Browsing by discipline "Perhe- ja jäämistöoikeus"

Tutkielmassa tarkastellaan perintö- ja lahjaverolain 55 §:n huojennussäännöksiä ja niiden soveltamiskäytäntöä maatilojen sukupolvenvaihdoksissa. Sukupolvenvaihdoshuojennusta tarkastellaan myös yhdenvertaisuuden kannalta. Tutkimuksessa käsitellään sitä, asettaako huojennussääntely perilliset keskenään eriarvoiseen asemaan, kun toinen perii huojennukseen oikeutetun maatilan ja toinen muuta omaisuutta. Yhdenvertaisuudesta poikettaessa on noudatettava vaatimusta yhteiskunnallisesti hyväksyttävästä perusteesta. Yhdenvertaisuustarkastelu on laajennettu myös koskemaan tilanteita, joissa sukupolvenvaihdoshuojennusta on sovellettu maatiloihin, joissa suurin osa tilasta on metsää ja joissa maatalouden harjoittamista on jatkettu vain, jotta huojennus saataisiin koko tilalle. Tällaisten tilanteiden kohdalla onkin kysytty, voisiko perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen ulottaa koskemaan myös puhtaita metsätiloja. Vaikka perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennus on ollut voimassa jo vuodesta 1979, siihen liittyvää olennaista oikeuskäytäntöä syntyy yhä, sillä säännösten kirjoitusasu on monimutkainen ja niiden esityöt ovat suppeat. Vaikka säännösten soveltamiskäytäntö on nykyään jo melko vakiintunut, pienillä muutoksilla niitä voitaisiin kehittää ja siten parantaa verovelvollisten asemaa. Yhdenvertaisuuden parantamiseksi huojennussääntelyä tulisi kehittää erityisesti maatilavarallisuuden arvostamiskäytäntöjen osalta. Sukupolvenvaihdoshuojennuksen sitominen perintö- ja lahjaverotuksessa käytettyihin käypiin arvoihin lisäisi verotuksen ennustettavuutta sekä yhtenäistäisi verotuskäytäntöjä huojennuksen osalta. Toisaalta näin radikaali muutos nykyiseen sääntelyyn verrattuna edellyttäisi sukupolvenvaihdoshuojennussään-nösten valmistelua ja kirjoittamista kokonaan uudelleen. Yhdenvertaisuuden kannalta on myös ongelmallista, että huojennus myönnetään tiloille, joilla merkittävän metsätalouden ohella harjoitetaan vähäistä maataloutta, kun kuitenkaan sukupolvenvaihdoshuojennusta ei myönnetä puhtaille metsätiloille. Koska metsätaloudella on edelleen suuri merkitys maatalouden liitännäiselinkeinona, on perusteltua, että maatalouden ohella myös metsäalasta myönnetään huojennus. Metsätilan omistajien ja pienimuotoista maataloutta harjoittavien verovelvollisten välinen yhdenvertaisuus saavutettaisiin, jos puhtaita metsätiloja saaville verovelvollisillekin säädettäisiin mahdollisuus sukupolvenvaihdoshuojennukseen. Sen seurauksena verovelvollisilla ei olisi enää tarvetta jatkaa nimellistä maatalouden harjoittamista, ja veron välttämiseksi tehdyt järjestelyt vähenisivät nykyisestä. Metsätilojen sukupolvenvaihdoshuojennusta on perusteltu ennen kaikkea metsäpoliittisilla tavoitteilla, kuten kotimaisen puun tuotannon turvaamisella, metsätilojen pirstoutuneisuuden ehkäisemisellä sekä metsänomistajien ikärakenteen nuorentamisella. Maa- ja metsätalouden sukupolvenvaihdosten erilaisten tavoitteiden takia metsätilojen sukupolvenvaihdoshuojennus voitaisiin mahdollisesti säätää kokonaan erikseen ilman yhteyttä maatiloihin.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan pesänjakajamenettelyn menettelyllistä oikeudenmukaisuutta PeL 21 §:n ja EIS 6 art. valossa. Perintökaaressa säädetty pesänjakajamenettely on ollut vuosikymmeniä käytössä ensivaiheen pakollisena perhe- ja jäämistöoikeudellisena riidanratkaisukeinona. Pesänjakajan johtama menettely on luonteeltaan yksityisoikeudellista ja PK 23:7.1:n nojalla ensi sijassa sovinnollista menettelyä. Lainkäyttömenettelyille asetettavat PeL 21 §:n ja EIS 6 art. sisältyvät oikeudenmukaisuusvaatimukset, kuten menettelyn kontradiktorisuus, puolueettomuus, julkisuus, kohtuullisen ajan vaatimus ja oikeus saada perusteltu päätös, eivät tämän vuoksi välttämättä sovellu pesänjakajamenettelyssä. Pesänjakajamenettely on silti EIT:n EIS 6 art. nojalla kehittämän tuomioistuinkäsityksen mukaista lailla säädettyä ja puolueetonta yksityisten henkilöiden oikeuksien ja velvollisuuksien lainkäyttömenettelyä. EIT on muutamissa ratkaisuissaan myös soveltanut EIS 6 art. Ranskassa käytössä olleisiin pesänjakajamenettelyä muistuttaviin tuomioistuimen ulkopuolisiin ja sovinnollisiin perinnönjakomenettelyihin. Viimeisin kehityskulku on EU:n perintöasetuksen 3.2 artiklan mukanaan tuoma tuomioistuinkäsite. Pesänjakaja on EU:n perintöasetuksen soveltamisalalla rinnastettu tuomioistuimeen. Menettelyn on tällöin täytettävä puolueettomuuden ja kontradiktorisuuden vaatimukset ja siihen soveltuvat ylimäärisen muutoksenhaun keinot. On kuitenkin huomattava, että EU:n perintöasetuksesta riippumatta on pesänjakajamenettelyn kansallinen asema lain nojalla vieläkin epäselvä. Kirjallisuudessa on pesänjakajamenettelyn tuomioistuinkaltaisuus ollut jo vuosikymmenien ajan laajasti tunnustettu tosiasia, ja lähin prosessioikeudellinen vastine löytyy dispositiivisesta siviiliprosessista eli sopimuksenvaraisten riita-asioiden tuomioistuinkäsittelyistä. Pesänjakajamenettely ei ole sen yksityisoikeudellisesta luonteesta johtuen pysynyt mukana kansainvälisessä kehityksessä ja prosessioikeuden 1990-luvulla tapahtuneessa perus- ja ihmisoikeudellistumisessa. Perus- ja ihmisoikeudet asettavat silti vaatimuksia myös toimitukselle tuomioistuinanalogian kautta. Pesänjakajainstituutiota ei kuitenkaan ole kansallisesti katsottu tuomioistuimeksi, vaan kyseessä on lähtökohtaisesti sovinnollinen ja vapaamuotoinen menettely. Jakomiehenä pesänjakaja käyttää vain toissijaisesti ratkaisuvaltaansa. Siten tutkimuksessa ei ole lähdetty kangistamaan pesänjakajamenettelyä liikaa menettelyllisillä oikeudenmukaisuusvaatimuksilla, ellei se ole välttämätöntä. Tällöin menettelyllistä vertausta on haettu vapaamuotoisesta tuomioistuinsovittelusta. Pesänjakajamenettelyn ollessa kuitenkin pesänjakajan johtama toimitusprosessi menettelylliset mallit haetaan dispositiivisesta siviiliprosessista ja oikeudenmukaisuusvaatimuksista. Tutkimus osoittaa, että oikeudenmukaisuusvaatimukset, kuten menettelyn kontradiktorisuus, kohtuullisen ajan vaatimus ja puolueettomuus soveltuvat pesänjakajamenettelyssä, mutta niiden turvaaminen on yksin pesänjakajan vastuulla. Pesänjakaja on erityisesti vastuussa menettelyn kontradiktorisuudesta ja joutuisuudesta. Tutkimuksen edetessä käy ilmi, ettei pesänjakajalla ole kansallisen lain nojalla tarpeeksi toimivaltaa oikeudenmukaisuusvaatimusten turvaamiseksi. Tämä ilmenee siten, että puutteellisuus pesänjakajan tiedonsaantioikeuksissa vaikeuttaa joutuisan menettelyn turvaamista. Siitä huolimatta, haetaanko menettelyllisiä malleja tuomioistuinsovittelusta vai dispositiivisesta siviiliprosessista, keskeisimmät oikeudenmukaisuusvaatimukset eivät voi pesänjakajamenettelyssä koskaan olla merkityksettömiä. Keskeisimpiä oikeudenmukaisuusvaatimuksia ovat menettelyn kontradiktorisuus ja puolueettomuus. Pesänjakajamenettelyn lähtökohtaisesta vapaamuotoisuudesta johtuen siinä voidaan kuitenkin hyväksyä tuomioistuinsovittelun tavoin erillisneuvotteluja, minkä lisäksi toimitus on dispositiivisesta siviiliprosessista poiketen ei-julkista. Vapaamuotoisuus edesauttaa sovinnon aikaansaamisessa. Pesänjakajan valinta on vielä toistaiseksi osapuolten sopimusvapauden piirissä, minkä vuoksi myös esteellinen henkilö voidaan valita pesänjakajaksi. Pesänjakajan valinnan sopimusvapaus ei ole yhdenmukaista EU:n perintöasetuksen kanssa. Pesänjakajamenettely on kuitenkin murroksessa. Tulevaisuus osoittaa, tullaanko pesänjakajainstituutiosta tekemään kansallisesti lainkäyttöelin, jolloin tuomioistuimissa voimassa olevat oikeudenmukaisuusvaatimukset tulevat korostumaan siinä entisestään. Tällöin pesänjakajamenettelystä putoaisi myös pois sen vapaamuotoisuus, eikä tuomioistuinsovitteluanalogiakaan olisi enää ajankohtainen.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää miten puolisoiden ulosmittausvelkojat saavat suojaa puolisoiden keinotekoisia varallisuusjärjestelyjä vastaan UK 4:14:n perusteella. Lisäksi tarkoitus on selvittää, mitä kyseisen säännöksen soveltaminen varsinaisesti merkitsee, sillä oikeuskirjallisuudessa asiasta on esitetty toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Tutkielmassa käsitellään keinotekoisia järjestelyjä sekä valeoikeustoimia koskevien säännösten ja oppien merkitystä puolisoiden ja heidän velkojiensa välisissä intressiristiriidoissa ja keinotekoisten järjestelyjen suhdetta omistusoikeuden muodostumista koskeviin oppeihin. Tutkimusaihetta lähestytään oikeusdogmaattisten metodien kautta pääasiallisesti varallisuusoikeudellisesta näkökulmasta, huomioiden myös aviovarallisuusjärjestelmästä ja puolisoiden välisestä läheissuhteesta johtuvat, tutkimusaiheen kannalta relevantit erityispiirteet. Myös puolisoiden väliset varallisuuskysymykset ratkaistaan pääsääntöisesti normaalien siviilioikeudellisten sääntöjen perusteella. Puolisoiden välinen läheissuhde tuo kuitenkin käytännössä omat vaikutuksensa näytönvaraisten tosiseikkojen arviointiin. Velkoja voi suojautua puolisoiden välisiä varallisuusjärjestelyjä vastaan vaatimalla aitoa ja todella tarkoitettua luovutusta peräytettäväksi takaisinsaantilain perusteella, vetoamalla siihen, että kyseessä on pätemätön valeoikeustoimi tai vedota järjestelyn keinotekoisuuteen, jolloin varallisuusjärjestely on määrättyjen edellytysten täyttyessä syrjäytettävissä UK 4:14:n perusteella. Teoriassa velkojaa suojaavien insolvenssioikeudellisten menettelyjen rajat ovat selkeät, mutta käytännössä niiden soveltamisala saattaa olla osittain päällekkäistä ja valeoikeustoimia, takaisinsaantilaissa tarkoitettuja oikeustoimia sekä keinotekoisia järjestelyjä voi olla hankalaa erottaa toisistaan. Puolisoiden välisissä oikeustoimissa asianosaistarkoituksen selvittäminen on läheissuhteen vuoksi hankalaa, joten oikeustoimen valeoikeustoimiluonteesta johtuvaan pätemättömyyteen vetoaminen voi olla velkojalle jopa mahdotonta. UK 4:14:n perusteella oikeustoimi on mahdollista sivuuttaa ulkoisten tunnusmerkkien perusteella, mutta oikeuskäytännössä sivullista on suojattu voimakkaasti ja säännöksen soveltaminen on ollut varovaista. Velkoja voi kuitenkin vaatia takaisinsaantimenettelyä sovellettavaksi sen varalta, ettei UK 4:14 soveltamisedellytykset yksittäisessä tapauksessa täyty. UK 4:14:ää soveltamalla voidaan poiketa siitä lopputuloksesta mihin päädyttäisiin siviilioikeudellisia säännöksiä soveltamalla ja säännöksen tulkinta on tästä syystä sekä säännöksen sanamuodon ja yleisluonteisuuden vuoksi aiheuttanut ongelmia. Tulkintaongelmia on lisännyt se seikka, ettei lain esitöissä huomioitu sitä mahdollisuutta, että myös muodollisella omistajalla on omia velkojia. UK 4:14:n soveltaminen saattaa lisäksi merkitä sitä, että aidon omistajan velkoja joutuu kilpailemaan omaisuuden muodollisesti omistaneen puolison velkojien kanssa suorituksesta, joka saadaan keinotekoisen järjestelyn piiriin kuuluneesta omaisuudesta.

Tutkielman aiheena on tarkastella lesken toimien merkitystä tilanteessa, jossa leski on samanaikaisesti perintökaaren (jatkossa PK) 3 luvun mukainen perillinen ja omistusoikeustestamentin saaja. Lesken toimia, joiden merkitystä tarkastellaan, on kolme: ensinnä tarkastellaan testamentin vetoamisen merkitystä, toiseksi PK 14:4:n mukaisesti suoritetun testamentin tiedoksiannon merkitystä ja kolmanneksi alkuperäisen testamentin katoamisen merkitystä, kun katoaminen on tapahtunut leskeyden aikana. Koska leski saa määrätä omaisuudesta vapaasti inter vivos periessään puolisonsa PK 3 luvun perusteella, ei lesken käyttäytymisestä voida välttämättä päätellä kummassa roolissa, PK 3 luvun mukaisena perillisenä vai testamentin saajana, leski on toiminut. Tutkielmassa esitellään erot, jotka liittyvät siihen, onko leski perinyt puolisonsa PK 3 luvun mukaisesti vai testamentin nojalla. Merkittävin ero liittyy siihen, ketkä ovat perillisiä lesken jälkeen. Jos leski on perinyt puolisonsa PK 3 luvun perusteella, tulevat hänen kuolinpesänsä osakkaiksi ensiksi kuolleen puolison perilliset ja lesken omat perilliset. Mikäli leski perii puolisonsa testamentin nojalla, tulevat lesken kuolinpesän osakkaiksi lähtökohtaisesti vain hänen omat sukulaisensa. Näin ollen jo yksistään taloudelliset intressit voivat olla suuria päätettäessä onko leski ollut testamentin saajan roolissa. Perintökaaresta poistettiin testamentin valvontaa koskevat säännökset vuonna 1990. Testamentin valvontaa koskevat säännökset asettivat testamentin saajalle velvoitteen valvoa testamentti puolessa vuodessa siitä, kun testamentin saaja sai tietää hyväkseen tehdystä testamentista ja perinnönjättäjän kuolemasta. Vaihtoehtoisesti testamentin saajan tuli hankkia hyväksyntä testamentille perillisiltä. Valvontasäännösten perusteella saatiin melko lyhyen ajan sisällä tietää varmasti se, haluaako testamentin saaja vedota testamenttiin. Valvontasäännösten kumoaminen on johtanut tilanteeseen, jossa lesken kuoleman jälkeen joudutaan miettimään sitä, vetosiko leski testamenttiin vai ei. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty näkemys, jonka mukaan testamentin saajan olisi toimitettava testamentin tiedoksianto 10 vuoden kuluessa perittävän kuolemasta. Tutkielmassa on kuitenkin osoitettu, ettei lainsäädännöstä ole löydettävissä tukea testamentin tiedoksiannon määräajalle. Tämän havainnon vuoksi sillä, kuinka kauan leski eli puolisonsa kuoleman jälkeen, ei ole tyypillisesti ratkaisevaa merkitystä. Jos leski on vedonnut testamenttiin PK 16 luvussa edellytetyllä tavalla, poistuu hänen testamenttiin perustuvan oikeuden vanhentumisen uhka. Näin ollen lesken toimena testamenttiin vetoamisella on merkittävä vaikutus. Testamentin tiedoksiannon suorittaminen lesken elinaikana on tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella suositeltavaa. Tiedoksiannon suorittaminen voi johtaa testamentin lainvoimaisuuteen. Ensiksi kuolleen puolison perilliset eivät tule ollenkaan lesken kuolinpesän osakkaiksi, mikäli lesken hyväksi tehty testamentti on lainvoimainen lesken kuollessa. Muussa tapauksessa ensiksi kuolleen puolison perilliset tulee ottaa lesken kuolinpesän osakkaiksi siihen saakka, kunnes testamentti on lainvoimainen heihin nähden. Ensiksi kuolleen puolison perillisten osakkuus kuolinpesässä voi aiheuttaa mm. pesänselvityksen kustannusten kasvua ja pitkittymistä. Lesken toimena testamentin lainvoimaiseksi saattamisella on näin ollen merkittävä vaikutus. Alkuperäinen testamentti voi kadota ensiksi kuolleen puolison kuoleman ja lesken kuoleman välisenä aikana. Testamentin tiedoksianto edellyttää kuitenkin oikeaksi todistetun jäljennöksen luovuttamista tiedoksiannon kohteelle. Perintökaari ei mahdollista testamentin tiedoksiannon suorittamista kopion nojalla. Tästä johtuen testamentin katoaminen voi aiheuttaa merkittävää haittaa. Ensiksi kuolleen puolison perillisillä on kuitenkin mahdollisuus hyväksyä testamentti, vaikkei alkuperäistä testamenttia olisi enää saatavilla. Jos he tai joku heistä ei kuitenkaan hyväksy testamenttia, voi testamentin saaja nostaa vahvistuskanteen testamentin olemassaolon vahvistamiseksi. Tutkimuksen perusteella testamentin saajalla on tämän tuomion jälkeen mahdollista antaa testamentti PK 14 luvun mukaisesti tiedoksi, jolloin myös moitekanteelle varattu määräaika alkaa kulua. Tutkielmassa esitetään lopuksi näkemys mahdollisista muutostarpeista lainsäädäntöön (de lege ferenda).

Sateenkaariperhe on käsitteenä jo varsin vakiintunut tarkoittamaan lapsiperheitä, jotka eivät ole rakentuneet heteroseksuaalisen parisuhteen varaan. Tutkielmassani tarkastelen sellaista sateenkaariperhettä, jossa lapsi on suunniteltu ja hankittu rekisteröidyssä parisuhteessa, elää biologisen vanhempansa ja tämän samaa sukupuolta olevan parisuhdepuolison kanssa ja hänellä on myös toinen biologinen vanhempi, joka haluaa olla osa lapsen elämää. Tällaista perhemuotoa kutsutaan kolmiapilaperheeksi. Kolmiapilaperheen lapsella on syntymästään asti kolme vanhempaa: biologinen vanhempi, jonka luona hän asuu, eli lähivanhempi, biologinen vanhempi, jota hän enemmän tai vähemmän säännöllisesti tapaa, eli etävanhempi sekä lähivanhemman parisuhdepuoliso, jota kutsun sosiaaliseksi vanhemmaksi. Pääasiallinen tutkimusmetodini on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Olen rajannut tarkastelun siviilioikeudelliseen perhelainsäädäntöön. Tutkielman ulkopuolelle jäävät näin ollen muun muassa sosiaali- ja työlainsäädäntöön liittyvät kysymykset, kuten perhevapaat, vanhempainraha, elatustuki ja muut sosiaaliset etuudet. Olen rajannut tutkielman ulkopuolelle myös lapsen huoltoon, elatukseen ja tapaamisoikeuteen liittyvien päätösten ja sopimusten täytäntöönpanoa koskevat kysymykset. Selvitän tutkielmassani apilaperheen lapsen jokaisen vanhemman määräytymistä erikseen: isyyttä, äitiyttä ja sosiaalisen vanhemman asemaa. Tarkastelen huoltajuuden määräytymistä sekä sitä, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia huoltajuus ja juridinen vanhemmuus tuovat mukanaan. Esittelen lyhyesti myös aiheen mukaista ruotsalaista lainsäädäntöä. Huoltajuuden ja vanhemmuuden määräytymiseen ja oikeusvaikutuksiin liittyvä lainsäädäntö koskee kaikenlaisia lapsiperheitä. Kolmiapilaperheiden osalta huoltajuuteen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet ovat kaikilla lapsen huoltajilla näiden lukumäärästä riippumatta ja juridisen vanhemmuuden oikeusvaikutukset koskevat puolestaan vain juridisia vanhempia. Lainsäädännössä lapsen etu on asetettu kaikkien lapsia koskevien ratkaisujen lähtökohdaksi. Tarkastelenkin tutkielmani neljännen luvun aluksi lapsen oikeuksia ja lapsen etua. Sen jälkeen esittelen, millaisia eri kolmiapilaperhemuotoja voi rakentua huoltajuutta ja juridista vanhemmuutta koskevien ratkaisujen seurauksena. Kolmiapilaperheissä on useita mahdollisia tapoja jakaa juridinen vanhemmuus ja huoltajuus. Tyypillisin kolmiapilaperhe on sellainen, jossa naispari toimii lähivanhempina ja mies etävanhempana. Yleensä tällaisissa perheissä biologinen äiti on sekä juridinen vanhempi että huoltaja ja sosiaalisella vanhemmalla on oheishuoltajuus. Usein myös etä-isä on huoltaja. Miesparin perheessä tavallisinta on, että biologinen isä on juridinen vanhempi ja huoltaja, sosiaalinen vanhempi oheishuoltaja ja etä-äiti pelkästään juridinen vanhempi. Pohdin tutkielmassani huoltajien ja juridisten vanhempien lukumäärään liittyvää problematiikkaa muun muassa lähivanhemman kuollessa ja erotilanteessa, sekä arvioin ongelmakohtien ratkaisuvaihtoehtoja. Lainsäädännössä ei huoltajien määrää ole rajattu kahteen, vaan lapsen huolto voidaan uskoa useammallekin henkilölle. Näkemykseni mukaan joidenkin kolmiapilaperheiden kohdalla kolmen huoltajan ratkaisu saattaa hyvinkin olla yksittäisen lapsen edun mukainen, varsinkin silloin, kun tapaamisoikeus on sovittu hyvin laajaksi ja kaikki kolme tosiasiallista vanhempaa hoitavat lasta ja tämän asioita jokseenkin yhtäläisesti. Lapsella voi olla vain kaksi juridista vanhempaa, joten kolmiapilaperheissä yksi tosiasiallisista vanhemmista jää ilman juridista vanhemmuutta. Apilaperheissä on usein toivottu, että kaikki perheen tosiasialliset vanhemmat voitaisiin vahvistaa juridisiksi vanhemmiksi. Mielestäni apilaperheiden lasten asemaan liittyviä epäkohtia pitäisi kuitenkin pyrkiä poistamaan muilla oikeudellisilla keinoilla, esimerkiksi antamalla tuomioistuimelle mahdollisuus vahvistaa sopimus sosiaalisen vanhemman osallistumisesta lapsen elatukseen. Aivan keskeinen parannus olisi, että tuomioistuin voisi vahvistaa lapselle tapaamisoikeuden myös muihin lapsen läheisiin kuin vain juridisiin vanhempiin.

Avioero on yleinen ja merkittävä yhteiskunnallinen ilmiö suuren osan avioliitoista päättyessä avioeroon. Suomen avio-oikeusjärjestelmässä noudatetaan erillisomistuksen periaatetta, jolloin aviopuolisoiden omaisuudet säilyvät avioliitosta huolimatta heidän omistuksessaan. Aviopuolisoilla on kuitenkin lähtökohtainen avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Tämä avio-oikeus realisoituu ositustilanteessa, jolloin puolisoiden aviovarallisuusoikeudellinen suhde puretaan ja varakkaampi puoliso maksaa toiselle puolisolle tasinkoa. Jos puolisot haluavat järjestää aviovarallisuusoikeudellisen asemansa avioliittolain olettamasäännöksistä poikkeavalla tavalla, he voivat vaikuttaa mahdollisesti tulevan avioero-osituksen lopputulokseen laatimalla välillään sopimuksen. Puolisoilla on käytettävissään kaksi eri sopimustyyppiä. Ensimmäinen tyypeistä on avioehtosopimus, jossa puolisot voivat määrämuotoisen sopimuksen laatimalla ja rekisteröimällä poistaa toiselta tai molemmilta avio-oikeuden toisen omaisuuteen osaksi tai kokonaan. Rekisteröity avioehtosopimus on sitova sekä puolisoiden välillä että näiden velkojia kohtaan. Aviopuolisoiden toinen poikkeamisvaihtoehto laatia heidän välilleen osituksen esisopimus, jolla he voivat sopia tulevan osituksen lopputuloksesta avioliittolain tarjoamista olettamasäännöksistä poikkeavalla tavalla. Tämä sopimustyyppi on muotovapaa ja sitä koskee pitkälle menevä sisältövapaus. Osituksen esisopimus on sitova ainoastaan puolisoiden välisessä suhteessa, sen sitovuus ei ulotu puolisoiden velkojiin. Osituksen esisopimus ei myöskään ole tehtävissä kuolleen puolison perillisiä sitovalla tavalla jäämistöositusta varten. Tässä tutkielmassa selvitetään näiden kahden toisistaan erilaisen aviovarallisuusoikeudellisen instrumentin, avioehtosopimuksen ja osituksen esisopimuksen, lainsäädännöllistä pohjaa, keskinäistä suhdetta, käyttöalaa, niiden sallittua ja kiellettyä sisältöä sekä niiden vaikutuksia kolmansiin osapuoliin. Tämän lisäksi tutkielmassa selvitetään instrumenttien pätevyyden arviointia, pätemättömyyden vaikutuksia sekä mahdollisuutta instrumenttien sovitteluun. Instrumenttien tarkastelun lisäksi tutkielmassa selvitetään nykyisen aviovarallisuusoikeudellisen perusjärjestelmän, laajan lähtökohtaisen avio-oikeuden, tulevaisuudennäkymiä oikeuskirjallisuudessa käydyn keskustelun pohjalta, tarkastellaan tutkielmassa esille nousseita aviovarallisuusoikeudellisten sopimusperusteisten instrumenttien ongelmakohtia. Lopuksi tutkielman laatija esittää hahmotelman siitä, millaiseksi avioliittolain aviovarallisuusoikeudellinen sopimusjärjestelmä olisi mahdollista rakentaa näiden ongelmien vähentämiseksi. Tutkielmassa tutkimuskohdetta, aviovarallisuusoikeudellisia sopimusperusteisiä instrumentteja, lähestytään sopimusvapauden näkökulmasta selvittäen, miten sopimusvapauden ideaali toteutuu aviovarallisuusoikeudellisessa sääntelyssä ja minkälaisia rajoituksia toimiminen perinteisesti tarkoin säännellyllä ja heikomman osapuolen erityisen suojaamisen tarvetta korostaneella perheoikeuden alueella asettaa. Tämän selvittämiskeksi tutkielman laatija esittää tutkielmassa avioliittoinstituution ja aviovarallisuusoikeuksien kehityksen lyhyen historian ja tämän historiallisen puolisoiden oikeusasemia koskevan muutoksen kautta perustelee näkemyksensä tutkielmassa esille tulevasta ihmiskäsityksestä ja sen vaikutuksista aviopuolisoiden keskinäisessä suhteessa ja heikomman osapuolen suojan tarpeesta nykyisessä aviovarallisuusoikeudellisessa sääntelyssä. Metodiikaltaan tutkielma noudattaa lainopin tutkimustraditiota. Lainopillisen tutkimuksen perustehtävän noudattaen tutkielmassa tulkitaan ja systematisoidaan lainsäädäntöä ja muita sallittuja oikeuslähteitä, sekä esitetään soveltuvin osin tulkintasuosituksia näiden suhteen. Tutkielmassa ollaan sitouduttu tavanomaiseen oikeuslähdeoppiin, jossa lainsäädännölle annetaan normihierarkian mukainen etusija ja sitä tulkitaan oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta löytyvien oikeusohjeiden avulla.

Pro gradu -tutkielma käsittelee Suomeen yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden etua perheenyhdistämisessä. Perheenyhdistämisellä tarkoitetaan prosessia, jossa Suomessa asuvan henkilön yksi tai useampi perheenjäsen hakee oleskelulupaa Suomeen. Tutkimuksessa analysoidaan lapsen oikeuksia ja lapsen edun periaatetta, maahanmuutto- ja ihmisoikeuspolitiikkaa, turvapaikan myöntämisen ja perheenyhdistämisen edellytyksiä sekä alaikäisen turvapaikanhakijan etua. Tavoitteena on selvittää, miten lapsen etu määritetään, minkälaisia erityispiirteitä liittyy turvapaikanhakijana saapuneeseen lapsen etuun ja miten lapsen edun periaate otetaan huomioon perheenyhdistämistä koskevassa päätöksenteossa. Tutkielmassa lähtökohtana on, että alaikäinen turvapaikanhakija on erityisen haavoittavassa asemassa johtuen hänen asemastaan niin pakolaisena kuin lapsenakin. Tutkimusmetodi on lähtökohtaisesti oikeusdogmaattinen eli lainopillinen, sillä sen tavoitteena on voimassa olevan oikeuden tulkinta. Tutkielman pääpaino on tuomioistuinten suorittamassa harkinnassa. Tavoitteena on löytää sellainen laintulkinta, jossa ensisijaisena harkintakriteerinä on lapsen etu. Tutkielma sisältää myös yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle ominaisia piirteitä. Tutkielma sisältää empiirisen aineiston, jonka avulla tarkastellaan, miten lapsen edun periaate näyttäytyy tuomioistuimen ratkaisutoiminnassa. Empiirinen aineisto muodostuu Vaasan hallinto-oikeuden ratkaisujen perusteluista. Aineisto koostuu 40 ratkaisusta, joissa perheenyhdistämistä on haettu turvapaikanhakijana saapuneen lapsen ollessa edelleen alaikäinen.

Tutkielman aiheena on tehokas perinnöstä luopuminen perittävän kuoleman jälkeen. Perillisasemassa olevan henkilön mahdollisuus luopua perinnöstään perittävän kuoleman jälkeen on ollut turvattuna lainsäädännön tasolla vuodesta 1992 lähtien. Perinnöstä luopumista koskeva yksipuolinen oikeustoimi on mahdollista tehdä perinnönjättäjän kuoleman jälkeen perintökaaren (40/1965) 17:2a §:n sääntelemällä tavalla. Säännös on vahva osoitus perintöoikeuden henkilökohtaisesta luonteesta. Osana henkilön itsemääräämisoikeutta on pidettävä sitä, että perillisellä on oltava oikeus torjua hänelle tuleva perintösaanto. Perinnöstä luopumisen konkreettinen merkitys yhteiskunnassa kulminoituu sen merkittävään asemaan jäämistösuunnittelun välineenä. Luopumisoikeustoimea suunnitellaankin pääasiallisesti kahden varallisuusarvoisen edun saamiseksi: joko verosäästöjen taikka ylivelkaantuneen perillisen velkojia sitovan luopumisen saavuttamiseksi. Koska perinnöstä luopumisen motiivit liittyvät useimmissa luopumistilanteissa hyvin vahvasti jäämistösuunnitteluun, selvitetään tässä tutkielmassa, millä tavalla luopujaperillisen on toimittava, jotta hän kykenee saavuttamaan ne edut, joihin luopumisoikeustoimilla useimmiten tähdätään. Tutkielman alussa perehdytään siihen, minkälaisia edellytyksiä ja vaatimuksia siviilioikeus asettaa sille, että perinnöstä luopuminen perittävän kuoleman jälkeen on tapahtunut tehokkaasti. Tutkielmassa selvitetään muun muassa, minkälaisen muotovaatimuksen täyttymistä tehokas perintökaaren mukainen luopuminen edellyttää, minkä lisäksi tässä yhteydessä on tärkeää kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka perillisen on toimittava, jotta hänen ei katsota ryhtyneen perintöönsä. Tämä on erityisen merkityksellistä, sillä perintöön ryhtymisen jälkeen tehokas perinnöstä luopuminen ei ole enää mahdollista. Tutkielmassa luodaan katsaus myös siihen, minkälaisia välittömiä vaikutuksia tehokas luopumistoimi synnyttää eri henkilörelaatioissa ja millaisia eri intressitahojen oikeusasemaan ulottuvia vaikutuksia tehokkaalla luopumistoimella voidaan nähdä olevan. Erityishuomio tässä tarkastelussa kiinnittyy luopujan sijaantuleviin perillisiin sekä luopujan puolisoon. Lisäksi tässä yhteydessä suunnataan huomio siihen, minkälaisia erityisiä edellytyksiä edunvalvontaoikeudelliset säännökset asettavat tehokkaan luopumisen tavoittelulle. Lopuksi tarkastellaan tehokkaan luopumisen tunnusmerkistötekijöitä velkoja- sekä verottajasuhteessa. Mielenkiinnon kohteena on ensin se, minkälaisia erityisiä edellytyksiä insolvenssilainsäädäntö sekä velkojat asettavat tehokkaan luopumisen tapahtumiselle. Tarkoituksena on selvittää, kuinka luopujaperillinen toteuttaa luopumisensa tehokkaasti siten, etteivät velkojat kykene puuttumaan luopumisoikeustoimeen peräyttämällä sitä takaisinsaannin keinoin. Tämän jälkeen tarkastellaan vielä sitä, kuinka perinnöstä luopuminen perittävän kuoleman jälkeen tapahtuu verotuksellisesti tehokkaalla tavalla verottajan näkökulmasta. Tässä tehokkaan luopumisen tavoittelussa on keskiössä se, kuinka perillinen onnistuu tehokkaan luopumisoikeustoimen avulla minimoimaan jäämistösaantoon kohdistuvan perintöverotuksen. Tarkasteltaessa tehokkaan jälkiluopumistoimen toteutumista, voidaan todeta, että luopujalle jää usein hyvin ahdas liikkumavara suhteessa omaan luopumistahdonilmaisuunsa. Tehokasta luopumista tavoittelevan perillisen onkin noudatettava erityistä huolellisuutta siinä, että hän toteuttaa luopumistoimensa niin, että se täyttää sen tehokkuudelle asetetut tiukat tunnusmerkistötekijät suhteessa jokaiseen asiassa vaikuttavaan tahoon. Kuitenkin silloin, kun perillinen onnistuu toteuttamaan luopumistoimensa tehokkaasti, voidaan oikeustoimen katsoa sitovan tehokkaalla tavalla kaikkia perinnöstä kiinnostuneita osapuolia.

Dementiassa ihmisen kognitiiviset toiminnot heikentyvät siinä määrin, että itsenäinen selviytyminen jokapäiväisissä toimissa, työssä tai sosiaalisissa suhteissa on vaikeutunut. Dementian esiintyvyys on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, ja potilaiden lukumäärä tulee hyvin todennäköisesti lisääntymään tulevaisuudessakin. Dementian selvästi yleisin aiheuttaja on Alzheimerin tauti. Muita yleisiä aiheuttajia ovat aivoverenkiertohäiriöistä johtuva vaskulaarinen dementia, Lewyn kappale -tauti sekä otsa-ohimolohkorappeumat. Dementia voi syventyessään vaikuttaa ihmisen kelpoisuuteen tehdä oikeustoimia. Perintökaaren 13 luvun 1 §:ssä säädetäänkin testamentin pätemättömyydestä. Sen 3 momentin mukaan testamentti voidaan julistaa pätemättömäksi muun muassa, jos sen tekemiseen on vaikuttanut testamentin tekijän sieluntoiminnan häiriö. Tällä tarkoitetaan testamentin tekijällä olevasta sairaudesta aiheutuvaa heikentynyttä tahdonmuodostusta, joka vaikuttaa testamentin sisältöön. Jotta testamentin tekijän perillinen voisi vedota testamentin pätemättömyyteen, hänen täytyy nostaa testamentin tekijän kuoleman jälkeen käräjäoikeudessa testamentin moitekanne.– muuten testamentti tulee päteväksi suhteessa häneen. Tietämys dementiaa aiheuttavista sairauksista on lisääntynyt voimakkaasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Oikeuskäytäntö testamentin moitekanteiden suhteen käsittääkin dementiaa aiheuttavista sairauksista lähes pelkästään aiemmin paremmin tunnetut dementian aiheuttajat – Alzheimerin taudin sekä vaskulaarisen dementian alaluokan suurten suonten taudin. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin ottaa keskusteluun mukaan muut yleiset dementiaa aiheuttavat sairaudet – vaskulaarisen dementian alaluokan pienten suonten taudin, Lewyn kappale -taudin sekä otsa-ohimolohkorappeumat. Tutkimuskysymykset tässä työssä ovat: 1) mitkä yksittäiset tekijät ovat tärkeimpiä ja yleisimpiä arvioitaessa testamentin pätemättömyyttä, kun testamentin tekijä on sairastanut dementiaa. Näitä yksittäisiä tekijöitä peilataan dementiaa aiheuttaviin eri sairauksiin ja arvioidaan, mikä merkitys arvioinnissa on sillä, mikä sairaus on aiheuttanut dementian. Tarkemmat tutkimuskysymykset edellisen suhteen ovat: 2) missä määrin edellä mainittuja dementiaa aiheuttavia sairauksia voidaan arvioida samoin perustein, ja 3) missä määrin samaa sairautta sairastavia voidaan kohdella arvioinnissa samoin perustein. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, tarkoituksena oikeussäännöksen tulkinta. Tulkinta suoritetaan lainsäädännön, oikeuskirjallisuuden, oikeustapausten sekä lääketieteellisen kirjallisuuden avulla. Keskeiset tutkimustulokset ovat: 1) Tärkeimmät yksittäiset tekijät ovat: a) mikä on dementian vaikeusaste, b) miten pätemättömyys arvioidaan, jos diagnoosi dementiasta on tehty selvästi ennen tai jälkeen testamentin tekoajankohtaa, c) dementiaa aiheuttavaan sairauteen mahdollisesti liittyvät valoisat hetket. d) testamentin johdonmukaisuus, e) testamentin monimutkaisuus, f) maallikkotodistajien rooli pätemättömyysprosessissa ja g) lääkärinlausuntojen ja lääkäritodistajien rooli pätemättömyysprosessissa. 2) Dementiaa aiheuttavat sairaudet eroavat toisistaan merkittävästi testamentintekokelvottomuuteen johtavien oireiden ja toimintahäiriöiden sekä tyypillisen taudinkulun suhteen. Näin ollen sairauksia ei voida asettaa saman kategorian alle arvioitaessa potilaan kykyä tehdä pätevä testamentti. 3) Alzheimerin tauti on erikoistapaus dementiaa aiheuttavien sairauksien joukossa, koska siitä tiedetään tyypillinen taudinkulku, jota eri potilaat noudattavat. Näin ollen potilailla on tietyssä taudin vaiheessa tyypillisesti samankaltaisia oireita ja toimintahäiriöitä. Alzheimerin taudissa voidaan siten lähtökohtaisesti kohdella samassa taudin vaiheessa olevia potilaita samalla tavoin arvioitaessa testamentintekokelpoisuutta. Taudin etenemisnopeus sen sijaan voi poiketa merkittävästi eri potilailla. Näin ollen sen perusteella ei voida Alzheimerin taudissakaan tehdä luotettavia johtopäätöksiä eri potilaiden välillä. Muissa dementiaa aiheuttavissa sairauksissa yhtäläisyyksiä ei mielestäni voida samalla tavoin luoda samaa tautia sairastavien kesken johtuen oireiden vaihtelevuudesta sekä sairauden etenemisnopeuden vaihtelusta. Ääriesimerkkinä tästä on vaskulaarisen dementian suurten suonten tauti, jossa oireet ja sairauden etenemisnopeus eivät noudata mitään kaavaa eri potilaiden välillä, vaan ne ovat täysin riippuvaisia uusien verisuonitapahtumien ilmenemisestä.

Suomen aviovarallisuusjärjestelmä rakentuu puolisoiden omaisuuden erillisyyden periaatteelle. Avioliiton aikana puolisoiden omaisuus on toisistaan täysin erillään. Kun avioliitto purkautuu joko avioeron tai puolison kuoleman johdosta, puolisoiden välillä toimitetaan ositus, jolla puolisoiden avio-oikeuden alainen omaisuus puolitetaan puolisoiden kesken. Joskus tämän puolittamisperiaatteen toteutuminen osituksessa on kuitenkin syystä tai toisesta häiriintynyt. Tällaisissa tilanteissa sovellettavaksi voi tulla avioliittolain vastikesäännökset. Vastikesäännösten tarkoitus on turvata puolisoita erilaisissa tilanteissa, joissa ositushetken avio-oikeuden alaisen omaisuuden määrä on syystä tai toisesta joko vähentynyt toisen puolison vahingoksi tai lisääntynyt siten, että toinen puoliso saisi ilman häiriön korjaamista liian suuren avio-osan. Tutkielma käsittelee avioliittolain vastikesäännösten soveltamista tilanteessa, jossa samassa osituksessa tulee annettavaksi useampi vastike. Usean vastikkeen soveltamistilanteisiin ei löydy soveltamisohjeita laista, eikä lain esitöistä. Oikeuskirjallisuudessakaan ei juuri ole ongelmaa tarkasteltu. Ruotsalaisissa avioliittolain esitöissä on joidenkin vastikkeiden osalta huomioitu satunnaisia tilanteita, joissa useampi vastike tulee annettavaksi, mutta tyhjentävästi tai järjestelmällisesti usean vastikkeen soveltamistilanteita ei ruotsalaisissa esitöissäkään ole käsitelty. Tutkielma jakaantuu kahteen pääjaksoon, jossa ensimmäisessä käydään läpi vastikkeet osituksessa yleisesti ja esitellään avioliittolain vastikesäännökset. Toisessa pääjaksossa tarkastellaan vastikkeiden keskinäisiä soveltamistilanteita, kun vastikkeita tulee osituksessa annettavaksi enemmän kuin yksi. Tämä tarkastelu toteutetaan oikeuskirjallisuudessa vakiintuneiden vastikkeiden lajitteluperusteiden avulla. Tällöin vastikkeet jaetaan kolmeen lajiin sen mukaan, miten ne osituksessa otetaan huomioon. Vastikelajit ovat 1) puolison omasta omaisuudesta annettava vastike (AL 92 §), 2) avio-oikeuden alaisen omaisuuden yhteenlasketusta säästöstä annettavat vastikkeet (AL 93 §, 94 § ja 95 §), sekä 3) ennakkoperintövastike (AL 94 a §). Toisessa pääjaksossa soveltamistilanteita tarkastellaan soveltamalla vastikkeita edellä esitetyn jaottelun mukaan pareittain siten, että kutakin vastikelajia tarkastellaan yhdessä samanlajisen ja erilajisen vastikkeen kanssa. Vastikkeiden soveltamistilanteita hahmotellaan paljon esimerkkien ja laskelmien avulla ja esitys on osittain hyvin teknistä. Useiden laskelmien tekeminen on kuitenkin välttämätöntä vastikkeiden soveltamistilanteiden tarkastelussa. Usean vastikkeen soveltamistilanteeseen liittyviä ongelmia tarkastellaan yksittäisten esimerkkien avulla, jotta vastikkeiden antamiseen liittyviä ongelmia voidaan havainnollistaa mahdollisimman tehokkaasti. Tutkielmassa soveltamistilanteita tarkastellaan osituksen näkökulmasta ja siten perinnönjakoon liittyvät seikat jäävät tarkastelun ulkopuolelle. Tarkastelun ulkopuolelle jää myös perintökaaren 3:3:n vastikesäännös. Tutkielmassa ei myöskään käsitellä puolison ylivelkaisuuteen liittyviä ongelmia, vaan puolisot on tutkielmassa mielletty velattomiksi, poikkeuksena toki ne vastikesäännökset, jotka koskevat nimenomaan puolisolla olevaa velkaa.