Browsing by discipline "Finlands och Nordens historia"

Pro gradu tutkielman tavoitteena oli selvittää suomalaisten vapaaehtoisten lähtömotiiveja Viron vapaussotaan vuosina 1918–1920. Aihetta on tutkittu aikaisemmin mutta aikaisempi tutkimus on kaivannut lisäselvitystä. Kysymystä lähestyttiin aikaisempaa laajemmassa viitekehyksessä ja tämä tutkimus osallistuu osaltaan kansainväliseen keskusteluun ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä väkivallasta Euroopassa. Tutkimus on kvalitatiivinen ja sen pääasiallisena lähdeaineistona toimi sotaan lähteneiden tuottama kirjallinen aineisto kuten kirjeet, päiväkirjat ja muistelmat. Aikaisemman tutkimuksen väittämät toimivat tämän tutkimuksen olettamina ja tarkentavina tutkimuskysymyksinä. Aineistoa on tarkasteltu lähdekriittisesti ja tutkimuskysymykset on esitetty historiallisessa kontekstissa. Tutkimussuuntauksena on uusi sotahistoria ja näkökulmana yksilön kokemus ulkomaille sotimaan lähdöstä. Tämä tutkimus tuo esiin, kuinka vapaaehtoisista koostuvat joukot muodostettiin ja millaista värväystoimintaa harjoitettiin. Toiminta oli tehokasta ja halukkaita ilmoittautui ennakoitua enemmän. Monet lähtijöistä olivat huomattavan nuoria ja heihin kohdistui aatteellista valistustoimintaa. Tutkimuksesta käy lisäksi ilmi, että Viron vapaussotaan osallistui Suomessa värvätyiden lisäksi 1300 suomalaista Neuvosto-Venäjän punaisen armeijan mukana. Heidän osuuttaan on tutkittu vähän ja tämä tutkimus osoittaa tutkimuksen lisätarpeen heidän osaltaan. Viroon lähteneiden motiivit vaihtelivat ja lähtöpäätökseen vaikuttivat monet tekijät. Yleisin lähtömotiivi oli halu auttaa. Virolaiset koettiin veljeskansana jota pelätty bolshevismi uhkasi. Tästä tutkimuksesta käy lisäksi ilmi, että taloudelliset syyt olivat aikaisemmin oletettua yleisempiä. Venäläisiin kohdistunut viha ei ollut lähtöpäätöstä tehdessä niin merkittävä syy, kuin aikaisemmin on oletettu. Seikkailunhaluisuutta esiintyi runsaasti ja tulos vahvistaa aikaisemmissa tutkimuksissa saatuja tuloksia. Tutkimus esittää uuden hypoteesin jatkotutkimusta varten: Autotelinen toiminta saattaa selittää joidenkin useisiin sotiin vapaaehtoisesti lähteneiden vaikuttimia. Tutkimus voi toimia tapaustutkimuksena tutkittaessa laajemmin suomalaisten lähtömotiiveja ulkomaalaisiin konflikteihin ja/tai tutkittaessa ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Euroopan väkivaltaisuuksia.

Siviilien ja sotilaiden suhde on Suomen sodan aikaan tärkeä. Syynä tähän on armeijan huolto, joka tiedetään Suomen sodassa olleen suurelta osin siviilien varassa, aivan kuin muissakin Napoleonin aikaisissa sodissa. Ruotsin armeijan huolto perustui makasiinijärjestelmään ja talonpojat oli velvoitettu osallistumaan huoltoon. Venäjän armeijan sotilaat oli jaettu ruokakunniksi eli artteleiksi, jotka ostivat osan ruoastaan omalta ruokahuolloltaan tai sotatoimialueen siviileiltä, joilta jouduttiin ruokaa myöskin ryöstämään. Keskeistä tässä tutkielmassa on venäläisten sotilaiden ja suomalaisten talonpoikien kohtaamiset Suomen sodan aikana Alavudella ja Töysässä sekä niiden seuraamukset. Ylipäällikkö Klingspor peräännyttää Suomen armeijan Etelä-Pohjanmaalle 14.3. mennessä vajaa kuukausi venäläisten 21.2. tekemästä hyökkäyksestä. Talonpojat nousevat siellä passiiviseen ja osittain aktiiviseenkin vastarintaan, kun venäläiset vaativat talonpojilta elintarvikkeita ja rehua yli heidän sietokykynsä. Suomalaiset ovat jo Oulun seudulla saakka, ennen kuin he onnistuvat kääntämään perääntymisen etenemiseksi takaisin Etelä-Pohjanmaalle venäläiset edellään. Alavuden ja Töysän seudusta tulee nyt sotatoimialuetta ja pysyy sellaisena Lapuan taistelun 14.7.1808 ja Kuortaneen Ruonan ja Salmen taisteluiden 1. - 2.9.1808 välisen ajan. Alavuden ja Töysän seudulla venäläisten ruokahuolto pettää, koska alueella ei ole elintarvikkeita ja huollon etelästä katkaisevat Suomen armeijan toimesta Ruovedelle lähetetyt vääpeli Rothin sissit. Tämä aiheuttaa osaltaan sen, että venäläiset ryöstävät lähes kaikki talot Alavudella ja Töysässä ja asukkaat siirtyvät metsien taakse piilopirteille. Punatauti myös leviää ja tappaa noin 10% väestöstä. Venäläiset jahtaavat talonpoikia piilopirteiltäkin ja siellä tapahtuu venäläisten sotilaiden surmaamisia. Rothin sissit lopettavat toimensa, kun ylipäällikkö Klingspor ei anna heille lisävoimia. Suomen armeija menestyi Alavuden, Ähtärin ja Virtain Herrasen taisteluissa, mutta niitä etelämmäksi se ei päässyt. Töysän talonpojatkin kahakoitsivat omin päin venäläisten kanssa. Venäläisten voitto Suomen armeijan vasemmassa sivustassa Karstulassa 21.8. saa Klingsporin peräännyttämään joukkonsa Kuortaneelle, jossa ne kärsivät ratkaisevat tappiot 1. - 2.9.1808. Tästä alkaa suomalaisten perääntyminen pohjoiseen ja siviilien ja sotilaiden yhteiselämä päättyy. Sota aiheuttaa Alavudella ja Töysässä tilojen 15 - 20 % autioitumisen ja valtavat irtaimistojen ja rakennusten menetykset, jotka näkyvät liitteinä olevissa sotavahinkokorvaushakemuksissa taloittain ja henkilöittäin. Korvauksia ei kuitenkaan saada. Tutkielmassa on myös taulukot Alavuden ja Töysän elintarvikkeiden ja rehujen pakkoluovutusvaatimuksista kevättalvella 1808, sotavahinkokorvaushakemuksista sekä punatautiin kuolleista. Tutkielman erityisiä lähteitä ovat 83 muistinvaraista kertomusta eli tarinaa Suomen sodasta Alavudelta ja Töysästä. Taisteluihin liittyviä kertomuksia on myös Ähtäristä ja Virroista. Näiden käyttö lienee tähän mennessä laajaperäisintä Suomem sodan tutkimuksissa. Nämä suulliset kertomukset on valtaosin kerännyt Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton sihteeri Väinö Tuomaala noin 1950. Suomen sodasta on tutkielmassa tietoja myös kolmesta haastattelusta ja kahdesta ”yksityisarkistosta”

Tämä tutkielma käsittelee Nurmijärven Leppälammella asuneen Skogströmin perheen vaiheita 1700-luvun alkupuolelta 1830-luvulle. Perhe näkyy Leppälammella ensimmäistä kertaa vuosien 1778-1782 rippikirjassa, johon merkittiin perheen vanhemmat, inspehtori Carl Skogström ja hänen vaimonsa Anna Forsman sekä perheen vanhimmat lapset. Tässä tutkielmassa selvitetään mistä he tulivat ja miten he päätyivät juuri Leppälammelle. Vuosien 1783-1787 rippikirjan perusteella arvioiden Carl ja Anna Skogström hallitsivat Öfvergårdin, kylän ainoan talon omistajina koko kylän maita, ja seuraavan, vuosien 1788-1804 rippikirjan perusteella voisi arvioida, että kylässä oli tehty perheen tyttöjen kannalta erinomainen perinnönjako. Mutta oliko näin? Lähteinä tässä työssä käytetään pääasiassa eri seurakuntien rippikirjoja ja muita seurakuntien arkistoista löytyviä asiakirjoja, 1700-luvun puolivälin osalta, jolloin perhe asui Kosken ja Fiskarsin ruukeilla, henkilöhistoriallisina lähteinä käytetään läänintilien tosite- ja henkikirjoja. Useat suvun jäsenet sekaantuivat Nurmijärven rosvojen toimintaan 1820-luvulla. Tätä aikaa koskevaa tärkeimpää tutkimusta työssä edustavat Heikki Ylikankaan Nurmijärven rosvot, Päiviö Tommilan Nurmijärven historia II:een sisältyvä luku Nurmijärven rosvot ja Hannes Sihvon Elävä Kivi. Carl Skogström syntyi Perniön Metsänojalla Paukun rusthollissa noin vuonna 1725.Hän opiskeli Turun katedraalikoulussa vuosina 1738-1741. Hän palasi kotiin Metsänojalle, missä hän asui vuoteen 1748 asti, jolloin hän lähti voudiksi Kosken ruukkiin. Hän siirtyi sieltä voudiksi Fiskarsin ruukille, missä hänet merkittiin henkikirjaan yhdessä vaimonsa Anna Forsmanin kanssa. Vuonna 1757 perhe muutti Bromarvissa sijainneeseen Riilahden kartanoon, mistä Carl Skogström sai työpaikan kartanon voutina. Riilahden omistajaperheellä oli runsaasti sukulaissuhteita Vihtiin. Yksi näistä sukulaisista, Carl Fredrik Toll, palkkasi Carl Skogströmin Vihdissä sijaitsevan Kourlan kartanon inspectoriksi eli pehtoriksi. Carl Skogström ja Anna Forsman muuttivat Vihtiin seitsemän lapsensa kanssa vuoden 1768 lopulla. Vihdissä perheeseen syntyi vielä kolme lasta. Carl Skogströmistä tuli vuonna 1776 Vihdin pohjoisosassa sijainneen Haimoon sahan osaomistaja. Skogströmin perhe muutti lähelllä Nurmijärven rajaa sijainneelle Haimoon sahalle vuonna 1777. Sahan mukana uusille omistajille siirtyi kaksi Leppälammella sijainnutta tilaa, Huja ja Kissa. Carl Skogström näki tiloissa mahdollisuuden koota perhe yhteen ja turvata lasten taloudellinen tulevaisuus. Perhe muutti Leppälammelle vuonna 1780. Leppälammella perhe jakautui kylän tiloille ja torppiin. Carl Skogström oli todennäköisesti jo kylään tullessaan velkainen ja myös 1780-luvun kadot vaikeuttivat perheen taloudellista asemaa. Carl Skogström myi velkojensa paineessa Kissan talon Löfgrenin perheelle vuonna 1786. Hän onnistui näin veloistaan huolimatta luovuttamaan Hujan tilan pojalleen Carl Fredrikille ja samalla naittamaan kaksi tytärtään Kissan talon uuteen omistajaperheeseen. Taloudelliset vaikeudet jatkuivat seuraavassa polvessa. Joissakin perheissä taloudellinen ja sen myötä sosiaalinen pudotus oli nopea, Köyhyys ja velkaisuus johti suvun piirissä siihen, että paitsi sukupolvet, myös sisarukset jäivät miehineen tai vaimoineen asumaan samalle tilalle tai torpalle, sillä heitä ei rahan puutteessa voitu lunastaa ulos. Useat suvun kolmannen polven jäsenet sotkeutuivat Nurmijärven rosvojen toimintaan. Högdalin tilan Carl Högdal tai Veikolin tuomittiin kuolemanrangaistukseen samoin kuin Kissan talon nuorin poika Erik Löfgren. Erikin veli Adolf Löfgren tuomittiin pakkotyöhön ja saamaan 40 paria raippoja. Myös monet muut suvun jäsenet saivat tuomioita rosvojutun yhteydessä. Tämä työ täydentää aikaisempia käsityksiä Nurmijärven rosvojen sosiaalisista taustoista. Leppälammelta kotoisin olleet rosvot osoittautuivat kotitaustaltaan ruotsinkielisiksi. He olivat myös varsin tuoreita nurmijärveläisiä, sillä niin Carl Högdal kuin hänen nuoremmat serkkunsa Erik ja Adolf Löfgren kuuluivat sukunsa ensimmäiseen Nurmijärvellä syntyneeseen polveen.

Tässä pro gradu -tutkielmassani tutkin yksityisyrittäjien järjestäytymisen alkuvaihetta vuosina 1929-1938. Tutkin aihetta ilmiön ympärille perustettujen järjestöjen, vuonna 1929 perustetun Taloudellisen Valistuskeskuksen ja sen jatkoksi vuonna 1934 perustetun Yksityisyrittäjäin Liiton, kautta. Tutkimuskysymykseni ovat, miksi yksityisyrittäjät järjestäytyivät, miten he järjestäytyivät ja mitä he tekivät? Näihin kysymyksiin vastatakseni tutkin myös keitä yksityisyrittäjät olivat ja tarkastelen yksityisyrittäjien järjestäytymisen taustalla vaikuttanutta yksityisyritteliäisyyden ideologiaa. Tutkimusajanjaksoni alkaa Taloudellisen Valistuskeskuksen perustamisesta vuonna 1929 ja päättyy vuoteen 1938, eli ennen sota-ajan alkua Suomessa. Näkökulmani tutkimusaiheeseen on yrityshistoriallinen. Tutkielmani keskeisen lähdeaineiston muodostavat Suomen Yrittäjien arkistosta löytyvät Taloudellisen Valistuskeskuksen ja Yksityisyrittäjäin Liiton arkistomateriaalit, jotka pääasiassa käsittävät pöytäkirjoja hallitusten ja työvaliokuntien kokouksista sekä järjestöjen vuosikertomuksia. Lähdeaineistonani käytän myös Taloudellisen Valistuskeskuksen ja myöhemmin Yksityisyrittäjäin Liiton julkaisemaa suurelle yleisölle tarkoitettua Talous ja Koti -lehteä. Tutkimusmetodini on kvalitatiivinen sisällönanalyysi sekä ilmiön kontekstuaalinen selittäminen. Yksityisyrittäjien järjestäytyminen alkoi kaupan alan eri piirien perustaessa Taloudellisen Valistuskeskuksen vuonna 1929. Valistuskeskuksen perustajajäsenet Suomen Tukkukauppiaiden Liitto ja Suomen Vähittäiskauppiasliitto kuitenkin riitaantuivat jo vuonna 1933, joka johti Vähittäiskauppiasliiton eroon toiminnasta. Eron seurauksena Valistuskeskukseen jääneet piirit lakkauttivat Valistuskeskuksen ja perustivat vuoden 1934 alusta sen työtä jatkamaan Yksityisyrittäjäin Liiton. Yksityisyrittäjäin Liitto oli tutkimusajanjaksollani tavoitteissaan menestyksekäs ja pystyi johdonmukaisesti laajentamaan toimintaansa. Tutkimuksessani osoitan, että yksityisyrittäjien päävastustaja oli osuustoimintaliike, niin taloudellisesti kuin aatteelliseksi. Se oli myös tärkein syy yksityisyrittäjien järjestäytymiseen. Tässä työssä osoitan, että Taloudellisen Valistuskeskuksen ja Yksityisyrittäjäin Liiton järjestäytyminen oli uudenlainen ilmiö järjestökentässä, sillä sen tavoitteena oli yhdistää yksityisyrittäjien joukko, jonka järjestäytyminen oli siihen mennessä edennyt ammattiryhmäkohtaisesti. Yksityisyrittäjien joukkoa yhdisti yksityisyritteliäisyyden ideologia. Osoitan myös, että yksityisyrittäjien järjestäytyminen oli aatteellista. Tärkeimpiä toimintamuotoja olivat yksityisyritteliäisyyttä puolustavien kirjoitusten tekeminen sanomalehtiin, omien lehtien Talous ja Kodin sekä Yksityisyrittäjän julkaiseminen sekä yksityisyrittäjien järjestämät tapahtumat Yksityisyritteliäisyyden Viikot sekä yleiset yksityisyrittäjien kesäkokoukset. Yksityisyrittäjien järjestäytymisen ilmiön merkitys on ennen kaikkea siinä, että sillä on ollut kauaskantoisia seurauksia suomalaisessa elinkeinoelämän järjestökentässä. Yksityisyrittäjien järjestäytyminen aloitti kehityksen, joka johtaa Suomen Yrittäjiin asti.