilmi. Riffaterren ajatuksia mukaillen tutkin, miten outoudet ilmentävät symbolisesti kertomuksen suoraan ilmilausumattomia merkityksiä ja minkälaisia pinnanalaisia merkityksiä ne tuovat kertomukseen. Analyysistäni käy ilmi, että tutkimieni Valvojan erilaisten outojen elementtien outous perustuu poikkeamisiin teoksen itsensä raken-tamista kehyksistä ja luomastaan odotushorisontista. Tutkimani outous on kahdenlaista: kerrontaan liittyviä outouksia ja tarinamaa-ilman näkökulmasta mahdottomana näyttäytyvää outoutta. Valvojan outoudet aiheuttavat tulkinnallisen ongelman ja vaativat rat-kaisuja. Kaikki analysoimani oudot elementit saavat useita samanaikaisia tehtäviä teoksessa: niitä on mahdollista luonnollista monia reittejä, mikä kuvastaa Valvojan monimerkityksistä luonnetta. Tulkitsen outouksia valvovan Toimi Silvon häilyvän tajunnan tuotteina ja ne valjastuvat myös kuvastamaan syvemmin tämän psyykeä ja sen tiedostamatonta puolta. Valvojan outoudet ovat tulkintaa ohjaavia merkkejä ja vihjeitä: ne vihjaavat kertojan tai kerronnan epäluotettavuudesta, toimivat tekstin piilotajunnan ilmen-täjinä, ovat merkkejä alluusiosta tai viittauksesta ja ohjaavat näkemään teoksen allegorisen tason ja hahmottamaan teoksen koko-naistematiikkaa. Tutkielmani perusteella outous fiktiossa korostaa ainesta esiintymisympäristössään, vihjaa pinnanalaisista merkityksistä ja toimii lukijaa ohjaavana merkkinä. Outous saa lukijan tekemään tulkinnallisia ratkaisuja, jotka syventävät tai muuttavat teoksesta muo-dostuvaa kokonaistulkintaa.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Volter Kilven Alastalon salissa -teoksen piippujen kuvausta kolmannessa luvussa. Kilven tyyliä on luonnehdittu ajankohtaan nähden poikkeukselliseksi, mikä on innoittanut aiemmassa tutkimuksessa selvittämään hänen yhteyksiään muuhun ajan kirjallisuuteen ja kirjallisuushistoriaan, lajikonventioihin ja modernisaation. Taustana tutkimukselleni ovat Pirjo Lyytikäisen ja Lea Rojolan väitöstutkimukset, joissa analysoidaan muun muassa Volter Kilven Alastalon salissa -teoksen kuvallisuutta. Tutkimuksen metodina hyödynnän kognitiivisen lingvistiikan ja kirjallisuudentutkimuksen käsitteistöä, jonka keskeisenä välineenä on ajatus niin sanotuista sekoitetuista tiloista. Yhdistän sekoitetun tilan kuvauksessa Peter Stockwellin teoreettista lähestymistapaa ja Mark Turnerin käyttämiä termejä. Sekoitetun tilan analyysi muistuttaa kirjallisuudentutkimuksessa laajalti tunnettua Benjamin Hrushovskin viitekehysanalyysiä, jota Lyytikäinen on soveltanut väitöskirjassaan. Sekoitetun tilan analyysillä tutkin sitä, kuinka Alastalon salissa -teoksen kolmannessa luvussa ilmenevät piiput toimivat henkilöhahmon kuvaajina ja millä tavoin ne rakentavat osaltaan tarinaa, kerrontaa ja teoksen kuvallista järjestelmää. Luvussa kerronnan fokalisoijana ja muutenkin keskeisenä henkilöhahmona toimiva Härkäniemen isäntä on erityisesti huomioni kohteena, sillä hänellä on myös erityislaatuinen suhde piippuihin. Tutkimuksessani osoitan, millä tavalla piippuihin liittyvät sekoitetut tilat toimivat. Analyysini avulla selviää se, että piipun luomat sekoitetut tilat osallistuvat moniin henkilöhahmojen keskeisiin kuvauksiin. Sekoitettuja tiloja perkaamalla selviää esimerkiksi se, millainen hierarkia salissa istuvien isäntien välillä vallitsee. Piippuhyllykohtauksessa kukin salin vaikutusvaltaisimmista isännistä, Pukkilasta, Alastalosta, Langholmasta ja Härkäniemestä, valitsee omaa olemusta ja asemaa kuvaavan piipun. Tätä valintaa kommentoi aktiivisesti luvun fokalisoija Härkäniemi, jonka tulkintojen ristiriitaisuuden sekoitetut tilat osoittavat. Lisäksi piippuhyllykohtauksessa näkyy selvästi Härkäniemen suhde naisiin, mikä valottaa osaltaan sitä, millainen naiskuva teokseen sisältyy.

Tutkin pro gradu -työssäni Sally Salmisen Katrina-romaanin (1936) henkilökuvausta. Tutkielmani kohdeteksti on vuonna 2018 ilmestynyt Juha Hurmeen suomennos, mutta hyödynnän myös ruotsinkielistä alkuteosta analysoimissani kohdissa. Katrina on kertomus pohjanmaalaisesta naisesta, joka muuttaa merimiehen perässä Ahvenanmaalle. Romaani kuvaa lapsuus- ja nuoruusvuosia lukuun ottamatta koko Katrinan elämänkaaren. Tutkielmassani tarkastelen sekä Katrinan henkilökuvauksen konventioita että henkilöhahmoja yleisesti. Selvitän, millä tavalla henkilöhahmot rakentuvat, ja tutkin etenkin sitä, millaisia merkityksiä henkilöhahmojen kuvaaminen suhteessa toisiinsa muodostaa. Hyödynnän analogian käsitettä, ja tarkastelen sekä samuuden että vastakkaisuuden varaan rakentuvia analogisia henkilöasetelmia. Kutsun vastakkaisuuteen perustuvia analogisia henkilöasetelmia tutkielmassani vastapareiksi. Pohdin erityisesti sitä, millä tavalla henkilökuvaus kiertyy päähenkilön, Katrinan, ympärille, ja kuljetan Katrinan henkilöhahmon kehitystä ja eri rooleja mukana läpi tutkielman. Tarkastelen sekä suoraa että epäsuoraa henkilökuvausta. Lisäksi tarkastelen sitä, millä tavalla henkilökuvaus muodostuu henkilöhahmojen tajunnan kuvauksen kautta. Hyödynnän Dorrit Cohnin teoriaa tajunnan kuvauksen tekniikoista. Cohn jaottelee kolmannen persoonan kerrontatilanteen tajunnan kuvauksen tekniikat psykokerrontaan, kerrottuun monologiin ja siteerattuun monologiin. Tajuntaa kuvataan Katrinassa kaikilla kolmella Cohnin erottelemalla tavalla. Useat Katrinan henkilöasetelmista pohjautuvat samanaikaisesti sekä vastakkaisuuteen että samuuteen, ja analogisuus vahvistaa henkilöhahmojen piirteitä. Henkilökuvauksen merkitys on romaanissa mittava: miljöötäkin kuvataan pitkälti henkilökuvauksen kautta. Analogisuus kuitenkin yltää myös maisemaan. Hyödynnän analogisen maiseman käsitettä analysoidessani ympäristön vertauskuvallisuutta suhteessa Katrinan henkilöhahmon kehitykseen.

Tässä tutkimuksessa selvitän, miten kaupunkia koetaan Pirkko Saision romaanissa Elämänmeno (1975). Pyrin muodostamaan mahdollisia näkökulmia tilassa olemisesta ja tilan kokemisesta. Kaupunki on paitsi keskeinen tausta romaanin tapahtumille, myös merkittävä miljöö, joka tematisoituu usein paikoin läpi koko romaanin. Tutkimuksessa sivuan myös hiukan Elämänmenon suhdetta Saision muuhun tuotantoon tilan kokemisen näkökulmasta. Tarkastelen Saision romaania Lieven Ameelin teoksessaan Moved by the City : Experiences of Helsinki in Finnish Prose Fiction 1889-1941 hahmottelemien kaupunkikirjallisuuden piirteiden, kuten kaupunkimetaforien ja kaupunkimyyttien, näkökulmasta. Paikkojen kokemisen analyysissä käytän apunani fenomenologi Edward Relphin tilan tutkimuksesta kumpuavaa teoriaa. Kiinnitän huomioni myös Saision romaanin ei-reaalisiin paikkoihin, kuten tiloihin taiteessa, tunteissa ja unelmissa. Ei-reaalisia tiloja lähestyn fenomenologi Gaston Bachelardin topos-analyysin avulla. Tutkimuksen viimeisessä luvussa luen Saision kuvaamaa kaupunkia allegorian lajinäkökulmasta. Tässä apunani toimivat Pirjo Lyytikäisen hahmottelemat käsitykset allegoriasta. Tutkimuksessani osoitan, että Saision kuvaamaa kaupunkia koetaan romaanissa monisyisesti. Monet kaupunkimetaforat toteutuvat teoksessa: kaupunki näyttäytyy metaforisesti niin degeneroituneena ruumiina kuin uhreja vaativana, myyttisenä minotauruksena. Kaupunki voidaan raiskata ja valloittaa, se voi vietellä ja pettää. Kaupunki käy läpi myös metamorfooseja. Se näyttäytyy vuoroin syntien Sodomana, vuoroin taivaallisena Jerusalemina. Romaanin Leningradiin sijoittuva kaupunkikuvaus puolestaan vihjaa tilan allegoriseen potentiaaliin: paitsi kirjaimelliseksi ulkomaanmatkaksi, päähenkilöiden yhteinen taival kaupungissa hahmottuu myös matkaksi sisäisyyteen. Osoitan, kuinka Saision romaanin Leningrad on Pietari-myytin mukainen dualistinen kaupunki, joka kuiskii elinvoimaa ja kauneutta, tuhoa ja rappiota. Yksittäiset metaforat toistuessaan luovat kaupungista merkitysten kentän, jossa kaupunki ja päähenkilöiden mielentilat sekoittuvat mosaiikkimaiseksi kokonaisuudeksi.

Tutkielmani käsittelee kahtatoista vuosina 2000 2007 ilmestynyttä kotimaista kuvakirjaa, jotka jollain tavalla haastavat perinteisiä käsityksiä lastenkirjallisuudesta muun muassa romuttamalla erilaisia normeja, murtamalla raja-aitoja lasten ja aikuisten kirjallisuuden välillä sekä vetämällä lukijan huomion pois itse tarinasta. Tarkastelen teoksia postmodernistisen kuvakirjan teoreettisen viitekehyksen läpi. Keskeisimpänä teorialähteenäni käytän David Lewisin postmodernistisen kuvakirjan teoretisointia teoksessa Rea-ding Contemporary Picturebooks. Picturing texts. Lewisin ajatuksia täydennän muun muassa Geoff Mossin ja Robyn McCallumin näkemyksillä postmodernistisesta kuvakirjasta ja metafiktiosta. Jaottelen postmodernistisen kuvakirjan piirteet kolmeen ryhmään: toiminnallisuuteen, yhtenäisyyden ja merkitysten syntymisen vastustamiseen ja rajojen rikkomiseen. Tutkielmani luvut noudattavat tätä jakoa. Postmodernistisista piirteistä ensimmäisenä kokonaisuutena käsittelen toisessa pääluvussa kuvakirjan toiminnallisuutta eli sitä, millä tavoin teos kutsuu lukijaa aktiivisesti osallistumaan ja toimimaan. Käsittelen toiminnallisuutta kolmesta eri näkökulmasta: kirjasta fyysisenä objektina, lukemisesta performanssina ja sivunkäännöstä toimintana. Toiminnallisuus poikkeaa selvästi muista postmodernistisista piirteistä ja on lähimpänä kuvakirjan perusluonnetta, minkä vuoksi postmodernistisen ja esimerkiksi pedagogisen toiminnallisuuden erottaminen on haastavaa. Kolmannessa luvussa käsittelen erilaisia piirteitä, jotka vastustavat loogisesti ja kronologisesti etenevän tarinan ja merkitysten syntymistä. Lukijalle kerrotaan joko liikaa tai liian vähän tai toisaalta hän saa ristiriitaista tietoa kaikki tämä häiritsee yhtenäisen tarinan syntymistä. Jaottelen piirteet katkonaisuuteen ja aukkoisuuteen, liiallisuuteen sekä modaalisuuteen, jossa kuvakirjan kaksi eri puolta, visuaalinen ja verbaalinen pääsevät kertomaan kahta eri tarinaa. Neljännessä luvussa käsittelen erilaisia rajojen rikkomisen ja ylittämisen muotoja: kerronnan tasojen välisiä loikkauksia, lainaamista ja viittauksia kirjan ulko-puolelle sekä erilaisia lajien, genrejen ja tyylien yhdistelmämuotoja. Viidennessä luvussa käsittelen aluksi postmodernistisen kuvakirjan käsitteen ongelmia sekä postmodernismin suhdetta metafiktioon, pedagogisuuteen ja leikkisyyteen. Paneudun myös siihen, kuinka kuvakirjat sijoittuvat lasten- ja aikuistenkirjallisuuden rajamaille ja kuinka jotkut kuvakirjat jopa vastustavat luokittelua lastenkirjallisuudeksi. Lopuksi muodostan neljästä jatkumosta koostuvan mallin, jonka avulla teokset jakaantuvat neljään ryhmään niiden postmodernistisuuden ja yleisön näkökulmasta. Ensimmäisen ryhmän teokset ilmentävät vain muutamaa postmodernistiseksi luokiteltavaa piirrettä ja puhuttelevat aikuislukijaa vain minimaalisesti. Toinen ryhmä eroaa ensimmäisestä siten, että siihen kuuluvat teokset puhuttelevat lasten ohella myös aikuislukijoita, mutta eivät kuitenkaan haasta määrittelyä lastenkirjallisuudeksi. Kolmas ryhmä koostuu teoksista, jotka ilmentävät postmodernistisia piirteitä ja maailmankuvaa, mutta jotka kuitenkin ovat selvästi lastenkirjallisuutta. Nämä teokset laajentavat lastenkirjallisuuden rajoja. Neljännen ryhmän teokset ovat varsinaisia aitoja postmodernistisia kuvakirjoja. Ne ovat postmodernistisen maailmankuvan kyllästämiä ja vastustavat luokittelua. Muodostamaani jaottelua voi pitää geneerisenä mallina, jota on mahdollista käyttää analysoitaessa myös muunlaisen lastenkirjallisuusaineiston postmodernisuutta ja sitä, kenelle kirjat on suunnattu. Postmodernistisuus tuntuu kuitenkin löytävän tiensä juuri kuvakirjoihin, koska kahden kommunikaatiotason yhdistelmänä ne tarjoavat luonnostaan oivan maaperän monimutkaisuuteen ja monimuotoisuuteen.

Tutkielmani käsittelee kuoleman kuvia Sirkka Turkan lyriikassa. Tarkastelen kuvakieltä runokokoelmissa Vaikka on kesä ja Tulin tumman metsän läpi. Analysoin sitä, minkälaisia kuoleman kuvia on yksittäisissä runoissa ja mikä merkitys kielikuvastolla on kokoelmien sisäisessä poetiikassa. Yhtäältä etsin eroja tarkastelemissani kokoelmissa, toisaalta Turkan kuvakielen muuttumattomia piirteitä. Kielikuvista tutkin vertauksia, symboleja, metaforia ja metonymioita. Käytän metaforatutkimukseni lähtökohtana jänniteteoriaa. Hyödynnän analyysissani myös George Lakoffin ja Mark Johnsonin ajatuksiin pohjautuvaa kognitiivista metaforateoriaa. Runojen metonyymisyyttä tarkastellessani käytän työkalunani viitekehysanalyysia. Pyrin osoittamaan, että yksittäisten runojen sirpaleiset kuvastot ovat yhteydessä toisiinsa ja synnyttävät siten metonyymisiä kokonaisrakenteita. Koska symbolien tulkitseminen on ennen muuta kulttuuristen alluusioiden tunnistamista, etsin myös kokoelmien intertekstuaalisia yhteyksiä. Siinä käytän apunani Ziva Ben-Poratin alluusioteoriaa. Erittelen Turkan lyriikasta sekä konventionaalisia että yksityisiä symboleja. Analysoin kummastakin kokoelmasta tarkasti neljä runoa, jotka ovat temaattisesti merkittäviä ja kielikuvarakenteiltaan erilaisia. Etsin kokoelmien muista runoista samojen viitekehysten kuvastoa. Tutkielmani osoittaa, että kuoleman kuvasto on molemmissa kokoelmissa runsas ja painokas. Kuolema on usein kuvattava, mutta se voi olla myös kielikuva, jonka avulla puhutaan mielentiloista. Kokoelma Vaikka on kesä käsittelee toisen kuolemaa, Tulin tumman metsän läpi minän omaa kuolemaa. Tämä näkyy kielikuvissa. Toisen kuolemasta puhuttaessa kuolema on aktiivinen noutajahahmo. Omaa kuolemaa käsiteltäessä minä itse liikkuu kohti kuolemaa tai siitä poispäin. Vaikka on kesä -kokoelmassa kuvat oat selkeärajaisempia ja konventionaalisempia kuin kokoelmassa Tulin tumman metsän läpi, jossa metonyymiset kokonaisrakenteet ovat tärkeitä. Kumpikin kokoelma on vahvasti allusiivinen. Viittauksia mytologioihin ja populaarikulttuuriin on paljon. Pysyvin pohjateksti Turkalla on Raamattu. Kuoleman rinnalla kulkevat kysymykset elämän merkityksestä ja ihmisen olemuksellisesta yksinäisyydestä. Sota on keskeinen sekä kuoleman että sisäisen taistelun kuvana. Se on yksi Turkan tuotannon pysyvistä kuvista.

Analysoin tutkielmassani dystopiaa Johanna Sinisalon teoksessa Auringon ydin (2013). Romaanissa naiset on jaettu kahteen sukupuoleen: eloisiin ja morlokeihin. Eloisen tehtävä on hoitaa koti ja lapset sekä miellyttää miehiä kaikin tavoin. Morlokkien syntyminen puolestaan pyritään estämään heidän steriloinnillaan. Avaan tulkinnassani teoksen dystopiaa kriittisen ja feministisen dystopian alalajien näkökulmasta, sillä molemmat lajit purkavat dystopiatraditioita. Tarkastelen myös vallan kysymyksiä, joihin liittyy yhteiskunnassa vallitseva totalitarismi ja naisten alistaminen. Yhteiskunnan rajoitukset koskevat kaikkia sukupuolia, mutta valta on ennen kaikkea maskuliinisilla miehillä. Analyysissäni keskeisessä osassa on teoksesta nouseva satiiri, jonka teoriaa avaan Sari Kivistön teoksen Satiiri. Johdatus lajin historiaan ja teoriaan (2007) pohjalta. Satiiri ilmenee erityisesti teoksen fiktiivisissä dokumenteissa, joiden kautta kuvataan vaihtoehtohistoriaa ja kritisoidaan omaa aikaamme. Kritiikin kohteena ovat yhteiskuntamme epäkohdat, kuten naisen asema, oman yhteiskuntamme rajoitukset, rotuajattelu, ulkomaailman pelko ja eläinten jalostaminen. Rinnastamalla naiset kahteen kristinuskon myyttiseen naishahmoon teos kritisoi oman yhteiskuntamme sukupuoliajattelua. Henkilöhahmojen analogiasuhteiden avulla synkän yhteiskunnan keskeltä löytyy myös toivoa, ja kriittiselle dystopialle tyypillisesti Sinisalon teos on hyvin tietoinen itsestään. Lopussa kiinnitän huomiota kapinaan yhteiskuntaa kohtaan sekä sen onnistumiseen, mikä tuo utooppisen sävyn dystopian keskelle.