Browsing by department "Käytännöllisen teologian laitos"

Tämä pro gradu-tutkielma etsii vastauksia kahteen tutkimuskysymykseen. Niistä ensimmäinen tutkimuskysymys on koko tutkimuksen tärkein ja siihen sisältyy koko etnografisen tapaustutkimuksen ydin ja tarkoitus: ”Millaista kulttuurien välinen vuorovaikutus on monikulttuurisessa oppimisympäristössä?”. Toinen tutkimuskysymys ”Miten oppilaat integroituvat helsinkiläisen alakoulun monikulttuuriseen oppimisympäristöön ja minkälaisia kulttuurisia erityispiirteitä oppilaissa on mahdollisesti havaittavissa?” havainnoi erityisesti oppilaita ST3, TP4 ja VP. Heidän havainnoimisensa antaa koko tutkielmalle lisää syvyyttä. Tämän tutkielman etnografinen tapaustutkimus koostuu kahdesta erilaisesta tutkimusmenetelmästä, jotka ovat etnografinen havainnointi helsinkiläisessä alakoulussa sekä tutkimusaineiston analysointi aineistolähtöisen ja osittain teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Ennen varsinaista etnografista havainnointia tutkielmaa alustettiin määrittelemällä sille ne olennaisimmat, mutta myös hyvin laajat käsitteet: ’kulttuuri’, ’vuorovaikutus’, ’monikulttuurisuus’ ja ’oppimisympäristö’. Käsitteiden määrittelyllä selkeytettiin niiden merkitystä juuri tässä tutkimuksessa. Tutkimusaineisto koostuu koulun rehtorin ja kahden valmistavan opetuksen opettajan kirjallisista vastauksista tutkielman ensimmäiseen tutkimuskysymykseen sekä kahdesta havainnointijaksosta valmistavan opetuksen oppilaiden parissa, jotka koottiin kirjalliseksi tutkimuspäiväkirjaksi. Tutkimuspäiväkirjan aineisto kerättiin oppilaiden parissa kevätlukukauden 2016 aikana helsinkiläisen alakoulun valmistavan opetuksen ryhmää seuraten, havainnoiden ja samalla avustaen. Havainnointijaksojen pohjana toimi pro gradu-tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys. Keskeisimpinä tutkimustuloksina voidaan todeta, että monikulttuurinen oppimisympäristö on jokaiselle valmistavan opetuksen oppilaalle turvallinen paikka olla ja oppia. Oppilaat luottavat aikuisiin ja luovat uusia ystävyyssuhteita koulun muiden oppilaiden kanssa eli integraatio ja vuorovaikutus mahdollistuvat. Monikulttuurinen koulu on kuin pienyhteiskunta eri kielineen, tapoineen, oppilaineen ja opettajineen. Kieli vaikuttaa jokaisen oppilaan oppimiseen ja identiteettiin jollain tapaa, mutta yksilöllisesti. Kieli merkitsee äidinkielen ja muiden kielien rinnalla myös kehonkieltä eri erilaisia eleitä ja ilmeitä. Oppilaiden välinen vuorovaikutus monikulttuurisessa oppimisympäristössä monipuolistuu ja kehittyy, kun yhteinen kieli oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen löytyy tai syntyy. Tähän pohjautuva tutkimustulos on myös se, että somalinkieliset oppilaat integroituvat tämän tutkielman pohjalta muita oppilaita nopeammin uuteen kulttuuriin ja oppimisympäristöön. Valmistavan opetuksen oppilaiden vuorovaikutustaidot monipuolistuvat, kun he oppivat puhumaan paremmin suomen kieltä.

Tutkimuksessa selvitetään psykoanalyytikko Pirkko Siltalan käsitystä kuolevan luovuudesta. Tutkimuksen kohteena ovat luovuuden edellytykset sekä ilmenemistavat. Lisäksi selvitetään hengellisyyden/uskonnollisuuden osuutta Siltalan kuolemaa koskevassa ajattelussa. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään Donald Winnicottin näkemystä luovuudesta. Siinä luovuus nähdään hyvään varhaiseen vuorovaikutukseen pohjautuvana ilmiönä ja kaikille ihmisille ominaisena potentiaalisena ulottuvuutena. Aineistona on 12 kappaletta Siltalan kirjoituksia, jotka käsittelevät kuolemaa. Kirjoitukset kattavat Siltalan kuolemaa koskevan ajattelun 1970-luvulta 2010-luvulle asti. Tutkimusmenetelmänä on teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tutkimuksesta selvisi, että luovuus edellyttää kehityksellisestä näkökulmasta symbolisaatio-kyvyn kehittymistä, jonka puolestaan edellyttää riittävän hyvää varhaista vuorovaikutussuhdetta lapsen ja tämän hoitajan välillä. Omaan lähestyvään kuolemaan suhtautumisen näkökulmasta luovuuden ilmeneminen edellyttää ainakin jossain määrin kuoleman hyväksymistä ja siihen kytkeytyvään suruprosessiin antautumista. Luovuus liittyy kiinteästi merkityksen löytämiseen. Luovuuden ja eheytymisen suhde voidaan nähdä dynaamisena, jolloin luovuuden tavoittaminen johtaa eheytymiseen ja eheytyminen puolestaan edellyttää luovuuden tavoittamista. Edelleen tuloksina todetaan, että luovuus ilmenee useilla eri tavoilla: 1) Terapeuttisesti sävyttyneessä vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa luovuus ilmenee kehittyvänä kykynä sanoittaa omia tunteitaan, mielikuviaan ja ajatuksiaan. Vuorovaikutussuhteessa luovuus ilmenee myös kuolevan ruumiillisuuden kautta niin ruumiin muistiin tallentuneiden kokemusten työstämisen kautta kuin varhaislapsuutta muistuttavien regressiivisten tarpeiden heräämisenä suhteessa toiseen ihmiseen. 2) Myös unet ilmentävät kuolevan luovuutta: toisaalta auttaen työstämään erilaisia yksilölle tärkeitä asioita ja toisaalta auttaen kuoleman hyväksymisessä. 3) Luovuus ilmenee myös kuolevan pyrkimyksenä kuolemattomuuteen. Kuolemattomuuden tunnetta tavoitellaan sekä elämänjälkien että kuolemanjälkeisestä muodostettujen mielikuvien kautta. Hengellisyyden ja uskonnollisuuden eksplisiittinen käsittely on Siltalan kuolemaa koskevassa ajattelussa marginaalissa, mutta ei-uskonnollisena mielletty hengellisyys sisältyy Siltalan ajatteluun implisiittisesti esimerkiksi näkemyksessä toisen ihmisen ja merkityksen etsimisen tärkeydestä kuolevalle. Siltalan luovuutta koskevan ajattelun voidaan nähdä tulevan lähelle hengellisyydestä esitettyjä määritelmiä. Siltalan käsitys subliimista paljastaa, että pyhän kokemus ilman suoranaista kytkentää transsendenttiin nähdään luonnollisena osana ihmisen kokemusmaailmaa oman kuolemansa läheisyydessä.

Tarkastelen tutkimuksessani lapsille suunnattujen kuolemaa ja surua käsittelevien kuvakirjojen välittämää kuvaa leikki-ikäisen lapsen kuolemakäsityksestä ja surusta hänen menettäessään läheisen ihmisen. Läheisellä ihmisellä tarkoitan tutkimuksessani lapsen omaa vanhempaa, sisarusta tai isovanhempaa. Tutkimusaineistoni koostuu yhdeksästä lasten kuvakirjasta. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on, millainen kuva lapsen kuolemakäsityksestä annetaan aihetta käsittelevissä lastenkirjoissa. Toisen tutkimuskysymykseni avulla selvitän, millainen kuva lapsen surusta ja sen ilmenemismuodoista annetaan aineistossa. Tutkimuksen taustaosiossa käsittelen muun muassa nykyistä kuolemakäsitystä, lapsen kuolemakäsityksiä ja surureaktioita. Kerron myös kuolema-aiheesta lastenkirjallisuudessa. Tutkimukseni on laadullinen ja aineiston analyysimenetelmänä käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Olen luonut analyysiosioon kaksi osiota, toisen kuolemasta ja toisen surusta. Tutkimustulokseni osoittavat, että analysoimissani lasten surukirjoissa kuvataan niitä piirteitä lasten kuolemakäsityksestä ja surusta, joita tutkimukseni taustaluvuissa käsitellään.

Tämä tutkimus on pienten lasten uskonnollista ajattelua kartoittavaa ja se lisää aikuisten käsitystä, siitä miten lapsi pohtii teologisia asioita. Tapaustutkimuksen viitekehyksenä on evankelis-luterilaisen seurakunnan varhaiskasvatus, joka on luonteeltaan tunnustuksellista kastekasvatusta. Varhaiskasvatusikäisellä tarkoitetaan tutkimuksessa 3–5-vuotiasta lasta. Tutkimuksen teoria muodostuu teologian ja varhaiskasvatuksen tieteenalojen rajapinnassa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu tunnustuksellisen varhaiskasvatuksen uskontokasvatuksen viimeaikaiseen muotoutumiseen Suomessa, berrymanilaiseen Godly Play -ohjaukseen ja saksalaisen lapsiteologian ajatteluun, jossa lapsi kohdataan vakavasti otettavana oman uskonnon subjektina. Laadullisen tutkimuksen aineiston hankinta toteutettiin syksyllä 2015. Tutkimuksen aineistot on koottu yhtä lapsiryhmää havainnoimalla autenttisessa evankelis-luterilaisen seurakunnan kerhotilanteessa. Tutkimukseen tiedonatajina on yhteensä seitsemän tyttöä ja poikaa, joita tutkitaan ryhmänä ja neljää heistä haastatellaan yksilöinä. Tutkimuksen metodiksi valikoitui tieteidenvälinen vuorovaikutusanalyysi, joka huomioi lasten ryhmässä tapahtuvaa vuorovaikutusta ja sanatonta viestintää videointia apuna käyttäen. Tutkimustilanne ja yksilöhaastattelut dokumentoitiin videoimalla, valokuvaamalla ja osallistuvalla havainnoinnilla. Tutkimustilanteen lapsiryhmää ohjasi kirkon lastenohjaaja. Vuorovaikutusanalyysi mahdollisti aikuisen toiminnan, Godly Play -esineistön käytön ja lasten viestinnän kuvaamisen yhdessä. Suuri leikki -kerhon toiminnallisesta osuudesta kerättiin aineistoa vuorovaikutusta havainnoiden. Videoista koottiin havainnolliset aineistoesitykset, jotka sisältävät nonverbaalista viestintää ja lasten kerrontaa heidän teologisesta merkityksenmuodostamisen tavoistaan. Tutkimuskysymyksiä on kolme: 1. Millaisia merkityksiä varhaiskasvatusikäinen lapsi muodostaa Suuri leikki -kertomustilanteessa kuulemastaan yhteisessä ihmettelyosuudessa? 2. Miten lapsi vastaa kuulemaansa ja näkemäänsä Raamatun kertomukseen omalla spirituaalisella toiminallaan, joko taidetta luomalla tai leikkimällä Godly Play -materiaaleilla? 3. Millaisena Suuri leikki -kerhon toiminta näyttäytyy lapsiteologian näkökulmasta? Tutkimuksen tuloksissa todetaan, että Godly Play -kerrontametodi kehittää lapsen muistia ja vahvistaa kykyä yhdistellä aiemmin kuultuja Raamatun kertomuksia luovilla tavoilla. Lapsi pohtii kertomuksen erilaisia olosuhteita ja rakentaa omaa kertomusta aikuisen ja vertaisten kanssa käytävän keskustelun ja oman mielikuvituksen kautta. Lapsen ajattelu on kokonaisvaltaista ja omassa vertaisryhmässä lasten pohdiskelu on dialogista. Lapsen kontemplaatio toteutuu hänen osallisuudessa yhteisessä ihmettelyssä ja omissa vapaavalintaisissa puuhissa. Leikeissä ja taidepuuhissa lapsi työstää henkilökohtaista elämänkysymystään. Lapsiteologian valossa tapaustutkimuksen aineistossa on runsaasti esimerkkejä teologiasta lapsen kanssa, jossa aikuinen pohtii yhdessä lasten kanssa hengellisiä kysymyksiä. Toisaalta lapsi vahvistaa omaa spiritualiteettiaan omissa leikeissä ja taidepuuhissa. Aineistossa on esimerkkejä myös aikuisjohtoisesta teologiasta, joka haastaa lapsen kielellisen kehitystasoisen ajattelun. Tutkimus vahvistaa käsitystä varhaiskasvatusikäisen hengellisestä kompetenssista. Se lisää ymmärrystä näkökulmista pienen lapsen hengelliseen ohjaukseen ja uuteen lapsilähtöiseen teologiseen ajatteluun.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää lastenohjaajien näkemyksiä ja kokemuksia lapsen hengellisyydestä ja sen ilmenemisestä Suomen evankelis-luteriaisen kirkon päiväkerhoissa. Aineisto kerättiin Stimulated recall-metodilla, jossa kuutta lastenohjaajaa videoitiin kahtena päiväkerhokertana ja haastateltiin videoista valittuja tilanteita virikkeinä käyttäen kahdesti. Tutkimusaineisto koostui siten vuonna 2013 pidetyistä kahdestatoista haastattelusta, joissa katsottiin yhteensä noin 60 lyhyttä tutkimusaiheeseen liittyvää videotilannetta. Stimulated recall-metodin avulla lastenohjaajat pystyivät tarkastelemaan lapsen hengellisyyttä hyvin monipuolisesti ja laajasti. Tutkimuksen alkuperäinen tutkimustehtävä oli tutkia lastenohjaajien tapoja vaalia lasten hengellisyyttä päiväkerhoissa. Tämä rajattiin tutkimuksesta pois tutkimusprosessin loppupuolella, sillä tähän liittyi monia haasteita. Ennen kaikkea aineiston huomattiin olevan liian runsas alkuperäisellä tutkimussuunnitelmalla. Tutkimusaineisto oli tarpeeksi kattava kuitenkin antamaan luotettavan kuvan lastenohjaajien näkemyksistä ja kokemuksista lapsen hengellisyydestä päiväkerhoissa. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Haastatteluissa virikkeinä katsottuja videotilanteita ei analysoitu, vaan ne olivat analyysissa selventämässä haastatteluja ja sitä, miten tutkimustuloksiin päästiin. Analyysia tukemassa ovat tutkimuksen viitekehys etenkin lapsen spiritualiteetista ja uskonnollisesta kehityksestä. Tutkimustuloksia peilattiin aikaisemman tutkimuksen lisäksi myös kirkon varhaiskasvatuksen asiakirjoihin. Lapsen hengellisyyden ytimeksi muodostui kokonaisvaltaisuus, koska hengellisyys nähtiin osaksi lapsen koko elämää. Tämä ydin rakentui lastenohjaajien yksityiskohtaisemmista näkemyksistä ja kokemuksista siitä, mitä lapsen hengellisyys on ja, miten se päiväkerhoissa ilmenee. Näistä taas muodostui kaksi isompaa aihealuetta, lapsen tapa toimia ja käyttäytyä sekä tunteet ja kokemukset. Lisäksi aineistosta tarkasteltiin, mitä lastenohjaajat katsoivat lapsen hengellisyyden olevan. Lapsen hengellisyyden ominaisuuksiksi nousivat aineisosta kokonaisvaltaisuus, yksilöllisyys, luonnollisuus, lapsenkaltaisuus ja salaperäisyys. Tutkimusprosessin vaikutusta lapsen hengellisyysnäkemyksiin nostettiin hyvin vähän esille. Kuitenkin tutkimusprosessin katsottiin nostaneen lapsen hengellisyyden keskeiseksi huomion ja pohdinnan aiheeksi sekä antaneen uusia näkemyksiä sen luonteesta. Lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin niin spiritualiteetin inhimillisen ominaisuuden kuin kristillisen spiritualiteetin näkökulmista käsin. Aineistosta oli kuitenkin huomattavissa, että tutkittavien näkemyksiä ohjasi hyvin vahvasti kristillinen ajattelutapa. Tämä myös rajoitti tutkimusaiheen tarkastelua. Tutkimuksen tulokset olivat selkeässä linjassa niin aikaisemman tutkimuksen kuin kirkon asiakirjojen linjausten kanssa. Kuitenkin muutama merkittävä ero aikaisempaan tutkimukseen verrattaessa oli havaittavissa. Etenkin aineistosta jäi puuttumaan eksistentiaalisten kysymysten, monikulttuurisuuden ja kuoleman mysteerin merkitys osana lapsen hengellisyyttä. Lisäksi lapsen hengellisyyttä tarkasteltiin vain uskonnon etenkin kristinuskon yhteydessä. Tarkastelua ohjasi myös vahvasti myönteinen näkemys lapsen hengellisyydestä ja sen kehittymisestä. Lastenohjaajat kokivat tutkimuksen antaneen hyvän tilaisuuden lapsen hengellisyyden tarkasteluun ja pohtimiseen. Tämän katsottiin usein jäävän päiväkerhoarjessa vähälle. Tutkimuksen perusteella lapsen hengellisyys kuuluu merkittäväksi osaksi päiväkerhojen arkea. Lapsella on olemassa rikas hengellinen elämä, jolla on päiväkerhossa tilaa ja aikaa kasvaa, kehittyä ja tulla esille. Lapsi saa päiväkerhossa poimia luonnollisesti omalla painollaan kristillisiä eväitä omaan hengelliseen elämäänsä. Päiväkerhossa lapsen annetaan olla hengellinen kuitenkin vapaasti, luonnollisella omalla tavallaan.

Tutkin Taizé -yhteisöön liittyvää lehtikirjoittelua Helsingin sanomissa, Kotimaa-lehdessä ja Kirkko ja kaupunki lehdessä. Löysin kahdeksan teemaa, jotka nousivat pintaan lehtiartikkeleista. Tutkimukseni on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Niitä olivat: Taizén syntytarina, veli Rogerin kuolema, uusi priori veli Alois, Taizé -yhteisöön matkustaminen, elämä Taizéssa, Taizén periaatteet, Taizén toimijat ja osallistujat. Lähdin tutkimaan minkälaisen kuvan lehdet antavat Taizésta. Tutkimukseni on hyvin pitkälle Taizé -yhteisöön liittyvää kuvailevaa lehdistö tutkimusta. Vertailen lehtijuttuja myös kirjallisuuteen, joka liittyy käsiteltävään teemaan. Seuraavat asiat tulivat esille: Taizé perustettiin vuonna 1940, jolloin veli Roger piilotteli talossaan Taizén kylässä sotapakolaisia, joiden joukossa oli myös juutalaisia. Yhteisö syntyi kun Ranska vapautui Saksan miehityksestä vuonna 1944 ja veli Rogerin unelma miesten ekumeenisesta yhteisöstä toteutui. 1950-luvulta lähtien Taizé -veljet ovat vastaanottaneet nuoria viikon kerrallaan kestäviin vierailuihin yhteisössä. Nuoret ja veljet rukoilevat kolme kertaa päivässä Sovituksen kirkossa ja keskustelevat pienryhmissä Raamatun teksteistä. Yhteisö toimii vapaaehtoistyön voimin ja vieraat auttavat veljiä käytännön töissä. Yhteisöön voi jäädä jopa vuodeksi vapaa-ehtoistyöhön ja jotkut jäävät tämän jälkeen pysyviksi veljiksi yhteisöön. Taizé- veljet järjestävät myös Taizé -kokouksia ympäri maailmaa suurkaupungeissa. Suomessa oli Taizé- kokous Helsingissä vuonna 2012 syksyllä. Taizé- yhteisö pyrkii edistämään ekumeniaa kirkkojen välillä. Kirkot eivät ole enää ehtoollis-yhteydessä toisiinsa ja Taizé- veljet pyrkivät siihen, että kirkot voisivat erimielisyyksistä huolimatta elää sovussa keskenään eikä oppiriitojen tulisi erottaa kristittyjä toisistaan. Taizéssa nuoret saavat kaikki ehtoollisen kirkkokuntaan katsomatta. Taizé on myös rauhan liike, joka pyrkii edistämään ihmisten rauhanomaista rinnakkaiseloa, jotta sodat voitaisiin ehkäistä maailmassa. Taizé- laulujen rauhoittavat sävelmät luovat Taizéssa ystävällisen ilmapiirin vierailijoiden kesken. Yhdessä rukoileminen tuo ihmiset lähemmäs toisiaan ja mahdollistaa sovussa elämisen vierailijoiden keskuudessa. Suomessa Anna-Maija Raittila on tuonut Taizén ihanteita suomeen 1970-luvulta lähtien. Hänen perustamansa Omenapuukylä, jota seurasi Morbacka ja Ukinranta ovat yhteisöjä, jotka ovat viljelleet Taizé-henkistä elämäntapaa.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia voimaantumisen kokemuksia äideillä on vanhoillislestadiolaisten äitien suljetuissa internetyhteisöissä. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin sitoutumista voimaantumisen tuloksena. Tutkimuksen kohteena oli kolme vanhoillislestadiolaisten äitien internetyhteisöä, joita kutsutaan mammapalstoiksi. Tutkimusote oli kvalitatiivinen. Aineisto kerättiin keväällä 2007. Tutkimusaineistona oli kymmenen vanhoillislestadiolaisen äidin haastattelut eri puolilla Suomea. Haastattelujen tarkoituksena oli saada äitien kokemuksia voimaantumisesta tietyillä osa-alueilla ja siitä syystä haastattelut suoritettiin teemahaastatteluina. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautui Siitosen voimaantumisen teoriaan, jonka ytimenä on voimaantuminen yksilön henkilökohtaisena prosessina. Tutkimuksessa käytetiin soveltavasti apuna myös Siitosen katalyytti-ideaa, jonka mukaan vahva voimaantuminen johtaa vahvaan sitoutumiseen. Teoreettinen viitekehys toimi suuntaa antavana, mutta analyysissa jätettiin tilaa myös tutkittavan ilmiön aineistolähtöisille ominaispiirteille. Sisällönanalyysissa aineistosta kerättiin kaikki voimaantumiseen liittyvät ilmaukset ja ne jaettiin sisällön mukaisiin ryhmiin. Jaottelun tuloksena muodostui neljä voimaantumisen ulottuvuutta, jotka kuvaavat kukin voimaantumisen kokemuksia mammapalstoilla eri näkökulmasta. Näitä ulottuvuuksia olivat virtuaalisuus, identifikaatio, yhteisöllisyys ja itsetietoisuus.Virtuaalinen ulottuvuus kuvaa niitä tekijöitä, jotka internetin ja tekniikan puolesta vaikuttavat voimaantumiseen. Internetissä toimivat mammapalstat toivat etäisyyttä niin taustayhteisöön kuin muihin äiteihinkin, mikä helpotti vaikeista asioista keskustelua. Identifikaation eli samastumisen ulottuvuus luo näkökulman äitien yhteiseen taustaan vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvina. Voimaantumiseen vaikuttivat positiivisesti äitien samankaltainen arvomaailma ja elämäntilanne, kun voitiin jakaa asioita ymmärtävässä seurassa.Yhteisöllinen ulottuvuus valottaa voimaantumiseen vaikuttavia tekijöitä yhteisön toiminnan kautta. Toimiva ja tasa-arvoiseksi koettu yhteisö toi hyväksytyksi tulemisen kokemuksia, mikä lisäsi äitien uskoa omiin kykyihin selvitä elämässä.Itsetietoisuuden ulottuvuus kuvaa vertaistuen merkitystä yksilön itseluottamuksen kasvulle ja siten voimaantumiselle. Analyysin tuloksena mammapalstat päädyttiin näkemään äitien itsensä määrittäminä henkisinä tiloina äidiksi kasvamisessa ja uuteen rooliin sopeutumisessa. Voimaantumisen prosessi toimi haastateltujen kohdalla kahdella tasolla: Voimaantuminen johti taustayhteisön normistoon sopeutumiseen. Äidit myös sitoutuivat oman hyvinvointinsa hoitamiseen ja kehittämiseen. Tutkimuksen päätuloksena oli, että mammapalstat toimivat osana vanhoillislestadiolaisten äitien elämänhallintaa. Mammapalstat auttoivat äitejä luottamaan tulevaisuuteen ja selviytymään yhteiskunnan ja taustayhteisön normistoon sopeutumisen ristipaineessa. Äitiys nähtiin vanhoillislestadiolaisen liikkeen kantavaksi rakenteeksi ja siten äitiydessä tapahtuvat muutokset koskettavat koko liikettä.

Työssä tarkastellaan lastenohjaajaopiskelijoiden hengellistä ja ammatillista orientaatiota. Kirkon lastenohjaajat ovat pappien ohella kirkon suurin hengellisiin työntekijöihin lukeutuva ryhmä. He toimivat seurakunnissa lapsi- ja perhetyön eri työmuodoissa perhe- ja päiväkerhojen ohjaajina sekä aamu- ja iltapäivätoiminnassa. Tutkimusaineistona ovat ensimmäisen vuoden opiskelijat. Tutkimushankkeeseen lähtivät mukaan kaikki kaksitoista kristillistä opistoa, joten kyselyyn vastasi 287 opiskelijaa. Kyselyn aihealueet kattoivat niin ammatillisia kuin uskonnollisuuteen liittyviä kysymyksiä, kiinnostusta työalaan, mutta myös kysymyksiä vapaaehtoistyöstä ja opiskelijoiden hyvinvoinnista. Pro gradu –työ on osa pitkittäistutkimusta, missä tarkastellaan opiskelijoiden kasvua lastenohjaajan ammattiin. Uusintakyselyt tehdään vuosina 2016 ja 2017. Tutkimus tehdään yhteistyössä Kirkon tutkimuskeskuksen ja Kirkon koulutuskeskuksen kanssa. Tämän päivän uskonnollisuutta voidaan kuvata käsitteellä fuzzy fidelity, jolla viitataan jollain tapaa rajoiltaan hämärään tai epämääräinen uskonnollisuuteen. Käsite kuvaa hyvin lastenohjaajaopiskelijoiden uskonnollista orientaatiota ja suhdetta kristinuskoon. Lastenohjaajaopiskelijoiden uskonnollinen profiili vastaa pitkälle yleensä suomalaisten uskonnollisuutta, mutta ei niinkään muiden kirkon työntekijöiden uskontosuhdetta. Tämä selittynee osin sillä, että opiskelijat ovat vasta matkalla kirkon lastenohjaajiksi, ne, jotka työllistyvät seurakuntiin. Opiskelujen alkuvaiheessa seurakunnat eivät tosin näyttäydy kovin houkuttelevana tulevana työnantajana. Kunta vetoaa huomattavasti enemmän opiskelijoihin mahdollisena tulevana työnantajana. Voimakkaimmin ammatillista orientaatiota luonnehtii opiskelijoiden voimakas kutsumus lapsi- ja perhetyöhön. He haluavat työskennellä lasten ja perheiden kanssa ja lasten hyväksi. He kokevat lasten parissa työskentelyn tärkeäksi ja mainitsevat sen unelmatyökseen. Opiskelijoille varsin suuressa määrin usko tarkoittaa toisten auttamista. Kirkon onkin syytä huomioida se voimakas motivaatio, mikä lastenohjaajaopiskelijoilla on työalalle. Kirkko voi puolestaan ja halutessaan pyrkiä vahvistamaan ja tukemaan lastenohjaajien hengellisyyttä. Tutkimuksen lopussa pohdintaan, olisiko kirkon syytä laajentaa lapsi- ja perhetyötään siten, että se tarjoaisi päivähoitopalveluita osana kuntien varhaiskasvatuspalveluita. Näkyä puoltaa se, että kirkolla on osaava ja motivoitunut lastenohjaajien ammattikunta. Toisekseen yhteiskunnallinen hoivajärjestelmä on murroksessa paitsi hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden purkautuessa, myös varhaiskasvatuslain muuttuessa. Kirkon lapsityö on vuosikymmenien ajan vastannut perheiden muuttuneisiin tarpeisiin. Elämme tällä hetkellä yhtä tällaista murroskautta. Varhaiskasvatuspalvelujen laajentaminen vahvistaisi kirkon kosketuspintaa yhteiskuntaan ja ihmisten arkeen.

Tutkielmassa tarkastellaan rippikoulujen paikallissuunnitelmia Oulun ja Helsingin hiippakunnan seurakunnissa. Tutkielmassa esitetään kuva siitä mitä paikallissuunnitelmat sisältävät sekä etsitään eroavaisuuksia Oulun ja Helsingin hiippakunnan paikallissuunnitelmien välillä. Taustaluvut käsittelevät rippikoulun syntyä, kehitystä, aiempaa tutkimusta, julkisuuskuvaa sekä rippikoulun yhteyttä kasteeseen. Tutkielman inventaarioluvussa (luku 3) taustoitetaan rippikoulun suunnitteluprosessia ja tarkastellaan sitä problematiikkaa, jota rippikoulun suunnittelulta edellytetään. Tutkielman aineisto koostuu yhteensä neljästäkymmenestä rippikoulun paikallissuunnitelmasta Oulun ja Helsingin hiippakunnista, valtakunnallisesta rippikoulusuunnitelmasta Elämä, usko, rukous (RKS 2001) sekä rippikoulun suunnittelun hiippakunnallisesta ohjeistuksesta. Tässä laadullisessa sisällönanalyysissä tarkastellaan paikallissuunnitelmien sisältöjä väljänä taustateorianaan RKS 2001 sekä rippikoulun malliohjesääntö. Tutkimuskysymyksenä esitetään, mitä paikallissuunnitelmat pitävät sisällään? Tutkielman alakysymyksinä esitän, miten paikallissuunnitelmien mukaan yhteistyö koulun ja kodin välillä ilmenee sekä onko seurakunnissa yhteistyöhön yhtenevät käytännöt? Mitä muita yhteistyömuotoja ja kumppaneita paikallissuunnitelmien mukaan rippikoulutyöllä on? Tutkimuksessa etsitään paikallissuunnitelmista nousevia rippikoululle asetettuja paikallisia tavoitteita ja valintoja rippikoulun oppimisprosessille. Paikallissuunnitelmat sisältävät pääosin rippikoulun malliohjesäännön rippikoulun vuosisuunnitelmalle esittämiä sisältöjä. Näitä sisältöjä ovat rippikoulun toimintaympäristön ja paikallisten lähtökohtien pohdinta, paikallissuunnitelman tarkoituksen pohdinta ja rippikoulutyön vuosirytmin jaksottaminen. Oppimista paikallissuunnitelmissa käsitellään oppimateriaalien, ulkoläksyjen, seurakuntayhteysjakson toteuttamisen ja rippikoulumuotojen esittelyllä. Myös työmuotojen läsnäoloa rippikoulun opetustilanteissa on useissa suunnitelmissa pohdittu. Yhteistyö vanhempien kanssa on Oulun hiippakunnan seurakunnissa vilkkaampaa ja monipuolisempaa kuin Helsingin hiippakunnassa. Koulujen kanssa tehtävä yhteistyö jää kuitenkin molemmissa hiippakunnissa yksisuuntaiseksi yhteistyöksi. Muita yhteistyömuotoja paikallissuunnitelmiin ei ole kootusti kirjattuna. Paikallissuunnitelmien mukaan yhteistyö erilaisten rippikouluja järjestävien järjestöjen kanssa on mitätöntä. Konstruktivistisesta oppimiskäsityksestä huolimatta rippikouluissa opetellaan ulkoläksynä kristinuskon perusilmaisut, kuten Isä meidän, Herran siunaus, 10-käskyä, pienoisevankeliumi, kaste- ja lähetyskäsky sekä uskontunnustus. Oulun hiippakunnassa rippikoululaisilta vaaditaan ulkoläksyjen sekä seurakunnan elämään osallistumista enemmän kuin Helsingin hiippakunnan seurakunnissa. Oppikirjoina rippikoulussa käytetään Raamattua, katekismusta ja virsikirjaa. Paikallissuunnitelmien mukaan vain harvoissa seurakunnissa on käytössä muita kirjoja. Vain harvoista paikallissuunnitelmista on luettavissa RKS 2001 tavoitteiden lisäksi paikallisia rippikoulutyön tavoitteita. Rippikoulun suunnittelun ohjaus on kokonaiskirkon taholta ristiriitaista, joka heijastuu paikallissuunnitelmien kielessä, rippikoulutyöntekijöiden asenteesta paikallissuunnitelmia kohtaan, paikallissuunnitelmien sisäisissä ristiriidoissa ja paikallissuunnitelmien määrässä kokonaiskirkon tasolla. Tutkielman perusteella paikallissuunnitelman hyöty päätöksentekoprosessissa näyttäytyy laihana. Esimerkiksi rippikoulun henkilöstöresursoinnin ja tulevien ikäluokkien määrän arviointi ja pohdinta yli puolella suunnitelmista puuttuu. Oulun hiippakunnan paikallissuunnitelmissa ikäluokkien määrän arviointi oli selvästi yleisempää.

Tutkimuksessa tarkasteltiin narratiivisella tutkimusotteella Tosi Rakkaus Odottaa -kampanjaan liittyvän neitsyysaatteen vaikutusta tutkittavien elämään. Tutkimustehtävänä oli selvittää, miten ihanne seksuaalisesta pidättäytymisestä avioliittoon asti näkyi vastaajien elämäntarinassa. Tutkimuksen teoreettisenä viitekehyksenä toimivat seksuaalimoraalin muutos, kristillinen fundamentalismi ja evankelisuus, häpeän teoria sekä James Fowlerin teoria uskon vaiheista. Tutkimuksen aineisto kerättiin kirjoitus- ja haastattelupyynnöllä. Aineiston muodostivat 11 teemahaastattelua ja 12 kirjallista kertomusta. Aineisto analysoitiin narratiiviseen tutkimusotteeseen kuuluvien holistis-sisällöllisen ja kategoris-sisällöllisen analyysin avulla. Holistis-sisällöllisen analyysin tuloksena aineistosta oli hahmoteltavissa viisi erilaista kertomustyyppiä: 1) säilyttäjät, 2) etääntyjät, 3) etsijät, 4) itsetutkiskelijat sekä 5) maailmanparantajat. Tutkimuksessa verrattiin kertomustyypeille ominaisia piirteitä James Fowlerin teoriaan uskon vaiheista. Lisäksi tutkittiin kertomuksissa ilmenevää tyytyväisyyttä neitsyysaatetta kohtaan suhteessa uskonvaiheteoriaan. Kategoris-sisällöllisen analyysin avulla puolestaan pyrittiin löytämään kertomuksissa toistuvia, vastaajille yhteisiä teemoja neitsyysaatteeseen liittyen. Analyysin perusteella neitsyysaatteen vaikutukset näkyivät tutkittavien kertomuksissa kolmessa suhteessa: 1) suhteessa parisuhteeseen ja seksuaalisuuteen, 2) suhteessa Jumalaan ja 3) suhteessa hengelliseen yhteisöön. Fowlerin teorian valossa neitsyysaatetta voidaan pitää pyhän symbolina, joka näyttää edellyttävän teini-iälle tyypillistä synteettis-sovinnaista uskoa. Tutkimuksen valossa neitsyysaate näyttäytyy suurimmalle osalle vastaajia häpeää ja syyllisyyttä tuottavana käytäntönä, joka näkyy vastaajien elämäntarinassa vuosia sitoutumisen jälkeenkin. Tutkimus tarjoaa näkökulmia nuorten seksuaalieettiseen kasvatukseen. Se haastaa pohtimaan seksuaalieettiseen opetukseen liittyvää vastuuta sekä siinä ilmeneviä valtasuhteita.