Browsing by discipline "Finnish Literature"

Tutkielmassa tarkastellaan kolmen A. E. Ingmanin romaanin, Rimpisuon usvapatsas (1915), Latvasaaren kuninkaan hovilinna (1916) ja Kahden taalarin raha (1921), lajeja. Romaaneista löytyy lajipiirteitä seikkailukirjallisuudesta ja sen alalajeista robinsonadista ja uudisraivaajakertomuksesta sekä eräkirjallisuudesta, fantasiasta ja tieteiskirjallisuudesta. Tutkimuksessa selvitetään myös, millaista poikakuvaa teokset välittävät ja miten suomalainen poikakuvaus muuttaa teosten lajeja. Tutkimuksen teoreettisena taustana on Alastair Fowlerin kehittämä lajiteoria, jossa lajeja ei ymmärretä tiukkoina luokkina vaan perheinä, joiden jäsenet ovat suhteessa toisiinsa monin tavoin ilman, että niillä välttämättä on yhteisiä piirteitä, joita vaadittaisiin kaikilta lajin edustajilta. Lajiteorian lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään tutkimuskirjallisuutta seikkailukirjallisuudesta sekä sen alalajeista. Teosten analyysissä apuna käytetään myös 1800-luvun loppupuolella suosiossa ollutta herbartilaista kasvatusfilosofiaa ja tutkitaan, miten sen piirteet tulevat ilmi Ingmanin teoksissa. Herbartilaiseen kasvatusfilosofiaan ja sen suomalaiseen versioon kuuluu ajatus siitä, että kirjallisuuden tulisi synnyttää lapsessa harrastus ja mieltymys koko elämän mittaiseksi ohjenuoraksi. Ingmanin teoksissa tämä tulee esiin konkreettisina eränkäyntiin liittyvinä neuvoina, teoksiin upotettuina sananlaskuina sekä kristillisenä elämänkatsomuksena. Ingmanin teoksista löytyy runsaasti eri seikkailukirjallisuuden alalajien lajipiirteitä, mutta niitä kaikkia yhdistää opettavaisuus, jonka avulla nuorista pyrittiin kasvattamaan ihanteellisia yksilöitä ja yhteiskunnan jäseniä. Teoksissa korostuu voimakas maaseudun ja Helsingin välinen vastakkainasettelu, jossa ihanteena nähdään agraariyhteiskunnassa kasvanut ahkera, neuvokas ja käsistään taitava hurskas nuori. Teoksissa korostuvassa maaseudun ja Helsingin välinestä vastakkainasettelusta löytyy yhtymäkohtia J. V. Snellmanin ajatuksiin suomalaisuudesta sekä suomalaisesta kirjallisuudesta, joissa hän korostaa konkreettisten kädentaitojen merkitystä akateemisen kirjaviisauden rinnalla. Ingmanin teoksiin upotetut ideologiat sekä suomalainen miljöö muokkaavat niiden lajia perinteisestä kaukomaille sijoittuvasta seikkailukirjallisuudesta kohti pohjoismaista ja suomalaista seikkailukirjallisuutta, jossa yhdistyvät ahkeran ja neuvokkaan pojan rooli sekä Suomalaiset perinnemaisemat Lapin soilta Karjalan aarniometsiin.

Tarkastelen pro gradu -työssäni Jari Tervon Myyrän (2004) suhdetta postmodernin historiallisen romaanin lajiin. Lähden liikkeelle havainnosta, että teoksessa näkyy historiallisen romaanin lajissa tapahtunut muutos suhteessa historian esittämiseen. Kirjallisuudentutkimuksessa historiallinen romaani jaetaan klassiseen ja postmoderniin lajityyppiin. Jälkimmäinen historiallisen romaanin muunnos on rantautunut hitaasti Suomeen, mutta 2000-luvulla on ilmestynyt useita kotimaisia romaaneja, joissa tavataan lajin tematiikkaa ja kysymyksenasettelua. Myyrä on yksi näistä teoksista. Analyysini lähtökohtana ovat postmodernin historiallisen romaanin keskeisinä pidetyt tyylipiirteet. Kerrontaa ja rakennetta, teemoja ja motiiveja, intertekstuaalisuutta sekä henkilökuvausta tutkimalla havainnoin, miten Myyrä käsittelee kuvaamaansa aikakautta historiallisen romaanin diskurssissa ja millaisia tulkintamahdollisuuksia teos avaa lukijalle lähihistoriasta. Kiinnitän huomiota Myyrän kuvaaman fiktiivisen maailman ja historiankirjoituksen väliseen suhteeseen. Erityisesti analysoin, miten teos hyödyntää menneisyyden representoinnissa metafiktiota, postmodernin historiallisen romaanin välttämätöntä tyylipiirrettä. Työni teoreettisena viitekehyksenä ovat postmodernin historiallisen romaanin ja metafiktion tutkimuksessa asemansa vakiinnuttaneet teokset. Postmodernin historiallisen romaanin keskeinen lähtökohta, historian tekstuaalinen luonne, nousee Myyrässä eksplisiittisesti esiin. Teoksen metafiktiivinen kerronta leikittelee tyyleillä ja äänillä. Myyrässä yhden yhtenäisen kertomuksen mahdollisuuden rapauttaa moniääninen minäkertoja Jura Karhu, joka kirjoittaa muistelmiaan fyysiseen kirjaan. Homodiegeettis-retrospektiiviseksi minäkertojaksi hahmottuva Jura väittää muistavansa sanasta sanaan menneisyydessä lukemiaan ja kuulemiaan tekstejä. Ratkaisu synnyttää hierarkkisen ja paradoksaalisen kerrontarakenteen, jossa yhden kertojan kerrontaan sisältyy lukuisia eri ääniä. Myyrän irrottaa klassisen historiallisen romaanin perinteestä kohosteinen metafiktiivisyys, joka leimaa koko teosta. Jura toimii lukevana ja kirjoittavana minänä ja luo metafiktiivisyyttä erilaisin keinoin. Eniten tilaa saavat metanarratiiviset kommentit, joissa Jura kommentoi kerrontaansa ja kirjoitusolosuhteitaan, sekä paratekstuaaliset lisäykset ja typografiset keinot, jotka avaavat lukijalle historian rakentumista lähteiden varassa. Metanarratiivisten kommenttien erityispiirteenä ovat Juran hyvällä muistilla kerskailevat jaksot, jotka toistuessaan alkavat ironisoida Juran kerrontaa. Leikittely kerronnan epäluotettavuuden mahdollisuudella on Myyrässä yksi tapa kiinnittää huomiota historiaan olemukseltaan sattumanvaraisena tapahtumasarjana. Myyrän tulkinnassa keskeinen kysymys ei ole ”Mitä tapahtui todella?” vaan ”Millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä olisi voinut tapahtua?”. Jälkimmäinen kysymys on keskeinen myös tulkittaessa teoksen vaihtoehtoisena näyttäytyvää 2000-lukua. Myyrä käsittelee apokryfisen tai salatun historian mahdollisuutta. Tämä juonne näkyy siinä, että Jura kertoo kirjaavansa ulkomuistista muistelmiinsa historiasta pois suljettuja tietoja, kuten Urho Kekkosta muistuttavan Presidentin polttamia muistiinpanoja. Myyrän päätteeksi Juran kirjaamat salaiset tiedot samastuvat mullistavan arkistolöydön mahdollisuuteen. Myyrää leimaa myös postmodernin historiallisen romaanin mukainen ajatus yhtäaikaisen ivallisesta ja kunnioittavasta suhtautumisesta historiaan. Keskeisesti tämä näkyy henkilökuvauksen alueella, joka on merkittävä huumorin lähde Tervon aikaisempien teosten tapaan, sekä kantaaottavuudessa todellisen historian tapahtumiin. Kriittiset kannanotot rakentuvat läpi teoksen, mutta paikoin Myyrä tiivistää kannanottonsa mise en abyme -rakenteiksi ja tarjoaa näin lukijalle valmiiksi pureskellun tulkintamallin teoksen kannanotoista. Henkilökuvauksessa taas nousee merkittäväksi juonteeksi suurmiesmyyttien purkaminen, mikä näkyy teoksen Kekkos-hahmon käsittelyssä. Myyrä sisältää vain vähän piirteitä, joilla teoksen aseman postmodernina historiallisena romaanina voi kyseenalaistaa. Analyysini osoittaa, että Myyrä kytkeytyy postmodernin historiallisen romaanin lajiin ongelmitta.

Tarkastelen pro grad -tutkielmassani Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Junior -palkittua nuortenromaania valoa valoa valoa (2011). Romaani kertoo teini-ikäisestä Mariiasta, tämän rakkaudesta Mimiin. Mimin kuolemasta sekä Mariian yrityksestä käsitellä noita molempia kaunokirjallisuuden keinoin. Mariian kertoman tarinan tapahtumahetkenä on kevät ja kesä 1986, jolloin tapahtuu myös historian tuhoisin ydinvoimaonnettomuus Tšernobylissä, Neuvostoliitossa. Mariia kirjoittaa myöhemmin kevään ja kesän tarinaa ylös pyrkien noudattamaan kirjoittamisen oppaista ja kursseilta saamiaan neuvoja. Hän kommentoi taajaan tarinan rakentumista ja valittuja kaunokirjallisia keinoja ja pyrkii puhuttelemalla osallistamaan lukijaa teoksen tulkintaprosessiin. Keskityn työssäni tarkastelemaan teoksen metafiktiivisiä kerrontaratkaisuja sekä niiden suhdetta teoksen teemaan. Keskeinen käsitteeni on metafiktio, jonka määrittelyssä hyödynnän Mika Hallilan käsiteanalyyttistä metafiktiotutkimusta, ja tämän syventäjänä käytän myös Linda Hutcheonin ja Patricia Waughin metafiktio-teorioita erityisesti parodian ja pedagogisuuden osalta. Luon metafiktion merkityksestä teoksen teeman kannalta tulkinnan, joka on ominainen nimenomaan kohdeteokselleni. Tarkastelen teosta ensin typografian ja materian tasolta ja pyrin osoittamaan, kuinka päähenkilö-kertoja Mariian yritys kuvata romaanin tapahtumia sekä tämän ja Mimin rakkautta pakottaa häntä laajentamaan kielenkäytön rajoja, tuomaan näkyville tekstin ruumiillisuuden. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan teoksen sisältämää kirjoittamisen metakieltä sekä erityisesti tuon kielen parodisuutta suhteessa kirjoittamisen opettamiseen. Poikkeukseksi parodisuuteen luen teoksen sisältämät avaimet, tulkintaohjeet, joita Mariia lukijalle pitkin teosta luovuttaa. Lopuksi tarkastelen teoksen Tšernobyl-allegoriaa, joka ilmenee kielessä, romaania halkovassa peilirakenteessa sekä suhteessa Svetlana Aleksejevitsin Tšernobylistä nousee rukous romaaniin. Tulkintani mukaan teoksen teema on rakkaus ja kirjoittaminen ja noiden molempien rajat ja reunaehdot. Moninaisilla metafiktiivisillä kerrontaratkaisuillaan teos pyrkii kuvaamaan sekä rakastamiselle että kirjoittamiselle asetettuja rajoituksia ja tekemään tämän niin, että nuoren lukijan on mahdollista oppia lukemaan ja tulkitsemaan kaunokirjallista teosta samaa matkaa teoksen kanssa.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee subjektiutta Leevi Lehdon esseistiikasta hahmottuvassa runouskäsityksessä. Lehto on runoilija, ntamo-kustantamon perustaja, kääntäjä ja runouden teoreetikko, jonka Alussa oli kääntäminen -esseekokoelma tarkastelee laaja-alaisesti kysymyksiä runouden yhteiskunnallisesta potentiaalista. Teoksen esseet muodostavat tutkielmani aineiston, johon paikoittain nostan esimerkkejä myös hänen runoudestaan. Tarkastelen Lehdon kautta myös laajempaa subjektiuteen liittyvää keskustelua niin runouden teoriassa kuin uuden median ympäristöissä. Lehto sijoittuu yhtäältä kielifilosofisen language-runouden kontekstiin, toisaalta hänen ajattelussaan näkyy voimakas marxilainen kytkös. Hahmottelen työssäni, miten nämä traditiot kohtaavat hänen ajattelussaan ja niveltyvät keskusteluun lyyrisestä minästä, tekijyydestä ja subjektiudesta ylipäänsä. Kuten jälkistrukturalistisesta tekstikäsityksestä vaikutteita saanut language-runous, Lehto haastaa romantiikan käsityksen subjektista abstraktina tietoisuutena ja ajattelun keskuksena. Marxilaisen – erityisesti sen althusserilaisen tulkinnan – teorian vaikutus puolestaan näkyy hänen tavassaan painottaa taiteen institutionaalista luonnetta ja suhdetta ideologiaan. Näitä kysymyksiä tarkastelen erityisesti Pierre Bourdieun teoriaa vasten. Käsittelen työssäni Lehtoa hahmona, joka sekä teoretisoi että edustaa kirjallisuuden tuotannon muuttuvia olosuhteita. Lehdon print-on-demand -kustantamo, teosten epäkaupallinen jakelu internetissä sekä tarkoituksellisen provokatiivinen ja epäsystemaattinen ajattelu tuovat kukin omalla tavallaan esiin kysymyksen runouden poliittisista mahdollisuuksista ja tuotannollisten rakenteiden ja ajattelun suhteesta. Tulkitsen Lehdon ilmentävän käsitystään subjektin moninaisuudesta myös runoudessaan ja esseistiikkansa keinoissa, mm. korostamalla puhujaäänen moninaisuutta ja epäjatkuvuutta. Esitän työssäni, että Lehto ymmärtää subjektiuden jonakin kollektiivisena, ruumiillisena ja pluralistisena. Runous puolestaan edustaa hänelle anti-ideologista tilaa, joka erityisesti uuden median kontekstissa mahdollistaa vapaan ja sitoutumattoman suhteen sekä omaan historialliseen hetkeen että edeltävään perinteeseen. Internet, joka on Lehdon keskeinen kiinnostuksenkohde, tekee mahdolliseksi yhä uusia kollektiivisuuden ja pluralistisen subjektiuden muotoja ja institutionaalisia murroksia. Tässä kehyksessä tarkastelen Lehdon kirjallisen ja poliittisen radikalismin piirteitä suhteessa hänen yleiseen filosofiaansa, joka ei perustu ajatukselle kehityksestä vaan katkoksesta. Lehto näkee uuden median strategioiden, kuten haltuun ottamisen, kopioimisen ja moniäänisyyden, luovan yhä uusia väyliä anti-ideologiselle toiminnalle, mikä viime kädessä tarkoittaa kapitalismin rakenteita vastustavia tuotannon muotoja. Tulkitsen hänen esseistiikkansa hahmottelevan ajattelun potentiaalisuutta korostavaa radikaalia subjektikäsitystä, joka – tietyistä käytännön sovellutuksen ongelmista huolimatta – pyrkii uudenlaisiin globaalin pluralistisiin ja vapaaehtoisiin yhteisöllisyyden muotoihin.

Tutkielmassa käsitellään Maria Vaaran (1931 1992) omaelämäkerrallista teossarjaa sekä Vaaran kirjoittamisen terapeuttisia funktioita. Teoksissaan Vaara kuvaa parantumistaan skitsofreniaksi luokitellusta psyykkisestä sairaudesta ja masennuksesta luovan kirjoittamisen sekä psykoterapian avulla. Vaaran kirjoitus lähestyy psykoanalyyttisia teorioita kirjoittamisen terapeuttisista vaikutuksista, mutta myös jälkistrukturalistisia näkemyksiä tekstistä prosessinalaisena, kumouksellisena käytäntönä. Tutkielman keskeiset teoriat tulevat psykoanalyytikko, kielitieteilijä Julia Kristevalta sekä psykoanalyyttisesta ja jälkistrukturalistisesta perinteestä, ja näiden teoreettisten lähestymistapojen avulla tarkastellaan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen, subjektiuden sekä kielen ja kirjoittamisen toisiinsa limittyviä teemoja Vaaran tuotannossa. Vaaran omaelämäkerrallinen kirjoittaminen paljastuu tutkielmassa yhtäaikaisesti subjektiutta eheyttäväksi ja hajottavaksi toiminnaksi. Vaaran teokset osoittavat, miten minuus rakentuu erilaisten samastumisten ja erottautumisten kautta, psykoottisten kuvitelmien, hallusinaatioiden ja paranoidien kuvitelmien täyttäessä tekstin. Kirjoittaminen kohtaa ongelman merkityksen epäyhtenevyydestä: siitä, ettei sanoilla koskaan voida täysin tavoittaa omia psykofyysisia kokemuksia tai välittää niitä toisille ihmisille. Kuitenkin Vaaran teosten Maria kirjoittaa kaiken aikaa ja luo kokemuksellisia suhteita toisiin. Mielikuvitus, kirjallisuus ja kirjoittaminen muodostavat avoimen psyykkisen tilan, jossa minuutta voidaan rakentaa. Kirjoittaminen osoittautuu lopulta käytännöksi, jossa esteettinen, terapeuttinen ja eettinen nivoutuvat yhteen. Vaaran teosten Marian harjoittama minuuden analyysi tarjoaa mahdollisuuksia käsitellä vierauden ja toiseuden ilmenemistä omassa itsessä ilmiö, joka Julia Kristevan mukaan mahdollistaa myös niiden todellisten toisten ymmärtämisen, joiden parissa elämme. Vaaran teokset kyseenalaistavat jaottelun terveisiin ja sairaisiin , ne rikkovat toden ja fiktion välisiä rajoja ja käsitystä minuudesta yhtenä ja eheänä. Vaaran tuotanto ei olekaan ainoastaan kuvaus skitsofreniasta ja sen kielestä, vaan siitä, miten minuus ja ilmaisu ylipäänsä rakentuvat suhteessa toisiin ja miten psyykkinen elämä on riippuvaista avoimuudesta erilaisille katkoksille ja murtumille.

Tarkastelen pro gradu -työssäni Elina Hirvosen romaania Kauimpana kuolemasta (Avain 2010). Esittelen traumateorian tutkimusta lähteinäni esimerkiksi Anne Whiteheadin, Judith Hermanin, Laurie Vickroyn, Suzette A. Henken ja Peter A. Levinen & Ann Frederickin teokset. Yritän vastata kysymykseen, kuinka traumateoria näkyy Kauimpana kuolemasta -romaanissa juonen ja tekstin tasolla. Pohdin, miksi traumafiktiota halutaan lukea ja kirjoittaa. Käsittelen romaanin juonta hahmojen oireiden, uhrin syyllisyyden, taikauskon ja uskonnollisuuden, menetyksen, sekä traumaattisen indeksin kautta. Analysoin myös, miten traumafiktiivisyys näkyy romaanissa tekstin tasolla. Koska Kauimpana kuolemasta on länsimaisen kirjailijan Afrikkaan sijoittama teos, mielestäni on aiheellista käsitellä teoksen välittämää Afrikka-kuvaa. Käsittelen myös Afrikasta kirjoittamista ulkopuolisen asemasta käsin. Kauimpana kuolemasta antaa kriittisen kuvan turisteista, jotka ovat etsimässä autenttisena pitämäänsä elämystä tai haluavat auttaa mielestään kärsiviä afrikkalaisia tarkoituksenaan nostaa omanarvontuntoaan. Trauman tuottavan tapahtuman aikana ihmisen narratiivinen muisti eroaa aistimuistista. Jotta traumasta voi parantua, on osattava yhdistää muistin osa-alueet, eli muodostettava kokemuksesta sanallinen kertomus. Hahmojen traumat ilmenevät esimerkiksi heidän unissaan, syyllisyydentunteina ja kivettyneinä muistikuvina, jotka eivät lähde mielestä. Oman tarinan kertomisen tärkeys nousee esiin myös Kauimpana kuolemasta -romaanissa, jossa päähenkilöt kertovat tarinansa toisilleen ja saavat puhumisesta apua. Romaani tuo esiin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja sen, miten samoista lähtökohdistakin voi huonojen sattumien myötä seurata hyvin erilainen lopputulos.

Tutkielma käsittelee Bo Carpelanin romaania Alkutuuli (Urwind 1993) päähenkilö Daniel Urwindin fragmentaarisesti kerrottuna elämäntarinana. Kyse on kahdella aikatasolla etenevästä fiktiivisestä omaelämäkerrasta, joka perustuu viikottaisiin päiväkirjamerkintöihin. Daniel hahmottaa identiteettiään tilaan kytkeytyneiden muistojen sekä oman nimensä avulla leikaten samalla kerronnan jatkuvuuden. Tutkimusongelmana on hahmottaa Danielin kerronnan tavat, kirjoittamisen syyt sekä prosessiin lopputulos. Menneisyyteen kohdistuvan minä-kerronnan analyysi perustuu Dorrit Cohnin Transparent minds -teoksen käsitteistöön. Alkutuulessa esiintyy muistikerronnan ja muistimonologin epäsäännöllistä vuorottelua. Niiden osana on edesmenneiden läheisten upotettuja monologeja, joiden takaa kuultaa Danielin ääni: monologit ovat Danielin kuvittelemia tai referoimia puheita ja ajatuksia, joiden esittäjä on hänen yksinäisen keskustelunsa toinen osapuoli. Omaelämäkertaa käsittelevinä teoreettisina lähteinä ovat ensisijaisesti Päivi Kososen artikkelit sekä hänen tutkimuksensa Elämät sanoissa. Tutkielman tulkinnan kannalta keskeisessä asemassa ovat Bo Carpelanin essee- ja kaunokirjallinen tuotanto. Kirjoittamisen lähtökohtana on päähenkilön identiteettiä horjuttava elämänvaihe. Vaimo Marian lähdettyä vuodeksi Amerikkaan Daniel pyrkii löytämään oman kielensä ja luomaan muistojensa avulla eheämmän kuvan itsestään. Prosessiin kytkeytyy keskeisesti tila - Danielin kulkiessa talossaan, joka on hänen lapsuudenkotinsa, aistitodellisuus toimii mieleenpalauttajana: äänet ja tuoksut johdattavat hänet elämään menneisyyden muistoja uudelleen nykyhetkessä. Samalla talo ja huoneet personifioituvat ja minuus alkaa rakentua tilan kaltaiseksi. Uusien ovien ja huoneiden löytyminen symboloi Danielin muistojen selkeytymistä ja itseymmärryksen syvenemistä. Kirjoittamisen voi tulkita olevan psykoanalyyttinen prosessi, jossa omaelämäkerran minä keskustelee menneisyyden minänsä kanssa. Puhuja odottaa vastausta toiselta, vaikka vastaus löytyy paradoksaalisesti itsestä. Omaelämäkerran moniäänisyyttä korostavat edesmenneiden läheisten läsnäolo, Danielin eri ikävaiheiden identiteetit ja kaksoisolentojen hahmoissa esiintyvät minuudet. Kirjoittamisen avulla Daniel pyrkii pääsemään etäämmälle itsestään ja saavuttamaan minättömyyden tilan, jota käsitellään John Keatsilta peräisin olevan käsitteen "negatiivinen kyky" avulla. Alkutuuli on taiteilijaromaani, jossa taiteilijuutta edustavat siivet ja lentäminen kytkeytyvät mielikuvitukseen ja uusiutumiseen. Danielin tie taiteilijuutta edeltävään minättömyyteen on kuitenkin vaikea ja monet merkit viittaavat diletantin kohtaloon. Unenomaisen logiikan omaavan, fragmentaarisen kerronnan takaa on hahmotettavissa myös lainalaisuuksia. Muiden henkilöiden lyhyet elämäkerrat ovat heidän haavansa paljastavia episodeja, jotka muuttuvat osaksi Danielin elämäntarinaa. Danielin kirjallinen omakuva on montaasi, jossa eri tasossa olevat elementit, nykyhetki ja menneisyys, mielikuvitus, unet ja upotetut monologit rinnastuvat samaan tasoon. Daniel peilaa elettyä ja koettua koomisen peilirakenteen avulla, jossa hänen elämäänsä osallisena olleet menneisyyden henkilöt kulkevat narrikulkueen mukana. Toive eheästä minäkuvasta osoittautuu kuitenkin mahdottomaksi merkityssulkeuman todenvastaisuuden vuoksi. Urwind-nimen pohdinnasta liikkeelle lähtenyt omaelämäkerta päättyy syklistä liikettä mukaillen tilanteeseen, jossa päähenkilö hyväksyy elämän käsittämättömyyden ja luottaa omassa nimessään piilevään voimaan, tuuleen, viitaten samalla myös romaanin nimeen.

Tarkastelen työssäni Seita Vuorelan romaanin Karikon (2012) kerrontaa, lajia ja fiktiivisen maailmankaikkeuden rakennetta. Tutkin, millaisista osista teoksen maailmankaikkeus koostuu, millaisia kerronnallisia keinoja sisäistekijä teoksessa käyttää ja millaisen kuvan kertojat välittävät teoksen reaalimaailmasta. Erityisen kiinnostunut olen syistä: miksi juuri näitä kerronnallisia keinoja on käytetty ja miksi kertojat välittävät tietyn kuvan reaalimaailmasta? Lisäksi tutkin, onko reaalimaailma yliluonnollinen vai luonnollinen ja lopulta sitä, mihin temaattiseen tulkintaan teoksen rakenteet lukijaa kutsuvat. Karikko kertoo 14-vuotiaan Mitjan kuolemasta ja sen hyväksymisestä. Henkilökertoja Mitja kertoo retrospektiivisen tarinan, jossa hänen paras ystävänsä Noel kuolee tapaturmaisesti pudotessaan hylätyn rakennuksen kattopuomilta. Kuoleman jälkeen Mitja lähtee perheensä kanssa matkalle, joka päättyy ennen aikojaan tuntemattomalle leirintäalueelle. Leirintäalueen rannalla Mitja tutustuu hylyiksi itseään nimittäviin poikiin, joita kukaan muu ei tunnu huomaavan. Rannalla asustaa myös salaperäinen tyttö, joka pitää Hotelli Horisonttia. Kerrontahetkellä Mitja tietää olevansa kuollut, mutta uskottelee lukijalle toisin. Romaani on kerrottu useasta eri näkökulmasta, jotka yhdistämällä lukija saa pirstaleisen ja ristiriitaisen kuvan tapahtumista. Henkilökertojan lisäksi Karikossa on ulkopuolinen kertoja, joka fokalisoi vuoroin Mitjan isoveljeä Vladimiria ja rannalla asuvaa tyttöä. Jokainen henkilö ja kertoja muodostaa osamaailmoja, joiden suhdetta fiktiiviseen reaalimaailmaan tarkastelen. Analysoin kertojatyyppejä ja tutkin niiden luotettavuutta. Henkilökertoja Mitja myöntää valehtelevansa ja muistavansa asioita väärin, joten häntä voi pitää paitsi epäluotettavana myös äärimmäisen rehellisenä kertojana. Lukija muodostaa kuvan fiktion reaalimaailmasta kertojien kertoman perusteella. Karikossa kertojat eivät todenna yhtenäistä reaalimaailmaa, joten on tulkintakysymys, onko teoksen reaalimaailma luonnollinen vai yliluonnollinen. Teoksen monimutkainen rakenne kutsuu lukijaa temaattiseen tulkintaan. Mahdollisten maailmojen poetiikan mukaan teos ei jäljittele meidän todellisuuttamme vaan muodostaa oman fiktiivisen maailmankaikkeutensa, jossa asiat, jotka olisivat voineet tapahtua, ovat yhtä tärkeä osa juonta kuin oikeasti tapahtuneet asiat. Karikossa kerrotaan vaihtoehtoisia tapahtumankulkuja, joista lukijan annetaan valita mieleisensä. Karikkoa voi lukea fantasiana, jossa kuolleet voivat olla yhteydessä eläviin, mutta sen voi lukea myös allegoriana, joka kuvaa Vladimirin ja muun perheen suruprosessia perheenjäsenen menehtymisen jälkeen. On myös mahdollista tulkita, että Vladimir on Karikon tekijä-kertoja. Romaanissa kuvataan Vladimirin kirjoitusprosessia, jonka tuotos muistuttaa erehdyttävän paljon Karikon tarinaa. Tulkitsi romaanin kummin vain, kertominen nähdään joka tapauksessa eheyttävänä toimintana trauman käsittelyssä. Vladimiriksi tulkittava ääni Karikon prologissa pitää kertomista välttämättömänä, jotta pääsisi pois ”pimeästä”. Myös Mitja pitää kertomista velvollisuutenaan. Karikon alussa lukija saa väärän käsityksen tapahtumista, koska hän joutuu tarkastelemaan teoksen reaalimaailmaa Mitjan ja Vladimirin toivemaailmojen läpi. Näissä toivemaailmoissa Mitja on elossa. Kun toivemaailmat väistyvät, lukijalle tarjotaan kaksi vaihtoehtoista versiota teoksen reaalimaailmasta: joko Mitja on ollut kuolleena elävien maailmassa ja päässyt lopulta lähtemään matkalle kohti kuolleiden maailmaa tai Vladimir on kuvitellut kaiken. Karikko on monitulkintainen romaani, jonka sisäistekijä ei tarjoa yhtä tulkintavaihtoehtoa. Itsestään tietoisella eli metafiktiivisella romaanilla halutaan saada lukijan pohtimaan todellisuuden luonnetta: mitä oikeastaan voimme tietää ja millä perusteella?

Tarkastelen tutkimuksessani henkilöhahmojen välisiä valtasuhteita Mooses Mentulan romaanissa Jääkausi. Teos ei ole nuortenromaani, vaikka kuvaakin koulumaailmaa ja teini-ikäisen tytön suhdetta vertaisryhmäänsä. Toisena päähenkilönä on aikuinen mies, jonka fokalisointi sekä romaanin kieliasu erottavat teoksen tyypillisistä nuortenromaaneista. Keskityn tutkimuksessani teeman tutkimiseen narratologisin käsittein ja sovellan analyysissäni myös sosiaalipsykologiaa. Vallan käsitteen määrittelyssä käytän apuna muun muassa John Galbraithin, Barry Barnesin ja Michel Foucault'n tunnettuja teorioita vallasta. Kiusaamisen ja vallan suhteeseen pureudun erityisesti sosiaalitieteiden kautta. Tutkimuksessani pohdin, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että henkilöhahmolla on valtaa suhteessa toisiin hahmoihin ja miten vallankäyttöä kuvataan. Tutkin, miten valta jakautuu tietyn ryhmän kesken ja miten yksi romaanin kuvaamista tytöistä on onnistunut nousemaan muita korkeammalle arvoasteikossa. Teoksessa kuvataan paljon eläinten luontaista käyttäytymistä ja keskinäisiä valtasuhteita, joten tarkastelen, miten eläinsymboliikka heijastelee vallan teemaa. Valtasuhteet muuttuvat tarinan aikana ja liittyvät kiinteästi henkilöhahmojen identiteettiin ja erilaisiin rooleihin. Erittelen tutkimuksessani vallan käsitettä ja sitä, miten teoksen hahmojen fokalisointi ilmentää erilaisia valtasuhteita. Esitän myös, että yhteisöllä ja vertaisryhmillä on olennainen merkitys yksilön sosiaalisen statuksen ja valtasuhteiden muodostumisessa, ja että ulkonäkö ja seksuaalisuus ovat kiinteässä suhteessa valtaan.

Tarkastelen pro gradussani Leena Krohnin romaanin Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista kertojaa, kerrontaa, kerronnan rakenteita ja mise en abyme -kuvioita. Lähtökohtani tutkielman tekemiseen oli, että löydän vastaavuuksia kertomuksen rakenteista ja kertomuksessa toistuvista osien ja ykseyden sekä tiedon ja tiedon kulun ja kerronnan teemasta. Tutkielmani teoreettinen tausta pohjaa klassiseen narratologiaan. Yksi tutkielmani tavoitteista on myös testata klassisen narratologian välineistön soveltuvuutta ja käytön tarkoituksenmukaisuutta postmoderniin kertomukseen. Käytän kerronnan rakenteiden analyysissa Gérard Genetten ja Shlomith Rimmon-Kenanin tutkimuksia kertojan typologiasta. Narratologian kotimaiselta kentältä hyödynnän erityisesti Pekka Tammen tutkimusta. Peilirakenteiden analyysissa olen ammentanut teorian Lucien Dällenbachin Mise en abyme -tutkimuksesta sekä Lea Rojolan ja Anna Makkosen tutkimuksista. Lisäksi tukeudun johtavan Leena Krohn tutkijan, Pirjo Lyytikäisen tutkimuksiin Leena Krohnin teoksista. Hahmottelen tutkielmassani ensin Mehiläispaviljongin anonyymin minäkertojan kertojahahmoa. Käsittelen kertojaa toisaalta kertomuksen maailman henkilönä ja rakennepiirteiden kokonaisuutena. Anonyymin tapahtumat kokonaiseksi kertomukseksi muotoilevan kertojan kuvauksen jälkeen pohdin vaihtuvia kertojapositioita ja suhteutan kertojan muihin Mehiläispaviljongin kerronnassa ilmeneviin kertoviin diskursseihin. Mehiläispaviljongin kertoja hahmottuu analyysini pohjalta moniääniseksi ja kompleksiseksi kokonaisuudeksi, jonka rakennepiirteiden ja kerronnan tasoilla ilmentää subjektin, osan ja kokonaisuuden sekä parven tiedon kulun teemoja. Tutkielmassani osoitan, että parvi näyttäytyy kertomuksessa monitasoisena vertauskuvana yksilön ja yhteisön sekä yksilön sisältämän moneuden suhteille. Peilirakenteilla ja kertojalla tuotetaan ykseyttä ja muodostetaan kytköksiä fragmentaarisen kertomuksen osien väleille. Kerronnan rakenteet ja peilirakenteet paitsi tukevat myös tuottavat osien ja kokonaisuuden, ykseyden, tiedon kulun ja kerronnan teemoja. Fragmentaarisuuden ja ykseyden ristiveto toteutuu paitsi teoksen sisällä myös teosrajoja ylittäen.