Browsing by discipline "New Testament Studies"

Now showing items 61-76 of 76

Syylliset ja syyttömät alistukoot : Room. 13:1–7 tekstuaalisessa ja sosiohistoriallisessa kontekstissaan

Forsander, Theresa (2015)

Tutkimusaiheeni koskee Paavalin antamia ohjeita esivallan kunnioitukseen Rooman varhaiskristillisiin seurakuntiin aikana, jolloin kristityt ajoittain saivat valtiolta osakseen väkivaltaista kohtelua. Tutkimuskysymykseni on: Mitä Paavalin kehotus esivallan kuuliaisuuteen Room. 13:1–7 merkitsi Rooman seurakunnille? Paavalin kohdeyleisönä on juutalaisista ja pakanoista koostuva seurakunta. Varhaiskristilliset yhteisöt saivat syntynsä juutalaisissa synagogissa. Juutalaisuus oli Rooman varhaiskristillisyyttä vahvasti määrittävä tekijä. He poikkesivat valtaväestöstä ryhmä erityisten tapojen sekä yksijumalisen uskonsa takia. He asuivat Rooman köyhässä korttelissa ja suurimmalla osalla heistä oli orjan tai vapautetun status. Juutalaisilla oli erityisvapaus olla osallistumatta muuta kansaa koskevaan keisaria uskonnollisesti kunnioittavaan kulttiin. Poikkeavuus valtaväestöstä, omituiset tavat, alhainen status ja saavutetut erityisoikeudet vaikuttivat siihen, että muulla kansalla oli negatiivisia ennakkoluuloja ryhmää kohtaan. Antiikin uskontojen kirjo oli valtava, julkisen uskonnollisuuden lisäksi ihmiset palvoivat jumalia erilaisissa yhdistyksissä ja kodeissa. Uskonnon harjoittamiseen kuuluivat erilaiset jumalia lepyttävät uhrit, joita suorittamalla pyrittiin saavuttamaan jumalilta menestystä ja rauhaa. Perinteisten jumalien lisäksi keisarille uhrattiin uhreja, joilla osoitettiin uskollisuutta hallitsijalle. Uhrautumisesta kieltäytyminen merkitsi epäkunnioitusta perinteisiä jumalia kohtaan ja keisarin vallan tunnustamattomuutta. Siitä saattoi seurata onnettomuus koko valtakunnalle, joten uhrien suoritusta valvottiin. Julkinen uskonto oli vahvasti kietoutunut politiikkaan, ja vaikka perinteisten jumalien olemassaoloa alettiin epäillä, uhrikäytännöstä oli mahdoton luopua uskonnon poliittisen luonteen takia. Esivalta oli epäluuloinen kaikkea yksityistä uskonnollisuutta kohtaan siinä mahdollisesti kytevien poliittisen juonittelun ja salaliittojen takia. Yksityisen uskonnollisuuden toimintaa jouduttiin rajoittamaan, mikä joskus merkitsi rajuja väkivaltaisuuksia. Juutalaisten oikeuksia ja toimintaa rajoitettiin karkotuksin ensimmäisen vuosisadan aikana. Keskeisimmät syyt kristittyjen väkivaltaiseen kohteluun olivat se, että kristityt eivät suostuneet uhraamaan keisarin jumaluudelle, ja että he tekivät käännytystyötä. Käännytystyö myös vaaransi valtakunnan turvallisuuden, sillä kääntyminen kristinuskoon merkitsi perinteisistä jumalista luopumista, josta saattoi seurata jumalien aiheuttama onnettomuus. Lisäksi se ilmaisi uskottomuutta keisaria kohtaan. Paavalin käsitys esivallan kunnioituksesta poikkesi esivallan käsityksestä, esivaltaa tuli hänen mukaansa kunnioittaa kaikin muin tavoin, paitsi uskonnollisella palvonnalla eli uhrein. Paavalin silmissä kunnon kristitty ei ollut esivallan silmissä kunnollinen ilman uhrien suorittamista. Paavalin arvion mukaan kunnolliset kristityt saivat kunnottomien kanssa osakseen väkivaltaista kohtelua, silti hän kirjoittaa kirjeessään, että ainoastaan pahantekijä saa rangaistuksen. Rangaistukseen oli alistuttava, sillä esivalta oli Paavalin mukaan Jumalan asettama ja alistuneisuus esivallalle oli alistumista Jumalalle. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että hyvät saivat kärsiä yhdessä pahojen kanssa, he vain kärsivät syyttömyyttään.
"Tämä, mitä kirjoitan teille, on Herran käsky." : Mikä on Paavalin kirjoittaman Herran käskyn sisältö tekstikohdassa 1. Kor. 14:31-40?

Vuolteenaho, Merja (2020)

Tässä tutkimuksessa on selvitetty jakeiden 1. Kor. 14:31-40 sanomaa ja erityisesti sitä, mitä Paavali tarkoittaa jakeen 37 Herran käskyllä. Työn keskeinen teesi on se, että jakeissa 34-35 on kyseessä profetia, jonka Paavaali torjuu jakeessa 36. Jakeen 37 Herran käskyllä, josta Paavali kertoo tässä kirjoittaneensa, tarkoitetaan tekstin alussa ja lopussa olevaa kehotusta siihen, että kaikilla on mahdollisuus seurakunnassa profetoimiseen hyvässä järjestyksessä. Käsikirjoitusten tekstikriittisen tarkastelun lisäksi työssä hyödynnetään aiemmin tehtyä tutkimusta, joka on osoittanut ulkopuolisen lähteen käyttöön viittaavia jakeisiin 34-35 liittyviä epäjatkuvuuksia ja epäjohdonmukaisuuksia. Jakeisiin 34-35 liittyvien käsikirjoitusten tekstimuutosten lisäksi työssä tarkastellaan perikoopin1. Kor. 14:31-40 laatimisessa sovellettuja antiikin retorisia menetelmiä, joilla pyritään sanoman yksiselitteiseen reseptioon. Jakeen 34 laki vaatii naisten alamaisuutta ja vaikenemista seurakunnassa, mutta lain eksplisiittistä muotoa ei kuitenkaan ole nykyisen VT:n kaanonin korpuksessa. Siksi jakeiden 34-35 sisältöä vertaillaan VT:n ja UT:n kirjoitusten lisäksi muihin suullisesti ja kirjallisesti välittyneisiin varhaisiin juutalaisiin ja antiikin muihin aikalaislähteisiin sen selvittämiseksi, mihin lakiin jakeessa 34 viitataan esittelyformelilla, jota Paavali käyttää vain viitatessaan VT:n kaanonin kirjoituksiin. Aiempi tutkimus on osoittanut myös 1. Kor. -kirjeen sisäisen ristiriidan jakeen 34 naisten vaikenemiskäskyn ja muualla naisten puhumiselle annettujen ohjeiden välillä. Seurakunnan järjestyshäiriön pohjalta esitetyt ratkaisuehdotukset, mm. jakeet 34-35 ovat myöhempi lisäys alkuperäiseen tekstiin jakeiden 1. Tim. 2:11-12 pohjalta, johtavat kuitenkin siihen, että järkevää tekstikokonaisuuden 1. Kor. 14:31-40 merkitystä etsittäessä jakeen 36 torjunnan kohteeseen joudutaan lisäämään oletuksia tekstin ulkopuolelta. Jakeet 1. Kor. 14:34-35 eivät myöskään ole kirjallisesti riippuvaisia jakeiden 1. Tim. 2:11-12 tekstistä. Koska evidenssiä jakeiden 34-35 sisällön puuttumisesta ei käsikirjoituksissa ole, olennainen osa tätä tutkimusta on ollut selvittää käsikirjoituksissa olevan jakeiden 34-35 sijainnin variaation vaikutusta tekstikohdan 1. Kor. 14:31-40 merkitykselle jakeiden 34-35 puuttumisen sijaan. Koska jakeet 34-35 ovat osa profetoimista käsittelevää tekstikontekstia, erityisen tarkastelun kohteena ovat niitä ympäröivissä jakeissa havaittavat traditiokriittiset merkit, jotka liittyvät varhaisten juutalaisten lähteiden käsitykseen kirjoitusten tulkinnasta profetiana eli Jumalan ilmoituksena, joka on lakia. Tämän tutkimuksen perusteella Paavalin vastustajat Korintin seurakunnassa ovat juutalaistaustaisia hengellisiä, jotka pitäytyvät jakeiden 34-35 esittämään syntiinlankeemuskertomuksen tulkintaperinteen näkemykseen, jonka ymmärretään olevan VT:n kirjoituksia tutkittaessa saatu Jumalan sana. Jakeissa 36-38 Paavali kuitenkin torjuu tämän ja katsoo heidän olevan profeettojen ja hengellisten sijaan Jumalaa tuntemattomia tietämättömiä, sillä Paavalin saaman Herran käskyn mukaan kaikilla seurakuntaperheen jäsenillä voi olla sana Jumalalta seurakunnassa jaettavaksi. Jakeiden 14:31-40 sanoma on kuitenkin muuttunut myöhemmän reseptiohistorian tulkinnassa jakeiden 34-35 sisällön noudattamista vaativaksi, mikä näkyy joissakin myöhemmissä käsikirjoituksissa myös tekstin merkitystä muuttavana jakeiden 34-35 sijainnin siirtona.
Tämän ajan päämiehet Kristuksen surmaajina : Jakeet 1. Kor. 2:6–8 sosiaalihistoriallisessa kontekstissa

Tyni, Samuli (2015)

Tarkastelen tässä tutkielmassa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen jakeita 2:6–8 niiden sosiaalihistoriallisessa kontekstissa. Jakeiden ytimessä on ajatus, että kukaan tämän ajan päämiehistä ei ole tuntenut Jumalan viisautta. Jos tämän ajan päämiehet olisivat tunteneet Jumalan viisauden, niin he eivät olisi surmanneet kunnian Herraa. Kyseisten jakeiden ymmärtämisen kannalta on keskeistä, kuinka ilmaisut ”tämän ajan päämiehet” (οἱ ἄρχοντες τοῦ αἰῶνος τούτου), ”tämän ajan viisaus” (σοφία τοῦ αἰῶνος τούτου) ja ”Jumalan viisaus” (θεοῦ σοφία) tulkitaan. Selvitän tutkielmassa, mitä Paavali tarkoittaa kirjoittaessaan toisaalta viisaudesta ja toisaalta tämän ajan päämiehistä kunnian Herran surmaajina. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali liittää tämän ajan päämiehet ja heidän viisautensa Kristuksen surmaamiseen. Tarkastelen tutkimuskysymystä selvittämällä, miten Paavalin mainintoja tämän ajan päämiehistä ja viisaudesta on tulkittu. Toiseksi selvitän, millä tavoin tämän ajan päämiehet ja tämän ajan viisaus liittyvät toisiinsa. Jo kirkkoisät tulkitsivat Paavalin ilmaisun ”tämän ajan päämiehet” eri tavalla. Ignatioksen ja Origeneen mukaan tämän ajan päämiehet tarkoittavat demonisia voimia. Toisaalta Tertullianuksen mukaan ne tarkoittavat konkreettisia hallitsijoita, Pilatusta ja Herodesta. Modernissa tutkimushistoriassa ilmaisua ”tämän ajan päämiehet” on tulkittu vastaavalla tavalla. Lisäksi modernissa tutkimushistoriassa ilmaisun on tulkittu tarkoittavan kansojen vartijaenkeleitä ja sosiopoliittisia voimia. Sosiopoliittiset voimat -tulkintatavan mukaan eroa yliluonnollisten ja maallisten tapahtumien välillä ei voida tehdä antiikin maailmankuvan perusteella, kun mietitään Kristuksen surmaajia. Olen jakanut tutkimuksen viisausterminologiasta gnostilaiseen, hellenistijuutalaiseen, sosiaalihistorialliseen ja stoalaiseen näkemykseen. UT:n passiokertomusten yksi päätrendi on korostaa juutalaisten vastuuta Kristuksen surmaamisessa. Jakeita 1. Kor. 2:6–8 ei voida kuitenkaan perustellusti tulkita juutalaisvastaisesti, vaikka Paavali toisaalla (1. Tess. 2:15) syyttääkin juutalaisia Jeesuksen surmaamisesta. Vaikka jakeita 1. Kor. 2:6–8 voidaan tulkita myös keisarikulttia vastustavasta näkökulmasta, niin Paavalin tarkoitus ei ollut vastustaa Rooman yhteiskuntajärjestystä. Jakeiden 1. Kor. 2:6–8 eksegeettisen analyysin linkittäminen aiempaan tutkimukseen ja Korintin sosiaalihistoriallisen kontekstiin osoittaa ensinnäkin, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen viisausterminologiaa ei voida kategorisoida tiukasti retoriikkaan, gnostilaisuuteen tai johonkin filosofiaan. Toiseksi, kun Paavali linkitti tämän ajan viisauden ja tämän ajan päämiehet toisiinsa ja Kristuksen surmaamiseen, hän halusi tuoda vahvan kriittisen ja retorisesti voimakkaan viestin Korintin varhaiskristittyjen vahvojen ryhmälle. Paavali viittasi sanalla ”päämiehet” selkeästi Korintin eliittiin. Paavali halusi varoittaa kirjeellään Korintin varhaiskristillisen yhteisön vahvojen ryhmää, jonka arvojärjestelmä oli samanlaista kuin Korintin eliitin, että sanomaan Kristuksesta ei saanut sekoittaa keisarikulttia. Paavalin tuoman Kristus-sanoman arvojärjestelmä oli erilainen verrattuna kreikkalais-roomalaisen Korintin arvojärjestelmään.
Täyttymyssitaattien Jeesus

Jäntti, Sauli (2015)

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Matteuksen evankeliumin täyttymyssitaatteja. Täyttymyssitaatit voidaan tunnistaa sitaattiformelista, jonka perusmuoto on [ἵνα] πληρωθῇ τὸ ῥηθὲν διὰ … τοῦ προφήτου λέγοντος (että kävisi toteen mikä on puhuttu… profeetan kautta). Täyttymyssitaatin keskeinen sana on verbin πληρόω (käydä toteen, toteutua) passiivimuoto. Sitaattiformelin käyttö osoittaa, että Matteus hakee omalle tekstilleen lisää arvovaltaa vanhemmista kirjoituksista. Kun hän vielä lisää sitaattiformeliin profeetan nimen, hän hakee arvovaltaa omalle tekstilleen tunnetulta profeetalta. Sitaattiformelissa Matteus mainitsee nimeltä profeetat Jesaja ja Jeremia. Pienemmät profeetat Hoosean ja Sakarjan hän jättää mainitsematta. Tällöin hän viittaa vain profeetan sanaan. Täyttymyssitaattien lukumäärä on kiistanalainen kysymys. Tutkijat ovat esittäneet yhteensä 16 sitaattia täyttymyssitaateiksi. Kymmenen näistä sitaateista (Matt. 1:22–23; 2:15; 2:17–18; 2:23; 4:14–16; 8:17; 12:17–21; 13:25; 21:4–5 ja 27:9) löytyy yleensä kaikkien tutkijoiden listalta ja ne myös täyttävät täyttymyssitaatin määritelmän, jonka mukaa sitaattiformelissa on verbin πληρόω passiivimuoto, sitaatti on kertojan kommentti eikä sitä ole sijoitettu Jeesuksen itsensä sanomaksi. Tässä tutkimuksessa keskitytään näihin kymmeneen täyttymyssitaattiin. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu, että täyttymyssitaattien sanamuoto ei vastaa suoraan Septuagintan sanamuotoa vaan on joissain tapauksissa lähempänä hepreankielistä masoreettista tekstiä. Tässä tutkimuksessa sitaattien sanamuotoja verrataan Septuagintaan ja masoreettiseen tekstiin ja pohditaan sitä, ovatko sitaattien sanamuodot peräisin kreikan- vain hepreankielisestä tekstistä. Tutkimuksessa havaitaan, että sitaateissa on sellaisia viittauksia Septuagintaan, jotka osoittavat, että Matteus on tuntenut Septuagintan tekstin eivätkä ainakaan kaikki sitaatit ole Septuagintasta riippumattomia käännöksiä hepreasta. Täyttymyssitaattien sanamuotoja on myös viidessä sitaatissa muokattu, jotta sitaatti sopii paremmin Matteuksen evankeliumin kontekstiin. Matteus myös käyttää sitaatissa olevia sanoja sitaattia ympäröivässä lähikontekstissa. Näin ollen sitaatit eivät ole irrallisia elementtejä, jotka on vain ripoteltu evankeliumiin. Tutkimuksen toisena aiheena on pohtia täyttymyssitaattien luomaa kuvaa Jeesuksesta. Sitaattien tekstit liittyvät Jeesus Nasaretilaisen elämänvaiheisiin, syntymään ja kuolemaan. Täyttymyssitaattien Jeesus on ihmisläheinen, lempeä opettaja, joka puhuu vertauksin Jumalan valtakunnasta. Vertaukset hän myöhemmin selittää opetuslapsilleen. Hän on myös valontuoja, joka tuo valon muukalaisille ja häneen muukalaiset panevat toivonsa. Täyttymyssitaattien Jeesusta myös vainotaan, hänet petetään ja hän on vain kolmenkymmenen hopearahan arvoinen. Täyttymyssitaateista nousee esiin kaksi keskeistä teemaa: Mooses ja muukalaiset. Mooses-teemassa Matteus katsoo taaksepäin ja rinnastaa Jeesuksen Moosekseen, kun taas muukalaisuusteemassa hän katsoo eteenpäin aikaan, jolloin sanoma Jeesuksesta viedään myös muukalaisille.
Teklan valinta : Seksuaalinen asketismi ruumiillistuneena pelastuksena varhaisessa kristillisyydessä

Alanko, Vilja (2015)

Tutkimus käsittelee seksuaalista asketismia varhaiskristillisessä kirjoituksessa Paavalin ja Teklan teot. Kirjoitus ajoittuu toiselle vuosisadalle jKr. ja on apokryfisten apostolien tekojen lajityypin edustaja. Tutkimuksen metodologia ammentaa ruumiinantropologiasta, feministisestä ideologiakritiikistä ja narraatiokritiikistä. Näiden lähestymistapojen kautta tarkastellaan seksuaalisen askeesin merkitystä sekä sen sosiaalisia implikaatioita. Tutkimuksen luvussa 2 tarjoama luenta Paavalin ja Teklan teoista keskittyy Teklan hahmoon ja tarkastelee tämän toimijuutta. Luenta sisältää valikoitujen katkelmien käännöksiä. Seksuaalisen asketismin teema avaa ja syventää eroa Paavalin ja Teklan kertomuksen eri tasojen välillä osoittaen, ettei seksuaalinen askeesi ja neitsyyden saama arvo ole täysin sama läpi kertomuksen. Makarismit kertomuksen alussa johdattavat lukijaa yleistämään Paavalin julistuksen koko kertomuksen tulkinnalliseksi viitekehykseksi, mutta kuvaus Teklasta marttyyrina ja kastettuna ja pelastuksen todeksi elävänä opettajana välittävät toisenlaista ruumiillisuuden kokemusta ja painotusta. Luvussa 3 tarjotaan katsaus merkittävimpiin vertailukohtiin muissa apokryfisissä apostolien teoissa naisten seksuaalisen askeesin suhteen. Ruumiillisuuden näkökulma on tuonut esiin ristiinpukeutumisen herättämiä ristiriitoja, joita käsitellään luvussa 3. Naisten ristiinpukeutuminen ja hiusten leikkaaminen tuomitseminen antaa viitteitä siitä, että sen sisältämiä merkityksiä ja konkreettisia seurauksia oli kirkon johdossa vaikea hyväksyä. Sukupuolieron kategoriasta ei haluta luopua, sillä se olisi merkinnyt sukupuolisen hierarkian perustan lakkaamista. Toisaalta sukupuoliero liittyy myös kysymykseen identiteetistä, mikä näkyy keskustelussa ylösnousemusruumiista. Tutkimus esittää, että ristiinpukeutuminen mahdollistui ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys. Teklan kertomus on siten nähtävissä esimerkkinä siitä, miten uskonnolliset ideat muodostavat, ohjaavat ja muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja sitä, miten materiaalinen maailma ymmärretään.
The role and effect of the healing touch of Jesus in Mark : a cognitive study

Hägg, Joni (2017)

Jeesuksen ihmekertomuksia on tutkittu useasta näkökulmasta Bultmannin Uuden testamentin demytologisaation jälkeen. Nykyisen tutkimuksen mukaan Jeesus toimi rituaalisena parantaja sellaisessa yhteisössä jossa sairaisiin koskemista ei pidetty hyväksyttävänä. Rituaali teorioiden ja etenkin kognitiivisen uskontotieteen kehityksen myötä Jeesuksen rituaaliset parantamistoimet ovat nousseet uudelleen kiinnostaviksi tutkimuskohteiksi. Jeesuksen toiminnassa on useita sellaisia elementtejä joita voidaan löytää myös muilta parantajilta. Yksi Jeesuksen tärkeimmistä parantamismetodeista on sairaiden koskettaminen. Kognitiotieteet ja neuropsykologia ovat kehittäneet kosketusta koskevia teorioita, joilla kyetään selittämään kosketuksen positiivinen voima sosiaalisessa interaktiossa. Kosketus on vahva emotionaalinen vaikuttaja ja sillä on merkittävä rooli myös ihmisen kehityksessä ja kasvussa. Tämän tutkimuksen tarkoitus on kehittää ymmärrystämme näistä Jeesuksen rituaaliseen parantamiseen liittyvistä kulttuurisista, sosiaalisista ja kognitiivisista. Tämä tutkimus tähtää kokonaiskuvan luontiin Jeesuksen parantavan kosketuksen merkityksestä ja vaikutuksesta. Tutkimuksessa käytän hyväksi perinteistä eksegetiikan ja etenkin ihme- ja Jeesus-tutkimuksen kenttää, sekä alati kehittyvää kognitiivisen uskontieteen alaa. Uutena tutkimusmetodina esittelen kognitiivisia ja psykologisia kosketuksen tutkimuksen tuloksia ja teorioita, näistä merkittävimpinä affektiivisen ja sosiaalisen kosketuksen käsitteet. Tämän tutkimuksen aineistona toimii Markuksen evankeliumissa ilmenevät kosketusta sisältävät Jeesuksen parantamisihmeet. Tutkimuksen valossa vaikuttaa siltä, että fyysisellä kosketuksella oli tärkeä rooli vaikuttavan rituaalin toimituksessa. Magiauskonnolliselle rituaalille kosketus oli sen keskeinen vaikuttava tekijä. Voidaan puhua maagisesta kosketuksesta. Sairaiden koskettaminen oli vaikuttava ele, joka oli vastoin vallitsevia sosiaalisia sekä kognitiivisia odotuksia. Jeesus paransi pitkälti sairaita ja köyhiä, joiden katsottiin kuuluvan yhteisön ulkopuolelle. Sosiaalisen kosketuksen valossa voimme paremmin ymmärtää tämän rituaalisen eleen vaikutuksen. Kosketuksen affektiiviset ominaisuudet synnyttävät positiivisia tunteita, jotka edistävät rituaalisen parantavan kosketuksen merkitystä. Kosketus on yksi ihmisen keskeisimmistä aisteista jolla on tärkeä rooli tunteiden luojana ja välittäjänä ihmisten välisessä interaktiossa. Tämä pitää paikkansa myös rituaalisessa tilanteessa, jonka takia kosketusta voidaan pitää merkittävänä vaikuttajana Jeesuksen parantamiskertomuksissa.
Things Past and Present : A Study on the Setting of the Epistle of Barnabas

Juhala, Jaripekka (2020)

Epistle of Barnabas, included in the collection of Apostolic Fathers, is an early christian text composed betweed \AD 70–135, today mostly known for its anti-Judaism. It enjoyed some popularity in the early church, being for example included in Codex Sinaiticus. The purpose of this work is to treat in depth a set of introductory questions, which rarely receive in-depth treatments: unity, form, dating and provenance. In the past interpolatory theories have been proposed to explain some incoherencies in the text. There's also an abrupt transition in \ibibleverse{Barnabas}(17:) from theological to ethical teaching, a section known as the Two Ways, and an ancient Latin verion omits the Two Ways section. Nevertheless the text shows highly unified style and the Two Ways themes are present throughout. The Latin version is clearly secondary. The text should be treated as unity. Despite clear epistolary features, it's often been suggested that the text isn't a true letter but a treatise. The epistolary features have been explained as fiction, pseudepigraphy or following literary conventions. As the epistle is anonymous but includes repeating personal references, no clear parallel exists. The explanations given for the epistolary features are unsatisfactory, and today the text is often recognized as a real letter. Various more precise datings have been suggested based on allusions in chapters \ibibleverse{Barnabas}(4:) (10 kings) and \ibibleverse{Barnabas}(16:) (temple). When evaluated, all the suggestions are revealed to be problematic, including the lately popular ones based on the Hadrianic temple of Jupiter, which might have never existed. Its best to settle with the range \AD 70–135. Various locations have been suggested as the origin of the epistle with many different lines of evidence. These are handled in detail, including the more exotic ones. The insight that a letter has both an origin and a destination makes it possible to settle one of these: The destination must have been in Egypt based on the early reception of the text there. The main contributions of this work are settling the destination of the epistle and bringing the problems of the dating based on the Hadrianic temple to light. Evaluating these questions is an important basis for reconstructing the purpose of the epistle. Also a couple of interesting subjects for future study were noticed along the way.
”Usko ilman tekoja?”: uskon ja tekojen suhde Paavalilla ja Jaakobin kirjeessä : tutkimuksen arviointia

Kolari, Milla (2020)

Tässä pro gradu-tutkielmassani selvitän ja arvioin uskon ja tekojen suhdetta Paavalilla ja Jaakobin kirjeessä. Tutkimustehtäväni on selvittää, mitä uskon ja tekojen suhde tarkoittaa Paavalilla ja Jaakobin kirjeessä. Tutkimuskysymykseni ja tekstikohdat ovat: mikä on uskon ja tekojen suhde Paavalin Roomalaiskirjeen 3:27–4:3 opetuksessa ja Jaakobin kirjeen 2:14–26 tekstikohdassa. Tutkimusmetodini on eksegeettinen analyysi. Sen avulla selvitän miten kumpikin kirjoittaja tuo esiin avaintermit uskon, teot ja vanhurskauden sekä mitä argumentteja he käyttävät. Toinen luku käsittelee tutkijoiden näkemyksiä aiheeseen ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun. Siinä kuvaan neljä eri tulkintaa siitä onko Jaakob kannanotto Paavaliin vai kannanotto Paavalin kirjoituksia väärinymmärtäviin? Tai nähdäänkö Jaakobin kirje harmoniassa Paavalin opetuksiin ja käytänteihin? Tai peräti ajatellaanko ettei kirjoittajajilla ole mitään tekemistä toisiinsa. Keskustelun taustoitukseksi esittelen Jaakobin kirjeen kirjoittajaa ja ajoitusta koskevia tulkintoja, sillä ne vaikuttavat tutkijoiden tulkintoihin. Kolmannessa luvussa analysoin Roomalaiskirjeen 3:27–4:3 ja Jaakobin kirjeen 2:14–26 tekstikohdat eksegeettisen analyysin avulla. Samalla kiinnitän huomioni avaintermeihin usko, teot ja vanhurskaus. Neljännessä luvussa esittelen tutkimustulokseni. Esitän vastauksia siihen, kuinka tekstiosiot avasivat Paavalin ja Jaakobin käyttävän samoja termejä uskosta, teoista ja vanhurskaudesta. He käyttivät argumenttinsa tueksi samaa Abraham kertomusta, mikä nousee samasta juutalaisesta perinteestä. Tähän perustuen heidät voidaan nähdä vanhurskauttamisterminologiassaan olevan samaa mieltä. Viidennessä luvussa esitän tutkielmani johtopäätökset ja pohdinnan Jaakobin ja Paavalin välisestä monitulkintaisesta vanhurskauttamiskysymystä ja arvioinn tutkijoiden välistä keskustelua. Jaakobin kirje on mielestäni laiminlyöty ja jopa aliarvostettu. Se ei ole saanut sitä arvostusta, mikä sille kuuluu. Siksi koen, että Jaakobin kirjeen teemoja olisi syytä tutkia laajemmin, koska kirjeellä on enemmän annettavanaan ja sopivilla metodeilla ne tulisivat esiin.
Väkivalta, antisemitismi ja konflikti Mel Gibsonin elokuvassa The Passion of The Christ

Rintala, Pekka (2011)

Tutkielman tarkoituksena on tutkia Mel Gibsonin elokuvaa The Passion of the Christ. Tarkastelussa mukana on myös Gibsonin muu tuotanto. Tutkielma edustaa poikkitieteellistä lähestymistapaa käyttäen eksegetiikan apuvälineitä kuten lähdekritiikkiä, mutta myös elokuvatutkimuksen välineitä. Tutkimuskysymyksiä nousee lähinnä kaksi, joista seuraa kolmas kysymys: 1. Onko elokuva juutalaisvastainen? Tarkastelen lähdekritiikin avulla mitä evankeliumeja Gibson on käyttänyt elokuvassaan. Mitä muita lähteitä hän on käyttänyt? Mikä on Gibsonin omaa ilmaisua? 2. Miksi elokuva on väkivaltainen? Mitä väkivalta palvelee elokuvassa? 3. Millainen on elokuvamaailman konflikti? Pohdin elokuvamaailman sisälle rakennettua konfliktia, mutta viittaan sillä myös konfliktiin, jonka elokuva itsessään synnytti. Kysymysten ratkaisu vaatii elokuvassa käytettyjen lähteiden tutkimista, mutta myös kysymysten tarkastelua osana laajempaa kokonaisuutta, jossa on mukana koko Gibsonin elokuvatuotanto. On myös selvää, ettei Gibson ole yhtä kuin hänen elokuvansa, mutta toisaalta hänen elokuviaan ei voi tarkastella irrotettuna ohjaajasta itsestään. Ensimmäisessä luvussa tarkastelen elokuvaa ilmiönä ja elokuvasta käytyä ennakkokeskustelua. Luvussa kaksi tarkastelen Gibsonin taustaa. Millaisista lähtökohdista Gibson lähti tekemään elokuvaa? Luvussa kolme esittelen käsikirjoituksesta alkavan elokuvan yleisen tuotantoprosessin. Tutkielman päälähteenä olen käyttänyt Brentanon kirjaa The Dolorous Passion of Our Lord Jesus Christ. Kirja pohjautuu 1800-luvulla eläneen katolisen nunnan, Anne Catherine Emmerichin näkyihin. Luvussa neljä tarkastelen Gibsonin muuta tuotantoa, ja tuon keskusteluun mukaan Scorsesen elokuvan Jeesuksesta. Gibsonin muu tuotanto on jäänyt tutkijoilta liian vähälle huomiolle. Elokuva The Passion of the Christ on nähtävä osana Gibsonin muuta tuotantoa. Näin ollen elokuvaa The Passion of the Christ voidaan ymmärtää paremmin. Luvussa viisi käyn elokuvan The Passion of the Christ läpi kappale kerrallaan tutkimalla, mitä lähteitä Gibson on käyttänyt elokuvassaan. Mitä hän on ottanut evankeliumeista, mitä Emmerichiltä ja mikä on hänen omaa ilmaisuaan? Luvussa kuusi käyn läpi elokuvan vastaanottoa niin raamatuntutkijoiden kuin suuren yleisön parissa. Tutkielmassa todetaan, ettei Gibson ole antisemitisti, vaan ksenofobinen rasisti. Hänen elokuvansa ovat ksenofobisesti rasistisia. Gibsonin kaikista elokuvista on löydettävissä itseään toistavia piirteitä, joissa esiintyy muukalaiskammoa ja väkivaltaa. Gibsonin nimittäminen antisemitistiksi ei tekisi Gibsonille oikeutta. Juutalaiset ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta. Väkivalta palvelee kaikissa elokuvissa uuden, Jumalan valtakunnan syntymistä. Konflikti syntyy uuden ja vanhan valtakunnan kansalaisten välillä. Uhrien veren kautta syntyy Jumalan valtakunta. Johtopäätöksillä on merkitystä niin Gibsonin kuin hänen elokuviensa ymmärtämiselle. Elokuvan The Passion of the Christ tulevissa tutkimuksissa on otettava huomioon, ei vain Gibsonin tausta ja lähteet, vaan myös Gibsonin muu elokuvatuotanto.
Vanhan testamentin käyttö Ilmestyskirjan kuudennen ja seitsemännen sinetin kuvauksessa (Ilm. 6:12–8:5)

Venäläinen, Jari-Matti (2016)

Käsittelen tässä tutkielmassa Vanhan testamentin käyttöä Ilmestyskirjan kuudennen ja seitsemännen sinetin kuvauksessa (Ilm. 6:12–8:5). Työssäni keskityn erityisesti Vanhan testamentin tekstien käyttöön ns. alluusiomerkityksessä. Alluusio tarkoittaa tässä tutkielmassa sellaista viittausta Vanhan testamentin tekstiin, jossa myös tuon tekstin kontekstilla on tulkintamerkitystä Ilmestyskirjassa. Tärkeimmät kriteerit alluusioiden erottamiseen yleisluontoisemmasta Vanhan testamentin vaikutuksesta Ilmestyskirjan kieleen ja kuvastoon ovat tekstien väliset kielelliset, temaattiset ja rakenteelliset yhtäläisyydet. Käsittelemästäni Ilmestyskirjan tekstijaksosta löytyy niin huomattavia yhtäläisyyksiä useisiin Vanhan testamentin teksteihin, että on perusteltua ymmärtää nämä kirjoittajan tietoisiksi alluusioiksi. Kuudennen sinetin kuvauksessaan kirjoittaja käyttää neljää eri Vanhan testamentin tekstiä, jotka ovat Joel 3; Jes. 34; Jes. 2 sekä Hoos. 10. Näiden tekstien tausta tuo Ilmestyskirjan tekstiin uuden vivahteen tuomittavista ihmisistä. Ilmestyskirjan välittömässä tekstiyhteydessä kuudennen sinetin tuomio on seurausta marttyyrien surmaamisesta. Kuudennen sinetin taustalla olevien Herran päivä -traditiotekstien konteksteissa tuomion syy puolestaan on usein epäjumalanpalvelus. Lisäksi noiden tekstien kontekstit ovat muistuttaneet Ilmestyskirjan vastaanottajia myös sellaisista Jumalan pelastuksen ja uskollisuuden lupauksista, joita Ilmestyskirjan teksti ei suoraan kuvaa. Tekstijaksoon liittyy myös kaksi toisentyyppistä alluusiota. Sekä Jumalan palvelijoiden sinetöinnillä että maan päälle tuomiona heitettävällä suitsutusastialla on taustansa Hesekielin kirjassa, jossa myös kuvataan samankaltaiset tapahtumat samassa järjestyksessä hyvin lähellä toisiaan. Suitsutusastian maan päälle heittämistä seuraavat ukkosenjylinä ja salamointi viittaavat Exoduksen kuvaukseen Jumalan ilmestymisestä ja liiton perustamisesta Siinailla, jossa esiintyvät samat ilmiöt. Kirjoittaja viittaa saman liitolleen uskollisen Jumalan olevan nyt läsnä tuomioiden keskellä. Kirjoittajan Vanhan testamentin käytöstä piirtyy tämän tekstijakson perusteella hyvin luova ja monipuolinen kuva. Kirjoittaja valitsee, yhdistelee ja muokkaa käyttämiään tekstejä sen mukaan, mitä hän kyseisessä kohdassa haluaa Ilmestyskirjan vastaanottajille viestittää.
Vaticinia ex eventu? : Jatkumonäkökulma historian Jeesuksen passioennustuksiin Markuksen evankeliumissa

Montonen, Henri (2015)

Tutkimus tarkastelee historialliskriittisestä näkökulmasta niitä Markuksen evankeliumin passioennustuksia, joissa Jeesus puhuu samalla Ihmisen Pojasta (Mk 8:31; 9:12, 31; 10:33- 34, 45; 14:21, 41); miten Jeesus käytti ilmaisua ”Ihmisen Poika”, ja onko mahdollista, että historian Jeesus olisi ennakoinut omaa tulevaa kärsimystään ja kuolemaansa Markuksen evankeliumin tekstikohtien tapaisesti. Johdantoluvuissa esitellään aiheen tutkimushistoriaa, tutkimuksessa yleisesti käytettäviä lähteitä, ja tutkimuksessa käytetty metodi, joka pohjautuu Gerd Theissenin ja Dagmar Winterin kirjaan ”The Quest for Plausible Jesus: Question of Criteria”. Tutkimuksen tarkoituksena on käyttää mahdollisimman laajaa arsenaalia lähteiden suhteen, vaikka itse passioennustuksia onkin vain kanonisissa evankeliumeissa. Huomioon otetaan myös mahdollinen kreikkalaisen epiikan vaikutus Markuksen evankeliumin kirjoittajaan. Tutkimuksen pääosiossa, eli analyysissä, käsitellään ensin ilmaisun ”Ihmisen Poika” merkityksiä niin juutalaisuudessa kuin kristillisyydessä, sekä tarkastellaan ilmaisua johdannossa esitettyjen autenttisuuskriteerien avulla (luku 2.1). Autenttisuuskriteereiden läpi tarkasteltuna tullaan tulokseen, että ilmaisu ”Ihmisen Poika” tarkoitti juutalaisuudessa vain yksinkertaisesti samaa kuin ”ihminen”, eikä se ollut minkäänlainen itseensä viittamisen keino (ts. kiertoilmaisu sanalle ”minä”). Tämän jälkeen siirrytään käsittelemään itse tekstikohtia luvussa 1.4 esitetyn metodin mukaisesti. Tekstikohtia vertaillaan ensin kristillisiin ajatuksiin ja muihin kristillisiin lähteisiin, minkä jälkeen tarkastellaan kuinka hyvin tekstikohta istuu Jeesuksen ajan juutalaiseen kontekstiin. Jos tekstikohta, tai sen yleiset ajatukset, sisältävät kristillisyyden vastaisia piirteitä, ja esiintyvät useassa eri lähteessä, sekä sopivat juutalaiseen kontekstiin, on tekstikohta todennäköisesti autenttinen. Tekstikohdan läpäistessä autenttisuuskriteerit, sitä sovitetaan vielä Jeesuksen elämän ja mission yleisiin piirteisiin. Tämän jälkeen vielä todetaan lopullisesti se, onko kyseessä oleva tekstikohta autenttinen historian Jeesuksen sanonta, vai pikemminkin varhaisten kristittyjen käsitykset Jeesuksesta Jumalan Poikana. Johtopäätöksissä tuodaan yhteen analyysiluvuissa kiemurtelevat langanpäät, ja pyritään sovittamaan tuloksia Jeesuksen missioon yleisemmälläkin tasolla. Samalla todetaan mahdollisesti historian Jeesukseen palautuvaksi joitakin passioennustuksissa esiintyviä yksittäisiä piirteitä, kuten ilmaisun ”Ihmisen Poika” käyttö – muttei kuitenkaan itseensä viittamisen keinona – ja jonkinlainen puhe ylösnousemuksesta. Tutkimuksen tuloksena on, ettei Jeesus hyvin todennäköisesti ennustanut kuolemaansa Markuksen evankeliumin esittämällä tavalla, vaan passioennustukset ovat lähes täysin varhaiskristillistä, jälkiviisasta sepitettä. Jakeista ainoastaan yhden todetaan sisältävän kuta kuinkin autenttista materiaalia (Mk 10:45), mutta samalla epäautenttisten piirteiden riisuminen tarkoittaa, ettei jäljelle jäävä sanonta ole minkäänlainen ennustus kärsimyksestä, vaan opetus ihmisen tärkeimmästä tehtävästä, Jumalan palvelemisesta.
Viimeinen ateria -myytin synty : evoluutiobiologinen ja -teoreettinen selitys

Söderholm, Harri (2020)

Jeesuksen viimeistä ateriaa tarkastellaan myyttinä, jonka synty selitetään evoluutiobiologisen ja -teoreettisen viitekehyksen avulla. Myytti-sanaa käytetään teknisenä, uskontotieteellisesti määriteltynä etic-terminä. Lähtökohta on se, että eksegetiikan tutkimuskohteiden katsotaan kuuluvan Homo sapiens -eläinlajin laajasti ymmärrettyyn fenotyyppiin. Kaikkien muiden fenotyypillisten piirteiden tavoin myös niiden tieteellinen selittäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Nykyihmislajille on biologisessa evoluutiossa kehittynyt kyky kumulatiiviseen kulttuuriin, ja yksi lajin kulttuurituotteista on viimeinen ateria -myytti. Koska evoluutio ei ole elävän materian ominaisuus, vaan universaali algoritmi, ovat Jeesus-traditiot darwinistisen muuntelu–perinnöllisyys–valinta-prosessin tuotteita ja kohteita siinä missä biologisetkin entiteetit. Kulttuurievoluutio muistuttaa biologista rinnakkaisilmiötään, ja se tapahtuu elävässä kudosrakenteessa tai eläimen valmistamalla alustalla. Raamatuntutkijoiden argumentoidaan tästä syystä hyötyvän merkittävästi sekä evoluutioteoreettisesta että -biologisesta perusymmärryksestä. Viimeinen ateria -kertomus on tämäntyyppiselle uskontotieteellis-eksegeettiselle tutkimukselle otollinen kohde. Kysymykseen kertomuksen alkuperästä liittyy ristiriitaisilta vaikuttavia seikkoja, sillä se näyttää yhtäältä Nasaretilaisen elämäntapahtumasta nousevalta Jeesus-traditiolta, ja toisaalta se taas on vertailevan uskontotieteen näkökulmasta kulttiaitiologia, jollaisista monet ovat historiatieteellisessä mielessä sepitteellisiä. Lisäksi viimeinen ateria -kertomuksessa on eksegeettisten, kirkkohistoriallisten ja etnografisten aineistojen perusteella kyseessä poikkeuksellisen menestynyt kulttuurientiteetti. Tutkielmassa kysytään ensinnäkin sitä, miten viimeinen ateria -kertomus sai alkunsa, eli miten kyseinen kulttuurimuuntelu tuli. Toinen kysymys koskee sitä, mihin kertomuksen suhteellisesti korkea kulttuurievolutiivinen kelpoisuus perustui, eli miksi kyseinen muuntelu periytyi jo varhaiskristillisissä populaatioissa luotettavammin ja nopeammin kuin monet sen kilpailijoista. Vastaukset muodostavat yhdessä myytin synty -selityksen. Tutkielmassa argumentoidaan, etteivät Uuden testamentin eksegetiikan lähdemateriaalin tuottaneet nykyihmiset poikenneet ratkaisevasti tämän päivän Homo sapiens -yksilöistä. Tämä kivijalka-argumentti mahdollistaa arkeologisten, historiallisten ja etnografisten vertailuaineistojen sekä käyttäytymis- ja luonnontieteellisen tutkimuksen täysipainoisen hyödyntämisen. Historiallis-kriittisten menetelmien sekä niihin nivottujen käyttäytymis-, uskonto- ja luonnontieteellisten tutkimusten avulla osoitetaan, että viimeinen ateria -kertomus on ollut poikkeuksellisen menestyksellinen kulttuurientiteetti jo ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla, mutta sen alkuperä ei palaudu Jeesus Nasaretilaisen ainutkertaiseen elämäntapahtumaan. Kertomus on monien muiden kulttiaitiologioiden tavoin saanut alkunsa konvergenttisen kulttuurievoluution kautta; tälle prosessille esitetään ilmiötason selitys, joka tarkennetaan kreikkalais-roomalaiseen maailmaan ja viimeinen ateria -kertomukseen. Myyttien korkea kelpoisuus perustuu niiden kertomusmuotoisuuteen, tietynlaiseen sisältöön sekä kyseisten kulttuurientiteettien ja ritualisoidun kollektiivisen käyttäytymisen väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Myytit pystyvät useita kilpailijoitaan paremmin hyödyntämään evoluutioprosessien Homo sapiens -kognitioon luomia lajityypillisiä herkkyyksiä, ja viimeinen ateria -myytti oli tässä jopa poikkeuksellisen taitava. Tutkimustulosten pohjalta ehdotetaan muutoksia eksegetiikan nykyisiin koulutus- ja tutkimuskäytäntöihin. Evoluutiobiologista ja -teoreettista viitekehystä esitetään raamatuntutkimuksen yleiseksi runkoteoriaksi.
Voimavaikutukset lähetetyissä : Filon Aleksandrialaisen oppi jumalallisista voimista Johanneksen evankeliumin jakeessa 1:17

Nygård, Anne-Mari (2017)

Tämän pro gradu -tutkielman tehtävänä on tarkastella, missä määrin Filon Aleksandrialaisen ajatus jumalallisista voimista ja niistä luvuissa 4.1 ja 6.1.2 piirtämäni kaaviot voisivat selittää jakeessa Joh.1:17 esiintyvää jaottelua Jeesuksesta armon ja totuuden välittäjänä ja Mooseksesta lain välittäjänä? Ensimmäiseksi tarkastelen erityisesti Filonin luomakunnassa vaikuttavan logoksen suhdetta Joh:n lihaksi tulleeseen logokseen eli Jeesuksen ja tämän myötä logoksen ja Mooseksen suhdetta. Edellisten suhteiden kartoittamisen perusteella tarkastelen Mooseksen ja Jeesuksen roolia ja sen eroavaisuutta jakeessa Joh. 1:17. Sovellan tutkielmassa intertekstuaalisuuden käsitettä, joka tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, jossa myöhempi teksti nojautuu enemmän tai vähemmän aikaisempaan toiseen tekstiin Tutkielmani päälähteinä ovat Filon Aleksandrialaisen tekstit, joissa ilmenee käsitteet jumalallisesta logoksesta, jumalallisista voimista ja logoksen ja Mooseksen suhteesta. Näihin teoksiin kuuluu muun muassa Mooseksen elämästä kertova teos De Vita Moysis. Tutkielmani lopussa on luettelo käyttämästäni Filonin kirjallisuudesta. Tutkimukseni toisena päälähteenä toimii Joh. evankeliumi ja siitä toimitettu viimeisin tekstilaitos Nestle-Alandin Novum Testamentum Graece 28. Käyttämäni lähdeaineisto tuo esille, miten aikaisemmin tutkijoiden esittämä oletus Filonin vaikutuksesta kohtaan Joh.1:17, on jossain määrin oikea oletus. Tämä siksi, että Filonin tulkinnassa tulee ilmi, miten Jumalan lahjat, johon armo kuuluu, korvaavat aiemmat lahjat. Jakeessa Joh.1:17 tulee tämä korvaantuminen ilmi, kun jaetta tarkastelee luvussa 4.1 ja 5.2 esiintyvien Filonin jumalallisten voimien kaavioiden avulla. Kaavio 4.1 tuo esille, miten Mooses lain jakajan tuo esille kaavion kuninkaallisen voiman ominaisuuksia ja Jeesus armon ja totuuden jakajana tuo esille luovan voiman ominaisuuksia. Jeesuksesta poiketen, Mooses Jumalan lapseuteen kehittymisessä kasvoi vähitellen lainjakajan voimaan, kun taas Jeesus lihaksi tulleena logoksena laskeutui luomakuntaan kaavion 4.1 mukaisesti luovan voiman yläpuolelta ja näin ollen toi mukanaan luovan voiman ominaisuuksiin kuuluvan armon, mutta myös luvun 6.1.2 kaavion mukaisesti totuuden. Tutkielma tuo esille, että suora intertekstuaalisuus Filonin ja Joh:n välillä on monimutkaista. Tämä siksi, että molemmilla esiintyy ajatusrakenteita, joiden taustalla voi nähdä Septuagintan tarjoaman tekstin tai rabbiinisen kirjallisuuden. Tästä huolimatta molemmilla on samanlaisia ajatuksellisia kuvioita, mutta se, liittyvätkö ne tekstien henkiseen luonteeseen, on mielenkiintoinen kysymys.
Yhdessä juomisen ilo ja liian humalan vaarat : Viinin juominen ja humaltuminen Uuden testamentin maailmassa

Törrönen, Elina (2015)

Tämän Pro gradu -tutkielman aiheena on viininjuonti ja juopuminen Uuden testamentin maailmassa. Tarkastelen varhaisten kristittyjen käyttämiä tai tuottamia tekstejä, joissa mainitaan viinin juominen ja juopuminen. Työssä selvitetään millaista juomakulttuuria tekstit heijastavat. Minkälaisissa tilanteissa viiniä juotiin? Miten humaltumiseen suhtauduttiin? Entä miten suhtauduttiin viinistä pidättäytymiseen? Tutkielman lähteenä on yli 40 erilaista ja erimittaista tekstikatkelmaa 17:sta eri kirjasta. Uudesta testamentista käsittelen evankeliumeista ja kirjeistä löytyviä lukuisia tekstikatkelmia joissa viininjuonti ja juopuminen mainitaan. Uuden testamentin ulkopuolisia lähteitä ovat Juudan testamentti Kahdentoista patriarkan testamenteista, Siirakin kirja, Tertullianuksen apologia 39, Hermaan paimen sekä juomista, syömistä ja pitoja koskevat kirjoitukset Clemens Aleksandrialaisen teoksesta Paedagogus. Tekstit on valittu sillä perusteella, että niistä voi päätellä jotain tekstiä käyttäneiden ihmisten tavoista ja asenteista viininjuontia kohtaan. Näitä tekstejä ei ole aiemmin järjestelmällisesti tutkittu viinin juomisen ja juopumisen näkökulmasta. Työn tavoitteena onkin luoda yleiskuva varhaiskristillisiin juomateksteistä ja niiden heijastamasta juomakulttuurista. Tutkielman lähdetekstit on jaettu neljän eri temaattisen kategorian alle ja jokaista teemaa käsitellään omassa luvussaan. Toisessa luvussa käsitellään evankeliumien tekstejä, joissa mainitaan sekä Jeesus, viinin juominen, että juopuminen. Kertomukset muistiin kirjoittaneet yhteisöt elivät kulttuurissa, jossa viinin juominen kuului normaaliin elämään. Heillä ei ollut vaikeuksia sijoittaa Jeesusta kertomuksiin, joissa viiniä juotiin runsaasti ja joskus myös humalluttiin. Kolmannessa luvussa käsitellään tekstejä, joissa viininjuonti liittyy ateriointiin. Ateriointi oli yleisin viinin juomisen ja humaltumisen konteksti antiikin maailmassa. Pidoissa tapahtuvista ylilyönneistä, liiallisesta juopumisesta ja sen aiheuttamasta seksuaalisesta siveettömyydestä varoitetaan monissa teemaan kuuluvissa teksteissä. Kuitenkin niistä heijastuvat myös yhteisten aterioiden ja niillä yhdessä nautitun viinin positiiviset puolet: yhteenkuuluvuudentunteen ja ystävyyden vahvistuminen. Luvussa neljä käsitellään tekstejä, joissa juopottelua ja raittiutta käsitellään paheena ja hyveenä osana tekstejä, jotka sekä muodoltaan että sisällöltään toistavat muualta antiikista ja Uudesta testamentista tuttuja malleja ja rakenteita. Todellisten juomatapojen sijaan nämä tekstit kertovat asenteista ja mielikuvista, joita viinin juomiseen ja juopotteluun liitettiin. Leimaamalla ryhmän ulkopuoliset juopoiksi vahvistettiin oman ryhmän yhteenkuuluvuudentunnetta. Korostamalla seurakunnan jäsenten raittiutta suojeltiin seurakunnan mainetta. Viidennessä luvun aiheena ovat tekstit, joissa kerrotaan viinin vaikutuksista ihmisen fysiologiaan ja terveyteen. Tutkielmassa käsitellyt tekstit kertovat ensimmäisten kristittyjen eläneen maailmassa, jossa viinin juominen kuului sekä arkeen että juhlaan. Sen juomiseen liittyi aina sosiaalinen ulottuvuus, niin hyvässä kuin pahassa. Viini kuului kristittyjen yhteisille aterioille mutta liialliseen humaltumiseen suhtauduttiin lähes poikkeuksetta kielteisesti. Teksteissä kerrotaan niin yhdessä juomisen iloista kuin liiallisen humalan vaaroistakin. Tutkielma antaa yleiskuvan ilmiön luonteesta, mutta jatkotutkimukselle jää tilaa ja sille vaikuttaa olevan myös tarvetta. Tutkielman aihe on hyvin ajankohtainen. Olemassa olevassa tutkimuksessa teksteistä tehdyt tulkinnat ovat usein pintapuolisia ja meidän aikamme arvot ja ihanteet heijastuvat helposti tukijoiden tekemiin tulkintoihin. Viinin juomista ja juopottelua antiikissa tulee kuitenkin tutkia sen omasta kulttuurisesta ja historiallisesta viitekehyksestä käsin.
Yhteisön määrittäminen ensimmäisten kristittyjen aterioinnin funktiona

Minkkinen, Lauri (2017)

Yhteinen ateriointi nähtiin ensimmäisten kristittyjen keskuudessa yhteisöä ja sen rajoja määrittävänä toimintana. Ateria on ollut kokonaisuudessaan pyhä toimitus. Pyhyys, symbolisuus ja rituaalisuus eivät siis koskeneet vain jotakin erillistä liturgiaa tai toimitusta, joka suoritettiin aterioinnin yhteydessä, vaan koko ateriointia. Se, että ateriointi itsessään piti sisällään yhteisöä määrittävän merkityssisällön, vastaa hyvin yleistä hellenististä ateriointitraditiota. Kuitenkin kristittyjen käytäntöihin on kuulunut myös valtavirrasta poikkeavia piirteitä, kuten sosiaaliset rajat ylittävän tasavertaisuuden ihannoiminen. Kysymys tasavertaisuudesta on myös aiheuttanut kiistaa. Galatalaiskirjeen 2. luvun esittämän kristittyjen ateriayhteyttä koskevan konfliktin syynä oli todennäköisesti sisäryhmän muodostaminen, ei vaihtoehtoinen tai kilpaileva käsitys siitä, ketkä ovat kristittyjä. Näin ollen ongelma ei ollut siinä, etteivät pakanat noudattaneet juutalaisia tapoja, vaan siinä, etteivät juutalaiskristityt mielellään aterioineet heidän kanssaan. Juutalaiskristittyjen näkemys tulee ymmärrettäväksi juutalaisesta eskatologiasta käsin. Kiista kokonaisuudessaan tulee puolestaan ymmärrettäväksi yhteisen aterian sosiaalisen merkityksen näkökulmasta.
Πειρασμός ja πονηρός ajanlaskun alun profaaneissa ja varhaisjuutalaisissa teksteissä : aineksia Matteuksen Isä meidän -rukouksen 6. pyynnön kääntämiselle (Matt. 6:13)

Vuornos-Visto, Sannamaija (2020)

Vuoden 1992 Kirkkoraamatun käännösprosessin eri vaiheissa Isä meidän –rukouksen 6. pyynnön (Matt. 6:13) πειρασμός-sana käännettiin joko kiusaus, koetus tai ahdinto. Vastaavat vaihtoehdot esiintyvät myös ruotsin-, englannin- ja saksankielisissä raamatunkäännöksissä. Lisäksi rukouksen kuudennen pyynnön loppu-osan πονηρός-sana käännettiin joko paha (neutri) tai Paha, Paholainen (maskuliini). Näistä tulkintavaihtoeh-doista nousee tämän tutkimuksen tehtävä. Millaisia merkityksiä πειρασμός- ja πονηρός-sanoille esiintyy Isä meidän –rukouksen syntyajankohdan ja sitä varhaisemmissa kreikankielisissä lähteissä? Mikä merkitys on yleisin? Mitä aineksia saadaan Matteuksen 6. pyynnön suomentamiselle? Tutkimusmenetelmänä käytetään semanttista analyysiä. Sanakirjojen ja konkordanssien avulla πειρασμός- ja πονηρός-esiintymät etsitään alkuperäislähteistä ja niiden merkitystä tutkitaan tekstiyhteyksissään. Ensinnäkin tutkitaan antiikin profaanista kirjallisuudesta, mitä merkityksiä πειρασμός- ja πονηρός-sanoille niissä esiintyy. Πειρασμός-sana esiintyy siellä vain kymmenen kertaa. Esiintymät ovat koetus-merkityksessä, esim. Ptolemaios Askelonilaisella 100-luvulla eKr. sanakirjassa (Diff. σ 146) on kyse pelastamisesta (σώζω) sairauksista ja koetuksista (πειρασμός). Substantiivi πονηρός esiintyy merkityksessä paha ihminen (mask. ὁ πονηρός) ja paha, pahuus (neutri τό πονηρόν). Merkitystä Paha, Paholainen (mask.ὁ πονηρός) ei esiinny (Uuden testamentin vaikutuspiirin ulkopuolella). Πονηρός-sanan osalta tulos on sama muissakin tutkituissa lähteissä. Toiseksi πειρασμός-esiintymiä tutkitaan Septuagintassa ja muissa varhaisjuutalaisissa lähteissä, kuten pseudepigrafeissa, Qumranin teksteissä ja fariseusten mahdollisessa perimätiedossa. Näissä teksteissä substantiivi πειρασμός (hepr. vastineena מַסָּה [massā], נִסָּיוֹן [nissājōn] tai נִסּוּי [nissūj]) ja verbi πειράζω (hepr. נִסָּה [nissā]) kuvaavat useimmiten tilannetta, jossa Jumala koettelee ihmistä. Keskeisessä kertomuksessa Jumala koettelee (πειράζω, MT:ssa נִסָּה) Abrahamia vaatimalla häntä uhraamaan poikansa Iisakin (1. Moos. 22:1). Jumala koettelemassa ihmistä esiintyy myös pseudepigrafeissa (esim. πειρασμός, T. Joos. 2:7) ja Qumranin teksteissä (esim. נִסָּיוֹן, 1QHa IV,22; נִסּוּי, 4Q504 1+2vi,7). Esikuvana on usein Abrahamin koetus (esim. πειρασμός, 1. Makk. 2:52, Kr. Sir. 44:20; נִסָּיוֹן , Av. 5, 3). Usein korostetaan, ettei ihmisen pidä koetella Jumalan uskollisuutta (esim. Πειρασμός, MT:ssa מַסָּה , 2. Moos. 17:7; נִסָּה ja נִסָּיוֹן , Av. 5, 4). Koetukset ovat luonnollinen osa Jumalan omien elämää (πειρασμός, Kr. Sir. 2:1). Jumala koettelee (πειράζω) ihmistä kuin kultaa sulatusuunissa (Viis. 3:5-6). Qumranin Viikon rukouksissa todetaan ”olemme joutuneet … koetuksiin” (נִסּוּי, 4Q504 1+2v,18). Sirakin kirjassa Jumalan luotetaan pelastavan (ἐξαιρέω) koetuksista (πειρασμός, hepr. נִסּוּי, Kr. Sir. 33(36):1). Isä meidän -rukouksen 6. pyyntö (Matt. 6:13) olla joutumatta (εἰσφέρω) koetukseen (πειρασμός) on lähellä tätä ajatusta, vaikkei sama sanapari esiinny. Myös ystäviä neuvotaan koettelemaan (πειρασμός, hepr. נִסָּיוֹן, Kr. Sir. 6:7(6)). Matteuksen πειρασμός-esiintymistä toisessa Jeesuksen oppilaita, ystäviä, koetellaan Getsemanessa (Matt. 26:41). Harvemmin πειρασμός ja πειράζω esiintyvät lopun ajan eskatologiseen ahdinkoon liittyen (pseudepigrafeissa tai fariseusten perimätiedossa ei lainkaan). Septuagintassa Jumala koettelee omiaan lopun aikana πειράζω-verbillä ilmaistuna kerran ( צָרַף [tsāraf], Dan.12:10(9)). Myös Qumranissa kehotetaan lopun aikana olemaan luopumatta Jumalasta ”pelon, kauhun tai koettelemuksen (סּוּי, 1QS I,18) tähden Belialin hallitessa". Tutkituissa teksteissä πειρασμός ja πειράζω esiintyvät selvästi kiusaus-merkityksessä vain kaksi kertaa (Riemuv. k. 10:8-9), Jumala antaa Saatanalle luvan yrittää saada ihmiset lankeamaan. Qumranin teksteissä puhutaan koetelluksi (נִסּוּי) joutumisesta "Belialin hallitessa" (1QS I,18), mutta Belial ei esiinny subjektina נִסָּה-verbille. Tämän tutkimuksen tuloksena Matteuksen Isä meidän –rukouksen 6. pyynnön πειρασμός suomennettaisiin koetuksena ja πονηρός paha-merkityksessä (neutri). Matteuksen kuudes pyyntö sopii niiden tutkittujen tekstien kontekstiin, jossa πειρασμός esiintyy koetus-merkityksessä. Ihminen rukoilee, ettei joutuisi koetukseen. Abrahamin koetus on esikuvana. Matteuksen monet yhtäläisyydet Septuagintan, erityisesti Sirakin kirjan, ja Qumranin tekstien kanssa tukevat tätä tulkintaa.

Now showing items 61-76 of 76

Browsing by discipline "New Testament Studies"

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO