Browsing by discipline "Käytännöllinen filosofia"
Now showing items 61-80 of 104
-
(2017)Tutkielma kuuluu metaetiikan alaan ja tarkastelee Simon Blackburnin supervenienssi-argumenttina tunnettua argumenttia ekspressivismin puolesta kognitivismia vastaan. Kognitivismi ja ekspressivismi ovat kilpailevia yleisen tason näkemyksiä normatiivisen ajattelun ja kielen luonteesta, ja niiden välinen debatti kuuluu metaetiikan keskeisimpiin keskusteluihin. Kognitivistien mukaan normatiiviset lauseet ilmaisevat uskomuksia siitä, millaisia normatiivisia ominaisuuksia erilaisilla asioilla on. Lauseet muotoa “teko x on oikein” esimerkiksi ilmaisevat uskomuksen, että teolla x on se normatiivinen ominaisuus, että se on oikein, ja niiden merkitys selitetään viittaamalla näiden uskomusten kuvaamiin normatiivisiin asiaintiloihin. Ekspressivistit puolestaan väittävät, että normatiiviset lauseet ilmaisevat uskomusten sijaan halunkaltaisia mielentiloja. Siten lauseiden muotoa “teko x on oikein” merkitystä ei heidän mukaansa tule selittää sillä, mitä ne kuvaavat, vaan kertomalla, minkä halunkaltaisen mielentilan ne ilmaisevat. Supervenienssi-argumentin rakenne on seuraava: Kognitivistien, kuten keskustelun muidenkin osapuolten, oletetaan sitoutuvan siihen, että (1) on käsitteellinen totuus, ettei ole mahdollista, että luonnollisilta ominaisuuksiltaan täsmälleen samanlaiset asiat eroaisivat toisistaan normatiivisilta ominaisuuksiltaan, ja siihen, että (2) normatiivisia ominaisuuksia koskevia väitteitä ei voida käsitteellisesti johtaa luonnollisia ominaisuuksia koskevista väitteistä. Blackburn väittää, että jos (2) on tosi, tarvitaan jokin selitys sille, miksi myös (1) on tosi, ja että tällaisen selityksen antaminen on suurimmalle osalle kognitivisteista vaikeaa tai mahdotonta. Ekspressivistit puolestaan pystyvät Blackburnin mukaan tämän tarvittavan selityksen antamaan. Koska kognitivistit tuskin ovat valmiita luopumaan kummastakaan oletuksesta (1) tai (2), Blackburn pitää niiden yhdessä muodostamaa selitysongelmaa vakavana uhkana niiden kognitivismin muotojen uskottavuudelle, joita tämä ongelma koskee. Tutkielman tavoitteena on sekä tarkentaa käsitystä supervenienssi-argumentin kognitivisteille asettamasta selitysongelmasta että vastata keskeisimpään tätä argumenttia vastaan esitettyyn kritiikkiin. Siinä puolustetaan Blackburnin väitettä, jonka mukaan tyydyttävän metaeettisen teorian pitäisi kyetä selittämään, miksi (1) on tosi. Tutkielmassa myös argumentoidaan, että yrityksistä huolimatta kognitivistit eivät tällaista selitystä ole kyenneet antamaan, ja että on vaikea nähdä, miten he voisivat siinä onnistuakaan sitoutumatta samalla erääseen hyvin epäuskottavaan väitteeseen normatiivisten termien merkityksestä. Vastaavasti tutkielma puolustaa väitettä, että ekspressivismin pohjalta voidaan selittää, miksi (1) on tosi. Eräs tutkielman keskeisiä väitteitä on, että yleisen oletuksen vastaisesti supervenienssi-argumentin esittämä selitysongelma ei koske ainoastaan osaa kognitivismin muodoista, vaan niitä kaikkia. Kognitivisteista analyyttisten naturalistien on oletettu voivan selittää, miksi (1) on tosi siksi, että heidän on oletettu kiistävän, että (2) on tosi. Tutkielmassa argumentoidaan, että tällainen käsitys perustuu väärinymmärrykseen sekä monien analyyttisten naturalistien sitoumuksista että väitteen (1) totuutta koskevan selitysongelman luonteesta.
-
(2011)In my Master's thesis I discuss a relatively new topic in the discussion on multiculturalism in political philosophy, the right of exit from a religious or a cultural group. Liberal theorists agree on the fact that everyone should be free to leave their group, to have a right to exit. However, they disagree on the content of the right. I present two schools on the topic: the formal right of exit strategy by Chandran Kukathas and the realistic right of exit strategy by Susan Moller Okin. I also view the importance of the individual's right to voice. I try to answer to a question which is twofold: whether the formal right of exit strategy is enough for protecting the freedom of individuals belonging to groups or whether the real abilities to exit should be considered as well, and whether everyone should also have a right to voice. In my work I compare the view of Kukathas with that of Okin. My main sources are Kukathas's book, The Liberal Archipelago. A Theory of Diversity and Freedom (2003) and Okin's article Mistresses of Their Own Destiny? Group Rights, Gender, and Realistic Right of Exit (2002). I also discuss what is often pictured as an alternative or supplement to exit, namely voice. By it is meant the right of the dissenters in the groups to express their views and try to reform their groups accordingly. Regarding to voice, my main source is a book Exit, Voice, and Loyalty (1970) by Albert O. Hirschman. I also cover minors and exit, as well as the so called costs of exit and voice. I show that whereas Okin thinks everyone should have certain capacities to exit, Kukathas objects it is irrelevant to consider them. Okin claims girls and women often lack these capacities. She argues they are for this reason not substantively free to leave their groups, nor in an equal position with men to exercise the right of exit. Therefore the formal right of exit strategy should be rejected. I claim that the debate between Kukathas and Okin comes back to a broader one in liberalism, namely on the question of which is the fundamental value in liberalism: toleration or autonomy. Kukathas stresses the former, Okin the latter. I come to the conclusion that in order to protect the freedom of all, the formal right of exit strategy should be abandoned in favor of the realistic right of exit strategy. Regarding to voice, along the right of exit, everyone should also have a right to voice.
-
(2013)Käsitteellä 'onnellisuus' viitataan toisinaan hyvinvointiin, eli siihen, miten henkilön elämä menee hänen omalta kannaltaan katsottuna. Nykyään on kuitenkin yleisempää, ettei onnellisuutta ymmärretä kokonaisarvioksi elämästä, vaan mielentilaksi. Työssä tarkastellaan käsitteen jälkimmäistä käyttötapaa: Mikäli onnellisuus ymmärretään mielentilaksi, minkälaisesta tilasta on kyse? Mitä mielentilaa on perustelluinta pitää onnellisuutena? Työn tarkoituksena on ensinnäkin selventää, mitä kysymyksellä mielentilaonnellisuuden luonteesta tarkoitetaan, ja tarkastella, mitä kautta kysymykseen on perusteltua etsiä vastausta. Työssä asetetaan joukko kriteerejä sille, mitä mielentilalta on syytä edellyttää, jotta sitä olisi perusteltua pitää onnellisuutena. Työ myös kartoittaa mahdollisia vastausvaihtoehtoja esitellen neljä keskeistä teoriaa onnellisuudesta. Asetettujen kriteerien pohjalta käydään argumentaatiota teorioiden välillä. Pyrkimyksenä on löytää mahdollisimman perusteltu vastaus siihen, mitä onnellisuus on. Työ pohjautuu suurelta osin kahden mielentilaonnellisuutta viime aikoina perusteellisesti tarkastelleen filosofin, Daniel Haybronin ja Fred Feldmanin tuotantoon. Tarkastelun pohjana on myös keskeinen aihetta aiemmin käsitellyt kirjallisuus. Haybronin ja Fedmanin näkemyksiin ovat muut filosofit ehtineet ottaa kantaa varsin vähän; harvat esitetyt vastaväitteet on työssä huomioitu. Työssä tarkastellaan neljää onnellisuusteoriaa: Hedonistinen teoria ymmärtää onnellisuuden kokemuksen miellyttävyydeksi. Asennehedonistinen teoria samaistaa onnellisuuden nauttimiseen, jota ei ymmärretä tuntemukseksi vaan asenteeksi asioita kohtaan. Elämään tyytyväisyys -teoria näkee onnellisuuden olevan tyytyväisyyttä omaan elämään kokonaisuutena. Emotionaalinen tila -teoria puolestaan ymmärtää onnellisuuden olevan kokonaisvaltainen, positiivinen emotionaalinen tila. Teorioiden välillä käytävän argumentaation pohjalle asetetaan työssä tietyt kriteerit: Käsitteen 'onnellisuus' arkikäytöstä ei ole syytä etääntyä liian kauas. Onnellisuudeksi on perusteltua ymmärtää jokin sellainen mielentila, joka on läheisessä yhteydessä hyvinvointiin. Onnellisuuden on syytä soveltua ihmisten tilan arviointiin ainakin useimmiten. Lisäksi on varsin perusteltua vaatia, että onnellisuus on mielentila, jolla on selitys- ja ennustusvoimaa ja jonka tavoittelu kannattaa. Asetettujen kriteerien pohjalta päädytään siihen, ettei onnellisuutta ole perusteltua ymmärtää elämään tyytyväisyydeksi eikä asenteelliseksi nauttimiseksi. Onnellisuuden on mielekästä ajatella tuntuvan joltakin; kyse ei ole vain asenteista. Toisaalta onnellisuuden kannalta ovat olennaisia muutkin tuntemukset kuin ne, joita omaan elämään kohdistuva tyytyväisyys herättää. Lisäksi elämään tyytyväisyys ei kerro niin suoraan hyvinvoinnista kuin usein ajatellaan. Melko vahvoja perusteita löytyy myös hedonismia vastaan. Kokemuksen merkitys onnellisuuden kannalta ei tunnu olevan suorassa suhteessa sen miellyttävyyteen. 'Onnellisuus' näyttää arkikäytössä viittaavan jonkinlaiseen syvempään tilaan, jossa henkilö on, ei vain hänen kokemuksensa laatuun. Onnellisuudella on myös enemmän selitys- ja ennustusvoimaa, jos siihen ymmärretään liittyvän kokemuksellisen puolen lisäksi myös taipumuksia. Perustelluinta on siis ymmärtää onnellisuus emotionaaliseksi tilaksi. Ei kuitenkaan ole aivan selvää, miten erilaisia emootioita ja mielialoja olisi syytä luokitella onnellisuutta rakentaviksi ja vähentäviksi. Lisäksi onnellisuuteen saattaa olla perusteltua sisällyttää muitakin taipumuksia kuin ne, jotka liittyvät henkilön emotionaaliseen tilaan.
-
(2011)Pro gradu -tutkielmani käsittelee tulonjaon oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä viime vuosikymmenien poliittisessa filosofiassa. Työni tutkimuskohteena ovat erilaiset distribuutiomallit ja redistribuution oikeutus. Lähtökohtanani työssäni toimi John Rawlsin aloittama keskustelu distributiivisesta oikeudenmukaisuudesta. Rawlsin teos A Theory of Justice (1971) toimi modernin tulonjaon oikeudenmukaisuus-keskustelun lähtölaukauksena. Rawlsin näkemyksien pääkommentaattoreina työssäni toimivat G.A Cohen, Robert Nozick, Michael Walzer, Thomas Nagel, Liam Murphy ja Thomas Pogge. Tutkimukseni tarkoituksena on tutkia yhteiskunnallisen tulonjaon oikeudenmukaisuutta. Käsittelen kysymyksiä siitä kuinka yhteiskunnalliset hyvät tulisi jakaa ja millaisia tulisi olla niiden rakenteellisten ratkaisujen, jotka mahdollistavat oikeudenmukaisen yhteiskunnan. Toinen tärkeä kysymys työssäni on, kuinka voimme oikeuttaa jo kertaalleen jaetun uudelleenjakamisen eli redistribuution, ilman että kajoamme yksilöiden perusoikeuksiin. Tutkin työssäni distribuutioon ja redistribuutioon liittyvien näkemysten suhdetta niihin arvoihin, joita länsimaiset liberalismiin ja demokratiaan sitoutuneet yhteiskunnat korostavat, kuten ihmisten perusoikeudet, riittävä toimeentulo ja vapaus. Millaisilla tulonjakoon liittyvillä keinolla voimme päästä lähemmäksi kyseisten arvoja toteutumista yhteiskunnissamme? Tällöin kuvaan astuu myös kysymys lähtökohtien ja lopputuloksen oikeudenmukaisuuden merkityksestä. Voimmeko muutella toteutettua distribuutiota redistribuution avulla, jos emme saa aikaan niitä tuloksia, joita olimme toivoneet? Työni lopussa kysyn: jos toteamme, että meidän tulisi pyrkiä kohti oikeudenmukaisempaa tulonjakoa kansallisvaltioiden sisällä, niin miten tämän tulisi vaikuttaa näkemyksiimme kansainvälisestä tulonjaosta? Tutkimuksessani selvisi, että on vaikea löytää moraalisia perusteita sille, miksi yhteiskunnissamme ei tulisi pyrkiä kohti tasa-arvoisempaa tulonjakoa. Markkinoiden vapautta ja absoluuttisia omistusoikeuksia korostavilla näkemyksillä ei ole moraalisesti kestäviä perusteita, minkä vuoksi niihin vetoaminen ei ole riittävä syy olla puuttumatta tulonjakoon oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Länsimaisissa yhteiskunnissa arvopohjanamme ovat ihmis- ja kansalaisoikeudet. Samoin on linjattu, että yhteiskuntaan kuuluu alueita, jotka eivät toimi markkinapohjaisesti. Yhteiskunnan puuttuminen tulonjakoon ei itsessään loukkaa kenenkään perusoikeuksia Redistribuutio on osa samaa prosessia kuin distribuutio. Mitään distribuutiota on vaikea pitää absoluuttisena, eikä mikään distribuutio pysy muuttumattomana. Näin ollen redistribuutio jatkaa samaa oikeudenmukaisen jaon pyrkimystä, mikä ilmeni aikaisemmassa jaossa. Asioiden uudelleenjakaminen hyvästä syystä ei ole itsessään moraalisesti kestämätöntä. Verotusta on vaikea pitää moraalisena ongelmana, sillä verotus linkittyy yhteiskunnissamme samaan rakenteeseen kuin omistusoikeudet. Näin ollen samalla kun yhteiskunta takaa omistusoikeudet, se varaa myös oikeuden puuttua tulonjakoon.
-
(2020)Vuonna 1965 filosofi Jan Narveson julkaisi artikkelin pasifismin ristiriitaisuudesta. Sen mukaan todetessaan väkivallan moraalisesti vääräksi, pasifismi implikoi, että ihmisillä on oikeus olla kohtaamatta väkivaltaa. Pasifismi kieltää voimakeinojen käyttämisen väkivallan estämiseksi, mikä on ristiriidassa alkuperäisen väitteen väkivallan vääryydestä kanssa. Tutkielmassa tarkastellaan Narvesonin argumenttia suhteessa pasifistisiin teorioihin ja Narvesonin utilitaristiseen ajatteluun. Lisäksi käsitellään yleisimpiä Narvesonille esitettyjä vasta-argumentteja sekä transformatiivisen pasifismin tarjoamaa ratkaisua pasifismin ongelmiin. Tutkimuksen aineistona on alkuperäisen artikkelin lisäksi 24 myöhempinä vuosikymmeninä julkaistua kirjoitusta, joissa Narveson ja muut kirjoittajat väittelevät aiheesta. Kriitikot pitävät Narvesonin absoluuttista määritelmää pasifismille olkinukkena. Narvesonin ristiriita-argumentti perustuu auki kirjoittamattomille premisseille, joita muut eivät hyväksy. Näitä premissejä ovat esimerkiksi Narvesonin määritelmät oikeuden, voimankäytön ja vastustamisen käsitteille. Vuonna 1967 Narveson julkaisi kaksi kirjoitusta utilitarismista. Yhteys tekoutilitaristisen ajattelun ja Narvesonin pasifismia koskevien ajatusten välillä onkin ilmeinen. Artikkeleiden vertailu paljastaa, etteivät Narvesonin argumenttia kritisoineet kirjoittajat jaa hänen eettistä tausta-ajatteluaan ja sen vuoksi pasifismia koskevan eettisen debatin argumentit eivät kohtaa. Transformatiivinen pasifismi on kontingentin pasifismin alalaji, johon sisältyy pyrkimys väkivallattomuuteen, mutta se korostaa kieltojen sijaan aktiivista työtä väkivaltaa tuottavien rakenteiden ja kulttuurin muuttamiseksi. Tutkielmassa vertaillaan Jan Narvesonin ja Iain Atackin pasifismia käsitteleviä artikkeleita, joiden lähtökohtainen kritiikki pasifismia kohtaan on samanlainen. Narveson tuomitsee pasifismin ristiriitaiseksi, mutta Atack löytää ratkaisun transformatiivista pasifismia vastaavasta määritelmästä. Jan Narvesonin tekoutilitaristisen tausta-ajattelun tarkasteleminen ja hänen pasifismiartikkelinsa vertaaminen Iain Atackin artikkeliin osoittaa, etteivät Narvesonin johtopäätökset pasifismin ristiriitaisuudesta seuraa hänen rakentamastaan olkinukesta. Pikemminkin johtopäätökset perustuvat sitoutumiselle tietynlaiseen seurauseettiseen ajatteluun sekä pasifismin negatiiviseen määritelmään. Transformatiivisen pasifismin tarjoama positiivinen rauhan paradigma on aiempia kritiikkejä tehokkaampi Narvesonin ristiriita-argumenttia vastaan.
-
(2015)Tutkielma käsittelee Peter Winchin tutkimusta Wittgensteinin filosofian merkityksestä yhteiskuntatieteen perusidealle ja sen pyrkimykselle selittää tekoja ja toimintaa. Tutkielma puolustaa Winchin käsitystä, jonka mukaan yhteiskuntatieteessä käsitetään väärin tekojen merkityksellinen luonne. Yhteiskuntatieteen tarjoama tieteelliset selitykset eivät vastaa toiminnan merkitystä koskeviin kysymyksiin, joita motivoi filosofinen hämmennys. Hämmennys koskee kielen yleistä luonnetta ja perustavia käsitteitä kuten 'merkitys'. Tieteellisten menetelmien sijaan on painotettava ymmärtämisen merkitystä inhimillisten tekojen merkityksen selventämisessä. Tutkimuskohteen ymmärtämisellä ei kuitenkaan tarkoiteta vaihtoehtoista menetelmää vaan sen ymmärryksen eksplikoimista, joka meillä jo on ja jonka perustalta kaikki tutkimukset ponnistavat. Tekojen kuvaileminen oikein tuo esille ne säännöt, joiden mukaan teon merkitys määräytyy. Tämä edellyttää teon taustan, kulttuurikontekstin ja tekijän ymmärryksen tuntemista ja niiden soveltamista toiminnan kuvauksessa. Toiminnan identifioiminen oikein poistaa tarpeen selittää, mistä teossa on kysymys. Winchin ajatukset ovat väärinkäsitysten saartamia. Winchiä on pidetty muun muassa relativistina, idealistina ja yhteiskuntatieteen metodologian uudistajana, mutta nämä ovat virheellisiä tulkintoja. Tutkielman tavoitteena on tuoda esille todellinen Winch. Tämä tapahtuu perehtymällä Winchin filosofian wittgensteinilaisiin lähtökohtiin, joista keskeisimmät ovat tieteen ja filosofian suuntausten välinen kategorinen eroavuus sekä tapa lähestyä filosofisia ongelmia kielen yleisen luonteen väärinkäsittämisestä kumpuavina näennäisongelmina. Tutkielmassa esitetään Winchin filosofian tavoitteiden olevan wittgensteinilaisessa mielessä terapeuttisia. Tarkoituksena ei ole kehittää filosofista teoriaa tai ottaa kantaa metodologisiin saati ontologisiin kysymyksiin. Perinteisistä filosofisista kysymyksistä pyritään sen sijaan pääsemään eroon analysoimalla niiden motivaatioita ja pyrkimällä hillitsemään niitä arkijärjen ja kielen toimintaa koskevien muistutusten avulla. Tutkielmassa päätellään Winch-tutkimuksen olevan tarpeellista ja mahdollista 'uuden Wittgensteinin' filosofian nousun ansiosta ja siihen tukeutuen. Wittgensteinin filosofian merkitys yhteiskuntatieteelle on tutkimatonta ja vaikeakulkuista aluetta. Kun tutkimuksen tavoitteet ymmärretään terapeuttisesti ja etupäässä filosofiaa eikä yhteiskuntatiedettä koskevina, päästään kuitenkin hyvään vauhtiin. Winchin filosofia johtotähtenään uudelleenymmärretty klassikkoteos The Idea of a Social Science (1958) toimii tässä tehtävässä suunnannäyttäjänä.
-
(2019)Tutkielmassa tarkastellaan demokraattisen yhteisön kansalaisuuden ja poliittisen osallistumisen rajojen oikeutusta intensiivisen kansainvälisen kanssakäymisen maailmassa. Demokraattisen prosessin tai demokraattisen yhteisön rajaamiskysymystä on poliittisessa filosofiassa lähestytty demoksen rajaamisongelman kautta, jonka mukaan demokratian teoria on kykenemätön antamaan vastausta siihen, miten demokraattisen prosessin osallistujat pitäisi rajata. Vastaukseksi demokratian rajaamisongelmaan on esitetty vaikutusperiaatetta, jonka mukaan jokainen, johon päätös vaikuttaa on oikeutettu osallistumaan päätöksen tekemiseen. Tutkielmassa argumentoidaan, että yksittäisen vaikutusperiaatteen kaltaisen rajaamisnormin sijaan on tarkasteltava sitä, miten nykyisiä poliittisten yhteisöjen kansalaisuuden rajoja voitaisiin demokratisoida. Demokratian rajaamisongelmaa ja vaikutusperiaatetta analysoidaan tutkielmassa erityisesti Nancy Fraserin, Gustaf Arrheniuksen ja Robert E. Goodinin aihetta käsittelevien kirjoitusten avulla. Vaikutusperiaatteeseen perustuvat teoriat eivät kuitenkaan huomioi, että demokraattinen politiikka tarvitsee jatkuvuutta ja riittävän stabiilia institutionaalista järjestystä, joka pystyy takaamaan kansalaisten välisen tasa-arvon. Jatkuvuuden ja tasa-arvon mahdollistamiseksi demokratiaa on ensisijaisesti tarkasteltava yhteiskuntaan sidottuna ideaalina, kuten Brian Milstein ja Thomas Christiano argumentoivat. Demokratian tarkasteleminen yhteiskuntaan sidottuna ideaalina ei poista rajoihin liittyviä ongelmia, sillä ihmiset liikkuvat jatkuvasti yli rajojen ja rajatuissa yhteisöissä tehdyillä päätöksillä on vaikutuksia myös rajojen ulkopuolella. Ratkaisuna demoksen rajaamisen ongelmaan tutkielmassa ehdotetaan kansalaisuuden rajojen demokratisointia. Siten tutkielma asettuu Milsteinin ja Étienne Balibarin hahmottelemaan traditioon, jonka mukaan emme voi ratkaista demoksen rajaamisen ongelmaa yhden teoreettisen periaatteen avulla, mutta voimme demokratisoida nykyisiä kansalaisuuden rajoja. Tutkielmassa rajojen demokratisointi nähdään demokraattisen poliittisen kulttuurin vaatimuksena maailmassa, jossa jokainen yksilö ja yhteisö voivat olla kanssakäymisessä keskenään. Demokratian poliittinen kulttuuri tarkoittaa, että demokraattisia periaatteita on jatkuvasti tulkittava maailmassa, johon demokratian universaali ideaali vapaista ja tasa-arvoisista kansalaisista ei tee rajoja. Jokaisen on nähtävä jokainen toinen potentiaalisena keskustelukumppaninaan ja vertaisenaan, koska ihmiset ovat osa samoja globaalin kanssakäymisen verkostoja. Demokraattisuus edellyttää, että normit, lait ja yhteisön rajat ovat merkityksellisiä ihmisille ja niitä on mahdollista ylläpitää tai muuttaa. Ihmisoikeudet nähdään yhtenä tapana institutionalisoida demokraattista poliittista kulttuuria, jolloin jokainen yksilö nähdään ihmisyytensä perusteella tiettyjen oikeuksien haltijana. Ihmisoikeuksien ja demokratian suhdetta teoretisoidaan Balibarin ja Seyla Benhabibin tuotantojen kautta. Heidän tuotannoissaan demokratian on nähty perustuvan universaaleihin ihmisoikeuksiin, jolloin jokaisen demokraattisen yhteisön on kunnioitettava noita oikeuksia. Milsteinin demosgenesiksen käsitettä käytetään tutkielmassa hahmottelemaan sellaisia yhteisöjen muotoja, jotka ovat globaalin kanssakäymisen maailmassa demokraattisesti oikeutettuja. Demosgenesis tarkoittaa, että ihmiset luovat yhteisöjään arkipäiväisessä toiminnassaan, joka on ainakin potentiaalisesti nykyisiä rajoja ylittävää. Nykyisten poliittisten yhteisöjen on täten mahdollistettava entistä joustavammin ihmisten välinen vapaa yhteisönmuodostus myös yli nykyisten rajojen ja oikeutettava rajojaan ylirajaisissa keskusteluissa. Rajoja demokratisoimalla demokratiaa on mahdollista siirtää uusiin konteksteihin. Tutkielman lopussa tarkastellaan sitä, miten nykyisten poliittisten yhteisöjen rajoja voidaan demokratisoida.
-
(2015)The objective of this thesis is to summarise and systematise the most relevant political views that Margaret Cavendish (1623–1673) sets forth in her utopian novel The Description of a New World, Called The Blazing World (1666). To date there exists no systematic overall presentation of Cavendish’s political arguments that can be found in her utopia, even though the novel is widely considered to be the most comprehensive presentation of her political thinking as she never wrote an explicitly political treatise. In The Blazing World Cavendish describes her ideal commonwealth and the ideal monarch, and she explores forms of government, the relationship of state and religion, social hierarchy, scientific inquiry, the fundamental values of a well-governed society, war and its justification and the qualities of an ideal monarch. This thesis is a tentative reconstruction of her political theorising in The Blazing World. The reconstruction establishes that Cavendish’s political arguments, when interpreted together, form a theory of politics. The thesis is divided into four themes. This division is based on Cavendish’s description of state as one in which there is one sovereign, one language, one religion and one law. The first theme covers Cavendish’s views on absolute monarchy that she considers to be the ideal form of government, as well as suggestions of how she could justify monarchy. In this section the necessary qualities of an ideal sovereign and the rules of succession are also discussed. The second theme is formed of Cavendish’s arguments on social structures. She is in favour of strict social hierarchy, which bears on the division of labour and the organisation of scientific inquiry. Cavendish expects all citizens to hold the same beliefs and values imposed on them by the state, which leads to a strong unity even though there is physical diversity among the subjects. The connections between the unity of opinion and the physical differences of citizens are explored in order to obtain a better understanding of the nature of Cavendish’s ideal society. In the third theme, Cavendish’s notions on religion are scrutinised and it is suggested that instead of introducing Christianity into her ideal commonwealth, she constructs a cult of personality around the sovereign. To this cult are connected ceremony and symbols of power that the nobility utilises to maintain hierarchy and to govern the commonwealth. The fourth theme covers Cavendish’s views on warfare, as well as the legislation, objectives and main values of her ideal commonwealth. Cavendish combines three traditions in her thinking: politics and religion of the Roman Empire, Renaissance monarchy and the early modern theorising of state as a legal person. To establish that she draws on these traditions and utilises them in her theory of politics, her political views are compared to those of Thomas Hobbes (1588–1679), John Locke (1632–1704), Robert Filmer (ca. 1588–1653) and Niccoló Machiavelli (1469–1527). As The Blazing World is a political utopia, its differences from and similarities to some of the best known utopias of the sixteenth and seventeenth centuries are analysed: Utopia (1516) by Thomas More (1478–1535), New Atlantis (1627) by Francis Bacon (1561–1626) and The City of the Sun (1623) by Tommaso Campanella (1568–1639). Cavendish’s notions on government and religion are also reflected in the light of surveys on Roman political and religious practices. This connects Cavendish’s political thinking and utopian writing to the tradition of political theorising, and it is shown that The Blazing World is a unique contribution to the political discussion of the early modern era. Exploring Cavendish’s views offers new information about the nature and diversity of political theorising of the seventeenth century and serves as an example of the contributions by female philosophers.
-
(2015)Syftet med detta arbete är att undersöka politisk ontologi och dess förhållande till subjektivitet och politisk aktion i tänkarna William E. Connollys och Ernesto Laclaus politiska teori. Dessa teoretiker kan anses vara i den teoretiska kärnan av en ontologisk vändning som sker inom samtida politisk teori. Vad som kopplar dessa tänkare är ett engagemang med postfundamentism och svag ontologi samt ett förfäktande av radikaldemokrati. Genom att kombinera analysen av svag ontologi, analysen av skillnaden mellan överflödes- och bristontologier men en analys av postfundamentistisk politisk teori utvecklar jag i denna avhandling en teoriram för att analysera hur Connolly och Laclau förstår förhållandet mellan politik och ontologi. Jag visar i denna avhandling att man inom både Connollys och Laclaus teori kan identifiera något jag kallar en ontologisk 'dubbelnivå'. Med detta menar jag en tendens att teoretisera det politiska och det ontologiska som avhängiga av varandra. Detta betyder att det i både Connollys och Laclaus arbete finns en tendens att förstå det politiska som påverkat av det ontologiska och vice versa. Detta visar sig i Connollys och Laclaus teori som teoretiseringen av ontologi som något ostabilt och kontingent. I Connollys politiska ontologi betonas en överflödets ontologi som ser verkligheten och människan som oändligt utvecklingsduglig. Politisk subjektivitet och aktion måste för Connolly respektera detta ontologiska överflöde. I Laclaus politiska ontologi visar sig denna bristfälliga ontologi genom bristens ontologi som betonar att varat är bristfälligt på ett sätt som leder till att all identitet och all politisk aktion drivs av denna bristfällighet. Denna ostabila och kontingenta ontologi som delas av båda tänkarna undergräver, påverkar och möjliggör den förhållandevis stabila politiska nivån. Det politiska uppfattas av båda tänkarna som ett 'stridsplan' där man tvistar om rätten att definiera det varande. Subjektivitet och politisk aktion förstås här som de verktyg genom vilka de valda tänkarna ser att man konkret kan göra politik, alltså ingripa i definitionen av det varande. För båda tänkarna är en radikaldemokratisk politik viktig. De båda tänkarna betonar hur demokratisk politik kräver en ontologi som i sista handen är obestämbar och oreducerbar till absoluta fundament.
-
(2018)Italialainen autonomivasemmistolainen teoreetikko Antonio Negri julkaisi vuonna 1981 teoksensa L’anomalia selvaggia – saggio su potere e potenza in Baruch Spinoza, eli ”essee potentiasta ja potestasista Baruch Spinozan ajattelussa”. L’anomalia selvaggia on perspektiivinsä puolesta omaperäinen teos: käsitteiden potentia ja potestas välinen erottelu oli ja on yhä marginaalisessa asemassa Benedictus de Spinozaa (1632–1677) koskevassa tutkimuksessa. Negrin teoksen lisäksi erottelua on käsitelty ranskalaisessa ja italialaisessa Spinoza-kirjallisuudessa jonkin verran enemmän kuin angloamerikkalaisessa tutkimuksessa, mikä selittyy osittain eroavaisuuksilla englannin ja romaanisten kielten, kuten ranskan ja italian välillä: Spinozan alkuperäistekstien käsitteiden potentia ja potestas kääntämiseen liittyy englanninkielen kohdalla ongelmia, joihin ranskan- ja italiankieliset kääntäjät eivät törmää. Sekä potentia että potestas kääntyvät englanniksi muotoon power, kun ranskassa käsitteitä vastaavat termit pouvoir ja puissance, italiassa potere ja potenza. Tämä pro gradu -tutkielma ei koske ensisijaisesti Negrin tulkintaa Spinozasta, mutta sen lähtöpisteenä on hänen ajatuksensa siitä, että potentian ja potestasin välisellä käsitteellisellä erottelulla on Spinozan ajattelussa keskeinen merkitys. Analysoin tutkielmassa käsitteitä potentia ja potestas yhtäältä Spinozan ajattelun ontologisella ja toisaalta eettisellä ja poliittisella tasolla. Tutkielman ensisijaisena lähteenä toimivat Spinozan alkuperäisteokset Ethica Ordine Geometrico Demonstrata (1677), Tractatus Theologico-Politicus (1677) ja Tractatus Politicus (1677). Toissijaisina lähteinä olen käyttänyt Antonio Negrin teosten lisäksi erityisesti Edwin Curleyn, Susan Jamesin ja Valtteri Viljasen kommentaareja. Lähdeaineistoa kootessani en ole pyrkinyt selvittämään yksinomaan Spinozan tekstien sisäisiä ominaisuuksia, vaan analysoimaan myös näiden tekstien suhdetta niihin historiallisiin ja filosofianhistoriallisiin olosuhteisiin, joiden vaikutuksen alaisena Spinoza eli ja kirjoitti. Erityisesti René Decartesin (1596–1650) ja Thomas Hobbesin (1588–1679) vaikutus Spinozan ajatteluun on ollut huomattava. Kaikki kolme, Descartes, Hobbes ja Spinoza puolestaan elivät laajemmasta perspektiivistä katsoen keskellä 1500-luvulla alkanutta tieteenhistoriallista murrosta, jonka vaikutus näkyy ilmeisenä heidän ajattelussaan. Käyn läpi tätä taustaa yksityiskohtaisemmin tutkielman alussa, mutta ajatus Spinozan filosofian kytkeytyneisyydestä muiden ajattelijoiden teksteihin sekä historiallisiin olosuhteisiin kulkee mukana läpi tutkielman.
-
(2011)John Dewey (1859-1952) oli yhdysvaltalainen filosofi, pedagogi ja julkinen keskustelija, jonka ajattelu on merkittävästi vaikuttanut pragmatismina tunnetun filosofisen suuntauksen kehittymiseen. Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Devveyn poliittista filosofiaa ja ajattelua. Tarkoituksena on selvitellä, millaista on Devveyn poliittinen filosofia ja voiko hänen pragmatistinen poliittinen filosofiansa tarjota jotain mielenkiintoista myös tämän päivän poliittisen filosofian kentälle. Tutkielmassa tarkastellaan Devveyn esittämää kritiikkiä klassista liberalismia ja individualismia kohtaan, Devveyn omaa poliittisen filosofian projektia sekä sen kohtaama kritiikkiä ja arvioidaan Devveyn poliittista filosofiaa yleisesti. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa Devveyn käsitykset yksilöstä, valtiosta, demokratiasta, vallasta ja tiedosta. Ensisijaisena lähteenä tutkielmassa on Devveyn koottujen teosten sarja vuosilta 1882-1953, ennen kaikkea 1920-30-lukujen tuotanto. Lisäksi lähteenä on useita tuoreita artikkeleita sekä kommentaareja. Keskeisin löytö tutkielmassa on, että Devveyn poliittisen filosofian oleellinen piirre on 'anti-essentialismi', eli huomion siirtäminen pois jostain oletetuista yksilöiden ja ryhmien olemuksista tai sisäisestä luonnosta niiden välisiin suhteisiin ja näiden ilmauksiin. Tähän liittyen Devveyn poliittisen filosofian keskeiseksi lähtökohdaksi osoittautuu perinteisen yksilö-yhteisö jaottelun kyseenalaistaminen. Tutkielma tarjoaa laajan katsauksen Devveyn poliittiseen ajatteluun sekä pragmatistiseen poliittiseen filosofiaan.
-
(2020)Scientific and scholarly attention to psychedelics has recently faced a resurgence. Recent studies suggest that psychedelic experiences can change values and behavioral dispositions, for example increase appreciation of nature and increase prosocial behavior. For this reason psychedelics have been identified as a promising option for moral neuroenhancement. However, we still struggle to understand these changes in the valuations psychedelics induce, or why exactly they are morally enhancing. In this thesis I construct a philosophical framework to understand these changes. I combine Iris Murdoch and Abraham Maslow’s thinking with empirical studies on psychedelics and experiences of self-transcendence. Psychedelics induce experiences of self-transcendence which involve evaluative changes. I argue that these changes are not random but result from an intelligible process. I first claim that psychedelics in some cases induce unselfing, that is, perspectival and evaluative changes resulting from reduction of salience attributed to oneself. By reducing egoic centering, unselfing opens our attention to the world and can cause perspectival widening from egocentric into more allocentric (other-directed) or cosmocentric (universal) perspective. The second main claim is that the process of unselfing is often connected to sharpened perception of values. The increased attention to the world and reduced egocentric attributions of salience, resulting from unselfing, can widen our evaluative context and make it possible to perceive or grasp intrinsic values better, thus ‘tuning the moral compass’ away from instrumental egocentric mode of evaluation. This thesis makes an original contribution to current discussions on moral neuroenhancement by presenting a well-elaborated connection between the experiences of self-transcendence and the evaluative changes. At least some changes in values associated with psychedelic experiences are related to unselfing. Further the framework provided is relevant not only for understanding value changes in psychedelic experiences, but it can be used to understand and to conceptually and theoretically integrate various phenomena which involve unselfing and techniques that aim at spiritual, moral and existential changes. Another original contribution of this thesis is that psychedelic experiences and moral neuroenhancement are discussed with the conceptual means of Murdoch’s and Maslow’s thought.
-
(2015)Tutkielma tarkastelee Martin Heideggerin ajattelun pohjalta ihmisen ja eläimen kokemusmaailmojen suhdetta ontologisena, fenomenologisena ja eettisenä kysymyksenä. Nämä kysymykset osoittautuvat toisiinsa nivoutuneiksi siten, että ontologia pohjustaa perimmäistä, eettistä kysymystä. Tärkeimpänä lähteenä ovat Heideggerin laaja tuotanto ja sitä tulkitseva tutkimuskirjallisuus. Ontologinen osuus nojaa kuitenkin myös empiiriseen tutkimukseen eläinten ajallisuudesta; eettisen osuuden olennaisena lähtökohtana puolestaan on Jacques Derridan pohdinta eläimen katseen kohtaamisesta. Siten tutkielma tarjoaa oman panoksensa Heidegger-tutkimukseen, mutta samalla se osoittaa mahdollisuuksia dialogille Heideggerin ajattelun ja empiirisen eläintutkimuksen, eläinfenomenologian ja mannermaisen eläinetiikan välillä. Hallitsevin metodologinen periaate on, että tämä dialogi tulee aidosti mahdolliseksi vain silloin, kun pysytään mahdollisimman uskollisena Heideggerin kielelle, käsitteistölle ja lähtökohdille. Heideggerin ajattelun suhteet itsensä ulkopuolelle löytyvät vain sen ytimestä. Eläinontologinen osuus tarkastelee yksityiskohtaisesti Heideggerin vuosien 1929–1930 luentosarjaa, jonka mukaan eläimellä ei ole maailmaa. Tämä tarkoittaa osattomuutta erosta: eläimellä ei ole pääsyä siihen taustakontekstin ja läsnäolon väliseen eroon, joka mahdollistaa ympäristön kohteen merkityksellisen kokemisen. Tämä ero osoittautuu edelleen ajalliseksi: eläin on kyvytön ennakoimaan mahdollisuuksia. Heideggerin eläinontologian tarkempi analyysi kuitenkin osoittaa, että jo eläimen elämällä on ajallinen, eriävä rakenne. Täten eläimen osattomuus erosta ei perustu vain ihmisen ja eläimen vertailuun vaan luonnehtii eläimen ja sen elämän suhdetta. Tämä tulkinta muodostaa taustan tutkielman kriittisimmälle osuudelle, jossa eläintutkimuksiin vedoten argumentoidaan, että myös jotkut eläimet ennakoivat mahdollisuuksia ja ovat siten osallisia läsnäolon ja kontekstin erosta. Samalla Heideggerin ajattelusta löydetään käsitteellinen työkalu eläinten itsetietoisuudesta keskustelemiseen. Tämän ontologisen osuuden jälkeen tulkitaan Heideggerin ajattelusta kumpuavaa etiikkaa, joka osoittautuu kokemuksen moniulotteisen kontekstuaalisuuden varjelemiseksi. Tätä kuvaavasta käsitteistöstä kaikkein lähimmin tulkitaan maan käsitettä, joka edustaa sitä, mikä jää kulloisenkin kulttuuris-historiallisen merkityskentän tavoittamattomiin. Koska tämä käsite kuuluu myös Heideggerin taidefilosofiaan, sen merkitysten selvittäminen osallistuu esteettiseen keskusteluun ja esittää Heideggerin taidekäsitykset ensisijaisesti historiallisuuden tulkintoina. Samalla maan käsite osoittautuu hedelmälliseksi yhtymäkohdaksi Derridan eläinkäsitysten kanssa. Tästä yhtymäkohdasta kumpuaa malli eläimen toiseuden tunnustamiselle: eläinten vaihtoehtoiset kokemustavat kätkeytyvät inhimilliseltä ymmärrykseltä ja haltuunotolta. Tämä malli on protoeettinen: se tarjoaa viitekehyksen eettiselle keskustelulle eläimistä omimatta kuitenkaan keskustelun tilaa toimintasuosituksia antamalla. Näin ontologinen osuus korostaa ihmisen ja muiden lajien limittymistä. Täten Heideggerin olettama yksi ja jakamaton rajaviiva osoittautuu ongelmallisen essentialistiseksi. Eettinen osuus puolestaan osoittaa, että juuri limittyminen mahdollistaa eläinten toiseuden aidoimman tunnustamisen. Näin käy ilmi, että ontologista ja eettistä kysymyksenasettelua ei voida erottaa toisistaan. Samalla näytetään Heideggerin ajattelun positiivinen anti eläinten erilaisuuden huomioimiselle. Sekä ontologisesti että eettisesti eläimen käsite osoittautuu ennen kaikkea jännitteiseksi rajankäynniksi läheisyyden ja erilaisuuden välillä.
-
(2012)Pro gradu -tutkielmani käsittelee demokraattisten järjestelmien ja kansalaisten välistä suhdetta viimeaikaisissa demokratiateorioissa. Lähden liikkeelle kysymyksestä, miksi demokratia vaatii aktiivisia kansalaisia toimiakseen. Mikä on demokratioiden suhde kansalaisiin ja ei-kansalaisiin, kuten maahanmuuttajiin? Miten demokraattisessa järjestelmässä vastakkain asettuvat kansanvalta ja demokraattisten enemmistöjen tahdon ylittävät perusperiaatteet ovat neuvoteltavissa keskenään jotta demokraattisen järjestelmän vallankäyttö olisi mahdollisimman oikeutettua? Mitkä ovat demokraattisten kansalaisten toiminnan rajoja? Viimeaikaisen demokraattisen filosofian ytimessä on kaksi keskeistä paradoksia: Kuinka määritellä kansalaisten rajat, ketkä kuuluvat kansalaisiin ja ketkä eivät? Mikä on ihmisoikeuksien suhde perusoikeuksiin? Deliberatiivisen demokratian edustajat ovat yrittäneet ratkaista paradokseja kun radikaalidemokraattiset ja agonistiset filosofit ovat ottaneet paradoksien ylläpitämän jännitteen demokratian voimavarana. Tutkimukseni kannalta keskeiset ajattelijat ovat Seyla Benhabib ja Bonnie Honig. Benhabibin teoria demokraattisista toistoista on yksi yritys neuvotella demokraattisten kansalaisten tahdon ja ne ylittävien ihmisoikeusnormien välillä. Tutkin systemaattisesti Benhabibin ajattelun taustoja ymmärtääkseni, mistä demokraattisissa toistoissa on kyse. Tutkin Benhabibin oman esimerkin, Ranskan huivikiistan, avulla demokraattisia toistoja käytännössä. Pyrin esittämään parannusehdotuksia joilla tehdä demokraattisista toistoista avoimempia ja demokraattisempia. Asetan Benhabibin neuvottelevan kansalaisuuskäsityksen vasten Bonnie Honigin käsitystä kansalaisista ottajina. Benhabib puolustaa ihmisoikeuksien kaltaisten kosmopoliittisten normien leviämistä kansainvälisten instituutioiden välityksellä. Honigin mukaan yksilöitä tulisi kannustaa vaatimaan oikeuksia instituutioista riippumatta. Yksi esimerkki on kansainvälisen Slow Food-liikkeen ajama oikeus makuun. Analysoin Honigin luentaa Rousseaun Yhteiskuntasopimuksesta -teoksessa esittämästä lakienlaatijasta vierasmaalaisen perustajan myyttinä. Pyrin selventämään esimerkein, mitä seurauksia vierasmaalaisen perustajan myytistä on demokraattisten kansalaisten muodostumiselle. Tutkimuksessani selvisi, etteivät demokraattiset toistot ole niin demokraattisia kuin Benhabib olettaa. Ne preferoivat osapuolia jotka asettuvat lähtökohtaisesti demokratian perusperiaatteiden ja länsimaisten ihmisoikeusnormien puolelle. Demokratioiden on luotava instituutioiden turvaamaa tilaa eri tavoille olla demokraattinen kansalainen ja uudelleentulkita demokratian perusperiaatteita.
-
(2000)This master’s thesis explores the paradox human rights that was identified by Hannah Arendt seventy years ago, which will be analysed in view of the critique presented by Jacques Rancière. Despite his critique, it is clear that Arendt has made a significant contribution to Rancière’s own thinking about human rights. Arendt is critical of the concept of human rights. Arendt emphasizes that a human being must be recognized as an equal legal and political subject of a political community in order to be able to effectively claim the rights. Arendt describes the loss of human rights as the loss of a meaningful place in the world and identifies a paradox, which questions the entire concept of human rights. According to Arendt, the most fundamental human right is “the right to have rights” that can be understood as the right to belong to a political community. According to Jacques Rancière, Arendt’s critique of human rights stems from the anti-political and archi-political features of her thinking. I suggest, following Andrew Schaap, that there are some features in Arendt’s thinking that can be interpreted as anti-democratic, but it does not mean that Arendt’s understanding of human rights is as problematic as Rancière suggests. According to Ayten Gündoğdu, Arendt’s understanding of human rights is not as paralyzing as Rancière argues. Rancière’s critique reflects his own understanding of the concepts of politics, the police, dissensus, the axiomatic principle of equality and the process of political subjectification. As Andrew Schaap has argued, despite their similarities, there are significant differences in Arendt’s and Rancière’s understanding of human rights, which appear when analyzing for instance example of the sans papier movement. This thesis has an introduction and six chapters. The second chapter introduces Hannah Arendt’s understanding of human rights and the human condition. The third chapter introduces Rancière’s critique of Arendt, and presents his understanding of the concepts of politics, the political, dissensus, the axiomatic principle of equality and the subject of human rights. The fourth chapter provides an analysis of the Aristotelian influence on Arendt and Rancière and the relevance of speech in their respective theoretical frameworks as well as an analysis of the concept of legal personhood. The fifth chapter provides an analysis of Rancière’s critique of Arendt, according to which she has adopted an archi-political position and a comparison of their respective theoretical frameworks in view of Andrew Schaap. The sixth chapter explores Ayten Gündoğdu’s aporetic reading of Arendt and the possibilities to rethink her understanding of human rights and her strict separation of the political and the social before providing the conclusions in the seventh chapter.
-
(2013)The purpose of this thesis is to introduce and analyze Michel Foucault’s (1926–1984) conceptions of power (pouvoir) and violence (violence). Foucault wrote extensively about power, but seldomly analyzed violence analytically. Nevertheless he argues that power and violence are connected. This thesis is an attempt to gain an understanding of the relation between power and violence and to open the field for questions on resistance. The questions of this thesis are approached through conceptual analysis and historical investigation. The main literature consists of Foucault’s mid-70s works; from Discipline and Punish and The History of Sexuality: Volume One to his lecture series at Collège de France, especially 'Society Must Be Defended' and Security, Territory, Population. Works on Foucault that are cited include Jeffrey Nealon’s Foucault Beyond Foucault (2008), Kai Alhanen’s Practices of Thought in Michel Foucault’s Philosophy (2012) and Johanna Oksala’s Foucault, Politics, and Violence (2012). Power is mainly approached through the concepts of cost and intensity, stressing Foucault’s famous claim that 'power produces', or that it is productive in itself. In contrast to power, violence is, according to Foucault, unproductive or even destructive in its effects. In order to understand how the concept of cost and the process of intensifying are interconnected with historical changes and the corresponding use of violence, Foucault’s accounts on different historical modes of power are introduced and examined. This examination shows that historically the use of violence has developed from being excessive and brutal (the sovereign’s 'Right of Death') to normative and life-preserving (the bio-political 'Power over Life'). The analysis shows that power and violence have a certain, historically contingent connection, which is perceived through the hegemonic political rationalities. According to Foucault, in order to resist violence, it is essential to understand the rationalities in question and to refuse to co-operate with the dominating practices they foster.
-
Rikosoikeus, toimijuus ja neurodeterminismi : neurotieteen haaste rikoslain toimijan edellytyksille (2020)Neurotiede on filosofiassa nähty haasteena vapaalle tahdolle. Päätökset toimia eivät ehkä olekaan vapaita ja tietoisia. Ihminen ei ehkä olekaan niin vapaa toimija kuin on oletettu. Tämä neurotieteen haaste toimijuudelle ja vapaalle tahdolle on nähty haasteena myös rikosoikeudessa. Neurotiede haastaa rikosoikeudellisen toimijan edellytyksiä, kuten autonomiaa, rationaalisuutta ja kykyä intentionaaliseen toimintaan. Työssä tutkitaan tätä neurotieteen haastetta rikoslain olettamalle toimijalle ja sen edellytyksille. Tutkimuskysymyksenä on, onko neurotiede haaste rikoslain olettamalle toimijalle? Työn tavoitteena on osoittaa filosofista argumentaatiota käyttäen, että neurotiede ei ole haaste rikoslain toimijalle eikä näin poista rikosvastuuta tai tee rikosoikeudellista järjestelmää tyhjäksi. Neurotieteen empiirinen näyttö ei riitä tähän tällä hetkellä. Ongelmallinen näyttö voidaan filosofisella tarkastelulla osoittaa käsiteelliseen sekaannukseen perustuvaksi. Työ kuitenkin tarjoaa myös optimistisen vastauksen siihen, jos neurotiede joskus tarjoaisi käsitteellisesti selkeän ja ongelmattoman näytön rikosoikeudellisen toimijan ehtojen hylkäämiselle. Suomalainen rikoslaki perustuu tehtyyn tekoon. Rikoslaki kuitenkin edellyttää tekijältä tiettyjä ominaisuuksia. Työssä esitetään, että rikoslain vaatimukset rationaalisesta ja intentionaaliseen toimintaan kykenevästä toimijasta vastaavat filosofiassa toimijalle asetettuja minimivaatimuksia. Tämän lisäksi rikoslaki edellyttää toisin toimimisen mahdollisuutta moraalisen toimijan ehtona sille, että toimijaa voidaan pitää vastuussa teoistaan. Vapauden ja rationaalisuuden elementit löytyvät syyllisyysperiaatteesta ja intentionaalisen toiminnan edellytys teon tahallisuuden vaatimuksesta. Vapaan tahdon, vastuun ja determinismin osalta kompatibilismi argumentoidaan parhaaksi vapaan tahdon variaatioksi rikoslain toimijan kannalta. Neurotieteen vapaalle tahdolle, toimijalle ja rikosoikeudelle asettaman haasteen osalta käydään läpi Benjamin Libetin kokeet ja Daniel M. Wegnerin teoria, minkä mukaan vapaalla tai tietoisella tahdolla ei ole mitään merkitystä toiminnan kannalta tai niiden merkitys pelkästään estävä. Neurotieteen haasteisiin vastataan pitkälti Alfred R. Melen argumentaatiolla. Melen mukaan empiria ei riitä Libetin ja Wegnerin väitteiden osoittamiseen. Nämä haasteet voidaan ylittää käsitteitä selkeyttämällä. Melen argumentaation lisäksi käydään läpi muitakin neurotieteen rikoslain toimijalle asettaman haasteen kyseenalaistavia argumentteja. Johtopäätös on, että neurotiede ei haasta mitään rikoslain toimijan ehdoista ja että kompatibilistinen lähestyminen vapaan tahdon ja determinismin yhteensopivuudesta on perusteltua rikoslain kontekstissa. Jos neurotiede joskus kyseenalaistaakin toimijuuden ehdot, rikosoikeus voidaan retribuution sijaan perustaa preventioon, jossa rikoksia pyritään ennakolta estämään.
-
(2013)Poliittinen väkivalta ilmenee yhä useammin etnis-kulttuurisina konflikteina ja vähemmistöjen asema on monissa valtioissa uhattuna. Syrjintä ja avoin väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole harvinaista. Multikulturalismiksi kutsuttu yhteiskuntafilosofian suuntaus kannattaa etnisille, kulttuurisille ja uskonnollisille ryhmille asetettavia ryhmäoikeuksia ratkaisuksi näihin ongelmiin. Ryhmäoikeudet tarkastelevat ryhmiä toimijoina, joille voidaan suoda erillisiä oikeuksia. Yksilöä korostava liberalism kritisoi multikulturalismia ja ryhmäoikeuksia muun muassa vedoten ryhmien vaikeaan määriteltävyyteen, epäoikeudenmukaisuuteen ja erilaisuuden institutionalisointiin. Tämä pro gradu –tutkielma keskittyy kiistan analysoimiseen ja ryhmäoikeuksien oikeudenmukaisuuden arvioimiseen. Tutkielmassa selvennetään ryhmäoikeuskeskustelussa käytettäviä käsitteitä ja tuodaan esille ongelmia, joita ryhmien määrittelyyn liittyy. Ihmisten päällekkäiset ja muuttuvat identiteetit hankaloittavat ihmisten tarkastelua ensisijaisesti ryhmäjäsenyyden kautta. Ei ole selvää, mihin etniseen tai kulttuuriseen ryhmään kuuluu esimerkiksi henkilö, jonka vanhemmat ovat kotoisin erilaisista kulttuureista ja edustavat eri etnisyyttä. Lisäksi ihmiset eivät aina halua tulla määritellyksi tietyn identiteetin kautta. Tutkielmassa tarkastellaan minkälaisista ryhmistä ryhmäoikeuskeskustelussa on kyse ja miten ryhmäjäsenyys kunkin ryhmän kohdalla määritellään. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan ryhmäoikeuksien oikeutusta liberaalista näkökulmasta. Will Kymlicka väittää teoksessaan Multicultural Citizenship (1995), että liberaalit arvot vaativat joitakin ryhmäoikeuksia. Kymlickan mukaan ihmisten tulee voida elää kulttuuristen toimintamalliensa mukaan ja mahdollisuus tähän tulee turvata säilyttämällä kulttuureja ryhmäoikeuksien avulla. Näillä ryhmäoikeuksilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi itsehallinto-oikeuksia, polyetnisiä oikeuksia tai erityisiä edustusoikeuksia. Kymlicka on huolissaan, että ilman ryhmäoikeuksia valtakulttuuri assimiloi vähemmistöt enemmistön ylivallan avulla. Brian Barry kritisoi ryhmäoikeuksia ja koko multikulturalistista liikettä teoksessaan Culture and Equality (2001). Hänen mukaansa multikulturalistit asettavat ryhmät yksilöiden edelle ja asettamalla ryhmäoikeuksia rikotaan yksilönoikeuksia. Barryn mukaan yleiset ihmisoikeudet ja kansalliset lait riittävät turvaamaan jokaisen oikeudet. Ihmisiä tulee kohdella ensisijaisesti yksilöinä. Lain tulee olla puolueeton ihmisten ryhmäjäsenyyksien suhteen. Oikeudenmukaisuus syntyy yhteisistä sopimuksista, jotka koskettavat kaikkia samalla tavalla. Tutkielma tarkastelee laajasti yksilöä korostavan liberalismin ja ryhmäoikeuksia kannattavan multikulturalismin välistä kiistaa ensisijaisesti Barryn ja Kymlickan välillä. Käsitteellisen analyysin lisäksi tutkielma tarkastelee ryhmäoikeuksien asettamisen käytännön seurauksia ja niiden moraalista oikeutusta. Ryhmäoikeudet antavat ryhmille vahvemman vallan päättää omista asioistaan, minkä seurauksenaryhmän sisäiset vähemmistöt, jotka ovat kaikkein haavoittuvaisimmassa asemassa, kärsivät usein enemmän menettäessään turvaa, jonka yhteiskunta tarjoaisi heille yksilöinä. Tutkielma paljastaa ryhmäoikeuksiin liittyviä epäjohdonmukaisuuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja käytännön lainsäädäntöön liittyviä ongelmia.
-
(2020)This master’s thesis defends the moral equality and rights of sentient animals. The investigation covers equal deontological moral rights to freedom, bodily integrity, life and not to be treated as a mere means: that is, equal negative basic rights to respectful treatment and freedom from harm. Tom Regan’s Rights View stands as the groundbreaking defence of these rights for human and nonhuman subjects-of-a-life. Subjects-of-a-life are equally and inherently valuable animals who have an experiential welfare, agency, preferences and cognitive abilities like memory. All psychologically paradigmatic mammals, birds and fishes at least are subjects-of-a-life. Regan’s chief work, "The Case for Animal Rights" published in 1983, presents the subject-of-a-life criterion as the sufficient criterion for rights possession and leaves the necessary criterion open. This research examines the sufficient and necessary criterion for equal negative basic rights in Regan’s Rights View. The most plausible criterion is sentience according to the research results. All sentient beings feel pleasure and pain. At the minimum, all vertebrates and certain invertebrates are sentient right-holders, possibly all animals with a nervous system qualify. "The Case" and Regan’s other publications are focal sources for this primarily intra-theoretical scrutiny. Subsequent literature in animal ethics supplements the analysis, inter alia the writings by Gary Francione, Christine Korsgaard and Joan Dunayer who defend the sentience criterion for deontological rights. Critical disability studies literature supports the equality of the rights in this research. This thesis justifies both the equality and the scope of negative basic rights. In what comes to the scope, the sufficient and necessary criterion is sentience, because all and only sentient beings are vulnerable to harmful actions. I argue that this vulnerability grounds rights possession. Vulnerability to harming coexists with experiential welfare and is the morally relevant similarity shared by right-holders, according to my interpretation of Regan’s arguments. Sentience means affective individuality and having an experiential welfare. No sentient being should prima facie be harmed, which implies protection through negative basic rights. Non-sentient entities lack an experiential welfare. They can neither be literally harmed nor possess the rights. In what comes to the equality, these rights are equal in order to avoid ableism (i.e. discrimination based on abilities), speciesism (i.e. discrimination based on species) or any other arbitrary discrimination based on coincidental factors out of an individual’s control. Applying the subject-of-a-life criterion as the necessary condition for the rights and the sentience criterion for lower moral standing would epitomise ableism. Hence, I conclude that only experiential welfare is relevant for rights possession instead of the abilities mentioned in the subject-of-a-life criterion or any other abilities. All sentient beings have rights to respectful treatment and freedom from harm equally. Notwithstanding, the right to freedom can belong solely to sentient beings who are intentional agents. The sentience criterion entails a duty to transform societies fundamentally for the sake of abolitionist justice in the Reganian sense. Instead of regulating the use of sentient nonhumans, we should universally eradicate the disrespectful commercial utilisation of them. Sentient nonhumans and humans are equal, inherently valuable individuals who have an affective inner world. They should never be treated as mere means, resources, property or commodities.
-
(2018)Platonin varhaisdialogien katsotaan usein ilmentävän erityistä Sokrateen moraalipsykologista näkemystä, intellektualismia, jonka katsotaan poikkeavan Platonin myöhemmästä sielun kolmijakoon perustuvasta näkemyksestä. Intellektualismin mukaisesti hyve on Sokrateelle jonkinlaista tietoa, ja ihmisen toiminnan motivoimiseksi riittää tieto siitä mikä on oikein. Angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä Sokrateen intellektualismi on pitkään tulkittu hyvin suoraviivaisesti ja yksinkertaistavasti. Tällaisen tulkinnan ongelma on se, ettei se vaikuta huomioivan Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian monivivahteisuutta eikä pysty selittämään niiden joitain hyvin oleellisia piirteitä. Suoraviivainen tulkinta on kuitenkin ollut hyvin vallitseva ja yleisesti hyväksytty, ja moni tutkija on sen perusteella tehnyt jyrkän eron varhaisdialogien Sokrateen ja myöhemmän Platonin välille. Suoraviivaiselle tulkinnalle on viime aikoina ilmaantunut varteenotettavia haastajia, ja tutkielmassa argumentoidaan, että uudet tulkinnat saavat enemmän tukea Platonin dialogeista ja kykenevät selittämään varhaisdialogien moraalipsykologian perinteistä suoraviivaista tulkintaa uskottavammin. Tutkielmassa vertaillaan erilaisia tulkintoja Sokrateen intellektualismista ja perustellaan, miksi perinteinen suoraviivainen tulkinta on syytä hylätä. Intellektualismia tutkitaan eri kysymysten ja useiden Platonin varhaisdialogien kautta mahdollisimman kattavasti, jotta erilaisten tulkintavaihtoehtojen uskottavuutta ja mahdollisia ongelmia pystytään arvioimaan. Perinteinen suoraviivainen tulkinta esitellään erityisesti Terry Pennerin näkemyksen pohjalta ja perinteisen tulkinnan kriitikkoina nostetaan esiin muun muassa Thomas C. Brickhouse ja Nicholas D. Smith. Erityisiä kysymyksiä, joihin tutkielmassa perehdytään, ovat Sokrateen suhtautuminen tietoon, tietämiseen ja tietämättömyyteen sekä Sokrateen näkemys ihmisen haluista ja pyrkimyksistä. Gorgias-dialogin erityinen asema moraalipsykologisen argumentin tulkinnassa käsitellään omana kysymyksenään. Perinteisen suoraviivaisen tulkinnan ongelmallisuus nousee tutkielmassa esiin monen eri kysymyksen tarkastelun ja useiden tutkijoiden huomioiden kautta. Perinteinen tulkinta osoittautuu liian yksioikoiseksi sekä Sokrateen tietokäsityksen suhteen että sen suhteen, mitä Sokrates ajattelee haluista ja toiminnan motivaatiosta. Perinteisen tulkinnan mukainen näkemys, jossa Sokrateen käsitys hyvetiedosta palautuu hyveiden määritelmiin, osoittautuu kestämättömäksi, samoin näkemys, jonka mukaan toimintaan johtavat halut ovat Sokrateelle aina rationaalisia, toimijan kokonaisetuun tähtääviä haluja. Perinteinen tulkinta ei pysty selittämään varhaisdialogien moraalipsykologiaa, koska se perustuu yksittäisten tekstikohtien yksinkertaistavaan analyysiin ja jättää huomiotta monia oleellisia seikkoja. Tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota Protagoras-dialogin pohjalta tehdyn tulkinnan ongelmallisuuteen, koska Protagoraan tietyt kohdat ovat avainasemassa perinteisen tulkinnan ymmärtämiseksi. Samalla tarkastellaan yleisempää ongelmaa, joka syntyy, kun Platonin dialogeista irrotetaan yksittäisiä tekstikohtia tai argumentteja ja näistä tehdään yksinkertaistavia johtopäätöksiä, joiden katsotaan pätevän laajemmin. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että perinteinen, pitkään angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä laajalti hyväksytty suoraviivainen tulkinta Sokrateen intellektualismista epäonnistuu Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian selittäjänä ja on syytä hylätä. Perinteisen tulkinnan haastajat kykenevät analysoimaan varhaisdialogien moraalipsykologian monipuolisemmin ja uskottavammin.
Now showing items 61-80 of 104