Browsing by discipline "Valtiosääntöoikeus"

Henkilötietojen laajamittainen käsittely ja julkaisu ovat olennainen osa nykyjournalismia. Henkilötietolakimme, jolla on implementoitu EU:n tietosuojadirektiivi, sisältää toimituksellisen eli journalistisen tarkoituksen poikkeuksen 2 §:n 5 momentissa. Poikkeus rajaa median pitkälti henkilötietolain henkilötietojen käsittelyvaatimusten ulkopuolelle. Myös EU:n uusi yleinen tietosuoja-asetus, jonka kansallinen soveltaminen alkaa toukokuussa 2018, sisältää journalistisen tarkoituksen poikkeuksen mahdollistavan 85 artiklan, mutta journalistista tarkoitusta ei ole määritelty kotimaisessa tai EU-lainsäädännössä. Koska EU:n yleinen tietosuoja-asetus muuttaa henkilötietolakiamme, tutkielma tarkastelee de lege ferenda -näkökulmasta yleisen tietosuoja-asetuksen vaikutusta henkilötietojen käsittelyyn journalistisessa tarkoituksessa. Tutkielma keskittyy erityisesti viranomaisten julkisista henkilörekistereistä saatujen henkilötietojen massamuotoiseen julkaisuun mediassa. Julkiset verotiedot on nostettu keskeisimmäksi henkilötietoesimerkiksi, jonka vuoksi tutkielmassa pohditaan myös verotietojen viranomaisjulkisuuden kehitystä ja julkisuuden perusteita. Lisäksi käsitellään yleisen tietosuoja-asetuksen vaikutusta kansalliseen julkisuusperiaatteeseen ja verotietojen julkaisuun mediassa. Myös verokoneiden journalistisen tarkoituksen toteuttamista tarkastellaan. Tutkielman johdattelevassa ja taustoittavassa toisessa luvussa käydään läpi henkilötietojen suojan kehitystä yksityiselämän suojan osasta itsenäiseksi perusoikeudeksi ja tarkastellaan relevanttia eurooppalaista oikeuskäytäntöä. Lisäksi sananvapauden, tiedonvälityksen vapauden ja mediavapauden merkitystä demokraattisessa yhteiskunnassa käsitellään. Koska tutkielmassa on valittu viranomaisjulkiset henkilötiedot tarkastelun kohteeksi, julkisuusperiaatteen roolia ja kehitystä Suomessa tarkastellaan. Tässä yhteydessä pohditaan lyhyesti myös EU:n julkisen sektorin hallussa olevan avoimen datan uudelleenkäyttöä koskevan direktiivin eli PSI-direktiivin suhdetta kotimaiseen julkisuusperiaatteeseen. Tutkielman kolmannessa luvussa pyritään löytämään kotimaisen ja eurooppalaisen oikeuskäytännön pohjalta ne elementit, joiden avulla voidaan arvioida journalistisen tarkoituksen toteutumista kun julkaistaan verotietoja tai muita viranomaisjulkisia henkilötietoja. Keskeisimpänä oikeustapausesimerkkinä toimii Veropörssi-tapaus (KHO 2009:82, Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisu C-73/07 Satakunnan markkinapörssi ja Satamedia ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen jaostoratkaisu Satakunnan Markkinapörssi Oy ja Satamedia Oy v. Suomi). Tietojen julkaisua pohdittaessa voidaan ensinnäkin kiinnittää huomiota henkilötietojen käsittelytarkoitukseen. Julkaisun tavoitteena on oltava tietojen, mielipiteiden tai ajatusten jakaminen yleisölle, ja julkaisun on palveltava yleistä etua. Julkaisutoiminnan kaupallinen tarkoitus ei automaattisesti sulje pois journalistista tarkoitusta, kuten ei myöskään raakatietojen massamuotoinen julkaisu. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, onko julkaisun todellisena tarkoituksena yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen, vai julkaistaanko tietoja vain yksittäisten ihmisten uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Tätä arvioidessa voidaan kiinnittää huomiota myös niiden luonnollisten henkilöiden, joiden tietoja julkaistaan, asemaan yhteiskunnassa. Tiedonsiirron välineellä ei ole väliä, ja se voi tapahtua esimerkiksi internetin kautta tai perinteisen paperisen painotuotteen muodossa. Digitalisoitunut informaatioyhteiskuntamme mahdollistaa sananvapauden käytön selkeästi helpommin ja laajemmin kuin koskaan aikaisemmin. Digitalisoitumiskehitys onkin osaltaan laajentanut journalistista toimintaa harjoittavien joukkoa, sillä laajaa julkisuutta saavuttavat perinteisten joukkoviestintävälineiden välittämien viestien lisäksi yhä enenevissä määrin yksityiset ja usein anonyymit henkilöt internetin kautta muun muassa blogeissa ja sosiaalisessa mediassa. Tämä kehitys tulee todennäköisesti johtamaan siihen, että perusoikeuskollisioita sananvapauden ja sananvapautta rajoittavien perusoikeuksien välillä, mukaan lukien yksityiselämän ja henkilötietojen suoja, joudutaan tulevaisuudessa tulkitsemaan yhä enemmän. Nyky-yhteiskunnassa ei ole itsestään selvää, että yksinomaan perinteiset journalistiset instituutiot toimivat ”vallan vahtikoirana”, ja kautta tutkielman pyritäänkin pohtimaan journalistin ja journalismin käsitettä oikeudellisesta näkökulmasta, sekä tarkastelemaan mediavapauden toteutumista EU:n tietosuoja-asetuksen kansallisen soveltamisen alettua.

Yhdenvertaisuusperiaatteeseen sisältyy nykyään muodollisen yhdenvertaisuuden lisäksi ajatus tosiasiallisesta yhdenvertaisuusperiaatteesta, jonka turvaaminen vaatii muutakin kuin vain sokeutta ihmisten välisille eroille. Vaikka syrjintäkiellot ovat käytännössä tärkeitä yhdenvertaisuuden takeita, pyrkiminen tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen vaatii myös aktiivisia toimia vanhojen syrjivien rakenteiden muuttamiseksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen tulkintakäytännöt ovat vaikuttaneet merkittävästi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudelliseen asemaan Euroopassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on jo pitkään katsonut sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen olevan henkilön yksityisyyden suojan ytimessä. Näin ollen valtio ei saa puuttua tai vaikeuttaa oikeuden käyttöä erottelemalla ihmisiä näillä perusteilla. Tuoreemmassa käytännössä EIT on myös katsonut, että samaa sukupuolta olevien parisuhde kuuluu myös perhe-elämän piiriin. Tämä oli erityisesti periaatteellisesti merkittävää; se oli muutos, jonka voi osaltaan sanoa vahvistavan käsitystä siitä, ettei kumppanin sukupuoli ole parisuhteen laadun kannalta ratkaiseva. Myös perusoikeuksien vahvistuminen EU:ssa on edistänyt sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaa, kun esimerkiksi EU:n syrjintäsäännöksiä ja perusoikeuskirjaa laadittaessa on sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt otettu erikseen huomioon. Suomessa syrjintä sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella on selvästi kielletty. Nykyiset yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolait vaatisivat kuitenkin johdonmukaistamista. Yleisesti ottaen Suomen lainsäädännössä seksuaalivähemmistöjen asema on 2000-luvulla kehittynyt huimasti, mutta sukupuolivähemmistöt näyttävät monilta osin unohtuneen lainsäädäntöä kehitettäessä. Erityisesti lakia transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta pitäisi tarkistaa, sillä nykyinen laki on puutteellisesti valmisteltu, ongelmallinen henkilön fyysisen koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden kannalta ja virheellinen termeiltään. Suomen nykyinen perhelainsäädäntö takaa samaa sukupuolta oleville pareille lähes avioliittoa vastaavan oikeudellisen asema, mutta toisaalta voidaan kysyä, onko kahden erillisen parisuhdemuodon järjestelmä enää nykyaikainen ja tarkoituksenmukainen. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet riippuvat vahvasti yhteiskunnan arvoista. Arvot vaikuttavat myös vahvasti siihen, miten kirjoitettuja perusoikeuksia tulkitaan. Demokraattista päätöksentekoa ja erityisesti yhteiskunnallista keskustelua voidaan pitää yhtenä syynä siihen, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema on viime vuosikymmenten aikana parantunut. Suomessa viimesijainen sanavalta perusoikeuksien tulkinnasta on eduskunnan perustuslakivaliokunnalla, joka on kansanedustuslaitoksen elin. Suomen perusoikeusvalvonta perustuukin siten pääasiassa lainsäätäjän itsekontrolliin. Se, että esimerkiksi tuomioistuinten mahdollisuus tutkia lakien perustuslainmukaisuus on rajallinen, saattaa vaikuttaa siihen, ettei lainsäätäjä vaivaudu riittävästi perustelemaan lainsäädäntöratkaisujaan ja ottamaan huomioon perus- ja ihmisoikeusnäkökulmia. Olisikin syytä pohtia, miten perus- ja ihmisoikeudet otettaisiin nykyistä paremmin huomioon jo lainsäädäntövaiheessa.

Oikeus on ollut yksi Euroopan unionin tärkeimpiä keinoja vastata ympäristönsuojelun haasteisiin. EU:n ympäristölainsäädäntö kattaakin lähes kaikki ympäristönsuojelun osa-alueet ja sen asettamat ympäristöstandardit ovat maailman tiukimpien joukossa. EU on julistanut olevansa ja pyrkivänsä jatkossakin olemaan etulinjassa etenkin ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tutkielmassa tarkastellaan ympäristönsuojelun valtiosääntöoikeudellista eli konstitutionaalista asemaa Euroopan unionin oikeudessa. Näkökulmana on erityisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjan 37 artikla, joka edellyttää, että ympäristönsuojelun korkea taso ja ympäristön laadun parantaminen sisällytetään unionin politiikkoihin ja varmistettaan kestävän kehityksen periaatteen mukaisesti. Perusoikeuskirjan 37 artiklan sisältö on varsin monitahoinen kokonaisuus, joka määrittyy pitkälti perussopimusten ympäristöartiklojen (SEUT 11, SEUT 191 ja SEU 3(3) artiklat) kautta. Artikla luo unionin toimielimille suuntaviivoja siinä, milloin niillä on toimivalta ryhtyä ympäristönsuojelutoimenpiteisiin, kuinka tehokasta ja laadukasta ympäristönsuojelun tulee olla, milloin ja millaisen tiedon valossa toimenpiteisiin voidaan tai täytyy ryhtyä sekä missä ja kenen kustannuksella ympäristöhaitat on estettävä ja korvattava. Edelleen se ohjaa toimielimiä katsomaan luonnonvarojen käytössä pitkälle tulevaisuuteen ja sovittamaan ympäristönsuojelun vaatimuksia yhteen muun unionin politiikan kanssa. Artiklan tulkintaan vaikuttavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kautta Euroopan ihmisoikeussopimuksessa tunnustetut ihmisoikeudet ihmisten hengen, terveyden ja kotirauhan suojaamiseksi. Kaikessa perusoikeuskirjan 37 artiklan mukaisessa tulkinnassa tulee lisäksi huomioida yhdenmukaisuus jäsenvaltioiden yhteisen valtiosääntöperinteen kanssa. Unionin tavoitteiden mukaisesti tulkinnassa on syytä painottaa ympäristönsuojelulle suuremman painoarvon antavia valtiosääntöperinteitä. Perusoikeuskirjan selityksissä POK 37 artikla on luokiteltu periaatteeksi erotuksena perusoikeuskirjan oikeuksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että artikla osoittaa ensisijaisesti julkiselle vallalle tehtävän saavuttaa ja ylläpitää ympäristönsuojelun korkeaa tasoa. Pääsääntöisesti artikla edellyttää täytäntöönpanotoimia ollakseen tehokas. Lisäksi siihen voidaan vedota tuomioistuimissa lähinnä unionin säädösten tai unionioikeutta implementoivan jäsenvaltioiden lainsäädännön tulkinnan apuvälineenä tai näiden laillisuuden arvioimiseksi. Periaateluontoisena säännöksenä POK 37 artiklan toimintalogiikka perustuu säännöille ominaisen soveltamisala-arvioinnin sijasta sen luonteeseen optimointikäskynä, jota on toteutettava niin pitkälle kuin mahdollista ja punniten vasten muita periaatesäännöksiä. Läpäisyperiaatteen nojalla POK 37 artiklan vaatimukset tulee soveltuvin osin ottaa huomioon kaiken unionin sekundaarilainsäädännön tulkinnassa. Sen sijaan Euroopan unionin tuomioistuin voi todeta säädöksiä pätemättömiksi POK 37 artiklan nojalla vain, jos käsillä on unionin toimielimen ilmeinen arviointivirhe. POK 37 artiklan mukainen tulkinta on siten ensisijainen keino poistaa ristiriitaisuudet unionin sekundaarilainsäädännön ja kyseisen artiklan väliltä. Tutkielmassa tarkastellaan myös mahdollisuutta johtaa POK 37 artiklasta subjektiivisia oikeuksia, joiden toteuttamista yksilöt voisivat vaatia tuomioistuimissa – tutkielman rajauksen mukaisesti erityisesti EUT:ssa. Koska subjektiivisten oikeuksien muodostuminen edellyttää unionille asetettuja tarkasti määriteltyjä velvoitteita, on POK 37 artiklan merkitys tällaisten oikeuksien muodostumisessa toistaiseksi jäänyt melko rajalliseksi johtuen artiklan sisällöllisestä yleisluontoisuudesta. Subjektiivisten oikeuksien muodostuminen ei kuitenkaan tutkielmassa esitettyjen havaintojen perusteella ole täysin poissuljettua, etenkään jos on kyse artiklan ydinaluetta koskevista unionin velvoitteista. Kun POK 37 artikla perustuu perussopimusten ympäristöoikeudellisiin periaatteisiin, on huomattava, että varovaisuusperiaatteen nojalla on voitu johtaa unionille yksityiskohtaisestikin määriteltyjä velvoitteita. Myös jäsenvaltioiden valtiosääntökehityksessä ilmenevä suuntaus kohti ympäristönsuojelun vahvempaa perusoikeussuojaa sekä EIT:n ympäristönsuojelua ja siihen liittyviä valtioiden positiivisia toimintavelvoitteita koskeva oikeuskäytäntö tukevat mahdollisuutta subjektiivisten oikeuksien muodostumiseen. Toisaalta subjektiivisten oikeuksien muodostumista rajoittaa se unionin oikeudessa vallitseva periaate, että jos kyseinen lainsäädännön ala on unionin tasoisin säädöksin harmonisoitu, subjektiivisia oikeuksia voidaan johtaa ainoastaan suoraan tästä sekundaarioikeudesta. Tutkielmassa tehdyn empiirisen tarkastelun pohjalta huomataan, että POK 37 artiklan tosiasiallinen merkitys unionin oikeuden soveltamisessa on jäänyt melko vähäiseksi. EUT ei ole pääosin viitannut artiklaan yksinään vaan se on liittynyt SEUT 191 artiklan ja SEU 3(3) kanssa samaan ympäristönsuojelun korkeaa tasoa painottavaan konstitutionaaliseen normikehikkoon. Myöskään komissio tai muut unionin toimielimet eivät ole antaneet artiklalle kovin suurta merkitystä norminannossaan. EUT:n tuoreen ratkaisukäytännön perusteella voidaan kuitenkin tehdä varovaisia päätelmiä artiklan itsenäisen merkityksen kasvusta. POK 37 artiklan nimeämistä perusoikeuskirjan selityksissä periaatteeksi ei tulisikaan enää painottaa yksinomaisena artiklan oikeudellista luonnetta määräävänä tekijänä. Tutkielman lopussa esitetään havaittavissa olevia kehityskulkuja, joiden perusteella perusoikeuskirjan 37 artiklan merkitys unionin oikeudessa on tulevaisuudessa todennäköisesti kasvussa.