Browsing by discipline "General Church History"

Pro-gradu-tutkielmassani tavoitteeni on tutkia miten Skandinavia ja itäinen Eurooppa kääntyivät kristinuskoon Adam Bremeniläisen ja Nestorin kronikoiden antaman kuvan mukaan. Ensimmäinen pääkysymys tutkimuksessani on selvittää miten kronikoissa esitetään Skandinavian ja itäisen Euroopan kristillistyminen. Toisen pääkysymyksen on tarkoitus selvittää mitkä asiat ovat vaikuttaneet kronikoiden kirjoittajien syihin kertoa asiat tietyllä tavalla. Saadakseni vastauksen kahteen pääkysymykseeni, etsin vastauksen alakysymyksiin, joista ensimmäinen vastaa siihen, ketkä tekivät lähetystyötä. Selvitän minkälainen rooli oli paaveilla, hallitsijoilla ja hiippakunnilla kristinuskon levittämisessä. Toinen alakysymys käsittelee kristinuskon juurruttamista. Selvitän minkälaisia keinoja lähetystyössä käytettiin ja tapahtuiko lähetystyö pakkokäännyttämisen kautta vai rauhanomaisesti. Selvitän myös minkälaisia arvoja ja tapoja Skandinaviassa ja itäisessä Euroopassa oli ennen kuin nämä alueet kääntyivät kristinuskoon ja miten näihin tapoihin suhtauduttiin lähetystyöntekijöiden keskuudessa. Taustaluvussa selvitän ensiksi, minkälaista lähetystyö oli tutkimusajankohtaani edeltävällä ajalla eli ennen 800-lukua. Sen jälkeen tutkin, miten Skandinavia ja itäinen Eurooppa kääntyivät kristinuskoon nykytutkimuksen mukaan. Tämä auttaa minua selvittämään, miten kronikoiden antama kuva eroaa nykytutkimuksen antamasta kuvasta. Käytän tutkielmassani lähteinä kahta keskiajalla kirjoitettua kronikkaa. Toinen on nimeltään Adam Bremeniläisen kronikka ja se kertoo Hampurin-Bremenin arkkihiippakunnan arkkipiispojen historiasta ja näiden lähetystyöalueeseen kuuluneen Skandinavian tapahtumista 800-luvulta 1000-luvun puoliväliin asti. Toinen kronikka, Nestorin kronikka, kertoo itäiseen Eurooppaan 800-luvulla muodostuneen Rusin ruhtinaskunnan historiasta 1100-luvun puoliväliin saakka. Tutkimuskirjallisuutena käytän lähetystyön ja kristinuskon historiasta sekä Euroopan historiasta kertovia teoksia. Tulosluvussa esittelen tutkielmani keskeiset tulokset. Niiden mukaan Adam Bremeniläisen ja Nestorin kronikoiden antama kuva Skandinavian ja Rusin valtakunnan kristillistymisestä on osin samanlainen nykytutkimuksen edustaman kuvan kanssa. Tutkimustulosteni mukaan kronikoiden kirjoittajilla oli voimakas halu esittää kristillistyminen tavalla, joka ei mukaillut aina todellisia tapahtumia. Adam Bremeniläinen halusi puolustaa Hampurin-Bremenin arkkihiippakunnan ja sen arkkipiispojen asemaa Skandinavian lähetysalueen johtajana ja tämän takia liioitteli arkkihiippakunnan roolia Skandinavian kristillistymisessä. Nykytutkimuksen mukaan Englannista tulleella lähetystyöllä oli Hampurin-Bremenin lähetystyötä merkittävämpi rooli kristinuskon leviämisessä Skandinaviaan. Tulosten mukaan Nestorin kronikassa kristinuskon tulo Rusiin kuvataan tavalla, joka pyrkii luomaan kuvan itäisestä kristinuskosta ainoana ja oikeana uskontona, ja joka haluaa korostaa Rusin valta-asemaa. Tulosten mukaan kronikka ei kerro Rusin hallitsijoiden maallisista syistä kääntyä kristinuskoon. Nykytutkimuksen mukaan Rusin hallitsijat päättivät kääntyä kristinuskoon nimenomaan maallisten syiden takia. Vaikka kronikat mukailevat suurelta osin todellisia tapahtumia, voidaan niiden kuvaus kristinuskoon kääntymisestä nähdä pikemminkin puolustuksena ja ylistyksenä Hampurin-Bremenin arkkihiippakuntaa ja Rusin ruhtinaskuntaa kohtaan, kuin kuvauksena todellisista tapahtumista.

Nälkävuodet koettelivat Suomea 1866–1868. Niiden seurauksena kuoli 100 00–150 00 suomalaista enemmän kuin muuten olisi ollut oletettavaa. Nälkävuosien tuhovoimalla oli suuria eroja eri paikkakuntien välillä. Sotkamo oli yksi Suomen eniten kärsineistä kunnista. Viidesosa sotkamolaisista kuoli nälkävuosien aikana. Suurin syy Sotkamon korkeisiin kuolleisuuslukuihin oli täyteen ahdetut köyhäintalot, joiden epähygieenisissä oloissa tartuntataudit levisivät ihmisestä toiseen. Seurakunnan eripuraisuus, siirtyminen kunnallishallintoon ja keskeisten työntekijöiden kuolemat edesauttoivat väestökriisin etenemistä. Sotkamolaisten suhtautumisessa lähimmäisten hätään oli suuria eroja. Toiset auttoivat omien voimiensa äärirajoille asti, toiset pyrkivät saamaan siitä taloudellista hyötyä. Viljaa Sotkamossa oli myös nälkävuosien aikana. Vuonna 1865 annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Sotkamo siirtyi kuntamuotoon ensimmäisten joukossa vuoden 1866 alussa. Samalla vaivaishoito siirtyi seurakunnalta kunnalle. Ajankohta oli huonoin mahdollinen köyhäinhoidon näkökulmasta. Sotkamossa koitui vastuun siirtymisestä myös ajankohtaan liittymättömiä ongelmia: Sotkamon ensimmäinen kunnallislautakunnan esimies kavalsi vaivaishoidon kassan ja päätyi sen jälkeen itsemurhaan. Sotkamon kirkkoherran Carl Ståhlbergin menehdyttyä helmikuussa 1867 Sotkamon kappalainen Gustaf Pettersson määrättiin hoitamaan kappalaisen virkansa ohella kirkkoherran virkaa uuden kirkkoherran saapumiseen asti. Uusi kirkkoherra valittiin samana vuonna, mutta virkaansa hän astui vasta keväällä 1869, minkä vuoksi Pettersson oli laajan seurakunnan ainoa pappi nälkävuosien tuhoisimman ajan. Synkimpänä kuolonvuotena 1868 jouduttiin yhden papin seurakunnassa siirtymään joukkohautauksiin vainajien suuren määrän vuoksi. Muihin kirkollisiin toimituksiin nälkävuodet eivät merkittävästi vaikuttaneet. Syntyvyys ja avioituminen eivät laskeneet nälkävuosien aikana missään vaiheessa huomattavan alas. Vuonna 1869 sekä syntyvyys että kuolleisuus olivat alhaisella tasolla, mutta avioituneiden määrä oli ennätyksellisen suuri. Nälkävuodet muuttivat väestön ikärakennetta, koska kuolema kohtasi pieniä lapsia ja vanhuksia useammin kuin työikäisiä. Sotkamon taloudellisen toipumisen kannalta väestörakenne oli vuoden 1869 lopulla optimaalinen. Työikäisiä oli paljon ja huollettavia vähän.

Pro gradu -tutkielmani tarkoitus on selvittää lapsille suunnattujen Suomen historiasta kertovien tietokirjojen tietomaailmaa ja luonnetta. Tutkimus rajoittuu 1500-1700-luvun väliseen aikaan, jolloin Suomi oli Ruotsin valtakunnan itäinen osa. Tutkimuskysymyksissä keskityn lapseen ja lapsuuteen. Tarkastelen myös suomalaista elämäntapaa ja sitä, minkälaisia historiallisia tapahtumia kussakin lähteessä nostetaan esiin. Tutkielman taustahistoriassa olen keskittynyt sekä sadun että proosan keinoin lapsille kerrottuihin tietoihin, jotka näyttävät usein peilaavan jollain tavalla läsnä olevaa nykyisyyttä. Tutkimuslähteiksi olen valinnut kolme lapsille suunnattua Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Kaikissa lähteissä kerrotaan suomalaislasten elämästä menneinä vuosisatoina. Kirjojen kerronnassa painottuvat erilaiset historialliset tapahtumat. Ensimmäisessä tutkimuslähteessä nimeltään Herttuan hovissa - elämää 1500-luvun Turussa keskitytään vuosien 1559 ja 1562 väliseen ajanjaksoon. Elämä Turun linnassa, ajan historialliset tapahtumat sekä linnan palvelusväen erilaiset työtoimet ovat kerronnassa keskeisellä sijalla. Uskonnollinen murrosvaihe reformaation jälkiseurauksena nousee esille ihmisten uskonnollisessa käyttäytymisessä. Toinen tutkimuslähde nimeltään Suomen lasten historia keskittyy 1500-1700-luvusta kertovissa kuvitteellisissa kertomuksissa pääsääntöisesti sodan tapahtumiin tai niiden jälkiseurauksiin.Tutkimuksen piiriin kuuluvassa ensimmäisessä kertomuksessa, jossa isä lapsineen on keräämässä kaskinauriita talteen talvea varten kerrotaan tarinan muodossa kansanuskomusten merkityksestä koko yhteisölle 1500-luvulla. Viimeisessä kertomuksessa, joka sijoittuu 1700-luvulle kerrotaan tervan valmistuksesta ja ulkomaankaupasta. Kolmannessa tutkimuslähteessä nimeltään Laps´ Suomen kerrotaan niin ikään Suomen menneistä historiallisista tapahtumista ja suomalaisen lapsen elämän arjesta. Kertomuksissa korostuu suurvalta-ajan yhteiskunnalliset erot ihmisten välillä. Säätyjaon merkitys korostuu ihmisten arjessa, samoin rikkaan ja köyhän lapsen elämän erilaisuus. Tarkkoja vuosisatoja, jolle tarinat sijoittuvat, ei kertomuksissa ole määritelty. Kaikissa tutkimuslähteissä nousee esille lukutaidon merkitys. Herttuan hovissa -teoksessa ja Suomen lasten historia -teoksessa lapsella on merkittävä asema uuden tiedon eteenpäin siirtäjänä. Laps´ Suomen -teoksessa kerrotaan äidin keskeisestä asemasta kristinopin ja lukutaidon opettamisessa lapselle.

Ranskan pääesikunnassa palvellut juutalaissyntyinen kapteeni Alfred Dreyfus tuomittiin syyskuussa 1894 syyttömänä elinkautiseen vankeuteen Pirunsaarelle. Häntä syytettiin Ranskan armeijan sotasalaisuuksien myymisestä saksalaiselle sotilasavustajalle. Syytös perustui siihen, että Dreyfusin käsiala muistutti Saksan suurlähetystön roskakorista löytyneen muistion käsialaa. Dreyfusiä ei kuitenkaan tuomittu pelkän muistion perusteella, sillä armeijan esimiesten väärentämät salaiset asiakirjat vaikuttivat tuomioon. Kuuluisa kirjailija Émile Zola sai tapauksessa aikaan uuden käänteen vuonna 1898. Zola kirjoitti Ranskan tasavallan presidentille avoimen kirjeen, jossa puolusti juutalaisia ja syytti armeijan esimiehiä petoksesta Dreyfusiä kohtaan. Zolan toimien ansiosta Dreyfus sai uuden oikeudenkäynnin, jossa hänet kuitenkin todettiin uudelleen syylliseksi. Uuden tuomion jälkeen vuonna 1899 Dreyfus sai Ranskan tasavallan presidentiltä armahduksen. Vuonna 1906 hänen maineensa viimein puhdistettiin toteamalla hänen olevan syytön maanpetokseen, josta hänet oli aiemmin tuomittu. Pro gradu -tutkielmassani selvitän miten sanomalehti Wiipuri kirjoitti tapauksesta vuosina 1895–1906. Tutkimukseni rajautuu alkamaan vuodesta 1895, jolloin Wiipuri julkaisi ensimmäisen artikkelinsa tapaukseen liittyen. Päätän tutkimukseni vuoteen 1906, koska silloin Dreyfusin maine puhdistettiin ja Wiipuri kirjoitti viimeiset artikkelinsa tapauksesta. Tutkielmassani tarkastelen, minkälaisen kuvan Wiipuri tapauksesta antoi. Arvioin, oliko ote Dreyfusiä puolustava vai vastustava. Tapauksen tunteita herättävyyden kannalta on tärkeää pohtia, kirjoittiko Wiipuri maailmalta tulleista uutisista kriittisesti. Kiinnitän huomiota myös tyylillisiin asioihin kuten, millaisia sanavalintoja Wiipuri käytti ja ottiko se kantaa tapaukseen. Juutalaisvastaisuus liittyi tapaukseen voimakkaasti. Tutkin myös sitä, oliko Wiipuri-lehden artikkeleissa havaittavissa antisemitistisiä piirteitä. Lisäksi vertaan omaa tutkimustani Urban Fellmanin vuonna 1974 valmistuneeseen pro gradu -tutkielmaan Dreyfusaffären I finländsk pressopinion. Tarkastelen, onko Wiipurin ja Fellmanin tutkimien pääkaupunkiseudun lehtien välillä ollut eroja. Tutkimukseni lähteeksi valitsin Wiipuri-lehden siksi, että Viipuri oli jo tuohon aikaan hyvin kansainvälinen kaupunki, jossa oli vakiintunut noin 250 hengen juutalaisyhteisö. Kaupungin kansainvälisen luonteen vuoksi Viipurin asukkaat olivat ehkä muiden kaupunkien asukkaita kiinnostuneempia maailmalla tapahtuvista asioista. Wiipuri-lehti löytyy digitoituna Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta. Tutkimukseni perusteella voi sanoa, että Wiipurin linja oli Dreyfusiä puolustava. Wiipuri kirjoitti tapauksesta kriittisesti ja asiapohjalta. Wiipuri otti kantaa tapaukseen julkaisemalla suuren määrän tapausta koskevia artikkeleita, mutta vain paikka paikoin se antoi oman äänensä kuulua selvästi. Émile Zolan liittyminen tapaukseen oli Wiipuri-lehdessä merkittävää. Zolan yhteydessä Wiipurin kantaaottavuus myös lisääntyi. Wiipuri-lehdessä Dreyfusin juutalaisuus ei juurikaan tullut esille eikä siis voi sanoa, että juutalaisvastaisia piirteitä olisi ollut havaittavissa. Muutamassa artikkelissa juutalaisvastaisuus tuli esille, mutta artikkeleita ei voi tuomita antisemitistisiksi, koska Wiipurin linja Dreyfusin puolustajana oli tullut niin selväksi. Artikkelit on parempi tulkita niin, että Wiipuri halusi tuoda lukijoilleen tietoon sen, että juutalaisvastainen liike liittyi tapaukseen vahvasti. Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että Wiipuri julkaisi lehdessään vain ne artikkelit, jotka kuvasivat Dreyfusin tapauksen suopeasti. Wiipuri-lehden ja pääkaupunkiseudun lehtien väliset erot painottuivat suureksi osaksi Dreyfusin tapauksen alkumetreille. Pääkaupunkiseudun lehdissä Dreyfusin juutalaisuus nostettiin esille varhain ja juutalaisvastaisia piirteitä oli havaittavissa useissa eri artikkeleissa. Pääkaupunkiseudun lehdet olivat tapauksen suhteen varautuneempia, kun taas Wiipurin linja oli toiveikkaampi. Pääkaupunkiseudun lehtien ote Wiipuriin verrattuna, oli enemmän sensaatio- ja skandaalihakuinen.

This thesis examines the literal debate between Thomas More (1478–1535) and William Tyndale (1494-1535) between 1528–1533. The main theme is authority and what Tyndale and More believe to be the highest authority concerning all matters of faith: The Scriptures, the Church or the King. After the historical background this thesis is divided into three analysis sections: In the first section we examine the need for English vernacular Scriptures and Tyndale’s translation of the New Testament (1525) and especially the meaning of ekklesia and presbyteros in English. In the second section we examine the foundation of the Church, infallibility of the Church, the relationship between written and unwritten word and the interpreting and defining of the Scriptures. In the third part we examine earthly authority and King Henry VIII’s divorce and Tyndale and More’s relationship with the king. The sources selected for this thesis are Tyndale’s The Obedience of a Christian man (1528), More’s A Dialogue Concerning Heresies (1529), Tyndale’s An Answer to Sir Thomas More’s Dialogue (1531) and More’s Confutation to Tyndale’s Answer (1532-33). The method applied to the sources is close reading. The sources are presented in chronological order in each of the subjects and Tyndale’s and More’s views are also compared to Erasmus Desiderius and Martin Luther. Erasmus and Christian humanism is a common theological context for Tyndale and More. Tyndale was influenced by Erasmus and More was a collaborator and a friend of Erasmus. Tyndale is compared to Luther in order to examine his dependence on the German reformer. As a result this thesis shows that the highest authority concerning all matters of faith for Tyndale is the Scriptures and for More the Church. Tyndale believes that all matters that we need to know about faith have been written down and there can be no unwritten tradition or doctrine that contradicts the Scriptures. However, More believes that since Christ promised to be with his Church it is guided by his word both written and unwritten.

My master’s thesis discusses the last waves of resistance to of the traditional pagan Roman aristocracy and the new, now already quite established Christian aristocratic class in the beginning of the fifth century. Paganism had lost ground in Rome and had begun to merge into the growing wave of Christianity. My primary source is the case of a Roman pagan senator, Volusianus, and the correspondence he had with Bishop Augustine, with the aid of their mutual friend Marcellinus. Volusianus will represent in this thesis the side of the pagan aristocrat that comes from tradition and long ancestory, and even though born in a Christian Empire, he is brought up as a pagan and more importantly, a future senator of Rome. Volusianus shares the same concern pagan members of his class have felt ever since the removal of the pagan Altar of Victory from the Senate House, a symbolic sign from the imperial rule what religion is preferred: The Rome of his fathers is not the Rome he lives in. I will be using as additional sources the Third Relatio from senator Symmachus on behalf of re-instating the Altar, and also Saturnalia by Macrobius, a text written after Volusianus’s correspondence. As the Third Relatio will show the state of shock among the senators for this attack on their way of life, Saturnalia is a nostalgic view on a lost cultural heritage and an homage to the men who were seen as upholding all that is glorious about Rome, including Volusianus’s father. I will mostly focus on the reactions of the pagans. The Church could not succeed without the Roman super elite, and the Christian Emperor needed the Senate, as did the Senate need the Emperor. Why then, in a time that would seem to encourage conversion to Christianity was paganism and upholding it a matter of such devotion to these men who were, after all, imperial officials in a Christian Empire? Senators like Volusianus seems to show no great enthusiasm for Christianity, in fact he seems to look down on it slighty. But at the same time he is not zealous against it, and lives and works among his Christian family members and collegues. The concern Volusianus has is that of a Roman official; He is not sure Christianity is rational and not just tales of magicians and strange moral codes, a foreign religion that is simply not fitting for the educated citizen. He fears that Christ’s teachings are a way for foreign powers to take advantage of Rome and they would ruin her reputation as a formidable enemy. For him, Christianity does not seem to be anything terribly evil to avoid, but certainly not the best choice for the Empire. By looking at his social, cultural and philosophical background we can have a clearer insight into how Christianity in the beginning of the fifth century was seen by the very members it needed to impress

The aim of this research is to compare different depictions of Christian worldviews in three literary texts created by abolitionist authors. This is done by analyzing the religious discourses the authors used to push for the abolishment of slavery during a time when the United States was divided on the issue for both historical reasons and recent developments. The methodological approach used is discourse analysis, as it enables contrasting the works against their societal background and the nation-wide debate that was taking place in the country. The literary works used in this thesis were all written in the decades preceding the Civil War, between the years 1850-1862. These include Harriett Ann Jacobs’ Incidents in the Life of a Slave Girl, Hannah Crafts’ The Bondwoman’s Narrative and Harriett Beecher Stowe’s Uncle Tom’s Cabin. The idea to combine both autobiographical and fictive texts stems from a hypothesis that as the abolition movement did not just have one voice but a cacophony of them, contrasting different types of texts could offer new insights into the abolition movement. While conducting the research, three themes in particular stood out: how God and his attributes were represented in the texts and what kind of roles He was assigned; how the characters used religious argumentation to promote universal equality and how they based their identities on their understanding of Christianity; and how the authors approached the question about the justification of rebellion. These topics proved remarkably interesting as they were shared by all the three narratives, but the authors had their own clear emphases. Unlike some earlier studies, this thesis did not find ethnicity to be the most important factor when it came to explaining the different choices the authors made. What was more influential was the way the characters, in the hands of their authors, understood their own identity and autonomy, and how they defined their Christian beliefs and core values. Their personal experiences also played a significant role in the way they constructed their narratives. Contrasting different genres (autobiographical and fictive) with each other might be considered an unconventional method, but it revealed intriguing details about the diversity of the abolition movement literature and cautioned against setting up constrictive categories between “white” and “black” narratives. While the ethnicity of an author does matter, and it should not be overlooked, this research showed that it was just one factor among many others that influence the style and literary choices of authors. As the scope of this thesis was very limited, analyzing a wider collection of antebellum writings or taking on one of the other “black literature” periods might offer a good starting point for future research.

August Hermann Francke (1663–1727) oli saksalainen teologi, joka tuli tunnetuksi hallelaisen pietismin ja Hallen koulukaupungin (tai: Hallen laitosten) luojana. Koulukaupunki koostui useasta koulusta aina köyhien lasten opinahjosta orpokotiin ja aatelispoikien oppikouluun. Koulukaupungin arjen ja opetuksen kehittäminen oli Hallen yliopiston ja Saksan ensimmäisen opettajaseminaarin kehittämisen rinnalla Francken keskeisin elämäntyö. Hän oli syvästi uskonnollinen ja erittäin toimelias mies niittäen mainetta niin teologina kuin pedagogina. Hän jätti jälkeensä suuren määrän kirjallista aineistoa, kuten saarnakokoelmia, teologisia pohdintoja, pedagogisia kirjoituksia sekä runsaasti koulujensa oppilas- ja vuosiraportteja. Tutkimuksessa keskitytään Francken vuonna 1706 painettuna versiona julkaisemaan käytösoppaaseen Nützliche und nöthige Handleitung zu wohlanständigen Sitten (Hyödyllisiä ja tarpeellisia neuvoja säädylliseen käyttäytymiseen). Hän laati oppaan kuninkaallisen pedagogion (Königliches Pädagogium) kasvatuksen ja opetuksen tueksi. Koulu oli eräänlainen oppikoulu, joka valmisti aatelisperheiden ja ylemmän porvariston poikia yliopisto-opiskeluun sekä merkittäviin virkoihin ja asemiin Brandenburg-Preussin ruhtinaskunnassa, myöhemmin Preussin kuningaskunnassa. Tutkimuksen keskeinen tehtävä on tarkastella, millä tavoin käytösopas heijastaa ja edustaa Francken pietistisiä kasvatusperiaatteita. Francken perimmäiset tavoitteet, herättää lapsissa ja nuorissa aito usko sekä kasvattaa heidät nöyriksi, sivistyneiksi ja kohteliaiksi kristityiksi, kulkevat punaisena lankana koko käytösoppaan läpi. Kristillisistä hyveistä rakkauden kaksoiskäsky oli Franckelle yksi tärkeimpiä. Väsymättä hän opasti lapsia tämän käskyn mukaiseen elämään. Sivistynyt ja kohtelias käytös sekä sosiaalinen taitavuus merkitsivät hänelle kristillisen uskon ja rakkauden kaksoiskäskyn mukaista elämää. Francken käytösoppaasta nousevat näkyviin hänen vaatimansa ankara ulkoinen ja sisäinen kuri sekä jatkuva opiskeluun ja työntekoon kehottaminen. Huvituksille ja leikeille ei ollut hänen koulukaupungissaan tilaa. Lapset olivat koko ajan opettajien ja kasvattajien valvovien silmien alla. Franckella oli utopia paremmasta maanpäällisestä maailmasta, jonka hän uskoi toteutuvan vain ihmisten muuttumisen kautta. Tähän päämäärään hän tähtäsi kaikessa kasvatustoiminnassaan – kurin, kontrollin, uskon ja rakkauden ristipaineessa.

Kärsimystrilogia on Pirkko Saision salanimellä Jukka Larsson kirjoittama romaani. Kärsimystrilogia koostuu alunperin kolmesta erillisestä romaanista; Kiusaaja (1986), Viettelijä (1987) ja Kantaja (1991). Teoksia ei ollut tarkoitettu alunperin trilogiaksi, mutta ne koottiin yhteen teemojen yhtenäisyyden vuoksi. Tarkastelen tutkimuksessani Kärsimystrilogian uskontoon ja uskonnollisuuteen liittyviä teemoja sekä trilogian saamaa vastaanottoa lehtiarvosteluissa uskonnon ja uskonnollisuuden näkökulmasta. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat miten uskontoa ja uskonnollisuutta kuvataan trilogiassa sekä se, millaisia uskonnollisia kielikuvia ja viittauksia kirjoista on löydettävissä. Vastaanottoon liittyvä keskeisin kysymys on se, miten kriitikot ovat kommentoineet trilogian osien uskonnollisia teemoja. Päälähteinä olivat romaanit Kiusaaja, Viettelijä ja Kantaja sekä yhteispainos Kärsimystrilogia, johon Pirkko Saisio on kirjoittanut jälkisanat. Vastaanottoon liittyvät lähteet ovat trilogiasta sanomalehdissä julkaistut arvostelut, joita oli 61 kappaletta. Ensimmäisessä tutkimuksen osassa kuvataan Kiusaajan, Viettelijän ja Kantajan juonet ja tarkastellaan Kärsimystrilogian sijaiskärsijöitä; Enkeliä, Jukka Mikaelia ja Jeesusta. Toisessa osassa syvennytään siihen, miten uskonto/uskonnollisuus näkyy trilogian eri osissa. Kolmas osa on omistettu myyteille, Jeanne d'Arcille, tuhlaajapojalle, Aabrahamille ja Iisakille sekä Kristoforokselle. Neljännessä osassa kootaan yhteen trilogian saamat arvostelut teemoittain. Tutkimukseni osoittaa, että Larsson on käyttänyt trilogiassaan paljon viittauksia uskontoon. Enemmän tai vähemmän piilossa olevia viittauksia löytyy trilogian jokaisesta osasta useita. Kirjojen henkilöille uskonnolla näyttää olevan merkitystä, vaikka ketään trilogian henkilöistä ei kuvata erityisen uskonnolliseksi. Kaikissa trilogian osissa on myös hahmo, jonka voi tulkita sijaiskärsijäksi, Kristus-hahmoksi. Kriitikoista osa oli löytänyt romaaneista niissä olevia viittauksia uskonnollisiin teemoihin, osa taas sivuutti uskonnollisuuden ja myyttisyyden ja arvioi romaaneja ilman syvempää uskonnollista analyysiä. Kiusaajan kritiikeissä arvostelijat nostivat esille erityisesti Jukka Larssonin taustaan liittyviä asioita, hän oli keksityn historiansa perusteella teologian kandidaatti. Viettelijästä teemoja nostettiin sen aiheen huomioon ottaen ymmärrettävästi paljon esille ja useassa Viettelijän arvostelussa käytettiin myös uskonnollista kieltä. Kantajan arvosteluista useassa huomioitiin sen sisältämät mise en -abyme -rakenteet, kehyskertomuksen rinnalla kulkevat myyttiset kertomukset.

Vuonna 2009 Yhdysvaltain republikaaninen puolue oli kriisissä joutuessaan ensimmäistä kertaa 2000-luvun aikana oppositioasemaan. Republikaanit olivat menettäneet valta-asemansa ja Yhdysvallat näytti olevan presidentti Barack Obaman ja demokraattienemmistöisen kongressin johdolla astumassa uuteen aikaan. Pro gradu -tutkielmassani analysoin sitä, kuinka uskonto ja arvokysymykset näkyivät Yhdysvaltain republikaanisen puolueen politiikassa vuosina 2009–2012. Kiinnitän huomioita neljä vuotta kestäneen ajanjakson tärkeimpiin tapahtumiin puolueen kannalta sekä mahdollisiin käännekohtiin ja muutoksiin. Tutkin sitä, miten uskonto ja arvokysymykset näkyivät republikaanien rakentamassa puoluekuvassa, ja millainen poliittinen merkitys niillä oli niiden poliittisten tavoitteiden saavuttamisessa, jotka koskivat koko puolueen toimintaa. Lisäksi tutkin sitä, millainen merkitys uskonnolla ja arvokysymyksillä oli yksittäisten republikaanipoliitikkojen poliittisessa toiminnassa. Kolmas työni keskeinen tutkimuskysymys koskee evankelikaalikristittyjen odotuksia ja arvioita republikaanista puoluetta ja sen edustajia kohtaan. Tutkielmani päälähde on evankelikaalikristittyjen epävirallinen äänenkannattaja Christianity Today -aikakauslehti ja sen Internet-materiaali. Tutkimieni lähteiden perusteella uskonnolla ja arvokysymyksillä oli merkitystä republikaaniselle puolueelle. Lupaus muutoksesta, joka oli innostanut amerikkalaisia äänestämään Obamaa, merkitsi republikaaneille ja evankelikaaleille pelkoa perinteisten arvojen romahtamisesta. Vuonna 2009 republikaaninen puolue halusi näyttäytyä konservatiivisten arvojen ja uskonnonvapauden puolustajana. Poliittisessa keskustelussa konservatiivisilla arvoilla se tarkoitti kielteistä suhtautumista aborttiin, samaa sukupuolta olevien parien avioliitto-oikeuteen ja liittovaltion vallan kasvattamiseen. Terveydenhuoltouudistuskeskustelussa vuosina 2009–2010 republikaanit korostivat aborttikysymyksen merkitystä kaataakseen presidentti Obaman lakiesityksen. Samalla puolue vahvisti julkisuuskuvaansa aborttia vastustavana puolueena. Vuoden 2010 kongressivaaleissa teekutsuliike ja konservatiiviset kristityt auttoivat republikaanit voittoon. Uskonnon merkitys yksittäisille republikaanipoliitikoille tuli erityisen selvästi esiin vuonna 2011 alkaneiden presidentinvaalikampanjoiden aikana. Kaikki Christianity Todaylle vuonna 2011 haastattelun antaneet republikaaniehdokkaat korostivat konservatiivisen arvomaailmansa perustan olevan kristillisessä uskossaan. Tutkimieni lähteiden valossa näyttää siltä, että yksittäiset republikaanipoliitikot korostivat tietynlaisia ominaisuuksiaan, koska evankelikaalit odottivat heidän tekevän niin. Vuosi 2012 osoitti kuitenkin, ettei uskonnollinen tunnustuskunta lopulta ratkaissut republikaanipoliitikon kannatusta evankelikaalien keskuudessa. Evankelikaalit, jotka olivat aluksi vastustaneet Romneyta ja määrittelivät mormoniuskon kultiksi, olivat lopulta valmiita tekemään isoja myönnytyksiä hänen voittonsa eteen. Romney itse häivytti vakaumuksensa kampanjansa aikana ja puhui yleisellä tasolla uskonnon-vapauden ja konservatiivisten arvojen puolesta. Tutkimukseni osoittaa, että Christianity Today antoi republikaaniselle puolueelle paljon näkyvyyttä aikakauslehdessään ja Internet-sivuillaan vuosina 2009–2012. Siitä huolimatta se saattoi olla hyvin kriittinen puoluetta kohtaan. Republikaanipoliitikoille, olivatpa nämä itse evankelikaalisia tai eivät, oli poikkeuksetta tärkeää korostaa evankelikaalien korvaamatonta merkitystä puolueelle.