Browsing by Title

Tutkielmani käsittelee hylättyjen rakennusten käyttöä paikkasidonnaisessa taiteessa. Tutkin, miten hylätty rakennus sijaintipaikkana vaikuttaa teokseen ja miten hylättyä rakennusta materiaalinaan käyttävä teos vaikuttaa ympäristöönsä. Tarkastelen tutkimuskysymyksiä ensin teoreettisella tasolla ja sitten kolmen teosesimerkin kautta. Teosesimerkkeinä käytän Jem Finerin teosta Longplayer, Roger Hiornsin teosta Seizure ja IC-98:n teosta Khronoksen talo. Teosesimerkkieni rakennukset eroavat arkkitehtuuriltaan, historialtaan ja ympäristöltään toisistaan. Niiden autioitumiseen ja myöhempään taidekäyttöön johtaneita prosesseja tarkastelen kaupunki- ja aluehistoriaa koskevaa aineistoa hyödyntäen. Teosten tutkimiseen käytän aineistona taiteilijoilta aiemmin julkaistuja haastatteluja sekä teosten tuotantoa koskevaa aiempaa tutkimusta. Analysoin teoksia ja niiden sijaintipaikkoja myös omien havaintojeni kautta. Vähäarvoisina tai tarpeettomina pidettyjen rakennusten ottamista taide- ja kulttuurikäyttöön, esimerkiksi galleriatiloiksi, on aiemmin tutkittu. Se määrittyy osaksi alueiden gentrifikaation prosessia. Hylättyjä rakennuksia käyttävää paikkasidonnaista taidetta ei kuitenkaan ole tutkittu omana ilmiönään. Tutkielmassani pyrin luomaan lähtökohtia tätä ilmiötä koskevalle tutkimukselle. Tarkastelemilleni teoksille yhteisiä piirteitä ovat ajallinen jatkuvuus, rakennusten teoksiin tuomat historian jäljet sekä teosten tuottama ihmisten ja ihmisryhmien tilasta pois sulkeminen. Muutoksen ja väliaikaisuuden teemat ovat olennaisesti läsnä hylättyjä rakennuksia käyttävissä paikkasidonnaisissa taideteoksissa. Tarkastelemieni teosten perusteella on havaittavissa, että hylätyn rakennuksen käyttäminen paikkasidonnaisen taideteoksen materiaalina voi samaan aikaan sekä nojata pyrkimyksiin nostaa alueen arvoa että olla niiden kanssa ristiriidassa. Kaikkia tutkielmassa tarkastelemiani teoksia on koskenut keskustelu siitä, kuinka kauan ja millä tavoin teosten on mahdollista pysyä olemassa ja missä määrin teokset voivat muuttua ajan kuluessa. Teosten materiaalina toimivien rakennusten autioituminen liittyi laajempiin muutoksiin, joissa rakennusten arvo jäi tai jätettiin vähäiseksi. Sen myötä niiden säilymistä pidettiin merkityksettömänä tai mahdollisesti epätoivottavana. Hylätyn rakennuksen tai pihapiirin ottaminen paikkasidonnaisen taideteoksen käyttöön teki kuitenkin paikasta merkityksellisemmän, mikä taas johti pyrkimyksiin säilyttää se. Koska ajankulun merkit, kuten rappeutuminen, ovat välttämätön osa hylättyä rakennusta käyttävää teosta, tarkastelemiini teoksiin muodostui pysyvyyden ja väliaikaisuuden välinen jännite.

Aistinjärjestelmät ovat eliöiden selviytymisen kannalta on elintärkeitä, sillä ne mahdollistavat reagoimisen ympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Aistinjärjestelmät välittävät jatkuvasti informaatiota muuttuvasta ympäristöstä keskushermostoon. Vedessä aistinjärjestelmiin kulkeutuvat viestit välittyvät eri tavalla kuin ilmassa. Hylkeillä, jotka elävät suurimmaksi osaksi vedessä on havaittu useita rakenteellisia eroja aistinjärjestelmissä maanisäkkäisiin verrattuna. Rakenteellisten erojen arvellaan olevan seurausta hylkeiden elinympäristöstä, josta merkittävissä osassa on vesi. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään yleisesti eri aistinjärjestelmien anatomiaan sekä kuvaillaan hylkeiden erityispiirteitä näissä rakenteissa. Kirjallisuuskatsauksessa keskitytään tarkemmin hylkeiden elinympäristön kannalta merkittävimpiin aisteihin, joita ovat kuulo- ja näköaisti sekä ihon aistit. Kirjallisuuskatsauksessa on kuvailtu merkittävimpiä eroja hylkeiden aistinjärjestelmien anatomiassa verrattuna maanisäkkäisiin sekä muihin eväjalkaislajeihin. Tutkielmassa on myös pyritty selvittämään mahdollisia syitä anatomisten poikkeavuuksien taustalla. Kuulo- ja tuntoaisti ovat hylkeille yhtä merkittäviä kuin näköaisti maanisäkkäille. Kuulo- sekä tuntoaistin merkitys kuitenkin korostuu sameammassa ja syvässä vedessä, missä näköaistin käyttö on rajoittuneempaa. Tutkielmassa havaittiin eroja kuuloaistinjärjestelmän anatomiassa maanisäkkäiden ja hylkeiden välillä erityisesti välikorvan rakenteissa. Hylkeiden välikorvassa sijaitsevat kuuloluut sekä tärykalvo ovat suuremmat verrattuna maanisäkkäiden vastaaviin rakenteisiin. Lisäksi hylkeiden välikorvassa on onteloita, joiden on arveltu liittyvän paineentasaukseen hylkeen sukeltaessa syvällä vedessä. Hylkeiden korvanrakenteet mahdollistavat hylkeille kuuloaistin optimoimisen erityisesti vedessä. Kuuloaistin lisäksi myös tuntoaistin merkitys hylkeillä korostuu ympäristössä, jossa näkyvyys on heikko. Hylkeillä havaittiinkin kirjallisuuskatsauksessa eroja erityisesti naaman alueella sijaitsevien viiksikarvojen rakenteessa ja sijainnissa verrattuna maanisäkkäiden vastaaviin rakenteisiin. Hylkeiden viiksikarvojen hermotuksen havaittiin olevan moninkertainen verrattuna maanisäkkäiden viiksikarvoihin. Useimmille maanisäkkäille näköaisti on kaikista aisteista merkittävin, mutta hylkeille sen merkitys ei kuitenkaan ole niin hallitseva. Tutkielmassa havaittiin, että hylkeiden näköaisti on sopeutunut paremmin vedessä elämiseen, jossa silmään tulevan valon määrä on huomattavasti vähäisempi ja valon taittuminen silmän rajapinnassa olematonta. Silmän rakenteen sopeutuessa erityisesti veden ominaisuuksiin ei sen toimivuus ole optimaalinen maalla.

Huumausaineiksi Suomessa määriteltyjen psykedeelien, kuten LSD:n ja psilosybiinisienten, käyttöä mielenterveysongelmien ja addiktioiden kliinisessä hoidossa on tutkittu viime vuosina runsaasti. Lupaavat tutkimustulokset ja niistä julkaistut uutiset ovat avanneet julkiseen keskusteluun uudenlaisen diskurssin, jossa psykedeelit näyttäytyvät pikemminkin lääkkeinä kuin päihteinä. Samalla psykedeelien käyttö myös tutkimusolosuhteiden ulkopuolella on yleistynyt. Sosiaalitieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että yksilöt jäsentävät tällaista psykedeelien käyttöä usein aineiden terapeuttisia ja kognitiivisia vaikutuksia korostaen. Käsittelen tässä maisterintutkielmassa psykedeelien käyttöä sekä siihen liittyvää itsekehittämisen ja -hoitamisen eetosta suomalaisen keskiluokan piirissä. Olen kiinnostunut kulttuurisesti rakentuneista rajanvedoista huumaus- ja lääkeaineiden välillä, sekä siitä, miten yhteiskuntaan tiiviisti integroituneet yksilöt perustelevat laittomiksi määriteltyjen substanssien käyttöään. Huumausaineiden käytön jäsentelyssä perinteisesti käytettävien ongelmakäytön ja viihdekäytön käsitteiden sijaan tarkastelen aineistossani esiintyvää psykedeelien käyttöä hyötykäytön näkökulmasta. Sovellan aineistoon teoriaohjaavaa diskurssianalyysia, johon ammennan Michel Foucault’n valtateorioista ja niihin sidoksissa olevasta terapeuttisen vallan ajatuksesta. Keräsin tutkielmani aineiston haastattelemalla seitsemää psykedeelejä käyttänyttä, kouluttautuneeseen keskiluokkaan kuuluvaa suomalaista. Aineistoni tukee aikaisempaa psykedeelitutkimusta monella tapaa. Haastateltavani perustelivat psykedeelien käyttöään tutkimuksista tutuilla, pitkälti terapeuttisia hyötyjä painottavilla puheenvuoroilla. Psykedeelit liitettiin aineistossani niin mielenterveysongelmien itsehoitoon kuin päihde- ja parisuhdeongelmien selvittämiseen. Aineistossani korostui myös eräänlainen psykedeelien normalisointipuhe, jossa käyttö yhdistettiin ensisijaisesti itsestään huolehtimiseen ja terveellisiin elämäntapoihin. Psykedeelien hallussapito ja käyttö on useimmissa maissa, myös Suomessa, yhä rikolliseksi säädettyä ja raskaasti sanktioitua. Psykedeelien laittomuudesta osin kumpuavat tabut ja stigmat näyttävät aineistoni perusteella yhtäältä eristävän psykedeelien käyttäjiä ei-käyttäjistä, toisaalta ohjaavan heitä tietynlaiseen poliittisuuteen ja sitä myöten kohti voimaantumisen kokemuksia. Aineistoni ja teoreettisen viitekehykseni vuoropuhelusta syntyi terapeuttisen vallan jännitteisyyttä alleviivaava synteesi, jossa keskiluokkainen psykedeelien käyttö näyttäytyy yhtäaikaisesti yhteiskunnan normistoa mukailevana itsehoitona ja normistosta irtiottoja tekevänä vastarinnan keinona.

Tutkielmani aiheena on hyödyntämiskielto erityisesti lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa oikeudenkäynneissä. Ensimmäinen tavoitteeni on näyttää, että tietyissä todistelutilanteissa hyödyntämiskielto on välttämätön ja ainoa keino turvata oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus. Todistetta rasittaa tällöin korjaamiskelvoton virhe, jonka taustalla on yleensä viranomaisen laiminlyönti. Toinen tavoitteeni on osoittaa, että hyödyntämiskieltoa ei tarvita, jos rikosmenettely itsessään on kokonaisuutena oikeudenmukainen. Oikeudenmukaisuuden pitää olla itseisarvo, mutta se ei saa estää rikosvastuun toteuttamista. Hyödyntämiskielto on vasta viimeinen keino välttää epäoikeudenmukainen oikeudenkäynti. Osoitan toisaalta myös, että hyödyntämiskiellot eivät ole pitkäaikaisesta vastustuksesta huolimatta oikeusjärjestelmäämme sopimattomia. Seksuaalirikoksia käsittelevät oikeudenkäynnit ovat jo lähtökohtaisesti arkaluontoisia, mikä vaikuttaa oikeudenkäynnin luonteeseen. Arkaluontoisuus korostuu entisestään, kun uhri on lapsi. Asetelma vaikuttaa olennaisesti myös todisteluun. Kun oikeudenkäynnin asianomistaja on lapsi, voidaan lapsen edun vuoksi poiketa tavanomaisista menettelytavoista. Lasta ei pakoteta esimerkiksi kohtaamaan syytettyä oikeudenkäynnissä, koska se on tarpeeton koettelemus ja usein lapselle haitallista. Henkilökohtaisen kuulemisen sijaan lapsen kertomus voidaan tallentaa ennen oikeudenkäyntiä esitutkintavaiheessa. Tällöin on syytetylle kuitenkin varattava tilaisuus esittää lapselle kysymyksiä. Lapsen kertomus on usein merkittävin ja jopa ainoa todiste syytettyä vastaan, minkä vuoksi syytetyllä on oltava kunnollinen mahdollisuus puolustautua. Oikeudenkäynnissä on siis tasapainotettava keskenään vastakkaiset intressit eli syytetyn oikeusturva ja hänen oikeutensa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sekä rikosvastuun toteuttaminen ja pyrkimys suojella lasta menettelyn aiheuttamilta haitoilta. Käsittelemissäni oikeustapauksissa hyödyntämiskielto liittyy olennaisesti oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuusvaatimuksiin, jotka saavat sisältönsä suurelta osin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Menettelyjen puutteet ovat koskeneet lähinnä kuulemis- eli kontradiktorista periaatetta ja erityisesti siihen sisältyvää syytetyn vastakuulusteluoikeutta. Kuulemisperiaatteen kannalta keskeisimpiä vaatimuksia käsiteltävissä tapauksissa on, että syytetyllä on asianmukainen mahdollisuus esittää lapselle kysymyksiä. Jos kuulemisperiaatetta ei ole noudatettu ja esitutkintatallenne on pääasiallinen tai ratkaiseva todiste, tallenteen esittäminen loukkaa syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Epäoikeudenmukaisuus korjaantuu, kun kuulemisperiaatteen vastainen todiste asetetaan hyödyntämiskieltoon. Hyödyntämiskielto on moniulotteinen käsite. Sillä on sekä prosessiteknisiä että yhteiskunnallisia tehtäviä. Valotan aluksi hyödyntämiskiellon teoreettista taustaa, perusteita sen käytölle sekä sen haittoja ja hyötyjä. Sen jälkeen avaan hyödyntämiskiellon suhdetta oikeudenmukaisuuteen ja esittelen, miten hyödyntämiskieltoa sovelletaan oikeuskäytännössä. Aineistona olen käyttänyt pääasiallisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä ja Suomen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Varsinkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö on vaikuttanut laajasti sekä Suomen lainsäädäntöön että oikeustilaan. En käsittele syyllisyyskysymyksiä enkä tuomioiden aineellisen oikeuden mukaisuutta lainkaan. Tutkielmani keskiössä on suomalaisten oikeudenkäyntien oikeudenmukaisuus todistelun näkökulmasta. Oikeustapausten perusteella selvitän, millaista todistelun tulisi oikeudenkäynnissä vähintäänkin olla, miten todistelun oikeudenmukaisuus on Suomessa toteutunut ja millaisia puutteita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat Suomen oikeusjärjestelmässä paljastaneet. Tutkielmassa käsitellään myös rikosmenettelyä yleisesti, sillä hyödyntämiskieltoon liittyy olennaisesti keskustelu rikosmenettelyssä noudatettavista periaatteista. Esittelen aineellisen totuuden periaatteen ja vapaan todistusteorian, jotka ovat vaikuttaneet paljon hyödyntämiskiellon asemaan Suomen oikeusjärjestelmässä. Lyhyesti tarkastelen myös rikosmenettelyn erityispiirteitä silloin, kun asianomistaja on lapsi. Todistelussa on otettava huomioon esimerkiksi lapseen liittyvät todistajanpsykologiset seikat.

Tutkimuksessa käsitellään hyödyntämiskieltoa, oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja hyödyntämiskiellon yleissäännöksen (OK 17:25.3) soveltamista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin valossa. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi, käsittäen sekä käytännöllisen että teoreettisen lainopin. Tutkimuskohteena ollut voimassa oleva oikeus ja tutkimusaineistona käytetään oikeuslähteitä, joista merkittävimmässä asemassa ovat oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntö. Hyödyntämiskielto on ulkomaisen oikeustieteen piirissä syntynyt käsite, joka tuli osaksi voimassa olevaa kotimaista oikeut-ta ensin prosessioikeudellisen tutkimuksen ja sittemmin oikeuskäytännön kautta. Hyödyntämiskieltoa alettiin säännellä laissa vasta vuonna 2016 voimaan tulleen todistelu-uudistuksen myötä. Hyödyntämiskielto muodostaa muiden oikeudellis-ten todistelunrajoitteiden tapaan poikkeuksen vapaasta todistusteoriasta. Hyödyntämisharkinnassa vallitsee usein tai jännite yhtäältä aineellisen totuuden selvittämisen ja aineellisen oikeuden toteutumisen sekä toisaalta prosessuaalisen oikeudenmu-kaisuuden välillä. Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ei ole prima facie alisteinen aineelliselle oikeudelle, eikä oikeusjär-jestys salli aineellisen totuuden selvittämistä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka prosessi on perinteisesti nähty välineenä jonkin tai joidenkin tavoitteiden toteuttamiseen, prosessilla on myös itseis-arvoista merkitystä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti muodostuu useista osatekijöistä, eikä vaikeatulkintaisena pidettä-vän EIS 6 artiklan sisältöä voi tuntea ilman EIT:n oikeuskäytäntöön perehtymistä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei ole staattinen, vaan dynaaminen käsite, jonka sisältö on muovautunut EIT:n oikeuskäytännössä vuosien saatossa. Hyödyntämiskiellon yleissäännös on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeuksellisesti, ja säännöksen soveltaminen on sidottu EIS 6 artiklassa tarkoitettuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämä lainsäätäjän tarkoitus on melko laajasti omaksuttu oikeuskäytännössä. Säännöksen soveltamisen edellytykseksi asetettu todisteen hankkimistavan lainvastaisuus sen sijaan on osoittautunut jokseenkin epäselväksi kriteeriksi. EIT:n oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että tulkintalinja koskien todisteluun liittyviä oikeudenloukkauksia suhteessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut jonkin verran joustavammaksi. EIT:n oikeuskäytännön perusteella ratkaisevaa on oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus kokonaisuutena, jolloin yksittäis-ten oikeudenloukkausten itsenäinen merkitys vastaavasti vähenee. Joustavuuden lisääntyminen on aiheuttanut jonkin ver-ran oikeusvarmuuden heikentymistä, mikä puolestaan vaikeuttaa EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä OK 17:25.3:n ja muiden kansallisen lain säännösten tulkintaohjeina. Toisaalta EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä puoltaa se, että EIT:n käyttämät kriteerit arvioitaessa oikeudenloukkauksen vaikutuksia suhteessa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen ovat suurelta osin yhtenevät OK 17:25.3:n soveltamiskriteerien kanssa.

Opinnäytetyössä tarkastellaan Helsingin kaupungin Rakennusvirastossa ja Sosiaalivirastossa työskentelevien lähiesimiesten (esimiehet, joiden alaisilla ei ole alaisia; Leppänen, 2002) asennoitumista tulos- ja kehityskeskusteluihin. Tulos- ja kehityskeskustelulla opinnäytetyössä tarkoitetaan esimiehen ja hänen alaisensa välistä luottamuksellista keskustelua, joka käydään säännöllisesti vähintään kerran vuodessa etukäteen sovittuna ajankohtana ja jossa käsitellään menneen kauden arviointi, tulevan kauden tavoitteet sekä työntekijän kehittymistarpeet. (sovellettu Kaartinen ym., 2001.) Keskustelujen taustalta on tunnistettavissa useampia henkilöstöjohtamisen teoreettisia malleja, jotka voidaan jaotella työn suoriutumisen arviointia ja työssä kehittymisen näkökulmaa painottaviin malleihin. Opinnäytetyössä luodaan yleiskatsaus erilaisiin malleihin painottaen niiden mallien esittelyä, joiden voidaan nähdä liittyvän Helsingin kaupungin tulos- ja kehityskeskustelukäytäntöön. Tulos- ja kehityskeskustelukirjallisuudessa korostetaan esimiesten keskeistä asemaa keskustelujen toteuttamisen ja niistä saatavan annin kannalta (Elo, 1997; Juuti & Vuorela, 2002). Opinnäytetyön tavoitteena onkin selvittää, kuinka lähiesimiestehtävissä toimivat henkilöt asennoituvat tulos- ja kehityskeskusteluihin yhtenä henkilöstöjohtamisen työvälineenä ja millaisiin asioihin asennoituminen liittyy. Lähiesimiesten asenteita tarkastellaan argumentatiivisina ja sosiaalisina ilmiöinä ja tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on retorinen asenneteoria (Billig, 1987/1996) sekä sosiaalista korostava relationaalinen sosiaalipsykologia (Bateson, 1972; Goffman, 1974; Israel, 1979). Asennoitumista tarkastellaan laadullisen asennetutkimuksen menetelmällä (Vesala & Rantanen, 1999, 2005) tuotetun ja analysoidun aineistonäytteen kautta, joka koostuu 14:n lähiesimiestehtävässä toimivan henkilön yksilöhaastatteluin tuotetusta argumentatiivisesta puheaineistosta. Aineiston analyysin perusteella lähiesimiesten suhtautuminen muodostuu yksilöllisesti koettujen hyötyjen, työyhteisön kontekstin ja toimija-asemien suhteiden sekä nykyajan työelämähaasteiden muodostamassa arvottamisen kehikossa. Pääosin haastateltavat suhtautuvat tulos- ja kehityskeskusteluihin myönteisesti. Myönteisen suhtautumisen nähdään joko kuuluvan lähiesimiehen toimija-asemaan, jolloin suhtautuminen on normatiivista tai myönteisyys liitetään itselle koituviin hyötyihin, jolloin suhtautuminen on pragmaattista. Kielteisempi suhtautuminen liittyy keskusteluiden toteuttamiseen viraston taholta ohjatussa toimintakulttuurissa tai kielteisyys liittyy kokemukseen keskusteluiden yksipuolisesta toteuttamisesta työntekijöiden passiivisuuden takia. Tulos- ja kehityskeskustelujen keskeisimmät kehittämisen kohteet aineiston analyysin perusteella liittyvät lähiesimiestyötä tekevien henkilöiden vaikutusmahdollisuuksien edistämiseen sekä toimintakontekstin piirteiden huomioimiseen tulos- ja kehityskeskustelujen toteuttamisessa. Myös ikääntyvien työntekijöiden sekä määräaikaisessa työsuhteessa olevien henkilöiden kanssa tulos- ja kehityskeskustelujen toteuttamisesta olisi tarpeellista tehdä jatkoselvitystä. Keskeisimmät lähdeteokset: retorisesta asenneteoriasta Michael Billigin (1987/1996) Arguing and thinking: a rhetorical approach to social psychology; laadullisesta asennetutkimuksesta Kari Vesalan ja Teemu Rantasen (2005) Laadullinen asennetutkimus: lähtökohtia, periaatteita, mahdollisuuksia, henkilöstöjohtamisesta Riitta Viitalan (2004) Henkilöstöjohtaminen sekä tulos- ja kehityskeskusteluista esimiestyössä Pauli Juutin ja Antti Vuorelan (2002) Johtaminen ja työyhteisön hyvinvointi.

Suomi hyväksyi kasvatetut hyönteiset elintarvikkeeksi syyskuussa 2017 kuudentena valtiona Euroopassa. Lisäksi hyönteisproteiinin käyttö rehuna sallittiin vesiviljelyeläimille 1.7.2017 alkaen. Tätä aiemmin hyönteisperäistä proteiinia on saanut myydä vain turkiseläimille ja lemmikeille. Elintarviketuotantoeläinten kohdalla vain elävien hyönteisten syöttäminen on sallittua, eikä märehtijöille rehuhyönteisiä saa käyttää lainkaan. Hyönteisten käyttö ruokana ja rehuna onkin herättänyt maailmanlaajuista kiinnostusta vaihtoehtoisena proteiininlähteenä nykyisen ruoka- ja rehuproteiinin tuotannon ollessa muun muassa kallista ja ympäristöä kuormittavaa. Suomen ja Euroopan yhteinen lainsäädäntö rehu- ja ruokahyönteisistä on edelleen keskeneräistä. Myös hyönteisten käyttöön liittyvät riskit ovat vielä osin tuntemattomia. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kuvata ruoka- ja rehuhyönteisten kasvatukseen liittyviä biologisia riskejä hyönteistuotantoketjussa, ajankohtaisia tutkimustuloksia riskienhallinnasta sekä riskeihin liittyviä tietoaukkoja, jotka tarvitsisivat lisätutkimusta. Lisäksi tavoitteena oli käsitellä hyönteisten hyvinvointikysymyksiä ja niiden terveydenhuoltoa alkutuotannossa. Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran ylläpitämä lista sallituista rehu- ja ruokahyönteislajeista on keskeneräinen. Elintarvikkeena hyväksyttyjä lajeja ovat esimerkiksi kotisirkka (Acheta domesticus), trooppinen kotisirkka (Gryllodes sigillatus) ja jauhomato (Tenebrio molitor). Rehukäytössä sallittuja ovat esimerkiksi huonekärpäsen (Musca domestica) ja mustasotilaskärpäsen (Hermetia illucens) toukkamuodot, jauhomato ja buffalomato (Alphitobius diaperinus). Nykytietämys kasvatettujen ruoka- ja rehuhyönteisten riskeistä rajautuu yksittäisiin tutkimuksiin ja Euroopan Elintarviketurvallisuusvirasto EFSA:n vuonna 2015 tekemään riskinarvioon. Tärkeimpiä biologisia riskejä ovat bakteerit mikrobilääkeresistentit bakteerikannat mukaan lukien, virukset, loiset, sienet, prionit ja allergeenit. Lisäksi hyönteiskasvattamossa voi olla hygienia- ja tautiriskin aiheuttavia tuholaisia. Uusia riskejä havaitaan mahdollisesti vielä tiedon karttuessa lisää. Hyönteisten jatkoprosessointi vähentää biologisten riskien mahdollisuutta. Erityisesti kuumennus vähentää selkeästi hyönteisten mikrobikuormaa. Kuumennuksen ja esimerkiksi kuivaamisen ja pakastamisen tehokkuudesta hyönteisraaka-aineen riskien hallinnassa ei ole vielä tarpeeksi tutkittua näyttöä. Hyönteisten hyvinvointi kasvatusolosuhteissa perustuu niiden lajityypillisen käyttäytymisen tuntemiseen. Koska on epävarmaa, kokevatko hyönteiset kipua, sitä tulisi välttää. Hyönteistuotantoketjuun, hyönteisten hyvinvointiin ja niiden tautientorjuntaan liittyvä lainsäädäntö tarvitsee tuekseen lisää tutkimustietoa. Lisätutkimusta tarvitaan esimerkiksi kasvatettavien hyönteisten lajityypillisistä tarpeista, hyönteisten rehuun, kasvatukseen ja jatkokäsittelyyn liittyvistä riskeistä sekä riskienhallinnassa käytettävien jatkoprosessointimenetelmien tehokkuudesta. Markkinoille tulevien hyönteistuotteiden riskien vaihtelevuus tuotekohtaisesti on myös otettava riskienhallinnassa huomioon. Tutkimuksen lisäksi Suomessa on tarvetta eläinlääkärien ja terveystarkastajien lisäkoulutukselle uuden tuotantomuodon valvonnassa.

The crops, pollinator species and the agricultural conditions in the Northern agricultural district differ from those in most other areas. For example, in Finland the importance of insect pollination hasn't been researched very broadly. The oil plant widely cultivated in Finland, turnip rape (Brassica rapa subsp. Oleifera) has been discovered to benefit from insect pollination. The aim of this study is to examine whether the yield is different with turnip rapes where insect pollination is free or prevented, and how pollinator species and the number of flower visits affect the turnip rape yield. The study was mainly conducted in July 2017 on field parcels in Uusimaa. In the turnip rape fields, different pollinators and their visits in turnip rape flowers were monitored. To prevent insect pollination, the turnip rapes were covered with gauze bags before flowering began so that several plants came into one bag. This allowed cross-pollination. The total number of flower visits by pollinators was linked to the number of racemes and seeds of the plant: insect pollination decreased the number of racemes and increased the number of seeds per plant. The honeybees and hoverflies were a major group of pollinators explaining the turnip rape yield. Openly pollinated turnip rapes contained fewer racemes and more siliques and seeds per silique than enclosed plants. In addition, the weight of the seeds was higher In this study, it was discovered that there are differences between diverse pollinator species groups when it comes to pollination efficiency. It is still not clear how exactly the diversity of pollinator species affects pollination. Several studies show that after a certain threshold, flower visits by honey bees no more have an increasing effect on crop yields. Thus, other pollinators are also needed for optimal pollination. This study especially highlighted the significance of wild pollinators in pollinating crop plants. There seems to be demand for long-term monitoring of the pollination efficiency of different pollinator groups in the northern agricultural region

Maapallon väkiluvun kasvu lisää ruoantuotannon tarvetta ja lisääntyvä eläinperäisten ravintoaineiden kulutus tarkoittaa myös lisääntyvää rehun tarvetta. Maapallon rajallisten luonnonvarojen vuoksi tuotantoeläinten ruokintaan tarvitaan rehulähteitä, joiden ympäristövaikutukset ovat nykyistä pienempiä. Munintakanojen ruokinnassa hyönteisrehua on tutkittu potentiaalisena korvikkeena muille tällä hetkellä saatavilla oleville proteiinirehuille. Hyönteiset ovat proteiinipitoisia ja niiden aminohappokoostumus vastaa varsin hyvin kanojen tarpeita. Etenkin Hermetia illucens -toukista valmistettu rehu vaikuttaa lupaavalta vaihtoehdolta korvaamaan täysin tai ainakin osittain nykyisin yleisesti käytettyjä soija- ja kalajauhorehuja. Ruokintakokeissa H. illucens -toukkarehulla on korvattu muita proteiinirehuja ilman haitallisia vaikutuksia munintakanojen tuotantotuloksiin, kananmunien laatuun tai lintujen hyvinvointiin. Hyönteisrehu näyttäisi edistävän kanojen terveyttä, minkä arvellaan johtuvan hyönteisten sisältämästä kitiinistä. H. illucens -toukkien ravintoainekoostumus vaihtelee niiden syömästä ravinnosta riippuen. Toukkien proteiinipitoisuus on noin 31–46 % kuiva-aineesta ja poistamalla ylimääräistä rasvaa pitoisuus nousee jopa 65,5 %:iin. Toukat sisältävät lisäksi runsaasti munintakanoille tärkeää kalsiumia. Hyönteisrehun soveltuvuutta arvioitaessa tulee huomioida myös siihen liittyvät biologiset ja kemialliset riskit. Hyönteisten omat taudinaiheuttajat ovat harmittomia selkärankaisille, mutta hyönteiset voivat toimia selkärankaisille haitallisten mikrobien välittäjinä. Kemiallisia riskejä aiheuttavat raskasmetallien, toksiinien, lääkeaineiden ja muiden kemikaalien kertyminen hyönteisiin. Tärkeimpiä riskeihin vaikuttavia tekijöitä ovat kasvatettava hyönteislaji, hyönteisten keräysvaihe ja ravinto, tuotantoympäristö sekä hyönteisraaka-aineen käsittelymenetelmät. Näistä suurin merkitys on hyönteisten syömällä ravinnolla. Hyönteistuotannon haasteita ovat vakiintuneiden käytäntöjen ja automatisoinnin puute, runsas käsityön määrä, tuotannon pienimuotoisuus sekä korkeat yksikkötuotannon kustannukset. Ollakseen kilpailukykyinen vaihtoehto muille siipikarjan proteiinirehuille tulee hyönteisrehun hintatasoa saada nykyistä alemmaksi. Vieraslajeja kasvatettaessa hyönteisten karkaaminen voi puolestaan uhata luonnon ekosysteemejä. Hyönteiset ovat tehokkaita rehunkäyttäjiä ja niiden kasvatus on ekologisempaa kuin maanviljelys. Useat hyönteiset kykenevät hyödyntämään erilaisia ravintolähteitä varsin monipuolisesti ja hyönteisten ravintona on mahdollista hyödyntää elintarviketuotannon sivuvirtoja, kuten kasvien kuorijätteitä, mikä tukee kiertotaloutta ja kestävää kehitystä. Kasvatettavien hyönteisten ravintona käytetään tällä hetkellä pääasiassa viljaraaka-aineita, jotka kelpaisivat muidenkin tuotantoeläinten tai ihmisten ravinnoksi, ja ruokinnan kestävyyttä voitaisiin parantaa käyttämällä hyväksi elintarviketeollisuuden sivuvirtoja. Tuontisoijan korvaaminen kotimaisesti tuotetulla hyönteisrehulla lisäisi myös Suomen proteiiniomavaraisuutta.

Organizations invest a lot of resources in personnel training and therefore it is important that these training programs are effective. A comprehensive evaluation is however needed in order to gain understanding of how training achieves its objectives and contributes to human resources development. Inspired by this need, it became the purpose of this study to comprehensively evaluate the effectiveness of a certain personnel training. The aim was to examine how effective the training is based on the participants’ reactions, learning and training transfer readiness. These three elements arose from the theory background of training effectiveness and the Kirkpatrick’s four levels of evaluation-model, which was chosen to form the framework for effectiveness evaluation. Also Pineda’s ideas on the pedagogical consistency of training were included in the theoretical framework of the study. This study was a mixed methods case study. The data was collected from the intervention- and control group as a two-time repeated measure. In between the measures, the intervention group participated in the training and the control group worked normally. There were 27 participants, from which 17 participated in the intervention group and 10 in the control group. The data was collected using questionnaires and a knowledge test. For qualitative analysis abductive content analysis was used. The quantitative change in answers between measures was analysed with Wilcoxon’s signed mark test and related samples t-test. The answers of intervention and control group were compared by using Mann-Whitney’s u-test and the analysis of variance (ANOVA). The main result was that the studied training provoked desirable effects. In the intervention group, participants’ interest in the topic, experienced importance of topic and the experi-ence of knowing the basics improved significantly. Also the knowledge about the topic in-creased significantly. In the control group, no significant differences between measurement times were found. Overall the reactions to the training were mainly positive and participants felt that their learning process was quite well supported. In addition to positive results, areas of improvement were also found. These were the support on active processing of information, slowing down the pace and changing the way presentation material is used.