Browsing by Title

Tutkielma sijoittuu rikos-, vero-, prosessi- ja hallinto-oikeuden leikkauspisteeseen ja käsittelee itsekriminointisuojan soveltamista verotusmenettelyssä. Keskeisenä tavoitteena on selvittää itsekriminointisuojan asema oikeussuojakeinona verotusmenettelyssä nykyisen oikeustilan valossa. Tutkimus on pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Näkökulma on ennen kaikkea kriittinen nykyistä oikeustilaa kohtaan, ja oikeustilaa tarkastellaan perus- ja ihmisoikeusmyönteisestä lähtökohdasta. Kriittisestä näkökulmasta huolimatta tutkielmasta on pyritty tekemään rakentava ja siinä on haluttu säilyttää ongelmanratkaisullinen ote. Verovelvollisten tasapuoli sen kohtelun ja veronsaajien fiskaalisten intressien turvaamiseksi on syytä kiinnittää huomiota myös tehokkaan verotusmenettelyn turvaamiseen. Näin ollen perus- ja ihmisoikeusmyönteinen näkökulma ei ole ainut mahdollinen aiheen tarkastelutapa, eikä tässäkään tutkielmassa tyydytä pelkästään vain yhteen näkökulmaan. Toisaalta on haluttu nimittäin myös huomioida tehokasta verotusmenettelyä ja rikostorjuntaa korostavan näkökulman argumentit. Tavoitteena on vallitsevan oikeustilan lisäksi selvittää, kuinka sovitetaan yhteen verovelvollisen oikeusturva sekä oikeudenmukainen ja tehokas verotusmenettely, jolla turvataan samalla myös veronsaajien fiskaaliset intressit. De lege ferenda -näkökulman tueksi tehdään oikeusvertailua lähinnä Ruotsiin. Yhteenvetona keskeisistä tutkimustuloksista voi todeta, että itsekriminointisuojan soveltamisalan laajuus ja suojan vahvuus verotusmenettelyssä ovat vallitsevassa oikeustilassa jokseenkin epäselviä. KKO:n, KHO:n ja EIT:n ratkaisut eivät ole onnistuneet selkeyttämään oikeustilaa Suomessa, eikä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksesta ole odotettavissa helpotusta verotusmenettelyssä sovellettavan itsekriminointisuojan soveltamiseen. VML 26 §:n selvitysvelvollisuuden ja itsekriminointisuojan välinen kollisio on ilmeinen ja veronkorotuksen asema on monella tapaa ongelmallinen. Itsekriminointisuojan soveltamisessa ongelmakohdiksi näyttävät muodostuvan pääosin seuraavat kysymykset: (i) Milloin verovelvolliselle asetettava rikosoikeudellisen syytteen uhka on niin ilmeinen, että itsekriminointisuoja aktualisoituu verotusmenettelyssä, joka itsessään on hallinnollinen menettely? (ii) Milloin verovelvollisen itsekriminointisuoja aktualisoituu verotusmenettelyssä siksi, että rikosoikeudellisen rangaistuksen sijaan häntä uhkaa rikosoikeudelliseen rangaistukseen rinnastuva veronkorotus (hallinnollinen rikosprosessi)? Etenkin verotarkastusten ja ylipäätään verotusmenettelyn kehittämiseen annetaan itsekriminointisuojan soveltamisalan laajentuessa suosituksina harkita vaihtoehtoisesti taikka toisiaan täydentävinä (i) Sivullisten tiedonantovelvollisuuden lisäämistä; (ii) Verohallinnon ja poliisin tiiviimpää yhteistyötä niin, että kasvava osa verotarkastuksista aloitettaisiin suoraan esitutkintayhteistyönä, mikäli tarkastuskohteen valinnassa on syytä epäillä rikosta; (iii) Siirtymistä Ruotsin malliin, jossa Verohallinnon oma erillinen verorikosyksikkö suorittaa verorikoksiin liittyvää tiedustelua, tiedonhankintaa ja esitutkintaa.

Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys yhteiskunnassamme on lisääntynyt 1990-luvun perusoikeusuudistuksen ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisen kehityksen myötä. Merkitys on korostunut erityisesti niillä oikeudenaloilla, joilla on selkeimmät yhteydet yksilön oikeuksiin. Nämä alat kokevat muutospaineita varsinkin mikäli niiden lainsäädäntö on pääasiassa peräisin ajalta ennen perusoikeusuudistusta. Itsemääräämisoikeutta terminä ei ole määritelty perustuslaissa eikä kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Kuitenkin termiin viitataan enenevässä määrin sekä kotimaisessa oikeuskäytännössä että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen soveltamis-käytännössä. Tutkielmani yleisen osan tarkoitus on kaavoittaa termin juridista merkitystä ja sen kehitystä. Tarkoitus on myös luoda yleinen kuva siitä, kuinka termin yksilön oikeutta tarkoittava merkitys on kehittynyt viimeisten vuosikymmenten aikana. Tutkielmani erityinen osa käsittelee yleisen edunvalvontapalvelun asiakkaan itsemääräämisoikeutta perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Itsemääräämisoikeus terveydenhuollossa on ollut meneillään olevan SOTE-uudistuksen vuoksi paljon esillä. Sosiaali- ja terveysministeriö on myös lainvalmistelutyössään selvittänyt termin merkitystä edunvalvontaoikeudessa, mutta laajempaa tutkimusta aiheesta tarvitaan, koska taloudellisen itsemääräämisoikeuden perusoikeusasema on yhteiskunnassamme erittäin olennainen. Tutkimusmetodini on lähinnä lainopillinen. Tutkimuskysymykseni yleisessä osassa on se, mikä on itsemääräämisoikeuden perus- ja ihmisoikeudellinen asema Suomessa. Tarkoituksena on myös ottaa kantaa siihen, vastaako nykyinen tilanne sitä tasoa, jota moderni perus- ja ihmisoikeusvelvotteisuus lainsäädännöltä vaatii. Erityisen osan osalta tutkin sitä, miten itsemääräämisoikeus on huomioitu edunvalvontaa koskevassa lainsäädännössä ja mitkä ovat perus- ja ihmisoikeuksien kannalta oikeudenalan tärkeimmät periaatteet ja miten niiden toteutuminen on huomioitu sekä lainsäädännössä että käytännön toiminnassa. Tutkin lisäksi itsemääräämisoikeuteen liittyviä ongelmia yleisessä edunvalvonnassa ja sitä, mistä ne ovat johtuneet. Tämän OTM-tutkielman tarkoitus on ottaa kantaa siihen, minkälaisia perusoikeuksiin liittyviä ongelmia yleistä edunvalvontaa koskevassa lainsäädännössämme on ja toisaalta pohtia sitä, miten lainsäädäntöä voitaisiin uudistaa. Aihe on ajankohtainen, sillä julkisen sektorin resurssit hoitaa koko ajan kasvavaa edunvalvonnan asiakasmäärää ovat äärirajoilla. Lisäksi taloussuunnitelmissa on asetettu oikeusaputoimistoille henkilöstön vähentämisvelvoite. Tutkielmani lopussa teen lyhyen katsauksen yleisen edunvalvonnan palveluiden yksityistämiseen ja siihen, minkälaisia ongelmia ostopalvelusopimuksista on käytännössä ilmaantunut.

Objective: Self-compassion, described as a kind and loving stance towards oneself, has become a widely discussed topic in popular psychology in the last decade. Articles written on self-compassion have claimed a wide variety of linked positive psychological outcomes. Self-compassion is measured with the Self-Compassion Scale (SCS), the validity of which has been questioned by recent research findings. Criticism imposed on the SCS calls for a re-examination of previous research findings of the relationship between self-compassion and wellbeing. In this study, I look into the structure of self-compassion in a university context. In addition, I examine the relationship of two separate concepts of self-compassion and self-criticism to study burnout. Method: 1381 students of Aalto University answered to measures of self-compassion and study burnout as a part of the AllWell? study wellbeing questionnaire in 2018. The data was analysed using exploratory factor analysis. In addition, the data was compared to four distinct models describing the relationship between self-compassion, self-criticism and study burnout. Results: In the explorative factor analysis, self-compassion loaded on two distinct factors, namely the positive dimension (self-compassion) and the negative dimension (self-criticism). Self-criticism was significantly related to higher levels of study burnout, whereas self-compassion was not. Results from the model fit analyses between the models did not support hypotheses of a mediating or a moderating effect of self-compassion on the relationship between self-criticism and study burnout. Discussion: These results support the notion that previous results of the relationship between self-compassion and wellbeing should be re-evaluated. Based on this study, the use of the Self-Compassion Scale is not advisable without further research into the validity of this measure. The validity of self-compassion as a scientific concept is still unclear. Further research should be directed at studying self-compassion with a wider scope in the context of psychological flexibility.

Tämä maisterintutkielma käsittelee Suomen suurimman populistipuolueen perussuomalaisten nuorisojärjestöjen ideologioita ja aatemaailmoja. Tutkimuksen taustalla on perussuomalaisten vanhan nuorisojärjestön lakkauttaminen vuonna 2020. Tuolloin liian pitkälle emopuolueesta irtaantunut Perussuomalaiset Nuoret ry lopetti toimintansa emopuolueen ja nuorisojärjestön välisten erimielisyyksien takia. Vanhan järjestön tilalle perustettiin uusi järjestö, Perussuomalainen Nuoriso ry. Tutkimuksen tavoitteena on verrata nuorisojärjestöjä toisiinsa sekä tutkia, miten kumpikin järjestö ilmentää Cas Mudden teoriaa populistisesta radikaalioikeistosta. Tutkimuskysymyksiä on yhteensä kolme: (1) miten Perussuomalaiset nuoret ilmentää populistisen radikaalioikeiston piirteitä, (2) miten Perussuomalainen nuoriso ilmentää populistisen radikaalioikeiston piirteitä ja (3) millaisia eroja perussuomalaisten vanhan ja uuden nuorisojärjestön välillä on havaittavissa. Tutkimuksen aineistona on Perussuomalaiset nuoret -järjestön verkkosivuilla julkaistut kantaaottavat tekstit ja eduskuntavaaliohjelma vuodelta 2019 sekä Perussuomalainen nuoriso -järjestön verkkosivuilla julkaistut kantaaottavat tekstit ja eduskuntavaaliohjelma vuodelta 2023. Tutkimuksessa analysoidaan aineistoa teorialähtöisen sisällönanalyysin avulla, jossa keskeisenä teoriana toimii Cas Mudden teoria populistisesta radikaalioikeistosta. Mudden teoriassa populistista radikaalioikeistoa kuvaavat kolme ydinkäsitettä: nativismi, autoritarismi ja populismi. Tutkielmassa tarkastellaan ja eritellään molempien järjestöjen tekstien sisältöjä näiden kolmen yläluokan avulla muodostaen kunkin yläluokan alle alaluokkia, jotka pohjautuvat populistisen radikaalioikeiston teoriaan. Vastauksena tutkimuskysymyksiin todetaan, että Perussuomalaiset nuoret on nativistinen järjestö, mikä ilmenee vahvana kansallismielisyytenä ja ajatuksena kansan pitämisestä etnisesti yhtenäisenä. Perussuomalainen nuoriso on myös luonteeltaan nativistinen, mutta keskittynyt nostoissaan enemmän haitallisina pidettyihin kulttuureihin ja assimilaation tarpeeseen. Nativismin määritelmään kuuluu myös vieraiden ideoiden ja aatteiden pitäminen uhkina. Perussuomalaiset nuoret pitää vastustamiaan ideoita ja aatteita vahingollisempina kuin Perussuomalainen nuoriso, vaikka sama piirre onkin selkeästi läsnä molempien järjestöjen materiaaleissa. Molemmat järjestöt osoittavat aineiston kautta autoritaristisia piirteitä, mikä näkyy kovempien lainsäädännöllisten toimenpiteiden kannattamisena ja auktoriteettiin pohjaavien perinteisten kasvatus- ja koulutusmenetelmien suosimisena. Perussuomalaiset nuoret suhtautuu myös poissulkevasti poliittisiin vastustajiin. Vastaavaa poissulkemista ei ole havaittavissa Perussuomalaisten nuorison tapauksessa. Molemmat järjestöt ilmentävät yhtä lailla Cas Mudden populismin ideationaalista näkökulmaa, jossa ydinkäsitteitä ovat hyvä kansa, korruptoitunut eliitti ja kansan yleinen tahto. Kaikissa yläluokissa järjestöjä erottaa kielenkäytön jyrkkyys – uusi järjestö käyttää teksteissään harkitumpaa ja lievempää kieltä vanhaan järjestöön verrattuna. Tutkielman johtopäätöksissä esitetään, että tutkimuskysymyksiin on vastattu teoriaa ja metodologiaa käyttäen asianmukaisella tavalla. Tutkimus avaa mahdollisuudet jatkotutkimuksille laajempia aineistoja tai eri teoreettisia viitekehyksiä käyttämällä tai emopuolue perussuomalaisia analysoimalla. Tutkimus antaa mahdollisuudet myös tutkia jatkossa tarkemmin poliittisten nuorisojärjestöjen ja niiden emopuolueiden suhteita.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Hannah Arendtin (1906–1975) käsitys moraalista. Arendtin moraalia koskevat pohdinnat ovat tutkimuskirjallisuudessa jääneet hänen politiikan teoriansa varjoon, ja hänen käsitystään moraalista on usein pidetty kapea-alaisena tai sävyltään kielteisenä. Arendtin moraalia koskeva ajattelu paljastuu kuitenkin syvällisemmäksi ja vivahteikkaammaksi, kun sitä tarkastellaan hänen koko tuotantonsa eikä vain hänen poliittisten pääteostensa valossa. Tutkielmassani selvitän, millainen on Arendtin käsitys moraalista ja moraalisen ajattelun luonteesta, millaisena hän näkee moraalisen toiminnan mahdollisuudet ja mistä johtuu hänen epäluulonsa tiettyjä moraalin muotoja kohtaan. Tärkeimpänä lähteenäni ovat Arendtin 1960-luvun puolivälistä eteenpäin kirjoittamat, moraalifilosofiaa, vastuuta ja arvostelukykyä käsittelevät esseet ja luentosarjat, joista suuri osa on julkaistu kokoelmassa Responsibility and Judgment (2003), sekä Arendtin viimeiseksi jäänyt teos The Life of the Mind (1978). Jäljitän Arendtin käsitystä moraalista myös hänen politiikkaa ja totalitarismia koskevista pääteoksistaan The Human Condition (1958), The Origins of Totalitarianism (1951), Eichmann in Jerusalem (1963) ja On Revolution (1963). Tutkimuskirjallisuudesta hyödynnän erityisesti George Katebin, Dana Villan ja Margaret Canovanin tulkintoja Arendtin ajattelusta. Lähtökohtana Arendtin moraalia koskevalle ajattelulle on kokemus totalitaristisesta pahuudesta ja sen mahdollistaneesta moraalin kriisistä 1900-luvun Euroopassa. Totalitarismin oloissa kehittyi erityinen moraalisen ajattelun muoto, jonka ytimessä on vastuuttomuus, ihmisen toimijuuden ja vapauden kieltäminen sekä kyvyttömyys itsenäiseen moraaliseen harkintaan. Arendt ei usko moraalin tarjoavan riittävää suojaa totalitarismilta, vaan siihen tarvitaan poliittista toimintaa ja poliittisten instituutioiden suojaamaa julkisen aluetta. Toisaalta politiikan ja moraalin suhde on Arendtin ajattelussa jännitteinen, sillä hän näkee moraaliseen argumentaatioon sisältyvän tendenssejä, jotka uhkaavat poliittisen toiminnan erityisluonnetta. Näistä syistä Arendt suhtautuu epäillen moraalisen toiminnan mahdollisuuksiin. Arendt muotoilee teksteissään käsityksen kahdenlaisesta moraalisesta ajattelusta. Yhtäältä moraali perustuu kokemukseen minän sisäisestä jakautuneisuudesta ja tästä kumpuavaan vaatimukseen, että minun on voitava elää sovussa itseni kanssa. Näin muodostuva omatunto vaatii ihmistä kieltäytymään pahanteosta, mutta se ei kykene muodostamaan yleispäteviä moraaliperiaatteita tai positiivisia toimintaohjeita. Toisaalta Arendt esittää ajatuksen arvostelukyvystä itsenäisenä moraalisen harkinnan kykynä, jonka avulla ihminen voi arvioida yksittäistapauksia vetoamatta yleisiin sääntöihin. Arvostelukyvyn toiminnan lähtökohtana on inhimillinen moninaisuus, sillä arvostelman muodostaminen perustuu toisten ihmisten näkökulmien huomioimiseen. Omatunto ja arvostelukyky edustavatkin kahta erilaista moraalisen ajattelun mallia, joita Arendt ei saa täysin sovitettua yhteen. Tutkielmassani osoitan, että jännite omatunnon ja arvostelukyvyn edustamien moraaliajattelun lajien välillä ei johdu Arendtin ajattelun ristiriitaisuudesta tai siinä tapahtuneesta muutoksesta, vaan ne edustavat moraalisen harkinnan tai kokemuksen eri puolia. Molemmissa korostuu ajatus toimijan vapaudesta ja vastuusta omista valinnoistaan, ja yhdessä ne estävät yksilöä sortumasta moraaliseen vastuuttomuuteen ja totalitaristiseen pahuuteen. Arvostelukyky suuntaa ihmistä kohti maailmaa ja toisia ihmisiä ja auttaa häntä harkitsemaan, miten toimia konkreettisissa valintatilanteissa. Omatunto puolestaan tarjoaa viimesijaista suojaa pahuutta vastaan estämällä ihmistä syyllistymässä pahuuteen edes poliittisesti äärimmäisissä tilanteissa.

Tutkimuksessa selvitetään venäläisten feministien toimintaa, tavoitteita, ongelmia ja ristiriitoja 1990-luvun alkupuoliskolla. Primäärimateriaalina toimivat aikakauden tärkeimpien venäläisten feministien haastattelut, tekstit, puheet, esitelmät ja muut esilletulot, jossa he selvittävät tavoitteitaan, kertovat toiminnastaan ja erittelevät ongelmiaan. Lisäksi käytössä on merkittävimpien tapahtumien materiaaleja, järjestöjen lehtiä ja seminaarikertomuksia. Tutkimus keskittyy erityisesti Itsenäinen naisten forum -nimiseen löyhään verkostoon, jota feministit fasilitoivat. He pyrkivät sen avulla yhdistämään maan hajanaista naisliikettä. Tutkimuksen kontekstina on laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne Venäjällä, sen kehittymätön kansalaisyhteiskunta ja poliittinen sekavuus. Feministien tavoitteet, joita tutkimus käsittelee, liittyivät pitkälti naisliikkeen kehittämiseen, vahvistamiseen ja koordinoimiseen. Tämä tehtävä lankesi feministisille toimijoille, koska heillä oli muihin naisaktiiveihin nähden paremmat edellytykset tähän taloudellisesti, intellektuaalisesti, organisatorisesti ja institutionaalisesti. 1990-luvun ensimmäisiä vuosia kuvastaakin eräänlainen laajeneminen tässä suhteessa: feministit organisoivat tapahtumia, jotka saivat kasvavaa suosiota ja näkyvyyttä. Esiin nousi kuitenkin myös jatkuvasti kysymyksiä liikkeen poliittisen vaikuttavuuden kasvattamisesta, aseman virallistamisesta ja toiminnan struktuurien riittävyydestä. Ongelma oli naisliikkeen hajanaisuus, ideologinen monimuotoisuus sekä kokemattomuus poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Nämä ongelmat kulminoituivat vuoden 1993 duuman vaaleihin, joihin osallistumisen epäonnistuminen osoitti entistä selkeämmin tarpeen muuttaa toimintaa. Toinen jakso tutkimuksessa käsittelee institutionalisoitumisen kauden alkamista 1990-luvun puoliväliä kohden. Aikakautta kuvaa ammattimaistuminen, feminististen toimijoiden eriytyminen ja laajat informaatio- ja koordinointihankkeet, joiden tekijät olivat yhtä ja samaa pientä moskovalaista ryhmittymää. Löyhä verkosto tai yhteisö ei ollut enää riittävä. Feministit perustivat Itsenäiselle naisten forumille tiukan strukturoidun koordinaatio- ja informaatiokeskuksen, joka otti liikkeen johtoaseman itselleen ja alkoi kehittää toimintaa. Tässä ammattiaktivistien piirissä liikkui paljon länsimaisten säätiöiden projektirahoitusta, minkä vuoksi heillä oli resurssit alkaa kontrolloida liikkeen toimia entistä enemmän. Tässä vaiheessa feministinen ryhmittymä oli jakautunut niihin, jotka olivat mukana tässä johtavassa ryhmässä ja niihin, jotka pyrkivät toisenlaiseen toimintaan. Feministien voimistuneet institutionalisoitumispyrkimykset aiheuttivat liikkeessä ongelmia. Merkittävimpiä teemoja, joita tutkimuksessa nousi esiin, oli feministien identiteetin jakautuneisuus; he olivat useasti samaan aikaan itsenäisiä aktivisteja, valtiolle työskenteleviä asiantuntijoita sekä akateemisia tutkijoita. Merkittävimmän yksittäisen feministisen järjestön, Moskovan sukupuolentutkimuksen keskuksen, asema kertoo tästä hyvin: se oli valtion tiedeakatemian alainen tutkimusyksikkö, mutta se identifioi itsensä voimakkaasti nimenomaan kolmannen sektorin järjestöksi, joka näki tehtäväkseen toimia naisliikkeen parissa. Samaan aikaan sen työntekijät tekivät tutkimusta niin valtiolle kuin muillekin tilaajille. Tämä aiheutti ongelmia niin akateemisessa maailmassa kuin muussa naisliikkeessäkin, jossa feministit koettiin elitistisiksi ja kaukaisiksi. Myös feministit itse kokivat tämän position yhä haastavammaksi 1990-luvun puoliväliä kohden, ja tutkimuksessa todetaankin eriytymisen alkaneen voimistua tämän seurauksena. Feministisistä toimijoista osa keskittyi voimakkaammin vain akateemiseen toimintaan ja osa taas naisliikkeen koordinointiin. Tutkimuksessa nousivat esiin myös feministien keskeiset ristiriidat ja se, että kyseessä ei ryhmän pienestä koosta ja samasta ideologisesta lähtökohdasta huolimatta ollut homogeeninen ryhmittymä. Monet sisäiset ristiriidat liittyivät siihen, miten feminismiä tulisi toteuttaa naisliikkeessä, millainen tulisi akateemisen toiminnan ja poliittisen aktivismin suhteen olla, oliko feministien liikkeen johtoasema hyväksyttävää vai ei, ja mitkä sen taustalla oleviksi motiiveiksi nähtiin. Feministien liike ei siis ollut yhtenäinen ja ristiriidat korostuivat ajan myötä. Feministien pyrkimykset koota naisliike yhdeksi vaikuttavaksi voimaksi epäonnistuivat 1990-luvun alkupuoliskolla. He eivät onnistuneet muodostamaan tavoitteidensa mukaista vahvaa naisliikettä, vaan pikemminkin feministien oma ammattimainen, erillinen ryhmittymä päätyi tekemään johtoasemastaan käsin parhaaksi katsomiaan asioita länsimaisten säätiöiden tuella. Sukupuolentutkimuksen kehitys kulkee koko tutkimuksen läpi yhtenä sivujuonena: sen kehittäminen oli osa feministien toimintasuunnitelmaa. Tässä he onnistuivatkin paremmin: sukupuolentutkimus sai akateemisen legitimiteetin, ja ensimmäistä kertaa maan historiassa venäläiset naiset tekivät tutkimusta venäläisten naisten tilanteesta.

Tutkin Vasemmistonaisten kaksoisstrategiaa, eli tapaa toimia osana vasemmistolaista puoluetta ja hoitaa sen naisjärjestölliset tehtävät sekä pyrkimyksenä toimia samaan aikaan osana itsenäistä naisliikettä ja muotoilla oman naispolitiikan sisältöjä. Tutkin Vasemmistonaisten perustamista lokakuussa 1990 sekä naisverkoston perustamista edeltävää valmistelutyötä Suomen Naisten Demokraattisessa Liitossa (SNDL) vuosina 1988-1990. Kysyn, miten tässä murroskohdassa erillistä naistoimintaa ja toisaalta uuteen puolueeseen kiinnittymistä perustellaan. Tutkimusajankohtanani suomalainen vasemmistolaisuus oli murroskohdassa, kun kansandemokraattinen liike osapuolitaisteluineen oli tullut tiensä päähän. Vanhan naisliiton lopettamisen ja uuden naisverkoston perustamisen taustalla vaikuttivat vahvasti myös keskustelut, joita käytiin Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ja Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) toiminnan uudistamisesta perustamalla uusi puolue, Vasemmistoliitto. Tärkeimmät lähteeni ovat SNDL:n ja Vasemmistonaisten Pippuri-lehti, SNDL:n viimeisten liittokokousten materiaalit, vuonna 1988 pidetyn Akanvirtaa uuteen -naisfoorumin materiaalit, Vasemmistonaisten perustavan kokouksen ja sen yhteydessä pidetyn Vastustamaton arki -naisfoorumin ja näitä valmistelevien työryhmien materiaalit sekä toimittamani Vasemmistonaisten 20-vuotisjuhlajulkaisu vuodelta 2010 sekä Sirpa Puhakan kirjoittama kirja Vasemmistoliiton synnystä. Pyrin näyttämään, kuinka SNDL:n ja Vasemmistonaisten keskustelut ovat osa feministisessä liikkeessä käytyjä keskusteluja, erityisesti feminismin toista aaltoa sekä niin kutsutuissa uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä käytyjä keskusteluja ja tapoja toimia politiikassa. Puolueiden naisjärjestöillä on pitkät perinteet Suomessa. Osoitan kuinka Vasemmistonaisten kaksoisstrategia ei ole vain vanhan perinteen jatkamista, vaan sille pyrittiin uuden naisverkoston perustamisvaiheessa antamaan myös uudenlaisia naispoliittisia sisältöjä, joilla pyrittiin myös luomaan uudenlaisia tapoja toimia politiikassa. Toisaalta Vasemmistonaiset näkivät itsensä myös osana pitkää työläisnaisten ketjua ja oman liikkeen historia oli vuonna 1990 läsnä esimerkiksi työläisnaisliikkeen 90-vuotisjuhlina ja historiankeruuprojektina. Kaksoisstrategia ei siis ole muuttumaton, vaan on saanut erilaisia sisältöjä eri aikakausina ja erilaisissa poliittisissa ideologioissa. Suhde erilliseen naistoimintaan on ollut Suomessa ja muualla erityisen jännittynyt vasemmistolaisessa liikkeessä, sillä se rikkoo ajatusta työläisten yhteisestä taistelusta. Erillistä naistoimintaa puolustettiin tutkimusajankohtanani paljon, mutta muunlaisiakin tapoja tehdä naispolitiikkaa puoluepolitiikassa pohdittiin. SNDL:ssä keskusteltiin aktiivisesti siitä, lähtevätkö naiset mukaan perusteilla olevaan Vasemmistoliittoon. Kritiikki miesvaltaista puoluepolitiikkaa sekä ammattiyhdistysliikettä kohtaan oli vahvaa. SNDL asetti mukaan tulolleen uuteen puolueeseen myös selkeät ehdot. SNDL:ssä pyrittiin sen viimeisinä vuosina saamaan naistoiminnalle enemmän arvostusta, jotta sitä ei nähtäisi vain esipoliittisena toimintana. Tämä näkyi pyrkimyksenä tehdä naisliitosta entistä selkeämmin poliittinen naisjärjestö ja myös feministinen diskurssi oli SNDL:n viimeisinä vuosina vahvaa. Feminismin vaikutus näkyi myös uuden naisverkoston valmistelussa ja perustavan kokouksen ja sen yhteydessä pidetyn naisfoorumin sisällöissä.

Työssä on lähestytty yhteistyössä Suomen Mielenterveysseura ry:n kanssa Mielenterveyden ensiapu®2 -koulutukseen osallistuneita pyytäen heitä puhumaan tietämyksestään ja auttamistaidoistaan mielenterveyden häiriöiksi luokiteltaviin tiloihin liittyen. Tutkimuksella haluttiin selvittää, millaisia vaikutelmia haastateltavat luovat itsestään koulutuksen sisältöjä sisäistäneinä auttajina ja millaisin keinoin. Mielenkiinnon kohteena on myös se, millaista puhetta tuotetaan, kun terveydenhuollon ammattilaisten välineeksi luotu diagnostinen psykiatrian kieli ja käsitteistö kohtaavat kliinisestä kontekstista irrotetut arjen tilanteet. Tutkimuksen lähestymistapana hyödynnetään laadullista asennetutkimusta. Taustateorioina toimivat Erwing Goffmanin teoria itsen esittämisestä sekä Michael Billigin retorinen sosiaalipsykologia. Tutkimuksessa käydään vuoropuhelua näiden taustateorioiden, tulosten sekä mielenterveyden ensiapuun liittyvän tutkimuksen välillä. Aineisto kerättiin toteuttamalla viiden koulutukseen osallistuneen kanssa puolistrukturoitu haastattelu, joissa haastateltavat tuottivat kannanottoja ja perustelevaa puhetta mielenterveyden ensiavun hyödyntämiseen sekä omiin tietoihin, taitoihin ja mielenterveyden ensiapukoulutukseen liittyen. Haastateltavia lähestyttiin mielenterveyden ensiavun koulutuksen käyneinä ja he tuottivat puhetta suhteessa heille esitettyihin virikkeisiin. Haastatteluissa luotuja vaikutelmia tulkittiin teoreettisesta viitekehyksestä käsin. Haastattelussa haastateltavat loivat kannanottojen ja niiden perustelujen avulla itsestään kuvaa tietynlaisina mielenterveyden ensiavun hyödyntäjinä, eli haastattelijat asemoivat itseään eri tavoin suhteessa koulutukseen ja sen sisällön hallitsemiseen. Haastatteluaineistosta pystyttiinkin tulkitsemaan runsaasti erilaisia keinoja osaavan vaikutelman luomiseen, joista yleisimpiä olivat omakohtaiseen kokemukseen vetoaminen, koulutusretoriikka ja erilaisten instituutioiden käyttäminen perustelujen hakupaikkana. Haastatteluissa syntyneet vaikutelmat heijastelivat sitä, että mielenterveyden ensiavun antaja voi esiintyä osaavana muun muassa kokemusasiantuntijan, entisen tai tulevan alan ammattilaisen, tai kriisitilanteista kokemusta saaneen auttajaroolista käsin. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että mielenterveyden ensiapuun liittyvää osaamista voidaan perustella monin keinoin ja luomalla itsestä erilaisia vaikutelmia. Lisäksi tutkimus osoittaa, että laadullinen asennetutkimus on toimiva menetelmä tuottaa haastattelupuhetta, joka on luonteeltaan kantaa ottavaa ja argumentoivaa.

Tutkimuksen tavoitteena on tutkia tuoretta aihetta kotimaisen uskonnollisuuden kentällä ja päivittää aiempaa satanismitutkimusta. Tutkimuksen kohteena ovat saatanakuva ja itsensä kehittäminen vuonna 2006 perustetussa Azazelin tähti-nimisessä okkulttis-filosofisessa seurassa. Työ edustaa kotimaisen vasemman käden tien hengellisyyden ja satanismin tutkimusta – laajemmassa mielessä länsimaisen esoterian ja uususkonnollisuuden tutkimusta. Tutkimusmenetelminä ovat tekstiaineiston ja haastattelujen systemaattinen analyysi. Työ on kvalitatiivinen tapaustutkimus, jossa haastatellaan kymmentä seuran jäsentä. Tutkimuksen keskiössä on hermeneuttinen kehä, jolle tässä tutkimuksessa on keskeistä uuden ymmärryksen taustalla olevan esiymmärryksen asteittainen muuttuminen uuden ymmärryksen ja tulkinnan kautta. Haastattelujen lisäksi aineistona on kirjallisuus, internet lähteet ja seuran jäsenten radiohaastattelut. Livehaastatteluissa käytetään puolistrukturoitua teemahaastattelua, joka antaa tilaa vuorovaikutukselle. Niiden lisäksi käytetään sähköisiä haastatteluja. Satanismi ja saatananpalvonta kytkeytyvät monen informantin vastauksissa toisiinsa, joka on tyypillistä teistiselle satanismille. Tätä kenttää on tutkittu akateemisesti vain vähän. Informanttien maailmankuva paljastuu synkretistiseksi ja ihmisyyden kehityspotentiaaliin positiivisesti suhtautuvaksi. Tutkimustulosten mukaan kirkkojen ja median välittämä negatiivinen saatananpalvontakuva ei edusta objektiivista todellisuutta Azazelin tähden kohdalla. Kuuluakseen seuraan ei tarvitse olla satanisti. Seuran toiminnassa mukana on niin tieteen kuin hengellisyyden edustajia. Moni informantti rinnastaa Saatanan muiden kulttuurien jumaluuksiin, kuten hindulaiseen Shivaan. Azazelin tähti näyttäytyy kuvaavana esimerkkinä uususkonnollisesta ajattelusta, jolle leimaa antavaa on synkretistinen ote – merkityksessä, että uskontoja vertaillaan toisiinsa ja myös uudelleentulkitaan. Seura on vahvasti teosofispohjainen, jossa ykseyden ideaa korostetaan dualistisen kahtiajaon sijaan. Vasemman käden tiestä ja musta magiasta puhutaan uudessa kontekstissa puhdistettuna negatiivisista konnotaatioista.

Työelämän jatkuvat muutokset ja monimutkaisuus asettavat johtajuudelle haasteita. Itsensä johtamisen avulla yksilöiden on mahdollista toimia tehokkaasti työelämässä ja selviytyä jatkuvan muutoksen keskellä. Sen vuoksi itsensä johtamiseen onkin viime aikoina kiinnitetty yhä enemmän huomiota ja siitä on muotoutunut uudenlainen johtamisen laji perinteisten johtamisteorioiden rinnalle. Itsensä johtamista tukemalla voidaan vaikuttaa yksilön itseohjautuvuuteen ja kokemukseen autonomiasta. Näin itsensä johtamista tehostamalla voidaan saavuttaa parempia tuloksia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on vastata johtamisympäristön muutokseen itsensä johtamisen hyödyntämisen avulla. Tutkimus tarkastelee itsensä johtamista Manzin luoman Self-Leadership-konseptin kautta ja tarkoituksena on luoda selkeä kokonaiskuva tästä itsenäisestä ja todella tärkeästä johtajuusteoriasta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millä tavalla yksilöt ilmentävät itsensä johtamista omassa työssään ja mitä keinoja he käyttävät johtaessaan itseään. Tutkimus on kvalitatiivinen eli laadullinen. Tutkimus on toteutettu kirjallisuuskatsauksena kokoamalla erilaisia itsensä johtamista ilmentäviä teorioita yhteen. Tutkimus toteutettiin teemahaastattelujen avulla ja aineisto analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Haastattelut tehtiin kahdeksalle henkilölle, jotka kaikki ilmensivät itsensä johtajuutta omassa työelämässään. Kukin haastateltava työskenteli erilaisessa organisaatiossa erilaisissa työtehtävissä. Haastattelujoukko myös edusti eri ikäryhmiä. Haastatteluissa oli apuna valmis haastattelurunko, jossa itsensä johtamista käsiteltiin viiden eri teeman avulla. Nämä teemat ovat motivaatio, itseohjautuvuus ja autonomia, minäpystyvyys ja tavoitteet, palaute sekä organisaation tuki. Teemat on johdettu itsensä johtamisen teoreettisesta viitekehyksestä. Tutkimus osoitti, että yksilöt harjoittavat itsensä johtamista hyödyntämällä erilaisia itsensä johtamisen strategioita. Itsensä johtaminen vaikuttaa olennaisesti yksilöiden suoritukseen ja lisäksi se hyödyttää myös organisaatioita työtehokkuuden kasvun myötä. Itsensä johtamisen avulla yksilön toiminta tehostuu ja yksilö pystyy myös itsensä johtamisen strategioiden avulla paremmin säätelemään omaa toimintaansa ja vaikuttamaan itseensä. Haastateltavat henkilöt olivat joukko itsensä johtamisen strategioita hyödyntäviä yksilöitä, jotka pyrkivät asettamaan itselleen haastavia tavoitteita ja seuraamaan toimintansa tuloksia esimerkiksi palautteen avulla. Lisäksi he olivat sisäisesti motivoituneita ja pyrkivät alati kehittämään itseään ja omia taitojaan. Organisaatioiden tulisi tukea työntekijöiden tarpeita sekä itsensä johtamista ja näin voidaan saavuttaa parempi tuottavuus. Tutkimustulokset osoittivat, että yksilön autonomian tukeminen lisäsi haastateltavien motivaatiota ja näin työ koettiin todella mielekkääksi. Työtehtävät itsessään motivoivat ulkoisten kannustimien sijaan. Tutkimus tarjoaa ensiarvoisen tärkeää tietoa itsensä johtamisen hyödyntämisestä yksilöllisesti ja lisäksi sen avulla kiinnitetään huomio organisaation kokemaan hyötyyn itsensä johtajuudesta. Itsensä johtaminen on tärkeä prosessi ja se ansaitsee tulla vieläkin tarkemmin tutkituksi tulevaisuudessa. Itsensä johtaminen tarjoaa työkaluja yksiöiden työtehokkuuden ja työssä viihtyvyyden tarkastelemiseen. Itsensä johtamisesta hyötyy näin yksilön lisäksi myös organisaatio. Tutkimus osoitti, että itsensä johtamisesta luotu teoreettinen viitekehys ilmentää itsensä johtamista ja erilaisten strategioiden avulla on mahdollista vaikuttaa itseensä, jotta haluttu lopputulos saavutetaan onnistuneesti ja tehokkaasti. Ilman itsensä jatkuvaa tiedostamista ja omien taitojen kehittämistä ei ole mahdollista selviytyä työelämän jatkuvien muutoksien keskellä.