Browsing by master's degree program "Sosiaalitieteiden maisteriohjelma"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan työllisen syntyperän yhteyttä prekaariin työmarkkina-asemaan Suomessa. Prekaarilla työllä viitataan työnsosiologisessa keskustelussa epävarmuuteen, arvaamattomuuteen ja turvattomuuteen työssä, jossa on heikot luontaisedut ja lakisääteiset oikeudet. Uudenlaisen prekaarin työn syntyyn on vaikuttanut uusliberaaliksi globalisaatioksi kutsuttu työn ja talouden rakenteellisten muutosten kirjo, joka on johtanut työmarkkinoilla esimerkiksi kasvavaan vaatimukseen työntekijän joustavuudesta. Haavoittuvassa elämäntilanteessa olevat ihmiset saattavat olla työnantajan näkökulmasta houkuttelevia työntekijöitä prekaareihin töihin, joissa työntekijältä vaaditaan erityistä joustavuutta ja jotka mahdollistavat työvoiman helpomman kontrolloinnin. Ulkomailta uuteen maahan muuttaneet ihmiset ovat aiempien tutkimusten valossa tulomaan syntyperäiseen väestöön nähden yliedustettuina prekaareissa töissä. Siirtolaiset ajautuvat prekaareihin töihin esimerkiksi siksi, että he suostuvat tekemään töitä matalammalla palkalla ja huonommilla työehdoilla syntyperäiseen väestöön nähden. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, onko Suomessa pysyvästi asuva ulkomaalaistaustainen väestö tilastojen valossa syntyperäistä suomalaistaustaista väestöä prekaarimmassa työmarkkina-asemassa. Tämän lisäksi tutkielmassa selvitetään, millaiset taustatekijät ovat yhteydessä prekaariin työmarkkina-asemaan ulkomaalaistaustaisen väestön keskuudessa. Tutkielma linkittyy yhtäältä osaksi keskustelua suomalaisten työmarkkinoiden prekarisaatiosta, ja toisaalta työnsosiologiseen keskusteluun ulkomailta muuttaneen väestön tekemästä prekaarista työstä. Aineistona tutkielmassa käytetään vuosina 2014–2015 kerättyä Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi - eli UTH-kyselytutkimuksen aineistoa, joka on tutkimuksen ulkomaalaistaustaisen väestön otannan kattavuuden ansiosta toistaiseksi laajin Suomessa tehty kyseistä väestöä käsittelevä kyselytutkimus. Prekaari työ on tässä tutkielmassa operationalisoitu siten, että työllinen on prekaarissa työmarkkina-asemassa, mikäli hänen kohdallaan täyttyy vähintään kolme viidestä eri työelämän prekaarisuutta kuvaavasta kriteeristä. Ensisijaisen selittävän muuttujan eli syntyperän yhteyttä prekaaria työmarkkina-asemaa mittaavaan vastemuuttujaan tarkastellaan logistisen regressioanalyysin avulla, ja syntyperän yhteyttä elaboroidaan regressiomallissa vakioimalla demografisia ja sosioekonomisia muuttujia. Syntyperäryhmien välisiä eroja tarkastelevan mallin lisäksi taustamuuttujien yhteyksiä prekaariin työmarkkina-asemaan tarkastellaan osa-aineistossa, joka sisältää pelkän työllisen ulkomaalaistaustaisen väestön. Analyysien tulosten perusteella syntyperä on selkeässä yhteydessä prekaariin työmarkkina-asemaan: Suomessa vakituisesti asuva työllinen ulkomaalaistaustainen väestö on syntyperäistä suomalaistaustaista väestöä prekaarimmassa työmarkkina-asemassa, kun työllisen väestön demografiset ja sosioekonomiset tekijät on vakioitu. Työllisen ulkomaalaistaustaisen väestön keskuudessa muita suhteellisesti prekaarimmassa työmarkkina-asemassa ovat tulosten perusteella 15–29-vuotiaat, korkeakoulutetut sekä palvelu- ja myyntityöntekijöinä työskentelevät työlliset. Tämän tutkielman tulosten perusteella ulkomaalaistaustaisen työllisen sukupuoli, asuinalue, maahanmuuton syy, kielitaito, maassaoloaika ja taustamaaryhmä eivät ole tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä työmarkkina-aseman prekaarisuuteen. Tulos syntyperän ja prekaarin työmarkkina-aseman välillä havaitusta yhteydestä on linjassa aiemman työnsosiologisen tutkimuskirjallisuuden kanssa. Jotkin analyysien tulokset eivät kuitenkaan vastaa aiemman kirjallisuuden perusteella asetettuja hypoteeseja, mikä herättää kysymyksiä esimerkiksi vastesummamuuttujan validiteetista ja mahdollisista työmarkkina-aseman prekaarisuuteen vaikuttavista latenteista tekijöistä, jotka saattavat selittää syntyperän ja vastemuuttujan välillä havaitun yhteyden.

Aikaisemman tutkimuksen mukaan maahanmuuttajataustaiset poliitikot joutuvat tasapainottelemaan erilaisia heidän vähemmistötaustaansa liittyviä odotuksia ja toisiaan leikkaavia ryhmäjäsenyyksiä. Tämän maisterintutkielman tarkoituksena on perehtyä tähän maahanmuuttajataustaisen poliitikon erityiseen asemaan yhteiskunnallisena vaikuttajana. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten maahanmuuttajataustaiset poliitikot rakentavat diskursiivisesti etnistä ja kansallista identiteettiään poliittisissa blogeissaan. Tutkielman aineisto koostuu kolmen maahanmuuttajataustaisen poliitikon – Abdirahim Husseinin, Nasima Razmyarin ja Ozan Yanarin – 37 poliittisesta blogikirjoituksesta. Maisterintutkielman teoreettis-metodologinen viitekehys on sosiaalinen konstruktionismi ja tutkimusaineistoa lähestytään kriittisen diskursiivisen psykologian ja retorisen psykologian tarjoamien käsitteellisten ja menetelmällisten työkalujen avulla. Kriittisen diskursiivisen psykologian näkökulman mukaisesti identiteettiä lähestytään diskursiivisena toimintana ja neuvotteluna, ei yksilön sisäisenä ominaisuutena. Analyysin apuna käytetään subjektiposition käsitettä. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia diskursiivisia resursseja ja retorisia keinoja poliitikot käyttävät rakentaessaan subjektipositioita. Retorisen psykologian näkökulman mukaisesti tutkielmassa otetaan huomioon kielenkäytön argumentatiivinen luonne ja se, että poliitikot kirjoittavat blogeja poliittisten viestien välittämiseksi. Poliittisen ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin huomioiminen tarkoittaa myös sitä, että tutkielmassa tarkastellaan poliitikkojen blogikirjoituksissaan rakentamien subjektipositioiden diskursiivisia funktioita. Poliitikkojen etniseen identiteettiin liittyvä puhe jakautui aineistossa kahteen luokkaan sen mukaan, oliko kyseessä itse määritelty vai ulkopuolelta määritelty identiteetti. Poliitikot rakensivat etnistä identiteettiään aktiivisesti itse määritellyllä tasolla, mutta torjuivat sen ulkopuolelta määritellyllä tasolla. Itse määritelty etninen identiteetti rakennettiin monipuolisesti muun muassa olemisen, tietämisen, tekemisen, tuntemisen ja haluamisen tasoilla sekä rinnakkain suomalaisen kansallisen identiteetin kanssa. Lisäksi poliitikot tekivät paljon diskursiivista työtä suomalaisen kansallisen identiteetin rakentamiseksi. Aineistossa kuitenkin korostuivat erilaiset diskursiiviset ja retoriset keinot, joilla poliitikot haastoivat ulkopuolelta määriteltyä etnistä identiteettiä. Poliitikot siis rakensivat sekä etnistä että kansallista identiteettiään usein ulkopuolelta määritellyn etnisen identiteetin haastamisen kautta. Poliitikot haastoivat ulkopuolelta määritellyn etnisen identiteetin muun muassa kritisoimalla suomalaisuuden kiistämistä ja maahanmuuttajien toiseuttamista. Lisäksi poliitikot vastustivat etnisen identiteetin ensisijaisuutta ja erityisen arvioinnin kohteeksi joutumista. Kriittinen suhtautuminen ulkopuolelta määriteltyä etnistä identiteettiä kohtaan näkyi myös yleistämisen, arvottamisen, luokittelun ja stereotyyppisen ajattelun vastustamisena. Poliitikkojen rakentamien subjektipositioiden diskursiivisia funktioita olivat rasismin osoittaminen Suomea yhä vaivaavaksi ongelmaksi, tavallisten suomalaisten mobilisoiminen syrjintää ja oikeistopopulististen puolueiden ideologiaa vastaan sekä maahanmuuttajien yhteiskunnallisen aseman parantaminen. Muita subjektipositioiden funktioita olivat yhteiskunnan jakautumisen ehkäiseminen ja suomalaisuuden käsitteen laajentaminen sellaiseksi, joka tukee eri etnisten ryhmien sisällyttämistä yhteisen suomalaisuuden alle. Tutkielman tulokset asetetaan vuoropuheluun Petterssonin ym. (2016) tutkimuksen kanssa, sillä molemmissa tutkimuksissa tarkasteltiin maahanmuuttajataustaisten poliitikkojen identiteettineuvotteluja poliittisissa blogeissa. Erot tutkimusten tuloksissa osoittavat sen, miten joustavasti ihmiset rakentavat identiteettejään ja miten diskursiivisesti rakennettuja identiteettejä on mahdollista käyttää erilaisten diskursiivisten funktioiden aikaansaamiseksi ja erilaisten poliittisten viestien välittämiseksi.

Pikavipit ovat herättäneet runsaasti julkista keskustelua sen jälkeen, kun pikavippiyritysten toiminta käynnistyi Suomessa vuonna 2005. Pikavippien ottamiseen on suhtauduttu pääosin kielteisesti, ennen kaikkea niiden korkeiden käyttökustannusten ja niihin yhdistyvien velkaongelmien vuoksi. Aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että ylivelkaantumisella on vakavia riskejä, jotka toteutuessaan aiheuttavat laaja-alaisia negatiivisia seurauksia niin yksilölle ja hänen lähipiirilleen kuin laajemminkin koko yhteiskunnalle. Nämä seuraukset ilmenevät muun muassa taloudellisena puutteena ja köyhyytenä, sosiaalisten suhteiden jännitteinä, heikentyneenä terveydentilana sekä lisääntyneenä sairastavuutena. Pikavippejä on tutkittu aiemmin pääosin velkaantumisen ja maksuhäiriöiden näkökulmasta pikavippien ottamisen taustalla olevien henkilökohtaisten syiden ja motiivien jäädessä vähemmälle huomiolle. Tässä tutkielmassa pyritään paikkaamaan edellä mainittua tutkimustarvetta tarkastelemalla pikavippien ottajista muodostettuja mielikuvia julkisessa keskustelussa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia näkemyksiä ihmisillä on pikavippien ottajista aiheesta käydyn keskustelun valossa ja miten näitä mielikuvia tuotetaan kielen keinoin. Aineisto koostuu kesän ja alkusyksyn 2020 aikana kerätyistä Suomi 24 -keskustelupalstan pikavippejä ja velkaantumista käsittelevistä viestiketjuista. Analyysissa on hyödynnetty diskurssianalyyttisia työkaluja, joiden avulla aineistosta on erotettu neljä pikavippien ottajia kuvaavaa puhetapaa tai diskurssia. Analyysissa selvisi, että pikavipeistä käydyssä julkisessa keskustelussa keskeiset keskustelua motivoivat teemat tiivistyivät vastuun ja kuluttajuuden kysymysten ympärille. Aineistosta ilmenevistä diskursseista kaksi pohjautui näkemykseen siitä, että yhteiskunta on vastuussa pikavippien aiheuttamista velkaongelmista ja niiden haitoista. Kahdessa muussa diskurssissa sen sijaan yksilöllä itsellään nähtiin olevan vastuu pikavippien ottamisesta ja sen seurauksista. Kuluttajuuden teemat puolestaan nousivat pikavippikeskustelussa esiin neuvoteltaessa siitä, millaisen kuluttamisen ajatellaan olevan moraalisesti hyväksyttävää ja miten kuluttajan vastuu pitäisi hahmottaa kulutuskulttuurin vahvasti määrittämässä nyky-yhteiskunnassa. Pikavipeistä käydyssä julkisessa keskustelussa rakennetaan yleistä mielipidettä ja käydään neuvottelua sen taustalla vaikuttavista arvoista ja asenteista. Nämä arvot ja asenteet vaikuttavat viime kädessä siihen, miten pikavippien ottajiin suhtaudutaan ja millaiseksi heidän yhteiskunnallinen asemansa muodostuu. Vastuukysymysten kohdalla painottuu myös sen arvioiminen, ansaitsevatko pikavippien ottajat yhteiskunnan apua, millaista apua heille tarjotaan, ja onko heidän auttamisensa ylipäätään mahdollista. Nämä näkemykset vaikuttavat velkaongelmien muodostamien riskien toteutumiseen, millä puolestaan on velkaongelmista kärsivien yksilöiden itsensä lisäksi välillinen vaikutus koko yhteiskuntaan muun muassa eriarvoistumisen ja marginalisaation sekä niiden lieveilmiöiden kautta. Jatkossa tarvitaan lisää tutkimusta pikavippien vuoksi velkaantuneiden yhteiskunnallisesta asemasta ja toimintamahdollisuuksista sekä avun saamisesta ja sen vaikuttavuudesta. Velkaongelmista kärsivien henkilöiden näkökulman vahvempi mukaan tuominen tarjoaisi paremmat lähtökohdat velkaongelmien juurisyiden ymmärtämiselle ja velkaongelmien tehokkaalle hoitamiselle.

Tutkielma käsittelee vanhustenhoidosta käytyä julkista keskustelua Suomessa. Sen tarkoituksena on selvittää, millaisten teemojen ympärillä puhe vanhustenhoidon järjestämisestä ja epäkohdista liikkuu sekä sitä, muuttuvatko kirjoittamisen tapa tai teemat vajaan yhdeksän vuoden seurantajakson aikana. Lisäksi pohditaan, mitä kirjoitustavassa mahdollisesti tapahtuvat muutokset kertovat palvelujärjestelmästä ja sen muutoksesta, ja mitä vaikutuksia näillä voi tulevaisuudessa olla gerontologisen sosiaalityön kannalta. Tutkimusaineisto koostuu Helsingin Sanomien digiarkistosta kerätyistä vuosien 2011- 2019 aikana julkaistuista vanhustenhoitoa käsittelevistä pääkirjoituksista. Aineistossa on kaikkiaan 59 kirjoitusta. Tutkielman viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi. Analyysimenetelmänä käytetään sisällönanalyysiä sosiaalisten ongelmien teorian avulla siten, että aineistosta on muodostettu sosiaalisten ongelmien teorian avulla laajempia kirjoitusnäkökulmaa kuvaavia kaavatarinoita, joiden alla teksteistä poimitut vanhustenhoitoa käsittelevät teemat esitellään. Vanhustenhoidon nykyisen järjestämisen tapa näyttäytyy aineistossa ajankohtaisena sosiaalisena ongelmana, jota ei tarkastella aineiston kirjoituksissa pelkästään asenteiden koventumisen ja palveluiden karsimisen välttämättömyyden näkökulmasta. Aineistosta muodostetut kaavatarinat ovat vanhustenhoidon resurssien riittämättömyyden, inhimillisen kärsimyksen ja hyvinvointilupauksen rikkoutumisen näkökulmasta sosiaaliseksi ongelmaksi määrittävät tarinat. Jokaisen kaavatarinan mukaan vanhustenhoidon nykyisen järjestämisen tapa näyttäytyy sosiaalisena ongelmana, mutta eri lähtökohdasta. Resurssien riittämättömyyttä korostavaan kaavatarinaan kuuluu pyrkimys palvelurakenteen uudistamiseen, yksityistämiseen ja tehostamiseen, säästöjen aikaansaamiseen sekä vanhuuden hyvien puolien esiin nostaminen. Inhimillistä kärsimystä korostavaan kaavatarinaan kuuluu hoidon ja huolenpidon epäkohtien esiin nostaminen, huoli taloudellisten näkökulmien ensisijaisuudesta etiikan kustannuksella, hoitajien epäinhimillisten työolojen muuttaminen sekä selkeiden laatukriteerien peräänkuuluttaminen. Hyvinvointilupauksen rikkoutumisen näkökulmasta asiaa tarkastelevaan kaavatarinaan kuuluu huoli epätasa-arvon kasvusta, oman ja omaisten vastuun salakavalasta lisääntymisestä sekä vanhustenhoidon käyttämisestä politiikanteon välineenä. Vanhustenhoidosta kirjoittamisen tapa ei ole varsinaisesti muuttunut, mutta siinä on selkeää vuosikohtaista vaihtelua, joka seuraa samanaikaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Tässä aineistossa korostuvat resurssien riittämättömyyttä ja inhimillistä kärsimystä kuvaavat kaavatarinat, mikä voi kertoa paitsi aineistoksi valitun julkaisun yleisestä linjasta myös laajemmin yhteiskunnassa tällä hetkellä korostuvista näkemyksistä ja arvoista. Sosiaalityö näyttäytyy aineistossa viranomaislähtöisenä ja byrokraattisena työmuotona, jolla on vahva asema palveluiden portinvartijana, mutta jonka oma ääni ja työstä nouseva tietotaito eivät ylitä uutiskynnystä vanhustenhoidon kontekstissa. Vanhustenhoito puhuttaa meitä myös tulevaisuudessa, osin palvelujärjestelmässä tapahtuvien muutosten vuoksi, mutta myös täysin niistä riippumatta. Gerontologisen sosiaalityön asema ja tehtävänkuva riippuu tulevaisuudessa paitsi siitä, mitä pidetään yhteiskunnassa tärkeänä ja tukemisen arvoisena, myös siitä kuinka kovaa ääntä sosiaalityölle tärkeistä teemoista ja arvoista jaksamme pitää.

Tutkielmassa selvitetään, miten nuorten seksuaalikäyttäytyminen on yhteydessä rikollisuuteen. Tarkoituksena on saada tietoa nuorten seksuaalikäyttäytymisen ja rikollisuuden yhteydestä sekä tarkastella, miten muiden muuttujien huomioiminen vaikuttaa tähän yhteyteen. Tutkielman tavoitteena on lisätä tietoa tekijöistä, jotka voivat vaikuttaa nuorten rikollisuuden taustalla. Tutkimuksessa tarkasteltiin vuoden 2015 Kouluterveyskyselyn vastausten perusteella kahden eri seksuaalikäyttäytymisen muodon yhteyttä rikollisuuteen, kun muita muuttujia oli vakioitu. Seksuaalikäyttäytymistä kuvaavat muuttujat olivat yhdynnässä oleminen ja ehkäisyn puuttuminen viimeisimmässä yhdynnässä. Rikollisuus-muuttuja koostettiin aineistosta kolmesta eri rikostyypistä, jotka kuvasivat omaisuus- ja väkivaltarikollisuutta. Tutkielmassa tarkasteltiin peruskoulun 8.- ja 9.-luokkalaisten vastauksia. Lisäksi tutkittiin sukupuolten eroja riski- ja seksuaalikäyttäytymisen ja rikollisuuden yhteyksien osalta. Analyysi toteutettiin kvantitatiivisesti ristiintaulukoinnin ja logististen regressioanalyysien avulla. Tutkielman teorialähtökohtana toimi pääasiallisesti Michael R. Gottfredsonin ja Travis Hirschin kehittämä itsekontrolliteoria, jonka mukaan matala itsekontrolli selittää suurelta osin ihmisen rikoskäyttäytymistä. Teorian mukana itsekontrolli näyttäytyy myös muussa käyttäytymisessä, kuten riskikäyttäytymisen eri muotoina. Seksuaalikäyttäytymistä tarkasteltiin tutkielman analyysiosassa yhtenä riskikäyttäytymisen muotona, mutta erillään muusta riskikäyttäytymisestä, joita olivat esimerkiksi tupakointi ja rahapelien pelaaminen. Seksuaalikäyttäytymisellä todettiin olevan yhteys rikollisuuteen niin ristiintaulukointien kuin logististen regressioanalyysienkin perusteella. Tuloksissa havaittiin molempien seksuaalikäyttäytymisen muotojen kohottavan rikollisuuden riskiä, mutta seksuaalikäyttäytymisen yhteys rikollisuuteen heikkeni merkittävästi, kun muita muuttujia otettiin huomioon. Muu riskikäyttäytyminen vaikuttaa siis selittävän suurelta osin seksuaalikäyttäytymisen ja rikollisuuden yhteyttä, mutta ei täysin poista sitä. Sukupuolten välisen analyysin perusteella kävi ilmi, että poikien ja tyttöjen välillä on eroja seksuaalikäyttäytymisen ja rikollisuuden yhteydessä.

Tutkielmassa tarkastellaan Helsingin lastensuojelun jälkihuollon työntekijöiden, sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien, näkemyksiä moniammatillisesta yhteistyöstä sekä moniammatillisten yhteistyösuhteiden rakentumista estävistä ja edistävistä tekijöistä. Tarkoituksena on tuottaa tietoa moniammatillisesta työskentelystä ja sen kehittämisestä lastensuojelun jälkihuollon käytännöissä. Moniammatillisen työskentelyn kehittäminen on tärkeää, jotta sosiaali- ja terveydenhuollon eri toimijat saavat työskentelyn sujuvaksi ja jotta asiakas saa mahdollisimman laadukkaan palvelun. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä ovat moniammatillisen yhteistyön käsitteen meta-analyysit ja moniammatillisuuden kehittämiseen liittyvät tutkimukset. Tutkielman haastatteluaineisto on kerätty joulu–tammikuussa 2016–2017, jolloin jälkihuollon työntekijöille, sosiaalityöntekijöille ja sosiaaliohjaajille, tehtiin kuusi vapaaehtoista puolistrukturoitua fokusryhmähaastattelua. Haastatteluihin osallistui 22 työntekijää. Aineisto on analysoitu osin teoriaohjaavan sisällönanalyysin ja osin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Aineistosta hahmottui kolme yhteistyön muotoa: erikseen työskentely, vaihteleva yhteistyö ja sujuva yhteistyö. Sosiaalityöntekijöiden ja -ohjaajien erikseen työskentelyyn toivottiin muutosta. Samoin jälkihuollon työntekijöiden ja jälkihuoltoa edeltävien tahojen, esimerkiksi lastensuojelulaitosten ja lastensuojelun sijaishuollon, kanssa tehtävä yhteistyö näyttäytyi ohuena ja nuoren siirtymävaiheen tukemista heikentävänä. Jälkihuollon työntekijöiden yhteistyö päihde- ja mielenterveyspalvelujen ja muiden terveydenhuollon työntekijöiden välillä näyttäytyi vaihtelevana. Jos jälkihuoltonuorella oli asiakkuus terveydenhuoltoon tai päihde- ja mielenterveyspalveluihin, saattoi moniammatillinen yhteistyö jälkihuollon työntekijöiden kanssa olla sujuvaa. Jos asiakkuutta ei ollut, saattoi jälkihuollon työntekijä jäädä ilman konsultatiivista apua. Jälkihuollon työntekijät kuvasivat yhteistyön vaihtelevuutta kuormittavana ja työssäjaksamista vaikeuttavana. Moniammatillisen yhteistyösuhteen rakentumista estävät tai edistävät tekijät hahmottuivat yksilöön, organisaatioon ja yhteistyötahon tuttuuteen liittyviin tekijöihin. Yksilöön liittyvistä tekijöistä korostui jälkihuollon työntekijöiden halu tehdä moniammatillista yhteistyötä. Tätä työntekijät perustelivat asiakkaalle koituvalla hyödyllä. Yhteistyötahto ja yhteistyötahojen tuttuus osoittautuivat tässä tutkielmassa yhteistyön rakentumista edistäviksi tekijöiksi ja organisaatioon liittyvät tekijät yhteistyötä estäviksi. Moniammatillisuuden ihanne ei työntekijöiden näkemysten mukaan toteudu käytännön työssä, sillä yhteistyötä ohjaavat toimintakäytännöt puuttuvat eikä organisaation rakenne tue yhteistyötä. Yhteistyön kehittämiseen tarvitaan jälkihuollon työntekijöiden näkemysten mukaan selkeitä toimintakäytäntöjä ja moniammatillista työskentelyä tukevaa johtamista, jotta moniammatillinen yhteistyö syventyisi ja vakiintuisi.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan vapautuneiden vankien kertomuksia kohtaamisista ja sosiaalityöstä elämänkulun aikana ennen vankilaa, vankeusrangaistuksen aikana ja vapautumisen jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää, onko kohtaamisia sosiaalityöntekijöiden tai muiden sosiaalialan ammattilaisten kanssa ollut, mistä sosiaalityön tuki on koostunut, millä tavoin sosiaalityö on auttanut selviytymään eteenpäin elämässä, mitä sosiaalityön tuen puuttumien on tarkoittanut ja mitä on ollut onnistunut tuki. Tutkimuksessa pohdimme myös haastateltavien identiteettien rakentumista elämänkulun aikana sekä erilaisia käännekohtia heidän elämässään. Tarkastelemme sosiaalityön, erityisesti aikuissosiaalityön ja vankilasosiaalityön luonnetta ja erityispiirteitä. Sosiaalityötä tarkastellaan ennen muuta arkielämän sujuvuuden ylläpitäjänä sekä hyvinvoinnin ja elämänhallinnan edistäjänä. Tutkielmassa korostuu sosiaalityön tavoite vähentää eriarvoisuutta ja turvata tasa-arvoinen kohtelu. Lisäksi olemme hyödyntäneet tutkimuksessamme elämänkulun, identiteetin ja desistanssin eli rikollisuudesta irrottautumisen käsitteitä. Tutkimukseen osallistui kuusi vapautunutta vankia. Tutkielma on toteutettu narratiivisena tutkimuksena, joka mahdollistaa kokemusten kertomisen tarinoiden kautta. Kerronnallisen haastattelun keinoin kerätty aineisto koostui haastateltavien elämäntarinoista. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat, että haastateltavilla on elämänsä aikana ollut joitakin merkittäviä kohtaamisia sosiaalialan työntekijöiden kanssa. Sosiaalityön tuki on ollut haastateltavien elämässä lähinnä koulusosiaalityön, lastensuojelun ja aikuissosiaalityön ml. vankilasosiaalityön tarjoamaa tukea. Koulun ja lastensuojelun tarjoama tuki näyttäytyi melko vähäisenä. Aikuissosiaalityössä korostui taloudellinen tai asumiseen liittyvä tuki. Haastateltavat pitivät yhteisökuntoutusta vaikuttavimpana sosiaalityön tukimuotona vankilasosiaalityössä. Erityisesti se koettiin hyödyllisenä tukimuotona siinä vaiheessa elämää, kun rikollisuudesta oltiin irrottautumassa. Haastateltavat kertoivat, että sosiaalista tukea ei ole aina ollut saatavilla niissä tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. Rikollisuudesta irrottautuminen sekä päihteidenkäytön lopettaminen olivat haastateltavien elämässä niitä käännekohtia, jotka muuttivat heidän elämänkulkuaan eniten ja mahdollistivat uuden alun elämässä. Haastattelukohtaamisissa haastateltavat kertoivat tarinoita elämästään ja pohtivat oman elämänkulun rakentumista. Rikollinen elämä ei kaikille merkinnyt samoja asioita eikä rikollisuudella ollut samanlaista roolia jokaisen haastateltavan identiteettiin liittyvissä pohdinnoissa. Haastateltavat myönsivät, että ns. rikollisen identiteetti on niin vahva, että rikollisuudesta irrottautuminen on vaikeaa, jos ei ole tarjolla mitään muuta. Haastateltavien kertomukset voidaan nähdä selviytymistarinoina, joista välittyy usko siihen, että vaikeista elämäntilanteista voi selvitä ja elämänkulussa voi tapahtua sellaisia käännekohtia, jotka mahdollistavat muutoksen.

Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalityö Tekijä: Johannes Jahnukainen Työn nimi: ”Myöhemmin kuitenkin haluaisi ammatin” - Työllistyminen ja siihen johtavat polut itsenäistyvien lastensuojelun jälkihuollon asiakkaiden asiakassuunnitelmissa. Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 06/2021 Sivumäärä: 69 Avainsanat: lastensuojelu, jälkihuolto, työmarkkinat, kategorisaatio, selonteko Ohjaaja tai ohjaajat: Maritta Törrönen Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Maisterintutkielma tarkastelee itsenäistymisvaiheessa olevien lastensuojelun jälki-huollon asiakkaiden työelämävalmiuksia ja sitä miten työllistyminen ja siihen tähtäävät polut on kirjattu asiakassuunnitelmiin. Lastensuojelun palvelut, joista erityisesti jälkihuolto on nuorten itsenäistymisvaiheen kannalta merkityksellinen tuen muoto ja sen vaikuttavuutta on tutkittu paljon. Jälkihuollon asiakkaana olevat nuoret vastaavat muiden nuorten tavoin yhteiskunnan odotuksiin aikuiseksi kasvamisesta ja työllistymisestä. Työmarkkinakenttä elää jatkuvasti ja globaalien muutosvoimien aiheuttamiin liikkeisiin tulisi osata reagoida nuorten työllistymistä suunniteltaessa. Yhteiskunta odottaa jokaisen hankkivan itsellensä elannon palkkatyön kautta ja käsitteet kuten syrjäytyminen esiintyvät usein keskusteluissa kohdattaessa haasteita työllistymisessä. Haastavammista lähtökohdista ponnistavat nuoret lähtevät aikuistuessaan tavoittelemaan työmarkkinoita muiden ikätovereidensa kanssa. Pärjääminen ja kiinnittyminen osaksi yhteiskuntaa ovat asioita, joita tavoitellaan usein myös epäonnistumisen pelossa. Tutkielman aineisto kerättiin erään kunnan itsenäistyvien jälkihuollon asiakkaiden asiakassuunnitelmista. Aineisto käsitti 27 itsenäistymisvaiheen asiakassuunnitelmaa, joista kategoria-analyysin avulla kerättiin työllistymiseen ja työllistymisvalmiuksiin liittyviä kirjauksia. Kategorisoivia kirjauksia käytettiin suunnitelmissa syyttävinä, oikeuttavina ja puolustavina selontekoina, joiden avulla nuorten poikkeavia tilanteita pyrittiin selittämään. Nuorten tilanteet työllistymisvalmiuksien valossa vaihtelivat aineiston perusteella toisen asteen opintojen suorittamisesta päihdeongelman ja elämänhallinnan haasteiden kanssa kamppailuun. Työllistyminen näkyi suunnitelmissa merkittävänä osana tavoitteita. On kuitenkin tärkeää pohtia nouseeko työllistymistavoite aidosti nuorilta itseltään vai kirjataanko se tavoitteisiin yleisten odotusten ohjaamana.

Sikiötutkimuksilla tarkoitetaan sikiön synnynnäisten kehityshäiriöiden tutkimista raskauden aikana. Viimeisten vuosikymmenien aikana sikiötutkimusten käyttö on yleistynyt runsaasti länsimaissa, ja niiden voidaankin nykypäivänä todeta olevan rutiininomainen osa äitiyshuoltoa myös Suomessa. Olennaisina periaatteina sikiötutkimusten tarjoamisessa pidetään osallistumisen vapaaehtoisuutta ja osallistujien autonomian kunnioittamista. Aiemmat tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, etteivät naiset aina tee autonomista tai tietoon perustuvaa päätöstä sikiötutkimuksiin osallistumisesta, ja sikiötutkimusten rutiininomainen tarjoaminen voi jopa heikentää naisten valinnan vapautta. Maisterintutkielmassa tarkastellaan sikiötutkimuksiin liittyvää päätöksentekoa niihin osallistuneiden naisten näkökulmasta. Tutkielma keskittyy erityisesti tarkastelemaan naisten päätöksenteon autonomiaa ja heidän päätöksilleen antamia perusteluita. Tutkijan kiinnostus tutkielmassa kohdistuu siihen, kuinka naisten päätöksenteon autonomisuus ja sen mahdollisuudet näyttäytyvät heidän vapaamuotoisissa kirjoituksissaan. Tutkija pyrkii tutkielmassa tuotetun tiedon perusteella pohtimaan, kuinka sosiaalityön asiantuntemusta voitaisiin hyödyntää naisten autonomisen päätöksenteon tukemisessa sikiötutkimusprosessissa. Maisterintutkielman aineisto koostuu kirjoituspyynnön avulla tutkielmaa varten kerätyistä vapaamuotoisista kirjoituksista (9 kpl) sekä Verneri.net sivustolla vapaasti saatavilla olevista kirjoituksista (7kpl), joissa sikiötutkimuksiin osallistuneet naiset käsittelevät kokemuksiaan sikiötutkimuksista ja niiden mukanaan tuomasta päätöksenteosta. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla laadullisella sisällönanalyysillä. Analyysin tuloksena syntyi kolme yläluokkaa, jotka kuvaavat päätöksenteon autonomian jäsentymistä ja kehystymistä sekä päätöksentekoon liittyviä perusteluita ja pohdintoja naisten kertomuksissa. Naisten päätöksenteon autonomian kuvaukset jäsentyivät kolmeen alaluokkaan. Tarjottuun ja käytettyyn autonomiaan, ohitettuun päätöksenteon kuvaukseen ja epäselvään autonomiaan sekä evättyyn tai kyseenalaistettuun autonomiaan. Tarjotun ja käytetyn autonomian alaluokassa naiset kuvasivat vapaata, vapaaehtoista ja aktiivisesti tehtyä päätöstään. Autonomian kuvausten tarkempi tarkastelu kuitenkin osoitti vaihtelua tietoon perustuvan päätöksenteon kriteerien täyttymisessä, erityisesti päätöksen perustaksi annetussa tiedossa sekä siinä, kuinka neutraalisti tai ohjailevasti päätöksentekomahdollisuutta naisille tarjottiin. Ohitetun päätöksenteon kuvauksen ja epäselvän autonomian alaluokassa päätös sikiötutkimuksiin osallistumisesta ohitettiin ikään kuin “itsestään selvyytenä”, asiana, jota ei tarvinnut sen kummemmin perustella. Tämä herättää kysymyksen, ymmärsivätkö naiset tutkimuksiin osallistumisen vapaaehtoiseen ja valinnaisen luonteen. Evätyn tai kyseenalaistetun autonomian alaluokkaa yhdisti naisen tai vanhempien päätöksentekijän roolin aktiivinen kyseenalaistaminen, jopa evääminen, terveydenhuollon ammattilaisten toimesta. Naisten kertomuksista nousi esiin myös useita päätöksentekotilannetta kehystäviä taustatekijöitä, joilla voitiin nähdä olevan vaikutusta naisten päätöksenteon autonomiaan. Tällaisia taustatekijöitä olivat naisten sikiötutkimusprosessin aikana kokemat tunteet, sikiötutkimusprosessille ominainen kiireen ja epävarmuuden ilmapiiri sekä päätöksenteon sosiaalinen ja yhteiskunnallinen konteksti. Maisterintutkielman tuloksissa kuvataan lisäksi naisten sikiötutkimuksia koskeville päätöksilleen antamia perusteluita, ja päätöksentekoon liittyviä pohdintoja. Naisten kertomuksissaan esittämät pohdinnat ja perustelut olivat samankaltaisia, kuin aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa on esitetty. Maisterintutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että sosiaalityön asiantuntemuksen hyödyntämiselle olisi tarvetta osana sikiötutkimusprosessin yhteydessä naisille ja perheille tarjottavaa tukea. Sosiaalityön yhteiskunnallinen ja sosiaalinen teoriaperusta, teoreettinen näkemys ihmisestä ympäristössään, tunteisiin liittyvä ja eettinen osaaminen, palvelujärjestelmiin liittyvä osaaminen sekä yksilön itsemääräämisoikeutta kunnioittava arvopohja antavat sosiaalityöntekijöille hyvät valmiudet tarjota sikiötutkimusprosessin yhteydessä naisille tukea, joka edistää heidän autonomian mahdollisuuksiaan.

Tutkimus tarkastelee, miten nuorten väkivaltarikoksista on uutisoitu suomalaisessa iltapäivälehdessä vuosina 2012–2019. Tutkielma on deskriptiivinen, eli kuvaileva, kriminologinen perustutkimus. Sen tavoitteena on selvittää, miten nuorten väkivallan uutisointi on kehittynyt ajallisesti niin määrän kuin laadullisten piirteiden osalta. Väkivaltauutisoinnin kehitystä verrataan poliisille ilmoitetun väkivaltarikollisuuden kehitykseen. Tutkielmassa tarkastellaan myös, millaisia ideaalityyppisiä kuvauksia nuorista rikoksentekijöistä ja uhreista esiintyy henkirikosuutisissa. Tutkielman aineistona ovat vuosina 2012, 2016 ja 2019 Iltasanomissa julkaistut väkivaltauutiset, joissa rikoksentekijä tai uhri on nuori henkilö. Aineiston analyysissa käytettiin määrällistä sisällön erittelyä ja laadullista sisällönanalyysia. Sisällön erittelyssä tarkasteltiin väkivallan teonpiirrettä, rikoksen tapahtumapaikkaa, rikoksentekijän ja uhrin sukupuolta, kuvien käyttöä ja emotionaalista sanastoa. Laadullisessa teoriaohjaavassa sisällönanalyysissa luokiteltiin henkirikosuutisissa esiintyviä rikoksentekijän ja uhrin kuvauksia ideaalityyppien mukaan. Tulosten perusteella nuoriin rikoksentekijöihin liittyvä väkivaltauutisointi on vähentynyt vuosien 2012– 2019 välisenä aikana samanaikaisesti poliisin tietoon tulleen rikollisuuden kanssa. Muutos on ollut erityisen voimakasta henkirikosuutisoinnin kohdalla. Poikkeuksena yleisestä kehityksestä ovat raiskausrikokset, joiden määrä on kasvanut sekä väkivaltauutisoinnissa että poliisin kontrollitilastoissa. Nuoria rikoksen uhreja kuvaavien väkivaltauutisten määrä on puolestaan pysynyt melko vakaana vuosien 2012–2019 välisenä aikana. Emotionaaliset sisällöt eivät myöskään lisääntyneet tarkastelujakson aikana. Ideaaliuhria uutisissa kuvaa heikkous, kunnollisuus ja ansaitsemattomuus. Henkirikosuutisista erottuu kolme rikoksentekijän ideaalityyppistä kuvausta: suunnitelmallinen rikollinen, impulsiivinen raivostuja ja tavallinen nuori. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että nuoriin liittyvä väkivaltauutisointi korostaa henkirikosten osuutta väkivallasta. Tulokset ovat tältä osin yhteneväisiä aiemman tutkimuksen kanssa. Tutkimuksen tulosten perusteella vaikuttaa, että eri vuosina uutisoinnin kokonaismäärää selittävät väkivallan teonpiirteiden laadulliset muutokset, erityisesti tiettyjen henkirikostyyppien väheneminen. Tutkimuksen havainnot ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä, koska median rikosuutisoinnin on havaittu olevan yhteydessä rikospelkoon, turvattomuuden kokemukseen, välttämiskäyttäytymiseen ja sosiaalisen luottamuksen kokemuksiin.