Browsing by master's degree program "Master's Programme in Theology and Religious Studies"

Tarkastelen Athananasios Aleksandrialaisen käsitystä enkelien luonnosta ja olemuksesta. Tutkielmani päälähteitä ovat Athanasioksen teologisesti merkittävimpiin teoksiin kuuluvat: Oratio contra gentes, Oratio de incarnatione Verbi, Orationes Contra Arianos iii, De decretis Nicaenae synodi, Epistula ad episcopos Aegypti, Epistulae iv ad Serapionem, De synodis Arimini in Italia et Seleuciae in Isauria ja Epistula ad Epictetum. Teokset käsittelevät mm. luomisen teologiaa, kolminaisuusoppia ja soteriologiaa. Enkeleiden tarkastelu tässä kontekstissa tuo ontologisen näkökulman Athanasioksen angelologiaan, jota on aiemmin tutkittu pääasiassa Vita Antonin kautta asketismin näkökulmasta. Tutkielmani on kaksivaiheinen. Selvitän ensin, mitkä piirteet koskevat kaikkea luotua erotuksena Jumalasta ja miten kyseiset piirteet ilmenevät enkeleillä. Toisessa osiossa selvitän, mitkä piirteet erottavat enkelit muista luoduista ja tekevät niistä erityisiä. Olennaisimpana vertailukohtana on ihminen. Metodina tutkielmassani on systemaattinen analyysi, joka koostuu käsite-, väitelause- ja argumentaatioanalyysista. Lisäksi olen sijoittanut analyysin tulokset aikakauden filosofian ja kristillisen angelologian sekä athanasiostutkimuksen kontekstiin syventäen samalla analyysia. Enkeleitä yhdistää muihin luotuihin ajallisuus, muuttuvaisuus, runsaus, monimuotoisuus, sijainnillisuus ja täydellinen riippuvaisuus osallisuudesta Jumalaan. Nämä erottavat luotuja Jumalasta. Athanasioksen mukaan kaiken luodun on myös oltava ruumiillista pysyäkseen yksilöllisenä ja olemassa. Ruumis mahdollistaa vuorovaikutuksen muiden luotujen kanssa, kun taas Jumala ruumiittomana on vaikutuksista vapaa. Näin ollen enkeleidenkin on oltava ruumiillisia. Yhdistin enkelien ruumiin ihmissielun ruumiillisuuteen ilman näkyvää ruumista. Huomioin myös, että enkelit on ihmisten tapaan luotu Kuvan mukaan järjellisiksi. Athanasioksen mukaan tällainen elämä on ensisijaisesti enkelielämää, joten ominaisuudet, jotka kuuluvat kuvanmukaisuuden takia ihmissielulle, kuuluvat myös enkeleille. Keskeisin ero ihmisiin on ruumiin erilaisuus. Enkeli kykenee liikkumaan vapaammin, ottamaan erilaisia hahmoja ja kytkeytymään erilaisiin kappaleisiin. Enkelit ovat myös ihmistä vahvempia ja tiedollisesti kykenevämpiä. Keskeinen huomio on myös se, että eri enkeliluokat ovat Athanasioksen mukaan eri lajeja ja ne on alussa luotu sellaisiksi, kuin ne ovat. Tämä on vastakkainen näkemys Origeneelle, jonka mukaan enkeliluokat syntyvät kosmisen lankeemuksen perusteella. Lopuksi huomioin, että lankeamattomilla enkeleillä säilyy vastaavanlainen jumalalliseksi tekevä suhde Jumalaan, kuin ihmisilläkin olisi ollut ilman lankeemusta, ja tämä tekee enkeleistä jumalia Jumalan armosta.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen kuva naisista rakentui Suomen Kristillisen Työväen Naisliiton Säde-lehdessä vuosina 1909–1911. Aineistoni koostuu Säteen tarkastelukautena ilmestyneistä vuosikerroista. Lehti ilmestyi 16-sivuisena noin kerran kuussa. Tarkastelen työssäni, millaisia velvollisuuksia, vastuita ja rooleja naisille annettiin lehdessä sekä ketkä näitä käsityksiä esittivät. Tätä tutkiessani hyödynnän sisällönanalyysia ja representaation käsitettä. Representaatioiden sosiokulttuurisen luonteen ja historiallisen kerrostuneisuuden vuoksi voin naiskuvan rakentumista tarkastellessani tutkia samalla myös sitä yhteiskunnallista tilannetta, jossa nämä käsitykset naiseudesta ovat syntyneet sekä laajemmin naisen asemasta käytyä yhteiskunnallista keskustelua, johon Säteen kirjoittajat lehdessä ottivat osaa. Lehden naiskuvaan heijastuivat erityisesti silloinen käynnissä ollut uskontopoliittinen keskustelu sekä kotimaisen työväenliikkeen sisäinen hajaannus. Lehteen kirjoittivat yhtälailla niin miehet kuin naisetkin. Pääasiassa kirjoittajat olivat työläistaustaisia maallikoita lukuun ottamatta muutamia lehteen kirjoittaneita evankelis-luterilaisen kirkon pappeja. Säteessä piirtyi esiin ihannekuva työhön tarttuvasta ja yhteiskuntaa kehittävästä työläisnaisesta, jonka elämää ja valintoja ohjasi ensisijaisesti henkilökohtaisesti omaksuttu usko Jumalaan. Lehdessä usko ja Jumala nähtiin paitsi yksilön elämää myös yhteiskuntaa kannattelevana ja ylläpitävänä voimana. Yksilön ja kansakunnan kohtaamat vaikeudet tulkittiin myös uskosta käsin, mikä näkyi muun muassa Venäjän sortotoimien rinnastamisena Pahan hyökkäyksiin. Lehden ihannekristitty työläisnainen oli omaksunut myös isänmaallisuuden ihanteen, jota hän välitti eteenpäin lapsilleen kasvatustehtävänsä kautta. Naisen elämänkaari esitettiin lineaarisesti etenevänä janana, jossa viattomasta lapsuuden maailmasta siirryttiin valintojen ja houkutusten ristiaallokossa luovittavaan nuoruuteen. Nuoruudessa tärkeintä oli omaksua kristillinen usko henkilökohtaisena elämänkatsomuksena ja kasvaa kohti sukupuolityypillisiä rooleja kodin hengettärenä toimivasta vaimosta ja työteliäästä miehestä. Avioliitto esitettiin Säteessä itsestään selvänä jatkumona nuoruudelle, eikä naimattomuutta pidetty esillä todellisena vaihtoehtona kristillisille työläisnaisille. Lapset kuuluivat niin ikään automaationa avioliittoon, sillä ehkäisyä ei pidetty kristillisille naisille sopivana vaihtoehtona. Työväenasia oli lehden työläisnaisille tärkeä, mutta hengelliseen sisältöön verrattuna vähemmän esillä pidetty asia. Palvelijoiden ja työläisten aseman parantaminen, miesten ja naisten välisen tasa-arvon lisääminen sekä siveystyön tekeminen miellettiin kuitenkin kristittyjen työläisnaisten velvollisuuksiksi. Seksuaalimoraalisissa käsityksissään lehden kirjoittajat yhtyivät aikansa porvarillisen moraalireformin ihanteisiin toisaalta myös uudistaen niitä: ihanne itseään valistavasta ja siveellisestä naisesta ulotettiin Säteessä koskemaan myös työläisnaisia, kun se aiemmin liitettiin vain yläluokkaisiin naisiin. Tärkeä osa kristityn työläisnaisen toimintaa oli myös ateistisen sosialismin vastustaminen, ja lehti ohjasikin kärkkäillä kannanotoillaan lukijoitaan samaistumaan ennemmin kristilliseen työväenliikkeeseen kuin paheellisena pidettyyn sosialidemokraattiseen naisliikkeeseen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millainen käsitys kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä sisältyy ortodoksiseen esirukoustekstiin Kanoni edesmenneen puolesta. Samalla luodaan myös katsaus sen käyttöön Suomen ortodoksisissa seurakunnissa. Kanoni edesmenneen puolesta on kreikan kielestä suomennettu noin kymmensivuinen teksti, joka koostuu kahdeksasta veisusta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Aineistosta erotettiin värikoodein pelkistetyt ilmaukset, jotka ryhmiteltiin teemojen mukaisiin alaluokkiin. Nämä alaluokat abstrahoitiin edelleen yläluokiksi, jolloin saatiin vastaukset tutkimuskysymykseen. Kanonin käyttöä selvitettiin haastattelemalla yhteensä neljää ortodoksisten seurakuntien pappia ja kanttoria eri puolelta Suomea. Lisäksi kahden seurakunnan palvelijan kanssa käytiin sähköpostikeskustelut aiheesta. Tutkimuksessa kävi ilmi, että esirukouksessa edesmenneen puolesta toivottiin hartaimmin vainajan saavuttavan levon. Kanonissa esiintyi lukuisia ilmaisuja myös konkreettisista paikoista, joihin hänen toivottiin kuolemansa jälkeen pääsevän: paratiisiin, Abrahamin huomaan tai pyhien kartanoihin. Kanoni sisälsi myös useita kuvauksia siitä, että hänen toivottiin pääsevän pyhien ja vanhurskaiden joukkoon. Samalla edesmenneelle rukoiltiin synninpäästöä ja armahdusta, ettei häntä tuomittaisi tuonelan syvyyteen tai helvetin tuleen. Kanonista ilmeni selkeästi ajatus siitä, että ihmisen kuoleman jälkeen hänen sielunsa eroaa ruumiista. Sielu on kuolematon, ja ruumiin päätyessä maahan sielu joutuu yksityiselle tuomiolle. Paratiisi tai tuonela ovat ortodoksisen käsityksen mukaan yksityistä tuomiota seuraavia välitiloja. Kanonin tekstistä ei selkeästi voi päätellä, tarkoitetaanko siinä olevilla ilmaisuilla välitilaa vai yleisen tuomion jälkeistä tilaa. Tuonela voidaan käsittää sekä välitilaksi että synonyymiksi helvetille. Kanonin mukaan Neitsyt Maria, apostolit ja pyhät ovat tärkeitä esirukoilijoita. Jumalansynnyttäjä Maria on myös ihmisten pelastaja ja turva täällä maan päällä. Haastatteluissa kävi ilmi, että vain yksi kanttori oli aktiivisesti käyttänyt Kanonia käydessään kuolevan luona rukoilemassa tai suorittaessaan muistopalvelusta. Hautauspalveluksessa samoin kuin vainajien yksityisina tai yleisinä muistopäivinä käytetään tavallisesti muita liturgisia tekstejä.

Tutkielmassani käsittelen shiiamuslimien uskonnollisten juhlien vuodenkiertoon kuuluvan imaami Husainin suru- ja muistojuhlan merkitystä pääkaupunkiseudulla asuville ensimmäisen sukupolven shiianaisille. Imaami Husainin ja hänen perheensä ja seurueensa kohtaama kärsimys ja uhraukset taistelussa Karbalan aavikolla Irakissa vuonna 680 on shiiaislamin ytimeen kuuluva traaginen ja myyttisiä piirteitä saanut tapahtuma, jota shiiat muistavat ja surevat eri puolilla maailmaa vuosittain järjestettävissä suru- ja muistojuhlissa. Tutkimukseni tehtävänä on selvittää, mitä merkityksiä shiianaiset antavat Muharramin aikaan vietettävälle imaami Husainin suru- ja muistojuhlalle. Halusin selvittää, mitä ovat kohderyhmäni antamat uskonnolliset merkitykset, yhteydet nykyisyyteen ja omaan elämään sekä merkitykset oman identiteetin ja yhteisöllisyyden näkökulmasta. Lähestyn tutkimusaihettani etnografisen tutkimusotteen menetelmin ja käytän tutkielmani ajatuspohjana kollektiivisen muistamisen teoriaa. Tutkimusaineistoani varten haastattelin viittä pääkaupunkiseudulla asuvaa shiianaista ja osallistuin kolme kertaa Resalatin shiiamoskeijassa järjestettyihin suru- ja muistojuhlailtoihin. Kollektiivisen muistamisen teoriaan kuuluvaa yhteisön jakamaa narratiivia edustaa myyttinen kertomus Karbalan tapahtumista, josta eri ryhmiä edustavat shiiat luovat tulkinnallaan sub-narratiiveja erilaisin kulttuurisin välinein ja yksilöt omien lähtökohtiensa ja elämänkokemustensa pohjalta. Narratiivia tulkitaan ja uusinnetaan shiiayhteisön yhteen kokoavissa suru- ja muistojuhlailloissa. Kollektiiviseen muistamiseen liitetään aina myös ilmiö, jossa nykyisyys ja yksilön omat elämänkokemukset yhdistyvät menneisyyteen myyttisten narratiivien tai keskeisten henkilöhahmojen välityksellä. Tutkimusaineistoni osoittaa, että uskonnollisen ulottuvuuden keskeisimmät merkitykset liittyvät vastaajien uskonnollisuuden vahvistumiseen, rukouksen erityisyyteen suru- ja muistojuhlailloissa, opillisiin merkityksiin ja shiiaislamin mukaisiin hyveisiin sekä uskontoperinteen siirtämiseen lapsille. Nykyisyys sekä oman elämän yhteys Karbalan myyttisiin tapahtumiin koetaan niin ikään usealla eri tavalla. Omassa elämässä kohdattuja vaikeuksia ja tapahtumia tulkitaan ja selitetään Karbalan narratiivin avulla ja esimerkkiä oman elämän haasteiden kohtaamiseen haetaan Karbalassa kärsineiden toiminnasta. Suru- ja muistojuhlailloissa merkittäväksi nähdään myös mahdollisuus rituaalien ja muistamisen avulla ottaa osaa ja jakaa menneisyyden keskeisten henkilöhahmojen kärsimys, lausua rukouksia ja tehdä hyviä tekoja heidän puolestaan ja nimissään. Sureminen ja vuodatetut kyyneleet nähdään ansioksi ei vain tässä elämässä, vaan myös eskatologisessa mielessä. Karbalan tragediaa todistaneiden naisten roolimallia voimakkaina ja rohkeina sekä perheistään vastuuta kantavina vaimoina ja äiteinä halutaan noudattaa omassa elämässä. Laajemmassa kuvassa nykyisyys yhdistyy menneisyyteen analogialla sorron, väkivallan ja terrorismin sekä Karbalan tapahtumien välillä. Identiteetin ja yhteisöllisyyden ulottuvuuden näkökulmasta suru- ja muistojuhlaillat vahvistavat vastaajan identiteettiä ja ryhmään kuuluvuutta ei ainoastaan jaetun shiialaisuuden, vaan myös esimerkiksi kulttuurisen ja kansallisen taustan viitekehyksessä. Muharramin suru- ja muistojuhlailtojen vietto koskettaa haastattelemiani shiianaisia monella eri tavalla ja monella heidän elämänsä alueella. Kokoontuminen muistojuhlaan ja Karbalan narratiivin uusintaminen ja tulkitseminen vahvistaa kokemusta omasta identiteetistä ja moninaisesta ryhmään kuuluvuudesta, mutta myös voimaannuttaa naisia sekä yksityisessä että julkisessa tilassa. Muistojuhlassa oman elämän traumaattiset kokemukset saavat selityksen narratiivin tulkinnan avulla ja itkeminen ja sureminen sururituaalin aikana toimii siten tärkeänä terapeuttisena välineenä. Muistojuhlassa imaami Husainin kärsimyksen ja uhrausten merkityksen syvällinen ymmärtäminen koetaan koko ihmiskuntaa koskettavana ja yhdistävänä sekä keskinäistä ymmärrystä ja rauhaa lisäävänä voimana nykyisyydessä.

Maisterintutkielmani tarkoitus on tuoda uusi näkökulma katsomusaineiden opetusta käsittelevälle tutkimuskentälle. Se tarkastelee asiantuntijoiden julkisessa mediassa esittämää argumentaatiota liittyen katsomusaineiden opetuksen uudistamiseen. Tahdon tutkimuksellani korostaa paitsi argumentaatiotaitojen niin myös kriittisen lukutaidon merkitystä yhteiskunnassamme. Kohdehenkilöinä tutkimuksessa ovat Arto Kallioniemi, Arno Kotro, sekä Suaad Onniselkä. Tutkimustani ohjaava kysymys on, minkälaisilla argumenteilla he osallistuvat katsomusaineiden opetuksen uudistamisesta käytävään keskusteluun. Lisäksi tutkimuskysymyksenäni on pohtia, millaista heidän esittämänsä argumentointi on. Aineistoni koostuu kohdehenkilöiden julkiseen mediaan tekemistä kannanotoista vuosina 2018–2022. Tutkimukseni on laadullinen ja metodinani käytän argumentaatioanalyysia. Selvitän metodin avulla, miten kohdehenkilöt perustelevat esittämiään väitteitä ja miten heidän argumenttinsa kestävät tarkempaa tarkastelua. Tutkimukseni tuloksena Kallioniemi puolustaa argumenteissaan yhteistä katsomusainetta. Hänen argumenttiensa vahvuus vaihteli. Kotro vastustaa yhteistä katsomusainetta ja pyrkii erityisesti puolustamaan elämänkatsomustiedon asemaa omana oppiaineenaan. Hänen argumenttinsa olivat usein vahvoja. Onniselkä vastustaa yhteistä katsomusainetta. Hänen huolenaan siinä on vähemmistöuskontojen, erityisesti islamin alta vastainen asema. Onniselän argumentit olivat usein heikkoja ja ne olisivat tarvinneet lisäperusteluita tai tarkennuksia. Tutkimukseni tulosten varjossa ensisijainen johtopäätös on, että katsomusaineiden opetuksen muutoksesta käytävässä keskustelussa edes asiantuntijat eivät välttämättä argumentoi vakuuttavasti. Tutkielmani perusteella voidaan todeta, että lukijan tulee soveltaa kriittistä lukutaitoa myös tällaisten auktoriteettiasemassa olevien henkilöiden kohdalla. Erityisesti näiden havaintojen vuoksi tutkimukseni on merkityksellinen.

Tutkimuksessa vastataan kysymyksiin, miksi Kiiminkiin tarvittiin kirkko ja miten se saatiin sekä minkälainen kirkosta tuli. Selvitän Kiimingin asutuksen ja seurakunnan syntymisen, sillä ne ovat merkityksellisiä kirkon tarpeellisuuden ja saamisen kannalta. Metodina tutkimuksessani on lähdekriittinen menetelmä. Tutkimustulos on tulkinta lähteistä, jonka tuloksena syntyy tulkinta menneisyyden tapahtumista ajallisessa kontekstissa. Tutkimus on sukua hermeneutiikalla, jossa myös on keskeistä tulkinnat tutkittavista ilmiöistä ja älyllistä eläytymistä tulkintoihin. Pohjois-Pohjanmaalle tuli asukkaita monelta eri taholta. Idästä tulleiden lisäksi Sisä-Suomea asutti laajasti eri taholta tulleet saamelaiset. Heitä saattoi tulla lännestä, idästä ja jopa pohjoisesta. Kiimingin väkimäärä oli kasvanut ja vauraus lisääntynyt. Tämä mahdollisti kirkon rakentamisen. Kirkko oli asukkaille tärkeä. Oman kirkon rakentaminen oli kiiminkiläisten tärkeänä tavoitteena. Kiiminkiläisten määrätietoinen toiminta vaikutti siihen, että he saivat luvan kirkon rakentamiselle 6.11.1761. Kiimingin ulkoviisteinen puusta rakennettu ristikirkko valmistui vuonna 1760 ja se vihittiin käyttöön 26. heinäkuuta 1761. Kirkko valmistui ennen, kuin sen rakentamiseen oli annettu lupa. Rakentamisen mahdollisti kasvanut vauraus. Kiimingin kirkon rakentaja oli kirkonrakentaja Matti Honka (1713–1777). Matti Hongan rakentamia kirkkoja on Pohjanmaalla kymmenen. Kaikissa niissä on samanlaisia rakenteellisia ratkaisuja kuin on Kiimingin kirkossa. Erikoisalana hänellä oli ristikirkon pohja- ja tilaratkaisujen kehittäminen. Niitä hän sai aikaisempaa suuremmaksi ulko- tai sisäkulmia viistämällä tai kulmaulokkeita käyttämällä. Kirkon koristelun teki Suomen tunnetuin taidemaalari Mikael Toppelius (1734–1821). Hänen muihin kirkkoihin maalaamissa kuvissa on samoja aihealueita kuin hänen Kiimingin kirkkoon maalaamissa kuvissa. Kirkossa olevat taideteokset ovat mukana jumalanpalvelustapahtumassa. Ne ovat edelleen merkityksellisiä, vaikka merkityksessä on vuosisatojen aikana tapahtunut muutoksia.

Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia Sananlaskujen kirjan tiemetaforia suhteessa psykologiseen malliin individuaatiosta eli sisäisen kasvun prosessista. Selvitän lähdetekstieni Sananlaskut 3:6, 3:17, 4:18 ja 4:26 tiemetaforien merkityksiä ja tarkastelen, miten ne suhteutuvat individuaation sisältöihin ja prosessiin liittyviin suhtautumisiin. Pyrkimyksenäni on samalla arvioida hyödyntämieni G. Lakoffin ja M. Johnsonin käsitteellisen metaforateorian, G. Fauconnierin ja M. Turnerin käsitteellisen sulauman teorian sekä C.G Jungin psykologisen individuaatioteorian toimivuutta metaforien tutkimisessa. Erityisen mielenkiinnon kohteena on Jungin teoria, jota ei aiemmin ole sovellettu suomalaisessa eksegetiikassa. Lähdetekstien Sananlaskut 3:6, 3:17, 4:18 ja 4:26 tarkastelu osoittaa, että niiden tie- ja polkuilmaukset sisältävät laajan kirjon merkityksiä. Niillä kehotetaan ihmistä tavoittelemaan Jumalan syvällistä tuntemista kaikilla elämän osa-alueilla sekä hankkimaan viisautta, ymmärrystä, tietoa, taitoa ja kokemusta. Lisäksi ihmistä ohjeistetaan lojaaliuteen, oikeudenmukaisuuteen, yhteisöllisyyteen ja harkintaan jokapäiväisessä toiminnassaan. Näiden seurauksena esitetään esteiden ja vaikeuksien poistuminen tai niistä ylipääseminen, onnellisuus, hyvinvointi, rauha, menestys ja positiivinen muutos. Individuaatioprosessi sisältää arkkityyppien varjo, anima, animus ja Itse sisältöjen tiedostamista. Tämä ilmenee aineiston merkityksissä vahvasti. Vastaavuuksia esiintyy prosessin kannalta ratkaisevien sisältöjen ja suhtautumisten välillä. Tällaisia ovat arkkityypin Itse sisältö kokonaisuutena, täyteytenä, rauhana ja hyvinvointina sekä suhtautumisten osalta prosessin tiedostaminen, ihmisen oma toiminta, avoimuus ohjaukselle, omasta suunnittelusta luopuminen ja projektio. Näiden lisäksi ilmenee individuaation muita olennaisia piirteitä. Kolmen teorian soveltaminen työssä osoittautuu pääosin toimivaksi. Käsitteellisen metaforan ja sulauman teoriat toimivat osittain toisiaan täydentäen, ja näiden rinnalla individuaation teoria kykenee avaamaan mahdollisen tulkinnan merkityksistä ja avoimeksi jääneistä kysymyksistä.

Tutkimustehtävänä oli laadullisen tutkimuksen keinoin selvittää kirkkoherrojen käsityksiä osaamisen johtamisesta. Tutkielma teemoittelee osaamisen johtamista kolmeen: osaamisen ulottuvuudet, osaamisen johtamisen käytänteet ja osaamisen johtamisen edellytykset. Tutkielman lähdeaineisto kerättiin haastattelemalla kuuden eri seurakunnan kirkkoherraa, kolmen eri hiippakunnan alueelta. Haastattelu nauhoitettiin ja litteroitiin. Analysoinnin yhteydessä aineisto anonymisoitiin vahvasti. Haastatteluiden perusteella kirkkoherrat käsittivät yksilön kyvyt osaamisen ensisijaiseksi ulottuvuudeksi. Toisaalta osaaminen käsitettiin myös yksilön ominaisuuksiksi, erityisesti silloin, kun keskustelu suuntautui työilmapiirin ja rekrytointien synnyttämään asiayhteyteen. Kirkkoherrojen käsityksissä osaamisen johtamisen käytänteet tuottivat loogisen jatkumon osaamistarpeiden määrittämisestä ja osaamisen kartoittamisesta osaamisen lisäämiseen, jonka keinoina erottuivat koulutus ja rekrytointi riippuen siitä, tarkoitettiinko osaamisella kykyjä vai ominaisuuksia ja oliko kyseessä yksilö- vai organisaatiotaso. Kirkkoherrat käsittävät toimivansa johtajana ihmisten yhteisössä, jossa kohtaamiset muodostavat toiminnan ytimen. Tämä huomioiden on luontevaa, että osaamisen johtamisen ensimmäisenä edellytyksenä ilmenee työpaikan hyvän ilmapiirin merkitys. Kirkkoherrojen käsityksistä välittyy vahva ymmärrys ja sitoutuminen hoitamaansa tehtävää kohtaan. Kirkkoherrat ovat halukkaita johtamaan seurakuntaansa hyvin asennoituneena, edestä ja näkyvillä, ydinsanoma kirkkaasti mielessä. Toteutuuko seurakunnissa kirkkoherrojen käsitysten mukaista osaamisen johtamista? Siihen tutkimus ei pyrkinyt vastaamaan, mutta selvittäminen olisi tarpeellista. Tähän olisi antoisaa soveltaa aiemmissa tutkimuksissa käytettyä kvantitatiivista tutkimusotetta. Lisäksi selvittäminen edellyttäisi myös laadullisen tutkimuksen jatkamista suuremmassa mittakaavassa. Näin voitaisiin laajemmin ja yleistettävämmin hahmottaa kirkkoherrojen käsityksiä osaamiseen ja sen johtamiseen, kaikkine piirteineen. Tutkielma täydentää suomalaista johtamisen tutkimusta, määrittelee osaamisen johtamisen käsitettä ja antaa äänen kirkkoherroille, kirkkomme keskeisille johtajille. Tutkimus antaa perustaa osaamisen johtamisen kehittämiseen ja koulutussuunnitteluun – siis osaamisen lisäämiseen.

Kirkko- ja yhteiskuntanäkemyksissä tapahtui sodan jälkeisinä vuosikymmeninä paradigmaattinen muutos. Asevelipapisto oli sodan aikana rintamalla herännyt kirkon sosiaaliseen vastuuseen. Samaan aikaan suomalaisessa yhteiskunnassa alettiin vahvistaa sosiaalisia turvaverkkoja, joten kirkon painopisteen siirtyminen kulki luontevasti muun yhteiskunnallisen kehityksen rinnalla. Uudenlaiset kulttuuriset ilmiöt, kuten 1960-luvun uusvasemmistolainen nuorisoradikalismi, haastoivat yhteiskunnan vakiintuneet instituutiot, kirkko niiden mukana. Kirkko- ja yhteiskuntakeskusteluun osallistuttiin aktiivisesti. Keskeisiä kirkollisia keskustelijoita olivat muun muassa arkkipiispa Martti Simojoki ja professori Osmo Tiililä sekä Kotimaa-lehden päätoimittajana 1.1.1969 aloittanut Leino Hassinen. Hän oli julkaissut kristinuskon ja kommunismin välistä suhdetta käsittelevän synodaalikirjan sekä kirkkonäkemystä käsittelevän pamfletin. Tutkielman tutkimuskysymys on: Mikä on Leino Hassisen kirkko- ja yhteiskuntanäkemys hänen kirjallisen tuotantonsa valossa? Tutkielman ajallinen ja sisällöllinen fokus on 1960- ja 1970-luvun taitteeseen liittynyt keskustelu kirkon ja muun yhteiskunnan välisestä suhteesta. Sisällön- ja kehysanalyysit tarjoavat työkalut peilata Kotimaa-lehden pääkirjoitusten kannanottoja Hassisen muuhun kirjalliseen tuotantoon. Lisäksi aikalaisten näkemykset muodostavat kontekstin Hassisen kannanotoille. Teoreettisena kehyksenä on rekognitio- eli tunnustusteoria. Hassisen ajattelun kehityksessä eri vuosikymmenillä voidaan ihmiskuvan ihanteena tunnistaa Jumalan edessä yhteiskunnallisesti vastuullinen ihminen, jonka tehtävänä on toimia eriarvoisuuden poistamiseksi. Lisäksi Hassinen näkee ihanteena Jumalan mielenmukaisella tavalla järjestetyn yhteiskunnan, joka jakaa hyvinvointia ja varallisuutta oikeudenmukaisesti. Hassisen mukaan Lutherin toiminta 1500-luvulla antoi tälle tärkeän esikuvan samalla, kun Luther uudisti kirkon teologisia fundamentteja ja seurakuntaelämää käytännön tasolla. Hänen tähän liittynyt lisensiaatintutkielmansa kytkee hänet lundilaisiin teologeihin. Hassinen pitää selkeästi jumalanpalvelusta seurakunnan elämän ytimenä ja aarreaittana. Hassisen näkemyksen mukaan jumalanpalveluselämän tehtävänä on varustaa seurakuntalaiset palvelemaan yhteiskuntaa omalla paikallaan. Kirkko instituutiona edustaa kristillistä uskoa yhteiskunnan keskellä ja käy aktiivista keskustelua yhteiskunnassa. Tässä ajattelussa Hassinen sai tukea Simojoen vaalimasta kansankirkkoajattelusta. Tiililän yksilön pelastusta sekä kirkkoa vain uskovien yhteisönä korostaneita näkemyksiä Hassinen selvästi vierasti ja myös ilmaisi sen sekä kirjoissaan että pääkirjoituksissaan. Hassisen näkemys kirkosta ja yhteiskunnasta näyttää olevan se, että yksilö on toimintakykyinen sekä parhaalla tavalla ja oikeudenmukaisesti resursoitu osana institutionalisoitunutta yhteisöä. Hänen ajattelussaan nousee vahvasti esiin instituutioiden keskinäinen tunnustaminen. Kristinuskon ja kommunismin välisessä vuorovaikutuksessa hän nostaa esiin molempien ideologioiden pitkälle yhteisen ideaalin resurssien oikeudenmukaisesta jaosta. Kumpaakin ideologiaa hän kuitenkin kritisoi niiden kyvystä ja halusta toteuttaa omia ihanteitaan. Kirkon hän soisi ottavan johtavan yhteiskunnallisen roolin.

Tämä tutkielma tarkastelee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon viestintää kirkon virallisella Facebook-sivulla Kirkko Suomessa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaista viestintä on ollut ensimmäisen korona-aallon aikana vuonna 2020. Tutkielman aineistona on Kirkko Suomessa -sivun kaikki julkaisut aikavälillä 1.3.2020– 31.7.2020, ja analyysissä käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysiä ja temaattista analyysiä. Aiemman tutkimuksen perusteella kirkon toteuttaman kriisityön pääpaino on ollut lohduttavalla kristillisellä sielunhoidolla. Tämän tutkielman tulosten perusteella sama teema painottuu myös kirkon sosiaalisen median viestinnässä yhteiskunnallisen kriisin aikana. Kirkko Suomessa -sivun julkaisut jakautuvat viiteen kategoriaan: 1. Lohduttamaan ja tukemaan pyrkivät julkaisut, jotka muodostivat enemmistön 2. Koronapandemiaan sidotut tukemaan pyrkivät julkaisut 3. Kirkon toimintaan tai kristittyjen yhteisöön osallistamaan pyrkivät julkaisut 4. Kirkkovuoden läpikäynti sekä 5. Kristinuskon opin selittäminen. Kirkko otti yhteiskunnallisen kriisin aikana viestinnässään rauhoittelemaan pyrkivät roolin ja kiinnitti huomioita erilaisiin tuen kohteisiin. Kirkko pyrki kohdistamaan tukeaan esimerkiksi yksinäisille ja perheille. Tämän tutkielman tuloksena sivun viestinnän kieli ja sanavalinnat ovat pyritty suuntaamaan mahdollisimman laajalle yleisölle, eikä esimerkiksi vain aktiiviseurakuntalaisille. Tämän tutkielman tuloksena voidaan myös todeta, että kirkko on siirtänyt lakisääteisten tehtäviensä toteuttamista verkkoon kriisin aikana. Tehtävistä lähimmäisen rakkauden toteutumisen edistäminen sekä Jumalan sanan julistaminen oli selkeästi edustettuna Kirkko Suomessa -sivun viestinnässä