Browsing by department "Institutionen för världens kulturer"

Tutkimukseni keskittyy sovinnontekoprosessin tarkasteluun Japanin ja Etelä-Korean välillä jo kauan maiden suhteita hiertäneen lohtunaisongelman näkökulmasta. Vaikka tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista on aikaa jo kymmeniä vuosia, lohtunaiset alkoivat puhumaan kokemuksistaan vasta 1990-luvulla, mistä lähtien ongelma on hiertänyt aktiivisesti maiden välejä. Vielä tähänkin päivään mennessä Japanilla ja Etelä-Korealla on toisistaan poikkeavat katsantokannat sen suhteen, oliko lohtunaisjärjestelmä Japanin valtion järjestelmällisesti johtamaa seksiorjuutta vai naisten omasta vapaasta tahdosta tapahtunutta prostituutiota. Aineistonani toimii kaksi Japanin suurimpiin sanomalehtiin lukeutuvaa sanomalehteä: liberaalimpaa lähestymistapaa edustava Asahi shinbun ja konservatiivisempaa otetta edustava Yomiuri shinbun. Tutkimani aineisto levittäytyy vuoden 2015 kesäkuun alusta saman vuoden lokakuun loppuun. Vuosi 2015 merkitsi 70:ttä juhlavuotta Etelä-Korean vapautumisesta Japanin vallan alaisuudesta, minkä lisäksi samainen vuosi toimi 50:nä juhlavuotena normalisaatiosopimuksen allekirjoittamiselle maiden välillä. Hakusananani toimii lohtunais-sanaa tarkoittava japaninkielinen ianfu-termi, jonka avulla olen valinnut tutkimani artikkelit. 2000-luvulla on yhä enenevissä määrin alettu puhua "sovinnonteosta" kriisitilanteen ohittaneista maista puhuttaessa. Kuitenkaan mitään tarkkaa määritelmää tai suoranaista teoriakehystä termin ympärille ei ole vielä kehitetty. Yksi työni päämääristä onkin ensin selvittää, mitä termi "sovinnonteko" käytännössä tarkoittaa ja mistä toisista oleellisista teemoista käsite muodostuu. Yhdistelemällä kehittämääni sovinnonteko-teoriakehystä kvalitatiiviseen teorialähtöiseen sisällönanalyysiin pyrin tutkailemaan kuinka sovinnonteko-teoriakehyksestä nousevat analyysiyksiköt esiintyvät kummankin lehden lohtunaisiin keskittyvässä raportoinnissa. Selvitän myös miltä maiden välinen sovinnontekoprosessi vaikuttaa lohtunaisongelman osalta lehtien raportoinnin välityksellä saadun kuvan pohjalta, minkä lisäksi pohdin voisiko lohtunaisongelman lopullisella sopimisella todella saavuttaa vahva sovinnonteon taso maiden välille. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että sovinnonteko-konseptia tarkastelleista tutkijoista kaikilla on omat käsityksensä sen suhteen mitä termi käytännössä tarkoittaa, mutta tietyt ideakokonaisuudet nousevat esille melkein kaikkien tutkijoiden pohdinnoissa: historian ja menneisyyden vääryyksien molemminpuolinen tunnustaminen; uudet luottamuksentäytteiset, rauhaan tähtäävät suhteet ihmisten välillä; sekä vastuun ottaminen väärintekijän osalta ovat kolme pääpiirrettä, jotka ovat olennaisia sovinnonteon kannalta. Siirtymäkauden oikeus, anteeksianto ja sovinnonteon erotteleminen poliittiseen ja yksilölliseen ulottuvuuteen sekä näiden kahden eri tason näkeminen sekä prosessina että lopputulemana ovat teemoja, jotka nähdään tutkijoiden keskuudessa oleellisina vaikuttajina sovinnonteon taustalla. Japanin ja Etelä-Korean kohdalla myös ideat vahvasta ja heikosta sovinnonteosta; anteeksipyynnön tärkeydestä anteeksiannon rinnalla sekä kansalaisyhteiskunnan roolin tärkeydestä ovat asioita, jotka tulisi ehdottomasti ottaa huomioon maiden välisessä suhteidenrakennusprosessissa. Asahi pyrkii raportoinnillaan selkeästi kannattamaan ns. pro-lohtunaisongelma -puolta, joka kannattaa Etelä-Korean edustamaa käsitystä totuuden esilletuomisesta, minkä lisäksi artikkelit ovat Yomiuriin verrattuna useammin objektiivisen informatiivisia kuin raskaan mielipiteellisiä. Yomiuri toimii puolestaan konservatiivisen Japanin puolestapuhujana sekä korealaisen hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan suurena kriitikkona, joka näkee syyn lohtunaisongelman ratkaisemattomuudelle olevan Etelä-Koreassa. Monet tutkimistani analyysiyksiköistä näyttivät toteutumisensa puolelta puutteelliselta ja viittasi näin myös siihen suuntaan, ettei maiden välinen sovinnontekoprosessi näytä lohtunaisongelman osalta olevan vahvalla pohjalla. On mielestäni myös kyseenalaista väittää, että ainoastaan lohtunaisasian ratkaiseminen toisi lopullisen, vahvan sovinnonteon maiden välille, vaikka se toimisi varmasti suurena edistysaskeleena maiden välisessä suhteidenrakennusprosessissa.

Tutkielmassa tarkastelen sitä, millainen sukupuolijärjestelmä rakentuu kolmessa sukupuoleen liittyvässä siirtymäriitissä: ulostulossa itselle, ulostulossa muille ja lääketieteellisessä sukupuolenkorjausprosessissa. Sukupuolenkorjausprosessia tarkastelen toisaalta sitä säätelevien virallisten dokumenttien, toisaalta kokemuskertomusten kautta. Kutsun työssä sukupuolijärjestelmää sukupuoliuskonnoksi korostaakseni sen yhteisöllisyyttä ja vaikutusta yksilöiden maailmankuvaan. Tutkimuksen teoriataustan muodostavat sosiokonstruktivismi, uskontososiologinen tutkimusperinne ja queerfeministinen, kriittinen tutkimusote. Työssä rakennan aiempaan tutkimukseen perustuvan kriittisen rituaalitutkimuksen analyysimallin, jonka avulla aineistoa analysoin. Tutkimuksessa käyttämäni sisällönanalyysin aineistona ovat seitsemän muunsukupuolisen henkilön ja yhden transsukupuolisen miehen yksilöhaastattelut, jotka toteutin teemahaastatteluna Helsingissä ja Tampereella joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014. Lisäksi käytän aineistona lakitekstejä (erityisesti vuoden 2002 translaki) ja niiden laatimisperusteita, sekä näihin liittyviä ministeriöiden raportteja ja järjestöjen (mm. Seta ry, Trasek ry, Amnesty International, YK) raportteja ja kannanottoja. Työn keskeinen tulos on, että virallisten dokumenttien sukupuoliuskonto ja haastatteluissa rakentuva vaihtoehtoinen tulkinta sukupuolesta ovat kaksi erilaista järjestelmää. Edellisen, “valtavirtasukupuoliuskonnon”, keskeisiä ajatuksia ovat sukupuolen kaksijakoisuus (mies-nainen), sukupuoli-identiteetin pysyvyys ja sukupuoliero yhteiskuntaa ylläpitävänä voimana. Jälkimmäiseen, “queer-sukupuoliuskontoon” kuuluvat sukupuolen moninaisuus (esim. mies-nainen-muu-ei mikään), sukupuolen itsemäärittämisoikeus ja pyrkimys vapauteen yhteiskunnan sanelemasta sukupuolesta. Erilaisuudestaan huolimatta järjestelmät eivät ole toisistaan täysin erilliset. Valtavirtasukupuoliuskonto ei tunnusta queer-sukupuoliuskonnon olemassaoloa vaan tekee muut sukupuolet näkymättömiksi; queer-sukupuoliuskonnon olemassaolon perusta on valtavirtasukupuoliuskontoa kohtaan osoitettava kritiikki. Yksi tutkielman keskeisiä metatasoisia teemoja on tutkimuksentekijän tasapainottelu toisaalta tutkijuuden ja aktivismin, toisaalta tutkijuuden ja sisäryhmäläisyyden välillä. Tutkimuksen julkilausuttu poliittinen tavoite on lisätä tietoa muunsukupuolisuudesta ja näin edistää vähemmistösukupuolten asemaa yhteiskunnassa. Työ on ensimmäinen suomalainen muunsukupuolisuutta käsittelevä opinnäyte.

Tutkielmassa selvitetään, millaista uskonnollis-poliittista retoriikkaa Iranin puhujat käyttävät Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa. Tärkeimpänä pyrkimyksenä tutkielmassa on löytää evidenssiä sen puolesta tai sitä vastaan, että Iranin tapauksessa islam ja sen totuudet ovat jotakin universaalille politiikan tekemiselle otollista. Keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on siis Puhuvatko Iranin edustajat uskonnosta Yhdistyneiden Kansakuntien poliittisella alustalla siten, että uskonto näyttäytyy neutraalina politiikkaan soveltuvana käsitteenä? Lähestyn neljäätoista vuosina 2000-2010 pidetyistä puheesta koostuvaa aineistoa tarttumalla teemoihin, joita uskonnollista retoriikkaa sisältävistä puheista nousee. Teemoja ovat Jumalalla oikeuttaminen, negatiivisten toimijoiden tunnistaminen, länsimaavastaisuus ja muu vahva ideologisuus, käsitys henkisyydestä, islamin erinomaisuus sekä populismin ja uskonnon käsitepari. Tieteellisenä metodina tutkielmassa on retorinen analyysi. Yleiskokous on Yhdistyneiden Kansakuntien monikansallisista puheenpitoareenoista demokraattisin ja läpinäkyvin, minkä vuoksi juuri siellä pidetyt puheet ovat muun muassa median kannalta kiinnostavia ja siten erityisen merkittäviä. Yhdistyneet Kansakunnat on syntyvaiheistaan alkaen muotoutunut länsimaiseksi poliittiseksi instituutioksi, jossa uskonnollinen puhe on aina jossain määrin poikkeavaa. Iran puolestaan edustaa teokratiaa ja uskonnollista fundamentalismia, joten Iranin kohdalla uskonnon kuuluu näkyä kaikilla elämän osa-alueilla. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa Iran siis asettuu sen omista ideologisista lähtökohdista vahvasti poikkeavalle alustalle. Juuri ideologisen taustan keskeisyyden vuoksi tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa islamin ja politiikan keskinäinen suhde tarkasteltuna fundamentalismiin liitettävien teoreettisten käsitteiden kautta. Tärkeä kontekstuaalinen huomio tutkielma-asetelman kannalta on myös Iranin haastavat suhteet sekä Yhdysvaltoihin että Israeliin, mikä selittyy tutkielmassa selvennettävillä lähihistorian tapahtumilla. Sekulaarista alustasta huolimatta puheissa on nähtävissä runsaasti uskonnollista retoriikkaa. Iran edustaa yleiskokouksessa uskonnollista fundamentalismia ja länsimaavastaisuutta, mutta sitäkin enemmän Amerikan-vastaisuutta. Iranin mukaan islamin maailmanlaajuinen omaksuminen toisi rauhan, ja islamin avulla voidaankin luoda keskusteluyhteyksiä kansojen välille. Puheiden mukaan islam siis on monoteismin lähtökohta, mutta myös myös toimiva diplomatian väline.

Tutkielmassa tutkitaan suomalaisten nuorten stereotypioita juutalaisista, muslimeista, uskonnottomista ja evankelisluterilaisista. Nuorten stereotypioita on tutkittu kyselylomakemenetelmällä. Kyselylomake on rakennettu stereotypioiden sisältöjä käsittelevän mallin avulla, joka myös toimii tutkielman teoriana. Kysely on tehty yhden suomalaisen kaupungin lukion oppilaille. Stereotypiat on jaettu uskomus jonkun ryhmän ominaisuuksista, piirteistä ja käyttäytymisestä. Stereotypiat ovat siis kuvia jostain sosiaalisesta ryhmästä. Stereotypiat vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, käsityksiin muista ihmisistä ja sitä kautta sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tämän vuoksi niitä on tärkeää tutkia. Stereotypioiden sisältöjä käsittelevän mallin mukaan stereotypioiden sisältöön vaikuttaa havainnot siitä koetaanko toinen ryhmä ystäviksi vai vihollisiksi ja kykeneväisiksi toteuttamaan aikomuksensa. Toisin sanoen havainnoidaan sitä onko toinen ryhmä lämmin vai kylmä ja pätevä vai pätemätön. Havainnot vaikuttavat siihen muodostuuko stereotypiasta myönteinen vai kielteinen. Lämpö- ja pätevyyshavainnot vaikuttavat syntyneisiin tunteisiin ja reaktioihin havaittua ryhmää kohtaan. Tutkimuksen tuloksista ilmenee, että nuoret näkevät niin evankelisluterilaiset kuin uskonnottomat positiivisesti kummallakin havaintoulottuvuudella. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden uskontojen edustajat nähdään sisäryhmän osaksi Suomessa. Heitä ihaillaan ja autetaan sekä aktiivisesti että passiivisestikin, mistä johtuen heillä on helppo toimia suomalaisessa yhteiskunnassa. Evankelisluterilaisten ja uskonnottomien stereotypia ei vaikeuta sosiaalista kanssakäymistä. Juutalaisten ja muslimien lämpö- ja pätevyyshavainnot olivat ristiriitaisia suhteessa teoriaan. Juutalaiset nähtiin keskiverroiksi kummallakin ulottuvuudella. Tutkielman teoria ei ole riittävä vastamaan siihen, mitä keskivertovastaukset tarkoittavat. Yllättävän suureen määrään keskivertovastauksia on voinut vaikuttaa haluttomuus vastata tai koettu ryhmän vieraus. Toisaalta keskivertovastaukset voivat ilmaista sitä, että juutalaisten stereotypia on mahdollisesti muuttunut. Heitä ei enää nähdä kylminä ja pätevinä, kuten aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet. Muslimit nähtiin kylmiksi ja keskivertopäteviksi. Tulosten perusteella muslimeita on vaikea sijoittaa mallin stereotypioihin, siitä huolimatta heidän stereotypiansa on negatiivinen kylmyyshavainnon vuoksi. Kylmyyshavainto vaikuttaa siihen, että heidän toimintansa motiiveja epäillään. Epäselväksi jäi kokevatko nuoret muslimit itsensä kykeneväisiksi toteuttamaan aikomuksensa vai ei. Muslimit olivat ainoa uskonnollinen ryhmä, jonka nuoret näkivät negatiivisesti. Tästä voi seurata se, että muslimeilla saattaa olla vaikeuksia toimia suomalaisten nuorten kanssa.

Tässä tutkielmassa käsitellään naisiin kohdistuvan väkivallan representaatioita italialaisessa mediakuvastossa. Tutkielmassa selvitetään, millaista kuvaa väkivallasta annetaan, millaisia syitä ja seurauksia väkivallalle esitetään ja miten käsityksiä sukupuolesta tuotetaan erilaisissa mediateksteissä. Lisäksi tutkielmassa tuodaan esiin mediakuvaston erilaisia valta- ja arvoasetelmia sekä analysoidaan näiden pohjalta muodostuvaa kuvaa italialaisesta yhteiskunnasta. Tutkielma rakentuu kolmen pääteeman kautta, joita ovat väkivallan intersektionaalisuus, tilallisuus ja ideologiat. Teemoista ensimmäinen tarkastelee väkivaltaan vaikuttavia risteäviä identiteettikategorioita, toinen väkivallan ilmenemisen tiloja ja kolmas väkivallankäyttöön liitettyjä tunteita. Tutkielmassa tehdään kriittistä diskurssianalyysia nostamalla esiin aineistossa ilmeneviä väkivallan selitysmalleja ja haastamalla niiden vallitsevia näkemyksiä. Aineisto koostuu italialaisesta mediakuvastosta, jota on koottu puolen vuoden ajan aikavälillä 01.06.2015–30.11.2015. Media-aineistoon on valikoitu väkivaltaa faktapohjaisesti selittämään pyrkivät julkaisut, kuten uutiset ja dokumentit. Pääaineisto koostuu kahdesta Italian suurimmasta sanomalehtijulkaisusta, Corriere della Serasta ja La Repubblicasta, sekä parisuhdeväkivaltaa käsittelevästä draamadokumenttisarjasta Amore Criminale. Tutkimustulokset osoittavat, että italialaisessa mediassa käsitys kahdesta perinteisestä toisiaan täydentävästä sukupuolesta elää vahvana. Väkivallan ymmärrys rakentuu näiden sukupuoli- ja seksuaalisuuskäsitysten varaan ja on siten heteronormatiivista. Aineistossani uusinnetaan kuvaa Italiasta patriarkaalisena kulttuurina, jossa miehellä on ylin päätäntävalta, jolloin esimerkiksi perheväkivalta näyttäytyy miehelle kuuluvana kuritusoikeutena. Naisen arvo määräytyy perinteisten vaimon ja äidin roolien kautta, joskin nämä roolit vaikuttavat eri tavoin väkivallan suhtautumistapoihin. Vaimoon kohdistettu väkivalta on oikeutetumpaa, mutta jos naisella on lapsia, väkivaltaan suhtaudutaan jyrkemmin ja äidin roolin tärkeyttä ja pyhyyttä korostaen. Tutkimukseni perusteella italialaisissa mediadiskursseissa vallitsee ainakin kaksi eri tapaa, joilla mahdollistetaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Näistä ensimmäinen korostaa väkivallan sattumanvaraisuutta ja hallitsemattomuutta, toinen puolestaan vierittää vastuuta väkivallasta sen kohteelle. Väkivalta sidotaan osaksi tunteita, päihde- tai mielenterveysongelmia, jolloin väkivallan tekijän ei edellytetä hallitsevan tekojaan. Väkivaltaa kohdanneita naisia syyllistetään väkivallasta esimerkiksi heidän luonnettaan, siveyttään tai toimintatapojaan kyseenalaistamalla. Tutkimuksessa esiin nouseva heteronormatiivisuus peittää alleen naisten oman väkivaltaisuuden ja uusintaa jakoa väkivaltaisten miesten ja väkivallasta kärsivien naisten välillä. Tutkielman lopputulos on, että naisiin kohdistuvan väkivaltaongelman taustalla piilee sukupuolten välinen epätasa-arvo, jossa nainen nähdään lähtökohtaisesti miestä alempiarvoisena. Väkivallan olemassaolo ja jatkuminen mahdollistuvat alistavien käytänteiden ja epätasa-arvoa uusintavien diskurssien kautta.

Karelia has numerous questions regarding to whom its soul belongs with accompanying loyalties, identities and senses of belonging. Underlying assumptions may affect personal, political or business perceptions. Through explorations in discourse through selections of memory, ontology and reality we examine the necessity to rethink perceptions about Russian and Finnish relations as seen in the Karelian borderlands. Further, addressing how Karelia is constructed in Soviet literature and more contemporary opinion. Discourse from two periods of time is digested to reflect on the nature of knowing, remembering, learning and realizing. I include Soviet novels from 1940s to the 1980s about Karelia and newspaper letters to the editor and editorials from 2000 to 2015 to serve as gauges of perceptions and time periods. The discourse is examined for patterns and evidence of perceptions. The examined discourses suggest there is a disconnection between knowing and experiencing. Evidence is seen through government steering committees in Soviet literature and in memory and political exposure in popular opinion. Communicative acts in Soviet literature and published opinion pieces show how Karelian discourse can be affected. By addressing these perceptions we create opportunities to develop more realistic knowledge to aid in personal, political or business relations.

Pro gradu -tutkielmani aihe liittyy kognitiivisen uskontotieteen (KU) tutkimusparadigman mahdollisuuteen tieteellisesti tutkia ja jäsentää uskonnollisen ajattelun ylikulttuurista olemusta. KU on poikkitieteellinen ja ylikulttuurisuuteen tähtäävä tutkimussuuntaus uskontotieteessä ja se hyödyntää tutkimuksessa kognitiivista psykologiaa, neurotiedettä, evoluutioteoriaa ja filosofiaa. Oletusarvona KU:ssä on ollut, että uskontojen väliltä on löydettävissä ylikulttuurisia yhtenevyyksiä uskonnollisten uskomusten olemuksesta, mikä taas juontaa juurensa ihmismielen ja -aivojen universaaliin samankaltaisuueen. Tutkimuskysymyksenä on tarkastella missä määrin KU kykeneekään jäsentämään ylikulttuurisesti uskonnollista ajattelua. Huomiota kiinnitän kriittisesti KU:n teorioiden tarkasteluun ja tieteenfilosofisesta perspektiivistä siihen, millaiset teoreettiset taustaoletukset KU:ssä tuntuisivat vaikuttavan. Teknisesti tutkielmani on kirjallisuuskatsaus ja nojautuu systemaattiseen analyysiin eli tekstin ja aiempien tutkimusten kriiittiseen metatutkimiseen. Tutkielmani alkaa käsittelemällä tieteenfilosofisesta näkökulmasta sitä, mikä on KU:n suhde tietoteoreettiseen naturalismiin ja reduktiiviseen selittämiseen. Luvusta käy ilmi, että KU on metodologisesti neutraali tieteenala, joka pyrkii tietoteoreettiseen reduktioon eli selittämään uskonnollista ajattelua ikään kuin alemmilta tasoilta. Määrittelen, että KU:n alaan kuuluu sekä psykologisia että biologisia tutkimusintressejä, minkä seurauksena ala on moniulotteinen nimestään huolimatta. Neuroteologia on osa uskonnon luonnontieteellisempää tutkimusta, jossa tarkastellaan keskushermoston yhteyttä uskonnollisuuteen: tutkimuksessa on huomattu, että kognitiivinen elementti on usein läsnä uskonnollisessa kokemuksessa. Näin ollen KU:n teorioita tarvitaan ymmärtämään psyykkisiä prosesseja, jotka vaikuttavat uskonnollisten uskomusten muodostumiseen että leviämiseen ihmisyhteisöissä. Representaatio tarkoittaa mielen tietoedustusta, joka ohjaa ajattelua ja käyttäytymistä. Keskeiset psykologiset mekanismit, jotka mahdollistavat uskonnollisen ajattelun ylikulttuurisesti ovat taipumus heijastaa päämäärähakuisia agentteja todellisuuteen (mielen teoria), agentin tunnistamisen mekanismi sekä mielen sosiaaliset päättelyjärjestelmät, jotka arvioivat eri ilmiöden sisältämän informaation strategista merkitystä sosiaalisen elämän kannalta. Ylikulttuurisissa uskonnollisissa representaatioissa keskeisintä on tavanomaisesta poikkeavat päämäärähakuiset toimijuudet (intuitionvastainen agenttius), joilla oletettavasti on kyky ymmärtää ihmisten psyykkisiä tiloja. Esitän, että KU:n tarkastelemat mielen mekanismit ovat luonteeltaan implisiittisiä (tiedostamattomia) ja nopeita. Suurin mielenkiinto kohdistuu tutkimuksessa teologisesti korrektin ajattelun sijasta kansanomaiseen uskontoon. Kognitiotieteellisesti KU tuntuukin nojautuvan oletukseen siitä, että uskonnollinen ajattelu perustuu vahvasti intuitiiviseen oppimiseen. KU:n tutkijoita tuntuu osittain teoreettisesti ohjaavan oletus uskonnollisten representaatioiden nativistisesta luonteesta (sisäsyntyisyydestä) eli ympäristön merkitys on pieni niiden synnyssä. Nativistisuus uskonnollisten uskomusten muodostumisessa vaikuttaisi pohjautuvan psykologian piirissä esitettyyn teoriaan mielen modulaarisuudesta, jossa moduuli viittaa alasidonnaiseen, implisiittiseen ja nopeaan mielen tai aivojen toiminnalliseen yksikköön. KU:n tarkastelemat mielen mekanismit vaikuttavat monen tutkijan mukaan olemuksellisesti toimivan moduulien kaltaisesti. Usea KU:n pioneereista tuntuu saaneen vaikutteita tästä mielen modulaarisuus-teoriasta, joka on tosin ongelmallinen. Tämän lisäksi keskittäessään huomion implisiittiseen uskonnolliseen ajatteluun KU ei välttämättä kiinnitä tarpeeksi huomiota kulttuuristen mallien (kulttuurisesti opitun tietoaineksen) merkittävään vaikutukseen ihmisen ajattelu- ja toimintaprosessien kannalta. Tutkielmasta käy ilmi, että implisiittiset uskonnolliset uskonnolliset ovat suuntaa-antavia vaikuttimia ihmisen toiminnalle, joskin vetoaminen kulttuuristen mallien merkitykseen on välttämätöntä ymmärtääksemme uskonnollista ajattelua ja käyttäytymistä tarkemmin. KU tarjoaa mahdollisuuden jäsentää uskonnollista ajattelua ja uskonnon ilmiötä ottamalla huomioon ylikulttuurisesti uskonnon perheyhtäläisiä piirteitä. KU:ssä uskontoa voidaan lähestyä avoimella kategorialla, mutta on arvokasta, että KU omaa käsitteitä ja hypoteeseja, jotka pohjautuvat nykyaikaiseen tietoon ihmismielestä sekä tarjoavat mahdollisuuden empiiriseen testattavuuteenkin. Tutkielmasta tulee esille, että KU:n anti on intuitiivisten uskonnollisten uskomusten muodostumisen tutkimisessa, joskin tulevaisuudessa tarkempi ymmärrys näiden intuitiivisten representaatioiden ja toisaalta kulttuuristen mallien pohjalta muodostettujen representaatioiden välisestä suhteesta olisi hyödyllistä.

Opinnäytetyön aiheena on pyhän käsitteen ilmeneminen suomalaisessa romanikulttuurissa. Tarkasteltavina ovat kysymykset siitä, mitä asioita suomalaiset romanit kohtelevat pyhinä ja kuinka tämä näkyy romanien arkipäivän toiminnassa käytöksen ja puheen tasolla. Kolmantena kysymyksenä on pyhään liittyvien käyttäytymismallien vaikutus romaniyhteisöön kuulumisen määrittelyssä. Tutkimuksen aineiston muodostavat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Romaninauhoitukset 1960- ja 1970-luvuilta ja ROM-SF-keräys vuosilta 1998–2000. Näistä kahdesta arkistolähteestä lopullisessa tutkimuksessa on mukana yhteensä 55 haastattelua. Lisäksi aineistona käytetään vuosina 2013–2016 kerätyn havainnointi- ja haastattelumateriaalin pohjalta kirjoitettuja kenttäpäiväkirjoja, joita on yhteensä kahdeksan kappaletta. Yhdessä nämä kolme aineistoa muodostavat sekä ajallisesti että maantieteellisesti laajan kokonaisuuden. Aineiston käsittely painottuu naiseuteen liittyviin kysymyksiin, mutta tutkielmassa on mukana eri- ikäisten miesten ja naisten näkökulmia. Tutkimuskysymyksiä lähestytään pyhään liittyvän teoreettisen viitekehyksen kautta. Aineistoa analysoidaan erityisesti pyhää yhteiskunnan kategoriana pitävän tutkimustradition avulla. Keskeisiä ovat symbolista puhtautta ja epäpuhtautta koskevat käsitteet sekä pyhän ja profaanin erottamiseen liittyvät teoriat. Puhtaus ja pyhyys yhdistetään usein toisiinsa, ja epäpuhtaus puolestaan liitetään profaaniuteen. Näiden käsiteparien kautta tutkielmassa tarkastellaan pyhään liittyvien kategorioiden esiintymistä suomalaisessa romanikulttuurissa. Opinnäytetyöstä ilmenee, että suomalaisten romanien tapakulttuurissa pyhään liittyvät ajatusmallit ovat voimakkaasti läsnä arkipäivän tilanteissa. Pyhinä kohdellut asiat tulevat esille erityisesti välttämiskäyttäytymisenä, jonka tarkoituksena on estää symbolisesti puhtaita ja likaisia asioita koskettamasta toisiaan. Epäpuhtauden ajatellaan leviävän, joten kosketuskiellot suojelevat puhtaita asioita saastumiselta. Toisaalta romaniyhteisössä pidetään pyhinä yhteisöä rajaavia ja sen muista erottavia asioita kuten romanikieltä, puhtaussäännöksiä, romanipukeutumista ja etnisyyttä. Näiden sisäryhmän ulkopuolisista erottavien tekijöiden ajatellaan ylläpitävän ideaalia romaniutta ja takaavan yhteisön jatkuvuuden. Romaniyhteisöön kuuluminen edellyttää pyhinä pidettyjen asioiden tuntemista ja niihin liittyvien normien noudattamista.

Tutkielma käsittelee keisarillisen Japanin armeijan käännöskulttuuria ja sotatulkkien toimijuutta vuosina 1937–1941. Sotatulkki on henkilö, joka toimii tulkkina armeijan piirissä. Hänen toimenkuvaansa voi kuulua muutakin kuin tulkkaamista, ja tulkkina voi olla tehtävään koulutettu ja palkattu henkilö mutta myös kielitaitoinen sotavanki tai vallatun alueen paikallinen henkilö. Tutkielman tavoitteena on selvittää laadullisen arkistotutkimuksen keinoin, millaisia piirteitä Japanin asevoimien käännöskulttuurissa oli ja millaisia toimijoita sotatulkit olivat. Lisäksi tutkimuksessa tehdään katsaus sotatulkkaukseen toisen maailmansodan ajan Saksassa sekä tarkastellaan Japanin vaiheita sodassa ja tulkkausopetuksen historiaa. Teoriaosiossa käsitellään käännöskulttuuria, pääomaa ja toimijuutta, joiden pohjalta tutkimusaineistoa analysoidaan. Käännöskulttuuri viittaa kääntämisen ja tulkkaamisen muodostamaan yhteiskunnallisesti merkitykselliseen toiminnalliseen kenttään, jota konventiot, normit, odotukset ja arvostukset määrittävät. Esimerkiksi eri toimijat ja käytännöt ovat osa käännöskulttuuria. Pääoma on taloudellisia, kulttuurisia tai sosiaalisia resursseja ja kykyjä. Pääomaa käyttämällä yksilö voi saavuttaa etuja sosiaaliseen vuorovaikutukseen osallistumisesta sekä kerryttää lisää pääomaa, kuten varallisuutta, tietoja, taitoja ja mahdollisuuksia toimia osana sosiaalista ympäristöään. Toimijuus on halua ja kykyä toimia, minkä toteutumiseen vaikuttavat esimerkiksi käännöskulttuuriin kuuluvat konventiot ja pääomaan kuuluvat resurssit. Tutkimusta varten kerättiin japaninkielinen primäärilähteiden aineisto The National Institute for Defense Studies (of the Ministry of Defense) -instituutin sota-arkistosta. Aineisto koostuu 213 dokumentista, jotka haettiin hakusanalla 通訳 (’tulkki, tulkkaus, tulkki-’) sähköisestä Japan Center for Asian Historical Records -tietokannasta. Aineiston perusteella käy ilmi, millaisissa tilanteissa sotatulkkeja tarvittiin. Tulkit olivat läsnä kuulusteluissa, neuvotteluissa, propagandan tuottamisessa ja välittämisessä sekä tulkkaamassa ulkomaalaisille vieraille. Tulkkien työtehtävät sisälsivät tulkkaamista, hallinnollisia tehtäviä, tiedustelua ja toimintaa eturintamalla, lehdistön valvontaa ja opettamista. Havainnot tulkkien monista tehtävistä ja rooleista täsmäävät aihepiirin aiempien tutkimusten tuloksien kanssa. Tyypillisen tulkin taustalta löytyi korkean tason koulutus vieraissa kielissä tai kulttuureissa tai oleskelu ulkomailla. Asevoimissa järjestettiin myös omaa tulkkikoulutusta, mikä edisti tulkkien tulkkaustaitoja ja pääomaa. Sopivaa koulutusta selvästi arvostettiin käännöskulttuurin piirissä. Tulkkauksen arvioitiin myös olevan kääntämistä haasteellisempaa, ja tulkkiehdokkaiden kyvyistä esitettiin joitakin arvioita, mikä on yllättävä löydös. Analyysivaiheessa selviää, ettei tutkimusaineisto sisällä laivaston dokumentteja, joten tutkimuksen tulokset pätevät vain keisarillisen Japanin armeijaan. Lisäksi arkistodokumentit koskevat enimmäkseen tarkoituksellisesti sotatulkeiksi rekrytoituja ja palkattuja henkilöitä eikä esimerkiksi tulkkeina toimineita sotavankeja. Tutkimusaineisto ei mahdollista tulkkien toimijuuden syvällistä tutkimista, mutta analyysi lisää tietoutta tulkeista ja tulkkaustoiminnasta keisarillisen Japanin armeijassa.

Tutkimuksessa tarkastellaan Kiinan ja Venäjän puolustusteollista yhteistyötä 2010-luvulla. Tut-kimuksen aluksi esitellään lähteet, keskeiset käsitteet ja teoria, jota hyödynnetään tutkimusai-neiston käsittelemisessä johtopäätöksissä. Lähteinä on käytetty kirjallisuutta sekä venäjän, kiinan ja englannin kielen tiedotusta 2010-luvun maiden välisistä sopimuksista. Teoriassa käsitellään Catarina Christianin asekauppateoriaa. Ensimmäisessä sisältökappaleessa pohjustetaan tutkimusta käsittelemällä Kiinan ja Venäjän puo-lustusteollisuutta ja maiden välisen yhteistyön kehitystä. Kiinalla ei 1950-luvulla ollut merkittä-vää kotimaista puolustusteollisuutta, ja se tukeutui pitkälti kommunistiliittolaisensa, Neuvostolii-ton, tuotantoon ja asiantuntijuuteen asevoimiensa varustamiseksi. Neuvostoliiton romahdettua Kiinan ja Venäjän välinen yhteistyö jatkui tiiviinä. Vaikka Venäjällä on suuret asemarkkinat myös Kiinan ulkopuolella, myös Kiina on ollut Neuvostoliitolle, ja myöhemmin Venäjälle, tärkeä kauppakumppani. Toisessa sisältökappaleessa tarkastellaan maiden välistä puolustusteollista yhteistyötä 2010-luvulla. 2010-luvulla Venäjä on säilyttänyt asemansa Kiinan suurimpana kauppakumppanina puolustusteollisuuden tarvikkeissa, vaikka Kiinan kokonaistuonnin määrä on laskenut kotimaisen puolustusteollisuuden kehityksen myötä. 2010-luvulla Kiinan kaksi suurinta Venäjältä tehtyä asehankintaa ovat olleet S-400-ilmatorjuntaohjusjärjestelmät ja 24 Su-35-hävittäjät. Lisäksi Kiina ja Venäjä ovat tiivistäneet yhteistyötä puolustusteollisuutta tukevilla aloilla. Mailla on enenevissä määrin yhteisiä tutkimus- ja tuotekehitykseen liittyviä projekteja ilmailuteollisuudessa, satelliitti-navigoinnissa, sekä mikroelektroniikassa. Viimeisessä kappaleessa esitellään johtopäätökset. Kiinan päämotiivi tehdä yhteistyötä ja kaup-paa Venäjän kanssa puolustusteollisuudessa ja oheisaloilla on teknologian siirto, kun taas Venäjä hyötyy taloudellisesti. 2000-luvulle asti Kiina kehitti kotimaista puolustusteollisuuttaan pääasias-sa tukeutuen venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen. Kiinan puolustusteollisuuden nopeiden kehitysten myötä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, Kiina on kiinnostunut enää vain Venäjän uusimmasta teknologiasta. Venäjä puolestaan kieltäytyy tuottamasta tai edes kokoa-masta kauppaamansa tuotantoa Kiinassa, eroten 1990-luvusta. Tästä huolimatta, Venäjän puolus-tusteollisuusalan yritysten merkittävä tulonlähde on ulkomaanvienti, mikä kannustaa venäläisyri-tyksiä tekemään yhteistyötä Kiinan kanssa.