Browsing by department "Institutionen för systematisk teologi"

Kysymykset pahan sekä siitä aiheutuvan inhimillisen kärsimyksen olemassaolosta, tarkoituksesta ja oikeutuksesta ovat vuosituhansien saatossa muodostaneet perustavanlaatuisen uhan kristilliselle käsitykselle kaikkivoivasta, kaiken tietävästä ja täydellisen hyvästä Jumalasta. Uskonnonfilosofisissa pyrkimyksissä ratkaista maailman pahuuden ja Jumalan hyvyyden välinen ristiriita on sovellettu pääasiassa kolmea linjaa, joista kirkkoisä Augustinuksen vapaan tahdon puolustus on perinteisesti hallinnut länsimaisen kristillisen teologian parissa aiheesta käytyä keskustelua. Moderni uskonnonfilosofia on kuitenkin 1900-luvulla haastanut tämän augustinolaisen perinteen muun muassa erilaisten kärsimyksen kasvattavaa vaikutusta korostavien sielunmuokkausteodikeoiden sekä maailmankaikkeuden luonnolliseen järjestykseen vetoavien luonnonlakiteodikeoiden muodossa. Tämä tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisen uskonnonfilosofin Eleonore Stumpin niin sanottua narratiivista teodikeaa osana modernia uskonnonfilosofista keskustelua pahan ja kärsimyksen ongelmasta. Vuonna 2010 julkaistussa teoksessaan "Wandering in Darkness. Narrative and the Problem of Suffering" Stump yhdistää asiantuntemuksensa Tuomas Akvinolaisen ajattelusta moderniin uskonnonfilosofiaan ja kärsimyksen ongelmaan muodostaen näiden teemojen kautta oman vastauksensa kysymykseen siitä, millä oikeudella hyvä Jumala sallii kärsimyksen maailmassa. Stumpin ajattelussa kärsimyksen lähteenä ovat joko ihmisen omat subjektiiviset halut, eli sydämen toiveet, tai sellaiset kokemukset, jotka jollakin tavalla heikentävät ihmisen mahdollisuuksia kukoistaa parhaana mahdollisena itsenään. Tässä tutkielmassa esitellään Stumpin narratiivista teodikeaa niiden kahden osa-alueen kautta, joiden varaan se rakentuu ja jotka antavat sille sen modernin teodikeakeskustelun valossa ainutlaatuiset piirteet. Ensinnäkin Stumpin teodikean pohjana ovat Akvinolaisen käsitykset rakkaudesta ja ihmisen suhteesta Jumalaan sekä ajatus tämän jumalallisen suhteen täydellistymisestä ihmisen kukoistuksena ja suurimpana mahdollisena hyvänä, joka ihmistä voi tässä tai tuonpuoleisessa elämässä kohdata. Toiseksi Stumpin teodikea rakentuu sellaisen narratiivisen metodin kautta, jonka ytimessä on ajatus tarinoiden välittämästä luonteeltaan ei-propositionaalisesta tiedosta sekä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen valottamisesta toisen persoonan kuvausten kautta. Raamatunkertomukset Jobista, Simsonista, Abrahamista ja Betanian Mariasta muodostavat Stumpin metodissa matkan sellaiseen todellisuuteen, jossa Jumalan ja kärsimyksen olemassaolo voidaan sovittaa yhteen Akvinolaisen filosofian valossa. Stumpin narratiivinen teodikea perustuu ajatukselle siitä, että rakkaudessaan ihmiseen Jumala sallii ihmisen kärsimyksen, jos voi sen avulla tuoda tämän lähemmäs itseään. Stumpin teodikeassa kärsimys liittyy siis vahvasti ihmisen kehitykseen kohti kukoistusta parhaana mahdollisena itsenään. Näin ollen Stumpin teodikeassa voidaan nähdä sielunmuokkauksellisia piirteitä, ja modernissa teodikeakeskustelussa se asettuukin lähinnä sielunmuokkausteodikeoiden kategoriaan. Vaikka Stumpin teodikeaan liittyy erinäisiä ongelmia, on se näistä puutteistaankin huolimatta kokonaisuudessaan antoisa modernille teodikeakeskustelulle. Modernin uskonnonfilosofian valossa Stumpin teodikeassa poikkeuksellista on sen narratiivinen metodi sekä se, että se pyrkii vastaamaan kärsimyksen ongelmaan syllogismeja syvällisemmällä tasolla ja perustuu keskiaikaiseen filosofiaan ja maailmankuvaan.

Köyhyyden ajatellaan olevan puutetta ja kurjuutta, joka on pyrittävä hävittämään. Sille, minkä puutteesta köyhyydessä tarkalleen ottaen on kyse, on kehitetty tutkimuksessa ja poliittisissa yhteyksissä erilaisia määritelmiä. Köyhyyden käsitteen monimerkityksisyys osoittautuu kuitenkin ongelmalliseksi erityisesti silloin, kun köyhyyden vähentämiseksi ja hävittämiseksi valittavista keinoista yritetään päästä yhteisymmärrykseen. Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten köyhyyden käsitettä voidaan jäsentää ja kehittää analysoimalla köyhyyttä vallan puutteena. Tutkimustehtävä perustuu oletukselle, että köyhyydessä on kyse inhimillisen toiminnan edellytyksiä koskevasta niukkuudesta, jonka erilaisia ilmenemismuotoja köyhyyden käsitteen eri määritelmät painottavat ja jota voidaan ymmärtää vallan käsitteen avulla. Tutkimuksen metodi on filosofinen käsiteanalyysi. Johdantoa seuraavassa luvussa selvitetään, minkälaisia köyhyyden yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen muotoilemat keskeiset käsitykset köyhyydestä ovat ja mitä metodologisia kysymyksiä köyhyyden tutkimukseen liittyy. Siinä esitellään myös kyvykkyyslähestymistapa (capability approach), jonka mukaan köyhyyden ilmenemistä arvioitaessa on resurssien saatavuuden sijaan tarkasteltava sitä, minkälaiset mahdollisuudet ihmisillä on tavoitella hyvinvointiaan edistäviä asioita vallitsevissa olosuhteissa. Kolmannessa luvussa konstruoidaan vallan käsiteanalyysi, joka perustuu Peter Morrissin teokseen Power. A Philosophical Analysis ja Jaana Hallamaan filosofista teon teoriaa sekä vallan, vaikuttamisen ja yhteistoiminnan etiikkaa käsittelevään, käsikirjoitusvaiheessa olevaan teokseen Yhteistoiminnan etiikka. Toiminnan edellytyksiä analysoitaessa hyödynnetään myös kyvykkyyslähestymistavan kehittäneen Amartya Senin käsitystä kyvykkyyksistä ja vapaudesta. Neljännessä luvussa muotoiltuja käsitevälineitä sovelletaan köyhyyden analysoimiseen. Toiminnan edellytyksiä koskevan niukkuuden ilmenemistapoja havainnollistetaan esimerkkiaineiston avulla, joka koostuu Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -julkaisun omaelämäkerrallisista kirjoituksista. Lopuksi analysoidaan, mitä toiminnan edellytysten vahvistuminen merkitsee köyhyyden kontekstissa ja miten sitä voidaan edistää. Viidennessä luvussa kootaan yhteen tutkimuksen tulokset. Vallan käsiteanalyysin perusteella valtaa on mielekästä tutkia laajassa merkityksessään toimijan kykynä saada aikaan haluamiaan asioita ja asiantiloja. Tällöin vallan käyttämisellä on käsitteellinen yhteys toiminnan onnistumiseen. Vallan käyttäminen edellyttää vapautta, muita henkisiä ja materiaalisia resursseja, suotuisia olosuhteita ja vallan käyttämisen mahdollistavaa asemaa, jonka muodostumiseen vaikuttaa sosiaalinen konteksti. Köyhyys asettaa ihmisen asemaan, jossa vallan ala on liian rajattu. Köyhä voi tehdä valintoja ja saavuttaa asettamiaan päämääriä, mutta vain köyhyyden rajaamassa toimintatilassa. Toiminnan edellytykset riittävät selviytymiseen, mutta niiden niukkuus estää laaja-alaista hyvinvointia edistävien päämäärien saavuttamisen. Auttamistoiminnan, jolla pyritään edistämään köyhän voimaantumista eli vallan alaa laajentavaa toiminnan edellytysten vahvistumista, on perustuttava köyhän toimijuuden kunnioittamiseen voidakseen onnistua.

Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa, suosituksia menettelytavoiksi, (myöhemmin KTMUM -asiakirja), stian Witness in a Multi-Religious World –asiakirja julkaistiin 28.6.2011 ja on ensimmäinen Katolisen kirkon, Kirkkojen maailmanneuvoston ja Maailman evankelisen allianssin yhteinen suositus, mikä kattaa yli 90 % maailman kristityistä. Se on käytännöllinen ja eettinen suositus, jolla ei ole kanonista taikka juridista luonnetta. Tutkielman tarkoituksena on ollut selvittää asiakirjan todistus-käsitettä pluralistisessa maailmassa systemaattisen analyysin avulla. Asiakirja on rakennettu holistisen missio Dei –ajattelun pohjalta, ja se jakautuu seuraaviin osiin: johdanto, kristillisen todistuksen lähtökohtia, periaatteita, suosituksia ja liite: asiakirjan tausta. Tämä on myös tutkielman rakenne. Tausta-aineistona on käytetty Current Dialogue-lehden KTMUM -asiakirjan prosessia kuvaavia artikkeleita ja aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. KTMUM -asiakirjasta ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta. Tutkielmasta nousi kaksi pääteemaa ensimmäisenä kristittyjen ykseyden ja yhteisen todistuksen tavoitteleminen ja toisena kristittyjen ja eri uskontojen yhteinen toiminta. Kristityt pystyivät sopimaan kristillisen lähetystyön perusperiaatteista holistisen missio Dei-ajattelun olevan kristillisen lähetystyön perusta. Se koostuu 1) kirkkojen ykseyden tavoittelusta ja yhteisestä todistuksesta, 2) Kirkon julistuksesta, 3) Profeetallisesta- ja yleisestä todistuksesta ja 4) Palvelusta/ diakoniasta. Lähetystyön metatonia oli havaittavissa tekstuaalisesta lähetystyön siirtymisestä käytännön läheiseen palvelu/diakonia perustaiseen lähetystyöhön, spiritualiteettia unohtamatta. Lähetyskäsky nähdään edelleen tärkeänä ja velvoittavana lähetystyölle. Sen rinnalle nousi Yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus, erityisesti 18.artikla uskonnon- ja ajattelun vapaudesta täydentämään lähetyskäskyä. Eettisenä ohjeena nähdään Kristuksen ja evankeliumin esimerkki julistettaessa evankeliumia. Toisena teemana oli kristittyjen ja eri uskontojen yhteinen toiminta. Uskonnot yhteisessä konsultaatiossa sopivat Larinon julkilausumassa sitoutuvansa uskonnonvapauteen ja uskontosensitiivisyyteen yhteisenä arvoperustana. Yhteiseksi toiminta malliksi otettiin uskontodialogi. Kristilliselle lähetystyölle oli uutta lähetystyön ja uskontodialogin rinnakkain asettaminen. Kristittyjen keskinäisissä keskusteluissa ja uskontojenvälisissä konsultaatioissa nousi esille kristillisen lähetystyön vaikutukset kulttuuriin, yhteisöihin ja lainsäädäntöön. Proselytismi eli väkisin kristinuskoon kääntyminen oli keskeinen tekijä miksi Kristillinen todistus moniuskontoisessa maailmassa asiakirja haluttiin luoda. Asiakirja syntyi erittäin vaikeissa oloissa olevien kristittyjen pyynnöstä.

Tutkielman tehtävänä on ollut tutkia kuluttajakansalaisen vapautta ja suotuisaa käytöstä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Vapautta on tarkasteltu lähinnä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Lähdemateriaalina ovat olleet Perusoikeudet, Vanhasen hallitusohjelma sekä Kuluttajapoliittinen ohjelma. Tutkimuskysymyksiä oli kolme: 1) Minkälainen ihmiskäsitys on muotoiltavissa lähdeaineistosta? 2) Mistä muodostuu kuluttajakansalaisen tosiasiallinen vapaus markkinoilla, sekä miten talouskasvu ja sen tukeminen vaikuttavat tämän vapauden toteutumiseen? 3) Minkälaisia suotuisan kulutuskäyttäytymisen ideoita kuluttajakansalaiselle lähteissä asetetaan kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden tukemiseksi? Lähteistä hahmottui talouselämän ja toimivien markkinoiden tärkeys suomalaisessa yhteiskunnassa, kuluttajakansalaisen aktiivinen ja vastuullinen rooli yhteiskunnassa sekä perusarvojemme heijastuminen myös markkinoille. Kuluttajakansalaisen vastuullisuus liittyi sekä vastuuseen omasta hyvinvoinnista että kestävästä kehityksestä. Talouselämälähtöisyys korostui kuitenkin lähteissä ihmislähtöisyyden kustannuksella. Syntyi vaikutelma, että kuluttajakansalaisina olemme ensisijaisesti systeemin osia, rationaalisesti ja vastuullisesti toimivia objekteja, joilla on materialistiset arvot. Kuluttajakansalaisen tosiasiallisen vapauden kannalta tärkeiksi oikeuksiksi osoittautuivat tässä tutkimuksessa Perusoikeuksien omaisuudensuoja (15§), valinnan vapauteen liittyvä oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (7§) sekä kuluttajalle rahallisia resursseja ja peruspalveluita turvaavat oikeudet, joita ovat oikeus työhön ja elinkeinovapaus (18§), oikeus sosiaaliturvaan (19§) ja sivistykselliset oikeudet (16§). Talouskasvu kerrannaisvaikutuksineen osoitettiin olevan keskeinen resurssi tosiasiallisen vapauden turvaamiseksi, mutta myös asia, jonka edistämisellä julkisin toimenpitein on negatiivisia vaikutuksia tosiasialliseen vapauteen. Tutkielmassa osoitettiin kuluttajien olevan keskeinen tosiasiallisen vapauden ja oikeudenmukaisuuden resurssi talouskasvun tukemisen ja oikeanlaisten kulutusvalintojen kautta. Kuluttajakansalaisen suotuisa ostokäyttäytyminen kiteytettiin tutkielmassa seuraavasti: yksityisiin tuotteisiin ja palveluihin kohdistuva runsas kulutushalu, julkisiin palveluihin kohdistuva niukka kulutustarve sekä kyky ja halu tehdä kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden kannalta suotuisia kulutusvalintoja. Toimiessaan tällä tavoin kuluttajakansalaisen todettiin toteuttavan laajaa perusoikeusnäkemystä, jonka mukaan perusoikeuksista huolehtiminen kuuluu kaikille yhteiskunnan jäsenille. Johtopäätöksenä todettiin, että toive kuluttajakansalaisesta, joka tekee vastuullisia päätöksiä koko yhteiskunnan hyvinvoinnin turvaamiseksi, on hyvin perusteltavissa. Oikeanlaisen kulutuskäyttäytymisen ansiosta talous saadaan toimimaan hyvinvointia ja tosiasiallista vapautta edistävällä tavalla. Yhteiskunnan taholta tapahtuvaa kuluttamiseen kannustamista taas voidaan perustella yhteisellä hyvällä. Koska hyvinvointiyhteiskuntamme ylläpitäminen perustuu vahvaan talouskasvuun, on ilmeisenä vaarana kuitenkin se, että talous ja teknologian kehitys muuttuvat hyvinvointiyhteiskunnan välineistä itseisarvoksi. Samalla saatetaan unohtaa, että talouskasvuun liittyvä yksityisen kulutuksen lisääntyminen ei välttämättä enää lisää ihmisten hyvinvointia. Siksi yhteiskunnassamme tulisikin edistää myös sellaisten sosiaalisten innovaatioiden syntyä, jotka muuttavat elämäntapaamme suuntaan, jossa hyvinvoinnin tuottaminen ei ole niin sidoksissa hyödykkeisiin. Tällaisten innovaatioiden myötä saattaisi ihmisten tosiasiallinen vapaus yhteiskunnassa hyvinkin kasvaa.

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuukeräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin.

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää arkkitehtuurin taustalla vallitsevaa ihmiskäsitystä tarkastelemalla kahden eri ihmiseen keskittyvän arkkitehtuuriteorian ihmiskäsitystä ja ihmisen vapautta. Tutkimusta ohjaava tutkimuskysymys on: Minkälainen on Aulis Blomstedtin Canon 60 -teorian sekä Le Corbusierin Le Modulor -teorian käsitys ihmisestä, ihmisen vapaudesta sekä vapauden asteista? Arkkitehtuuri määritellään toiminnaksi ihmisen hyväksi. Ihmisen ympäristöä suunnitellessa ja rakennettaessa arkkitehdilla on oltava jokin perustava oletus toiminnan kohteestaan. Tätä kohdetta edustaa arkkitehtuurin ihmiskäsitys. Vaikka arkkitehti ei toiminnassaan pohtisi taustalla vaikuttavaa ihmiskäsitystä, muodostuu hänen toimintansa ohjaavista periaatteista aina jokin ihmiskäsitys. Ihmiskäsityksen välttämättömästä merkityksestä huolimatta arkkitehtuuria kuvaavat arkkitehtuuriteoriat eivät lähtökohtaisesti erittele arkkitehtuurin taustalla vaikuttavia filosofisia rakennelmia, vaan keskittyvät esteettiseen tai funktionaaliseen tekijöiden erittelyyn. Teorioiden tarkoitus on auttaa ymmärtämään arkkitehtuurin toimintaa ohjaavia tekijöitä, mutta käytäntölähtöinen käsittely keskittyy arkkitehtuurin mitattavien ja ei-mitattavien toiminnan kuvaamiseen. Samoin alan tutkimus jää usein näiden arkkitehtuurin osatekijöiden tasolle, jolloin arkkitehtuuriin taustalla vaikuttavien filosofisten rakenteiden käsittely jää vähemmälle Tutkimuksen päälähteinä toimivat Le Corbusierin The Modulor -teos sekä Aulis Blomstedtin artikkelit Mitta ja suhde, Ihminen arkkitehtuurin mitta sekä Blomstedtin tuotantoa kokoava teos Thougt and form, studies in harmony. Päälähteiden rinnalla tukeudun analyysissä Aulis Blomstedtin elämänvaiheita ja tuotantoa kokoavaan Helena Sarjakosken kirjaa Rationalismi ja runollisuus: Aulis Blomstedt ja suhteiden taide, sillä toisin kuin Le Corbusier, Blomstedt ei ole koonnut teoriaansa yhdeksi viimeistellyksi kokonaisesitykseksi, vaan se on kehittynyt pienissä vaiheissa ja erilaisissa muodoissa, kuten artikkeleissa, näyttelymateriaaleissa ja luennoissa Metodina tämän kysymyksen selvittämiseksi on käytetty systemaattista analyysia, joka rakentuu kahden eritasoisen tekstianalyyttisen menetelmän, käsiteanalyysin sekä taustaoletusten analyysin yhdistelmään. Analyysin alaisena olevat arkkitehtuuriteoriat ovat luonteeltaan soveltavaa aineistoa, jotka koostuvat filosofisista, kaunokirjallista, runollisista, mystisistä sekä matemaattisista esityksistä. Käsiteanalyysin ja taustaoletusten analyysin yhdistelmä soveltuu tähän tehtävään hyvin, sillä sen varassa on mahdollista paneutua teorioissa esiintyviin käsitteisiin sekä sanoittaa teorioihin liittyviä usein lausumattomia tausta-oletuksia. Tällä analyysimenetelmien yhdistelmällä on ollut tarkoitus luoda ymmärrettävä kokonaisuus teorioiden hajanaisesta kokonaiskuvasta sekä niiden taustalla vaikuttavasta ihmiskäsityksestä. Tämän tutkimuksen ensimmäisenä tuloksena voidaan todeta ihmiskäsitysten sekä ihmisen vapauksien tarkastelun osoittavan systemaattisen analyysin välineiden joustavuuden sekä soveltuvuuden arkkitehtuuriteorian tutkimukseen. Le Corbusierin ja Blomstedtin teorioiden ihmiskäsitykset ja niihin liittyvät vapauskäsitteet ovat teorioiden kesken hyvin yhtenäinen. Teoriat sisältävät kahteen osaan jakautuneen, yleiseen sekä arkkitehtia koskevaan, ihmiskäsityksen. Näiden käsitysten ero perustuu arkkitehdin ihmiskäsityksen yleisen käsitystä laajempaan vapauteen.

Kristillisen Kirkon hajaannus eri kirkkoihin on Raamatun mukaan väärin. Kirkkojen Maailmanneuvosto on pyrkinyt löytämään koko olemassa olonsa ajan ykseyttä eri kirkkokuntien välille. Yhtenä tällaisena suurena saavutuksena on Limassa vuonna 1982 hyväksytty asiakirja (BEM-dokumentti). BEM-dokumentti saavutti eri kirkkojen parissa erittäin suuren huomion. Vaikka anglikaanisella ja luterilaisella kirkkoperheillä on ollut aina läheinen yhteys, ei virkojen suhteen ole löytynyt ennen BEM-dokumentin laatimista yhteistä näkemystä. Englannin kirkolla ja Pohjoismaiden luterilaisille kirkoilla on ollut 1900-luvulla sopimuksia kasteesta ja ehtoollisyhteydestä, mutta sopimukset ovat olleet suppeita vailla laajempia teologisia perusteluita. Suurin erottava kysymys on ollut virkateologia. Anglikaanit ovat aina painottaneet historiallisen piispuuden merkitystä, kun luterilaiset ovat puhuneet sanasta ja sakramenteista. Apostolisuuden käsitteen laajentaminen BEM-dokumentin mukaisesti mahdollisti vuonna 1987 Niagarassa pidetyn neuvottelun, jossa saatiin laadittua yhteinen näkemys apostolisesta seuraannosta ja kaitsennan virasta tätä toteuttamassa kummassakin kirkossa. Välittömästi Niagaran raportin julkistamisen jälkeen alkoivat Britannian ja Irlannin anglikaaniset kirkot ja Pohjoismaiden ja Baltian luterilaiset kirkot konsultaatiot lähemmästä ykseydestä Näiden neuvotteluiden tuloksena syntyi Porvoon yhteinen julkilausuma. Siinä sopimusosapuolet hyväksyvät toistensa kasteen päteväksi, sallivat ehtoollisvierailut ja virkojen vaihdon kirkkojen välillä. Julkilausuma on merkittävin Suomen evankelisluterilaisen kirkon kannalta hyväksytty ekumeeninen asiakirja. Pro gradu -työssäni keskityn apostolisuuden käsitteeseen. Vaikka yleensä kaikki kristilliset kirkot yhtyvä Nikean uskontunnustukseen, ei apostolinen traditio tarkoita kaikkialla samaa. Käytän lähteinä kolmea eri asiakirjaa (BEM-dokumentti, The Niagara Report ja Porvoon yhteinen julkilausuma). Tarkastelen niiden välisiä yhteyksiä ja lainauksia. Systemaattisen metodin avulla selvitän, miten apostolisuuden käsitettä on tulkittu näissä asiakirjoissa. Luvussa kaksi esittelen anglikaanista kirkkoa. Luvut kolme, neljä ja viisi käsittelevät lähdeaineistoa. Luvussa kuusi on analyysi apostolisuudesta, apostolisesta traditiosta ja piispan virasta. Vastauksena tutkimuskysymykseen on, että ilman apostolisuuden laajempaa ymmärtämistä ei ykseys olisi ollut mahdollista anglikaanien ja luterilaisten välillä.

Tutkielmassa tarkastellaan Louis Pojmanin käsitystä uskonnolliseen uskoon liittyvistä propositionaalisista asenteista. Lähteinä käytetään kahta Pojmanin tekstiä. Ensimmäinen on 1986 ilmestynyt filosofian oppikirja Religious Belief and the Will. Toinen on vuonna 2003 julkaistu versio artikkelista Faith, Doubt and Hope or Does Faith Entail Belief? Pojmanin tekstit edustavat angloamerikkalaista analyyttisen filosofian traditiota. Tarkemmin määriteltynä ne liittyvät analyyttisen teismin ja evidentialismin lähestymistapoihin. Tutkimuskysymykseen vastataan hyödyntämällä argumentaatioanalyysiä, käsiteanalyysiä ja konstruktioanalyysiä. Argumentaation analyysissa tarkastellaan argumentaation rakennetta, väitteitä, perusteluja ja oletuksia. Käsite- ja konstruktioanalyysissa tarkastellaan käsitteiden ja niihin liittyvien kielellisten konstruktioiden käyttöä sekä suhdetta toisiin käsitteisiin ja konstruktioihin. Tutkielma osoittaa, että Pojmanin esittämä näkemys uskonnollisen uskon luonteesta on normatiivinen. Hän ei pyri kuvaamaan uskonnollista uskoa sellaisena, kuin se tosiasiassa uskonnollisiksi itsensä mieltävillä henkilöillä ilmenee. Hänen tarkoituksensa on luoda nykyaikaisen maailmankuvan viitekehyksessä intellektuaalisesti hyväksyttävä uskonnollisen uskon filosofinen määritelmä. Pojman esittää, etteivät episteemiset uskomukset ole uskonnollisen uskon välttämätön osa. Pojmanin mukaan uskonnollisen uskon keskeisimpänä asenteena voidaan ymmärtää propositionaalinen toivo. Toivo on Pojmanin mukaan tahdonvaraista, uskomukset eivät. Pojmanin perusteet näkemykselleen ovat sekä uskonnollisia että filosofisia. Hänen mukaansa kristinuskon kuvaama Jumala toimisi ristiriitaisesti tuomitessaan ihmisiä pelastukseen tai kadotukseen uskomusten perusteella. Jos ihmisellä ei ole kristinuskon vaatimia uskomuksia, hänen täytyisi uskomusten etiikan vastaisesti manipuloida uskomuksiaan. Pojman kieltää uskomusten manipuloinnin oikeutuksen. Tutkielmassa hänen uskomusten etiikkaansa kutsutaan preskriptiiviseksi involuntarismiksi. Hänen näkemyksensä on paitsi uskonnonfilosofiaa, se on myös uskonnollista filosofiaa. Pojman ei pysty esittämään riittäviä perusteluja sille, miksi toivo pitäisi ymmärtää tahdonvaraisena asenteena. Analyysi osoittaa, että Pojmanin esittämä toivo vaatii ennakkoehtoina ei-tahdonvaraisia episteemisiä uskomuksia. Toisaalta Pojmanin näkemys lähestyy fideismiä. Se pyrkii tarjoamaan käsitteellisiä näkökulmia uskonnollisen uskon perustelemiseksi tilanteessa, jossa uskovalla ei ole uskomuksia. Tällöin motivaatio uskonnollisen uskon pitämiseen on ensisijaisesti uskonnollinen halu pelastukseen tai pelko kadotuksesta. Pojmanin näkemys on parhaiten ymmärrettävissä normatiivisena näkemyksenä uskonnollisesta uskosta. Enemmän sillä on arvoa uskonnollisen uskon filosofisen kuvaamisen kannalta. Analyysi osoittaa, että Pojmanin näkemyksiä voi hyödyntää uskonnollisen uskon ja vakaumuksen filosofisissa deskriptioissa.

Tämän pro gradu -tutkielman tutkimuskysymyksinä ovat 1) voidaanko Yhdistyneiden Kansakuntien, YK, Peruskirjan (1945) ja siihen liittyvän historian sekä ”Uniting for Peace” -päätöslauseen (1950) perusteella sanoa, että yleiskokouksella on perusteita luottaa turvallisuusneuvoston pysyviin jäsenvaltioihin yksimielisessä päätöksenteossa ja siten kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä; ja 2) voidaanko ”Uniting for Peace” -päätöslause tulkita yleiskokouksen yritykseksi osoittaa oma luotettavuutensa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä. YK:n yleiskokouksen vuoden 1950 ”Uniting for Peace” -päätöslauseen mukaan tapaus, joka uhkaa rauhaa, rikkoo rauhaa tai on hyökkäysteko, voidaan siirtää turvallisuusneuvostolta yleiskokouksen käsiteltäväksi, jos turvallisuusneuvosto ei pysyvien jäsenvaltioiden yksimielisyyden puutteen vuoksi pysty huolehtimaan päävastuustaan ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Siirron jälkeen yleiskokous antaa jäsenvaltioille sopivia suosituksia tilanteen ratkaisemiseksi, mukaan lukien sotilaallisen voimankäytön rauhan rikkomuksen ja hyökkäysteon tapauksissa. Peruskirjan mukaan päävastuu kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä on turvallisuusneuvostolla, jonka pysyvien jäsenvaltioiden on oltava yksimielisiä tehdessään rauhaa ja turvallisuutta koskevia päätöksiä. Yleiskokouksella ei varsinaisesti ole rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen vastuuta ja Peruskirjan puitteissa se voi tehdä näitä koskevia suosituksia vain turvallisuusneuvoston pyynnöstä. Päätöslause herätti kysymyksen, voidaanko sen perusteella sanoa, että yleiskokous epäilee tai ei luota turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenvaltioiden motivaatioon ja kyvykkyyteen tehdä yksimielisiä päätöksiä ja siten ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Tähän liittyen heräsi myös kysymys, voidaanko edes mielekkäästi tai perustellusti sanoa, että yleiskokous luottaa turvallisuusneuvoston pysyviin jäseniin. Nämä kysymykset ovat motivoineet tutkielman varsinaiset tutkimuskysymykset. Tutkielman ajallisena kontekstina ovat vuodet 1945–1950, Peruskirjan hyväksymisestä ”Uniting for Peace” -päätöslauseeseen, ja metodina on systemaattinen analyysi. Luottamusta ja luotettavuutta analysoin Russell Hardinin kapseloitujen intressien luottamusteorian valossa, nostaen lähde- ja tutkimuskirjallisuudesta esille niitä tekijöitä, joiden perusteella luottamus ja luotettavuus olisivat mahdollisia. Lähdekirjallisuutenani on ”Uniting for Peace” -päätöslause ja muuna tutkimuskirjallisuutena päätöslausetta käsittelevät artikkelit, YK:n Peruskirja sekä YK:n muodostumista ja veto-oikeutta käsittelevä tutkimuskirjallisuus. Veto-oikeus ja sen aiheuttamat ongelmat ovat yksi päätöslauseen laukaisseista tekijöistä ja siksi se on huomioitu tutkielmassa laajasti. Muuna kirjallisuutena olen hyödyntänyt kansainvälisen politiikan tutkimuskirjallisuutta, joka selittää valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden yhteistoimintaa ratkaistakseni yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston toimijuuteen liittyviä ongelmia. Kapseloitujen intressien teoriassa luottamus on kolmiosainen relaatio, jossa luottaja A luottaa luotettuun B asiassa x. Luottamuksesta on kyse, jos luottaja A uskoo tai tietää että on luotetun B intressien mukaista ottaa A:n relevantit intressit huomioon relevanttina aikana. Kapseloinnissa olennaista on, että luotettu on motivoitunut toimimaan luottajan erityisten intressien mukaisesti, koska kyseessä on juuri luottaja ja tämän intressit, eivätkä kenenkään muun. Luotettavuus määrittyy tähän nojautuen luotetun sitoutumiseksi luottajan erityisten intressien täyttämiseen. Tutkielmassa yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston jaetuksi intressiksi on määritelty kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpito. YK:n Peruskirjan, sen historian ja ”Uniting for Peace” -lause eivät kuitenkaan riitä perustelemaan kapseloitujen intressien teorian valossa yleiskokouksen luottamusta turvallisuusneuvoston pysyviin jäsenvaltioihin yksimielisessä päätöksenteossa ja siten kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että Peruskirja, joka on kaikkien YK:n jäsenvaltioiden hyväksymä sopimus YK:n päämääristä ja periaatteista, tekee luottamuksen tyhjäksi. Jos neuvoston pysyvät jäsenvaltiot toteuttavat yleiskokouksen intressejä Peruskirjan motivoimina, ne noudattavat vain hyväksymäänsä sopimusta eivätkä aidosti kapseloi yleiskokouksen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen intressiä. ”Uniting for Peace” -lauseen tulkitseminen yleiskokouksen oman luotettavuuden osoittamiseksi jää kuitenkin positiiviseen valoon. Päätöslauseessa yleiskokous luo erilaisia komiteoita, asiantuntijapaneelin sekä siirtokäytännön, joiden tarkoituksena oli tehostaa, turvata ja ylläpitää sekä kollektiivista toimintaa että kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpito. Yleiskokous siis osoittaa päätöslauseen kautta motivaationsa toimia sekä koko turvallisuusneuvoston että YK:n kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisen intressin mukaisesti.

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää millainen suhde käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” välillä vallitsee 1200- ja 1300-lukujen taitteessa eläneen saksalaisen teologin Mestari Eckhartin mystiikanteologiassa. Lisäksi on tarkoitus selvittää mitä tuon suhteen kautta on mahdollista paljastaa Eckhartin mystiikanteologiasta laajemmin. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi ja päälähteinä käytetään Eckhartin saksankielisiä saarnoja. Erityisesti analysoidaan Eckhartin Martta-Maria -perikooppia (Lk.10:38–42) käsitteleviä saarnoja Pr.86 ja Pr.2. Lisäksi lähteinä käytetään muita Eckhartin saksankielisiä saarnoja ja muuta tuotantoa siinä määrin kuin niiden mukaan ottaminen auttaa paremmin ymmärtämään saarnojen intentioita. Jo ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista lähtien Luukkaan evankeliumin kertomus Martasta ja Mariasta on ollut aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän locus classicus. Siksi tutkimuskysymykseen vastaamiseksi on valittu juuri Eckhartin sitä käsittelevät saarnat. Itse tutkimuskysymyksen valintaan on vaikuttanut puolestaan se, että Eckhart tulkitsee perikooppia häntä edeltävästä tulkintatraditiosta selvästi poikkeavalla tavalla ja nostaa Martan sisaruksista edistyneemmäksi. Tutkimus etenee seuraavalla tavalla. Luvussa 2 avataan käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” sisältöä sekä käsitellään kysymystä siitä miten niiden välistä suhdetta on kirkon historiassa tulkittu. Se tapahtuu esittelemällä kolme keskeistä tulkintalinjaa: normaalikirkollinen, monastinen ja mendikanttisääntökuntien tulkinta. Luvussa 3 käydään läpi Eckhartin elämää, tuotantoa ja harhaoppisuustuomiota sekä hänen teologiansa keskeisiä jäsentäviä periaatteita. Koska Eckhart on suomalaiselle yleisölle verrattain tuntematon teologi, aihetta käsitellään hieman laajemmin kuin pro gradu -tukielmassa on yleensä tapana. Luvussa 4 perehdytään Martta-Maria -perikooppiin ja sen pitkään tulkintahistoriaan. Luvussa 5 analysoidaan Eckhartin saarna Pr.86, luvussa 6 Pr.2. Luvussa 7 tutkimuksen tulokset kootaan yhteen. Eckhartin saarnoja analysoimalla paljastuu, että hän tulkitsee aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän suhteen häntä edeltävästä traditiosta poikkeavalla tavalla. Eckhartia edeltävänä aikana kontemplatiivisia pyrkimyksiä ja Mariaa oli pidetty kristillisessä kirkossa aktiivista elämää ihailtavampana ja ansiollisempana jo tuhat vuotta. Siihen oli vaikuttanut erityisesti se, että 400-luvulta lähtien aina 1200-luvulle asti luostarit olivat Länsi-Euroopan sivistyksen ja teologian keskuksia. Sen vuoksi juuri monastisia ihanteita – erityisesti kontemplatiivisia pyrkimyksiä Jumalan välittömään katselemiseen – pidettiin pitkään kristillisen elämän ihanteina. Eckhart on kuitenkin osa uutta tulkintatraditiota jossa perinteisen klausuurin rajat pyrittiin laajentamaan luostarin muureista koskemaan koko maailmaa. Tämä uusi tulkintatraditio oli ominaista erityisesti mendikanttisääntökunnille (fransiskaanit ja dominikaanit) sekä begiiniyhteisöille, joissa kontemplatiivinen ja aktiivinen elämä pyrittiin yhdistämään yhdeksi kristilliseksi elämäksi. Tutkimuksessa käy ilmi, että suhteessa laajempiin tulkintatradition linjoihin, Eckhart voidaan liittää luontevasti osaksi näiden sääntökuntien uusia orastavia tulkintoja. Niiden mukaan kristillistä täydellisyyttä ei tavoiteta kääntymällä pois päin maailmasta vaan sitä kohti. Sen on kuitenkin tarkoitus tapahtua niin, että aktiivisuus maailmassa nousee kontemplatiivisesta elämänmuodosta käsin. Toisaalta tutkimuksessa paljastuu myös, että Eckhart menee vielä edellä mainittuja uusia tulkintojakin pidemmälle. Mendikanttisääntökunnissa kontemplatiivisuus säilytti yleensä vielä jonkinlaisen ensisijaisuuden aktiivisuuteen nähden, siihen valmistavana ja sen mahdollistavana vaiheena. Eckhart saarnaa kuitenkin niiden täydellisen ykseyden ja samanaikaisuuden puolesta. Hänelle täydellisyyttä edustaa Betanian sisaruksista Martta joka on ”neitsyt-vaimo”, koskematon ja puhdas, mutta joka kuitenkin samalla synnyttää. Neitsyyden ja vaimouden täydellisen samanaikaisuuden korostaminen nousee puolestaan Eckhartin voimakkaasta sitoutumisesta uusplatoniseen metafysiikkaan. Eckhartin ontologia on ”dynaamista ontologiaa”, jossa kaikki ymmärretään Jumalan yliajalliseksi emanaatioksi. Tulkitsemalla mm. Proklosta, Eckhart esittää, että kaikki luotu on olemassa ensisijaisesti ja täydellisenä ikuisuudessa syntyvässä Pojassa ja vain formaalisesti ja vajavaisella tavalla havaittavassa todellisuudessa. Kristillinen täydellisyys on Eckhartille paluuta tuohon varsinaiseen olemiseen ikuisuudessa syntyvässä Pojassa. Paluu tapahtuu irrottautumalla (abegescheiden) kuvista (bilde) eli hyväksymällä, että Jumala ei ole missään käsitteissä, eikä häntä tavoiteta samoin kuin olemassa olevat asiat tavoitetaan. Sikäli kun ihminen riisutaan riippuvuudestaan kuvista, sikäli hän murtautuu (durchbrechen) takaisin siihen perustaan (grunt) jossa Poika ikuisesti syntyy. Perustasta käsin ihmisen on puolestaan mahdollista synnyttää sellaista aktiivisuutta ja toimintaa, joka ei ole itsekkyyden ja egon tahraamaa suorittamista ja kaupankäyntiä. Tutkimuksessa käy ilmi myös se, kuinka keskeinen rooli ymmärryksen (intellectus) kategorialla on kuvista luopumisen prosessissa ja Jumalan kaltaisuuden realisoitumisessa ihmisessä. Juuri ymmärtämisaktin (intelligere) puolesta ihminen on Eckhartin mukaan eniten Jumalan kaltainen ja osa Jumalan ikuisuudessa tapahtuvaa emanaatiota.