Browsing by study line "Straffrätt"

Suomen rangaistusjärjestelmä koostuu useista erilaisista rangaistuslajeista, mutta kaikki niistä eivät ilmene RL 6:1:n mukaisesta luettelosta. RL 6:12 perusteisesta tuomitsematta jättämistä voidaan pitää yhtenä vähemmän tunnetuista rangaistuslajeista: tuomitsematta jättämisen voidaan katsoa käsitteellisesti olevan rangaistus, sillä tuomitsematta jättämiseen sisältyy aina syyllisyyden vahvistaminen. Rikos luetaan siis vastaajalle syyksi ilman, että aineellista rangaistusta määrätään. Tämänlainen aineeton rangaistus antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden ilmaista tekijää kohtaan tietynlaisen moitteen. Tuomitsematta jätetty on lisäksi velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingot, joten vastaaja ei kuitenkaan vapaudu vastuusta täysin. Aihetta on tutkittu suhteellisen vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella tuomitsematta jättämisen asemaa rikosoikeustieteellisessä kontekstissa ja ennen kaikkea empiirisen oikeustutkimuksen keinoin, keskittyen erityisesti RL 6:12:n mukaiseen soveltamiskäytäntöön eli tässä tapauksessa vuoden 2021 alioikeuksien tuomitsemattajättämisratkaisuihin. Tutkimuksessa pyritään ensin rakentamaan tuomitsematta jättämiselle teoreettinen viitekehys, jonka jälkeen empiirisessä osiossa tutkitaan tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamista alioikeuksissa. Lopuksi empiirisen osion tuloksia tarkastellaan teoreettisista lähtökohdista käsin. Tutkimuksessa pyritään eksploratiivisesti aineiston ohjaamana tiedon hankkimiseen tästä vähän tutkitusta oikeudellisesta ilmiöstä. Tutkimus ei perustu ennalta määrättyihin hypoteeseihin. Empiirisessä osiossa tarkasteluun valikoituneesta 262 tuomiosta poimittiin 360 rikosta, joiden osalta rangaistus jätettiin tuomitsematta. Suurin osa tuomioista sisälsi siis vain yhden tuomitsematta jätetyn rikoksen, mutta noin joka neljännessä tuomiossa rikoksia oli useampia. Tuomitsematta jättämisen suhteellinen osuus on laskenut vuodesta 2009 vuoteen 2021 kaikissa rikostyypeissä ja kaikissa demografisissa ryhmissä. Rikostyypeittäin tarkasteltuna liikennerikokset olivat yleisimpiä rikoksia, mutta niitä jätettiin tuomitsematta suhteellisesti vähiten. Suhteellisesti useimmiten tuomitsematta jätettiin henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia ja määrällisesti taas omaisuusrikoksia. Ratkaisujen perusteluissa korostuivat vastaajan henkilöön liittyvät olosuhteet, kuten esimerkiksi terveydentila ja ikä. Tuomitsematta jättämisessä esiintyi alueellista vaihtelua, mutta tuomarin sukupuolella ei ollut vaikutusta ratkaisujen määriin. Tuomitsemattajättämisratkaisuja on tehty miesvastaajien kohdalla määrällisesti eniten, mutta tuomitsematta jättäminen on naisvastaajien osalta suhteellisesti yleisempää. Yksittäisten ryhmien osalta määrällisesti ja suhteellisesti eniten ratkaisuja tehtiin kuitenkin 15–17-vuotiaiden miesvastaajien kohdalla. Tutkimuksessa havaitaan, että RL 6:12:n mukaiset tuomitsemattajättämisperusteet voivat antaa tuomarille tarpeellista harkintavaltaa, mutta perusteet ovat sisällöllisesti jokseenkin epäselviä ja tuomitsematta jättämisen soveltaminen voi siten olla tuomareille haastavaa ja asianosaisten kannalta ennakoimatonta. Etenkin tuomitsematta jättämisen perusteluissa ilmenee puutteita alioikeuksissa. Huomioiden havaitut ongelmat tuomitsematta jättämisen käytännön soveltamisessa ja sen soveltamisen määrän runsas vähentyminen, lainsäätäjän olisi syytä arvioida tuomitsematta jättämisen asemaa toimenpiteistäluopumissäännösten systematiikassa ja kehittää sääntelyä.

Koventamisperusteilla tarkoitetaan rikoslaissa määriteltyjä tekijän rikollisen menettelyn vaikuttimia tai menettelyn muita ominaisuuksia, jonka perusteella rikoksesta määrättävää rangaistusta voidaan ankaroittaa. Koventamisperusteet ilmentävät tekijän menettelyn erityistä moitittavuutta ja tekijän keskimääräistä suurempaa syyllisyyden astetta. Rikoslakimme tunnistaa viisi koventamisperustetta: 1) rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus; 2) rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa; 3) rikoksen tekeminen palkkiota vastaan; 4) rikoksen tekeminen rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta taikka niihin rinnastettavasta muusta vaikuttimesta; ja 5) tekijän aikaisempi rikollisuus. Koventamisperusteiden soveltuminen tulee ratkaistavaksi seuraamusharkinnassa, joka seuraa rikosprosessissa tehtyä ratkaisua rangaistusvastuusta. Tutkielma käsittelee sitä, miten koventamisperusteita koskeva näyttövaatimus suhteutuu rangaistusvastuuta koskevaan näyttövaatimukseen. Näytön arviointi on kiinnostava teema, jossa tosielämästä nousevat seikat yhdistyvät poikkeuksellisella tavalla todistelua koskevaan teoriaan. Näyttöratkaisun tekeminen on itsessään monimutkainen prosessi, jossa tuomari yhdistelee juridiikkaa, empiriaa ja logiikkaa tukeutuen kokemussääntöihin. Näyttövaatimus, tai näyttökynnys, määrittää sen, mikä katsotaan riittäväksi näytöksi. Rangaistusvastuun osalta näyttökynnys on lainsäädännössä asetettu siihen, että ”vastaajan syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilystä”. Koventamisperusteiden näyttövaatimuksesta ei ole samanlaista kannanottoa lainsäädännössä. Korkein oikeus kuitenkin linjasi ratkaisussaan 2020:32 näyttövaatimuksen laajuudesta vihamotiivin soveltamisen osalta siten, että näyttövaatimus rinnastuu rangaistusvastuun näyttövaatimukseen. Muiden koventamisperusteiden osalta vastaavaa oikeuskäytäntöä ei ole. Myöskään suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa ei esiinny yhtenäistä näkemystä siihen, miten näytön arviointia tulisi koventamisperusteiden osalta suorittaa tai minkälaista näyttövaatimusta niiden soveltamisessa tulisi edellyttää. Tutkielmassa käytetään lainopillista metodia ja koventamisperusteiden näyttövaatimuksen laajuutta selvitetään peilaamalla sitä rangaistusvastuuta koskevaan näyttövaatimukseen. Problemaattista koventamisperusteiden osalta on se, että niiden soveltaminen on jäänyt todella vähäiseksi. Yksi tutkielman teesi on, että tämä on seurausta yhtäältä siitä, että moniin koventamisperusteisiin liittyy todistelua koskevia haasteita ja toisaalta siitä, että näytön arviointiin ja näyttövaatimuksen laajuuteen liittyy koventamisperusteiden osalta epäselvyyttä. Sen ohella, voidaanko vihamotiivin lisäksi samaa näyttövaatimusta soveltaa muihinkin koventamisperusteisiin, pyrkimyksenä on pohtia kysymyksiä siitä, voisiko eri koventamisperusteilla olla eri näyttövaatimus tai onko näyttövaatimus koventamisperusteiden kesken staattinen, ja toisaalta voiko se vaihdella yhden koventamisperusteen sisällä. Vahva lähtökohta tutkielman tarkastelussa on se, että kyse on lopulta periaatepunninnasta eri suojeltavien intressien välillä. Tutkielman keskeinen havainto on, että oikeusjärjestys on tällä hetkellä puutteellinen koventamisperusteita koskevan näyttövaatimuksen osalta, ja että koventamisperusteita koskevilla näyttöongelmilla on vaikutusta perusteiden sovellettavuuteen. Tästä johtuen koventamisperustesäännökset eivät täytä tavoitteitaan, sillä etenkin osaa koventamisperusteista sovelletaan niin harvoin. Jos perustetta sovelletaan oikeuskäytännössä kaikkiaan erittäin vähän ja soveltaminen kaatuu juuri näyttöongelmiin, on perusteltua pohtia sitä, onko tuomioistuimilla koherenttia käsitystä näyttökynnyksen tasosta.

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Tässä tutkielmassa käsitellään sitä, miten rikoksentekijän älyllisen kehitysvammaisuuden on mahdollista vaikuttaa tekijälle tuomittavaan rangaistukseen. Tutkielmassa kartoitetaan lainopin menetelmin sitä, mitkä rikoslain 6 luvun rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset voisivat olla merkityksellisiä määrättäessä rangaistusta älyllisesti kehitysvammaiselle rikoksentekijälle. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan syyntakeisuutta koskevia teemoja, sillä kehitysvammaisuus on tietyin edellytyksin yksi niistä perusteista, joiden nojalla tekijän voidaan katsoa olleen rikollisen teon tehdessään syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen (rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 ja 3 mom.). Tutkielmassa tarkastellaan myös empiirisellä tutkimusotteella hovioikeuksista kerättyä tutkimusaineistoa sen selvittämiseksi, miten älyllisesti kehitysvammaisten rikoksentekijöiden rangaistuksia koskevia tapauksia on kotimaisessa oikeuskäytännössä ratkaistu. Oikeuskäytännön osalta tarkastelun keskiössä on se, mitä rikoslain säännöksiä tuomioistuimet ovat soveltaneet määrätessään rangaistusta kehitysvammaiselle tekijälle ja millaisiin perusteluihin ne ovat ratkaisuissaan tukeutuneet. Lisäksi kartoitetaan muun muassa sitä, onko ratkaisuissa otettu kantaa tekijän syyntakeisuuteen ja onko tekijän kehitysvammaisuus lopulta vaikuttanut asiassa tuomittuun rangaistukseen. Lainopillinen tarkastelu ja analysoitu oikeuskäytäntö osoittivat, että kehitysvammaisia rikoksentekijöitä koskeva rangaistusharkinta ja sovellettavien säännösten valinta kietoutuvat korostuneesti juuri käsiteltävän yksittäistapauksen tosiseikaston ympärille, mistä syystä selkeää tulkintasuositusta tällaisiin tapauksiin ei ole mahdollista esittää. Suurimmassa osassa tutkimusaineiston ratkaisuista oli kuitenkin tunnistettu se seikka, että tekijän kehitysvammaisuuden vaikutusta asiassa annettavaan ratkaisuun on syytä vähintäänkin arvioida, minkä ohella kehitysvammaisuuden voitiin havaita olevan oikeuskäytännössä useimmiten lievempää rangaistusta puoltava tekijä. Syyntakeisuusarvioiden esiintyminen vaikuttaisi kuitenkin aineiston perusteella jokseenkin sattumanvaraiselta, mikä saattaa muodostaa ongelman kehitysvammaisten tekijöiden yhdenvertaisuuden kannalta, sillä tuomioistuimen syyntakeisuutta koskeva ratkaisu voi vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen merkittävästikin.

Venäjän rikoslailla on monia yhteneväisyyksiä Suomen rikoslainsäädännön kanssa. Venäjän perustuslain suojaamat ihmisoikeudet ovat sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa. Venäjä on Euroopan neuvoston jäsen ja maailman mittapuulla melko hyvinvoiva valtio. Tästä huolimatta maan ihmisoikeustilanne on valitettava ja rikoslainsäädäntö kaipaa uudistusta. Tutkimuksen tavoitteena oli selventää Venäjän rikosoikeudellisen lainsäädännön kehitystä Neuvostoliiton syntymisestä tähän päivään saakka. Pohdinnan kohteena oli myös tulevaisuus: mihin suuntaan ollaan nyt matkalla. Huomion keskipisteessä ovat rangaistukset ja kriminaalipolitiikka. Analyysin lopputuloksena on, että suuressa mittakaavassa Venäjän rikoslainsäädäntö on matkalla kohti repressiivisempää suuntaa huolimatta siitä, että hallituksen ääneen sanottu tavoite on rikoslain humanisoiminen. Suurimpia syitä hitaalle kehitykselle ovat korruptio, poliisi- ja oikeuslaitoksen puutteet sekä historiallinen taakka.

Tämän tutkielman aiheena on rikosoikeuden preventiivinen käänne. Rikosoikeuden preventiivisel-lä käänteellä tarkoitetaan viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, jossa rikoksia pyritään estämään jo ennen kuin ne ovat käynnistyneet. Aihe on tärkeä, koska erilaiset preventiiviset toimenpiteet ovat viime vuosina lisääntyneet huomattavasti. Preventiivinen käänne ilmenee useissa eri muodoissa. Preventiivisen käänteen ytimessä ovat valmistelurikokset, jotka ovat yleistyneet 9/11 -iskujen jälkeen. Valmistelurikosten lisäksi rikosoi-keuden preventiiviselle käänteelle on ominaista rikosjärjestelmän ulkopuolisten keinojen käyttö. Tämän tutkielman kohteena ovat nimenomaan nämä rikosoikeuden ulkopuoliset keinot. Tarkastel-taessa rikosoikeuden ulkopuolella sijoittuvia keinoja ilmiöstä tulee hyvin fragmentaarinen, sillä rikosoikeuden ulkopuolella olevia keinoja, joita voidaan käyttää rikosten torjuntaan on erilaisia. Esimerkkinä ovat erilaiset hallinnolliset instrumentit, joilla pyritään heikentämään rikollisuuden toi-mintaedellytyksiä; lisäksi on olemassa poliisin ja terveysviranomaisten johdossa toteutettavat puo-lihallinnollisia toimenpiteitä, joissa on selkeä interventiotavoite; erikseen on tiedonhankinta ja val-vonta, joilla pyritään tunnistamaan potentiaalisia riskejä. Tällaisten instrumenttien osalta preventii-visen tarkoituksen osoittaminen ei ole helppoa. Preventiiviset toimenpiteet puuttuvat niiden koh-teena olevan yksilön perusoikeuksiin, vaikka puuttumisen aste vaihtelee riippuen toimenpiteen luonteesta. Tällöin toimenpiteen käytölle tulee olla hyväksyttävä peruste. Preventiivisiä toimenpiteitä perustellaan turvallisuudella. Turvallisuuden merkityssisältö on kaikkea muuta kuin selkeä ja se on kaiken lisäksi herkkä erilaisille poliittisille muutoksille. Tämän seurauk-sena monissa maissa voidaan havaita ylilyöntejä turvallisuuden suojelussa. Turvallisuuden merki-tyssisältö on laajentunut kattamaan potentiaalisia tai tulevaisuudessa aktualisoituvia uhkia. Poliit-tisella toimintakentällä turvallisuutta on käytetty instrumentaalisesti omien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Turvallisuuskäsitteen laajentuminen sekä turvallisuuden merkityksen vahvistumi-nen yleisesti on johtanut julkisen vallan valtiosääntöoikeudellisten rajojen venymiseen. Ylikansallisten tuomioistuinten –etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT)– mahdollisuus suojella yksilön perusoikeuksia on kapea. EIT:n oikeuskäytännössä sopimusvaltioille on annettu huomattavan laaja harkintamarginaali ja EIT on ollut haluton tähän puuttumaan. Oikeuskäytän-nön tarkastelusta ilmenee, että EIT arvioi prosessuaalisia seikkoja ottamatta kantaa toimenpiteen oikeusperusteeseen. Tarkasteltaessa preventiivisen käännettä yhtenä sosiaalisen kontrollin muotona voidaan havaita, että se poikkeaa klassisesta liberaalista kontrollimekanismista sekä hyvinvointimalliin kytkeytyvästä kontrollimekanismista ja näyttää edustavan uudentyyppistä kolmatta kontrollitapaa.

Tutkimuksen aiheena on rikoskonkurrenssi, tai tarkemmin sanoen sen alainen oppi rikosten yksiköinnistä. Rikoskonkurrenssilla tarkoitetaan rikosten yhtymistä käsittelevien oppien kokonaisuutta ja siitä on erotettava seuraamuskonkurrenssi, joka koskee rangaistusten yhdistämistä. Rikoskonkurrenssi jakautuu edelleen lainkonkurrenssiin, rikosten yksiköintiin sekä oppiin esi- ja jälkitekojen rankaisemattomuudesta. Rikosten yksiköinti on sanotuista rikoskonkurrenssin alaisista opeista se, johon tutkimuksessa syvennytään. Rikosten yksiköinnissä on ennen kaikkea kyse rikosnimikkeiden tunnusmerkistöjen ulottuvuuksien rajoista. Kuinka paljon tunnusmerkistönmukaista menettelyä voidaan mahduttaa yhden rikosnimikkeen yksinkertaiseen toteuttamiseen? Rikosten yksiköinnistä ei säädetä laissa, vaan yksiköintiratkaisut on jätetty tuomioistuimien harkintavallan alaisiksi. Tuomioistuimet tekevät ratkaisut oikeuskäytännön, -kirjallisuuden sekä oikeuskäytännössä vakiintuneen niin sanotun luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien puitteissa. Arviointikriteerien painoarvot vaihtelevat yksiköintiharkinnassa pitkälti kulloinkin arvioitavana olevan rikosnimikkeen tunnusmerkistön sanamuodon mukaan. Tutkimuksessa esitellään luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavat arviointikriteerit sekä arvioidaan niiden soveltamista tiettyihin rikosnimikkeisiin oikeuskäytännössä. Pyrkimykseni on ollut valikoida toteutustavoiltaan toisistaan eroavia rikostyyppejä, jotta luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavien eri arviointikriteerien korostuminen muun muassa tunnusmerkistöjen sanamuodon perusteella tulisi esiin. Myös näiden rikosten mahdolliset privilegioidut ja kvalifioidut tekomuodot tulevat tarkasteltaviksi, sillä yksiköintiratkaisu voi suoraan vaikuttaa rikoksen rubrisointiin. Yksiköintipäätöksellä saattaa toisinaan olla huomattava merkitys lainvastaisesta menettelystä mitattavan rangaistuksen määrittämiseen sekä syyteoikeuden vanhentumiseen. Näiden vaikutusten mahdollista huomioimista jo yksiköintiharkinnassa voidaan pitää mielenkiintoisena kysymyksenä. Tutkimuksessa tarkastellaan rikosten yksiköintiä vainoamisen, rattijuopumuksen sekä petoksen osalta muun muassa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja yhdenvertaisuuden näkökulmista; mikäli yksiköintiratkaisut todella voivat suoraan vaikuttaa lainvastaisen menettelyn rubrisointiin sekä menettelystä mitattavaan rangaistukseen, on ensiarvoisen tärkeää, että yksiköintipäätökset tehdään oikeusvarmuutta romuttamattomalla, ennakoitavissa olevalla sekä ennen kaikkea oikeudenmukaisella tavalla. Tutkimuksessa on käytetty aineistona Helsingin, Turun ja Vaasan hovioikeuksien vuosina 2015–2019 vainoamisasioissa antamia ratkaisuja, korkeimman oikeuden sekä eri hovioikeuksien tutkielman aiheen kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä, lainvalmisteluaineistoa, ruotsalaista oikeuskäytäntöä sekä kotimaista, ruotsalaista ja saksalaista oikeuskirjallisuutta. Tutkimuksessa tarkasteltu oikeuskäytäntö osoittaa, ettei rikosykseyksiä määritetä johdonmukaisesti vainoamis- ja petosrikoksista tuomittaessa. Tutkimuksen perusteella yksiköintiharkintaa ohjaa luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien ohella myös muun muassa tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus. Vainoamisrikosten yksiköintikäytäntö näyttäytyy varsin umpimähkäisenä ja vaikuttaa seuraavan haastehakemusten rajauksia. Petosrikosten yksiköintiohjeet ovat lukuisista korkeimman oikeuden ratkaisuista huolimatta edelleen jokseenkin sekavat ja epäjohdonmukaiset. Rattijuopumusrikosten yksiköinti on yhdenmukaista, muttei ilmeisesti toteuta oikeushyvien suojelun periaatetta optimaalisimmalla mahdollisella tavalla. Yksiköintiratkaisujen yhdenmukaistamiseksi ehdotetaan ratkaisujen säännönmukaista perustelemista. Näin toimimalla eri tyyppitapausten yksiköintikäytännöt vakiintuisivat ja ratkaisujen ennakoitavuus kohentuisi huomattavasti. Myös yksiköintiharkintaan vaikuttavien arviointikriteerien tyhjentävää kodifioimista apusääntöön pohditaan.

Seksuaalinen häirintä työelämässä on saanut suurta huomiota erityisesti vuonna 2017 käynnistyneen globaalin #MeToo-liikkeen myötä. Seksuaalisesta häirinnästä säädetään useassa laissa päällekkäin, mikä monimutkaistaa häirintään puuttumista ja vaarantaa osapuolten oikeusturvaa. Tutkielma tarkastelee työelämässä tapahtuvaa seksuaalista häirintää ensisijaisesti työturvallisuusrikoksena. Seksuaalinen häirintä on yksi työturvallisuuslain tarkoittama häirinnän muoto, johon työnantajalla on velvollisuus puuttua. Mikäli työnantaja laiminlyö velvollisuutensa puuttua työyhteisössä esiintyvään seksuaaliseen häirintään, voi työnantaja syyllistyä rikoslaissa rangaistavaksi säädettyyn työturvallisuusrikokseen ja työsyrjintään. Työnantaja voi syyllistyä työturvallisuusrikokseen ja työsyrjintään myös omalla menettelyllään kohdistaessaan itse seksuaalista häirintää työntekijää kohtaan ja rikkomalla näin työturvallisuusmääräyksiä. Rikosoikeudellinen rangaistusvastuu ei rajoitu vain luonnollisen henkilön rangaistusvastuuseen, vaan myös oikeushenkilö voidaan tuomita yhteisösakkoon sen toiminnassa tehdystä työturvallisuusrikoksesta. Tutkielman aiheen kannalta on olennaista analysoida, mitä seksuaalinen häirintä on, joten tutkielman alussa tarkastellaan sitä, millaista menettelyä pidetään seksuaalisena häirintänä. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selkeyttää seksuaalista häirintää koskevaa sääntelyllistä viitekehystä ja vastata kysymykseen, minkä säännösten mukaan seksuaalisesta häirinnästä säädetään. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen, millaisissa tilanteissa myös oikeushenkilö voidaan tuomita työelämässä tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millainen vaikutus yrityskulttuurilla on työyhteisössä esiintyvään seksuaaliseen häirintään sekä oikeushenkilön rangaistusvastuuseen seksuaalisen häirinnän tapauksissa. Tutkimuskysymyksiä lähestytään pääosin lainopillisin keinoin. Tutkielmassa on hyödynnetty myös empiiristä oikeustapausaineistoa, jonka perusteella on tarkoitus lyhyesti tarkastella oikeuskäytännön valossa seksuaaliseen häirintään perustuvien työturvallisuusrikoksien ominaispiirteitä sekä sitä, miten oikeushenkilön rangaistusvastuuta on sovellettu kyseisissä tapauksissa.  

Käynnissä olevan seksuaalirikoslainsäädännön – rikoslain 20 luvun – kokonaisuudistuksen lähtökohtina ovat seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja (ruumiillinen) koskemattomuus. Uudistusta valmistelevan työryhmän tehtävänä on valmistella suostumuksen asemaa raiskauksen tunnusmerkistössä vahvistavat säännökset, joiden tulee asiallisesti sisältää rangaistussäännös, joka sisältää sukupuoliyhteyden vastoin toisen ilmaisemaa tahtoa. Tutkin pro gradussani erityisesti suostumuksen ja tahdon käsitteiden soveltumista raiskauksen päämääritelmään. Tarkastelen myös seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden käsitteitä, jotka ovat vaikuttaneet jo 1970-luvulta lähtien oikeushyvinä seksuaalirikoslainsäädännön taustalla. Taustoitan tutkimusta käsittelemällä seksuaalirikossääntelyyn kytkeytyviä kansainvälisiä velvoitteita sekä rikosoikeudellista sääntelyä määrittäviä yleisiä edellytyksiä. Raiskauksen suostumusperustaisina määritelminä tarkastelen suostumussääntelyä, tahtosääntelyä, keinosääntelyä, olosuhdesääntelyä, pakkosääntelyä sekä hyväksikäyttösääntelyä. Suomen nykyinen raiskauksen määritelmä rikoslain 20 luvun 1 pykälässä perustuu neljään viimeksi mainittuun. Keskiössä ovat tekijän pakottamisen keinot sekä tekijän hyväksikäyttämät olosuhteet. Keskityn pro gradussani suostumus- ja tahtosääntelyyn. Suostumusopin tarkastelussa palaan 1940-luvulle Inkeri Anttilan väitöskirjaan, jonka loukatun suostumukseen kytkeytyvät erottelut julkisista vs. yksityisistä intresseistä sekä tahdonsuunnasta vs. tahdonilmaisusta ovat edelleen ajankohtaisia. Uudemmassa rikosoikeuskommentaarissa Ari-Matti Nuutila erottaa suostumuksen tunnusmerkistöissä suostumuksesta oikeuttamisperusteena. Suostumuksen käsitteen tarkastelussa erottelen kolme erilaista suostumusta. Lisäksi tarkastelen suostumuksen käsitteeseen sisältyvää toimijuuden asymmetriaa sekä (seksuaalisen) suostumuksen ajallista ulottuvuutta. Tutustun myös suostumuksiin eri elämän- ja oikeudenaloilla. Tarkastelen Saksan ja Ruotsin uusia tahtoon perustuvia raiskauksen määritelmiä sen suhteen, tuleeko tahdonvastaisuus ilmaista itse vai onko toisella osapuolella selvitysvelvollisuus toisen tahdosta osallistua sukupuoliyhteyteen. Vertailen Saksan ja Ruotsin raiskauksen määritelmien sääntelytekniikkaa sekä niiden suomaa oikeussuojaa asianomistajalle ja vastaajalle. Saksan raiskauksen määritelmän keskiössä ovat asianomistajan ilmaisut teon tahdonvastaisuudesta, Ruotsin määritelmässä asianomistajan ilmaisut teon tahdonmukaisuudesta. Ruotsin hallituksen esityksen sekä Högsta domstolenin ratkaisun kautta käsittelen passiivisuutta seksuaalisessa kanssakäymisessä. Edellä mainituissa passiivisuus nähdään tietoisena valintana, yhtenä seksuaalisen itsemääräämisoikeuden toteuttamisen ja ilmaisun muotona. Tällaisen ”valitun” passiivisuuden lisäksi tarkastelen passiviisuutta ”päättämättömyytenä”, joka kattaa valitsemattomuuden lisäksi yllättävät tilanteet, (pelosta) jäätymisen ja lamaantumisen sekä päihteiden käytöstä seuraavan tahdottomuuden, joka nykysääntelyllä voi tulla rangaistavaksi rikoslain 20 luvun 1 pykälän 2 momentin ”muun avuttoman tilan” kautta. Muu avuton tila on kuitenkin oikeusvarmuuden näkökulmasta epäselvä, avoin tunnusmerkistötekijä. Perustelen, miksi passiivisuus päättämättömyytenä tarvitsee oikeussuojaa, passiivisuus valintana ei. Johtopäätökseni on, että raiskauksen päämääritelmään tulee sisällyttää ”tahto” ennemmin kuin ”suostumus”. Rikoslaki dokumentoi ja rakentaa muotoiluillaan yhteiskunnallista arvomaailmaa. Rikoslain raiskauksen määritelmä omalta osaltaan vahvistaa ja luo yhteiskunnallista asenneilmapiiriä ja arvopohjaa. Tästä syystä raiskauksen määritelmään valittavilla käsitteillä on laajempaa merkitystä kuin vain ilmentämällä rangaistavuuden rajan rikoksen tunnusmerkistössä.

Tutkielmassa tarkastellaan sisäpiirintiedon rikosoikeudellisen käyttökiellon rajoja julkisessa ostotarjousprosessissa tarjouksentekijän näkökulmasta. Sisäpiirisääntelyn tarkoituksena on suojata markkinoita kohtaan koettua luottamusta ja markkinatoimijoiden yhdenvertaisuutta. Kielletyn ja sallitun informaation hyödyntämisen välisen rajanvedon voidaankin katsoa olevan yksi sisäpiirisääntelyn keskeisimmistä osista, sillä sisäpiirintiedon väärinkäyttö heikentää markkinoiden luottamusta merkittävästi. Koska julkisiin ostotarjouksiin liittyy varsin merkittäviä sisäpiirintiedon väärinkäytön mahdollisuuksia, on niiden yhteydessä erityisen korostunut tarve sisäpiirintiedon käyttökiellon arvioimiselle. Tutkielman tavoitteena on voimassa olevaa sisäpiirisääntelyä systematisoimalla ja tulkitsemalla luoda perusteltu käsitys sisäpiirintiedon sallitun käytön rajoista julkisessa ostotarjousprosessissa tarjouksentekijän näkökulmasta. Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys liittyy sisäpiirintiedon määritelmään ja ilmenemismuotoihin. Tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, millä edellytyksin tiettyä tietoa voidaan pitää sisäpiirintietona. Tämän lisäksi keskeistä on selvittää, minkälaista sisäpiirintietoa ostotarjousprosessin eri vaiheisiin tyypillisesti liittyy. Tutkielman toinen tutkimuskysymys liittyy sisäpiirintiedon rikosoikeudelliseen käyttökieltoon ja sen rajoihin julkisessa ostotarjousprosessissa. Tutkimuskysymyksen osalta olennaista on selvittää yhtäältä käyttökiellon tarjouksentekijälle asettamat rajoitukset ja toisaalta ne poikkeukset, joiden nojalla sisäpiirintiedon käyttö voidaan katsoa sallituksi. Tutkielmassa esitetään keskeisimmät julkiseen ostotarjousprosessiin tarjouksentekijän näkökulmasta soveltuvat sisäpiirintiedon käyttökiellon poikkeukset sekä niiden soveltamisen edellytykset. Tarkastelu kohdistetaan ostotarjouksen eri vaiheissa tyypillisesti ilmenevään sisäpiirintietoon sekä sen hyödyntämiseen liittyviin transaktioihin. Tutkielman johtopäätöksissä esitetään näkemys tarjouksentekijälle sallitun sisäpiirintiedon käytön rajojen asettumisesta julkisessa ostotarjousprosessissa.

Arvopaperimarkkinat ja niillä tarjottavat osakkeet ovat kasvattaneet merkitystään erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten rahoituksen sekä kotitalouksien säästämisen muotona erityisesti covid-19 pandemiasta johtuvan keskuspankkien taloudellisen elvytyksen ja kotitalouksien kasvaneen investointiasteen seurauksena. Toisaalta vuoden 2021 aikana Suomessa listautui ennätysmäärä 31 yhtiötä, joista suurin osa kasvuyrityksille tarkoitetulle First North Finland -kasvumarkkinalle. Pienten ja keskisuurten yritysten kasvanut kiinnostus julkisia pääomamarkkinoita kohtaan rahoitusmuotona sekä kotitalouksien kasvanut investointiaste puoltavat sisäpiirisääntelyn kasvuyrityksiin liittyvien erityiskysymysten tarkastelua. Tässä tutkielmassa tarkastelen EU:n markkinoiden väärinkäyttöasetukseen perustuvaa rikos- ja arvopaperimarkkinaoikeudellista sisäpiirisääntelyä pienten ja keskisuurten yritysten ydinliiketoiminnan näkökulmasta. Sisäpiirisääntelyä tarkastellaan kahden esimerkkitilanteen kautta, joista ensimmäisen muodostavat yrityksen ydinliiketoimintaan liittyvät poikkeuksellisen suuret tai kannattavat liiketoimet. Pienten ja keskisuurten yritysten ydinliiketoimintaan eli näiden ydinosaamiseen kuuluvien palveluiden tai hyödykkeiden kauppaan voi liittyä niin merkittäviä yksittäisiä liiketoimia, että ne tulevat niiden suuria yrityksiä suhteellisesti suuremman liikevaihto- tai kannattavuusvaikutuksen vuoksi arvioitavaksi sisäpiiriprojekteina. Toisen tarkasteltavan esimerkkitilanteiden joukon muodostavat julkiset hankinnat, joita tarkastellaan erityisesti sisäpiiritiedolta edellytettävien julkistamattomuus- ja täsmällisyysvaatimuksen näkökulmasta. Arvopaperimarkkinaoikeudellinen tarkastelu keskittyy näin ollen sisäpiiritiedon määritelmään ja erityisesti julkistamattomuus- ja olennaisuusvaatimuksiin, joista jälkimmäistä tarkastellaan markkinalähtöisesti niin kutsutun järkevän sijoittajan näkökulmasta. Rikosoikeudellinen tarkastelu keskittyy analysoimaan edellä selostettuihin esimerkkitilanteisiin liittyvän sisäpiiritiedon väärinkäytön suhdetta rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen ja yleisiin oppeihin, jonka yhteydessä hahmotetaan tahallisuus- ja tuottamusarviointiin vaikuttavia tekijöitä. Tutkielmassa todettavalla tavalla liikkeeseenlaskijana toimivan pienen tai keskisuuren yhtiön ydinliiketoimintaan liittyvissä liiketoimissa tiedon sisäpiiriluonteen arvioinnin kannalta merkittävät seikat poikkeavat suurempia yrityksiä koskevista vastaavista arvioista.