Browsing by Title

The aim of the study was to find out what kind of educational videos the members of the nearly 40,000-member Facebook group called “Alakoulun aarreaitta” shared from 1.3.-16.10.2020. The aim of the study was also to analyze how the criteria of the educational video developed by the author in his bachelor's thesis are implemented in these videos. Based on the shared recommendations, 44 videos published in 2004-2020 were selected as research material. The research method was qualitative content analysis, which used 3-4-level indicators modified from the guidelines of a good educational video. 80% of the videos in the research material were made for educational use. More than a third of the recommended videos were related to environmental education and covered a wide range of environmental and safety-related themes. More than a quarter of the videos provided stimuli for studying music and visual arts. Music, exercise and craft videos related to the spring annual celebrations were popular. The analysis showed that the criteria for a good educational video were only partially met in the research material. They performed best in terms of video duration, resolution, personality, and accessibility. Sound quality and background music posed the most challenges. Subtitling, interactivity, commentary, and humor were scarcely utilized in the videos. The author suggests that the use of educational videos in primary schools should be studied in more detail, a state-maintained educational video register should be established to help the discoverability of videos, and educational video authors should be offered training, for example in video format. The new and revised instructions for the authors of the educational videos are listed.

The objects of this study were short-term substitute teachers. Substitute teacher is a person who is called to school when the actual teacher is out. As a research theme a substitute teacher is quite rare. Also the literature on this topic is limited. There were two research problems: what the pupils expect from the substitute teacher and what is a good substitute teacher like? The research data was collected from a fifth grade class in a primary school at metropolitan area in spring 2015. The focus was in hearing the pupils because they have a legal right to be consulted in matters regarding themselves. The students are, in fact, the only ones who know what really happens when a substitute teacher leads a class. In addition data was compiled with the answers of the guardians of the students', their class teacher and the school's headmaster. Altogether 32 people were heard: 19 students, 11 parents, the class teacher and the school's headmaster. The data was collected with an open questionnaire: the children gave their answers in a paper form and adults in an electronic form. The data was analyzed by data-driven based content analysis method. The students' answers divided in 13 different content categories. Most of the perceptions were placed in the following content categories: atmosphere, the substitute teacher's personality, teaching and learning, subjects, teaching skills, substitute teachers bad behavior and maintaining order in the classroom. The results of the study were summarized in to "10 Commandments" for a substitute teacher.

Tutkielman tarkoituksena on ollut löytää ja esittää näkemys siitä, mitä hyvän tavan vastaisuus voi olla erityisesti varallisuusoikeudessa. Hyvän tavan vastaisuuden käsite on monitahoinen ja sisältää voimakkaan arvolatauksen, jolloin täydellistä ja tyhjentävää vastausta sen sisällöstä ei voi antaa. Käsitteen sisällön avaaminen aloitetaan luomalla katsaus siihen, mitä oikeusperiaatteiden sisältönä yleensä pidetään. Olen esittänyt sellaisia luonnehdintoja, joita on oikeuskirjallisuudessa pidetty oikeusperiaatteiden tunnusmerkkeinä. Hyvän tavan vastaisuuden tulee täyttää asetettu tunnusmerkkien kriteeristö, jotta sen asema yleisenä oikeusperiaatteena voidaan todentaa. Luvun perimmäinen sisältö on se, että hyvän tavan vastaisuutta pidetään yleisenä oikeusperiaatteena, vaikka periaatestatuksesta on esitetty myös kritiikkiä. Seuraavassa luvussa käyn läpi hyvän tavan vastaisuuden ilmenemisen muotoja lainsäädännön tasolla ja tuon esiin lainsäätäjän ratkaisuja. Luvussa ei liikuta yksin varallisuusoikeuden piirissä, vaan myös muiden oikeudenalojen säännöksiä on käytetty esimerkkeinä. Hyvää tapaa säännellään usein yleislausekemuotoisesti ja tästä johtuen olen käsitellyt niitä hyötyjä ja haittoja, joita yleislausekkeisiin voidaan yhdistää. Hyvä tapa ja siihen velvoittaminen liittyy läheisesti muihin säännöksiin ja periaatteisiin, kuten kohtuus- ja lojaliteettiperiaatteisiin ja oikeustoimilain säännöksiin. Vaikka yhtenevyyttä muihin periaatteisiin on löydettävissä, on hyvän tavan vastaisuudella selkeästi myös oma, lainsäätäjän tarkoittama itsenäinen merkitys. Hyvän tavan vastaisuutta koskeva lainsäädäntö ei ole pelkästään jälkikäteinen suojakeino, vaan sen avulla on tarkoitus jo ennakollisesti määrätä sopimusvapauden puitteista. Ennakoivaa lähestymistapaa hyödyntämällä talouden toimijat voivat välttää riskin siitä, että joutuisivat vastaamaan hyvän tavan vastaisesta menettelystä. Jos ennakoinnissa on kuitenkin epäonnistuttu, vaihtoehdoksi jää turvautuminen jälkikäteisesti niihin oikeusseuraamuksiin, jotka hyvän tavan rikkomisesta voivat seurata. Viimeisessä luvussa teemana on esineoikeuteen liittyvä hyvän tavan vastaisuus. Olen tarkastellut muun muassa miten hyvän tavan vastaisuus vaikuttaa sivullissuojaan ja kollisioiden ratkaisuihin, jos pohdittavana on sekunduksen tietoisuus primuksen oikeudesta. Asiaa on avattu myös oikeuskäytännön esimerkein. Hyvää liiketapaa on käytetty selitysperusteena grynderirakentamisen yhteydessä, kun tuomioistuimissa on haluttu ratkaista erinäisiä sivullissuojaan liittyviä ongelmia siistillä tavalla venyttämättä liikaa pääsääntöistä aikaprioriteettiperiaatetta. Loppupäätelmissä olen pohtinut hyvän tavan vastaisuuden ajassa ja toimintaympäristössä vaihtelevaa sisältöä ja sitä, mikä merkitys sillä on oikeudenkäytössä.

Tutkimuskohteeni ovat erään koulun oppilaat Quitossa, Ecuadorissa. Tutkin oppilaiden toimintaa lahjoituksena saatujen sekä kadulta löydettyjen tai varastettujen esineiden parissa. Tavaroihin kohdistuvien käytäntöjen kautta pohdin oppilaiden suhdetta toisiinsa ja vanhempiinsa. Lisäksi tarkastelen oppilaiden suhtautumista koulun toimintaa hyväntekeväisyyden kautta tukeviin ulkomaalaisiin vierailijoihin ja koululla työskenteleviin ulkomaalaisiin vapaaehtoisiin. Pohdin oppilaiden kokemusta hyväntekeväisyydestä sekä asemastaan, epätasa-arvosta ja eroista globaalissa kontekstissa. Tutkimusmenetelmäni on osallistuva havainnointi ja hyväntekeväisyyteen perustuva lahjananto analyysini lähtökohta. Tarkastelen aineistoani negatiivisen vastavuoroisuuden (Sahlins 2004) teoreettisessa kontekstissa. Sosiaalista suhdetta karttava negatiivinen vastavuoroisuus on vastakohta solidaariselle vastavuoroisuudelle, joka kannattelee klassista antropologista lahjateoriaa. Tarkastelen lahjoittamista hyväntekeväisyyden idean määrittämänä yksisuuntaisena ilmiönä ja erittelen sekä lahjoittajien että vastaanottajien siihen kohdistamia asenteita ja merkityksiä. Esitän vaihtoehdon tulkinnalle, jonka mukaan vastaanottajan negatiivinen suhtautuminen ja kiittämättömyys johtuvat lahjoittajasta (Douglas 1999). Nämä voivat olla myös merkki negatiivisen vastavuoroisesta suhtautumisesta, jonka itsetarkoitus on pitää yllä sosiaalista etäisyyttä. Erittelen negatiivisen vastavuoroisuuden saamia ilmenemismuotoja suhteessa vierailijoihin ja vapaaehtoisiin sekä oppilaiden vertaissuhteissa. Oppilaiden suhtautuminen ulkomaalaisiin osoitti heidän tiedostavan globaalin hierarkian ja varallisuuserot. He tulkitsivat vierailijoiden ja vapaaehtoisten tulon hyväntekeväisyyden kautta. Ulkopuoliset tulevat antaakseen jotakin, joka heillä on sosiaalisen asemansa perusteella oikeus saada. Oppilaiden toiminta heille lahjoitettujen tavaroiden parissa toi ilmi, että heidän solidaarisen vastavuoroiset suhteensa eivät olleet kouluympäristössä. Tavarat katosivat koulusta pian niiden saamisen jälkeen. Oppilaiden toiminta kertoikin resurssien kertymisen tarpeesta ja solidaarisuudesta perhettä kohtaan sekä negatiivisen vastavuoroisista suhteista vertaisiin.

Tutkimuksessa havainnoidaan hyvän työelämän diskurssia Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön ja Elinkeinoelämän keskusliiton toimintakertomuksissa vuosina 2011-2015. 2010 -luvun työelämää kuvaa työmarkkinoiden murros, maahanmuutto ja globalisaatio. Suomen työllisyystilanne on ollut tarkasteluajanjaksolla laskusuunnassa. Tämä on tuonut uudenlaisia paineita työmarkkinajärjestöille. Erityisesti ammatillisen järjestäytymisen määrä Suomessa on laskenut ja SAK on menettänyt huomattavan määrän jäseniä tutkimuksen tarkasteluajanjaksolla. Työmarkkinajärjestöt asettautuvat suomalaisessa yhteiskunnassa kolmannen sektorin toimijoiksi, joiden tavoitteena edistää jäsenistönsä asiaa yhteiskunnassa. Tutkimuksen taustalla on teoria poliittisesta diskurssista, jonka tavoitteena on vaikuttaa vallitsevaan asiantilaan ja yhteiskunnan toimintaan. Tätä tukee myös teoria kolmannen sektorin toimijoista, yhteiskunnan ja yksilön välisinä puskureina. Aineistona tutkimuksessa käytetään SAK:n ja EK:n toimintakertomuksia vuosilta 2011-2015. Työn tavoitteena on tunnistaa aineistosta toistuvia teemoja, joiden ympärille rakentuu ymmärrys hyvästä työelämästä. Tutkimuksessa käytetään metodina sisällönanalyysia ja poliittisen diskurssianalyysin käytännön argumentoinnin tarkastelua. Sisällönanalyysilla tunnistetaan hyvän työelämän diskurssia kuvaavat teemat, jotka jaetaan Norman ja Isabel Faircloughn käytännön argumentoinnin tarkastelun avulla arvoihin (values), tavoitteisiin (goals), olosuhteisiin (circumstances) ja keinoihin (means-goals). Tutkimuksen keskeisimpänä tuloksena ovat aineistosta esiin nousseet teemat, jotka kuvailevat hyvän työelämän diskurssia. Teemat ovat työtaisteluiden ja -rauhan käsitteet, vanhempainvapaat, palkkatasa-arvo, sukupuolten välinen tasa-arvo, työterveys, kestävä kehitys, työttömyys, sekä nuorten työllistyminen. Suuri osa teemoista voidaan nähdä arvoina, mutta niissä on mukana myös tavoite- ja olosuhdeulottuvuuksia. Erityisesti SAK:n keskustelu toimintakertomuksissa tukee myös teoriaa kolmannen sektorin toimijoista yksilön ja yhteiskunnan välisenä puskurina. Keskeisimmistä tuloksista voidaan päätellä, että hyvän työelämän diskurssi sisältää monia erilaisia teemoja, jotka ovat toisiaan tukevia ja moniulotteisia. Teemojen sosiaaliset todellisuuden ovat pääasiassa rakentuneet vuorovaikutteisen selontekoprosessin kautta ja teemojen sisällä on havaittavissa niin SAK:n ja EK:n sisäisiä, kuin keskinäisiä konflikteja.

Tutkimuksen kohteena oli maahanmuuttojournalismi ja Suomen suurilevikkisimmät sanomalehdet; Helsingin Sanomat ja Aamulehti. Tutkimuksen kannalta kiinnostavaa oli se, millaisiin kehyksiin tulkintamme maahanmuutosta perustuu. Tutkielmassa kartoitettiin maahanmuuttojournalismin kehysten lisäksi maahanmuuttodiskursseja sekä hahmotettiin journalismin yhteiskunnan moniarvoisuudesta konstruoimaa kuvaa. Tutkimuksen pääasiallinen metodi oli kehysanalyysi (Goffman 1974), mutta työssä hyödynnettiin laajasti myös diskurssin käsitettä. Kehyksen avulla voidaan hahmottaa maahanmuuttojournalismin rakenteita, jatkuvuutta ja retoriikkaa, mutta sekä kehys että diskurssi ovat osa vallankäyttöä (Van Dijk 2000). Aineisto kerättiin lokakuun 2011 sanomalehdistä. Lokakuu valikoitui aineiston keruun ajankohdaksi satunnaisesti, joskin tavoitteena oli ajallisesti mahdollisimman tuore aineisto. Helsingin Sanomien ja Aamulehden liitännäiset kuten NYT tai Valo rajattiin aineiston ulkopuolelle. Aineistoon valittiin kaikki uutisartikkelit, jotka käsittelivät osin tai kokonaisuudessaan suomalaista maahanmuuttoa ja/tai Suomeen tulleita tai Suomeen pyrkiviä maahanmuuttajia. Uutisen otsikko tai uutiskategoria ei siten ohjannut aineistonvalintaa, vaan jutun sisältö. Aineiston analyysissa havaittiin kuusi aihekulttuuria; politiikka, maahanmuuttoilmiö, kulttuurien kohtaaminen, rikosuutisointi, viha ja rasismi sekä huumori. Maahanmuuttoaiheisten uutisten pääasialliset kehystämisen keinot olivat nimeäminen, narratiivinen rakenne ja kuvat. Nimeäminen kohdistui ennen muuta 'laittomiin' siirtolaisiin sekä tiettyihin kansallisuusryhmiin kuten 'romanikerjäläiset'. Narratiivisia rakenteita löytyi rikosuutisista sekä pakolaisista käydyssä keskustelussa. Kuvilla kehystettiin lähinnä afrikkalaisista ja muslimeista tai islamista kertovia uutisia. Kehyksiä löytyi kuusi; hallinnan, laittomuuden ja uhan kehys sekä byrokratian, huumorin ja huolen kehys. Näistä kolme ensimmäistä oli havaittu jo aiemmassa mediateksteihin kohdistuvassa kehysanalyysissa (Horsti 2005). Maahanmuuttojournalismia hegemonisoi diskurssi, jossa maahanmuutto konstruoidaan ongelmaksi. Suomalaisten ikärakenteesta juontuvaa ulkomaisen työvoiman tarvetta sen sijaan vähätellään eikä diskurssia, jossa maahanmuuton 'ongelmien' takana on lainsäätäjät ja toimeenpanijat, juuri tuoda esiin. Erilaisuuden hallinnassa Suomessa painotetaan taloudellista uudelleenjakoa kulttuurisen oikeudenmukaisuuden sijaan. Tämän puolesta puhuvat valtakulttuurin dominanssi, vierauden stereotyypittäminen ja vähemmistöjen vaientaminen (Fraser 1996). Tutkimustulosten merkittävyys tutkimuskentällä liittyy julkisuuteen (Raittila 2002), siihen kuka sinne pääsee (Horsti 2005) sekä vastayhteisöllisyyteen (Korpiola 2011). Julkisuuden kentän muutokset yhdessä tämänkin tutkimuksen tulosten kanssa osoittavat, ettei julkisuuden kenttä toimi aukottomasti. Ihmiset hakeutuvat sosiaalisen median ryhmiin, joissa saa kuulijakuntaa ajatuksilleen, ja joissa ajatusten äärilaidat korostuvat maltillisempien sijaan. Vastavoimaksi tarvittaisiin kypsää demokratiaa, jossa median ja julkisen keskustelun huomio jakautuisi tasapuolisesti yhteiskunnan eri osiin ja suoran vaikuttamisen mahdollisuus taattaisiin kaikille.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on organisaatioviestintään ja vuorovaikutukseen tukeutuen tarkastella millainen viestinnän ja työhyvinvoinnin välinen suhde avoimissa työtiloissa on ja millainen suhde avoimilla työtiloilla on työyhteisön viestintään ja työhyvinvointiin. Tutkimusaihe valikoitui sen ajattomuuden ja ajankohtaisuuden vuoksi, sillä teknologia on tuonut mukanaan haasteita työelämään, koska digitalisaatio ei ole muuttanut vain työntekijöiden tapaa tehdä työtä, vaan myös työtavat, -tilat ja -välineet ovat kokeneet muutoksen, jolloin myös aiheen ajattomuus ja tärkeys korostuvat entisestään. Tutkimusaiheen valintaan vaikutti myös se, että avoimia työtiloja oli aiemmissa tutkimuksissa lähestytty vain hyvin harvoin viestinnän sekä työhyvinvoinnin välisen suhteen kautta. Tutkimus toteutettiin kvalitatiivista, eli laadullista tutkimusta apuna käyttäen. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin suomalaisen mediaorganisaation työyhteisön avoimista työtiloista puolistrukturoitujen haastatteluiden ja etnografiaan tukeutuvan havainnoinnin avulla. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostuu aiemmista avointen työtilojen, viestinnän ja organisaatioviestinnän sekä työhyvinvoinnin tutkimuksista, tieteellisistä artikkeleista ja kirjallisuudesta. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena nähtiin vuorovaikutuksen toimivan sekä viestintää että työhyvinvointia yhdistävänä tekijänä, joka myös sitoi molemmat yhteen avointen työtilojen kanssa. Viestintä nähtiin avoimissa työtiloissa tapahtuvana toimintana ja työhyvinvointi taas seurauksena tästä toiminnasta. Johtopäätöksenä todettiin viestinnän ja työhyvinvoinnin suhteen olevan keskeistä avointen työtilojen tutkimuksessa. Tutkimuksen perusteella tuotiin esille myös muiden tieteenalojen merkitys osana viestinnän, työhyvinvoinnin ja avointen työtilojen tutkimusta. Tutkimuksen keskeisinä lähteinä olivat: Juholin 1999; Lohtaja-Ahonen & Kaihovirta-Rapo 2014, Hakanen 2011 & 2005.

Tutkimus tarkastelee johtamisoppaissa esiintyviä kertomuksia ja niiden toimintavaiheita, tehtäviä ja sijoittumista osaksi kotekstiä. Tutkimus hyödyntää lingvistisen tekstianalyysin menetelmää ja nojaa Martinin ja Rosen teoriaan genreperheistä, joka pohjaa systeemis-funktionaaliseen lingvistiikkaan. Genrepedagogiikkana tunnettu suuntaus luokittelee kertomuksia eri kertomustyyppeihin niissä esiintyvän toimintavaiheiden variaation ja suhtautumisen perusteella. Tutkimuksessa käsiteltäviä kertomusperheen jäseniä ovat anekdootti, esimerkki, havainto, kuvaus ja tarina. Tutkimusaineisto muodostuu yhdeksästä kertomuksesta, jotka esiintyvät kolmen johtamisoppaan ensimmäisessä luvussa. Nämä johtamisoppaat ovat Hyvästä paras (Jim Collins, Alma Talent, 2010), Ajattelu, nopeasti ja hitaasti (Daniel Kahneman, Terra Congnita, 2012) ja Pienet suuret teot (Teresa Amabile ja Steven Kramer, Alma Talent, 2012). Kirjat ovat valikoituneet kyselyn perusteella, joka on toteutettu suomalaisten yritysjohtajien keskuudessa keväällä 2016. Kyselyyn vastanneet johtajat ammentavat johtamisoppaista näkemyksiä johtamisesta, ymmärrystä ihmismielen toiminnasta sekä tietoa käytännön työkaluista. Johtamisoppaiden voi siis olettaa vaikuttavan johtajien jokapäiväiseen työhön, heidän ajatteluunsa ja sitä kautta myös kielenkäyttöön. Aiempaa lingvististä tutkimusta suomenkielisten johtamisoppaiden kielestä ei ole. Tutkimustulokset osoittavat, että johtamisoppaiden kertomukset toimivat ainakin viidellä eri tavalla. Ne esittelevät tiettyä johtamisoppia, legitimoivat sitä ulkopuolisten auktoriteettien avulla sekä argumentoivat tekijän/tekijöiden asiantuntijuuden puolesta. Lisäksi kertomukset houkuttelevat lukijaa tekstin pariin ja suostuttelevat tätä toimimaan esitellyn johtamisopin mukaisesti. Lukijan motivoimisen keskeisenä kielellisenä keinona käytetään menestyksen mahdollisuuden lupaamista varsinkin dynaamisen modaalisuuden resurssien, kuten verbin voida, avulla. Johtamisoppaissa esiintyvä eksplisiittisin direktiivisyyden muoto on lukijan suora puhuttelu. Aineiston perusteella johtamisoppaiden kertomuksille on tyypillistä myös uhkan retoriikka, joka kielellistyy metaforissa, vastakkainasettelussa ja negatiivisilla seurauksilla varoittamisessa. Kun kertomuksia tarkastellaan niiden kotekstin osana, esiintyy ainakin kolmenlaista variaatiota. Itsenäisten kertomusten voi nähdä presupponoivan oletettuja yhteyksiä eri ilmiöiden välille. Kotekstin kehystämiä kertomuksia käytetään yllätysreaktion aikaansaamiseen ja lukijan mielenkiinnon herättämiseen ja ylläpitämiseen. Kotekstiin integroituneet kertomukset rakentavat informaationkulkua ja täydentävät sisältöainesta tekstikokonaisuuden seuraavaa vaihetta varten. Vaikka kyseessä onkin populaarikirjallisuuden laji, sekä johtamisoppaiden kertomusten toimintavaiheissa että kielellisissä ratkaisuissa näkyy pyrkimys soveltaa tieteellisen tekstilajin konventioita. Kertomuksia dominoivat sellaiset vaiheet ja jaksot, jotka yleistävät, arvioivat ja kommentoivat. Lisäksi kertomukset mahdollistavat luontevan tavan kutsua mukaan muita (asiantuntija)ääniä ja tarjoavat funktionaalisen muodon havainnollistaa teoksen taustalla olevaa tutkimusta ja sen tieteellistä validiteettia.

Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausenin (noin 1622–1676) romaanissa Seikkailukas Simplicissimus (Der Abentheuerliche Simplicissimus Teutsch, 1668) käsitellään päähenkilön ja samalla teoksen kertojan Simpliciuksen merkillisiä seikkailuja, sankarillisia ja vähemmän sankarillisia tekoja sekä filosofisia pohdintoja kolmikymmenvuotisen sodan aikoihin. Simplicissimuksen juoni on niin polveileva, tyyli niin vaihtelevaa ja sisältö niin monimuotoista, että teosta on helppo pitää sekavana, tyylittömänä ja muodottomana – varsinkin, kun se sisältää useita vaihtoehtoisia lopetuksia. Teos on kuitenkin myös mielenkiintoinen sekoitus realismia ja fantasiaa, pikareski- ja kehitysromaania sekä moralisointia ja groteskia. Simplicissimuksen monimuotoisuutta on usein pidetty oireena barokin ajalle tyypillisestä asioiden suhteettomasta ja kohtuuttomasta paisuttelusta. Sen monimuotoisuus on näin tulkittu muodottomuudeksi. Tutkijat ovatkin yleensä pyrkineet monologisoimaan teoksen, palauttamaan sen johonkin yhteen ideologiseen traditioon tai kirjalliseen genreen. Esimerkiksi kirjallisuudentutkija Rafael Koskimiehen mukaan romaanin fantastisten kuvausten arvo on varsin vähäinen verrattuna sen kestävimpään avuun eli realistiseen ajankuvaukseen. Fantastiset kohtaukset kuten matka maan keskipisteeseen ovat kuitenkin oleellinen osa Simplicissimusta mikäli sitä tarkastellaan osin karnevalistisen kirjallisuuden genreen kuuluvana. Tutkielmani johdantoa seuraavassa luvussa käsittelen Simplicissimuksen moraalisatiirisia ominaisuuksia, minkä jälkeen keskityn teoksen karnevalistisuuteen sekä siihen, kuinka nämä kaksi lajityyppiä sekoittuvat toisiinsa muun muassa kirkon ja uskonnon sekä naamioiden teemoissa. Tarkastelen myös Francis Godwinin fantastisia piirteitä sisältävää teosta The Man in the Moone (1638) erityisesti ajan tieteellisen ajattelun valossa. Godwinin teoksen rinnastaminen Simplicissimukseen on kiintoisaa, sillä molemmat sisältävät muun muassa (osin fantastisia) matkakuvauksia ja utooppisia piirteitä. Moonessa päädytään aina Kuuhun asti. Vaikka satiiriseen ja karnevalistiseen kirjallisuuteen kuuluu monia samankaltaisia piirteitä, ne myös poikkeavat toisistaan perustavanlaatuisesti. Erityisesti kyseinen seikka tulee ilmi, kun verrataan moraalisatiiria ja karnevalistista teosta. Tutkielmassani esitetyt teoreettiset näkemykset perustuvat pääosin Mihail Bahtinin tutkimukseen karnevaalista ja karnevalistisesta kirjallisuudesta (ks. François Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru) sekä satiirin osalta Dustin Griffinin teokseen Satire. A Critical Reintroduction. Moraalisatiiri pyrkii esittämään lukijalle jonkin moraalisen tai eettisen näkökannan. Karnevalistisessa kirjallisuudessa tällaisia abstrakteja ajatuksia ei sen sijaan tuoda esille vaan esimerkiksi siinä esitetty pilkka on iloluontoisen ambivalenttia, konkreettista ja materiaalis-ruumiillista ilman sen syvempää tarkoitusta tai moralisointia. Hyvin harvat kaunokirjalliset teokset ovat kokonaan tai pelkästään karnevalistisia vaan ne kuuluvat usein samalla myös johonkin muuhun genreen. Useimmiten, niin kuin Simplicissimuksessakin, karnevalistisuus ilmenee tiettyinä teemoina ja aiheina kuten groteskeina kuvauksina, rivouksina ja solvauksina, nurinkurisuutena ja ambivalenssina. Simplicissimusta voidaan tutkia myös menippolaisena satiirina eli menippeiana, jossa yhdistyvät satiiriset keinot ja karnevalistinen sisältö. Menippeian traditiossa moraalikriittisen sanoman osuus on pieni eikä mikään maailmankuva nouse hallitsevaan asemaan. Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on yksi karnevalistisen kirjallisuuden merkittävimmistä alalajeista. Tulkintani mukaan sen enempää moraalisatiirinen, karnevalistinen kuin menippolainenkaan tendenssi ei ole Simplicissimuksessa hallitseva, vaan nämä kaikki ovat teoksen tulkinnassa ja taustoittamisessa tärkeitä. Tarkastelen tutkielmassani nimenomaan romaanin ”monigenreistä” eli useisiin eri lajityyppeihin kuuluvaa luonnetta, joka ilmenee sen kirjallisten keinojen ja aatemaailman runsautena, jopa ajoittaisena ristiriitaisuutena.

Vaikka maailmassa on aiempaa vähemmän valtioiden välisiä sotia, yleisesti väkivalta maailmassa on kasvanut. Kaksi 2000-luvun keskeisintä konfliktien taustalla olevaa kausaalivaikuttajaa ovat ilmastonmuutos ja alueellinen työttömyys, mitä väestönkasvu entisestään vauhdittaa. Muutos konfliktien luonteessa on myös yhteydessä globaalin kapitalistisen järjestelmän kehittymiseen. Huolimatta siitä, että ilmastonmuutoksen vaikutukset yhteiskunnallisen epävakauden taustalla on alettu tunnistaa, on yhteys ilmastonmuutoksen ja turvallisuuden välillä yhä hatara ja vaikea hahmottaa yksiselitteisesti. On kuitenkin tunnistettu erilaisia tekijöitä, jotka yhdistettynä ilmastovaikutukseen kohottavat konfliktiriskiä. Näin ollen on perusteltua, että ilmastonmuutoksen ehkäisyn lisäksi pyrittäisiin vaikuttamaan myös niihin muihin syihin, jotka laukaisevat levottomuuksia ja epävakautta ilmastonmuutoksen vaikutuksien johdosta. Tämä koskee myös kansainvälistä liiketoimintaa ja muun muassa energiasektoria. Viime vuosikymmeninä ja vuosina onkin ilmestynyt uusi ajattelun aalto: kaikkein vastuullisimmat yritykset, jotka miettivät toimintatapojaan uudelleen tehdäkseen niistä kestävämpiä, ovat nousemassa omien alojensa kansainvälisiksi johtajiksi. On selvästi käynnissä muutos siinä, miten ihmiset hahmottavat yritysten roolin ja miten yritykset itse hahmottavat paikkansa maailmassa. Toisaalta yritysvastuun idea on pitkälle todettu kyvyttömäksi vastaamaan yksityisen sektorin yhteiskunnallisen luonteen haasteisiin. Pitäen molemmat asiat mielessä – että ymmärrys yksityisen sektorin ja liiketoiminnan roolista on murroksessa, ja että kaksi 2000-luvun keskeisintä konfliktien taustalla olevaa kausaalivaikuttajaa ovat ilmastonmuutos ja alueellinen työttömyys, joita väestönkasvu entisestään vauhdittaa – on ajankohtaista tarkastella tätä teemaa yksityisen sektorin näkökulmasta: miten yksittäinen yritys vaikuttaa tähän kaikkeen, tahallisesti tai tahattomasti? Onko yksityisen sektorin toimijan näkökulmasta ylipäätään selvää, mikä yksittäisen toimijan rooli tämän nykyisen maailmanjärjestyksen ylläpitämisessä tai vaihtoehtoisesti sen kehittämisessä tai muuttamisessa on? Tutkimus on tehty toimeksiantona St1:n Marokon carbon farming -tutkimuspilotin pohjalta. Tutkimuksessa selvitetään, minkälaisia diskursseja yksittäinen toimija omasta toiminnastaan ja ympäröivästä maailmasta tuottaa, ja miten nämä diskurssit joko ylläpitävät tai haastavat makrotason rakenteita. Laajemmalla tasolla pyritään lisäämään ymmärrystä yksityisen sektorin roolista ja potentiaalista tukea myönteistä yhteiskunnallista kehitystä erityisesti haurailla ja konfliktialttiilla alueilla. Tutkimus on toteutettu kriittisen diskurssianalyysin menetelmällä. Aineistoksi valikoitui monipuolinen kattaus kohdeyrityksen julkisia ja sisäisiä hankekohtaisia materiaaleja ja näitä aineistoja täydennettiin organisaation keskeisten henkilöiden haastatteluilla. Teoreettisella tasolla painotus on Johan Galtungin rakenteellisen väkivallan teoriaan ja vallan distribuution ideaan perustuvassa tahattomuuden ja seurausten välisessä yhteydessä. Galtungin teoriaa on jatkokehitetty liiketoiminnan suuntaan konfliktisensitiivisyyden viitekehyksen avulla. Aineistosta käy ilmi, että yrityksen on mahdollista sisällyttää vastuullisuus onnistuneesti osaksi toimintansa ydinprosesseja. Samalla kuitenkin ilmenee, että yrityksen viestintä ja sen itsestään kertoma tarina ja toisaalta yrityksen konkreettiset vaikutukset ympäröivään maailmaan eivät automaattisesti ole linjassa. Näin ollen jatkossa yritysvastuuraportointia ja yritysten vastuullisuusviestintää tulisi tarkastella yhä kriittisemmin. Toisaalta yritysten mahdollisuuksiin vaikuttaa myönteisesti ympäröivään yhteiskuntaan erityisesti kehittyvillä alueilla tulisi suhtautua uteliaasti.