Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet för samhälle i förändring"

Tutkielmassa tarkastellaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) vuorovaikutusta Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kanssa vuosina 1975–1979. Aineistolähtöisen historiantutkimuksen menetelmin tutkielmassa käydään läpi EVA:n yhteydenpito SDP:hen tutkimusjaksolla ja tehdään tulkintoja ja johtopäätöksiä sen merkityksestä. Tärkeimpänä alkuperäisaineistona on EVA:n kirjeenvaihto vuosilta 1974– 1979, jota täydentävät valtuuskunnan elinten pöytäkirjat sekä arkistossa säilyneet muistiot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään muun muassa Kalevi Sorsan ja Päiviö Hetemäen arkistoja, ja taustoittavaa aikalaisnäkökulmaa saadaan kolmesta haastattelusta. Alkuperäislähteistä tehdyt havainnot suhteutetaan aiempaan EVA:a ja SDP:tä käsittelevään tutkimukseen. EVA perustettiin 1974 ajamaan suomalaisen elinkeinoelämän etuja yleisen vasemmistolaisuuden hallitsemassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa SDP nousi keskeiseksi vallankäyttäjäksi Suomen poliittisella kentällä. EVA aiheutti alkuun hämmennystä yhteiskunnan molemmilla laidoilla, sillä uudenlaisena organisaationa se näyttäytyi epämääräisenä ja hahmottomana. Jälkikäteen ajatuspajan käsitteen alle määriteltävissä oleva EVA tarkkaili SDP:n ja kommunistien toimintaa ja muodosti politiikan tilannekuvaa jäsenjärjestöilleen. Se lobbasi sosiaalidemokraatteja markkinatalousmyönteisemmän politiikan puolelle, mutta edisti myös elinkeinoelämän omien piirien myönteisempää suhtautumista SDP:n kanssa tehtävään yhteistyöhön. EVA näyttäytyy tutkielmassa keskeisenä suomalaisen konsensuksen rakentajana yhdessä SDP:n kanssa. Konsensuksen symboliksi nousseen Korpilammen konferenssin yhteydessä EVA:n vaikutus piilotettiin julkisuudelta, mutta jälkikäteen sen rooli on selvästi nähtävissä. Tutkielmassa todetaan EVA:n toimitusjohtaja Max Jakobsonin pitäneen SDP:tä keskeisenä elinkeinoelämän yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiselle ja ottaneen luottamuksellisen yhteyden rakentamisen SDP:n johtoon toimistonsa ydintehtäväksi. SDP puolestaan hyötyi EVA:sta päästessään keskustelemaan suoraan elinkeino-elämän edustajien kanssa. 1970-luvun politiikalle tyypillisesti yhteydet tapahtuivat julkisuuden ulkopuolella, ja ideologisten vastustajien keskinäinen kanssakäyminen koettiin molemmin puolin arkaluontoisena. Vuosien 1975–1977 aikana tapahtuneen varoivaisen alun jälkeen yhteys kuitenkin tiivistyi, ja vuonna 1978 EVA:n ja SDP:n suhde oli läheisimmillään. SDP:n edustajat esiintyivät säännöllisesti EVA:n järjestämissä tilaisuuksissa ja Kalevi Sorsan johtama puolue suostui myös käymään EVA:n kanssa järjestelmällisiä, valmisteltuja keskusteluja politiikan sisällöistä. Sorsaan kohdistuneet skandaalit, eduskuntavaalit ja pääministerin vaihtuminen Mauno Koivistoon hiljensivät EVA–SDP-yhteyttä vuoden 1979 aikana, mutta se ei katkennut kokonaan.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan vuonna 1921 voimaantulleen oppivelvollisuuslain täytäntöönpanoa Suomen maalaiskunnissa vuosina 1923–1937. Oppivelvollisuuslaki velvoitti ensimmäistä kertaa suomalaislapset koulunkäyntiin tai suorittamaan muulla tavoin laissa määrätty oppimäärä. Lain täytäntöönpanemiseen annettiin aikaa maalaiskunnissa yhteensä 16 vuotta eli oppivelvollisuuden tuli olla täydessä voimassa vuoteen 1937 mennessä. Lain toimeenpaneminen tuli lisäksi suorittaa asteittain siten, että ensimmäisen kuuden vuoden aikana tuli olla perustettuna noin kolmasosa tarvittavista kansakouluista ja opettajapaikoista, seuraavan viiden vuoden aikaan seuraava kolmannes ja viimeisen vuoden aikana loput. Oppivelvollisuuden toteuttamiseen pystyi anomaan myös lykkäystä: aluksi vain viideksi vuodeksi, mutta myöhemmin yhteensä jopa kymmeneksi vuodeksi. Oppivelvollisuuslain pitkän täytäntöönpanoajan vuoksi oppivelvollisuus toteutui eri aikoihin eri puolilla Suomea. Aiemmissa tutkimuksissa ei ole kuitenkaan ole vielä selvitetty tarkkoja aikoja oppivelvollisuuden toteutumiselle Suomen eri kunnissa. Tutkielmassa kartoitetaan ensimmäistä kertaa oppivelvollisuuden toteutumista kunnissa sekä tarkastellaan lain täytäntöönpanoon vaikuttaneita tekijöitä. Teoreettisena taustana hyödynnetään yleisen koulunkäynnin ja oppivelvollisuuden yleistymistä koskevaa tutkimusta sekä Suomen koulunkäynnin historiaa tarkastelevia teoksia. Tutkielmassa oppivelvollisuuden toteutumista tarkastellaan maalaiskuntien ja kauppaloiden laatimien täytäntöönpanosuunnitelmien avulla, joista käy ilmi, milloin oppivelvollisuuden tuli olla täydessä voimassa kussakin koulupiirissä. Tutkielmaa varten kerätty aineisto yhdistetään lisäksi jo aiemmin kerättyyn kuntakohtaiseen paneeliaineistoon toimeenpanoon vaikuttaneiden tekijöiden selvittämiseksi. Kerättyä aineistoa tutkitaan kuvailevan tilastoanalyysin sekä regressioanalyysin avulla. Oppivelvollisuuden täytäntöönpano eteni epätasaisesti maalaiskunnissa sen ollessa nopeinta maan etelä- ja länsirannikolla ja hitainta taas maan itä- ja pohjoisosissa. Lain toimeenpanemisvauhti vaihteli kuitenkin voimakkaasti alueittain, jonka vuoksi yksinkertaistettua etelä-länsi- ja itä-pohjois-jakoa tulisi välttää. Oppivelvollisuuden täytäntöönpanoon vaikuttivat monet tekijät, kuten esimerkiksi maataloudessa työskentelevien, supistettujen yläkansakoulujen sekä niiden oppilaiden osuudet ja lykkäyksen anominen. Erot oppivelvollisuuden toteutumisessa kasvoivat etenkin 1930-luvulla pula-ajan aikana, jolloin kunnat joutuivat tasapainottelemaan budjettiensa kanssa. Vaikka valtio tuki oppivelvollisuuden toteutumista rahallisesti, vihjaavat tutkimustulokset kuntien maksukyvyllä olleen silti selkeä vaikutus lain täytäntöönpanoon.

Itämerta on kuvailtu maailman saastuneimpana, mutta samalla suojelluimpana merenä. Itämeren vakavien saasteongelmien juuret ovat sen rannikkomaiden kiihtyneessä teollistumisessa ja kaupungistumisessa, ja meren kohtelemisessa ”likaviemärinä”. Merten saastuminen on esimerkki yhteismaan ongelmasta, jossa useiden käyttäjien johdosta resurssia uhkaa tuhoutuminen kokonaan. Itämerellä tilanteeseen puututtiin vuonna 1974 rautaesiripun ylittävällä Itämeren suojelusopimuksella. Tutkielma pyrkii täydentämään aikaisempaa yhteiskunnallista ja historiallista tutkimusta Itämeren suojelusta ja saastumisesta, ja yhdistämään sen ympäristöongelmien tarkasteluun konstruktiivisesta perspektiivistä. Tutkielmassa tutkitaan Itämeren suojeluun ja saastumiseen liittyvää kirjoittelua suomalaisessa lehdistössä vuosina 1975-1991, ja aiheen uutisoinnin huomiosyklejä toisen maailmansodan jälkeen. Ajanjakso on merkittävä Itämeren suojelun kansainvälisen virallisen yhteistyön alkamisen, ympäristöliikkeen nousun, ja saastetilanteen kehittymisen vuoksi. Lisäksi kylmän sodan geopoliittinen tilanne loi haasteita kansainväliselle ympäristöyhteistyölle. Tutkielman lähtökohtana ovat ympäristöongelmien sosiaalinen rakentuminen ja Ulrich Beckin riskiyhteiskuntateorian väite teollistuneiden yhteiskuntien kasvavista riskeistä. Tavoitteena on tarkastella, miten lehdistö on pyrkinyt vaikuttamaan yleisiin käsityksiin Itämeren saastumisesta ja suojeluratkaisuista, ja onko uutisointi vaihdellut Downsin (1972) huomiosyklien teorian mukaisesti. Ensimmäinen tutkimuskysymys keskittyy huomiosyklien muutoksiin, ja toinen, ensisijainen kysymys, avaa sitä, miten uutisointi ja ajattelu Itämeren suojelemisesta ja saastumisesta ovat muuttuneet Itämeren suojelusopimuksen laatimisesta Neuvostoliiton hajoamiseen. Ensimmäistä tutkimuskysymystä varten tutkielmassa on muodostettu aikasarjoja Kansalliskirjaston digiarkiston ja Merkin arkiston Itämeren saastumiseen liittyvillä hakusanoilla. Tutkielman toiseen tutkimuskysymykseen liittyvä aineisto (n= 120) koostuu Helsingin Sanomien artikkeleista vuosilta 1975-1991. Tutkimusmenetelmänä toimii kehysanalyysi. Aineiston alustavan tarkastelun pohjalta on noussut viisi kehystä 1) ongelmakehys 2) ratkaisukehys 3) motivaatiokehys 4) kriittisyyskehys 5) konfliktikehys. Tutkimuksen analyysi osoittaa, että uutisointi Itämeren saastumisesta ja suojelusta on ollut vähäistä 1960-luvun loppua, jolloin uutisoinnin määrä kasvoi huomattavasti ympäristovallankumouksen johdosta. Tämän jälkeen Itämeren mediahuomio on vaihdellut sykleittäin, mukaillen aikaisempaa tutkimusta ympäristöaiheiden huomiosykleistä teollistuneissa länsimaissa. Kehysanalyysissä paljastuu, miten ympäristöjärjestöjen kriittiset äänet ovat nousseet yhä useammin poliitikkojen ja tutkijoiden näkökulmien rinnalle 1980-luvusta lähtien. Aineistossa yhteistyö ratkaisuna on korostunut, ja 1980-luvun viimeisistä vuosista lähtien on esitetty Itä- Euroopan maiden taloudellisen tukemista reaktiona alueen vakavaan saastetilanteeseen ja heikkoon taloudelliseen tilanteeseen. Tutkielmassani argumentoin, että taloudellisen tukemisen ehdottamisen taustalla on poliittisten syiden lisäksi ymmärryksen kasvu meren ekosysteemin välttämättömyydestä ihmiskunnalle, sekä kasvanut huoli ja laajentunut käsitys Itämeren saastumisesta, ja saasteiden leviämisestä yli valtioiden rajojen.

The topic of this master’s thesis is urban poverty in Helsinki in 1893-1900. This study examines the living conditions of the poor and what resources they lacked. The reasons behind poverty are also discussed. Previous studies of poverty are used in order to study poverty in Helsinki. Themes in this study include, for example, the reasons behind poverty, and whose fault it was. The primary source for the analysis is letters that were sent to a charity organisation called Föreningen för välgorenhetens ordnande (F.V.O.), as well as notes from the employees. The focus is on eight files. Additionally, there will be a shorter quantitative study of 294 files (from files 2-2935) which will give us an overview of the time and a better understanding of the overall profile of a poor seeking for help from the organisation. The files for the quantitative part have been selected by systematic sampling, every tenth file is part of the study. The number of the people seeking for help, their occupations, reasons for seeking help, and help received are all topics of interest in the quantitative part. The main method of research is, however, content analysis. The eight files will be studied through this technique. In the qualitative part the main research topics are: The reasons behind poverty, and the living conditions of the poor. From the study we can conclude that there were multiple factors behind poverty. Sickness, unemployment, large families, widowhood, and inherited poverty were all reasons behind poverty. The reasons varied between people and years. Unemployment and sickness seemed to accelerate each other, and it is not clear whether sickness caused poverty or whether poverty caused sickness. Poverty did cause lack of resources which made them seek help. Some of the main reasons for seeking help were the general need for help, unemployment, lack of material goods, and lack of monetary resources. Small and cramped apartments, lack of food, clothing and firewood were common problems for the urban poor in Helsinki. Living in tight quarters also deteriorated their health. Low income did not give enough food security and they pawned their clothes regularly to ease the burden for a moment. Both the letters and the notes from F.V.O.-employees tell the same story about the conditions of the poor. The poor themselves probably used different rhetorical methods to further their agenda, because the charity organisation had its own values, even though this particular organisation gave help liberally. The research results tell us that the poor lacked many resources in their lives. Living in cramped apartments, and lacking food and clothing, plagued the urban poor population of Helsinki. The reasons behind poverty were multiple and varied, although unemployment and sickness were the largest reasons and further deepened poverty. Due to limited material, we cannot draw universal conclusions on urban poverty in Helsinki, let alone nationwide. The results did, however, have similarities with studies done on urban poverty in Tampere and in Europe in general.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lamaa lasten ja nuorten kokemana. Tavoitteena on selvittää, millaiseksi 1990-luvun lapsuudenkokemukset ovat muodostuneet laman aikaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan viettäneiden muistoissa ja miten nämä kokemukset kulkevat tutkittavien mukana edelleen osana heidän elämäänsä. Vaikka lamaa seuranneet yhteiskunnallinen epävarmuus, massatyöttömyys, yritysten konkurssit ja sosiaaliset ongelmat varjostivat monen lapsen ja nuoren arkea, ei lapsuudenaikaisia lamakokemuksia ole juuri tutkittu aiemmin. Tämän vuoksi tutkielmassa luodaan myös yleiskuvaa siitä, minkälaisiin asioihin ja ilmiöihin lama on lapsuusaikana liitetty. Tutkimusaineisto perustuu 31 tutkittavan omaelämäkerralliseen kirjalliseen sekä suulliseen muistitietoon lapsuudesta 1990-luvun laman aikaan. Koska kertomus lapsuudesta tuotetaan aikuisuudesta käsin, heijastavat lapsuudenaikaiset kokemukset myös tutkittavien myöhempiä elämänkokemuksia. Aineistoa analysoidaan laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen menetelmin. Aihepiirinsä ja näkökulmansa vuoksi tutkimuksen teoreettinen viitekehys liittyy muistitietotutkimuksen lisäksi identiteettiin, huono-osaisuuden ylisukupolvisuuteen sekä lapsuudentutkimuksen perinteeseen. Tarkastelu on rajattu laman aikaan eri ikäisinä pääkaupunkiseudulla eläneisiin lapsiin ja nuoriin. Verrattuna huolettomaksi ja harmoniseksi kuvailtuun 1980-lukuun, lama-aika toi tutkittavien arkeen monia ei-toivottuja sekä lapsuuteen kuulumattomia huolia ja haasteita. Aineiston perusteella iällä, perheen lamaa edeltäneillä olosuhteilla, muutosten syvyydellä sekä perheen mukautumiskyvyllä oli merkitystä tutkittavien lama-ajan kokemukseen. Lama näkyi tutkittavien arjessa muun muassa taloudellisena niukkuutena, perhesuhdeongelmina sekä vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien lisääntymisenä. Varsinkin yrittäjäperheissä laman tuomat muutokset saattoivat olla perustavanlaatuisia. Yhtäältä lama toi esille eroja perheolojen ja varallisuustasojen välillä lisäten ulkopuolisuuden ja häpeän tunteita, toisaalta lamanaikaisten ongelmien yleisyys ja koettu yhteisöllisyys ehkäisivät leimautumista. Haastavista kokemuksista huolimatta tutkimusjoukko edustaa elämässään pärjänneitä aikuisia, joilla lamakokemus näkyy tänä päivänä etenkin huolena tulevaisuudesta ja tarpeena varautua mahdollisiin taloudellisiin haasteisiin.

Tässä tutkielmassa on tehty diskurssianalyysi sairaanhoitajien vuoden 1995 työtaistelusta käydystä mediakeskustelusta Helsingin Sanomissa. Sairaanhoitajan ammatti on malliesimerkki naisvaltaisesta matalapalkkaisesta alasta, millä sukupuolten välistä palkkaeriarvoisuutta selitetään. Sairaanhoitajan ammattia määrittävät vahvat historialliset käsitykset naisten yhteiskunnallisesta asemasta ja roolista sekä sairaanhoitajiin liitetyistä ihanteista. Sairaanhoitajien työtaistelusta käydyn mediakeskustelun tutkimus tarjoaa täten myös näkökulmia laajempaan keskusteluun sukupuolten välisestä palkkaeriarvoisuudesta. Tutkielma on laadullinen tutkimus ja sen analyysiä ohjaa diskurssianalyysin teoreettis-metodologinen viitekehys ja siihen sisältyvä sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan kielen käyttö on sosiaalista toimintaa ja todellisuuden rakentamista. Analyysiin otetaan vaikutteita etenkin kriittisen diskurssianalyysin suuntauksesta, jonka mukaan diskurssien ja yhteiskunnallisten rakenteiden suhde on kaksisuuntainen, eli yhteiskunnalliset rakenteet muovaavat diskursseja, mutta diskurssit ovat luonteeltaan tuottavia, joten ne uusintavat yhteiskunnallisia rakenteita. Tutkimuksen aineistona on vuoden 1995 sairaanhoitajien työtaistelusta käyty mediakeskustelu Helsingin Sanomissa eli keväällä 1995 Helsingin Sanomissa julkaistut sairaanhoitajien työtaistelua käsittelevät tekstit. Helsingin Sanomien sairaanhoitajien vuoden 1995 työtaistelua käsittelevää mediakeskustelua määrittivät syyllistämisen ja sivuuttamisen diskurssit, jotka korostivat turvallisuus- ja talouskysymyksiä, mutta yhdistyivät myös laajempaan diskurssiin sairaanhoitajien lakko-oikeudesta sekä sukupuolittuneen representaation diskursseihin. Nämä diskurssit pohjasivat aiempiin sairaanhoitajien ammattia ja yhteiskunnallista toimijuutta käsitteleviin diskursseihin, joiden mukaan sairaanhoito on naisille luonnostaan kuuluvaa kutsumustyötä, johon korkeamman palkan tavoittelu ja työtaisteluvoimakeinot eivät kuulu. Mediakeskustelussa syyllistettiin sairaanhoitajia heidän käymästään työtaistelusta ja täten sivuutettiin työtaistelun ja sitä kautta tavoiteltujen palkankorotusten tarve ja oikeutus. Sairaanhoitajien työtaistelua käsitelleen mediakeskustelun syyllistämisen ja sivuuttamisen diskursseilla toissijaistettiin sairaanhoitajien tarve ja oikeus työtaisteluun ja palkankorotuksiin. Samalla toissijaistettiin tavoitteet alan palkkakuopan poistamisesta ja laajemmin sukupuolten välisen palkkaeriarvoisuuden kaventamisesta. Mediakeskustelun diskurssit pohjasivat historiallisiin ja yhteiskunnallisiin sukupuolittuneisiin arvostuksiin sekä sukupuolten välisiin valtasuhteisiin, joita ne myös ylläpitivät. Täten hoitajalakosta käyty mediakeskustelu osaltaan ylläpiti sukupuolten välistä palkkaeriarvoisuutta.

Tutkielma käsittelee aseistakieltäytymistä ja aseistakieltäytyjiä Suomessa vuosina 1960-2015. Aihetta on Suomessa tutkittu vähän, vaikka miehiä koskeva asevelvollisuus on ollut Suomessa voimassa vuodesta 1922. Suomen kontekstissa tätä aihetta on tutkittu aikaisemmin muutamissa maisterintutkielmissa. Varusmiesliiton kannan mukaan nykyinen asevelvollisuus on syrjivä, ja sen tulisi koskea molempia sukupuolia. Asevelvollisuus koskettaa lähes jokaisen suomalaisen miehen elämää jossain vaiheessa. Tutkielmassa kysytään, miten aseistakieltäytyminen on vaikuttanut Aseettomat kädet- muistitietokeruuseen vastanneiden miesten minäkuvaan. Aineistoa ei ole aikaisemmin tutkittu. Tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia teemoja vastaajien kirjoituksissa tulee esiin, ja minkälaisia merkityksiä he antavat aseistakieltäytymiselle osana omaa minäkuvaansa. Vastausten tutkimuksessa hyödynnetään muistitietotutkimuksen, tunnehistorian sekä kokemushistorian piirteitä. Tutkimusaineisto on kerätty vuonna 2015 Aseistakieltäytyjäliiton, Itämerikeskussäätiön ja Työväen muistitietotoimikunnan toimesta. Vastaajien joukossa on eri ikäisiä aseistakieltäytyjiä, ja heihin kuuluu niin siviilipalvelusmiehiä, totaalikieltäytyjiä kuin aseettoman palveluksen suorittaneita. Vastaajia pyydettiin kirjoittamaan omista kokemuksistaan, vakaumuksestaan sekä aseistakieltäytymisprosessista, ja kuvaamaan muistojaan mahdollisimman tarkasti. Aineistossa esiintyy sekä vahvoja ulkopuolisuuden että yhteisöön kuulumisen kokemuksia. Pelko ulkopuolelle jäämisestä liittyy usein perheen ja ystävien suhtautumiseen. Osan vastaajista on ollut vaikea nähdä aseistakieltäytyminen muussa valossa kuin niiden narratiivien kautta joita he olivat oppineet. Nämä käsitykset aseistakieltäytymisestä liittyvät usein laiskuuteen, outouteen ja normaalin elämän ulkopuolelle jättäytymiseen. Yleisesti vastauksissa ilmenee kuitenkin ylpeyttä omasta rohkeudesta ja omasta tiestä, vaikka se olisikin poikennut normeista. Tärkeäksi hetkeksi vastaajien kertomuksissa nousee esiin vakaumuksentutkintamenettely, jossa ennen vuotta 1986 vastaajien täytyi todistaa oma vakaumuksensa viranomaismenettelyssä. Uudemmissa vastauksissa tärkeä murroskohta on siviilipalvelukoulutukseen osallistuminen, jossa vastaajat kohtasivat muita samassa tilanteessa olevia aseistakieltäytyjiä, ja kokivat heidän kanssaan sekä yhtenäisyyttä että erilaisuutta.

The urban greenery of Helsinki plays an important role in enabling nature access for city dwellers but as the city develops greenery can be lost under buildings. However, people value their local greenery, which can manifest itself in opposition to development projects. Historical documents can provide insights into how childhood experiences influence the appreciation of urban greenery. This thesis explores how childhood experiences in suburban areas shape perceptions of urban greenery and unbuilt spaces. The research material consists of an oral history collection called "Lapsuus lähiössä", which is stored in the Finnish Literature Society's and gathered between the years 2016 and 2017. The research methodology of the thesis utilizes qualitative content analysis conducted by thematic coding. Theoretically, the thesis draws on oral history research and the study of historical experience. The post-war decades marked an era of various societal change processes, during which Finland can be said to have modernized. The construction of the so-called forest-suburbs was a central process in this modernization. Given their location outside the city centre, suburbs offer an interesting angle for investigating the relationship between urban residents and their environment. Due to their remote locations suburban environments contained a lot of undeveloped space and greenery. Based on the results of the analysis, it can be argued that different natural environments in the vicinity of the neighbourhood played an important experiential role for those who spent their childhood in suburbs. Additionally, spaces left outside urban planning, often referred to as wastelands, have facilitated important experiences related to freedom and adventure, for example.

Tämä tutkielma käsittelee suomalaisyhteyksiä Muammar Gaddafin johtaman Libyan ydinvoimaohjelmaan vuosina 1977–1985. Näistä yhteyksistä käytetään tässä tutkielmassa termiä Libya-hanke, ja yhteydet on jaettu hankkeen ensimmäiseksi ja toiseksi vaiheeksi. Tutkielmassa selvitetään, mistä Libya-hankkeessa oli Suomen ja suomalaistoimijoiden osalta kyse, miksi suomalaiset vetäytyivät hankkeesta ja mikä oli poliittisten syiden merkitys vetäytymisen taustalla, ja mitä seurauksia hankkeella mahdollisesti oli. Hankkeen keskeinen elinkaari rekonstruoidaan aineiston avulla. Keskeisenä aineistona tutkielmassa ovat ulkoministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön atomitoimiston arkistot, joita täydennetään aikalaissanomalehtien uutisilla ja muilla kirjoituksilla. Pääasiallinen tutkimusmenetelmä on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että suomalaisyhteydet Libyan ydinvoimaohjelmaan muodostivat laajan, monimutkaisen ja sekavan kokonaisuuden, jolla oli Suomen osalta niin ulko-, kauppa- kuin ydinsulkupoliittisia ulottuvuuksia. Libya-hankkeen saamaa poliittista merkitystä korostivat ydinvoiman ja ydinviennin voimakas poliittisuus sekä Libyan kyseenalainen maine niin ydinohjelmansa kuin muunkin politiikkansa ja toimintansa osalta. Libya-hankkeen ensimmäisessä vaiheessa oli kyse suomalaisten yritysten pyrkimyksestä, valtionyhtiö Imatran Voiman johdolla, rakentaa ydinvoimala Libyaan yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Hankkeen ensimmäisen vaiheen asema Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyönä kolmansissa maissa toi hankkeelle poliittista arvoa, ja saattoi antaa hankkeelle suojaa tiedossa olleisiin Libyaan kohdemaana liittyneisiin ongelmiin ja riskeihin nähden. Suomalaisyritysten vetäytymisessä yhteishankkeesta olivat taustalla sekä taloudelliset että poliittiset syyt. Merkkejä poliittisesta painostuksesta tämän vaiheen osalta ei ole nähtävissä. Tutkielman keskeinen tutkimustulos on, että suomalaisyhteydet Libyan ydinvoimaohjelmaan eivät rajoittuneet ainoastaan Neuvostoliiton kanssa suunniteltuun yhteishankkeeseen, vaan Suomen valtiolla ja useilla suomalaisyrityksillä oli laajoja ja vielä yhteishankkeen jälkeen jatkuneita suoria kahdenvälisiä yhteyksiä Libyaan. Toisessa vaiheessa Suomen valtio ajautui kiusalliseen tilanteeseen, kun ministeritasolla sovittua ydinvoima-alan kahdenvälistä yhteistyötä Libyan kanssa ei todellisuudessa oltu valmiita tekemään. Yhteistyöhön Suomessa omaksutun kielteisen kannan taustalla olivat ennen kaikkea poliittiset syyt. Libyan ydinvoimaohjelman muuttuminen suurvaltapoliittiseksi ristiriidaksi teki Libyan kanssa tehtävästä yhteistyöstä vahvasti ulkopoliittisen kysymyksen. Hankkeen toisessa vaiheessa Yhdysvallat kohdisti Suomeen vaikuttamista ja painostusta, jotta ydinvoima-alan yhteistyöstä Libyan kanssa olisi pidättäydytty. Tällä oli jossain määrin vaikutusta Suomen kannanmuodostukseen. Varsinaisia poliittisia tai kaupallisia seurauksia Suomen ja Neuvostoliiton yhteishankkeen kaatumisesta tai Libyan tarjoamasta kahdenvälisestä yhteistyöstä kieltäytymisestä ei koitunut huolimatta esillä olleista uhkakuvista.

Tutkimuskohde on Suomen valtion teollisuusyhtiöiden omistajapolitiikan tavoitteet ja tavoitteiden viestintä 1990-luvulla. Tutkimustulokset antavat uutta tietoa Suomen teollisuusyhtiöiden omistajapolitiikasta. Valtion omistajapolitiikka ei ollut 1990-luvulla pelkästään markkinaehtoistamista ja yksityistämistä. Kauppa- ja teollisuusministeriöllä oli myös poliittisia tavoitteita, joista viestittiin puutteellisesti. Tutkimus on laadullinen empiirinen tutkimus, ja strategiana on tapaustutkimus. Tutkittavat tapaukset ovat Imatran Voiman ja Nesteen sekä Enso-Gutzeitin ja Veitsiluodon yritysjärjestelyt. Ensimmäinen tutkimuskysymys pohtii kauppa- ja teollisuusministeriön omistajapoliittisia tavoitteita yritysjärjestelyissä. Toinen tutkimuskysymys arvioi tiedotteiden luotettavuutta ministeriön viestiessä yritysjärjestelyiden päämääristä. Keskeiset lähteet ovat yritysjärjestelyyn liittyviä kauppa- ja teollisuusministeriön julkaisemattomia asiakirjoja ja julkaistuja tiedotteita sekä muistitietoa ja lehtiartikkeleita Tutkimuksen teoreettinen viitekehys perustuu omistajapolitiikan taloudellisiin ja poliittisiin tavoitteisiin. Taloudellisiin tavoitteisiin kuuluvat arvonluonti ja valtiontaloudelliset päämäärät. Poliittiset tavoitteet jakautuvat markkinahäiriöiden korjaamiseen, sosialistisiin ja sosiaalisiin, teollisuuspoliittisiin sekä nationalistisiin päämääriin. Näiden lisäksi analyysissä huomioidaan toimintaympäristön vaikutus ja pohditaan intressiristiriitojen merkitystä. Tutkimustuloksien mukaan kauppa- ja teollisuusministeriö edisti ensi sijassa nationalistisia ja teollisuuspoliittisia tavoitteita fuusioidessaan Imatran Voiman ja Nesteen Fortumiksi. Kun Enso-Gutzeit ja Veitsiluoto yhdistettiin Ensoksi, perimmäiset tavoitteet liittyivät arvonluontiin ja valtiontalouteen mutta järjestelyn toteutuksessa huomioitiin myös sosiaalisia seikkoja. Yritysjärjestelyt liittyivät 1990-luvun taloudelliseen, poliittiseen ja lainsäädännölliseen murrokseen. Omistajapolitiikassa oli myös intressiristiriitoja eri toimijoiden ja tavoitteiden välillä. Kauppa- ja teollisuusministeriön toimintaa voidaan kritisoida osakeyhtiölain ja arvopaperimarkkinalain hengen vastaisena toimintana. Tiedotteet antoivat epäluotettavaa tietoa yritysjärjestelyn tavoitteista. Imatran Voiman ja Nesteen yritysjärjestelyä perusteltiin julkisuudessa liiketaloudellisilla arvonluontipäämäärillä, kun taas Enso-Gutzeitin ja Veitsiluodon yritysjärjestely esitettiin ensi sijassa sosiaalisena ja aluepoliittisena toimenpiteenä, jota taloudelliset tavoitteet tukivat. Tulokset kyseenalaistavat metodologisesti julkisen tiedon hyödyntämistä valtion yhtiöiden ja erityisesti yritysjärjestelyiden tavoitteiden tutkimisessa.