Browsing by study line "Criminal Law"

Användning av doping är inte kriminaliserat i dagens läge i Finland. Det är dock något som i teorin kunde vara möjligt. Österrike, Frankrike och Italien är europeiska länder som kriminaliserat användningen av doping. Avhandlingen utgår ifrån ett problemorienterat scenario där dopinganvändningen är kriminaliserad. Självinkrimineringsskyddet är en grundläggande rättighet som kan härledas ur EMRK 6.1 artikel. På basis av Europadomstolens rättspraxis kan konstateras att självinkrimineringsskyddet utsträcks utanför själva straffprocessen. Domstolen har tolkat termen brottmålsförfarande i dess autonom bemärkelse, och utifrån tolkningen definierat självinkrimineringsskyddets utsträckningsområde. CAS har även i sin praxis konstaterat att det i vissa situationer eventuellt kan vara möjligt att hävda självinkrimineringsskydd ifall parallella straffrättsliga processer är anhängiga eller förväntade. Skiljedomstolen tillämpade inte detta ställningstagande, och därmed är rättsläget öppet för spekulation. Avhandlingens grundläggande frågeställning tar reda på i vilken mån självinkrimineringsskyddet kan hävdas i antidopingorganisationernas prövning. Avhandlingen forskar kraven på de processer där självinkrimineringsskyddet har kunnat hävdas och jämför kraven med FCEI:s nuvarande regleringsgrund. Arbetet tar ställning till den föreningsrättsliga regleringen som bör genomföras för att det i teorin ska vara möjligt att hävda självinkrimineringsskydd i antidopingorganisationernas prövning. Ett av riskmomenten med tanke på självinkrimineringsskyddet är en fri informationsförmedling antidopingorganisationer och straffrättsliga myndigheter emellan. Nya versioner av världsantidopingkoden föreskriver om en allt mer långtgående informationsplikt för idrottaren. Utifrån CAS:s praxis kan huvudregeln för avlägsnandet av uppsåtligt agerande anses vara bevis på källan för det positiva dopingtestresultatet. Detta innebär att idrottare mer eller mindre tvingas föra fram information om sin dopingförseelse för att få ett sänkt tävlingsförbud av antidopingorganisationerna. Detta är problematiskt ifall informationsåtgången angående denna information är fri myndigheter och antidopingorganisationer emellan, eftersom de straffrättsliga myndigheterna eventuellt får tag på information de annars inte skulle få. Därmed krävs en utredning över i vilken mån informationsåtgången skulle vara fri antidopingorganisationer och straffrättsliga myndigheter emellan i Finland vid en kriminalisering, samt ifall domstolarna har utnyttjandeförbud på informationen som idrottare ger i den situationen. Kravet på parallella anhängiga eller förväntade straffrättsliga processer kräver naturligtvis att dopinganvändningen är kriminaliserad. Därmed behandlas en kriminalisering av dopinganvändningen i Finland i arbetets slutdel. Kriminaliseringen behandlas bland annat genom den hälsomässiga aspekten kring doping samt den idrottsliga integriteten.

Tutkielman tarkoituksena on pyrkiä selvittämään, millaisia seikkoja oikeustieteellisessä syyntakeisuusarvioinnissa tulisi ottaa nykyisenkaltaisessa mallissa huomioon. Vastuun erilaisia piirteitä pyritään tutkielmassa myös hahmottamaan psykopatian käsitteen avulla siten, että arvioidaan myös psykopaattien rikosoikeudellista vastuuta. Lisäksi tutkielman tarkoituksena on selvittää oikeustieteen ja oikeuspsykiatrian suhdetta niin käytännössä kuin nykyisen lainsäädännön valossa. Näkökulma tutkielmassa on ensisijaisesti voimassa olevasta oikeudesta lähtevä eli menetelmänä lainopillinen. Syyntakeisuusarviointeja koskevissa aiemmissa empiirisissä tutkimuksissa on noussut esiin huoli etenkin alentuneen syyntakeisuuden soveltamisalan kaventumisesta mielentilatutkimuksissa. Erityisesti suhtautuminen on muuttunut erilaisten persoonallisuushäiriöiden osalta. Arvioinnissa tapahtuneen muutoksen ongelmana on, että syyntakeisuuden alaa on laajennettu lääkäreiden päätöksellä ja ilman julkista tai oikeustieteellistä keskustelua. Lähtökohtana tulisikin pitää, että syyntakeisuusarvioinnin sisällön tulisi olla oikeustieteessä määritelty, eikä oikeustieteen tulisi automaattisesti omaksua esimerkiksi psykiatrisia kriteerejä. Tarkoituksena on välttää syyntakeisuusarvioinnin linjamuutokset ilman rikosoikeustieteen ja yksilön oikeuksien huomioimista. Syyntakeisuusarvioinnin on täytettävä syyllisyysperiaatteen ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset, joista poikkeaminen yksilön vahingoksi tulisi avoimesti perustella. Lisäksi arvioinnin tulisi vastata rikosoikeudellisia rankaisemisen tavoitteita, eli olla yhtenevä vallitsevan rangaistusteorian kanssa. Toisaalta ihmisarvon kunnioittaminen edellyttää, että syyntakeisuuden alaa ei kavenneta liian suppeaksi, vaan huomioidaan myös yksilöt sairaudesta tai häiriöstä huolimatta toimijoina. Nämä seikat kuitenkin rajoittavat mahdollisuutta perustella rankaisemista preventiivisin syin. Lisäksi tämän tutkielman valossa Suomessa rangaistusteoriana vallitsevat välillinen yleispreventio sekä syyntakeisuusarvioinnissa keskeinen sovitusteoria edellyttävät, että syyntakeisuuden kynnysehtona on moraalinen toimijuus ja sitä kautta moraalinen vastuu. Koska välillisessä yleispreventiossa rangaistus on moite, ja tämä edellyttää myös rikosoikeuden säännöksiltä moraalista sisältöä, on myös johdonmukaista, että moraalinen toimijuuden merkitys rikosoikeudelle nähdään laajana. Moraalisen vastuun käsityksen tulisikin sisältää sekä kyky ymmärtää moraalisten toimintaperusteiden olemassaolo että kyky motivoitua moraaliperusteiden mukaiseen toimintaan. Rikosoikeudellinen vastuu siis edellyttää tässäkin mielessä normatiivista kyvykkyyttä. Koska rikosoikeudellisen vastuun katsotaan Suomessa edellyttävän syvää moraalista ymmärrystä, on myös psykopaatit kliinisesti havaittujen puutteidensa perusteella katsottava ainakin alentuneesti syyntakeisiksi. Toisaalta heidän haastavuutensa rikosoikeudelle auttaa myös rajaamaan, mitä syyntakeisuusarvioinnissa ei tule huomioida. Syyllisyysperiaatteeseen tukeutuvasta syyntakeisuusarvioinnista voidaan erottaa yhteisön etuja korostava vaarallisuusarviointi, jonka kautta voidaan täyttää myös välillisen yleisprevention tehokkuuden edellyttämät preventiiviset tarpeet. Syyntakeisuusarviointiin oikeudenmukaisuuden ja syyllisyysperiaatteen valossa ei tällöin kuulu myöskään henkilön persoonan arviointi. Kielletyn teon tekijän vaarallisuutta mahdollisesti osoittavat piirteet tulisikin arvioida osana yhteisön suojaamiseksi tarkoitettua vaarallisuusarviointia. Toisaalta vastausta siihen, mihin ymmärrys- ja sääntelykyvyn rajat asetetaan ei tämän tutkielman perusteella voida antaa, vaan ohjenuorat pysyvät hyvin arvioinnin sisältöä rajaavalla tasolla. Konkreettinen rajojen määrittäminen onkin näiden rajoitteiden mukainen ja perusteltu kriminaalipoliittinen arviointi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö on myös ollut syyntakeisuuden rajojen osalta suppeaa ja se on keskittynyt hyvin poikkeuksellisiin tapauksiin. Oikeustieteen linjan ja perusteluiden selkiyttämisen kannalta myös uusi oikeuskäytäntö olisi tervetullutta.

Tutkielmassa käsitellään Euroopan unionin integraatiokehityksen myötä syyttäjän työssä tapahtunutta kansainvälistymiskehitystä. Tutkielman tarkoituksena on esitellä neljä merkittävintä kansainvälistä instrumenttia, joita kansalliset syyttäjät käyttävät kansainvälisliitännäisiä rikosasioita käsitellessään ja niiden myötä havainnollistaa kansallisen syyttäjän tehtäväkentän laajenemista aiemmin melko puhtaasti kansallisten rikosasioiden ja niiden hoitamisen ulkopuolelle. Tutkielmassa pyritään vastaamaan siihen, miten syyttäjäntyö on muuttunut ja mitä sen myötä syyttäjiltä nykyään työssään vaaditaan. Tutkielman ydinkysymysten äärelle pääsemiseksi käydään läpi toisiinsa erottamattomasti liittyviä EU-rikosoikeudellisia perusperiaatteita kuten keskinäisen luottamuksen sekä vastavuoroisen tunnustamisen periaatteita sekä näiden periaatteiden pohjalle rakentuvaa vapauden, turvallisuuden ja oikeuden aluetta. Näiden kautta päästään tarkastelemaan vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle sekä kansallisten rikos-lainsäädäntöjen lähentämiselle pohjautuvia, syyttäjän työssään käyttämiä kansainvälisiä instrumentteja eli eurooppalaista ja pohjoismaista pidätysmääräystä, eurooppalaista tutkintamääräystä sekä jäädyttämismääräystä. Kutakin instrumenttia säädellään eri tavoin (puitepäätös, sopimus, direktiivi, asetus) ja kunkin osalta syyttäjällä on hieman toisistaan poikkeava rooli, joka ulottuu rikosprosessin eri vaiheisiin. Tutkielmassa pyritään systematisoimaan näiden kansainvälisten instrumenttien sisältöä ja merkitystä sen kautta, millainen rooli syyttäjällä on tilanteissa, joissa kukin määräys annetaan Suomesta toiseen jäsenvaltioon. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan merkittävää kansainvälisoikeudellista periaatetta, erityissääntöä, jonka mukaan rikoksen johdosta luovutettua henkilöä ei saa syyttää, tuomita tai muuten riistää häneltä vapautta ennen kyseistä luovuttamista tehdystä muusta kuin luovuttamisen perusteena olleesta rikoksesta. Erityissäännön merkityksen voidaan katsoa muuttuneen hyvin pitkän ajan saatossa hiljalleen alkuperäisestä, etenkin EU-rikosoikeudellisessa viitekehyksessä tarkasteltuna. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan sitä, mikä tämän erityissäännön sisältö on yleisesti sekä erityisesti aiemmin esiteltyjen syyttäjän käyttämien kansainvälisoikeudellisten instrumenttien kohdalla ja miten sen perimmäinen tarkoitus ja merkitys on muuttunut. Aihetta tarkastellaan erityissäännön suhteessa syytesidonnaisuuden periaatteeseen käytännöllisesti sekä Euroopan unionin tuomioistuimen että Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön kautta.

Terrorismi on maailmanlaajuisesti yksi keskeisimmistä kansainvälisen turvallisuuden uhkakuvista. Terrorismin näkyvin ja vakavin ilmenemismuoto on terrori-isku, mutta huomattava osa ajankohtaisesta terroristisesta toiminnasta on erilaisista terrorismin tukitoimista muodostuvaa rikollisuutta, jonka uhkaa ovat kohottaneet muun muassa vierastaistelijailmiö ja radikaali-islamistisen propagandan nousu. Tutkimuksessa tutkitaan terrorismin tukitoimiin kohdistuvan rikosoikeudellisen sääntelyn tavoitteita sekä sääntelyyn liittyviä erityispiirteitä rikosoikeuden yleisten oppien näkökulmasta. Tutkimusaihetta lähestytään selvittämällä terrorismin tukitoimia koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn taustaa ja kriminaalipoliittisia tavoitteita. Lisäksi tutkitaan, miten sääntely on sovitettavissa perinteiseen rikosoikeusjärjestelmään huomioiden sen yritys- ja osallisuusopilliset periaatteet. Tutkimus on rikosoikeustieteellinen ja omaksuttu lähestymistapa on rikosoikeusdogmaattinen tutkimus, johon sekoittuu kriminaalipoliittisen tutkimuksen ja de lege ferenda -tyyppisen tutkimuksen aineksia. Tukitoimien kohdalla on ensinnäkin kyse itsenäisistä rikoksista omilla tunnusmerkistöillään, mutta myös päärikosta edeltävästä vaiheesta, jossa rikosvastuu syntyy, vaikka päärikosta ei tapahdu. Tukitoimien kohdalla näennäisesti hyväksyttävä menettely voi synnyttää rikosvastuun silloin, kun sillä pyritään valmistelemaan tai edistämään terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen toteuttamista. Tukitoimia on kriminalisoitu valmistelu- ja edistämistyyppisillä tekotapatunnusmerkistöillä liittyen muun muassa terrorismirikoksen valmisteluun, terroristiryhmän toimintaan osallistumiseen, koulutukseen, värväykseen ja matkustamiseen. Tukitoimien osalta rikosvastuuta on laajennettu sekä toiminnan etumaastoon että rikoksen avunantoa etäisempiin toiminnan muotoihin rikosoikeuden yritys- ja osallisuusopeista poikkeavalla tavalla. Sääntely on saanut osakseen kritiikkiä erityisesti terroristiryhmän toimintaan osallistumisen kriminalisoinnin osalta, sillä säännöstä on pidetty liian yleisluontoisena ja rikosvastuuta liialti laajentavana. Terrorismin tukitoimien rikosoikeudellisessa sääntelyssä on piirteitä, joita ei voida pitää tyypillisinä tai välttämättä edes toivottuina suomalaisessa rikosoikeudessa yleisten oppien kannalta. Sääntelyn erityispiirteitä voidaan selittää lainsäädännön kytköksillä kansainvälisiin velvoitteisiin ja sen myötä aiheutuneella sääntelyn kerrostuneisuudella. Erityispiirteet ovat perusteltavissa sillä, että sääntelyn kohteena on systemaattinen ja järjestäytynyt terroristinen toiminta, johon lainsäädännöllä on voitava puuttua jo valmistelu- ja edistämisvaiheessa terrorismin päärikosten estämiseksi. Rikosoikeudellinen vastuu täytyy myös voida kohdistaa niihin terroristiryhmän jäseniin, jotka toimivat olennaisessa roolissa terrori-iskujen taustalla mutta jotka eivät osallistu itse päätekoon.

The thesis studies the European anti-trafficking framework, comprehending relevant EU and Council of Europe instruments, and the narrative of trafficking that it creates. The aim of the thesis is to identify the assumptions and the imagery of trafficking upon which the framework is formed as well as the exclusions and blind spots that these assumptions create. The thesis analyses the legal framework by adopting a critical feminist methodology. It studies assumptions concerning gender and migration in the trafficking narrative by first focusing on a linkage between trafficking and prostitution policies, then on a linkage between trafficking and migration and finally on connections between trafficking and other forms of gender-based violence. Assumptions of what trafficking is are produced through linkages, and sometimes lacks of linkages, between these frameworks. The thesis argues that trafficking is assumed to involve organized criminal groups trafficking migrant women to the sex industry and forced prostitution. Trafficking is combated as a form of organized crime, and legal instruments are based on this assumption. The anti-trafficking framework is also linked to migration policies as trafficking is understood as a form of irregular migration, contributing to a focus on transnational trafficking. In addition, the understanding of trafficking is marred by a debate on the nature and potential harmfulness of prostitution which has been among the most controversial issues of the anti-trafficking framework. The role of the sex industry and prostitution is thus at the focus in the debated narrative of trafficking. As the narrative of trafficking focuses on some experiences, it forgets others. Victims of trafficking taking place within romantic relationships are excluded from the narrative of trafficking, as the relational nature of trafficking remains invisible due to a focus on organized crime. Domestic trafficking victims often remain unidentified as well, as the anti-trafficking framework focuses on transnational trafficking. As the question of prostitution takes space in legal discourses around the anti-trafficking framework, other forms of trafficking for the purpose of sexual exploitation remain unidentified and under-analyzed. A more inclusive narrative of trafficking would be beneficial for the identification of victims. In addition to being conceptualized as a question of migration and organized crime, trafficking should be understood in more relational terms, as a form of gender-based violence with connections to other such crimes. Trafficking should altogether be understood as a complex phenomenon that can take many forms and needs to be combated in multiple ways, as generalizing assumptions are too often counterproductive and based on political motives instead of empirical analysis.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää rikoslain 38 luvun 9 §:n mukaisen tietosuojarikoksen soveltamisalaa ja sen suhdetta EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen mukaisiin hallinnollisiin seuraamusmaksuihin. Tarkastelussa on erityisesti se, miten asetuksen mukaisten hallinnollisten seuraamusmaksujen käyttöönotto on muuttanut tietosuojaloukkauksia koskevaa seuraamusjärjestelmää ja näin ollen myös rikoslain rangaistussäännöksen käyttöalaa. Tietosuojarikosta koskevan rangaistussäännöksen soveltamisala muuttui EU:n tietosuojasääntelyn uudistuksen seurauksena. Aiemmasta poiketen se rajaa soveltamisalansa ulkopuolelle rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän. Sääntelyuudistuksen johdosta valvontaviranomaisena toimiva Tietosuojavaltuutettu voi määrätä edellä mainituille tietosuoja-asetuksen mukaisen hallinnollisen seuraamusmaksun. Ennen uudistusta tietosuojavelvoitteiden rikkominen johti lähinnä yksittäisen tietojenkäsittelystä vastuussa olevan henkilön rikosoikeudelliseen rangaistusvastuuseen, kun taas uudistuksessa laajan kriminalisoinnin ei katsottu enää olevan perusteltua. Rikosoikeudellisten keinojen käytön on katsottu olevan tarpeen ainoastaan silloin, kun hallinnollista seuraamusmaksua ei voida määrätä. Käytännössä tietosuojarikos tulee sovellettavaksi vain niin kutsutuissa urkintatilanteissa. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti sitä, onko tietosuojaloukkauksia koskevan rangaistussäännöksen soveltamisala tosiasiallisesti kaventunut tietosuojasääntelyn uudistuksen myötä, ja miten tämä on vaikuttanut henkilötietojen käsittelyyn liittyvään vastuuseen. Soveltamisalamuutoksesta huolimatta erityisesti rekisterinpitäjän vastuun voidaan katsoa hallinnollisten seuraamusmaksujen johdosta laajentuneen. Keskeisenä huomiona tutkielmassa on lisäksi seuraamusmaksujen rinnastuminen asiallisesti rikosoikeudellisiin rangaistuksiin. Seuraamusmaksujen luonteesta johtuen niiden määräämistä koskevat mm. kaksoisrangaistavuuden kielto, asianmukaiset oikeusturvatakeet ja itsekriminointisuoja. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten edellä mainitut on otettu huomioon tietosuojalainsäädännön kansallisen täytäntöönpanon yhteydessä. Etenkin kaksoisrangaistavuuden kielto on vaikuttanut myös siihen, millaiseksi tietosuojarikoksen soveltamisala on muodostunut.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan tammikuussa 2025 voimaan tulevan rakentamislain (751/2023) päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuuta koskevan 95 §:n sisältöä ja merkitystä rikosoikeuden näkökulmasta. Päävastuulliselle toteuttajalle on säädetty huolehtimisvelvollisuus rakennushankkeen toteutuksesta ja vastuu toteutuksen kokonaisuudesta ja laadusta. Toteutusvastuuta koskevaan säännökseen luonnostellaan kuitenkin muutoksia. Tutkielmassa tarkastellaan aihetta kolmesta teoreettisesta näkökulmasta käsin: 1. laillisuusperiaatteen ja 2. laiminlyöntirikosten näkökulmista sekä 3. oikeushenkilön rangaistusvastuun suhteesta yksilövastuuseen ja vastuun kohdentumiseen nähden. Tutkielmassa sijoitetaan päävastuullinen toteuttaja muiden rakentamishankkeen lakimääräisten vastuutahojen joukkoon ja tulkitaan päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuuseen sisältyviä velvoitteita lainopin metodeilla, minkä jälkeen velvoitteiden laiminlyöntiä ja rakentamislain uusia velvoitteita arvioidaan esimerkkien avulla laiminlyöntirikosten näkökulmasta. Viimeistä edeltävässä luvussa arvioidaan, milloin vastuu kohdennetaan päävastuulliseen toteuttajaan oikeushenkilönä ja milloin sen taustalla toimiviin luonnollisiin henkilöihin. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä todetaan, että päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuulle on velvoittavien oikeuslähteiden perusteella määriteltävissä juridistekninen merkitys, jonka noudattaminen lainsoveltamisessa turvaa laillisuusperiaatteeseen läheisesti liittyvää ennakoitavuuden vaatimusta. Samoin todetaan, että huolehtimisvelvoitteen muuttaminen koordinointivelvoitteeksi rajaisi päävastuullisten toteuttajan toteutusvastuun laajuutta ja turvaisi näin ennakoitavuuden vaatimuksen toteutumista.

Tuomarin rooli rikosasian ratkaisuharkinnassa on oikeusvarmuuden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteuttamisen kannalta hyvin keskeinen. Siksi onkin yllättävää, ettei tuomarin päätöksentekoon vaikuttavia virhelähteitä ole kotimaisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessa laajemmin tutkittu. Oikeuspsykologinen tutkimus on tähän saakka keskittynyt suurilta osin todistajanpsykologiseen tutkimukseen. Tutkielman tarkoituksena on yhtäältä valottaa tarkemmin tuomarin ratkaisuharkinnassa realisoituvia kognitiiviseen toimintaan liittyviä virhelähteitä eli niin sanottuja kognitiivisia vinoumia, jotka ovat osa kaikkea inhimillistä harkintaa ja päätöksentekoa. Tällaisia kognitiivisia vinoumia ovat muun muassa vahvistusvinouma (eng. confirmation bias), jälkiviisausvinouma (eng. hindsight bias) ja edustavuusvinouma (eng. representativness bias). Lisäksi käsitellään näistä vinoumista aiheutuvia riskejä oikeusvarmuudelle sekä oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille ja ratkaisulle rikosasioissa. Lopuksi hahmotellaan keinoja kontrolloida ja ehkäistä vinoumien vaikutusta aihepiiriä koskevan empiirisen tutkimuksen avulla. Tuomarin ammatissa intuitiivinen päätöksentekokyky ei psykologisen tutkimustiedon perusteella kehity luotettavammaksi kokemuksen myötä. Tyypillisesti kuitenkin itsevarmuus johtopäätösten oikeellisuudesta ja laadusta kasvaa kokemuksen karttuessa. Tämä on huolestuttava havainto, kun huomioidaan intuitiivisten johtopäätösten väistämättömyys myös tuomarin todistus- ja ratkaisuharkinnassa. Intuitiivisiin päätöksiin liittyy merkittävästi suurempi todennäköisyys kognitiivisten vinoumien esiintymiselle, ja ratkaisuharkinta voi siis ajautua perusteetta väärään suuntaan todelliseen tapahtumienkulkuun verrattuna. Kognitiivisten vinoumat ovat joka tapauksessa luonnollinen osa ihmisen kognitiivista toimintaa ja erityyppiset heuristiset päättelysäännöt yksinkertaistavat ja helpottavat päätöksentekoa. Haasteita voi kuitenkin syntyä, jos intuitioon ja heuristisiin päättelysääntöihin nojataan tilanteissa, joissa näin ei tulisi toimia. Tuomioistuimessa päätöksenteon tulisi pääasiassa noudattaa analyyttista, systemaattista ja harkitsevaa päättelyä, mutta todellisuudessa tämä ei toteudu intuitiivisten päätelmien kohdalla. Tämän vuoksi tutkielmassa hahmotellaan keinoja, joilla kyettäisiin kehittämään tuomarin harkintaprosessia sekä päätöksentekoympäristöä. Näillä keinoilla myös ratkaisuharkinnan virhelähteitä eli kognitiivisten vinoumien vaikutusta olisi mahdollista kontrolloida ja ehkäistä paremmin. Tällainen kehitys edellyttää kuitenkin ensi alkuun tuomareiden kykyä intuitiivisen päätöksenteon tunnistamiseen sekä valmiutta tiedostaa ja havaita virhelähteitä omassa ratkaisutoiminnassaan.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää ihmiskaupan ja sen lähirikosten: törkeän kiskonnan ja kiskonnantapaisen työsyrjinnän välistä rajanvetoa. Ulkomaisen työvoiman osuus Suomessa on kasvanut ja samaa tahtia on myös lisääntynyt riski työvoiman hyväksikäytöstä. Työvoiman hyväksikäytön vakavin muoto on työperäinen ihmiskauppa, joka on kriminalisoitu rikoslain 25 luvun 3 §:ssä. Jo vuonna 2010 muun muassa kansallinen ihmiskaupparaportoija on nostanut esille, että työperäisen ihmiskaupan tunnistaminen on haastavaa niin viranomaisissa kuin tuomioistuimissa. Tunnistamista hankaloittaa erityisesti se, että työvoiman hyväksikäyttötilanteisiin soveltuu myös alemman soveltamiskynnyksen tunnusmerkistöjä. Kyse on niin sanotuista työperäisen ihmiskaupan lähirikoksista ja niiden tunnusmerkistöt ovat osittain päällekkäisiä ihmiskauppatunnusmerkistöjen kanssa. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön perusteella erityisesti tällaisia työperäistä ihmiskauppaa lähestyviä rikoksia ovat törkeä kiskonta ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Tunnusmerkistöjen rajanvedon ongelmat liittyvät nimenomaan tilanteisiin, jossa työvoiman hyväksikäyttö asettuu vakavuudeltaan jonnekin ihmiskaupan ja näiden tunnusmerkistöjen väliin. Rajanvedolla on kuitenkin erityistä merkitystä mahdolliselle ihmiskaupan uhrille muun muassa Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän tarjoaman avun vuoksi. Kun huomioidaan käytännön työvoiman hyväksikäyttötilanteet ja tunnusmerkistöjen päällekkäisyys, näyttää niiden välinen rajanveto tiivistyvän edellytettyyn toiminnan tarkoitukseen. Ihmiskauppatunnusmerkistö edellyttää tältä osin, että henkilö saatetaan pakkotyöhön, kun esimerkiksi työperäisessä ihmiskaupassa henkilö tulee asettaa huomattavan epäedulliseen asemaan. Rajanveto onkin tämän vuoksi ongelmallista, sillä pakkotyön käsite on avoin, eikä sitä ole määritelty Suomen lainsäädännössä. Tunnusmerkistöjen välistä rajanvetoa ja pakkotyön käsitettä on pyritty selventämään ihmiskauppatunnusmerkistön vuoden 2015 muutoksen yhteydessä. Tällöin pakkotyön käsitettä ei päädytty määrittelemään lainsäädäntöteitse, mutta hallituksen esitykseen (HE 103/2014 vp) sisällytettiin käsitettä koskevat tulkintaohjeet ja laajat viittaukset Kansainvälisen työjärjestö ILO:n pakkotyön määritelmään ja ohjeistuksiin. Pakkotyö jätettiin täsmentymään tarkemmin oikeuskäytännössä. Käsite on siten edelleen avoin ja se määritellään ikään kuin esimerkkien kautta. Oikeuskäytännön tulkinta onkin olennaista, jotta työperäistä ihmiskauppaa pystytään tunnistamaan tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa yhtenäisesti rikosprosessin kaikissa vaiheissa. Tutkielmassa ihmiskaupan ja sen lähirikosten välistä rajaa pyritään selventämään tutkimalla, mitkä seikat käytännössä täyttävät pakkotyön määritelmän. Kyseessä on perinteinen lainopillinen tutkimus, jossa oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi keskitytään työperäistä ihmiskauppaa ja pakkotyön käsitettä koskevan oikeuskäytännön tulkintaan ja jäsentelyyn. Tutkimusaineistoksi on kerätty kaikki Suomen käräjä- ja hovioikeuksissa annetut työperäistä ihmiskauppaa koskevat tuomiot aikaväliltä 1.1.2015-1.1.2021. Näitä tuomioistuinten ratkaisuja analysoimalla on tarkoitus systemaattisen tulkinnan keinoin selvittää pakkotyön käsitteen sisältöä ja siten myös ihmiskaupan soveltamisen alarajaa. Tutkielman perusteella näyttää siltä, että hallituksen esitykseen otetut viittaukset ja tulkintaohjeet ovat selkeyttäneet pakkotyön arviointia tuomioistumissa. Ihmiskauppatunnusmerkistön muutoksen jälkeen annetuissa tuomioissa on viitattu kattavasti kyseisiin tulkintaohjeisiin ja sovellettu niitä onnistuneesti. Hallituksen esitykseen otettujen selkeiden viittausten johdosta ILO:n pakkotyön osoittimien ja ohjeistusten käyttö tulkinta-apuna on perustellumpaa myös laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Koska työperäistä ihmiskauppaa on käsitelty tuomioistuimissa verrattain vähän viranomaisten tietoon tulleisiin tapauksiin nähden, ei tulkintaongelmaa voida vielä katsoa selätetyksi. Pakkotyön käsitteen voidaan kuitenkin olettaa selkeytyvän ja vakiintuvan sitä mukaa, kun sitä koskevaa ratkaisukäytäntöä kertyy. Pakkotyön arvioinnissa on viimekädessä kyse työntekijän näkökulmasta tehtävästä kokonaisarviosta, jonka lopputuloksen kannalta ratkaisevaa on se, onko työntekijällä ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia lopettaa työntekoa ja lähteä työsuhteesta.

Suomi on allekirjoittanut Euroopan neuvoston urheilukilpailujen manipulointia koskevan yleissopimuksen, mutta ei ole ratifioinut sitä. Yleissopimus edellyttää, että sopimusosapuolten tulee huolehtia siitä, että niiden kansallisessa lainsäädännössä voidaan määrätä rikosoikeudellinen seuraamus kilpailumanipulaatiosta, jos manipulaatiossa on kyse petoksesta, lahjonnasta tai pakotuksesta. Lähtökohtaisesti Suomen kansallinen rikoslaki on tältä osin sopusoinnussa yleissopimuksen kanssa, mutta sopimuksen mahdollinen ratifiointi edellyttää aiheen tarkempaa tarkastelua. Tämän tutkielman kannalta mielenkiinto kohdistuu sellaiseen kilpailumanipulaatioon, johon liittyy suoraa tai epäsuoraa taloudellisen tuoton saamista vedonlyönnillä. Vedonlyönti on nykypäivänä mahdollista internetin välityksellä lähes kaikkialta maailmasta ajankohdasta riippumatta. Kilpailumanipulaatiota voidaan toteuttaa siten, että manipulaation järjestelijät tarjoavat esimerkiksi jalkapallojoukkueiden valmentajille lahjusrahaa, jotta nämä tekevät joukkueessaan sellaisia valintoja, jotka johtavat järjestelijöiden toivomaan lopputulokseen. Järjestelijät lyövät kohteesta vetoa vääristettyään ensin kilpailua lahjomalla. Vedonlyönnin kohteena voi olla ottelun lopputuloksen ohella esimerkiksi ensimmäisen erän voittaja tai seuraavan maalin tekijä. Monissa tapauksissa järjestelijöiden takana on nähty olevan kansainvälistä järjestäytynyttä rikollisuutta. Väärinkäytöksiä urheilussa voidaan pyrkiä torjumaan ensisijaisesti urheilun omilla sisäisillä kurinpidollisilla toimilla. Näitä toimia ovat esimerkiksi maajoukkueesta erottaminen tai kilpailukielto. Joissakin tapauksissa kyseessä on kuitenkin rikollinen toiminta, johon tulee vastata rikosoikeuden keinoin. Suomessa on käsitelty kilpailumanipulaatiota alioikeustasolla. Korkeimman oikeuden prejudikaattiarvoa saavaa päätöstä asiasta ei ole. Käräjä- ja hovioikeuksissa on sovellettu rikoslain 30 luvun 7 §:n mukaista lahjomista elinkeinotoiminnassa, 30 luvun 8 §:n mukaista lahjuksen ottamista elinkeinotoiminnassa ja 36 luvun 1 §:n mukaista petosta. Kansallisen rikoslain soveltuminen kilpailumanipulaatioon ei ole osoittautunut käytännössä täysin ongelmattomaksi. Muun muassa tästä johtuen kansallisessa keskustelussa on ajoittain esitetty kilpailumanipulaation erilliskriminalisointia. Kriminalisoinnin hyväksyttävyys on tapauskohtaista eri arvojen välistä punnintaa. Kriminalisointiperiaatteiden avulla pyritään arvioimaan, onko tietyn toiminnan kriminalisoiminen tarpeellinen ja hyväksyttävä toimi yhteiskunnassa.