Browsing by discipline "Suomen kieli"

Tutkielmassa tarkastellaan Call of Duty -verkkopelin äärellä käytyä nimittelyä keskustelunanalyyttisin metodein. Tutkimusaineistona on eri puolilla Suomea asuvien 15–17-vuotiaiden poikien Xbox 360 -peliympäristössä kuulokkeiden ja verkon välityksellä käymää reaaliaikaista keskustelua. Tavoitteena on esitellä tyypillisimmät nimittelyrakenteet ja -sanat sekä tarkastella nimittelyn responsseja. Selvitetään myös, onko vastajoukkueen pelaajiin kohdistuva nimittely aggressiivisempaa kuin joukketovereihin, sekä pyritään osoittamaan, että nimittely joukkuetovereiden keskuudessa toimii lähinnä kiusoittelun ja yhteenkuuluvuuden luomisen välineenä. Aineistosta käy ilmi, että nimittelyä esiintyy usein imperatiivilauseiden lopussa, predikatiivilauseiden avulla tuotetuissa arvioinneissa tai yksinäisinä irrallisina lausumina. Yleisin nimittelysana on pelaajan taitoja vähättelevä ilmaus nyyppä sekä sen eri variaatiot. Usein nimittelyn laukaisee jokin pelin muutostilanne: pelin päättyminen voittoon tai tappioon, tai jonkun pelaajan hyvä tai huono suoriutuminen. Se voi olla toisen epäonnelle ilkkuvaa, maneerinomaista pelin henkeen kuuluvaa, aggressiivista tai ironista, jolloin se voi toimia jopa kehumisen työkaluna. Nimitelty reagoi herkemmin nimittelyvuoroihin, jotka ovat motivoituneet jostain heidän aiemmin sanomastaan. Tällöin responssina voi toimia nk. vastahyökkäys, kuten haistattelu, tai sitten nimittely voidaan kuitata ihan vain naurahtamalla. Jos nimittelyn kohde kokee ansainneensa nimittelyn, saattaa tämä tuottaa nimittelyyn responssiksi toimiensa puolustelua. Aina nimittely ei kuitenkaan kirvoita responssia. Tavallista on, että nimittelysekvenssit tuodaan nopeasti päätökseen eikä mitään varsinaista riitatilannetta synny. Toisinaan joukkuetoverit yhtyvät nimittelyyn ja tällaiset kollektiiviset nimittelyt edustavat pisimpiä aineistosta löytyviä nimittelysekvenssejä. Tyypillistä tällaisille tilanteille on, että jonkun pelaajan pelitaidot nostetaan topiikiksi esim. ironisen kehun muodossa. Yleensä nimitelty ei osoita pahastumista, vaan reagoi nauramalla tai vitsailemalla. Kollektiiviset nimittelyt vaikuttavat lähinnä yhteiseltä ilonpidolta. Suurin osa nimittelyistä kohdistuu omiin joukkuetovereihin, mutta myös vastajoukkueen pelaajat joutuvat välillä kohteiksi. Tällaiset tilanteet ovat vahvasti kytköksissä pelin tapahtumiin: jos vihollispelaaja tekee jotain ärsyttävää, tämän ikävät toimet voidaan nostaa topiikiksi nimittely-NP:n avulla. Näihin nimittelyihin joukkuetoverit harvemmin lähtevät mukaan, mutta usein osoittavat kuitenkin myötätuntonsa kaveriaan kohtaan. Vihollishahmon nimittelyihin sisältyy useammin intensiteetti-ilmaus kuin jos nimittelyn kohteena olisi joukkuetoveri. Tämä saattaa selittyä sillä, että vastajoukkueen pelaaja ei kuule nimittelyä. Tutkielma tarjoaa kurkistuksen verkkopelaajien värikkääseen kieleen ja osoittaa, että väkivaltapelien maailmassakin voi vallita hyvä yhteishenki, ja että nimittely voi toimia jopa siltana siihen.

Tutkielmassa tarkastellaan jälkitavuissa säilyneen, alun perin vokaalienvälisen h:n nykyedustusta Tornionlaakson Pellossa sosiolingvistisen teorian valossa. Keskeisenä tutkimusongelmana on variaation jasen muuttumisen suunnan selvittäminen, mitä tutkitaan sekä näennäis- että reaaliajallisen metodin turvin. Lisäksi pohditaan, millaiset kielensisäiset tekijät muutoksia ohjaavat. Reaaliaikaisen vertailun mahdollistavat Kirsi Kunnarin vuonna 1983 valmistuneen pro gradu -työn jälkitavujen h:ta koskevat tulokset Pellosta (informantit syntyneet vuosina 1898-1967). Pääpaino on kuitenkin näennäisajallisessa vertailussa; variaatiota tarkastellaan yksityiskohtaisesti erityisesti kielelliseltä kannalta, mikä on vaatinut perusteellista aineiston käsittelyä. Näennäisajallisessa tarkastelussa verrataankahden haastatellun ikäryhmän kieltä: nuorten (syntyneet vuosina 1986-1977) ja keski-ikäisten (syntyneet vuosina 1964-1945). Nuoria informantteja, joita on 14, on haastateltu pääosin pareittan. Vertailuryhmä, keski-ikäiset, koostuu heidän vanhem mistaan (7 informanttia). Nauhatunteja on yhteensä n. 13. Tulokset osoittavat, että toisin kuin muualla Peräpohjolassa, yleiskielen mukainen katovariantti (kou-luun) ei ole merkittävästi yleistynyt pellolaisten puhekielessä viimeisten neljän sukupolven aikana. Vokaalienvälisessä asemassa (koulu-h-un) h:ta ei nykypellolaisilla enää tapaa, ja ns. sisäheittoinenvariantti (koul-huun) on nuorten ryhmässä selvästi vähemmän suosiossa kuin keski-ikäisillä. Tornionjoki­laaksolainen, metateettinen h-variantti (kouh-luun) on yhä elinvoimainen: sen käyttö on nuorillakin lisääntynyt. Metateesi ei ole kuitenkaan kvantitatiivisesti juurikaan yleistynyt niissä fonotaktisissa ympäristöissä, joissa se aiheesta tehdyn väitöskirjan (1992) mukaan on ollut aiemmilla sukupolvilla harvinainen. Tätä saattaa osittain selittää tiettyjen puhekielisyyksien yleistyvä käyttö, mikä vaikuttaa eniten juuri näissä fonotaktisissa ympäristöissä siten, ettei metateesin toteutumiselle ole edellytyksiä. Pellon nykyisessä jälkitavujen h:n variaatiossa on osallisena vielä yksi variantti: assimiloitunut h (talhoon > talloon; toisheen > toisseen; kauphaan > kauppaan). Aiemmin tutkituilla sukupolvilla assimilaatiomuutos on ollut harvinainen, mutta nyt se on yleistynyt erityisesti nuorilla tytöillä. h:n assimilaatiossa syntyvät muodot lankeavat usein yhteen alueella jokseenkin fonemaattisena esiintyvän yleisgeminaation kanssa, osa muodoista muistuttaa erikoisgeminaatiota ja pieni osa yleiskielisiä muotoja. Tutkielmassa kyseenalaistetaan kielellisten seikkojen nojalla kyseisten muotojen tulkitseminen h:n assimilaatiosta johtuvaksi: assimiloituneiksi tulkituissa h-tapauksissa sekä konsonantin että sitä seuraavan vokaalin pituusdistribuutiot tukevat ajatusta, että ainakin yleisgeminaatiokonteksteissa assimilaatiomuodot ovat puhujan kannalta "mentaalista geminaatiota". Assimilaatiomuodot rinnastetaan tutkielmassa katomuotoihin sikäli, että niissäkin h on tasoittunut. Merkittävä ero on tavujen kvantiteettisuhteissa: assimilaatiomuodoissa ne säilyvät ennallaan (tal-hoon > tal-loon), katomuodoissa muuttuvat (ta-loon). h:n assimilaatiolla ja metateesilla epäillään aineistonperusteella olevan yhteisen tehtävän: sisäheittoisten talhoon, satheen -muotojen karttaminen tavujen kavantiteettisuhteita rikkomatta. Esitetyn hypoteesin mukaan syynä ovat suomen fonotaksille vieraat konsonantin + h:n yhtymät, jotka aikoinaan syntyivät murteeseen vokaalin heityttyä h:n edeltä.

Tutkielmassa tarkastellaan valtionhallinnon viranomaisten lyhenne- ja oheisnimiä, joita ovat esimerkiksi Kela, Migri ja GTK. Lyhennenimillä tarkoitetaan viranomaisten nimiin pohjau-tuvia lyhenteitä ja oheisnimillä lyhenteen tavoin käytettäviä nimiä, jotka eivät varsinaisesti ole lyhenteitä. Tutkielmassa selvitetään lyhenteiden muodostusta, käyttöä, lyhenteiden tun-nettuutta sekä kielenkäyttäjien näkemyksiä lyhenteistä. Lisäksi tutkielman taustaluvussa käsitellään muun muassa lakien viranomaisten nimille asettamia vaatimuksia sekä viran-omaisten nimien muuttumista. Tutkielman aineisto koostuu kahdesta eri lähteestä poimituista valtion virastojen, laitosten ja muiden toimielinten nimistä ja lyhenteistä sekä verkkokyselyn vastauksista. Aineisto kattaa yhteensä 92 viranomaisen nimet lyhenteineen. Verkkokysely toteutettiin keväällä 2017, ja sillä selvitettiin 21 lyhenteen tunnettuutta sekä vastaajien näkemyksiä lyhenteistä. Lisäksi aineistona on käytetty kolmen viranomaisen julkaisemia mediatiedotteita, viranomaisen verkkosivuja ja sosiaalisen median tilejä sekä Helsingin Sanomien artikkeleita. Lyhenteiden muodostusta tarkastelevassa luvussa aineiston kaikki lyhenteet jaotellaan ly-hennenimiin, oheisnimiin, koostelyhenteisiin, lyhennesanoihin, kirjainlyhenteisiin ja sisälyhenteisiin. Nämä kategoriat ovat osittain päällekkäisiä, sillä lyhenne voi olla samaan aikaan esimerkiksi sekä lyhennenimi että koostelyhenne. Suurin osa lyhenteistä on kooste-lyhenteitä, lyhennesanoja ja kirjainlyhenteitä. Lyhenteiden käyttöä tutkitaan kolmen lyhenteen osalta. Tutkitut lyhenteet ovat Maahan-muuttoviraston lyhenne Migri, Liikenteen turvallisuusviraston lyhenne Trafi ja Työterveys-laitoksen lyhenne TTL. Aineiston analyysi osoittaa, että näitä kolmea lyhennettä käytetään eri tavoin. Esimerkiksi Maahanmuuttovirasto ja Työterveyslaitos käyttävät omassa viestin-nässään lyhenteitä vähemmän kuin Liikenteen turvallisuusvirasto. Myös Helsingin Sano-mien käytännöissä on eroja lyhenteiden välillä. Lyhenteiden tunnettuutta ja niitä koskevia näkemyksiä käsittelevässä luvussa tutkitut 21 lyhennettä jaotellaan niiden tunnettuuden perusteella kolmeen luokkaan. Tunnetuimmat lyhenteet olivat tuttuja yli puolelle kyselyyn vastanneista. Vähiten tunnetut tunsi alle vii-desosa vastaajista. Kyselyn tunnetuimmat lyhenteet olivat Kela, Trafi ja Valvira. Vähiten tunnetut sen sijaan olivat Vako ja VKSV. Kyselyn lyhenteet herättivät vastaajissa paljon eri-laisia näkemyksiä. Monia lyhenteitä pidettiin esimerkiksi epäselvinä ja vaikeasti ymmärret-tävinä. Useita vastaajia ärsyttivät myös englannin kieleen pohjautuvat lyhenteet sekä vaike-asti muistettavat kirjainlyhenteet.

Tutkielmassa perehtään kertojan ääneen ja sen havaittavuuden eri asteisiin aineistossa, joka koostuu neljästä lapsille suunnatusta Miina ja Manu -kuvakertomuksesta. Tutkimuskysymys on, millaisia funktioita kertojan havaittavuuden eri asteet saavat kunkin kertomuksen kontekstissa. Kvalitatiivisen analyysin tavoitteena on selvittää, korreloiko kertojan näkymättömyys tai näkyvyys jotenkin kertomuksen sisällön kanssa. Teoreettisen taustan tutkielmalle tarjoaa klassinen strukturalistinen narratologia, joka erottaa kertomuksen sisällön sen esitystavasta, kertovasta diskurssista. Tutkielman keskiössä on kertoja, joka tuottaa kertomuksen kielellisen muodon, ja kertojan tekemät kerrontastrategiset valinnat. Analyysiluvun jäsentelyn pohjana toimii Chatmanin (1978) asteikko kertojan havaittavuudesta. Kertojan havaittavuuden skaalaa havainnollistetaan poimimalla aineistosta esimerkkejä kertojan minimaalisesta läsnäolosta aina maksimaaliseen näkyvyyteen saakka. Analyysissa pohditaan, mikä motivoi kertojan näkyvyyden tai näkymättömyyden esimerkkitekstissä suhteutettuna kertomuksen kokonaistekstiin. Kertojan havaittavuuden astetta peilataan kulloisenkin aineistoesimerkin kohdalla sellaisiin hypoteettisiin muotovariantteihin, joissa kertojan havaittavuus olisi esimerkkitekstiä suurempi tai pienempi. Tällä tavoin kertojan havaittavuuden aste sekä sen merkityksellisyys pystytään eristämään. Tutkimuksesta käy ilmi, että Miina ja Manu -kertomusaineistossa kertojan havaittavuuden tietyillä asteilla on selvä tendenssi ilmetä kuvallisen esityksen kautta. Kuvallisella esityksellä on siis määrättyjä funktioita aineiston kerronnassa. Sanallisessa esityksessä erityisesti kertojan havaittavuuden asteikon ääripäät: kertojan näkymättömyys vs. kertojan maksimaalinen näkyvyys, korostuvat mielenkiintoisella tavalla. Näkymättömän kertojan esimerkit saavat merkityksellisiä tulkintoja. Maksimaalisen näkyvä kertoja erityonen luonteenomainen tulkitseva kommentaari, jota käytetään kohostamaan juonellisia käänteitä.

Tutkielma on pitkittäistutkimus erään venäjää äidinkielenään puhuvan oppilaan suomen kielen oppimisesta valmistavan opetuksen oppitunneilla. Tutkimuskohteena ovat kielen ymmärtämisessä tapahtuvat muutokset, joita tarkastellaan pitkittäisen aineiston avulla. Aineisto koostuu litteroiduista nauhoituksista, jotka on kuvattu kahtena ajankohtana: opiskelun alkuvaiheessa, syksyllä, ja noin neljä kuukautta myöhemmin, eli talvella. Tutkimuksessa tarkastellaan vieruspareja, joiden etujäsen on opettajan esittämä suomenkielinen kysymys tai direktiivi. Oppilas muodostaa jälkijäsenen joko englanniksi tai suomeksi. Englannin kieli toimii oppilasryhmän lingua francana. Tutkimuksessa huomioidaan sekä kielellinen että ei-kielellinen vuorovaikutus. Tutkimusmetodina käytetään keskustelunanalyysia ja multimodaalista vuorovaikutusanalyysia. Analyysin ensimmäisessä osassa keskitytään opetuksen alkuvaiheen vuorovaikutukseen. Tarkasteltavana ovat ymmärryksen edellytykset ja toisaalta vuorovaikutuksessa esiintyvät ymmärrysongelmat, joita oppilas tuo ilmi avoimilla korjausaloitteilla. Se, että opettaja syksyn oppitunneilla muokkaa kysymyksiään sanallisesti, ei auta oppilasta kysymysten tulkitsemisessa. Sen sijaan tulkinta tukeutuu ei-kielelliseen viestintään, fyysiseen ympäristöön ja toiminnan ennakoitavuuteen. Nämä tekijät auttavat oppilaita ja opettajaa yhteisen ymmärryksen rakentamisessa. Tutkimuksessa havaitaan myös se, että syksyllä oppilaan vastaukset eivät välttämättä ole muotoilultaan etujäsenen projisoimia eivätkä ne mukaile opettajan esittämien kysymysten rakennetta. Analyysin toinen osa keskittyy opetuksen myöhemmän vaiheen, talven, vuorovaikutukseen ja siihen, miten oppilas osoittaa ymmärtävänsä suomea. Keskeinen ero syksyn vuorovaikutukseen on se, että talvella oppilas muotoilee vastauksensa opettajan kysymysten projisoimalla tavalla. Talven oppitunneilla oppilas osoittaa myös ymmärtävänsä opettajan kysymyksen rakenteen. Toinen vuorovaikutuksessa selvästi näkyvä muutos on se, että talvella oppilas vastaa yleensä sujuvasti, ilman korjausaloitteita, eikä hän jätä vastaamatta opettajan kysymyksiin. Jälkijäsenten lisäksi oppilas tuo suomen kielen ymmärrystä esille aloitteellisilla vuoroillaan. Niissä esiintyy samaa sanastoa ja samanlaisia rakenteita kuin oppilaan vuoroa edeltävässä suomenkielisessä puheessa. Tutkielmassa tarkastellaan siis pitkittäisiä muutoksia ja nostetaan esille se, millaisia oppimistilanteita valmistavassa luokassa oppilaille tarjoutuu ja millaisia ymmärrystä ylläpitäviä keinoja valmistavan opetuksen tunneilla hyödynnetään.

Tarkastelen tutkielmassani yhden suomen kielen oppijan vuorovaikutustilanteita äidinkielisten puhujien kanssa. Keskeinen tavoitteeni on selvittää, millaista vuorovaikutus on ja millaisia rooleja puhujat valitsevat itselleen ja toisilleen keskusteluissa. Aineisto on kerätty helsinkiläisessä päiväkodissa alkukesällä 2012. Se koostuu diginauhuri- ja videonauhoituksista sekä omista muistiinpanoistani. Tutkielman informanttina on kotoutumiskoulutukseen osallistuva maahanmuuttajanainen, joka suorittaa päiväkodissa koulutukseen sisältyvää työharjoittelua. Nauhoitettu aineisto on tallennettu työharjoitteluun sisältyvistä alku- ja loppukeskusteluista. Aineisto on litteroitu analyysilukuja varten Tutkielmani analyysiluvut asettuvat keskustelunanalyysin kenttään. Loppuluvussani pohdin myös muistiinpanojeni avulla informanttini roolia päiväkodin arjessa. Vertaan analyysilukujen havaintoja informanttini työharjoittelun vuorovaikutustilanteisiin ja pohdin lopuksi diskurssintutkimuksen näkökulmasta, miten mikrotason sosiaaliset vuorovaikutustilanteet peilaavat laajemmin yhteiskunnassa vallitsevia diskursseja. Tutkielmani keskeisin havainto on, että alku- ja loppukeskusteluissa vuorovaikutus rakentuu ensisijaisesti harjoittelun ohjaajan ja kielikurssin opettajan väliseksi keskusteluksi ja neuvotteluksi, jossa informantillani ei ole aktiivista ja tasavertaista osallistumisroolia. Sama epäsymmetrinen asetelma näkyy myös hänen työharjoittelunsa arjessa, jossa vastuu vuorovaikutuksen syntymisestä on lähes yksinomaan informantillani. Työni ottaa kantaa myös epäsymmetrisyyttä aiheuttaviin tekijöihin. Havaintojeni perusteella informanttini työharjoittelu ja siihen sisältyvät keskustelut eivät tue kotoutumiskoulutuksen tavoitetta, joka on kielenoppijan pääsy yhteiskunnan aktiiviseksi jäseneksi. Tutkielma avaa uusia kysymyksiä: Millaisia rooleja tarjoamme kielenoppijoille? Miten he pääsevät käyttämään erilaisia resursseja, joita heillä on? Miten koulutus voi paremmin tukea kielenoppijoiden mahdollisuuksia jo alusta lähtien toimia yhteiskunnan aktiivisina kielenkäyttäjinä?

Tutkimus käsittelee käännöksiä, joita keskustelijat tuottavat monenkeskisen, kaksikielisen arkikeskustelun aikana toisilleen. Toiset osallistujista ovat kaksikielisiä ja toiset yksikielisiä, ja käännöksiä tuotetaan erityisesti silloin, kun osa puheesta on kielimuurin vuoksi jäänyt yksikielisiltä ymmärtämättä. Käännökset ovat osa kielenvälitystä eli toimintaa, jossa puhuja edesauttaa keskustelukieltä vaihtamalla erikielisten läsnäolijoiden osallistumista keskusteluun tai toimii ei-ammattimaisena tulkkina osapuolten välillä. Keskusteluaineisto on suomen- ja portugalinkielistä. Se on nauhoitettu entisessä suomalaisessa siirtokunnassa Brasilian Penedossa, jossa asuu edelleen noin 20 alkuperäisten siirtolaisten jälkeläistä tai myöhemmin muuttanutta suomenpuhujaa. Tutkimuksessa esitellään lyhyesti Penedoa, sen historiaa ja joitakin penedolaisten puhuman suomen erityispiirteitä, jotka johtuvat kontaktista portugalin kielen kanssa. Työn metodisena ja teoreettisena pohjana ovat pääasiassa keskustelunanalyysi ja vuorovaikutuslingvistiikka, joiden näkökulmasta tarkastellaan käännösten syntaktista muotoutumista meneillään olevan vuorovaikutuksellisen toiminnan tarpeisiin. Puhujat tuottavat käännösten alussa erityisiä syntaktisia rakenteita (lohkorakenne, lohkeama ja topikalisaatio), jotka niin sanotusti lohkaisevat jonkin lausuman elementin sen alkuun. Työn tavoitteena on selvittää, miksi näitä rakenteita esiintyy juuri käännösvuoroissa. Tähän pyritään tarkastelemalla rakenteiden vuorovaikutuksellisia ja syntaktisia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat niiden hyödyntämisen kielenvälityksessä. Tyypillisimmin käännösvuoron alkuun lohjennut elementti on edeltävästä puheesta kierrätettävä leksikaalinen substantiivilauseke, joka toimii kiintopisteenä keskustelun eri kielillä tuotettujen osien välillä. Kyseisiä rakenteita on kielitieteellisissä kuvauksissa pidetty usein varsin kiteytyneinä, mutta ne esiintyvät aineistossa hyvin vaihtelevissa muodoissa. Vuorovaikutuslingvistisessä tutkimuksessa onkin käytetty erilaisia lohkeavia rakenteita esimerkkeinä puhehetkessä jäsentyvästä ja sen tarpeisiin muotoutuvasta kieliopista. Työ tuo aihepiiriin lisätietoa, sillä se esittelee lohkeavat rakenteet vuorovaikutuksellisena resurssina uudessa yhteydessä, arkikeskustelun käännöksissä. Rakenteiden esiintyminen kieltä vaihtavissa vuoroissa nostaa huomion kohteeksi sen, miten rakenteissa käytetyt viittausmuodot suhteutuvat edeltävään, erikieliseen keskusteluun. Leksikaalisia substantiivilausekkeita tuottamalla uudet vastaanottajat saatetaan selville puheenaiheesta, ja samalla rakenne, jossa lausekkeet esiintyvät, luo odotuksen vuoron jatkumisesta. Näin syntyy käännös, joka liittyy koherentiksi jatkoksi erikieliselle keskustelulle ja samalla johtaa keskustelua eteenpäin siten, että siihen voi liittyä uusia osallistujia. Meneillään oleva toiminta näkyy kieltä vaihtavien vuorojen muotoilussa: Käännöstä tuottaessaan puhujat orientoituvat ylittämään keskusteluun syntynyttä kielimuuria muun muassa juuri tuottamalla viittaukset leksikaalisina. Kielen vaihtamista hyödyntävä aiemman puheen toisto voi kuitenkin olla myös esimerkiksi koodinvaihtoa, jolla puhuja hakee vastaanottajan palautetta. Silloin kielimuuria ei tarvitse ylittää, ja viittauksia voidaan ongelmitta tuottaa ei-leksikaalisina. Työssä pohditaankin myös varsinaisen kääntämisen suhdetta muuhun eri kielellä tuotetun toiston hyödyntämiseen keskustelussa.

Tutkielmassa käsitellään puheenomaisuuden muodostumista sekä dialogien ja muun kerronnan välistä yhteistyötä Reko Lundánin ja Tina Lundánin romaanissa Viikkoja, kuukausia. Työn yhtenä tarkoituksena on tarkastella puheenomaisuuden muodostumista sen kontrastin kautta joka syntyy, kun päiväkirjakerrontaan yhdistetään suoraa puheen esitystä. Lisäksi tarkoituksena on selvittää dialogien ja repliikkien tehtäviä kerronnassa sekä tutkia kertojan näkökulman vaikutusta repliikkien ja dialogien tulkinnassa. Puheenomaisuuden lisäksi työn keskeisiä termejä ovat puhekieli sekä Wallace Chafen käsite ajatusyksikkö, jonka käyttöä pohditaan lauseen pituuden mittarina. Näiden avulla aineistoa lähestytään kielen mikrotasolla vertailemalla repliikkien ja muun kerronnan kielimuotoa ja ajatusyksiköiden pituutta. Puheen esittämisen ja kerronnan yhteistyön tarkastelu nojaa puolestaan siihen, että puheen suoran esityksen riippumattomuus kertojan näkökulmasta on näennäistä. Puhekielen äänteellinen taso osoitetaan repliikkien näkyvimmäksi puheenomaisuuden merkiksi, mutta puheenomaisuutta luodaan romaanissa myös muilla elementeillä kuten finiittiverbittömillä lauseilla. Näiden tarkastelu on kuitenkin kontekstisidonnaisempaa, ja niiden roolin tärkeys selviää, kun dialogeja tarkastellaan vuorovaikutuksennäkökulmasta. Lisäksi puheenomaisuuteen liittyy tilanteen mukainen kielenkäyttö. Ajatusyksiköiden pituuden perusteella tehdyt päätelmät ovat aineiston rajallisuuden perusteella tässä tutkimuksessa vain viitteellisiä. Niiden sanamääräinen tarkastelu viittaa siihen, että ajatusyksikkö mittaa enemmän lauseiden pituutta eri kielimuodoissa kuin puheenomaisuutta. Myös vuorovaikutustilanteella näyttäisi olevan vaikutusta ajatusyksiköiden pituuteen. Dialogien avulla lukija pääsee lähemmäksi henkilöitä ja tilanteita ja niiden avulla kerrontaan luodaan jännitettä. Yhdessä kerronnan kanssa ne myös näyttävät, minkälaisia rooleja henkilöt ottavat keskinäisessä vuorovaikutuksessaan. Dialogit tulkitaan sen kertojan näkökulmasta, joka ne esittää. Kertoja voi käyttää muiden henkilöiden repliikkejä retorisena keinona omien näkemystensä korostamiseen. Kertojan tunteet voivat näkyä myös siitä, miten repliikit esitetään, vaikka hän ei pyrkisi oman näkemyksensä paljastamiseen. Kertojalla, joka dialogeja esittää omassa kerronnassaan, on myös mahdollisuus perustella näkemyksiään ja selitellä sanomisiaan vielä dialogien ulkopuolella. Tällöin hänellä on myös enemmän mahdollisuuksia taivutella lukija puolelleen.

Tutkielmassa tutkitaan Kirkkonummen järvien ja lampien nimiä. Keskeisimpänä tavoitteena on ollut selvittää, millaisin perustein nimet on aikoinaan annettu. Tutkimuksen metodit ovat olleet moninaiset. Nimien alkuperän selvittämiseen on käytetty monien eri tieteenalojen tietoja, kuten arkeologian, historiatieteen ja maantieteen. Analysoinnissa on noudatettu uusimpia paikannimistön luotettavalle etymologioinnille luotuja kriteeristöjä. Tuloksien avulla saadaan lisätietoa Kirkkonummen ja sen lähialueiden menneisyydestä. Kaikkiaan analysoitavia nimiä on 130 kappaletta. Nimiartikkelin alussa on kuvaus paikan maantieteellisestä ympäristöstä. Sen jälkeen esitellään nimen rakennetta ja nimenosien merkityksiä. Tällä tavoin pyritään selvittämään, millaisin perustein tutkitut nimet ovat aikoinaan syntyneet. Aineistosta on valittu joukko historialliselta informaatioarvoltaan tavallista hedelmällisempiä nimiä, joita tutkitaan tarkemmin ja laajemmin. Historian saatossa tapahtunut tutkimusalueen ruotsinkielistyminen on vaikuttanut paljon nimiin ja nimeämiseen. Myös Kirkkonummen maisematyyppien eroavaisuudet näkyvät vedenkokoumien nimissä selkeästi. Yksittäisistä nimistä löytyi muutama niin hankala tapaus, että niiden alkuperästä ei tutkimuksen puitteissa pystytty esittämään yhtäkään luotettavaa teoriaa. Ruotsin kielen vaikutus näkyi monessa nimessä ja vaikeutti tutkimustyötä. Toisaalta Kirkkonummen järvien ja lampien nimet osoittautuivat kuuluvaksi osaksi lähialueiden paikannimisysteemiä. Monen epäselvän nimen alta paljastui alkuperäinen määrite, joka on yksinkertaisesti ja havainnollisesti kuvannut paikkaa. Suurimmalle osalle Kirkkonummen järvien ja lampien nimille oli löydettävissä vastineita lähiseuduilta, ja erityisesti Espoon, Lohjan ja Vihdin seuduilta. Tarkemmassa vertailussa ollut Espoon järvien ja lampien nimistö muistutti rakenteiltaan hyvin vahvasti Kirkkonummen vastaavaa. Suomenkielisten kulttuurivaikutusten suhteen Kirkkonummen alue näyttää suuntautuneen erityisesti länteen ja pohjoiseen. Järvi- ja lampinimistöjen samankaltaisuuden lisäksi myös arkeologinen ja asutushistoriallinen tutkimus viittavat samansuuntaisiin vaikutuksiin. Heimonimityksiä käyttäen voidaan sanoa, että Kirkkonummen alueella on ollut tiiviit yhteydet (varsinais)suomalaisten sekä hämäläisten kanssa. Kirkkonummen järvien ja lampien nimien perusteella ei löytynyt viitteitä saamelais- tai virolaisperäisestä vaikutuksesta, mutta näitä ei erityisesti tutkittukaan. Ruotsinkieliset nimet eivät myöskään olleet tutkimuksessa keskiössä, mutta selkeästi niistäkin on nähtävissä, että ne edustavat samaa jatkumoa, jota läntisen Uudenmaan suomenruotsalaisilta alueilta on tavattavissa.

Käsittelen tutkielmassani keskustelunanalyyttisin metodein keskustelutaukoja suomenkielisessä kasvokkaiskeskustelussa. Keskustelutauot ovat tyypillisesti pitkiä tai pitkähköjä hiljaisuuksia, jotka pysäyttävät keskustelun etenemisen. Niitä esiintyy niin sanotussa vuorovaikutuksellisessa saumassa, jossa edellinen sekvenssi tai topiikki on saatu päätökseen, eikä tiedossa ole mitään määrättyä seuraavaa toimintaa. Keskustelutauot eivät kuulu kellekään tietylle puhujalle, vaan ovat puhujien yhteisiä, ja kuka tahansa puhuja voi lopettaa ne. Keskustelutauko syntyy, kun vuorottelusääntöjä ei noudateta: siirtymän mahdollistavassa kohdassa ketään ei ole valittu seuraavaksi puhujaksi, eikä kukaan myöskään valitse itse itseään. Vuorottelusääntöjen toteutumattomuus tekeekin tauosta ongelmallisen, ja maallikkotermein keskustelutaukoa voisi mahdollisesti kutsua “kiusalliseksi hiljaisuudeksi”. Aineistoni peräisin Helsingin yliopiston Keskusteluntutkimuksen arkistosta ja se käsittää seitsemän videoitua ystävien ja/tai sukulaisten ja perheenjäsenten välistä arkikeskustelua. Tutkielmassa selvitän sitä, a) millaisissa sekventiaalisissa ja topikaalisissa paikoissa keskustelutauko syntyy, b) mitä tauon aikana tehdään keskustelutauon aiheuttaman paineen vähentämiseksi ja c) miten lopulta pyritään palauttamaan topikaalinen puhe ja keskustelun eteneminen. Samalla pyrin rikkomaan stereotypiaa siitä, että suomalaisessa ja suomenkielisessä keskustelussa hiljaisuus olisi sosiaalisesti täysin hyväksyttävää ja jopa oletettava normi. Päinvastoin aineistoesimerkeissäni on seikkoja, joista voi päätellä puhujien kohtelevan keskustelutaukoja ongelmallisina. Keskustelutaukoon voidaan päätyä joko puhujien kesken yhteisesti tai niin, ettei toinen puhuja erityisesti ruoki topiikkia. Ensiksi mainituissa tapauksissa topiikki saadaan vietyä mahdolliseen päätökseen niin, ettei sitä ole enää tarpeen jatkaa. Näissä tapauksissa molemmat/kaikki puhujat osallistuvat keskusteluun aktiivisesti ja odotuksenmukaisesti. Kyse ei siis aina ole siitä, että keskustelussa olisi mennyt jotain vikaan. Jälkimmäisissä tapauksissa topiikin hiipumisen tai äkkinäisemmän katkeamisen aiheuttavat tyypillisesti vastaanottajan riittämättömät responssit ja epäodotuksenmukainen toiminta, jolloin seurauksena on keskustelutauko. Syynä vastaanottajan toiminnalle voi olla esimerkiksi mahdollinen vähäinen kiinnostus puheenaiheeseen tai aiheen arkaluontoisuus. Tauontäyttäjät ovat keinoja, joilla voi vähentää keskustelutauon aiheuttamaa painetta hetkellisesti keskustelutauon aikana. Jaottelen ne kehollisiin vuorovaikutuksesta irrottautumisiin (esim. juominen, lemmikin hellittely ja itsen rapsutus) sekä sanallisiin tauontäyttäjiin (esim. dialogipartikkelit joo ja vai niin). Tauontäyttäjillä puhujat reagoivat keskustelutaukoon ja osoittavat, etteivät aio valita itseään seuraavaksi puhujaksi. Niillä pelataan aikaa siirtämällä myöhemmäksi päätöstä siitä, kuka seuraavan vuoron ottaa. Tauontäyttäjillä, niin sanallisilla kuin kehollisillakin, puhuja osoittaa tiedostaneensa vuorottelun ongelman ja osoittaa siten samalla panostavansa yhteiseen vuorovaikutukseen. Etenkin sanallisilla tauontäyttäjillä puhuja paljastaa ja tuo julki tilanteen ongelmallisuuden, ja siksi ne ovatkin harvinaisempia kuin keholliset irrottautumiset, joilla ongelmaa käsitellään huomaamattomammin. Topikaalinen puhe, normaali vuorottelu ja vuorovaikutuksen eteneminen pyritään palauttamaan palaamalla keskustelutaukoa edeltävään topiikkiin, aloittamalla uusi topiikki tai ehdottamalla jotakin uutta toimintaa, joka voisi toimia tukena ja taustana sosiaaliselle kanssakäymiselle. Usein keskustelutauon jälkeen palataan vanhaan topiikkiin, vaikka topiikki olisi saatu jo mahdolliseen päätökseen ennen taukoa. Tämä kertoo keskustelutauon aiheuttamasta paineesta, sillä hiljaisuuden voisi ajatella implikoivan sitä, että puheenaiheesta on jo sanottu kaikki. Uuden topiikin voi aloittaa topikalisoimalla jotakin samassa tilassa olevaa kohdetta, itseä koskevalla ilmoituksella tai tiedustelemalla toiselta jotakin tiettyä uutista. Uuden toiminnan aloitus voi olla esimerkiksi ehdotus glöginkeitosta sekä myös ehdotus illanviettopaikan vaihtamisesta ja siten koko meneillään olevan kaltaisen vuorovaikutuksen lopettelusta.