Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i historia"

Tutkielmani käsittelee rikoslakireformin ja vankeinhoitojärjestelmän uudistusten vaikutuksia Suomen vankeinhoitoon 1800-luvun loppupuolella. Selvitän, mitkä olivat vankila- ja rikoslakireformien tavoitteet ja miten rikoslakiuudistuksen vaikutukset näkyivät vankeinhoidossa. Tutkielmani koskee myös Hämeenlinnaan 1871 rakennetun Suomen ensimmäisen sellivankilan kuritushuonevankeja. Perehdyn tässä tutkielmassa siihen, miten vankehin suhtauduttiin. Erityisesti valistusfilosofit olivat jo pitkään Euroopassa vaatineet oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisempiä oloja vangeille. Suomessa vankeinhoidon uudistaminen käynnistyi uuden rikoslain valmistelun myötä 1860- ja 1870-luvuilla, kun vapausrangaistus määriteltiin sakkojen ohella yleiseksi rangaistuslajiksi ja aikaisemmat häpeä- ja ruumiinrangaistukset haluttiin poistettaviksi. Rikoslain osittaisuudistuksissa määriteltiin vapausrangaistuksen tarkoitukseksi niin kutsuttu parannus- eli kasvatusperiaate, jonka tarkoituksena oli muovata rangaistuksen avulla rikoksentekijöistä kelvollisia kansalaisia osaksi yhteiskuntaa. Ongelmana oli kuitenkin, ettei näitä rikoslakiuudistuksia pystytty vielä käytännössä kunnollisesti toteuttamaan tarkoitukseen sopivien sellivankiloiden puutteen takia. Suomeen oli kantautunut Euroopasta niin kutsuttu progressiivijärjestelmä, joka perustui paatuneempien vankien eristämiseen nuorista vangeista huonojen vaikutusten leviämisen ehkäisemiseksi. Järjestelmän mukaisesti Hämeenlinnaan rakennettiin ensimmäinen sellivankila. Hämeenlinnan kuritushuoneessa oli 1870-luvulla miesvankeja, joita hoidettiin parannusperiaatteen mukaisesti: heidän tuli päivittäin tehdä ahkerasti työtä, rukoilla ja käydä jumalanpalveluksissa sekä opiskella. Vankeihin kohdistettu väkivalta, huutaminen ja solvaus oli kielletty vanginvartijoilta, sillä heidän tuli kannustaa vankeja parannukseen hyvällä käytöksellään. Suhtautuminen vankeihin oli muuttunut filantropian ja kristilliseettisen ilmapiirin vaikutuksesta myötätuntoisemmaksi. Rikoslakireformin tavoitteena oli rikosoikeudellisen järjestelmän uudistaminen nykyaikaisemmaksi ja inhimillisemmäksi: esimerkiksi kuolemanrangaistus haluttiin poistettavaksi laista häpeä- ja ruumiinrangaistusten ohella. Uusi rikoslaki valmistui lopulta vuonna 1889 ja astui voimaan 1894. Vaikka kuolemanrangaistus jäikin voimaan muutamista rikoksista, onnistuttiin rikoslain tavoitteessa: vapausrangaistuksista tuli nyt merkittävin rangaistuslaji sakkojen ohelle. 1880-luvulla aloitettiin mittavat rakennustoimet uusien erittäin tarpeellisten vankiloiden saamiseksi. 1800-luvun massiiviset rikoslaki- ja vankilareformit ulottuivat ideologisista muutoksista vankeinhoidossa ja rikoslain sisällössä aina hallinnollisiin muutoksiin sekä konkreettisiin rakennustoimiin vankiloiden ajan tasalle saattamiseksi. Aikakaudella uudistettiin siis rikoslaki, siihen kuuluvat yleiset rangaistulajit, vapausrangaistuksen tarkoitus, vankilat, vankeinhoito, sekä vankeinhoidon hallinnointi.

Tutkielmassa tarkastelen synnytysopin ja gynekologian parissa elämäntyönsä tehneen, Suomen ensimmäisen naispuolisen lääketieteen professorin Laimi Leideniuksen (1877–1938) näkemyksiä naiseudesta, äitiydestä ja eugeniikasta. Leidenius kannatti näkyvästi rotuhygienia-ajattelua, ja oli vaikutusvaltainen hahmo useissa naisjärjestöissä, kuten Suomen Naisten Kansallisliiton siveellisyyskomiteassa ja Valkonauhaliitossa. Tutkimuksessa avaan Leideniuksen ajatuksia ihanteellisesta naiseudesta, jotka kytkeytyvät vahvasti aikakauden kansallisiin ihanteisiin, sekä sen vastinparina ns. langenneita naisia, jotka ovat pudonneet tuon ideaalin ulkopuolelle. Tutkielmassa tarkastelen Leideniuksen ajatuksia äitiydestä sekä yhteiskunnallisella että yksityisellä tasolla, jotka usein limittyvät. Tutkielmassa osoitan naiseuden ja äitiyden linkittyneen toisiinsa Leideniuksen näkemyksissä lähes erottamattomasti, ja huolen rodun rappeutumisesta värittäneen Leideniuksen ajatuksia molemmista teemoista. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona hyödynnän Leideniuksen kirjoituksia ja esitelmiä 1910–1930-luvuilta. Peilaan Leideniuksen näkemyksiä ajan kontekstiin ja tarkastelen niitä suomalaista rotuhygieniaa, naisasialiikettä sekä äitiyttä koskevaa tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen. Kiinnitän erityistä huomiota tutkimuksessa eriarvoisuuden, luokkaerojen, auktoriteetin, sosiaalisen kontrollin ja vallankäytön teemoihin. Tutkimukseni tarjoaa näkökulman yhteen lääketieteen varhaisista naisvaikuttajista, luoden samalla laajemman katsauksen aikakauden rotuhygienia-ajatteluun sekä ihanteellisen naiseuden ja äitiyden kansalliseen rakentumiseen.

Tutkielmani tutkimusongelma koostuu kolmesta kysymyksestä koskien 1800-luvun Ranskaa: (1) Millaisia tulkintoja lapsista ja heidän ominaispiirteistään esitettiin? (2) Millaisia näkemyksiä lastenkasvatuksesta esitettiin? (3) Millaisena ikäkautena lapsuus esitettiin? Lisäksi pohdin lapsista esitettyjen käsitysten taustoja ja motiiveja sekä käsityksissä ilmeneviä ristiriitaisuuksia ja muutoksia. Tutkielmani teoriatausta pitää sisällään käsityksen lapsuudesta kulttuurisidonnaisena ilmiönä, jonka moninaiset ilmentyvät heijastelevat aikuisten erilaisia tapoja suhtautua lapsuuteen. Tutkielman alkuperäislähdeaineisto koostuu lapsuutta käsittelevästä kirjallisuudesta 1800-luvun Ranskasta. Tarkemmin ottaen kyse on viidestä kirjailijasta, joiden teokset saavuttivat omana aikanaan suuren suosion: (1) Felix Dupanloup (1802-1878) ja hänen teoksensa L’Enfant (1869), (2) Victor Hugo (1802-1885) ja hänen lapsuutta käsittelevät runonsa kokoelmista Les Contemplations (1856), Les Feuilles d’Automne (1831), Odes et Ballades (1826), Les Rayons et les Ombres (1840) ja Les Voix Intérieures (1837), (3) Gustave Droz (1832-1895) ja hänen teoksensa Monsieur, Madame et Bébé (1866), (4) Edouard Grimard (1827-1909) ja hänen teoksensa L’enfant: son passé, son avenir (1889) sekä (5) Ernest Legouvé (1807-1903) ja hänen teoksensa Les Pères et les Enfants au XIXe siècle (1887). Hugon ja Drozin teokset edustavat kaunokirjallisuutta, kun taas Dupanloupin, Grimardin ja Legouvén teokset ovat tutkielmia lapsista ja lastenkasvatuksesta. Tutkielmani keskeiset tulokset viittaavat siihen, että lapsuudesta luotiin 1800-luvun Ranskassa ristiriitaisia representaatioita, jotka voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäisessä lähestymistavassa lapset esitetään paheellisena ja moraalisesti aikuisten alapuolella olevana ihmisryhmänä, joka tarvitsee aikuisen voimakasta muokkausta ja ohjausta. Tässä lähestymistavassa korostetaan kasvatuksen tärkeyttä ja puolustetaan autoritääristä kasvatusmetodia. Lapsuudessa ja lapsenmielisyydessä ei nähdä itseisarvoa. Päinvastaisessa lähestymistavassa lapset esitetään hyveellisinä ja moraalisesti aikuisten yläpuolella olevana ihmisryhmänä. Lapsuus ja lapsenmielisyys ovat ihannoinnin kohteena. Luottamus lasten kyvykkyyteen ilmenee lastenkasvatuksessa lasten autonomiaa puolustavina kannanottoina. Erilaiset esitykset lapsista, lapsuudesta ja lastenkasvatuksesta heijastelevat erilaisia ihmiskäsityksiä ja näkemyksiä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan kehittää.

Uimisesta ja vedessä oleskelusta tuli suosittua ajanvietettä valkoisen ylä- ja keskiluokan keskuudessa Yhdysvalloissa 1800-luvun jälkipuolella. Uimapaikoissa sallittiin naisten ja miesten samanaikainen uiminen, mikä johti uudenlaisen veteen soveltuvan pukeutumismuodin luomiseen. Uima-asun piti yhtäältä mahdollistaa liikkuminen, mutta toisaalta suojella sen käyttäjää sopimattomilta katseilta niin vedessä kuin rannallakin. Uimapuvun tuli siis samanaikaisesti paljastaa ja peittää kehoa. Tutkin kulttuurihistoriallisen lähiluvun metodin avulla, miten aikuisten vapaa-ajan uima-asujen muotoileminen loi ja tuki käsityksiä sopivasta sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta 1800–1900-lukujen taitteen Yhdysvaltain itärannikolla. Analysoin, miten asujen materiaalit, leikkaukset ja asusteet valjastettiin sukupuolimääreiden vahvistamiseen. Painotan liikunnan, julkisen esilläolon ja sosiaalinormien mukaisten käytänteiden joskus toisilleen ristiriitaistenkin tavoitteiden yhteen punoutuvia merkityksiä, jotka vaikuttivat pukuihin ja niiden käyttöön. Keskityn analysoimaan erityisesti katsomisen tapoja, joilla uimapukuisten henkilöiden ulkoasua ja käytöstä tulkittiin, ohjattiin ja muokattiin. Tutkimuskysymykseni ovat: miten ja miksi sukupuoli, luokka ja seksuaalisuus vaikuttivat uimapuvun luomiseen ja soveliaan asun määrittelemiseen? Minkälaisia merkityksiä asu rakensi sukupuolesta ja ihmiskehosta? Mitkä tilat ja toiminnan muodot olivat mahdollisia uima-asuihin pukeutuneille kehoille? Miten puvuissa esiintyneitä henkilöitä katsottiin julkisilla paikoilla sekä miksi ja miten he vastasivat näihin katseisiin ja niiden asettamiin odotuksiin? Uimapukeutumista ja asuihin sonnustautuneiden henkilöiden ulkoista olemusta analysoitiin laajalevikkisissä aikakauslehdissä. Tärkein alkuperäislähdeaineisto käsittää seuraavat yhdysvaltalaiset lehdet: Vogue, Harper’s Bazar, The Ladies’ Home Journal, Peterson’s Magazine ja Godey’s Lady’s Book and Magazine. Lehtien kirjallisen materiaalin lisäksi keskityn tulkitsemaan niissä julkaistuja kuvia, joiden avulla merkityksellistän uimapukuja käyttäneisiin kohdistettuja arvoja, ihanteita ja toiveita. Esitän tutkimuksessani, että kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaan valmistetut uima-asut rakensivat performatiivisesti ihanteellista naiseutta ja mieheyttä. Naisten ja miesten ulkoasua koskivat pitkälti eri säännöt ja odotukset. Miehet saivat pukeutua ja toimia vapaammin rannoilla, kun naisilta edellytettiin viehkeää ulkonäköä sekä siveää käytöstä. Osoitan, että pukeutumista määrittelevät rajat eivät olleet kuitenkaan ehdottomat, vaan jatkuvan neuvottelun alaisia. Vaikka uima-asuilla luotiin ja vahvistettiin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä normeja, pystyivät uimapukuja käyttäneet myös haastamaan vallitsevia siveys- ja käyttäytymisnormeja pukeutumalla ja toimimalla niitä venyttävin tavoin.

Tutkielma selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja suomalaisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia 1960-luvulla. Tutkielman päälähteenä toimii kirkon piispojen julkaisema seksuaalieettinen kannanotto Ajankohtainen asia (1966). Tutkielmassa tarkastellaan kannanoton avulla, miten yhteiskunnallinen ja kirkollinen sukupuolimoraali erosivat toisistaan ja mistä erot johtuivat. Tutkimuksen päämenetelminä ovat sisältöanalyysi ja kontekstualisointi. Yhteiskunnassa vallalla olleeseen vapaaseen rakkauteen ja liberaalimpiin seksuaalieettisiin näkemyksiin suhtauduttiin kirkon suunnalta melko tuomitsevasti. Kirkko ajoi näkemyksissään siveellisyyttä, ja piispat rakensivat kannanotossaan ehdollisen moraalin. Sen mukaan esimerkiksi seksuaalielämä ja ehkäisy olivat sallittu vain avioliiton ehdolla. Avioliitto toimi piispojen moraalin kynnyskysymyksenä. Tämä oli yksi suurimmista erottavista tekijöistä kirkon ja yhteiskunnan moraalin välillä. Yhteiskunta suhtautui sukupuolielämään vapaammin, eikä asettanut samanlaisia ehtoja. Pääsääntöisesti yhteiskunnan moraali edusti liberaalimpaa siipeä, kirkon eettiset ajatukset taas konservatiivista näkemystä. Tiettyihin teemoihin, kuten homoseksuaalisuuteen, suhtauduttiin kuitenkin sekä yhteiskunnassa että kirkossa kielteisesti. Kirkon ja yhteiskunnan moraalinen yhteentörmäys johtui erityisesti maallistumisesta. Sekularisaation myötä kirkko ei enää määritellyt seksuaalimoraalisia ohjeita, vaan se tehtävä siirtyi yksilöille. Tutkielman tulokset tukevat ajatusta 1960-luvulla Suomessa tapahtuneesta seksuaalisesta vallankumouksesta. Kyseessä ei ollut nopea seksuaalisuuden vapautuminen tai moraalinen murros, vaan pitkä ajanjakso, jonka voidaan katsoa alkaneen 1960-luvulta ja jatkuvan nykypäivään saakka. Kyseiset tapahtumat ovat vaikuttaneet laajasti niin yhteiskuntaan kuin kirkkoon.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani pöytyäläissyntyisen Jacob Ahlsmanin (1798–1872) uraa kiertokoulunopettajana. Köyhistä oloista ponnistanut ja syvästi uskonnollinen koulumestari Ahlsman opetti vuosikymmenien ajan eri seurakunnissa lukemisen ja kirjoittamisen alkeita lapsille. Pääosan urastaan hän toimi Vihdin seurakunnan koulumestarina ja tutkimukseni painottuukin niihin vuosiin, joina Ahlsman työskenteli Vihdissä. Työni tarkoituksena on tutkia, millaiset taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuurilliset tekijät määrittivät kirkollisen kansanopetuksen toimintaa 1800-luvulla ennen modernin kansakoululaitoksen läpimurtoa Suomessa. Pohdin, miksi koululaitos perustettiin Vihtiin, kuinka se oli organisoitu, mitä koulussa opittiin ja millaisia haasteita koulumestari kohtasi työssään. Yksittäiseen henkilöön läheisesti paneutumalla kansanopetuksen ilmiöistä on mahdollista muodostaa terävämpi ja vivahteikkaampi kuva kuin etäämmältä tarkasteltuna on mahdollista. Tutkielmani pääasiallisena lähdeaineistona ovat Ahlsmanin paperit, joita säilytetään Vihdin kunnanarkistossa. Useimmissa aiemmissa Ahlsmania koskevissa tutkimuksissa näitä lähteitä ei ole käytetty. Kokoelma muodostuu pääasiassa kirkossa luetuista kuulutuksista ja koulumatrikkelista. Koulumestari kirjasi vuosien ajan huolellisesti tietoja oppilaistaan matrikkeliin, josta käyvåt ilmi muun muassa heidän nimensä, kotipaikkansa ja suorituksensa. Lisäksi matrikkelissa on merkintöjä erilaisista sattumuksista, joita lukukausien aikana tapahtui. Näiden merkintöjen avulla on mahdollista tutkia muun muassa rahvaan asenteita koulua kohtaan. Koulumatrikkelin ohella tärkeitä lähteitä ovat Ahlsmanin sanomalehtikirjoitukset, joita julkaistiin varsinkin Sanomia Turusta-lehdessä. Lehtikirjoituksissa Ahlsman kertoi työstään ja otti osaa kansanopetuksesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Ahlsmanin omien kirjoitusten lisäksi olen hyödyntänyt erilaisia kirkkohistoriallisia ja paikallishistoriallisia lähteitä, kuten rovastintarkastusten ja pitäjänkokousten pöytäkirjoja, joissa kouluasioita toisinaan käsitellään. Luterilaisen kirkon tavoitteena oli sekä uskonnollisten oppien opettaminen että kansan kasvattaminen uskolliseksi esivaltaa kohtaan. Siksi moniin seurakuntiin perustettiin kylästä toiseen kiertäviä kouluja, jotka kykenivät kiinteitä kouluja paremmin tavoittamaan oppilaat maaseudun pitäjissä, joissa etäisyydet olivat pitkiä. Tutkimukseni kautta selviää, millaiset tekijät vaikuttivat koululaitoksen toimintaedellytyksiin 1800-luvun Vihdissä. Talonpojat suhtautuivat kielteisesti ylimääräisiin taloudellisiin rasituksiin, mikä viivästytti koululaitoksen syntyä paikkakunnalle. Kunnollisia tiloja kiertokoululle ei tahtonut aina löytyä ja vanhemmat saattoivat laiminlyödä koulumaksut. Koulun pyrkimykset olivat usein ristiriidassa maatalousyhteiskunnan realiteettien kanssa, vaikka koululaitosta organisoidessa ne oltiinkin pyritty ottamaan huomioon. Kun vanhemmat tarvitsivat lapsiaan peltotöissä, niin lukeminen sai väistämättä jäädä. Lasten koulunkäynti oli usein rikkonaista, mistä syystä oppimistuloksetkin saattoivat jäädä vaatimattomiksi. Koululaitoksen toimintaan vaikuttivat kielteisesti myös rahvaan asenteet koulunkäyntiä kohtaan, joiden takia Ahlsman joutui toistuvasti selkkauksiin oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Talonpoikaisessa kulttuurissa opilliseen sivistykseen suhtauduttiin epäluuloisesti, koska sen esimerkiksi pelättiin tekevän lapsista velttoja ja kovaan ruumiilliseen työhön kykenemättömiä “puoliherroja”. Vihtiläisen rahvaan joukossa ilmeni Ahlsmanin mukaan suurta välinpitämättömyyttä koulua ja lukemista kohtaan. Rahvasta jouduttiin pelottelemaan sakoilla, ruumiinrangaistuksilla ja tuonpuoleisella kadotuksella. Kurinpidollisilla toimilla ei kuitenkaan näytetä saavutetun toivottuja tuloksia, sillä ongelmia esiintyi niistä huolimatta. Pitäjänkokous pyrki puuttumaan kansanopetuksessa havaittuihin puutteisiin esittämällä koululaitoksen uudelleenorganisoimista vuonna 1858, mikä synnytti kiistan seurakunnan ja Ahlsmanin välille, joka lopulta ratkesi koulumestarin kannalta edullisesti. Pro gradu -tutkielmani täydentää omalta osaltaan kuvaa 1800-luvun kirkollisesta kansanopetuksesta. Samalla myös kokonaiskuva Jacob Ahlsmanin toiminnasta Vihdistä täydyntyy, sillä tutkielmaa tehdessä käytettävissäni oli lähteitä, joita useimmissa aiemmissa tutkimuksissa ei ole käytetty.

Tässä pro gradu -tutkielmassani käsittelen suomalaisten monarkistien verkostoa ja politiikkaa vuonna 1918. Työssä on kaksijakoinen tutkimuskysymys. Tutkimuksen alussa tarkastelen suomalaisten monarkistien verkostoa sekä sen rakentumista jo ennen vuotta 1918. Tarkastelen toimijoita vaikuttajina sekä eduskunnassa, kansalaisyhteiskunnassa että omasa verkostossaan. Toisessa osassa tarkastelen monarkistien tekemää politiikkaa. Mitä olivat politiikan tavoitteet vuonna 1918? Millainen rooli kuninkaalle olisi hallitusmuodossa annettu? Miten monarkistit rakensivat omaa asemaansa ja koko valtakunnan tulevaisuutta? Laadullisen metodin lisäksi olen käyttänyt tutkielmassani verkostotutkimuksen teorioita, joiden avulla monarkistien vaikuttamista ja verkostoja on ollut hedelmällistä analysoida. Työssä käytetty lähdeaineisto koostuu Eduskunnan arkiston valtiopäiväaineistosta, yksityisarkistojen materiaalista sekä sanomalehtiaineistosta. Julkisen ja yksityisen aineiston rinnakkainen tarkastelu on ollut erityisen kiinnostavaa, sillä olen työssäni voinut vertailla esimerkiksi kansanedustajien julkisia ja yksityisiä ajatuksia. Tulkintojeni tukena olen käyttänyt kotimaista ja ulkomaista tutkimuskirjallisuutta, jossa olen keskittynyt ennen kaikkea vaikuttamista ja verkostoja koskevaan kirjallisuuteen. Suomalaiset monarkistit jakoivat hyvin samankaltaisen taustan. He olivat korkeasti koulutettujen ja poliittisesti aktiivisten henkilöiden ryhmä, jonka keskeiset jäsenet tunsivat toisensa jo vuosikymmenten takaa. Merkittävä ryhmän muodostanut tapahtuma oli Suomen sisällissota, joka oli valtaapitäville järkytys. Monarkistit jakoivat ennen kaikkea näkemyksen siitä, että sisällissodan syynä oli ollut toimimaton kansanedustuslaitos, ja valtakuntaan tarvittaisiin vahva saksalainen monarkki turvaamaan yhteiskuntarauhaa jatkossa. Monarkistit käyttivät merkittävää valtaa 1918, ja toimivat valtiopäivien lisäksi näkyvästi julkisessa elämässä etenkin Uuden Suomen Turvaamiskomiteassa, joka oli monarkistien intressiryhmä. Monarkistisen politiikan tärkeimpänä tavoitteena oli uuden, monarkistisen hallitusmuodon säätäminen. Uudessa hallitusmuodossa hallitsijalle olisi annettu vanhoja keisarilla olleita valtaoikeuksia, ja kuninkaan asema olisi muutenkin ollut vahva eduskuntaan nähden. Monarkistisessa politiikassa kansanvaltaan suhtauduttiin varauksella, ja poliittisessa keskustelussa esitettiin argumentteja meritokratian puolesta. Toisaalta monarkistit pyrkivät myös eheyttämään kansaa sisällissodan jälkeen esimerkiksi nationalistisilla symboleilla ja uudella retoriikalla, jossa oman sisäisen hajanaisuuden sijaan korostettiin itänaapuri Venäjän uhkaa. Monarkistinen politiikka saavutti tavoitteensa lokakuussa 1918, kun Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi, mutta maailmansodan tapahtumien seurauksena kuningas ei koskaan saapunut valtakuntaansa.

Tarkastelen tutkimuksessani Suomen keisarinajan yrittäjän ja yhteiskunnallisen vaikuttajan kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm Grönqvistin (1838–1912) elämänkaarta, yrittäjyyttä sekä toimintaa. Vastaan kysymyksiin, miksi hän oli merkittävä toimija Helsingin ja sen liike-elämän kehitystarinassa kohti eurooppalaistuvaa maan pääkaupunkia. Kohteestani ei ole julkaistu tutkimusta tai elämäkertaa. Kaupunkien teollistumiskauden uusia porvareita on tutkittu vähän, joten työni täydentää kuvaa Suomen talouselämän kehityksestä. F.W. Grönqvist oli aikanaan tunnettu julkisuuden henkilö, joka kartutti huomattavan omaisuuden. Työssäni tukeuduin monipuoliseen tutkimuskirjallisuuteen, lehdistöaineistoon sekä arkistolähteisiin. F.W. Grönqvistin sekä kaupunkien uuden porvariston uuden yritystoiminnan mahdollistivat yrittäjien omat kyvyt, Venäjän ja Suomen uusi liberaali talouspolitiikka sekä kasvun tuomat uudet liiketoimintamahdollisuudet. Kunnallisneuvos F.W. Grönqvistin yritystoiminnan motiivina oli parantaa omaa taloudellista ja yhteiskunnallista asemaansa. Yli ammatti- ja yhteiskuntarajojen syntyneiden suhdeverkostojen tukemana hän pääsi etenemään kaupungin liike-elämässä sekä nousemaan sosiaalisesti käsityöläisestä uuden porvariston edustajaksi. Liike-elämässä verkostojen merkitys korostui 1800-luvun lopulla. Haasteena oli pääomien puute ja liiketoiminnan kehittämiseen liittyi finanssialan kehittymättömyyden vuoksi suuri taloudellinen riski. Tehtailija F.W. Grönqvist siirtyi 1870-luvun vaihteessa pääomavaltaisesta metalli- ja ajoneuvoteollisuudesta hyvinvointi- ja palveluelinkeinojen harjoittajaksi. Rouvasväen kylpylä, puhtaan veden jakelupalvelu ja uusi pesulalaitos edistivät naisten hyvinvointia sekä helpottivat kotityötä. Hygienia, puhtaus ja vastuu omasta hyvinvoinnista koroistuvat porvarillisen elämänpiirin omakuvassa. Valtion 1880-luvulla myöntämät suuret rakennuslainat mahdollistivat Grönqvistin siirtymisen rakennuttajaksi ja Grönqvistin kivitalon sekä hotelli Kämpin rakennuttamisen Pohjoisesplanadille. F.W. halusi eurooppalaisten esikuvien mukaan luoda Helsinkiin uutta kaupunkikulttuuria sekä luoda uutta julkista kaupunkitilaa. Hän edisti myös toiminnallaan aikakauden startup-yritysten kuten sähkö- ja puhelinliiketoiminnan kehittämistä. Suhdanteiden heiketessä ja poliittisen ilmapiirin kiristyessä hän palasi 1890-luvulla takaisin teollisuudenharjoittajaksi. Hän hankki vientivetoisen Sanduddin tapettitehtaan sekä rakennusaineteollisuuden yrityksiä sekä Jokelan tiilitehtaan maatiloineen. Vuosisadan vaihteessa hän suunnitteli liiketoimintansa sukupolvenvaihdoksia. Maatilakaupoista syntyneet luottotappiot Sanduddin tehtaan suuri tulipalo sekä muut vastoinkäymiset verottivat ilmeisesti hänen voimiaan ja omaisuuttaan. Grönqvistin perheen jäsenet jatkoivat hänen liikeyritystensä johdossa.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Rooman Forum Romanumilla sijaitsevan Lapis nigerin ja sen alla olevien rakenteiden vaiheita vuosien 800–44 eaa. välillä. Lapis niger on musta kivetys Rooman vanhimman kansankokouspaikan, Comitiumin, laidalla ja sen alla on kolme eri aikakausille sijoitettavaa rakennetta, joista vanhin on vuosien 575–550 eaa. välille ajoitettava kivipaasi eli cippus. Rakenne G, mahdollisesti alttari, ja rakenne K, pylvään kappale, ovat ajoitettavissa vuosien 350–100 eaa. välille. Musta kivetys, joka peitti alla olevat rakenteet, asetettiin paikoilleen vuosien 80–44 eaa. välisenä aikana. Tutkimuskysymyksenäni on, miksi rakenteet peitettiin mustalla kivetyksellä ja mitkä syyt motivoivat peittämistä. Selvitän myös rakenteiden peittämisaikaa, sillä syyt peittämiseen ovat ajankohtaan sidottuja. Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja arkeologisten kaivausten tuloksia. Hyödynnän tutkimuksessa muistitutkimusta ja kollektiivisen muistamisen teorioita. Lapis niger ja sen alla olevien rakenteiden vaiheet liittyvät tiiviisti ympäröivän comitiumin vaiheisiin ja siksi on myös tarpeellista tarkastella ympäröivän alueen kehitystä. Toinen luku keskittyykin alueen arkeologiaan ja eri vaiheiden ajoittamiseen. Kolmannessa luvussa tarkastelen vuosien 80–44 eaa. Comitiumilla ja laajemmin Roomassa tapahtuneita rakennusten ja monumenttien muokkausta ja uudelleenrakentamista niihin liittyvien muistojen muokkauksen kautta. Erityisesti comitiumin alueen rakennusten muokkaus ja niihin liitettävien muistojen muokkauksen tarve vaikuttivat Lapis nigerin alla olevien rakenteiden peittämiseen diktaattorina toimineen Lucius Cornelius Sullan ja hänen liittolaistensa aikana (82–78 eaa.) ja myöhemmin Gaius Julius Caesarin tehdessä muutoksia 40-luvulla alueella. Neljännessä luvussa käsittelen Lapis nigerin ja sen alla oleviin rakenteisiin liitettäviä antiikin kirjallisuuden mainintoja. Antiikin kirjallisuudessa ainoa maininta Lapis nigeristä tulee Festukselta 100-luvun loppupuolelta jaa. ja maininnassa Lapis nigerin kerrotaan merkitsevän Romulukselle tarkoitettua hautaa tai Faustuluksen, Romuluksen ja Remuksen kasvatti-isän, tai Hostus Hostiliuksen, Romuluksen aikalaisen, hautaa. Tutkin Festuksen maininnan pohjalta paikkaan antiikin kirjallisuudessa liitettäviä muistoja, jotka ovat vaikuttaneet rakenteiden peittämiseen ja mustaan kivetykseen liitettäviin tietoihin. Tutkimuksen perusteella musta kivetys asetettiin paikoilleen vuosien 82–78 eaa. välillä. Roomalaisten yhdistäessä Lapis nigerin alla olevat rakenteet Romulukseen, Faustulukseen ja Hostus Hostiliukseen, jotka olivat kaikki mahdollista liittää Rooman varhaisvaiheissa sattuneisiin veritekoihin ja sotaan, oli paikan kautta mahdollista kommentoida Roomaa repineitä liittolaissotaa ja ensimmäistä sisällissota. Sullan selviydyttyä ensimmäisen sisällissodan voittajaksi, rakenteiden peittäminen oli yritys puhdistaa paikkaan liitettäviä muistoja. Caesarin aikana pätevät samat perustelut, mutta lisäksi Romuluksen kuvaus oli saanut negatiivisia sävyjä ja Romuluksen surmaamisen kautta oli mahdollista myös kommentoida Caesarin murhaamista ja hänen poikkeuksellisen laajoja oikeuksia.

Tutkielmassa tarkastellaan alaikäisten lasten työssäkäyntiä Helsingissä vuosina 1900–1920. Lasten työssäkäynti herätti yhteiskunnallista keskustelua ja sitä oli rajoitettu lainsäädännöllisillä toimenpiteillä teollisessa työssä jo 1800-luvun aikana Suomessa sekä muualla länsimaissa. Alaikäiset kuitenkin toimivat myös muissa ammateissa kuin teollisen työn parissa. Tutkimuksessa lapsiksi lasketaan alle 15-vuotiaat tutkittavan ajankohdan lainsäädännön mukaisesti. Tutkimuksessani tarkastelen lasten työssäkäyntiä seuraavien tutkimuskysymysten avulla: kuinka yleistä oli lasten työssäkäynti Helsingissä tutkittavana ajankohtana? Missä he tekivät töitä ja miten yhteiskunta suhtautui asiaan? Tutkimuksessa selvitetään myös työtätekevien lasten taustoja, heidän ansiotulojensa määrää ja vanhempien sekä työnantajien suhtautumista lapsityöhön. Teollisen työn lisäksi keskitytään myös muihin yleisiin lasten ansiotyön muotoihin, kuten sanomalehtien jakeluun ja katukaupusteluun. Käytetty lähdeaineisto on monipuolista. Lähdeaineistona käytetään esimerkiksi ammattientarkastajien vuosikertomuksia, Teollisuushallituksen työtilastoja, sanomalehtiaineistoa sekä Helsingin kaupungin tuottamaa aineistoa. Nämä lähdeaineistot luovat kuvaa alaikäisten työnteosta yleisesti, työoloista, palkkojen määristä, työnantajien suhtautumisesta asiaan sekä keskustelusta aiheen ympärillä. Tutkielman tuloksina piirtyy kuva erityisesti lasten ansiotyön monipuolisista muodoista Helsingissä. Lapset saivat palkkaa erityisesti erilaisissa kadulla tehtävissä töissä, joita olivat sanomalehtien myynti ja jakelu, kenkien kiillotus sekä rihkaman kaupustelu. Näiden työn muotojen lisäksi alaikäiset työskentelivät myös teollisen työn parissa eli tehtaissa ja käsityölaitoksissa, joskin niissä alaikäisten määrä oli tutkittavana ajankohtana suhteellisesti laskussa. Yhteiskunnan silmissä kadulla tapahtuva työ ei ollut hyväksyttävä ansaintamuoto, vaan sen nähtiin johtavan lapsia kohti paheellista elämää. Asiaan pyrittiinkin puuttumaan useammalta taholta tutkittavana ajankohtana – niin poliitikoilla, yhdistyksillä, viranomaisilla, ammatintarkastajilla kuin Helsingin kaupungillakin oli oma näkemyksenä alaikäisten työnteon rajoittamisen tarpeesta. Suurin osa oli yhtä mieltä siitä, että etenkin kadulla tapahtuvaa alaikäisten työntekoa tulisi rajoittaa, mutta keinoista ei päästy yksimielisyyteen.