Browsing by study line "Process- och insolvensrätt"

Prekluusiolla tarkoitetaan oikeudenkäynnin aikana tapahtuvaa oikeudenmenetystä, jonka johdosta asianosainen ei saa enää tietyn prosessivaiheen jälkeen vedota uuteen oikeudenkäyntimateriaaliin. Suomessa prekluusiosta säädetään oikeudenkäymiskaaressa. Tämä tutkielma käsittelee käräjäoikeuden valmisteluvaiheessa tapahtuvaa prekluusiota, jonka määräävä säännös on OK 5:22. Tutkielma keskittyy dispositiivisten riita-asioiden prekluusioon oikeudenkäynnin valmistelussa. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan OK 5:22:n paikka modernissa siviiliprosessissa. Tämän lisäksi tutkielmassa pyritään selventämään, miten OK 5:22 toteuttaa sille alioikeusuudistuksessa annettuja tavoitteita. Aihetta käsitellään oikeusdogmaattisesti argumentoiden käyttäen apuna prosessioikeudellista laintulkintaa. Lisäksi tutkimuskysymyksiä pyritään hahmottamaan oikeusvertaillen ruotsalaisen siviiliprosessin prkeluusiosäännöksiin. Aineisto koostuu suomalaisesta ja ruotsalaisesta oikeuskirjallisuudesta, lain esitöistä sekä oikeustapauksista. Kansainvälisiä lähteitä on käytetty selventämään kansainvälisiä oikeudenkäynnin tavoitteita. Tutkielmassa käsitellään prekluusiota suhteuttaen se oikeudenkäynnille annettuihin tavoitteisiin ja vaatimuksiin paitsi kansallisesti, myös kansainvälisesti. Tämän jälkeen tutkielmassa tarkastellaan, mille lähtökohdille siviiliprosessin valmisteluvaihe on rakennettu minkä lisäksi tutkielmassa käsitellään lyhyesti prekluusiosäännöksiä ja prekluusion luonnetta yleisesti. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään tarkastelemaan OK 5:22:ää näistä lähtökohdista. Tutkielmassa selvitetään OK 5:22:n käytännön yhteys muihin oikeudenkäymiskaaren säännöksiin, kuten prekluusioon pääkäsittelyssä sekä kanteenmuutoskieltoon. Lisäksi tutkielmassa esitellään oikeusvertaillen ruotsalaisen prekluusion lähtökohdat erityisesti tarkastellen sitä, millä tavoin prekluusio toteuttaa ruotsalaisen siviiliprosessin valmisteluvaiheen tavoitteita. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että OK 5:22:ää säädettäessä siviiliprosessin ongelmakohtien katsottiin olevan erilaiset kuin nykyisin. Nykyaikaisen prosessin ongelmana on kallis ja hidas oikeudenkäynti. Aikaisemmin siviiliprosessissa korostettiin oikeusvarmuutta. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että OK 5:22:n käyttöön liittyy tiettyjä tulkinnanvaraisuuksia. Näiden toteamusten pohjalta tutkielmassa esitellään eri vaihtoehtoja valmistelussa tapahtuvan prekluusion uudistamiselle vastaamaan paremmin nykyaikaisen siviiliprosessin ongelmakohtia.

Tutkielman aiheena on mediation-arbitration-menettely (Med-Arb-menettely), jossa nimensä mukaisesti yhdistyvät sovittelu (mediation) ja välimiesmenettely (arbitration). Menettelyn perinteisessä muodossa sama henkilö eli neutraali toimii sekä sovittelijana että välimiehenä. Oikeustieteellisessä diskurssissa neutraalin kaksoisrooli on säilynyt pitkään kiistanalaisena kysymyksenä. Prosessikombinaatiota on pidetty myös yleisemmin ongelmallisena sovittelun ja välimiesmenettelyn perusperiaatteiden toteutumisen kannalta. Tutkielmassa Med-Arb-menettelyä tarkastellaan prosessiekonomian ja osapuolten oikeusturvan näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, millä tavoin proses-sikombinaatio edistää prosessiekonomian periaatteen toteutumista, mitä oikeusturvavaatimuksia menettelylle voidaan asettaa ja miten nämä vaatimukset käytännössä toteutuvat. Hypoteesin mukaan prosessien yhteensovittamisesta ja neutraalin kaksoisroolista aiheutuu riskejä oikeusturvalle, joten tutkielmassa kartoitetaan myös vaihtoehtoja oikeusturvan tehostamiseksi. Tutkielmassa hyödynnetään lainopin metodia, jota täydentävät oikeusvertailevat näkökohdat ja de lege ferenda –luontoiset kannanotot. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen mukaan Med-Arb-menettelyn prosessiekonomiset hyödyt voidaan perustaa yhtäältä menettelyvaiheiden ominaispiirteisiin ja keskinäiseen vuorovaikutukseen ja toisaalta riidanratkaisijan hybridimalliin. Sekä sovittelussa että välimiesmenette-lyssä voidaan tunnistaa ominaisuuksia, jotka edistävät riitaisuuksien ratkaisemista resurssitehokkaasti suhteessa perinteiseen oikeuden-käyntimenettelyyn. Kun menettelyt yhdistetään Med-Arb-menettelyssä yhdeksi prosessiksi, nämä ominaisuudet täydentävät toisiaan. Sovitteluun ja välimiesmenettelyyn liitetään tyypillisenä piirteenä menettelyn nopeus, mutta sovitteluvaiheen ansiosta Med-Arb-menettelyssä pystytään säästämään tehokkaasti myös muitakin resursseja kuin aikaa. Välimiesmenettelyvaihe vaikuttaisi tehostavan tätä vaikutusta, minkä lisäksi se takaa asiassa ulosottokelpoisen täytäntöönpanoperusteen. Neutraalin kaksoisrooli sekä nopeuttaa menettelyä että hillitsee kustannusten syntymistä. Lisäksi kaksoisroolilla vaikuttaisi olevan merkitystä sovittelun tehokkuuden kannalta. Prosessin kestävyyden kannalta resurssien säästön ohella merkitystä on kuitenkin myös sillä, että menettely järjestetään loukkaamatta oikeusturvaa. Sovittelussa keskeisiksi oikeudenmukaisen menettelyn takeiksi määritellään osapuolten itsemääräämisen periaate sekä prosessuaalinen ja aineellinen oikeudenmukaisuus. Välimiesmenettelyssä asianosaisten oikeusturvaa takaavat puolestaan nk. due process -periaatteet, joita ovat kuulemisen periaate, tasapuolisen kohtelun periaate sekä välimiehen esteettömyys. Menettelyvaiheiden oikeusturva-takeiden yhteensovittaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta Med-Arb-menettelyssä. Prosessien yhdistäminen yhdeksi menettelyksi heikentää osapuolten itsemääräämisperiaatetta ja prosessuaalista oikeudenmukaisuutta. Kuulemisen periaate ja siihen kytkeytynyt tasa-puolisuuden periaate eivät myöskään voi toteutua täysimääräisesti. Näiden oikeusturvaongelmien ratkaisemiseksi tutkielmassa ehdotetaan luottamuksellisen tiedon eliminointia tai neutralisointia, sovittelun tehokkuuden turvaamista prosessuaalisin rajoituksin sekä sovittelumallin ja käsiteltävän riita-asian laadun huomioimista. Myös prosessia ja Med-Arb-menettelyä koskevaa normiohjausta kehittämällä Med-Arb-menettelyn oikeusturvariskejä voidaan ehkäistä ja lievittää. Oikeudellisesti kestävä ja hyväksyttävä menettely voi edellyttää, että riidanratkaisun taustalla olevista ideoista ja arvoista joudutaan osin luopumaan. Myös Med-Arb-menettelyssä prosessin resurssitehokkuudesta joudutaan tinkimään oikeusturvan nimissä. Kuten moni muukin kysymys oikeustieteessä, viime kädessä Med-Arb-menettelyn käyttökelpoisuus riippuu tapauskohtaisesta arvioinnista ja rajanvedosta tarkoituksenmukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden välillä. Tietynlaisessa tilanteessa Med-Arb voi tarjota riidan osapuolille juuri heidän tarpeitaan ja intressejään palvelevan menettelyn. Kun riittävistä varotoimenpiteistä huolehditaan, Med-Arb voi parhaimmillaan olla riidan-ratkaisumekanismi, joka ei ole vain tehokas ja joustava vaan myös oikeudenmukainen ja reilu.

Oikeudenkäynnin asianosaisten todistelukertomuksilla on merkittävä asema tuomioistuimen todistusharkinnassa. Todistelukertomuksille annettavan näyttöarvon määrittely on yksi tuomioistuimen vaikeimpia näytön arviointiin liittyviä tehtäviä. Samalla tavoin todistelukertomuksen antamatta jättämisen arviointia voidaan pitää vähintäänkin yhtä haasteellisena. Tutkielmassa on tarkoitus selvittää, millaisin edellytyksin rikosasian vastaajan vaikeneminen voidaan ottaa asiassa huomioon todisteena ja kuinka vahva todistusvoima sille voidaan antaa. Tutkielmassa käsitellään myös sitä, millä tavoin rikoksesta epäillyn vaikeneminen esitutkinnassa voidaan huomioida myöhemmässä oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n nojalla vastaajan passiivinen menettely voi kuitenkin tulla arvioitavaksi todisteena oikeudenkäynnissä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vahvistettu, että syyttömyysolettama ja itsekriminointisuoja muodostavat rikosasian vastaajalle absoluuttisen oikeuden vaieta asiassa, mutta eivät kuitenkaan estä vaikenemisesta tehtäviä johtopäätelmiä vastaajan vahingoksi. Vaikenemisen huomioiminen vastaajan kannalta haitallisena todisteena edellyttää, että vastaajalle on muodostunut selitysvelvollisuus asiassa. Vaikenemisesta ei voi muodostua asian ainoaa tai ratkaisevaa todistetta. Olennaista on myös huomioida se, että vastaajalla voi olla hyväksyttävä syy vaieta, jolloin vaikenemiselle ei voida antaa todistusvaikutusta asiaa ratkaistaessa.

Tutkielman aiheena on rikosasioiden sovittelu (rikossovittelu) kohtuusperusteisen toimenpiteistä luopumisen perusteena. Rikoksen tekijän ja uhrin välillä saavutettu sovinto mainitaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (1997/689, ROL) 1 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa sekä rikoslain (1889/39, RL) 6 luvun 12 §:n 1 momentin 4 kohdassa. Toimenpiteistä luopuminen sovinnon perusteella muodostaa monihaaraisen instrumentin, joka mahdollistaa sovinnon huomioimisen useammassa rikosprosessin vaiheessa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 1.Miten sovintoon perustuvan kohtuusperusteisen toimenpiteistä luopumisen soveltamisen edellytyksiä tulisi arvioida ROL 1:8.1:n 1 kohdan sekä RL 6:12.1:n 4 kohdan nojalla? 2.Miten soveltamisedellytysten täyttyminen suhteutuu luopumissäännöksissä ilmaistuun harkintavaltaan yhdenvertaisen soveltamiskäytännön vaatimuksen näkökulmasta? 3.Miten syyttäjät ovat arvioineet kyseisiä soveltamisedellytyksiä, ja milloin rikossovittelu on syyttämiskäytännössä johtanut toimenpiteistä luopumiseen? Rakenteellisesti tutkielma jakaantuu tutkimuskysymysten perusteella kahteen osioon: lainopilliseen osioon sovintoon perustuvan toimenpiteistä luopumisen edellytyksistä voimassa olevan oikeuden valossa, sekä empiiriseen osioon sovintoon perustuvasta toimenpiteistä luopumisesta syyttäjien ratkaisutoiminnassa. Tutkielman aineisto koostuu 40 syyttämättäjättämispäätöksestä, jotka on tehty vuosien 2019–2022 aikana. Empiirisessä osiossa tutkielman aineiston tutkimusmenetelmänä on laadullinen analyysi syyttäjien soveltamiskäytännöstä tutkielman ensimmäisessä osiossa luodun teorian valossa. Tutkielman empiirisen osuuden laadullisen analyysin pääasiallisena tehtävänä on tuoda aineistosta esiin uutta tietoa sovintoon perustuvan kohtuusperusteisen syyttämättäjättämisen soveltamiskäytännöstä ja siitä, miten syyttäjät arvioivat sovinnon merkitystä yksittäistapauksissa. Tutkielmassa havaitaan, ettei sovinto toimenpiteistä luopumisen perusteena ole sidottu sovittelumenettelyssä saavutettavaan sovintoon. Myös pelkkä sovintoyritys voi tietyin edellytyksin olla kohtuusperusteisen toimenpiteistä luopumisen perusteena. Sovinnon merkityksen kannalta tärkein kriteeri on, että sovintoon on päädytty vapaaehtoisesti ilman painostusta tai uhkailua. Saavutetun sovinnon lisäksi sovittelun merkitykseen vaikuttaa sovittelun sisältö ja merkitys. Tutkielman aineiston perusteella syyttäjät ovat tulkinneet sovintoa ja sen merkitystä monipuolisesti, kuten säännösten esitöissä on tarkoitettu. Aineiston tapauksissa toimenpiteistä on luovuttu sekä sovittelutoimistojen järjestämien sovitteluiden että osapuolten kesken saavuttamien sovintojen perusteella. Yli puolissa aineiston päätöksistä sovittelun tarkoituksettomuutta perustellaan pelkän sovinnon perusteella, mutta lähes puolissa päätöksissä todetaan arviointiin vaikuttaneen myös muita tekijöitä. Pitkin tutkielmaa esitetään havaintoja kohtuusperusteen soveltamisedellytysten yhdenvertaisesta soveltamiskäytännöstä ja johtavana havaintona todetaankin, että suurin kysymys rikossovittelun merkityksen sekä alueellisen yhdenvertaisuuden kannalta on rikosten yhdenmukainen ohjautuminen sovitteluun.

This thesis focuses on examining the relation between the international human rights obligations of Finland and criminalisation for the protection of human rights interests, especially whether one may derive a duty to criminalise in a certain way from such international legal instruments. Sexual violence against women has been chosen as a pressing human rights issue to be examined, and the crime of rape has been used as a way of exemplifying the thesis focus. Thus, the international regulations dealing with the relevant human rights have been systematised and interpreted, while continuously being analysed in relation to the unique characteristics surrounding the crime of rape. The purpose of this research is to present the obligations of Finland to fully implement and apply international human rights norms within the selected area of sexual crime. For this purpose, Finland’s efforts to implement the relevant legal instruments have been subject to analysis. Ultimately, this thesis aims to present alternative measures to legislation with which the human rights obligations may be fulfilled, due to legislative means often lacking behind the fast-moving social change and pleads for modernisation. Thus, this thesis examines a few key measures within the criminal justice system that may be utilised, and makes conclusions on the efficacy of these measures in relation to legislative means. The aim is not to present any optimal solution, but to examine how different situations of decision-making and the norms related thereto affect the protection of human rights. As a conclusion, it is presented that legislative means, namely criminalisation, may be one of the best options available for improving the protection of human rights on a national level. However, there exists means with which the actors within the criminal justice system may further change from within, which is often necessary for a state to modernise its ways and customs. Evidently, the currently proposed amendment to the Finnish criminalisation of rape could solve many issues presented in this thesis. Nevertheless, several human rights violations still exist in Finland which do not yet have legislative amendments under way, and that may thus benefit from the alternative means presented in this thesis.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Prosessioikeus Tekijä: Henri Linnankoski Työn nimi: Sovittelun luottamuksellisuuden prosessuaaliset tehosteet – tarkastelussa to-distamis- ja vetoamiskiellot Työn laji: Pro gradu -tutkielma Kuukausi ja vuosi: 9/2021 Sivumäärä: xiii + 110 sivua Avainsanat: sovittelun luottamuksellisuus, prosessuaaliset tehosteet, todistamiskielto, vetoamiskielto, vaihtoehtoinen riidanratkaisu, prosessioikeus Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja: Tiivistelmä: Sovittelun luottamuksellisuutta sovittelun jälkeisessä oikeudenkäynnissä turvataan laki- ja sopimusperusteisilla todistamis- ja vetoamiskielloilla, joita voidaan kutsua luottamuksellisuuden prosessuaalisiksi tehosteiksi. Vetoamiskiellot kohdistuvat sovittelun osapuoliin ja niiden tarkoituksena on estää sovittelun osapuolia vetoamasta myöhemmässä oikeuden-käynnissä määrättyihin sovittelua koskeviin tietoihin. Tuomioistuinsovittelussa vetoamis-kiellosta säädetään riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomio-istuimissa annetun lain (394/2011) 16 §:ssä, kun taas tuomioistuimen ulkopuolisissa sovit-telumenettelyissä vetoamiskieltoja on asetettu sovitteluinstituuttien sovittelusäännöissä. Todistamiskiellot puolestaan estävät lähtökohtaisesti sovittelijan kuulemisen myöhemmässä oikeudenkäynnissä. Todistamiskielto omaksuttiin oikeuteemme sovitteludirektiivin (2008/52/EY) johdosta ja siitä säädetään nykyisin oikeudenkäymiskaaren 17:11.2:ssa. Vaikka lakisääteinen todistamiskielto soveltuu myös tuomioistuimen ulkopuoliseen sovitte-luun, sovittelusäännöissä on lisäksi asetettu hieman laista poikkeavia todistamiskieltoja. Prosessuaalisten tehosteiden tarkoituksena on edistää avointa kommunikaatiota sovittelussa ja sitä kautta sovittelun tehokkuutta sekä estää sovittelumenettelyn käyttäminen tietojen kalasteluun oikeudenkäyntiä varten. Todistamis- ja vetoamiskieltojen yhteisvaikutuksesta sovittelua koskevien tietojen hyödyntäminen myöhemmässä oikeudenkäynnissä on vain hyvin rajoitetusti mahdollista. Luottamuksellisuuden edistäminen on kuitenkin ristirii-dassa vapaan todistelun periaatteen kanssa, jonka tarkoituksena on edistää aineellisen totuuden periaatteen toteutumista. Liian korkeaksi asetettu luottamuksellisuus voi viime kädessä asettaa esteitä asianosaisen oikeuksiin pääsylle. Erityisesti tästä syystä luottamuksellisuuden suojaaminen oikeudenkäynnissä ei voi toteutua absoluuttisena. Tutkielmassa hahmotellaan luottamuksellisuuden ulottuvuutta myöhemmässä oikeuden-käynnissä tutkimalla lainopillisesti todistamis- ja vetoamiskieltoja. Tarkastelun pääpaino on lakisääteisissä prosessuaalisissa tehosteissa, mutta vertailun vuoksi myös vastaavia so-pimusperusteisia kieltoja tarkastellaan suhteellisen laajasti. Prosessuaalisten tehosteiden tarkastelu rajautuu dispositiivisten riita-asioiden kontekstiin, mikä on perusteltua ottaen huomioon indispositiivisten ja dispositiivisten asioiden väliset eroavaisuudet. Tutkielmassa pyritään systematisoinnin ja tulkinnan keinoin määrittämään se, millaisia rajoituksia prosessuaaliset tehosteet sisältävät verrattuna siihen hypoteettiseen lähtökohtaan, jossa sovittelun luottamuksellisuutta suojattaisiin absoluuttisesti. Prosessuaalisten tehosteiden sääntelylle ja tulkinnalle asettaa haasteita luottamuksellisuuden piiriin potentiaalisesti tulevan aineiston moninaisuus sekä sovittelun ja oikeudenkäynnin monenlaiset rajapintatilanteet. Lisäksi tulkintaongelmia lisää varsinkin lakisääteisten prosessuaalisten tehosteiden väljyys sekä esitöiden ja oikeuskäytännön niukkuus. Vaikka prosessuaalisia tehosteita asettamalla lainsäätäjä on punninnut sovittelun salassapitointressit lähtökohtaisesti tärkeämmiksi kuin vapaan todistelun ja vetoamisoikeuden, tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että prosessuaaliset tehosteet sisältävät itse asiassa varsin monenlaisia rajoituksia luottamuksellisuuden absoluuttiselle toteutumiselle.

Tutkielma käsittelee syyttäjän rikosasioissa esitettävää seuraamuskannanottoa erityisesti empiirisesti tarkasteltuna. Päätarkoituksena on selvittää, onko syyttäjällä velvollisuutta ottaa kantaa seuraamukseen sekä missä vaiheessa ja missä laajuudessa tämän tulisi tapahtua. Tutkielmassa tarkastellaan myös, millaisia vaikutuksia seuraamuskannanotolla on rangaistuksen mittaamiseen ja tuomion lopputulokseen sekä, mitä merkitystä seuraamuskannanotolla on rikosasian vastaajan oikeusturvan kannalta. Alussa esitellään seuraamuskannanoton taustalla vaikuttavaa lainsäädäntöä sekä oikeusperiaatteita ja lopuksi tarkastellaan seuraamuskannanottoa käytännössä. Tutkielmassa käytetään lainopillista ja empiiristä tutkimusmenetelmää. Empiirinen tutkimus on toteutettu kyselytutkimuksena syyttäjille ja tuomareille vuoden 2020 marras-joulukuun aikana. Kyselytutkimukseen vastasi 72 syyttäjää ja 85 tuomaria. Seuraamuskannanoton tulee olla syyttäjän objektiivinen käsitys seuraamuksesta. ROL 5:3.1:n 5 kohdan perusteella syyttäjän on haastehakemuksessa ilmoitettava rangaistus- ja menettämisvaatimus sekä muut vaatimukset ja lainkohdat, joihin ne perustuvat. Lainkohtaa onkin laajentavasti tulkittu niin, että syyttäjän tulee esittää seuraamuskannanotto jo haastehakemuksella. Kannanoton esittäminen on tärkeää muun muassa sen takia, että epäillyllä on mahdollisuus valmistautua käsittelyyn. Tutkielmassa käsitellään, minkälaisen kannanoton esittäminen on käytännössä riittävä epäillyn oikeusturvan takaamiseksi. Lopuksi tarkastellaan seuraamuskannanottoa kyselytutkimuksen tuottamien tulosten valossa. Huomiota kiinnitetään muun muassa seuraamuskannanottojen esiintymiseen ja tarkkuuteen, kannanottojen vaikutuksiin niin epäillyn oikeusturvan kuin rangaistuksen mittaamisen kannalta, sekä tuomion ja seuraamuskannanoton suhteeseen. Lisäksi selvitetään syyttäjien ja tuomareiden yleistä suhtautumista seuraamuskannanottoihin sekä kyselytutkimuksessa esiin nousseita mahdollisia kehitystarpeita ja -toiveita.

Vastauksena elinkeinoelämässä alati kasvavalle tehokkuuden tarpeelle useat välitysinstituutit ovat viime vuosikymmeninä ottaneet käyt-töön välimiesprosessia virtaviivaistavia nopeutetun menettelyn sääntöjä. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella VML 22 §:ssä tarkoitettua tarpeellista asianajotilaisuutta ja sen toteutumista FAI:n sääntöjen mukaisessa nopeutetussa välimiesmenettelyssä. Tavoittee-na on selvittää erityisesti, miten tarpeellisen asianajotilaisuuden vaatimus suhteutuu joutuisaan prosessiin tähtääviin todistelun rajaamista käsitteleviin sääntökohtiin. Aihetta käsitellään ensisijaisesti lainopillisen tutkimuksen keinoin. Pääasiallinen aineisto koostuu niin suomalaisesta kuin kansainvälises-täkin oikeuskirjallisuudesta, minkä lisäksi aihetta tarkastellaan soveltuvilta osin kotimaisten tuomioistuinten ja EIT:n oikeuskäytännön avulla. Lainopillisen tutkimuksen lisäksi tutkielman osana on toteutettu välimiehille suunnattu empiirinen kyselytutkimus, jonka avulla on pyritty kartoittamaan, miten FAI:n sääntöjen todistelun rajaamista koskevia sääntökohtia käytännön tasolla sovelletaan. Tutkimusaihetta lähestytään käsittelemällä välimiesmenettelyn keskeisiä taustaperiaatteita ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaati-muksen soveltumista välimiesmenettelyyn. Tarkastelun tarkoituksena on tältä osin luoda pohja tarpeellisen asianajotilaisuuden mitoitta-misen arvioimiselle tutkimalla yhtäältä, miksi ja miten asianosaisen oikeus asiansa ajamiseen on tullut osaksi välimiesmenettelyä ja toisaalta sitä, minkälainen asema tarpeellisen asianajotilaisuuden vaatimukselle on annettava suhteessa muihin välimiesmenettelyn keskeisiin periaatteisiin. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään tarkastelemaan, miten asianajotilaisuus on mitoitettava käytännössä, jotta sen voidaan katsoa olevan välimiesmenettelylaissa tarkoitetulla tavalla tarpeellinen. Aihetta lähestytään tarkastelemalla kontradiktorisen periaatteen merkityssisältöä ja toteuttamista, minkä jälkeen käsittely tuodaan käytännönläheisemmälle tasolle tarkastelemalla oikeuskir-jallisuudesta ja -käytännöstä johdettavia tulkintoja siitä, minkälaisen arvioinnin perusteella tarpeellinen asianajotilaisuus on mitoitettava. Tarpeellisen asianajotilaisuuden käsitteen tultua selvennetyksi tutkielmassa tarkastellaan sen toteutumista FAI:n sääntöjen mukaisessa nopeutetussa välimiesmenettelyssä. Aiheen käsittely keskittyy tältä osin kyselytutkimukseen annettujen vastausten analysoimiseen. Ensin tarkastelu kohdistuu todistelun rajaamiseen prekluusiouhkaisen määräpäivän asettamisen keinoin, minkä jälkeen luvussa arvioidaan tarpeellisen asianajotilaisuuden suhdetta suullisen käsittelyn pitämiseen. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, ettei nopeutettuihin välimiesmenettelyihin itsessään liity haasteita tarpeellisen asianajotilaisuuden näkökulmasta. Ongelmia voi kuitenkin syntyä, mikäli käsillä oleva riita osoittautuu nopeutettuun menettelyyn sopimattomaksi. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan, ettei suullisen käsittelyn epäämistä koskevaa FAI:n nopeutetun menettelyn sääntöjen 35.1 §:ä sovelleta käytän-nössä kovinkaan tehokkaasti. Tältä osin ratkaisuksi esitetään välimiesmenettelylain uudistamista siten, että oikeus suulliseen käsittelyyn erotettaisiin selkeämmin oikeudesta tarpeelliseen asianajotilaisuuteen.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten perusteluvelvollisuus osana oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusta suhteutuu hypoteettiseen tekoälytuomariin. Tarkastelu kohdistuu erityisesti siihen, sisältyykö perusteluvelvollisuuteen sellaisia tekijöitä, jotka ovat vain ihmistuomarin täytettävissä. Toisin sanoen tutkielmassa kysytään, sisältyykö oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin perusteluvelvollisuuden osatekijän tarkastelun perusteella tuomarin ihmisyyden vaatimus. Tutkimuskysymykseen vastataan tulkitsemalla ja systematisoimalla oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja perusteluvelvollisuuden tarkempaa sisältöä suhteessa tekoälytuomariin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin avoimen luonteen vuoksi tarkempaa sisältöä selvitetään erityisesti perusteluvelvollisuuden funktioiden sekä ymmärrettävyyden arvon ja oikeudenmukaisuuden tunnun käsitteen kautta. Tekoälytuomarin mahdollisuuksia täyttää perusteluvelvollisuuden vaatimukset arvioidaan suhteessa tekoälyn keskeisiin toimintamenetelmiin, datapohjaisiin ja mallipohjaisiin tekoälymenetelmiin. Tarkastelussa havaitaan, että luonnollisen kielen ja ohjelmointikielen väliset erot sekä perusteluvelvollisuuden ulottuminen tekoälymenetelmän toimintaperiaatteisiin ovat keskeisiä kysymyksiä perusteluvelvollisuuden täyttämisessä tekoälytuomarin näkökulmasta. Perusteluvelvollisuuden ulottuvuuden ongelmien huomataan liittyvän laajempiin läpinäkyvyyden ja selitettävyyden ihanteisiin sekä niiden haasteisiin. Vastauksena tutkimuskysymykseen esitetään, että perusteluvelvollisuus tai oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus eivät näyttäisi sisältävän vaatimusta tuomarin ihmisyydestä. Tekoälytuomariin kuitenkin tunnistetaan kohdistuvan jonkinlainen ihmiskontrollin tai ihmistoimijuuden vaatimus kuten tekoälymenetelmiin ja automatisoituihin toimintoihin laajemminkin. Ihmistoimijan tarvetta perustellaan esimerkiksi Euroopan unionin ja Euroopan neuvoston tekoälyä koskevissa asiakirjoissa tekoälyn valvonnalla. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin havaittu, että ihmistoimija ei pysty käytännössä toteuttamaan sille annettua valvontatehtävää. Sen sijaan tutkielman perusteella vaikuttaisi siltä, että ihmistoimijuudella olisi merkittävä rooli tekoälytuomarin toiminnan legitimoinnissa.

Tässä tutkielmassa on tarkoitus ensinnäkin selvittää, mitä erityispiirteitä hometaloriitoihin ja niiden tuomioistuinsovitteluun liittyy. Toisekseen on haluttu selvittää, mitä vaikutuksia erityispiirteillä on hometaloriitojen tuomioistuinsovitteluun. Kolmanneksi on arvioitu, miten Suomen sovittelumalli ilmenee hometaloriitojen tuomioistuinsovittelussa. Tutkielma on toteutettu empiirisenä oikeustutkimuksena haastattelemalla hometaloriidoista kokemusta omaavia tuomioistuinsovittelijoita. Hometaloriita voidaan määritellä kiinteistö- tai asuntokauppaan liittyväksi riidaksi, jossa a) on kyse käytetyn asunnon tai asuinkiinteistön kaupasta, b) yksityishenkilöosapuolet ovat käyttäneet asuntoa tai asuinkiinteistöä omana kotinaan eli kyse on kodin kaupasta ja c) kodissa ilmenee kaupan jälkeen home- tai kosteusvaurio eli kyseessä on laatuvirhe. Hometaloriidat soveltuvat tuomioistuinsovittelulain (394/2011) nojalla soviteltaviksi tuomioistuimissa. Suomen sovittelumalli ilmenee tuomioistuinsovittelulain 7 §:stä, jonka mukaan tuomioistuinsovittelu on ensisijaisesti fasilitatiivista ja intresseihin perustuvaa. Lain mukaan sovittelijan tulee auttaa osapuolia heidän ongelmanratkaisuprosessissaan. Intressiperusteisuus viittaa konfliktin määrittelyyn ja ratkaisuun, jonka tulee tapahtua osapuolten todellisiin tarpeisiin ja intresseihin perustuen. Lain mukaan sovittelija voi antaa soviteltavassa asiassa ratkaisuehdotuksensa perustuen siihen, minkä hän osapuolten esiin tuomien seikkojen perusteella harkitsee tarkoituksenmukaiseksi. Tuomioistuinsovittelu voi siis ratkaisuehdotusten myötä olla toissijaisesti evaluatiivista. Tämän tutkielman aineiston valossa hometaloriitoihin liittyvinä erityispiirteinä nousi esille muun muassa riitojen merkityksellisyys ja laajuus, suuret ja helposti esiin nousevat intressit, suuret oikeudenkäyntikulut ja haastavat näyttökysymykset. Erityispiirteiden vuoksi hometaloriitojen tuomioistuinsovittelut koettiin hyvin intressilähtöisinä, ja muun muassa näiden intressien vuoksi erilliskeskusteluja pidettiin jopa välttämättöminä. Ilmenneiden erityispiirteiden vuoksi hometaloriidat koettiin melko haastaviksi riidoiksi. Toisaalta niiden sovittelu nähtiin samasta syystä jopa helppona, sillä osapuolia on helpompi motivoida sopimaan riita, kun siihen liittyy niin paljon riskejä ja epävarmuustekijöitä. Hometaloriitojen tuomioistuinsovittelu näyttäytyi tämän aineiston valossa sovitteluteoreettisesti ensisijaisesti fasilitatiivisena. Evaluointia ilmeni lähinnä oikeudenkäynnin haittojen korostamisena, erilliskeskusteluissa sekä ratkaisuehdotuksen antamisen mahdollisuutena. Sovittelijat näyttivät kuitenkin omaksuneen evaluointiinkin pitkälti intresseihin perustuvan lähestymistavan.