Browsing by master's degree program "Historian maisteriohjelma"

Tutkielmassa tarkastellaan Louis XV:n (1710-1774) hallintokautta, ja sitä kautta hänen pyrkimyksiään ylläpitää ancien régimen ajan ja erityisesti Aurinkokuninkaan (Louis XIV, 1638-1715) asettamaa kuninkaan ihannetta. Lisäksi tutkimus keskittyy tarkastelemaan Louis XV:n ja hänen hallintokautensa absoluuttista valtaa. Tutkijoiden, kuten Julian Swannin ja Jeremy Popkinin mukaan Louis XV:n aikana näkemys absoluuttisesta monarkiasta alkoi hälventyä, ja siksi tutkimus selvittää niitä syitä, miksi näin tapahtui. Louis XV on aiheuttanut historioitsijoiden keskuudessa eriäviä näkemyksiä, vaikka viimeaikaiset tutkimukset ovat pyrkineet ottamaan enemmän neutraalin tai jopa puolustavan kannan Louis XV:n hallintokaudesta. Louis XV ja hänen hallintokautensa oli pitkään leimattu historiankirjoituksessa epäonnistuneeksi, ja siksi tämä tutkielma selvittää millä tavoin hallintokautta tai Louis XV:tä on oikeutetusti tai epäoikeutetusti kritisoitu. Tutkielmassa on käytetty pääasiallisina alkuperäislähteinä markiisi d’Argensonin päiväkirjaa, kreivi Dufort de Chevernyn muistelmia ja herttua de Croÿn päiväkirjaa. Tutkimuksessa on huomioitu, että kyseiset lähteet tuovat esiin kirjoittajansa subjektiivisen näkökulman ja mahdolliset motiivit, joskin näiden lähteiden käyttöä voidaan perustella sillä, että näiden kirjoitusten kautta tutkimuksessa osoitetaan Louis XV:n aikalaisten näkemyksiä kuninkaasta ja tämän hallinnosta. Koska tutkimus keskittyy henkilöhistoriaan, tutkimuksessa on täytynyt huomioida Louis XV:n henkilöhahmo, hänen luonteensa ja näihin vaikuttavat ympäristölliset tekijät. Lisäksi Louis XV:n elämää ja hallintokautta on täytynyt tarkastella oman aikakautensa näkökulmasta. Tämän takia tutkimus esittää 1700-luvun kolmen kuninkaan – Louis XIV:n, Louis XV:n ja Louis XVI:n – suoraan vertailuun liittyvän ongelman. Lisäksi tutkimus selvittää aikakaudelle ominaisten ihanteiden, kuten maineen ja kunnian, merkitystä Louis XV:n hallintokauteen. Tutkielma selvittää Louis XV:n toimia Ranskan kuninkaana eri teemojen kautta, luodakseen kattavan katsauksen Louis XV:n hallintokauden eri aspekteista. Tutkielmassa tarkastellaan Louis XV:n strategiaa kontrolloida hoviaan, ministereitään ja parlamenttia, Ranskan sodankäyntiin liittyvää vaikeutta ylläpitää suurvalta-asemaa, sodankäynnin rahoittamista ja siitä seurannutta kroonista velkaantumista ja lisääntyviä veroja. Tutkielma tarkastelee Louis XV:n syitä ja motiiveja olla nimittämättä virallista pääministeriä kardinaali de Fleuryn kuoleman jälkeen. Pääministerin puute oli monien aikalaisten, kuten markiisi d’Argensonin, kardinaali Bernis’n ja herttua de Choiseulin mukaan monarkian hallinnon kannalta isoin ongelma. Selkeän johtohenkilön puuttuminen ministeriöstä, johti ministeriön sekasortoisuuteen ja kyvyttömyyteen tehdä johdonmukaisia valtion päätöksiä. Vastaavasti Louis XV:n päätös antaa aristokraattien nousta ministerinvirkoihin aatelisten rinnalla johti jatkuviin poliittisiin juonitteluihin ja kilpailuun eri viroista, johtaen näin hovin politisoitumiseen. Tämän jälkeen aristokraatit alkoivat vaikuttaa myös enemmän parlamentissa. Tämä kehityskulku johti hitaasti Louis XV:n hallintokaudella tilanteeseen, jossa parlamentti alkoi yhä vahvemmin ajaa omia perustuslaillisia muutoksia kuninkaan vallan vähentämiseksi. Näin ollen absoluuttinen monarkia oli ajautumassa kriisiin. Tutkielma antaa näkökulman siitä, miten kuningas itse suhtautui ministeriensä tai parlamentin toimintaan: Louis XV:n motiivin voi katsoa olleen monissa eri päätöksissään oman auktoriteettinsa säilyttäminen ja siten hänen oma pyrkimyksensä ylläpitää absoluuttista monarkiaa. Siis vaikka tapahtumaketju johti absoluuttisen kuninkaanvallan vähenemiseen, Louis XV aikanaan ei ole voinut tiedostaa sitä. Siksi tutkielmassa on täytynyt tarkastella hänen toimiaan tai päätöksiä hänen oman aikansa näkökulmasta, ja on pyritty rakentamaan mahdollisimman tarkka kuvaus alkuperäislähteiden ja tutkimuskirjallisuuden avulla, siitä miten kuningas todennäköisesti koki näissä tilanteissa. Tutkimus osoittaa, että vaikka Louis XV:n hallintokausi erosi monin tavoin maineikkaan Louis XIV:n hallintokaudesta, näiden kahden hallintokauden välillä on selkeä jatkumo. Louis XV siis pyrki kunnioittamaan ancien régimen perinteitä. Tutkimus osoittaa Louis XV:llä olleen aito halu yltää mahtavan hallitsijan, kuten Louis XIV, tasolle. Louis XV:n henkilökohtainen ja salainen strategia palauttaa Ranskan arvovalta sekä hänen toimensa ministeriensä ja hovinsa suhteen, osoittavat hänen pyrkimyksistään vahvistaa kuninkaan auktoriteettia ja siten myös absoluuttisen monarkian säilymistä.

Käsittelen tutkielmassani Eljas ja Aina Lönnrotin perheen suhtautumista Ainan vakavaan sairauteen, luutuberkuloosiin, perheen ja lähipiirin kirjeenvaihdon perusteella vuosien 1898 ja 1907 välisenä aikana. Tutkimuskysymykseni on, miten Lönnrotien perheessä suhtauduttiin sairauteen ja kuolemaan kirjoittamissaan kirjeissä. Lähestyn aihetta tutkimalla, miten kirjeissä kirjoitetaan terveydestä, puhutaan tulevaisuudesta ja millaisista asioista niissä ylipäätänsä kirjoitetaan. Selvitän myös Lönnrotin perheen uskonnollista ja maallista suhtautumista sairaudesta ja kuolemasta puhuttaessa. Maalliseen suhtautumiseen kuuluu esimerkiksi sairauden vaatimien käytännön järjestelyiden puoli, uskonnolliseen taas kirjeiden kirjoittajien vahva usko Jumalan johdatukseen asiassa kuin asiassa. Tutkimusmetodina olen käyttänyt kvalitatiivista metodia. Tutkielmani keskittyy tunne- ja terveyshistorian alueelle. Lähdeaineisto koostuu Lönnrotin suvun kirjeistä, jotka suku on luovuttanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Lähteiden tulkitsemisen tukena olen käyttänyt kirjallisuutta, joka käsittelee tuberkuloosin historiaa, terveyshistoriaa, tunnehistoriaa ja kirjeiden käyttämistä lähteinä. Ensimmäisessä luvussa käsittelen terveyspuhetta kirjeissä. 1900-luvun alussa terveys ei ollut yksityisasia vaan yhteisöllinen asia. Oli kyseessä oma perheenjäsen tai kaukaisempi tuttu, oli asiaankuuluvaa ja kohteliasta kysyä heti kirjeen alussa vastaanottajan ja hänen perheensä vointia. Tämän jälkeen siirryttiin kirjoittajan ja hänen perheensä terveysasioihin, ja vasta sitten muihin asioihin. Toisessa luvussa käsittelen sairauden kokemusta Lönnrotin perheessä. Aina Lönnrot joutui sairautensa takia pitkäksi ajaksi vuodepotilaaksi, minkä vuoksi hän koki yksinäisyyttä ja hänen elämänpiirinsä supistui. Hänellä oli paljon fyysisiä oireita, jotka aiheuttivat kärsimystä. Perhe yritti erilaisin keinoin helpottaa Ainan oloa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Perhe oli hyvin uskonnollinen, mikä näkyy sairauteen ja tulevaisuuteenkin suhtautumisessa. Kirjeissä korostuu ajatus siitä, miten Jumala tietää ihmistä paremmin, mikä on hänelle paras ja miten kaikki on Jumalan käsissä. Puheessa kuolemasta keskitytään taas sielun pelastumiseen.

Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserven (Fed) johtoon nousi vuonna 1987 Alan Greenspan. Greenspan tuli kautensa alussa tunnetuksi inflaatiohaukkana, mutta 1990-luvun mittaan hän vakuuttui siitä, että teknologian ja tuottavuuden nopean kehitys antoi mahdollisuuden aiemmin turvalliseksi koettua kevyempään rahapolitiikkaan ilman riskejä inflaation kiihtymisestä. 2000-luvun alkuvuosien mullistusten, kuten IT-kuplan puhkeamisen ja syyskuun 11. päivän terrori-iskujen taloudelle aiheuttamien shokkien seurauksena Fed laski korkonsa lopulta vain yhteen prosenttiin vuosien 2001–2003 aikana. Vuonna 2003 riskinä oli jopa deflaatio, joten Fed viesti pitävänsä koron alhaisena ”huomattavan ajanjakson ajan”. Vuoteen 2004 tultaessa tilanne alkoi kuitenkin muuttua, kun talouskasvu vahvistui ja yhden prosentin korkotaso alkoi vaikuttaa turhan matalalta. Fedin oli kuitenkin aiemman viestintänsä takia vaikea tehdä nopeita muutoksia politiikkaansa ilman, että sen vaivalla rakennettu uskottavuus kärsisi. Tarkastelenkin tutkimuksessani prosessia, jonka seurauksena Fedin avomarkkinakomiteassa muutettiin viestintästrategiaa ja viestintää suuntaan, joka salli koronnostojen aloittamisen kesällä 2004. Erityisesti keskityn pääjohtaja Alan Greenspanin pyrkimyksiin muokata tätä julkikuvaa, jonka keskuspankki itsestään antoi. Tärkeimpinä lähdemateriaaleinani ovat avomarkkinakomitean keskustelujen transkriptiot sekä tapaamisten päätteeksi annetut lausunnot, sillä niistä ilmenee, millaisten keskustelujen tuloksena tehdyt ratkaisut viestinnän muutoksiin syntyivät sekä miten Greenspanin vaikutus näihin näkyi. Tammikuussa 2004 avomarkkinakomitea keskusteli viestintästrategiastaan, johon ei kuitenkaan tehty radikaaleja muutoksia. Greenspan sai ajamansa ehdotukset pitkälti läpi, mikä toisaalta johtui varmasti myös siitä, että hän edusti viestintästrategian kehittämisen suhteen maltillista keskitietä, ja näin ollen hänen ehdotuksensa näyttäytyivät myös tietynlaisina kompromisseina. Alkuvuoden politiikkakeskusteluissa tuli ilmi, miten talouskasvu vahvistui pitkän hitaan toipumisen jakson jälkeen ja työllisyystilanne parani pienen helmikuisen notkahduksensa jälkeen lisäten inflaatiopaineita, mikä ajoi Fediä vähitellen rahapolitiikan kiristämistä kohti. Greenspanin tahdon mukaisesti avomarkkinakomitea muutti viestintäänsä alhaisen korkotason pysymisestä ”huomattavan ajanjakson ajan” ensin siihen, että rahapolitiikan elvyttävyyden purkamisessa voitaisiin olla ”kärsivällisiä”, ja lopulta ilmaisi purkavansa elvytystä ”todennäköisesti hillittyyn tahtiin”, mikä mahdollisti ensimmäisen koronnoston tekemisen kesäkuussa. Vaikka komiteassa esiintyi niin viestinnän radikaalimpaa muuttamista kannattaneita kuin aiemman linjan säilyttämistä puoltaneita mielipiteitä, edettiin rahapolitiikan ja siitä viestinnän suunnan muuttamisessa pitkälti Greenspanin viitoittamalla tiellä, sillä tämä sai komitean vakuutettua siitä, että muutoksissa oli syytä olla hyvin varovainen markkinoiden vahvojen reaktioiden välttämiseksi. Greenspanin politiikkaa on myös jälkeenpäin kritisoitu viivyttelystä koronnostojen aloittamisessa, sillä pitkään jatkuneet matalat korot on esimerkiksi nähty yhtenä tekijänä vuoden 2008 finanssikriisin taustalla. On kuitenkin hyvä ottaa huomioon, ettei vielä vuonna 2004 voitu tietää, mihin suuntaan talouden kehitys kulkisi, ja talouskasvun haurauden vuoksi on sinänsä ymmärrettävää, että Greenspan suhtautui hyvin varovaisesti rahapolitiikan suunnan muuttamiseen.

The present study is analyzing the family background of Theodora (d 1246) from Constantinople who in 1203 by marriage became the Duchess of Austria. Chronology and the fecundity window and fertile age and kinships of the brood of children and birthing career, on one hand of Theodora’s own and on the other hand of her mother’s, are under specific scrutiny. Two chronicles written in Attic Greek (Khoniates and Akropolites) and eight written in Latin, are employed as primary sources. The study reveals clear evidence that established genealogies and research literature present mistaken information about who are Duchess Theodora’s parents. Reason for errors is the kinship term neptis having experienced a mutation of meaning between Classical Latin and some Medieval Latin usage: in Middle Ages, its most usual meaning is ‘daughter of sibling’. The study demonstrates that the two crucial medieval Latin-text chronicles employ the term in the Classical-Latin meaning. The result ensues the Duchess Theodora’s maternal grandparents are the couple Alexios III and Euphrosyne, Roman Emperor and Empress of Constantinople, and that Duchess Theodora’s mother is Anna, a later Empress. The main research question gets thus answered by the careful translation of the wording in the Latin-text chronicle that has the most precise piece of information from the days of the 1203 marriage itself. It demonstrates that Duchess Theodora’s father is Isaakios Komnenos (d 1196). Theodora, daughter of said Isaakios, is betrothed in circa 1197 to warlord Ioancu (d 1200) and in 1201 is given in marriage to the separatist leader Dobromir Khrysos, who vanishes from documented history since 1202. A wider conclusion is reached about employable methods. Systematic reconstruction of chronologies of fertile years of ladies in the family, is a tool that facilitates and solidifies prosopographical explorations with tangible frames and ground also generally. Chronologies collected as part of the present study are merely indicative about the correct answer to the research question.

Mladorossien liitto, myöhemmin Mladorossipuolue, oli Suomessa vuosina 1932–37 toiminut venäläisten emigranttien muodostama fasistijärjestö. Legitimisteihin eli suuriruhtinas Kirill Vladimirovitš Romanovin kannattajiin kuulunut kansainvälinen liike, jota johti Ranskasta käsin Aleksandr Kazem-Bek, piti tavoit-teenaan muiden venäläisten valkojärjestöjen tapaan bolševistien hallinnon kaatamista ja korvaamista omallaan, tässä tapauksessa fasistisella monarkialla. Kilpailijoistaan poiketen se ei kuitenkaan kannat-tanut aseellista hyökkäystä tai terroriretkiä Neuvostoliittoon, vaan oli tiukan interventiovastainen, niinkin pitkälle että jäsenten olisi sodan syttyessä pitänyt loikata puna-armeijan riveihin puolustamaan isän-maataan Venäjää. Sen sijaan nationalistista vallankumousta tuli edistää poliittisen valmennuksen, pro-pagandan ja Neuvostoliiton eliittiin kohdistetun vaikuttamisen kautta, ja muutoksen piti tulla sisältä. Mladorossit perustivat Suomessa osastot kolmelle paikkakunnalle: Helsinki, Viipuri ja Suojärvi, tarkem-min Kaipaan Välikylä. Tärkeimpiä mladorosseja olivat maajohtaja Aleksander Holthoer (Helsinki), Eugen Frisk (Viipuri) sekä Georg Narbut ja Petter Seliverstov (Suojärvi). Lisäksi järjestö teki yhteistyötä muiden legitimistien kuten Vladimir Krestjanovin, Paul von Wilckenin ja Julian Javidin kanssa. Jäsenmäärä ei kasvanut suureksi, vaan jäi Suomessa ilmeisesti noin 50 paikkeille, mutta Neuvostoliittoa myötäilevänä pidetty politiikka ja epäilykset laittomista rajanylityksistä kiinnittivät Etsivän keskuspoliisin huomion. Mladorossien ”fasistinen neuvostomonarkia” oli yhdistelmä italialaisvaikutteista fasismia, Venäjän kei-sariajan slavofiilista äärioikeistoa ja osin populistista, osin epätoivoista kompromissihakuisuutta. Mlado-rossit ja heidän tukemansa ”keisari” Kirill halusivat valtaan noustessaan säilyttää Neuvostoliiton val-tiojärjestelmästä sen hyväksi todetut ja erityisesti organisaatiolliset osat, mutta karsia siitä kommunis-min. Ulkopoliittisista erimielisyyksistä huolimatta liikkeellä oli yhteyksiä myös Saksan natsipuolueeseen, jonka kanssa legitimistit olivat olleet liitossa 1920-luvun alun Aufbau-liikkeen kautta. Kirillin tärkeä mi-nisteri Vasili Biskupski vastasi emigranttien asioista Hitlerin hallinnossa. Järjestö tavoitteli Etsivän keskuspoliisin ja Suomen valtion tukea bolševismin vastaiseen taisteluun, mutta nämä suhtautuivat siihen yhtä aikaa epäluuloisesti ja vähätellen. Varsinkin Jalmari Sinivaaran johtama toimisto VIII sekä Yrjö Kares ja Sortavalan alaosasto muodostivat mladorosseihin oudon tutta-vallisen suhteen, mutta eivät lakanneet epäilemästä näitä Suomen vastaisista rikoksista, Neuvostoliiton soluttautumisesta järjestön riveihin tai muista hämäräpuuhista, joista voisi koitua valtiolle harmia. Lop-putuloksena keskuspoliisi joutui toteamaan, ettei mladorossien oma toiminta muodostanut vaaraa, koska oli mittakaavaltaan ja teholtaan niin mitätöntä, mutta Neuvostoliiton tiedustelu olisi hyvinkin voinut kytkeä sen johonkin laajempaan vakoiluoperaatioon. Mladorossien toiminta kiellettiin Suomessa joulukuussa 1937, kun Kazem-Bekin yhteydenpito Neuvos-toliiton agentteihin oli aiheuttanut kansainvälisen skandaalin. Valpo jatkoi joidenkin heistä seuraamista.

Tutkielmani käsittelee kolonialismin ja visuaalisen kulttuurin välistä yhteyttä ja visuaalisuuden luomaa koloniaalista valtaa Anglo-egyptiläisessä Sudanissa vuosien 1900-1930 välillä. Tänä aikana Sudan muuttui koloniaalisen hallinnon alla islamilaisesta Mahdiyyan valtiosta kahden maan, Iso-Britannian ja Egyptin, valtapelin keskelle jääväksi siirtomaaksi. Pelko mahdistisen vallankumouksen uudelleensyttymisestä vaihtui pelkoon sudanilaisten yhdistymishalusta Egyptin kanssa, kun Egypti itsenäistyi brittien vallan alta vuonna 1922. Tämä johti Sudanin pohjoisen ja eteläisen osan eristämiseen toisistaan ja vuoden 1924 vallankumoukseen Sudanissa. Vaikka Anglo-egyptiläinen Sudan syntyi Egyptin ja Iso-Britannian yhteishallintoalueeksi, brittiläisillä oli pyrkimys muokata Sudania omien tavoitteidensa mukaisesti länsimaalaistamalla maata, mutta myös pitämällä Sudania otteessaan siirtomaana sudanilaisten rodullistamisen kautta. Tekstilähteiden ohessa käyttämäni kuvalähteet täydentävät oman osansa imperialistisesta tarinasta ja kertovat brittiläisten imperialististen tavoitteiden ilmenemisestä. Etenkin eteläsudanilaisista luotiin mielikuvaa sivistymättöminä ja kykenemättöminä kehittämään maataan ilman brittiläisten maahan asettamaa hallintoa ja instituutioita, ja laajaa aluetta oli helpompi hallita jakamalla Sudan pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Ennen kuin 1940-luvulla varsinaisesti alkanut sudanisaatio loi taas yhteisiä päämääriä pohjoisen ja etelän yhdistämiseksi, brittiläinen kolonialismi oli ehtinyt jättää jälkensä sudanilaiseen yhteiskuntaan ja sudanilaisten mieliin. Käytän lähteinäni pääasiassa Durhamin yliopiston digitoimia valokuvia, joita tutkin semioottisen kuvantulkinnan kautta sekä Nicholas Mirzoeffin vastavisuaalisuuden käsitteen avulla havainnoidakseni koloniaalisen valtajärjestelmän merkityksiä. Visuaalisen vallan kautta luotiin tarinaa, jossa korostettiin brittiläisten erinomaisuutta siirtomaaisäntinä ja sudanilaisia alempiarvoisina. Kuvamateriaalin avulla synnytettiin mielikuvia, jotka tukivat koloniaalisen vallan oikeutusta, ja joilla pyrittiin luomaan ja hallitsemaan sudanilaisen hallinnon, talouden, ja elämäntapojen muutosten perustaa ja paikallisia ihmisiä länsimaalaisen koloniaalisen katseen objekteina vailla vastavuoroisuuteen pyrkivää vastavisuaalisuutta.

Akateeminen Karjala-Seura oli suomalainen nationalistijärjestö, joka toimi 1922-1944. Sen tavoitteena oli Suur-Suomi, eli heimokansojen kuten Karjalan ynnä muiden liittäminen Suomeen. Vuosina 1918-22 suomalaisia osallistui lähinnä Venäjän alueella käytäviin heimosotiin, joissa oli tarkoitus vapauttaa suomensukuisia kansoja Venäjän vallan alta. Sodat epäonnistuivat, mutta aate jäi elämään. Heimosodissa mukana olleet miehet perustivat AKS:n eli Akateemisen Karjala-Seuran. Akateemisen Karjala-Seura oli nimensä mukaisesti Karjalan asialla, mutta se piti inkeriläisiä yhtä tärkeänä heimokansana. AKS:n perustajajäsenet olivat osallistuneet heimosotiin, jotka koskettivat Inkeriäkin. Myöhemmin Inkeristä kirjoitettiin paljon ja sen asukkaiden kanssa oltiin tekemisissä. Suomeen päätyneitä pakolaisia autettiin ja kulttuuria pidettiin yllä. Inkeriläisiä pidettiin suomalaisina ja usein myös uhreina, jotka kärsivät Venäjän aiheuttamasta sorrosta. Tärkeää onkin inkeriläisten erottautuminen Venäjästä. Keskityn ajanjaksoon 1922-1939, eli aikaan ennen talvisotaa. Inkerin liittäminen Suomeen ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa realistista, sillä Pietarin suurkaupunki sijaitsee sen alueella. Erityisesti keskityn tekstissäni kolmeen perustajajäseneen eli Elias Simojokeen, Erkki Räikköseen ja Reino Vähäkallioon. Näiden lisäksi otan huomioon, mitä AKS:n lehti, Suomen heimo, kertoi Inkeristä. Aiheen konteksti on kansallisuusaate ja irredenta-politiikka, eli se että samankaltaisia heimoja tahdotaan yhdistää yhden valtion alaisuuteen. Nykyään aihe on ajankohtainen, sillä Venäjän uhka on konkretisoitunut uudelleen Ukrainan sodan myötä.

Tutkielmassa tarkastellaan Australian Viktoriassa toimitetun Melbourne Punch -lehden kuvauksia naisasialiikkeen aktiiveista sekä toivotusta sukupuolirooleista. Tutkimuksessa tulkitaan viikoittain ilmestyneen aikakausilehden pilakuvia ja vitsejä vuosien 1890–1908 välillä, jolloin australialaisten naisten äänioikeustaistelua oli kiihkeimmillään. Australian liittovaltio perustettiin vuonna 1901 ja seuraavana vuonna hyväksyttiin valkoisen naisen äänioikeus liittovaltion vaaleissa. Viktoriassa perustettiin ensimmäinen australialainen naisten äänioikeutta ajava järjestö: Victorian Women’s Suffrage Society vuonna 1884. Kyseinen osavaltio oli kuitenkin viimeinen Australiassa, jossa naisille “myönnettiin” äänioikeus, vuonna 1908. Tässä tutkielmassa keskitytään Viktorian suffragitsien ja eri sukupuoliroolien representaatioon suositun aikakausilehden pilasivuilla. Tutkimuskysymyksiä ovat: Millaista mielikuvaa ja todellisuutta Melbourne Punch -lehti rakensi ja ylläpiti suffragisteista ja sukupuolirooleista? Miten Melbourne Punch kuvasi naisasialiikkeen äänioikeustaistelijoita? Oliko lehti selvästi puolueellinen äänioikeuskysymyksessä? Onko tarkasteluajanjaksolla nähtävissä muutosta suffragetteja koskevien pilakuvien sisällöissä? Näihin tutkimuskysymyksiin vastataan tutkimalla alkuperäislähteinä Melbourne Punch -lehden (1855–1900) ja nimenvaihdon jälkeen sitä seuranneen Punch-lehden (1900–1925) julkaisuja vuosien 1890–1908 välillä. Lehtien lisäksi alkuperäismateriaalina käytetään Viktorian parlamentin ylä- ja alahuoneen pöytäkirjoja 1890-luvulta, sekä muutamia aikavälin tärkeimpiä suffragettien asiakirjoja esimerkiksi Monster Petition -adressia (1891). Tutkielma esittää, että Melbourne Punch -lehti loi ja ylläpiti alentavaa mielikuvaa suffrageteista. Naisen tuli oli olla hyveellinen ja hiljainen, sekä sopia hänelle annettuun yhteiskunnalliseen muottiin. Sukupuolensa rajoja rikkoneet suffragistit stereotypisoitiin pilakuvissa epäonnistuneiksi naisiksi, jotka vaativat oikeuksia vain kiusatakseen miehiä. 1890-luvulla tällaiset “uudet naiset” järkyttivät patriarkaalista ylempää keskiluokkaa, ja lehti pelkäsikin naisten kääntyvän sukupuolena miehiä vastaan äänioikeuden saatuaan. Viktorian sisäisessä äänioikeuskeskustelussa Punch-lehti jatkoi karikatyyrisiä kuvauksia suffrageteista vielä liittovaltion ”yleisen äänioikeuden” voimaanastumisen jälkeen. Naista ei missään vaiheessa nostettu lehdessä miehen arvoiseksi poliittiseksi toimijaksi, vaan hän oli aina ensin sukupuolensa edustaja.

Tässä tutkimuksessa perehdyn viikoittain ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä esitettyihin käsityksiin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton supervalloista vuosina 1979–1991, eli kylmän sodan viimeisen kahdentoista vuoden aikana. Lähestyn työssäni osapuolia erityisesti niiden johtajien kautta, kuten teki lehti itsekin. Suomen Kuvalehti julkaisi toistuvasti kattavia henkilökuvia kahden maan hallitsijoista, käsitellen heidän viimeisimpiä edesottamuksiaan ja henkilöhistorioitansa. Työssä vertailen miten Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtoa käsittelevä uutiskuvaus erosi toisistaan, ja löytyikö aikajaksolta jotain ratkaisevia tapahtumia, jotka vaikuttivat lehden kantaan merkittävästi. Keskeisiä narratiiveja tutkimuksen ajanjaksolla ovat suomettumisen myötä yleistyneen itsesensuurin väheneminen, sen myötä muuttunut suhtautuminen Neuvostoliittoon, sekä Suomen Kuvalehden tasaisen kriittinen linja Yhdysvaltojen valtionjohtoa kohtaan.

Maisterintutkielma käsittelee Jäämeren suomalaisuutta vuosina 1855–1889 suuriruhtinaskunnan hallintokeskuksen perspektiivistä. Suomalaisuuden tilaa ja tuottamista tutkitaan julkisuuden kautta keskittyen nationalistisen narratiivin tarkasteluun vertaillen eri ideologisten ryhmittymien, kuten fennomaanien, svekomaanien ja liberaalien julkaisuja ja kannanottoja niin sanotusta ’Jäämerikysymyksestä’. Suuriruhtinaskunnan julkisuuden tarkastelun avulla tutkimus avaa sitä, miksi ja miten rakentuivat Jäämeren rannikoiden suomalaisuusnäkemykset. Kuvaan tutkimuksessa sitä muutosta, joka tapahtui Jäämeren osalta ideologisesti sekä hallinnollisesti aktiivisten vuosikymmenien selvitysten ja keskustelujen kautta. Tutkielman lähdeaineisto koostuu Helsingissä julkaistuista lehdistä, joista on valittu jokaiselle aatesuuntaukselle keskeisimmät edustajat. Lehdistö on siis tutkimuksen pääasiallinen aineisto. Painopiste on fennomaanien rakentamassa Jäämeren kuvassa. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle on nationalismin teoria sekä julkisuusteoria. 1800-luvulla suomalaisen kansallisen ja autonomisen yhteiskunnan sekä valtion rakentamisessa rajojen uudelleentarkastelu muodostui olennaiseksi tekijäksi. Suomen Lapista puuttunut hallinnollinen kontrolli siivitti Jäämeren tilanteen kartoittamista. Suomenkielinen väestö asutti osaltaan Jäämeren rannikoita, ja Jäämeri oli myös merkittävä kohde muuttoliikkeelle. Tämä väestön valu haluttiin saada tyrehdytettyä. Nämä seikat synnyttivät tarpeen saattaa Jäämeren seutu Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen. Konkreettisesti tämä tavoite ilmeni tarkoituksellisena suomalaiskansallisen Jäämeren myytin rakentamisena ja mietintöinä mahdollisen maakaistaleen saamisesta joko Norjan Ruijasta tai Venäjän Kuolasta.