Browsing by study line "Eurooppaoikeus"

Sidosyksikköhankintoja voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä hankintalain soveltamisalapoikkeuksista. Sidosyksikköhankinnoille lainsäädännössä määriteltyjen edellytysten täyttyessä hankintaviranomaisen sidosyksiköltään tekemään hankintaan ei sovelleta hankintalainsäädäntöä, minkä vuoksi ne voidaan toteuttaa kilpailuttamatta. Edellytykset sidosyksikköhankintojen tekemiselle ovat alun perin muodostuneet Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä ja vasta myöhemmin kodifioitu hankintadirektiiviin sekä kansalliseen hankintalainsäädäntöön. Sidosyksiköllä tarkoitetaan tiivistetysti hankintayksiköstä muodollisesti erillistä ja päätöksenteon kannalta itsenäistä yksikköä, johon hankintayksikkö kuitenkin käyttää määräysvaltaa ja jonka toiminnasta pääasiallinen osuus kohdistuu hankintayksikköön. Sidosyksikössä ei myöskään saa olla yksityistä pääomaa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tutkielmassa systematisoidaan ja arvioidaan sidosyksikköpoikkeuksen soveltumisen edellytyksiä oikeuskäytäntöä ja hankintalainsäädäntöä analysoimalla sekä tarkastellaan sidosyksikköhankinnoista seuraavia kilpailuneutraliteettiongelmia. Tutkielmassa arvioidaan myös suomalaisten hankintayksiköiden sidosyksikkösääntelyä koskevaa tulkintakäytäntöä kotimaisissa in house -hankinnoissa, minkä lisäksi sidosyksikköhankintoja tarkastellaan valtiontukisääntelyn sekä kielletyn valtiontuen edellytysten näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on selkeyttää nykyistä, varsin epäselvää sidosyksikköhankintoja koskevaa oikeustilaa ja tarjota juridinen viitekehys viime kuukausina varsin kiivaana käyneelle julkiselle keskustelulle sidosyksikköhankintoihin liittyen. Keskeiseksi sidosyksikköhankintoja koskevaksi problematiikaksi on tutkielmassa tunnistettu se, että in house -poikkeusta sovellettaessa sen luonne poikkeussäännöksenä sekä tästä seuraava velvollisuus supistavaan tulkintaan on usein unohdettu. Tämä on näkynyt etenkin edustamista ja ratkaisevaa päätösvaltaa koskevien edellytysten kumulatiivisuuden laiminlyöntinä useiden hankintayksiköiden käyttäessä yhteistä määräysvaltaa sidosyksikössä. Hankintayksikön määräysvaltaa arvioitaessa hankintayksikön omistukselle sidosyksiköstä ei ole sen sijaan tarpeen antaa liikaa painoarvoa, sillä vastaava määräysvalta voi ilmetä muutenkin kuin omistukseen perustuvan lähestymistavan kautta. Valtiontukisääntelyn näkökulmasta selkein riski liittyy sen sijaan sidosyksikköhankinnan mahdolliseen markkinahintaisuudesta poikkeamiseen, mikä voi mahdollistaa ristisubvention ulosmyynnin ja hankintayksikön kanssa harjoitetun toiminnan välillä.

Käsittelen tutkielmassani sitä, miten suhteellisuusperiaate ohjaa Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) julkisia hankintoja koskevaa ratkaisutoimintaa. Suhteellisuusperiaate tunnetaan EU-oikeudessa sekä yleisenä oikeusperiaatteena, joka on kodifioitu SEU 5(4) artiklaan, että yhtenä hankintadirektiiviin kirjatuista periaatteista avoimuuden, tasapuolisuuden ja syrjimättömyyden ohella. Suhteellisuusperiaate velvoittaa arvioimaan toimen sopivuutta, välttämättömyyttä ja oikeasuhtaisuutta. Se ilmenee myös sisämarkkinoilla rule of reason -doktriinina, joka mahdollistaa yleisen edun mukaisten pakottavien syiden nojalla kansalliset tuontirajoitukset. Sovellan tutkielmassa oikeuden institutionaalista teoriaa, MacCormickin koherenssia sekä Bengoetxean laintulkintamalleja koskevaa käsitteistöä, jonka avulla EUT:n käyttämien oikeudellisten argumenttien tarkempi erottelu on mahdollista. Koska suhteellisuusperiaatteelle on ominaista tavoitteiden hyväksyttävyys, keinojen välttämättömyys ja niiden sopivuus tarkoitukseensa, korostan erityisesti teleologisen eli tavoitteellisen tulkinnan merkitystä. Tarkastelen EUT:n oikeuskäytäntöä sen kautta, millaisia vaatimuksia tarjoajalle ja hankinnan kohteelle on sallittua asettaa, millaisilla argumenteilla tuomioistuin suhteellisuutta arvioi ja mitä suhteellisuustestiä se käyttää. Tämän perusteella arvioin samalla sitä, mitä oikeuskäytäntö kertoo hankintayksikön harkintamarginaalista. EUT:n oikeuskäytännön tarkastelu osoittaa, että suhteellisuusperiaate on läsnä jäsenvaltion ja hankintayksikön asettamien vaatimusten unionin oikeuden mukaisuuden arvioinnissa läpi hankintamenettelyn. Suhteellisuusperiaate velvoittaa hankintayksikköä tapauskohtaiseen arviointiin sekä selvittämään, olisiko sama päämäärä saavutettavissa keinoin, jotka olisivat yksityisen edun kannalta vähemmän haitallisia. Toisaalta se on tässä tehtävässään myös prosessiperiaate, joka suojaa yksityistä viranomaiseen nähden. Erityisesti seuraamuksen ollessa ankara, kuten poissulkuperusteiden kohdalla, on hankintayksikön varmistuttava huolellisesti tarjouskilpailusta poissulkemisen välttämättömyydestä yksittäistapauksessa. Esimerkiksi erilaisten olettamien on oltava kumottavissa. Hankintayksikkö on myös voinut tarjouspyynnöllä rajata harkintavaltaansa. Johtopäätöksenäni totean, että hankintayksikön harkintavalta lisääntyy asteittain siirryttäessä poissulkemisperusteista ja soveltuvuuden arvioinnista kohti vähimmäisvaatimuksia ja vertailuperusteita samalla, kun lähennytään hankinnan kohteen määrittelyä. Mitä tiiviimpi yhteys vaatimuksilla on hankinnan kohteen kuvaukseen, sitä todennäköisemmin tuomioistuin arvioi välttämättömyyden sijaan yksinomaan asetetun vaatimuksen soveltuvuutta tarkoitukseensa. Johtopäätökset ilmentävät samalla hankintasääntelyn luonnetta menettelyllisenä sääntelynä, jonka tarkoituksena ei ole ottaa kantaa jäsenvaltioiden ja hankintayksiköiden varainkäyttöön ja yksilöllisiin tarpeisiin.

Pehmeän sääntelyn käyttö lainsäädännön tukena on kasvanut EU:ssa viime vuosikymmeninä merkittävästi. EU:n kilpailuoikeudessa komissio antaa vakiintuneesti suuntaviivoja, joilla se selventää lainsoveltamista koskevia käytäntöjään. Suuntaviivat antamalla komissio myös rajoittaa ennakollisesti harkintavaltaansa, mikä edistää oikeusvarmuutta. Oikeuskirjallisuudessa pehmeään sääntelyyn on kuitenkin suhtauduttu myös osin varauksella. On esimerkiksi tunnistettu komission voivan antaa suosituksia kiertääkseen lainvalmisteluprosessia erinäisistä syistä. Lainsäätäjän sivuuttaminen murentaisi kuitenkin unionin oikeusjärjestelmän legitimiteettiä. Tutkielmassa tutkitaan komission suuntaviivojen merkitystä EU:n kilpailuoikeudessa tapaustutkimuksen avulla. Tapaus koskee komission sulautuma-asetuksen 22 artiklan soveltamiskäytännön muutosta ja siihen liittyviä, maaliskuussa 2021 annettuja suuntaviivoja. Komissio vastasi muutoksella täytäntöönpanoaukkoon, joka koski merkittäviä innovaatioita omaavien startupien yritysjärjestelyitä. Näiden, mahdollisesti kilpailulle haitallisten yrityskauppojen, vaikutukset saattoivat jäädä aiemmin unionin alueella kokonaan tutkimatta yritysten vähäisen liikevaihdon takia. Muutosta on kritisoitu niin merkittäväksi, että se olisi pitänyt toteuttaa lainsäädäntöteitse. Tapaukseen liittyy myös uutta soveltamiskäytäntöä seurannut oikeustapaus. Komissio sai Illuminan ja Grailin välisen yrityskaupan uuden soveltamiskäytännön myötä tutkittavakseen, vaikka Graililla ei ollut lainkaan liikevaihtoa globaalisti. Yritykset haastoivat komission toimivallan tutkia yrityskauppa kumoamiskanteella, jonka unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi, vahvistaen käytännössä samalla komission uuden soveltamiskäytännön laillisuuden. Päätöstä koskeva valitus on vireillä EUT:ssa. Tutkielmassa arvioidaan kriittisen oikeusteorian avulla, onko tapauksessa kyse pehmeän sääntelyn oikeudellistumisesta oikeuskäytännön välityksellä. Pehmeä sääntely voi saada sitovia oikeusvaikutuksia, mikäli se onnistuu vaikuttamaan unionin tuomioistuinten tapaan tulkita unionin oikeutta päätöksissään. Asetelma täyttää periaatteessa mallin edellytykset. Suuntaviivojen vaikutusta tuomioistuimen ratkaisuharkintaan on kuitenkin mahdotonta selvittää, koska ei voida tietää, miten se olisi ratkaissut asian ilman suuntaviivojen olemassaoloa. Tutkielmassa selvitetään myös lainopin avulla oikeusvarmuuden ja oikeutettujen odotusten suojan toteutumista Illuminan ja Grailin tapauksessa, jossa komissio sovelsi niiden väliseen yrityskauppaan uutta soveltamiskäytäntöään jo ennen uusien suuntaviivojen antamista. Tapauksessa aiemmat suuntaviivat eivät sisältäneet mitään sellaista, mikä olisi ollut ristiriidassa uuden soveltamiskäytännön kanssa. Uusien suuntaviivojen antoajankohdalla ei siten ollut mitään oikeudellista merkitystä asian arvioinnin kannalta, ja komissio pystyi toteuttamaan muutoksen harkintavaltansa puitteissa. Kolmanneksi tutkitaan oikeustaloustieteellisesti komission uusia suuntaviivoja verkostovaikutuksia koskevan teoriamallin avulla. Suuntaviivat edistävät yrityskauppojen käsittelypaikan siirtämiseen liittyvää koordinaatiota, mutta käytännössä suuri merkitys on myös komission kutsukirjeillä. Tapaustutkimuksen yleisenä johtopäätöksenä täytäntöönpanoaukkoon puuttumista soveltamiskäytännön muutoksella pidetään perusteltuna. Uusi soveltamiskäytäntö vaikuttaa vastaavan hyvin lain tarkoitusta, minkä vuoksi tarvetta lain muuttamiseen on vaikea nähdä.

Taloustieteen teorioilla on tärkeä rooli EU:n kilpailuoikeuden soveltamisaloilla ja oikeuskäytännössä. Taloustieteellinen argumentaatio auttaa ymmärtämään kilpailuoikeuden perusteita ja tulkintaa. Monopolia ja muita epätäydellisen kilpailun muotoja koskevia ongelmia on perinteisesti liitetty kilpailulainsäädäntöön. Taloustiede on auttanut ymmärtämään, minkälaisia vaikutuksia tiettyä kilpailuoikeudellista ilmiötä koskevalla sääntelyllä voi olla ottamalla huomioon päätöksiä tekevien sääntelyn kohteiden, yrityksien, kannustimet ja käyttäytyminen. Kilpailusta hyötyvät niin kuluttajat alhaisimpina hintoina ja parempilaatuisina tuotteina kuin yhteiskuntakin yleisellä tasolla hyvinvointitappioiden minimoinnin ja innovatiivisten yritysten kautta. Puolestaan kilpailukykyisille yrityksille varmistetaan tehokkaat markkinat, jotka allokoivat resurssit tehokkaasti ja edistävät talouskasvua. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää taloustieteellisten teorioiden vaikutusta kilpailuoikeudessa eli, kuinka EU:n kilpailulainsäädännön toimivuutta voidaan mitata ja kuvata taloustieteen näkökulmasta ja kuinka EU:n kilpailulainsäädäntöä voidaan perustella kansantaloustieteellisten teorioiden viitekehyksessä. Tutkimuskysymyksenä tässä tutkielmassa on arvioida kilpailuoikeuden taloustieteellistä taustaa ja argumentointia. Taloustieteen teorioita kilpailuoikeuden taustalla tarkastellaan menetelmällisestä näkökulmasta eli kuinka mallintaminen ja argumentointi palvelevat kyseistä kilpailuoikeudellista ilmiötä. Lähestymistapa tutkimuskysymykseen on myös taloustieteellisten teorioiden soveltamiseen ja tulkintaan liittyvien ongelmien identifiointi kilpailuoikeuden soveltamisaloilla ja oikeuskäytännössä. Tutkielman keskeinen johtopäätös on se, kuinka tärkeässä roolissa taloustieteellinen argumentointi on eksplisiittisesti kilpailuoikeuden tulkinnassa. On luonnollista erityisesti kilpailuoikeudessa, joka säätelee yhtä merkittävimmistä taloustieteen tutkimuskohteista, että se käyttää taloustieteessä kehittynyttä argumentaatiota ja ekonometrisia välineitä hyväkseen. Taloustieteellistä lähestymistapaa sovelletaan siten enenevässä määrin kilpailuvaikutusten arvioinnissa ts., minkälaisia kilpailuvaikutuksia yritysten käyttäytymisellä on markkinoille ja kuluttajien hyvinvoinnille. Siten taloustieteellinen analyysi on integroitunut osaksi kilpailuoikeudellista päätöksentekoa. Kartelleja tarkastellaan taloustieteessä oligopoliteorian ja peliteorian avulla. EU:n oikeuskäytännössä on linjattu syvällisen taloudellisen analyysin vaatimuksista kartellitutkinnassa. Tästä on seurannut, että syvällinen talousteoreettinen ja empiirinen analyysi kartellista on vahva ja riittävä näyttö EU:n tuomioistuimelle ilman asiakirjanäyttöäkin. Puolestaan määräävää markkina-asemaa tarkastellaan taloustieteessä erityisesti monopoliteorian avulla. EU:n oikeuskäytännössä on perusteltu monopoliasemaa koskevien väärinkäyttötapauksien ratkaisuja taloustieteellisillä argumenteilla ja linjattu taloustieteen oppien ja menetelmien kehittämisen puolesta, jotka toimivat ratkaisuiden perustelujen arviointiperustana. Edelleen määräävässä markkina-asemassa olevien immateriaalioikeuksien pakkolisensiointitapauksissa EU:n oikeuskäytännössä on turvauduttu monopoliteoreettiseen ja transaktiokustannusteoreettiseen argumentaatioon. Yrityskauppojen vaikutusten analysointiin soveltuvat samat talousteoriat – peli- ja oligopoliteoria sekä monopoli- ja transaktiokustannusteoria – kuin mitä kartellien ja määräävän markkina-aseman väärinkäytösten kohdalla, sillä yrityskauppavalvonnan tarkoituksena on nimenomaan ennaltaehkäistä markkinoiden keskittyminen ja kilpailun vääristyminen markkinoilla. EU-oikeuskäytäntö on johdonmukaistanut ja nostanut tasoa, jota Euroopan komission käyttämiltä ekonometrisiltä menetelmiltä vaaditaan myös yrityskauppatutkinnassa. Yhteenvetona tutkielman keskeisistä tuloksista voidaan tiivistää, että kilpailuoikeuden suhde taloustieteeseen on kehittynyt EU-oikeuskäytännön myötä kohti kokonaisvaltaisempaa taloustieteellistä ajattelua. EU:n oikeuskäytäntö on edesauttanut sitä, että taloudellisen argumentoinnin rooli on kasvanut kilpailuoikeudellisessa prosessissa ja kielteisten kilpailuvaikutusten mittaamistapoja ja tulkintakäytäntöä on yhdenmukaistettu. Euroopan komissio on tehnyt osittain EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön vaatimuksesta tärkeitä tulkintamuutoksia SEUT 101 ja 102 artiklan kilpailunvastaisen yritystoiminnan ja EU:n sulautuma-asetuksen yrityskauppavalvonnan tutkinnassa. Komissio ei enää voi luottaa pelkästään kilpailunvastaisiin oletuksiin tietyntyyppisestä käyttäytymisestä. Komission on jokaisessa yksittäistapauksessa analysoitava taloustieteellisesti syvällisesti ja moniulotteisesti sekä osoitettava ekonometrista näyttöä syrjäyttävän toiminnan todennäköisistä vaikutuksista markkinoiden rakenteille, kilpailuun ja kuluttajien hyvinvointiin. EU-tuomioistuimen vaatimuksesta komission on täytynyt omaksua kehittyneempiä teoreettisia ja ekonometrisia menetelmiä, joita taloustiede tarjoaa todistustarkoituksiin tukemaan oletuksia käyttäytymisvaikutuksista. Komission tapauskohtainen analyysitaso on parantunut huomattavasti taloustieteellisemmän lähestymistavan myötä. Myös komission tapauskohtainen todistusaineisto on nykyään laadukkaampaa ja pätevämpää perustuen ekonometriseen metodologiaan. Tästä on seurannut, että EU-tuomioistuimen ratkaisuiden perustelujen ohella myös komission päätöksissä on painottunut taloustieteellinen argumentointi ja ne ovat yleisesti taloustieteellisesti loogisempia.

In today’s landscape, the European Union (EU) finds itself at a pivotal juncture. In recent years, the EU has grabbled in crises, with headlines dominated by contentious debates over its migration and asylum policies, along with struggles to combat the rule of law backsliding in certain Member States. What was initially founded as a union primarily focused on creating an internal market built upon the four freedoms has evolved into a multifaceted political entity dealing with a wide array of fields. Given this context, this paper integrates the complexities of EU migration and asylum policy with the rule of law, with the objective of establishing a holistic understanding of the relationship among these themes. To achieve this, the paper begins by identifying key challenges within both the internal and external dimensions of the Common European Asylum System (CEAS). Subsequently, it places these findings within the broader context of the rule of law. The paper’s findings reveal the intricate interplay of these themes and their respective issues, emphasizing the need for comprehensive and unconventional approaches to arrive at viable solutions. This paper contributes by proposing a roadmap that outlines the order in which the EU should address these challenges within the CEAS.

The EU is proactively marketing itself as a global leader on the environment and climate. Whilst championing for better protection of the environment at a time of a climate crisis is commendable, a problematic phenomenon is taking place. The EU is increasingly relying on unilateral measures aimed at shaping both process and legal standards outside of EU territory, hence challenging the sovereignty of other states. These internal measures of an outward-looking nature include the EU Timber Regulation, the inclusion of aviation to the EU Emissions Trading System, and importantly, more proposals have been heard, such as a proposal for an EU legal framework to halt and reverse EU-driven global deforestation. This enthusiasm towards unilateral action on the environment and climate welcomes critical analysis of these measures as tools for global environmental and climate governance. This thesis argues that regulation needs to be characterized as a form of power, exercised by the EU in the shape of unilateral regulation. In this context, unilateralism is utilized as a strategy of a global hegemon looking to compel others into its dominant worldview, accomplished here by establishing European standards as global standards. Hence, whilst the EU’s unilateral measures can secure better protection of the environment and climate, and are merited with success in creating transnational environmental law, they remain highly problematic. This thesis focuses on the international legal order and how it accommodates unilateralism in the field of environmental and climate law. It is argued that the EU’s unilateral measures should be regarded as an extraterritorial exercise of jurisdiction. Due to this conclusion, it will be considered whether multilateralism as the basis of international environmental law is a thing of the past and whether unilateral measures could be justified on a reconceptualized legal order, which accommodates unilateralism. Such discussion is relevant due to the current climate crisis and calls for a reconceptualization of the legal order into one which sees the environment and climate as a global concern facing all of humanity and knowing no territorial borders. It will be argued that the EU’s unilateral measures aimed at producing environmental standards outside its territory are not a reflection of a shift in the international legal order or the end of multilateralism but reflect the EU’s ambitions of global regulatory dominance.

Toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi ovat Euroopan unionin (EU) politiikan keskiössä. EU:n ilmasto- ja energiapaketin mukaisesti EU:n kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä vähintään 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoteen 1990, ja EU:n pidemmän aikavälin tavoite on olla ilmastoneutraali vuoteen 2050 mennessä. Yleistason tavoitteiden lisäksi kutakin jäsenvaltiota koskevat sitovat päästövähennysvelvoitteet. Koska valtiontuki on yksi keskeisimmistä keinoista edistää näiden tavoitteiden saavuttamista, on tärkeää, että Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 107(1) artiklan mukaisen kielletyn valtiontuen arviointi on linjassa jäsenvaltioita sitovien velvoitteiden kanssa. Valtiontukisääntelyn tulisi tarjota jäsenvaltioiden viranomaisille tarkoituksenmukaiset puitteet, jotka tukevat ympäristötavoitteiden saavuttamista tehokkaalla tavalla. Tämä tutkielma käsittelee ympäristötavoitteiden asemaa SEUT 107(1) artiklan mukaisen kielletyn verotuen arvioinnissa ja valtiontukea valikoivan ympäristöverotuksen ja ympäristöverojen alennuksen tai vapautuksen muodossa. Tutkielman viitekehys on siten EU:n vero- ympäristö- ja valtiontukipolitiikan risteyskohdassa. Verotus kuuluu lähtökohtaisesti jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan, jota on kuitenkin käytettävä EU:n perussopimusten mukaisesti. Kilpailusääntöjen vahvistaminen taas kuuluu EU:n yksinomaiseen toimivaltaan, minkä johdosta jäsenvaltioiden on ilmoitettava SEUT 108(3) artiklan mukaisesti komissiolle kaikki toimet, jotka voivat pitää sisällään SEUT 107(1) artiklassa tarkoitettua kiellettyä valtiontukea. Kielletty valtiontuki tarkoittaa julkisista varoista myönnetty tukea, joka antaa tuensaajalle valikoivaa taloudellista etua sekä vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua ja vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kaikkien tunnusmerkkien on täytyttävä samanaikaisesti, jotta kyseessä on kielletty tukitoimi. Verotuen osalta keskeisin tunnusmerkki on tuen valikoivuus, jonka arvioinnissa sovelletaan niin sanottua kolmivaiheista testiä (”three-step test”). Oikeudellisessa kirjallisuudessa on havaittu, että verotukien arviointi on tiukentunut viime vuosina, minkä seurauksena suuri osa komissiolle ilmoitetuista kansallisista toimista on katsottu kielletyksi verotueksi. Näin ollen useat verotoimet käyvät läpi arvioinnin sekä SEUT 107(1) että SEUT 107(3) artiklan alla, jonka mukaisesti kielletyksi todettua tukitoimea voidaan pitää sisämarkkinoille soveltuvana, mikäli sen myönteinen vaikutus yleisen edun mukaisen tavoitteen saavuttamiseen ylittää sen mahdolliset kielteiset vaikutukset kauppaan ja kilpailuun. Tilanne on ongelmallinen paitsi siksi, että se rajoittaa jäsenvaltioille perussopimusten mukaan kuuluvaa päätäntävaltaa verotuksellisissa asioissa, myös siksi, että siitä aiheutuu merkittävä hallinnollinen taakka sekä jäsenvaltioiden että komission viranomaisille. Ennen kaikkea on pohdittava, onko ympäristötoimien tiukka valtiontukikontrolli tarkoituksenmukainen vallitsevien sitovien päästövähennysvelvoitteiden valossa. Ympäristöä koskevien tavoitteiden asema kielletyn verotuen arvioinnissa on perinteisesti ollut hyvin rajallinen, sillä Euroopan unionin tuomioistuimen vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan kielletyn valtiontuen arvioinnissa ei tule huomioida toimenpiteen tarkoitusta tai muotoa, vaan ainoastaan sen vaikutus sisämarkkinoiden toimintaan. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, pitäisikö vaikutuksiin keskittyvästä arvioinnista joustaa erityisesti verotuen valikoivuuden arvioinnissa, eli tulisiko tuen ympäristötavoitteilla olla merkittävämpi rooli SEUT 107(1) artiklan tulkinnassa. Kysymykseen vastaaminen edellyttää myös yleistason pohdintaa siitä, tulisiko ympäristöoikeuden vaatimuksia ylipäätään huomioida valtiontukioikeudessa, vai tulisiko eri oikeudenaloja arvioida toisistaan erillisinä kokonaisuuksina. Tässä yhteydessä pohditaan erityisesti SEUT 11 artiklan läpäisyperiaatteen soveltamisalaa ja mahdollista merkitystä kunkin kielletyn valtiontuen tunnusmerkin arvioinnissa. Tutkielmassa kuvataan, miten ympäristöverotoimia arvioidaan Euroopan unionin tuomioistuimen ja komission viimeisimmässä ratkaisukäytännössä, sekä esitetään monipuolisesti vaihtoehtoisia arviointitapoja, joiden perusteella useampi toimi voisi välttää luokittelun kielletyksi valtiontukitoimeksi ympäristötavoitteidensa takia. Painopiste on valikoivuuden kolmivaiheisen testin arvioinnissa ja erityisesti siinä, miten jäsenvaltiossa sovellettava yleinen verojärjestelmä tulisi määrittää ja miten siitä poikkeamista tulisi arvioida sen tavoiteltuun päämäärään nähden.

Social policy is a policy area with close connections to citizens’ everyday life ranging from social security to questions of safety at work. Decisions regarding social policy issues are based on value choices about the redistribution of wealth. Hence, traditionally social policy has been a policy area closely connected to the national sovereignty of states and it has developed on the basis of national history and values. In the Union context, the development of competences in this policy area has been slow as European integration has taken place primarily based on the internal market integration and integration in other policy areas was expected to follow. Currently, social policy is part of Unions’ shared competences, and the Union has been granted certain powers in social policy questions in the Treaties. These competences are, however, mostly limited. Moreover, decisions in this policy area are hard to be achieved due to member states’ different views on social policy questions. Regardless of the limited Union competences, the national leeway in regulating social policy questions is narrowing. The Union social policy integration is not always taking place under the intended decision-making procedures or under the intended legal bases, but integration by stealth is taking place. This causes the creeping of competences in a form of positive integration through the back door, negative integration, soft law instruments and other forms, such as the increased usage of economic governance affecting national social policy decisions. Therefore, the EU can in an ever-increasing way be seen to be interfering with national social policy decisions and guiding the organisation of national social policies for example with economic governance. This form of integration may be inherent to the sui generis character of the Union. However, it is not completely unproblematic with regards to the legitimacy of Union action. Moreover, the creeping of competences poses a danger on the essence of social policy, which is often considered to be to help the ones in need of assistance, being overruled by economic considerations in both the European and the national level. This thesis is about analysing the durability of the current Union competences in the area of social policy. The thesis starts by delving into the character of the Union as this becomes relevant when analysing the current Union actions. Furthermore, the historic development and the current state of the social policy competences of the Union will be outlined. Based on this, the thesis includes an analysis of the Union actions in the area of social policy and on how these actions affect the member states’ leeway in social questions. The issue of competence creep and its causes are furthermore evaluated. Lastly, the question of whether the current social policy competences of the Union need a clarification is contemplated and certain alternative models are considered for the future.

Ihmis –ja perusoikeuksien merkityksellisyys on kasvanut eurooppaoikeudessa viimeisten vuosikymmenten aikana. Syrjimättömyyttä pidetään yhtenä eurooppaoikeuden tärkeimmistä periaatteista ja integraation perustana ja liimana. Syrjinnällä on vahva työelämäliitäntä, ja työelämän syrjinnästä on paljon EU-tuomioistuimen ratkaisuja. Työelämän syrjintää koskeva EU –lainsäädäntö on lisääntynyt menneiden vuosikymmenten aikana, ja siten EUT:n ratkaisujen merkitys ja tärkeys lisääntynyt. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö ei kuitenkaan aina ole täysin suoraviivaista, ja syrjintää koskevat säännökset mahdollistavat joissain tapauksissa laajaakin harkinta- ja punnintavallan käyttöä. Kysymyksiä aiheuttaa myös oikeusperiaatteiden oikeusvaikutukset. Ikään perustuvan syrjinnän kiellon periaatteella on horisontaalinen vaikutus, muttei seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän kiellolla. Tässä tutkielmassa syvennytään syrjinnän käsitteeseen ja merkitykseen, ja toisaalta miten ne ovat ajan kuluessa muuttuneet. Oikeuskäytännön tulkinnassa olennaista onkin huomata kontekstuaalisuuden merkitys; mihin aikaan ja tilanteeseen tapaus sijoittuu. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia EUT:n ja EIT:n ratkaisuja koskien sukupuoleen ja ikään perustuvia syrjinnän tapauksia työelämässä. Lisäksi tavoitteena on selvittää oikeuskäytännön ja lainsäädännön kehitystä pidemmällä aikavälillä. Punaisena lankana työssä ovat unionin tavoitteet sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamiseksi. Raskauteen, ikään ja vanhemmuuteen perustuvan syrjinnän lisäksi ajankohtaisia teemoja unionin syrjintäoikeudessa ovat olleet seksuaalivähemmistöjen ja transsukupuolisten oikeuksien varmistaminen. Unionin tuomioistuin on ollutkin se taho, joka toi seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät kysymykset 1990 – ja 2000- luvuilla näkyvämmäksi. On selvää, että unionin tavoitteet syrjinnän kitkemiseksi jäsenvaltioissa eivät ole toteutuneet toivotulla tavalla. Jäsenvaltiot muodostavat heterogeenisen joukon, joissa on paljon eri uskontoja ja kulttuureja. Syrjinnän näkökulmasta kansallinen lainsäädäntö voi erota jäsenvaltioittain huomattavasti, samoin kuin yleiset käsitykset perinteisistä sukupuolirooleista. Unionilla onkin tärkeä tehtävän löytää instrumentteja sisämarkkinoiden tasa-arvon turvaamiseksi.

EU:n perussopimusten mukaan jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus, on myös unionin kansalainen. Unionin kansalaisen asemaan liittyy lukuisia perussopimuksissa määrättyjä oikeuksia, joita on täsmennetty sekä sekundaarilainsäädännössä että EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössä. Vastaavasti kun henkilö menettää jäsenvaltion kansalaisuutensa, menettää hän myös unionin kansalaisuutensa, ellei hän ole lisäksi jonkin toisen jäsenvaltion kansalainen. Kansalaisuuden saamisen tai menettämisen ehdoista ei kuitenkaan säädetä sen enempää primaari- kuin sekundaarilainsäädännössäkään mitään. Vahvan kansainvälisoikeudellisen lähtökohdan mukaan kansalaisuuden saamista ja menettämistä koskevat ehdot kuuluvat kunkin valtion yksinomaiseen toimivaltaan. Jäsenvaltion kansalaisuuden ja unionin kansalaisuuden välisen kohtalonyhteyden myötä unionin tuomioistuin on kuitenkin todennut, että jäsenvaltioiden tulee käyttää tätä toimivaltaansa unionin oikeuden mukaisesti. Tutkielman pääasiallisena tarkastelun kohteena on EU-tuomioistuimen niin kutsuttu Rottmann-oikeuskäytäntö, jossa jäsenvaltioiden velvollisuuksia unionin kansalaisuuden menettämistä koskevissa tilanteissa on määritelty. Jo kansainvälisestä oikeudesta seuraa vakiintuneesti esimerkiksi velvollisuus välttää kansalaisuudettomuutta. EU-tuomioistuin on Rottmann-oikeuskäytännön perusteella kansalaisuudettomuuden välttämisen sijaan ensisijaisesti kiinnostunut nimenomaan unionin kansalaisuuden menettämisen seurauksista unionin oikeuden kannalta. EU-tuomioistuimen toimivalta ja jäsenvaltioihin kohdistuvat vaatimukset ovat tässä kontekstissa rakentuneet ja laajentuneet asteittain oikeuskäytännön kehityksen myötä. Toisaalta tämän kehityskulun taustalla on havaittavissa oikeuskäytäntöä jo vuosikymmenten takaa. Ne vaatimukset, joita EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntö pääsääntöisesti asettaa jäsenvaltioille tilanteissa, joissa päätös tai lainsäädäntö johtaa unionin kansalaisuuden menettämiseen, voidaan ainakin systematisointitarkoituksessa jakaa yhtäältä vaatimukseen legitiimistä syystä ja toisaalta vaatimukseen suhteellisuusperiaatteen noudattamisesta. Mikäli jäsenvaltio voi perustella kansalaisuuden riistämisen tukeutumalla keskeisiin kansalaisuutta koskeviin kansainvälisiin sopimuksiin, lienee käsillä lähtökohtaisesti legitiimi syy myös unionin kansalaisuuden menettämiseen. Tällöinkin toimien tulee kuitenkin olla suhteellisuusperiaatteen, sellaisena kuin sitä on Rottmann-oikeuskäytännössä täsmennetty, mukaisia. Suhteellisuusarvioinnissa myös perusoikeuskirjan mukaiset perusoikeudet ovat keskeisessä osassa.