Browsing by discipline "Talous- ja sosiaalihistoria"

Tutkimus on laadullinen sisällönanalyysi, joka tarkastelee seksuaalivähemmistöille suunnattujen Berliinin-matkaoppaiden konstruoimaa kuvaa seksuaalisuudesta ja identiteeteistä sekä käsittelee lisäksi niissä esiintyvää etnistä, kehollista, sukupuolista ja ikään liittyvää toiseuttamista ja syrjintää. Matkaoppaita on tarkasteltu poikkileikkausvuosittain koko sen ajanjakson ajalta, kun niitä on julkaistu, eli vuosien 1970–2010 välillä. Berliinin historia on kauttaaltaan värikäs ja monilta osin ympäri maailman tunnettu – usein keskityttäessä kaupungin historiaan, keskitytään siihen liittyviin poliittisiin hirmutekoihin. Berliinissä on kuitenkin viimeisen vuosisadan aikana tapahtunut myös paljon muuta, ja erityisen kiinnostavan kaupungista tekeekin sen väestön ja kulttuurin monivivahteisuus, joka poikkeaa muista Euroopan pääkaupungeista sekä rakenteeltaan, elinkeinoelämältään, varakkuudeltaan että vapaamielisyydeltään. Nämä ovat kaikki osasyitä siihen, että Berliinistä on jo yli vuosisata sitten tullut yksi maailman suosituimmista homomatkakohteista, johon seksuaalivähemmistöjen edustajien oli helppo paeta karkuun heteroseksististä arkea, varsinkin aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli vielä rikollista. Ensimmäinen Berliiniä seksuaalivähemmistöille esittelevä matkaopas ilmestyi pian ensimmäisen berliiniläisen Pride -kulkueen jälkeen, 1970-luvun alussa. Kuten monessa muussakin aiheeseen liittyvässä tutkimuksessa, myös tässä pro gradussa tärkein huomio liittyy aiheen sukupuolittuneisuuteen: ensimmäinen kirja homoseksuaaleille naisille ilmestyi vasta vuonna 1989, ja sen jälkeenkin teoksia on ilmestynyt ainoastaan kaksi. Homoseksuaaleille miehille oppaita on kuitenkin julkaistu monien eri tahojen toimesta vuosittain. Ainoat maininnat homoseksuaaleista naisista matkailijoina löytyvät kaikille naisille suunnatuista Berliinin-matkaoppaista, joita onkin siten tutkimuksessa käytetty vertailukohtana miesten oppaille. Näiden opaskirjasten sukupuolittuneita eroja siis tarkastellaan mainittuja kolmea eri näkökulmaa lähtökohtina käyttäen: etsien seksuaalisuuden, ryhmäidentiteettien sekä toiseuttamisen representaatioita. Oppaiden sisällöt kuvaillaan ensin yksittäin ja tämän jälkeen niitä eritellään lyhyesti kvantitatiivisesti. Analyysivaiheessa esitellään kategorisoinnissa apuna käytetyt tunnisteet ja koodit, jotka muodostavat lopulta tutkimustulosten pääryhmien sisällöt ja vastaavat näin suoraan tutkimuskysymyksiin. Yhdistäen laadullista sisällönanalyysia sekä queer-feminististä tutkimusperinnettä sosiaalisen konstruktionismin teorian kanssa, saadaan rakennettua selkeä kuva siitä, minkälaisia itseään toteuttavia ennusteita ja omaan ryhmään kohdistuvia stereotypioita seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajavien järjestöjen julkaisemat oppaat luovat. Miesten oppaista kumpuavat yliseksuaalisuus, selkeät alakulttuurit ja homogeeninen henkilökuvasto luovat selkeän vastakkainasetelman naisten oppaiden feministiselle ja yhteisölliselle ilmapiirille sekä sallivammalle kehonkuvalle ja etniselle monimuotoisuudelle. Näin tutkimus käsittelee siis myös syrjityn ryhmän sisälle syntyviä syrjittyjä ryhmiä. Oppaissa esiintyvien erojen syitä haetaan useista eri lähtökohdista kyseenalaistaen vallalla olevia käsityksiä maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä sekä tuoden esiin ongelmia, jotka aiheutuvat seksuaalisuuden, ryhmäänkuulumisen ja toimijuuden liittämisestä estetiikkaan.

Tutkimus käsittelee 1930-luvun alun lamakauden laitonta muuttoliikettä Suomesta Neuvostoliittoon. Arviolta 15 000 suomalaista lähti pääasiassa vuosien 1931–1932 aikana Neuvostoliittoon siirtolaisiksi. Laajuudestaan huolimatta muuttoliike on jäänyt Suomen historian marginaaliin niin yleisesti kuin akateemisessa tutkimuksessakin. Tutkimuksessa tarkastellaan muuttoliikettä siirtolaisilmiönä. Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa teoreettinen malli, joka kuvaa siirtolaisilmiön syntymistä, kasvua, toimintaa ja hiipumista. Mallia tarkastellaan myös suhteessa siirtolaisuuden tutkimuksen teoreettiseen tietoon ja siirtolaisuushistoriaan. Teoreettisen mallin rakentamisessa sovelletaan grounded theory -menetelmän periaatteita. Muuttoliikettä kuvaavat teoreettiset tekijät muodostuvat tutkimusaineiston perusteella. Tutkimuksen aineistoina käytetään viranomaisten tuottamaa materiaalia, siirtolaisten muistelmateoksia ja muistitietoa, siirtolaisten Suomeen lähettämiä kirjeitä sekä aikalaissanomalehdistöä. Lamakauden laiton muuttoliike käynnistyi laman vaikutusten seurauksena, kun laaja työttömyys ja reaalipalkkatason lasku monilla aloilla vaikeutti toimeentulon edellytyksiä työväestön keskuudessa. Muuttoliike ei ollut kuitenkaan yksinomaan taloudellinen ilmiö, vaan siinä kietoutuivat yhteen taloudelliset, poliittiset ja ideologiset tekijät. Tutkimus paljastaa, että siirtolaisilmiön taustalla vaikutti voimakkaasti sisällissodan jälkeensä jättämä suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuus. Tutkimuksessa todetaan, että muuttoliikkeen kasvu ja leviäminen joukkoilmiöksi selittyy työväestön sosiaalisten verkostojen toiminnalla. Siirtolaisten elinolosuhteita määritti tiukasti Neuvostoliiton viranomaisten toiminta. Siirtolaisuuden teoreettisten viitekehysten valossa lamakauden laiton muuttoliike eroaa yleisistä työperäisen siirtolaisuuden hahmotustavoista, joita käsitellään Douglas S. Masseyn hahmotteleman siirtolaisuuden kokonaisvaltaisen kehikon avulla. Samankaltainen ero voidaan havaita, kun lamakauden muuttoliikettä verrataan Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin suuntautuneisiin siirtolaisilmiöihin. Lisäksi tutkimus muistuttaa, että autoritäärisiin kohdevaltioihin suuntautuneessa siirtolaisuudessa valtioiden vaikutus poikkeaa yleisistä malleista, joissa oletuksena on yleensä demokraattinen järjestelmä. Tutkimuksen perusteella erityisen hedelmällinen teoreettinen viitekehys lamakauden muuttoliikkeen tarkastelulle on Albert O. Hirschmanin vuoden 1970 klassikkoteoksessaan Exit, Voice, and Loyalty esittelemä teoria. Hirschmanin exit- ja voice-käsitteiden avulla voidaan tarkastella työväestön keskuudessa koettua monikerroksista tyytymättömyyttä. Loyalty-käsitteen kautta voidaan tarkastella työväestön kokemaa luottamuksen puutetta suomalaista yhteiskuntaa kohtaan. Tutkimuksessa ehdotetaan teoreettisen vastinparin muodostamista loyalty-käsitteelle. Aktiivista epäluottamusta ehdotetaan kuvattavaksi ”distrust”-käsitteellä, joka on vaikutuksiltaan päinvastainen loyalty-käsitteeseen verrattuna. Tutkimus syventää ymmärrystä taloudellisten, poliittisten ja ideologisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta siirtolaisuudessa. Tutkimus täydentää omalta osaltaan 1930-luvun lamakauden laittoman muuttoliikkeen ja sen seurausten historiallista tuntemusta.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen tavoitekuvan sisältämiä elementtejä 1950- ja 2000-lukujen välisenä aikana. Tavoitekuvalla tarkoitetaan tässä tutkielmassa niitä asioita, joita ulkomaalaisten on haluttu tietävän ja ajattelevan Suomesta ja suomalaisista. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan Suomi-kuvaa pohtineiden neljän eri työryhmän toiminnan lähtökohtia ja ehdotuksia tavoitekuvan sisällöstä. Tutkielman aineisto koostuu Suomea ulkomaalaisille esittelevistä Facts about Finland ja Portraying Finland -kirjoista sekä Focus on Finland -esitteistä ja Suomi-kuvaa pohtineiden työryhmien loppuraporteista. Tutkimusmenetelminä on käytetty laadullista sisällönanalyysiä ja määrällistä visuaalista sisällönanalyysiä. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana toimii yhtäältä bränditeoriaan liittyvä brändi-identiteetti, jonka sijaan tutkielmassa käytetään käsitettä tavoitekuva. Teoriataustan toinen puoli perustuu maabränditeoriassa vallitsevaan näkemykseen, jonka mukaan maabrändi-identiteetin taustalla vaikuttavat maan kansallinen identiteetti ja kansalliset symbolit. Tutkimusaineiston luokittelussa on hyödynnetty ja sovellettu Jorma Anttilan esittämiä kansallisen identiteetin viittaustasoja ja viittauskokonaisuuksia. Tutkimusaineiston perusteella Suomen tavoitekuva on kuuden vuosikymmenen aikana sisältänyt pysyviä, uusia ja uuden merkityksen saaneita elementtejä. Pysyviä, lähes koko tarkastelujakson kattavia elementtejä ovat Pohjoismaa, muotoilu, arkkitehtuuri, musiikki, metsä- ja koneteollisuus sekä hyvinvointi. Uusia, aikaisintaan 1980–1990-lukujen vaihteesta lähtien mukaan otettuja elementtejä ovat eurooppalaisuus, itäinen kulttuuriperinne, huipputeknologia, suomalaiset luonteenpiirteet ja arvot sekä elämäntapa, johon sisältyvät muun muassa kesämökkeily ja lukeminen. Tutkimusajanjakson kuluessa uuden merkityksen saaneita elementtejä ovat koulutus, infrastruktuuri, luonto, ruokakulttuuri, urheilu ja tiede. Neljä tarkastelun kohteena ollutta Suomi-kuvaa pohtinutta työryhmää ovat Suomen ulkomaantiedotustoiminnan neuvottelukunta, Suomen kuva -työryhmä, Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta ja Suomen maabrändivaltuuskunta. Työryhmien toiminnan lähtökohdissa ja tekemissä ehdotuksissa on tehdyn vertailun perusteella sekä eroja että yhtäläisyyksiä. Toiminnan erilaiset lähtökohdat liittyivät työryhmien käsityksiin Suomen maakuvasta eli ulkomaalaisten Suomeen liittämistä mielikuvista. Ne olivat vanhentunut, kielteinen ja myönteinen maakuva. Työryhmien esittämät ehdotukset tavoitekuvan sisällöstä vastaavat pitkälti, mutta eivät täysin tutkimusaineistossa esiintyviä elementtejä. Tutkielman perusteella Suomen tavoitekuva on tarkastelujakson aikana säilynyt hyvin samanlaisena. Vasta sen loppupuolella mukaan on otettu uusia elementtejä ja osa vanhoista on saanut rinnalleen uudenlaisen merkityksen. Tavoitekuvaan valitut elementit kumpuavat sekä suomalaisen yhteiskunnan ja elämän jatkuvuuksista ja muutoksista että ulkoapäin tulleista tekijöistä. Kansainvälisellä menestyksellä ja tunnettuudella näyttää olleen vaikutusta siihen, mitä asioita on korostettu. Tarkastelujakson loppupuolella korostetaan aiempaa enemmän ulkomaalaisten jo ennestään tuntemia asioita ja henkilöitä. Sisu, sauna ja Sibelius -kolmikon osista ainoastaan Sibelius on mukana aineistossa koko tutkimusajanjakson ajan, mutta häntä ei erityisemmin korosteta. Sauna puolestaan on läsnä aineistossa 1950- ja 1960-luvuilla, mutta katoaa kokonaan kahdeksi vuosikymmeneksi palaten takaisin 1980-luvulla. Sisu sen sijaan puuttuu aineistosta lähes kokonaan. Siitä puhutaan vasta 2000-luvulla muutamassa yhteydessä ja se luetaan myös osaksi Suomen brändi-identiteettiä.

Tutkielmassa suomalaista historiankirjoitusta tarkastellaan Volksgeschichte-suuntauksen näkökulmasta. Volksgeschichte-suuntauksella viitataan tässä tutkimuksessa erityisesti Saksassa 1920- ja 1930-luvuilla vaikuttaneeseen historiankirjoituksen suuntaukseen, jossa kansanhistoria yhdistettiin poliittisiin tavoitteisiin. Aiemman tutkimuksen perusteella saksalaisessa Volksgeschichte-suuntauksessa korostuivat maatalousyhteiskunnan romantisointi, etnosentrisyys ja aluepoliittiset kytkökset. Aiemmasta Volksgeschichte-tutkimuksesta Willi Oberkromen, Manfred Hettlingin ja Lutz Raphaelin kirjoitukset ovat vaikuttaneet tutkimuksen tavoitteisiin ja kysymyksenasetteluun. Suomalaisen historiantutkimuksen osalta Päiviö Tommilan, Ann-Catrin Östmanin sekä Pekka Ahtiaisen ja Jukka Tervosen tutkimukset ovat olleet keskeisiä suunnannäyttäjiä. Tutkimus oli laadullinen ja sen tarkoituksena oli kuvata, millä tavoin kertomusta suomalaisesta menneisyydestä on rakennettu aikakauden poliittisiin ja ideologisiin tarpeisiin. Tutkimuksessa etsittiin vastausta kysymyksiin siitä, millaisia Volksgeschichte-suuntauksen piirteitä suomalaisesta historiankirjoituksesta on löydettävissä, ja voidaanko suomalaisen historiankirjoituksen kohdalla puhua Volksgeschichte-suuntauksesta. Näihin kysymyksiin vastattiin sisällönanalyysin keinoin. Aineistoa luokiteltiin aiemman tutkimuksen pohjalta muotoiltuun analyysirunkoon, jonka kategorioina olivat juuret, talonpoika ja rajat. Tutkimuksen kohteena oli suomalainen 1920–1950-lukujen historiantutkimus, ja tutkimuksen aineistona oli 50 pituudeltaan ja painotukseltaan vaihtelevaa kirjoitusta 20 eri kirjoittajalta. Kirjoitukset käsittelivät talonpoikais- ja asutushistoriaa. Aineiston perusteella suomalaisesta historiankirjoituksesta löytyi Volksgeschichte-suuntaukselle ominaisia piirteitä. Aineistosta löytyi talonpoikaista elämäntapaa ihannoivaa ja kansallista menneisyyttä kauas ulottavaa historiankirjoitusta, johon liittyi myös aluepoliittisia kannanottoja. Aineisto ei ollut yhtenäinen, ja kirjoitukset vaihtelivat hyvin maltillisista kansan elämäntapojen kuvauksista voimakkaammin värittyneisiin kirjoituksiin. Aluepoliittiset kytkökset näkyivät vain muutamissa kirjoituksissa. Eniten Volksgeschichte-painotuksia esiintyi aineistossa vuosien 1935–1946 välisenä aikana. Tutkimuksen perusteella yhtymäkohtia saksalaiseen Volksgeschichte-suuntaukseen on löydettävissä suomalaisesta historiankirjoituksesta. Kansallisen historian rakentaminen ei ole rajoittunut vain talonpoikaisen elämän kuvauksiin, vaan joissain tapauksissa suomalaista historiaa on ulotettu kauas muinaisuuteen, ja sillä pyritty myös perustelemaan aluepoliittisia tavoitteita.

Tutkimuksessa tarkastellaan niitä muutoksia, joita suomalaisten yritysten ympäristöraportoinnissa 1980-luvulta eteenpäin on tapahtunut, ja uusinstitutionaalisen taloushistorian sekä legitimaatioteorian käsityksiin nojautuen pyritään selvittämään syitä näille muutoksille. Tutkimusaineiston muodostavat kolmen toimialaltaan erilaisen suomalaisen teollisuusyrityksen (KONE, Rautaruukki ja Metsäliitto) vuosikertomukset sekä erilliset yritysvastuuraportit vuosilta 1980-2009. Aineiston avulla tarkastellaan sitä määrällistä ja laadullista muutosta, joka ympäristöraportoinnissa kolmen vuosikymmenen aikana tapahtui, ja muun lähdeaineiston avulla etsitään selityksiä näille muutoksille. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty sisällön analyysia. Tutkimuksen taustalla on ajatus, että institutionaalinen paine on saanut yritykset julkaisemaan ympäristöä koskevaa informaatiota enemmän kuin lainsäädännöllinen ohjaus tai perinteiset liike-elämän vaatimukset. Institutionaalisen paineen muodostumiseen puolestaan ovat vaikuttaneet muun muassa ympäristötietoisuuden lisääntyminen, liiketoiminnan kansainvälistyminen, ympäristöasioiden huomiointi mediassa, muutokset lainsäädännössä ja erilaisissa suosituksissa sekä muut liiketoimintaympäristön muutokset. Tässä työssä tarkasteltujen yritysten ympäristöraportoinnin kehitys on ollut hyvin paljon samansuuntaista, mutta jonkin verran eroja myös esiintyy. Pääasiassa ympäristöraportoinnin määrä lisääntyi nopeasti 1990-luvun alun jälkeen, jolloin ympäristöasioista alettiin raportoida monipuolisemmin, tavoitteena ilmeisesti oman yrityksen toiminnan puolustaminen. Vuosituhannen vaihteessa ympäristöraportointi omaksuttiin osaksi laajempaa yhteiskuntavastuun raportointia, ja raportoinnin teemoiksi nousivat muun muassa kestävän kehityksen tavoitteet, koko yrityksen sitoutuminen tavoitteisiin sekä ympäristöasioiden huomiointi yhtenä yrityksen perusarvoista. Tässä tutkimuksessa näitä tuloksia arvioidaan DiMaggion ja Povvellin organisaatioteorian käsittein, ja raportoinnin muutokseen vaikuttava institutionaalinen paine jaetaan kolmeen tämän teorian mukaiseen ryhmään: pakottava paine (lainsäädäntö ja pakottavat normit), mimeettinen paine (yritysten pyrkimys samanlaisuuteen muiden toimintaa matkimalla) sekä normatiivinen paine (ammattimaistuminen, asiantuntijoiden vallan kasvu). Kolmen tapausesimerkin tarkastelu osoittaa, että pakottava paine on koko ajan ollut tärkeä raportointiin vaikuttanut tekijä, mimeettinen paine korostui ympäristöraportoinnin lisääntymisen alkuaikoina ja normatiivisen paineen merkitys puolestaan on korostunut tarkasteluajanjakson loppupuolella.

Tässä tutkimuksessa havainnoin suomalaisessa yhteiskunnassa, identiteeteissä, narratiivieissä ja journalismissa 1990–2010 -luvuilla tapahtuneita muutoksia Suomen miesten jalkapallomaajoukkuetta käsitelleen mediakirjoittelun kautta. Urheilu- tai menestyshulluksi kuvailtu suomalainen kansakunta on kansainvälisessä vertailussa poikkeava, sillä jalkapallo ei ole kaikilla mittareilla mitattuna maan suurin ja suosituin laji. Suomalaisen jalkapallon ja ennen kaikkea miesten maajoukkueen tarina on tarina pettymyksistä ja epäonnistumisista. Narratiivi maajoukkueen ympärillä on perustunut kiroukseen ja ikuiseen alisuoriutumiseen. Menestyksen puutteesta huolimatta laji on kuitenkin – enenevissä määrin – liikuttanut suuria kansanjoukkoja ja noussut alati kasvavan väestönosan intohimojen ja kulutuksen kohteeksi. Tutkimuksessani havainnoin diskurssianalyysin keinoin suomalaismediaa, tarkemmin suurta päivälehteä Helsingin Sanomia ja urheilun aikakauslehti Urheilulehteä sen edeltäjineen. Tarkastelen median diskursseja ja havainnoin muutoksia, mitä tulee muun muassa suhtautumiseen jalkapalloon ja jalkapallomaajoukkueeseen, sille asetettuihin odotuksiin ja sen otteluita seuraavaan yleisöön sekä kannattajiin. Lisäksi tarkastelen suomalaisen urheilujournalismin muutosta sekä yleisempiä ja laajempia narratiiveja kansallisesta identiteetistä ja erilaisuudesta sekä muista yhteiskunnallisista teemoista. Tutkimukseni osoittaa, että kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana suomalaisessa journalismissa ja sen edellä mainituista teemoista välittämässä kuvassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut käynnissä kansainvälisessäkin tutkimuksessa havaittu jalkapalloistuminen. Jalkapallomaajoukkueeseen kohdistuva kiinnostus ja mediajulkisuus on lisääntynyt ja muuttunut globaaleja trendejä vastaavammaksi. Myös muita, globaaleja trendejä vastaavia kehityskulkuja on esiintynyt. Suomalaisen jalkapalloyleisön kulutusvalinnat ja käytös ovat muuttuneet, samoin median ja tapahtumajärjestäjien käsitys ihannefanidesta eli suhtautuminen aktiiviseen ja intohimoiseen mukana elämiseen urheilutapahtumissa. Myös kansallisessa identiteetissä ja sitä luovassa narratiivissa on ainakin kansallisen jalkapalloidentieetin osalta tapahtunut muutoksia. Kansainvälisissäkin esimerkeissä kuvatuin tavoin on narratiivi häviämisestä ja ikuisesta pettymyksestä muuttunut uskoksi ja toivoksi. Myös journalismi on kaiken kaikkiaan muuttunut urheiluaktin kuvailusta syvällisempään analyysiin ja kantaaottavuuteen. Vaikka havainnoimani kehityskulut ja muutokset monin paikoin vastaavatkin kansainvälisessä tutkimuksessa esitettyjä esimerkkejä, on niissä myös paljon kansallisia erityispiirteitä. Näitä ovat muun muassa ihannefaniuden muutos, joka on tapahtumajärjestäjien ja median sijaan lähtöisin katsojista itsestään. Myös yhteiskunnan jalkapalloistumisen ja narratiivin muutoksen taustalla olevat tekijät poikkeavat kansainvälisistä esimerkeistä, sillä kehitys on alkanut jo huomattavasti ennen maajoukkueen hiljattaista menestystä.

Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä vuosina 1950–1975 ilmestyneitä kirjoituksia, joissa käsitellään niin sanottuja mustalaislastenkoteja. Lastenkodit olivat vuonna 1905 perustetun Mustalaislähetys ry:n perustamia. Valtion taloudellisella tuella järjestö perusti kolme lastenkotia vuosina 1953, 1958 ja 1963, sekä yhden nuorisokodin vuonna 1960. Niiden syntyyn johtanut prosessi oli kuitenkin alkanut jo paljon aiemmin, sillä romanilasten huostaanotto osana 'mustalaiskysymyksen' ratkaisua oli ollut ensimmäisen kerran esillä jo vuosisatoja aiemmin. Vuosikymmenten aikana satoja romanilapsia oli sijoitettuina Mustalaislähetyksen lastenkodeissa. Kun romaneiden asemaa puolustamaan nousseet aktivistit 1960-luvun lopussa järjestäytyivät ja alkoivat julkisesti kritisoida maan virallista romanipolitiikkaa, nousivat romanilastenkodit pian kritiikin pääkohteeksi. Mustalaislähetystä syytettiin romanilasten eristämisestä ja rotusyrjinnästä, mutta näihin syytteisiin järjestö ei koskaan myöntynyt, vaan puolusti toimintaansa kiivaasti. 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa romanipolitiikassa tapahtui dramaattisia muutoksia, mutta lastenkotien kohdalla toimintatapoihin tuli muutoksia vasta myöhemmin. 2000-luvulla romanilastenkodit nousivat mediassa jälleen esille, mutta tällä kertaa keskustelun sävy oli jo varsin radikaalisti muuttunut aiemmista vuosikymmenistä. Nykypäivänä romanilastenkodit nähdään osana romaneihin kohdistunutta syrjintää, jonka tarkoituksena oli 'rasistinen assimilaatiopolitiikka'. Tutkimukseni aineisto koostuu suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien artikkeleista. Aineistossa on 128 erillistä lehtiartikkelia, joista 60 on valittu tarkempaan analyysiin. Artikkeleita käsitellään diskurssinanalyyttisin menetelmin, ja ne on luokiteltu niistä löytyvien diskurssien mukaisesti. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on ajatus yhteiskunnassa olevan valtahierarkian vahvistamisesta normiuden ja toiseuden määrittelyillä, joita ylläpidetään erilaisten sosiaalisten käytäntöjen avulla. Esimerkiksi joukkotiedotusvälineissä esitetyt tekstit uusintavat kulttuurisia normeja ja käsityksiä. Romaneiden kohdalla vääränlaisena toiseutena on pidetty heidän elämäntapaansa, kiertelyä, jota on pyritty ajan saatossa ratkaisemaan erilaisin toimenpitein. Romanilastenkodeista muodostunut representaatio on aineiston perusteella hyvin moninainen ja vahvasti riippuvainen kirjoittajasta sekä kirjoituksen ajankohdasta. Vuosina 1950–1966 Mustalaislähetys käytännössä hallitsi romanilastenkoteja koskevaa kirjoittelua, samalla kun se hallitsi myös Suomen virallista romanipolitiikkaa. Sen asema oli muodostunut sellaiseksi, että se sekä päätti, että toteutti sitä romanipolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli niin sanotun mustalaiskysymyksen ratkaisu. Tämä toteutus tapahtui yksinomaan romanilastenkotien kautta. Lehtikirjoittelun kautta Mustalaislähetys pyrki vahvistamaan valta-asemaansa romaniasian asiantuntijana luomalla oman, varsin yksipuolisen totuutensa 'mustalaislastenkodeista'. Ne olivat tarpeellisia ja romanilasten huoltotilanteen kannalta välttämättömiä laitoksia, jotka erinomaisuudessaan pystyivät lasten kasvatuksen avulla pelastamaan romaniheimon tulevaisuuden. Lasten uudelleenkasvattamisella oli tarkoitus saada heidät irti heimonsa tavoista, ennen kaikkea kiertelemisestä, ja sulauttaa heidät osaksi sitä yhteiskuntaa, josta heidän vanhempansa olivat jääneet ulkopuolisiksi. Tämän valtion tukeman lastenkotitoiminnan päämääränä oli päästä eroon yhteiskunnallisesta ongelmasta, 'mustalaiskysymyksestä', ja näin se oli hyödyllistä myös koko yhteiskunnan kannalta. Tähän yksipuolisuuteen oli tullut kuitenkin särö, kun erilaista näkökulmaa edustanut nuorempi romaniaktivistien joukko järjestäytyi vuonna 1967 ja alkoi myös osallistua romanilastenkodeista käytyyn kirjoitteluun. Aineiston toisena ajanjaksona vuosina 1967–1975 Mustalaisyhdistyksen ja sen kannattajien synnyttämä kuva romanilastenkodeista erosi huomattavasti siitä aiemmasta, mikä julkisuudessa oli ollut vallitsevana. Heidän mukaansa romanilastenkodit eristivät lapset vanhemmistaan, omasta kulttuuristaan ja koko yhteiskunnasta. Tämä eristäminen nähtiin rotusortona, jonka tarkoituksena oli häivyttää romanien oma kulttuuri ja hajottaa perheet. Nämä väitteet Mustalaislähetys kiisti viimeiseen asti, ja tällä toisella ajanjaksolla romanilastenkoteja puolustavan kannan perusteet muuttuivatkin joltain osin, sen puolustautuessa sitä esitettyjä syytteitä vastaan. Nämä puolustautuvat kirjoitukset eivät kuitenkaan riittäneet ylläpitämään entistä tilannetta. Mustalaislähetyksen aiempien tukijoiden kääntyessä toiselle kannalle, ja järjestön samanaikainen otteen menetys Suomen virallisen romanipolitiikan vetimistä johti siihen, että romanilastenkotien osalta vallitseva diskurssi oli muuttunut niitä kritisoivaksi. Romanilastenkodit joutuivat 1960-luvun lopulla vähemmistöpolitiikan uudelleenmuotoilussa tapahtumien keskiöön, kun Mustalaisyhdistys otti niiden kritisoimisen osaksi propagandaa, jolla oli tarkoitus ajaa romanien etuja. Merkittäviä muutoksia saatiin aikaiseksi koko romanipolitiikan suunnalla, ja vaikka muilta osin muutokset olivat nopeita, jäi romanilastenkotien osalta tilanne epäselväksi, ja muutokset niiden sekä koko Mustalaislähetyksen toiminnassa tapahtuivat pikku hiljaa, vasta 1980-luvulla. Romaniyhteisössä lastenkotimenneisyys on edelleen vaikea ja käsittelemätön aihe, ja siihen liittyvät keskustelunavaukset ovat aiheuttaneet paljon jännitteitä.

Pro gradu -tutkielmassa selvitetään Suomen Valkonauhaliiton ja paikallisyhdistysten pelastavan siveellisyystyön tarjoamat ratkaisut siveellisyyskysymykseen vuosina 1905–1919. Tutkimuksessa vastataan kysymyksiin, mikä oli Valkonauhan näkemys siveellisyydestä, pelastavasta siveellisyystyöstä ja autettavista naisista sekä kysymykseen minkälaista oli se siveettömyys, jota Valkonauhan siveellisyystyöntekijät kertoivat kohdanneensa. Tutkimus vastaa kysymyksiin tutkimalla järjestön tuottamaa pelastavasta siveellisyystyöstä kertovaa aineistoa narratiivisen tutkimusmenetelmän avulla. Aineiston muodostavat pääasiassa Valkonauhaliiton ja paikallisyhdistysten vuosikertomukset sekä Valkonauha-lehden siveellisyystyötä käsittelevät artikkelit. Lisäksi tutkimuksen aineistona on Kuopion naispoliisin päiväkirja asiakastapaamisista. Aineistosta kartoitettiin kertomukset siveellisyyteen liitetyistä ongelmista, näiden ongelmien ratkaisuista ja siveellisyyden ihanteesta. Siveellisyystyö oli vain yksi osa Valkonauhan kristillistä sosiaalityötä, ja liitto oli 1900-luvun alussa ensimmäisiä Suomessa, jotka keskittyivät siveellisyyskysymykseen. Valkonauhan työ oli sisälähetystä ja uskoon pelastavaa työtä kristillisen sosiaalityön lisäksi. Sen tekemä pelastustyö kohdistettiin siveellisesti harhateille joutuneille naisille, jotka oli tarkoitus johdattaa takaisin kunnolliseen elämään. Narratiivisen tutkimusmenetelmän avulla aineistosta havaittiin kaksi kertomuskategoriaa, jotka liittyvät toisten hyväksi toimimisen motivointiin ja perusteluihin: toistuvat kertomukset ja vaaditut kertomukset. 'Toistuvat kertomukset' on kategoria, jossa perustelut kumpusivat Valkonauhan aatteista. 'Vaaditut kertomukset' on kategoria, jossa perusteluihin voi ajatella vaikuttaneen myös muut vallalla olleet käsitykset. Vaaditun kertomuksen juonirakenteessa ongelma, ratkaisu ja ihanne määritellään tavoitellun muutoksen narraation avulla. Kerronta pelastavasta siveellisyystyöstä edellytti narraation pelastuksen kautta saavutettavasta henkilökohtaisesta muutoksesta, mutta yleisemmin siveellisyystyöhön yhdistetty narraatio muutoksesta käsitti koko yhteisön moraaliperustan muuttamisen. Toistuvan kertomuksen juonirakenteessa ongelma, ratkaisu ja ihanne määritellään Valkonauhan pelastavassa siveellisyystyössä koetun kautta. Valkonauha koki siveellisyyskysymyksen kannalta merkitykselliseksi kristinuskosta kumpuavat määrittelyt ongelmalle ja ratkaisulle. Houkutteleva synti ja sen eri ilmenemismuodot edustivat ongelmaa, ratkaisua sen sijaan Jumalan yhteyteen kääntyminen ja synnin aktiivinen vastustaminen. Valkonauhan aineistossa kerrottiin siveellisyyskysymyksestä ensisijaisesti yhteiskunnallisena ongelmana, johon toisaalta jokainen henkilökohtaisesti pystyi vaikuttamaan. Vastauksena yhteiskunnalliseen ja autettaville henkilökohtaiseen kysymykseen oli Valkonauhan näkemyksen mukaan synnistä pidättäytyminen ja uuden uskonnollisen heräämisen siivittämänä omaksuttu kunnollinen elämä. Valkonauha ei kertonut tarjoamansa pelastuksen luonteesta eri tavalla, kun kyseessä oli jo tapahtunut toiminta. Työ ei kuitenkaan ollut vailla haasteita. Resurssien vähäisyys, epäsuosittu työala, avusta kieltäytyminen ja rohkeuden puute sisälähetyksen ja siveellisyystyön tekoon olivat kertomuksista ilmi tulleita haasteita. Vuosikertomuksista päätellen vain pieni osa Valkonauhan naisista tosiasiallisesti toteutti vierailuja poliisilaitoksilla, sairasosastoilla, langenneiden naisten kotona tai heidän parissaan kaupungilla. Valkonauhan kertomuksissa suhtauduttiin hierarkkisesti pelastustyön kohteeseen, vaikka aineistossa toistuivat rakkaus ja armo pelastustyötä ohjaavina ihanteina. Uskonnollisen kutsumuksen mahdollistama kahden naisryhmän kohtaaminen ei tehnyt vielä tästä kohtaamisesta tasavertaista. Hierarkian löytyminen narraatioista kertoo, ettei julkilausuttu ihanne auttajien ja autettavien sisaruudesta aina yltänyt käytäntöön. Kristinuskosta kummunneet ideat mahdollistivat avun kohteelle, jolle kaikki eivät sitä olleet valmiita antamaan. Toisaalta kristinuskosta kummunnut näkemys sukupuolimoraalista oli yksipuolinen: vastaus kaikkiin haasteisiin oli synnin vastustaminen. Uskonnollinen kutsumus mahdollisti toiminnasta kertomisen niin, että toiminnan tavoitteiden toteutumisen tarkastelu jätettiin pois toiminnan perusteluista. Työssä onnistumiseksi riitti yksikin pelastettu sielu, joka oli saatettu takaisin Jumalan yhteyteen.

Suomessa säädettiin vuonna 1968 laki koulujärjestelmän perusteista. Sen nojalla maassa siirryttiin rinnakkaiskoulujärjestelmästä kunnalliseen yhtenäiskouluun eli peruskouluun vuosina 1972-1977. Laissa varattiin yksityisille oppikouluille mahdollisuus toimia uudessa järjestelmässä, koulun omistajayhteisön niin halutessa, kunnan peruskoulua korvaavana kouluna. Vuonna 1974 lakia muutettiin siten, että kunta sai päättää, ottiko se yksityisen koulun koulusuunnitelmaansa vai ei. Suomeen jäi nelisenkymmentä yksityistä koulua, joista pääosa sijaitsi Helsingissä. Korvaavia kouluja näistä oli 24. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Yksityisoppikoulujen Liiton (YOL) toimintaa peruskouluuudistuksen täytäntöönpanovuosina 1970-1977. Liiton päätavoitteena oli yksityiskoululaitoksen säilyttäminen. Pyrkimyksenä on selvittää YOL:n aiemmin lähes käyttämättömän arkistoaineiston avulla, millainen liitto oli rakenteeltaan, millaisilla intresseillä ja resursseilla se toimi ja millaisia suhdeverkostoja se koulutaistelun yhteydessä rakensi. Samalla pyritään luomaan laajempi kuva siitä, mitkä yhteiskunnalliset tahot puolustivat yksityiskoululaitoksen säilyttämistä Suomessa ja millaisin motiivein. Tästä syystä tutkimuksen lähdeaineistona hyödynnetään mm. Vapaan koulutuksen tukisäätiön arkistoaineistoa, opettajien ammattijärjestöjen lehtiä sekä peruskoulu-uudistusta koskevaa kirjallisuutta. Laadullisen verkostotutkimuksen keinoin yksityiskoululaitosta kannattaneet piirit hahmotetaan sosiaalisena verkostona, joka rakentui yhteisten intressien pohjalle. Tästä verkostosta käytetään termiä yksityisoppikouluväki. Tutkimustuloksena on, että yksityisoppikouluväki sosiaalisena verkostona rakentui ennen kaikkea ideologisten intressien pohjalle. Kyse oli pyrkimyksistä puolustaa porvarillista suomalaista yhteiskuntamuotoa ja vastustaa vasemmiston vaikutusvallan kasvua. YOL oli 1970-luvun Suomessa yksi monista porvariston taisteluelimistä. Yhdessä vuonna 1973 perustetun Vapaan koulutuksen tukisäätiön kanssa se kävi puolustustaistelua suojellakseen epäpoliittisena instituutiona pitämäänsä koululaitosta, jonka nähtiin joutuneen ideologisen hyökkäyksen kohteeksi. Yksityisoppikouluväki oli pieni, mutta sangen vaikutusvaltainen ryhmittymä. Ydinjoukko koostui muutamasta kymmenestä suomalaisen yhteiskunnan vaikuttajasta, joita yhdisti korkea koulutus, porvarillis-isänmaallinen arvomaailma ja jossain määrin myös yhteiset kokemukset sotavuosilta. Joukkoa leimasi halu rakentaa suomalaista yhteiskuntaa oman arvomaailmansa pohjalta; niin ikään se korosti kansalaisten oikeutta vapaaseen ja omaehtoiseen kasvatukseen sekä yksilölliseen omistusoikeuteen. Tavoitteessaan yksityisoppikouluväki onnistui kohtalaisesti. Ilman sen aktiviteettia ja tehokasta verkostoitumista sekä ennen muuta vahvoja poliittisia ja taloudellisia tukijoita tämä tuskin olisi onnistunut. Oman lisänsä onnistumiseen antoi julkisuuteen vuonna 1975 noussut Pirkkalan koulukokeilu, joka osaltaan lietsoi porvarillista arvomaailmaa edustavien tahojen epäluuloja vasemmiston koulutuspolitiikkaa kohtaan ja altisti heitä tukemaan yksityiskouluja. Vaikka taistelu osin onnistuikin, suurta kannatusta se ei saavuttanut. Moni näki yksityisoppikouluväen toiminnan taantumuksellisena reaktiona ja yrityksenä säilyttää vanhoja, epätasa-arvoisuutta ylläpitäviä valtarakenteita. Esiin maalailtu pelko siitä, että kunnallinen peruskoulu veisi Suomen sosialismiin, ei saanut joukkoja liikkeelle yksityiskoulujen puolesta. Esimerkiksi opettajien myönteinen suhtautuminen kunnalliseen koululaitokseen osoittaa, etteivät he pääsääntöisesti nähneet koulu-uudistuksessa tämänkaltaista ideologista vaaraa.

Tutkielma käsittelee ulkomaalaisia teollisuusyrittäjiä Suomessa vuosina 1809–1855. Ulkomaalaisille on annettu suuri painoarvo Suomen varhaisessa taloudellisessa kehityksessä. Perustelut ulkomaalaisten roolista ovat kuitenkin jääneet pääasiassa suurten yksittäisten yrittäjien, kuten James Finlaysonin tai Nikolai Sinebrychoffin varaan. Taloushistoriallisessa tutkimuksessa ulkomaalaiset toimijat on nähty tärkeänä talouskasvun mahdollistajana uusien ideoiden ja teknologian hyödyntäjänä. Tutkielman tavoite on tarkastella ulkomaalaisia teollisuusyrittäjiä joukkona ja tuoda kokonaiskuvaan perustuva näkökulma keskusteluun ulkomaalaisten teollisuusyrittäjien panoksesta Suomen teolliseen kehitykseen. Ulkomaalaiset teollisuusyrittäjät on poimittu monipuolisesta lähdeaineistosta. Pääasiallinen lähde on ollut kulutustavarateollisuutta ja vuoritointa käsittelevät tutkimukset. Lisäksi tutkimuskohteiden kartoittamiseen on käytetty arkisto- ja lehtiaineistoa sekä biografioita ja yrityshistoriikkeja. Ulkomaalaisten omistamien teollisuusyritysten merkityksen tarkastelemiseksi lähdeaineistona on toiminut painetut tilastojulkaisut kulutustavarateollisuudesta ja vuoritoimesta vuorihallituksen arkisto. Ulkomaalaisista teollisuusyrittäjistä valtaosa saapui suuriruhtinaskuntaan Venäjältä. Aiemmassa tutkimuksessa on usein mainittu ainoastaan ulkomaalaisten kansallisuus. Tutkielmassa myös sen maan, josta Suomeen lähdettiin, huomioiminen kertoo Venäjän roolin olevan ulkomaalaisten yrittäjien liikkeessä Suomeen suurempi kuin aikaisemmin on kirjoitettu. Tärkeä huomio on myös, että kaikki Suomeen saapuneet skotlantilaiset ja englantilaiset insinöörit toimivat ensin Ruotsissa tai Venäjällä. Ammattitaustaltaan ulkomaalaisten teollisuusyrittäjien joukossa oli enemmän teknistä tietotaitoa ja teolliseen osaamiseen viittaavia ammattinimikkeitä kuin syntyperäisten suomalaisten yrittäjien keskuudessa. Kaikkien teollisuusyrittäjien keskuudessa kauppias oli ylivoimaisesti suosituin nimike. Ulkomaalaisten keskuudessa se muodosti peräti 40 % kaikista ammattinimikkeistä. Ulkomaalaisten omistamat teollisuusyritykset olivat merkittäviä. Kulutustavarateollisuudessa tutkielman tarkasteluvuosina tuottavimpien yritysten kärki koostui suurimmaksi osaksi ulkomaalaisten omistamista yrityksistä. Kokonaisuudessaan kulutustavarateollisuudessa ulkomaalaisten omistamien yritysten mediaani- ja keskiarvotuotanto oli suomalaisia suurempi. Vuoritoimessa ulkomaalaisten rooli ei ollut yhtä suuri. Ulkomaalaisten omistamat ruukit ja masuunit muodostivat kolmasosan tuotannosta, joka vastasi ulkomaalaisomistuksen suuruutta alalla. Sen sijaan kulutustavarateollisuudessa ulkomaalaisten omistamien yritysten tuotanto oli jopa 60 % koko tuotannonarvosta vaikka niiden osuus oli vain vajaa neljännes kaikista yrityksistä. Ulkomaalaisomisteiset yritykset hyödynsivät vuosisadan puolessa välissä suomalaisomisteisia enemmän ammattitaitoista ulkomaalaista työvoimaa. Ulkomaalaisten omistamissa yrityksistä 65 prosentilla oli vähintään yksi ulkomaan kansalainen palkkalistoillaan. Tutkimus osoittaa ulkomaalaisten teollisuusyrittäjien merkittävän roolin Suomen teollisuudessa. Ulkomaalaisten vaikutus näkyi erityisesti uuteen teknologiaan perustuvilla aloilla kuten puuvilla- tai konepajateollisuudessa. Talouden kehityksen näkökulmasta ulkomaalaisilla yrittäjillä oli enemmän tietotaitoa, know-howta. Suuriruhtinaskunnassa 1809–1855 ulkomaalaisten joukko oli schumpeteriläinen kasvutekijä, joka perusti liiketoimintansa uudelle tiedolle sekä edisti teknologian diffuusiota, muun muassa rekrytoiden lisääntyvässä määrin ammattitaitoista ulkomaalaista työvoimaa.