Browsing by study line "Study track in Finnish"

Tutkielma käsittelee Toini Topeliusta (1854-1910), 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa vaikuttanutta naisasianaista, sekä hänen käsityksiään ja tuottamiaan kuvia naisten ja tyttöjen samansukupuolisesta kumppanuudesta ja rakkaudesta tyttökirjassaan Kehitysaikana. Tytöistä kertoeli Tea. Tutkielman tavoitteena on tutkia sitä, kuinka Toini Topelius näki naisten väliset suhteet, ja täten omat ihmissuhteensa, sekä kuinka hän rakensi sukupuolta, naiseutta, osana näitä suhteita. Pääaineistonani tämän kuvan rakentamisessa toimii tyttökirjan lisäksi Toini Topeliuksen esitelmä, Mietteitä naisesta ja siveellisyyskäsitteestä, vuodelta 1892, sekä kirjailijan avoin kirje ruotsalaisen naisasialiikkeen lehteen, Dagnyyn, vuodelta 1887. Tutkielmani ammentaa historiantutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta, queertutkimuksesta ja tyttötutkimuksesta, ja näiden alojen teoriat ja tutkimus toimivatkin suunnannäyttäjinäni. Tyttökirja korostaa naisten ja tyttöjen henkistä yhteyttä ja samankaltaisuutta suhteiden kulmakivenä, ja kuvaa intensiivistä, romanttista rakkautta hahmojensa välille. Suhteet rakennetaan osana sekä naisasiaa 1800-luvun lopulla, että kirjailijan omia tuntemuksia elämänsä suhteista. Topelius myös koki, että naiset kykenivät tukemaan toisiaan paremmin heidän pyrinnöissään kohti emansipoitunutta elämää. Kirjailijan kuvat ja tapa järjestää naisten keskeisiä, samansukupuolisia suhteita kietoutuvat hänen tapaansa jäsentää sukupuolta. Suhteet tukivat naiseutta ja naiseksi kasvamista, joille naisasian ajatukset ja ideologiat toimivat kirjailijan mukaan hedelmällisenä kasvualustana. Toini Topeliuksen kuvauksissa sukupuoli tuottaa naisten välisiä suhteita, mutta suhteet myös tuottivat oikeanlaista, hyvää naiseutta.

Eusebius Kesarealaisen Kirkkohistoria on yksi merkittävimpiä lähteitä varhaisen kristinuskon historiasta. Eusebius oli itse nuorta kristinuskoa ravistelleiden Diocletianuksen vainojen ja niitä seuranneen nk. konstantinolaisen käänteen silmin näkijä. Tästä huolimatta tutkimuksessa on oltu kiinnostuneempia Eusebiuksen kirkon ja valtion suhteita koskevasta ajattelusta ja Kirkkohistorian syntyvaiheista kuin siitä, miten hän teoksessaan tulkitsee vainoja. Ainoastaan professori W. Tabbernee on esittänyt näkemyksen siitä, miten Eusebiuksen näkemys vainoista kehittyi, mutta tämä hänen teoriansa ”vainojen teologian kehityksestä” ei ole saanut vastinetta akateemisessa keskustelussa. Tässä tutkielmassa kysytäänkin, miten Eusebius tulkitsi vainoja ja kestääkö Tabberneen esittämä teoria tulkinnan kehityksestä tarkastelun Kirkkohistorian tekstin valossa. Koska Kirkkohistorian syntyprosessista käyty akateeminen keskustelu on tiivistynyt siihen, miten kirjoittaminen ajoittuu suhteessa Eusebiuksen oman ajan vainoihin, on tutkielmassa otettu kantaa myös tähän kysymykseen. Akateemista keskustelun perusteella voidaan olettaa, ettei Eusebius aloittanut Kirkkohistorian kirjoittamista ennen vainojen alkua vuonna 303. Hän aloitti lopulta kymmenen kirjaa käsittäneen teoksensa kirjoittamisen aikaisintaan 310-luvulla. Eusebius joutui kuitenkin valtakunnan tilanteen muuttuessa seuraavien vuosien aikana muokkaamaan teoksensa viimeisiä kirjoja ennen kuin se sai lopullisen asunsa vuonna 326. Kirjoittaessaan Eusebius myös muokkasi perinteisen antiikin historiankirjoituksen palvelemaan omaa tarkoitustaan eli puolustamaan kristinuskoa. Tämän takia Eusebiuksen tekstiä tuleekin tarkastella esimerkkinä varhaiskristillisestä apologiasta. Tabbernee esitti Eusebiuksen vainojen tulkinnan muuttuneen sinä aikana kun hän kirjoitti Kirkkohistorian. Hän kuvasi nämä muutokset kolmena vaiheena, joiden merkittävin ero oli se, miten Eusebius esitti ”jumalallisen koston” koituvan kristittyjen vainoajille. Tässä näkyi Tabberneen mukaan selvä ero siinä, kuinka alkuun ”kosto” osui vain juutalaisiin ja vasta Eusebiuksen oman ajan kuvauksessa roomalaisiin. Hän ei kuitenkaan ota huomioon teoksen apologista luonnetta eikä hänen argumentaationsa kestä kriittistä tarkastelua Kirkkohistorian tekstiä vasten. Juutalaisten kärsimysten kuvauksella on teoksessa selkeä apologinen funktio. Roomalaisten vainoajien kohtaloiden kuvauksessa Eusebius puolestaan käyttää raamatullista mallia, jossa kuninkaiden elämä ja kuolema tulkitaan sen perusteella, miten he suhtautuivat Jumalaan. Vaikka Tabberneen teoria Eusebiuksen ajattelun kehittymisestä ei osoittaudu kestäväksi, jää Eusebiuksen esittämään vainojen tulkintaan ristiriita kahden Kirkkohistoriassa löytyvän näkökulman välillä. Toisaalta Eusebiuksen mukaan vainot olivat Jumalaa vastustavien voimien hyökkäystä kirkkoa kohtaan, toisaalta taas Jumalalta itseltään tuleva rangaistus kirkolle sen synneistä. Tätä ei kuitenkaan Tabberneen tavoin tarvitse pitää tekstissä näkyvänä jäänteenä Eusebiuksen ajattelun eri vaiheista tai ratkaisemattomana ristiriitana. Kun Eusebiuksen ajattelua tai hänen tekstejään pyritään ymmärtämään, on vastausta etsitty ajan politiikasta tai filosofiasta. Eusebius piti itseään kuitenkin ensisijaisesti raamatuntutkijana ja vaikka hänet nykyisin tunnetaankin Kirkkohistorian kirjoittajana, on hän tehnyt varsinaisen elämäntyönsä tutkimalla kristinuskon pyhiä tekstejä. Eusebius ei todennäköisesti nähnyt ristiriitaa esittämiensä vainojen tulkintojen välillä, eikä hän pyrkinyt ratkaisemaan jännitettä. Pikemminkin kyse oli hänelle luonnollisesta asiasta. Eusebius ajatteli Raamatun muodostavan ratkaisun koko historiaa ja siksi tulkitsi myös oman aikansa tapahtumia Raamatusta löytyvien esimerkkien avulla. Tulkintansa vainoista Jumalalta tulevana rangaistuksena Eusebius liittää suoraan Jerusalemia 580-luvulla eKr. kohdanneesta hävityksestä kertoviin raamatunkohtiin. Näissä tulkitaan katastrofin olleen Jumalan rangaistus israelilaisille heidän synneistään, vaikka vieraat kansat, joiden kautta rangaistus tuli olivat samalla Jumalan kansan vihollisia. Nämä raamatunkohdat todistavat sen, että Eusebius tulkitsi vainoja Raamatun avulla ja saattoi siksi esittää tulkintoja, jotka muista lähtökohdista ja ilman hänen historiallisen taustansa huomioonottamista vaikuttavat ristiriitaisilta.

Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.

Tarkastelin tässä tutkimuksessani keisarillisen Japanin propagandaa vuosien 1941-1945 välille sijoittuneen Tyynenmeren sodan aikana. Yhdysvaltojen propagandassa vihollinen kuvattiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana alkukantaisena eläimenä, mikä sai itseni pohtimaan keisarillisen Japanin propagandan luonnetta. Japanissa kasvavan nationalismin vuoksi aihe on myös hyvin ajankohtainen. Tavoitteenani oli siksi luoda kattava tutkielma keisarillisen Japanin propagandan. Tutkimusalueeni alkoi joulukuussa 1941 tapahtuneesta Pearl Harborin iskusta ja päättyi sodan loppumiseen vuoden 1945 elokuussa. Tarkoituksenani oli kolmen tutkimuskysymyksen kautta selvittää keisarillisen Japanin propagandan ilmenemismuotoja, sen kautta annettua viholliskuvaa sekä sodan eri vaiheiden tuomia muutoksia sen sanomaan. Pääasiallisina lähteinäni käytin kahta japanilaista propagandaelokuvaa, minkä lisäksi analysoin tutkimuksessani japanilaisia pilakuvia, sanomalehtiä, propagandajulisteita- ja lehtisiä sekä keisarillisen Japanin hallinnon lausuntoja saadakseni laajemman käsityksen propagandan luonteesta. Hyödynsin taustoituksessani myös vuonna 1936 tehtyä japanilaista, yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin perustuvaa propagandaelokuvaa. Havaintoni paljastivat sodalla olleen hyvin uskonnolliset ja nationalistiset lähtökohdat, minkä lisäksi sodan katsottiin olevan välttämätön Japanin turvallisuuden suojelemiseksi. Pääasiallisen tutkimukseni tuloksena havaitsin, että keisarillisen Japanin propaganda sisälsi yllättävän laajan kirjon eri propagandan muotoja. Esimerkiksi taideala osallistui sotaponnistuksiin maalausten, lyijykynäpiirrosten sekä propagandajulisteiden kautta. Propagandaelokuvat puolestaan edustivat uutta propagandan muotoa Japanin tiedotuksen toimiessa tuona aikana pääasiallisesti sanomalehtien ja radion kautta. Lisäksi sekä viholliskuva että sanoma muuttuivat sodan aikana, ja näiden havaintojeni perusteella katsoin keisarillisen Japanin propagandan viholliskuvan ja sanoman voitavan jakaa kolmeen päävaiheeseen. Sodan alkuvaiheessa eli vuonna 1942 yhdysvaltalaiset nähtiin kurittomina ja kunniattomina imperialisteina, joiden vallasta Aasia tuli vapauttaa. Viholliset kuvattiin vielä tässä vaiheessa normaaleina, joskin japanilaista heikompina, ihmisinä. Lisäksi korostettiin Japanin omaa sotamenestystä. Sotaonnen käännyttyä viholliselle annettiin eläimellisiä sekä pahansuopia piirteitä, ja sen katsottiin uhkaavan keisarillisen Japanin olemassaoloa. Propagandan sanoma korosti nyt myös koko kansan kattavaa liikekannallepanoa. Vuoden 1944 syksystä lähtien propaganda siirtyi kolmanteen vaiheeseensa, jolloin uhrautuminen keisarin puolesta sekä vihollisen verenhimoisuus ja armottomuus nousivat keskeisiksi teemoiksi.

Tutkielmani tutkimusongelma koostuu kolmesta kysymyksestä koskien 1800-luvun Ranskaa: (1) Millaisia tulkintoja lapsista ja heidän ominaispiirteistään esitettiin? (2) Millaisia näkemyksiä lastenkasvatuksesta esitettiin? (3) Millaisena ikäkautena lapsuus esitettiin? Lisäksi pohdin lapsista esitettyjen käsitysten taustoja ja motiiveja sekä käsityksissä ilmeneviä ristiriitaisuuksia ja muutoksia. Tutkielmani teoriatausta pitää sisällään käsityksen lapsuudesta kulttuurisidonnaisena ilmiönä, jonka moninaiset ilmentyvät heijastelevat aikuisten erilaisia tapoja suhtautua lapsuuteen. Tutkielman alkuperäislähdeaineisto koostuu lapsuutta käsittelevästä kirjallisuudesta 1800-luvun Ranskasta. Tarkemmin ottaen kyse on viidestä kirjailijasta, joiden teokset saavuttivat omana aikanaan suuren suosion: (1) Felix Dupanloup (1802-1878) ja hänen teoksensa L’Enfant (1869), (2) Victor Hugo (1802-1885) ja hänen lapsuutta käsittelevät runonsa kokoelmista Les Contemplations (1856), Les Feuilles d’Automne (1831), Odes et Ballades (1826), Les Rayons et les Ombres (1840) ja Les Voix Intérieures (1837), (3) Gustave Droz (1832-1895) ja hänen teoksensa Monsieur, Madame et Bébé (1866), (4) Edouard Grimard (1827-1909) ja hänen teoksensa L’enfant: son passé, son avenir (1889) sekä (5) Ernest Legouvé (1807-1903) ja hänen teoksensa Les Pères et les Enfants au XIXe siècle (1887). Hugon ja Drozin teokset edustavat kaunokirjallisuutta, kun taas Dupanloupin, Grimardin ja Legouvén teokset ovat tutkielmia lapsista ja lastenkasvatuksesta. Tutkielmani keskeiset tulokset viittaavat siihen, että lapsuudesta luotiin 1800-luvun Ranskassa ristiriitaisia representaatioita, jotka voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäisessä lähestymistavassa lapset esitetään paheellisena ja moraalisesti aikuisten alapuolella olevana ihmisryhmänä, joka tarvitsee aikuisen voimakasta muokkausta ja ohjausta. Tässä lähestymistavassa korostetaan kasvatuksen tärkeyttä ja puolustetaan autoritääristä kasvatusmetodia. Lapsuudessa ja lapsenmielisyydessä ei nähdä itseisarvoa. Päinvastaisessa lähestymistavassa lapset esitetään hyveellisinä ja moraalisesti aikuisten yläpuolella olevana ihmisryhmänä. Lapsuus ja lapsenmielisyys ovat ihannoinnin kohteena. Luottamus lasten kyvykkyyteen ilmenee lastenkasvatuksessa lasten autonomiaa puolustavina kannanottoina. Erilaiset esitykset lapsista, lapsuudesta ja lastenkasvatuksesta heijastelevat erilaisia ihmiskäsityksiä ja näkemyksiä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan kehittää.

Tarkastelen maisterintutkielmassani sitä, kuinka bysanttilaiset ja latinalaiset mutta pienissä määrin myös muinaisitäslaavit ja arabit näkivät Bysantin, bysanttilaisuuden ja bysanttilaiset keskibysanttilaisella kaudella vuosina 843‒1204. Lisäksi tarkastelen bysanttilaisten kieltä ja erityisesti, oliko se aikalaisten mukaan kreikan vai ”rooman” kieli. Alkuperäislähteinäni käytän bysanttilaisia Leo VI:n Taktikaa, Konstantinos VII:n De administrando imperiota, Anna Komnenen Aleksiasta sekä joitakin hagiografioita, joista eräät ovat peräisin Symeon Metafrasteen Menologionista ja yksi pidempi on omistettu Pyhälle Neilos Rossanolaiselle. Lisäksi käytän läntisiä Liutprand Cremonalaisen kirjoituksia ja ristiretkikronikoita sekä muinaisitäslaavilaista Nestorin kronikkaa. Arabien näkökulmia olen tuonut ilmi tutkimuskirjallisuuden avulla. Tutkielmani liittyy etenkin Anthony Kaldelliksen tutkimukselliseen kontekstiin, joka pyrkii samaten tarkastelemaan Bysanttia ja bysanttilaisuutta korostaen niiden roomalaisuutta. Tuon työssäni selkeästi ilmi sen, että bysanttilainen johtava maallinen älymystö piti selvästi Bysanttia Roomana ja sen asukkaita roomalaisina, mikä johtui siitä, että Bysantti oli Rooman valtakunnan suora jatkumo. Arabit ajattelivat samaan tapaan, mutta sekä latinalaiset että muinaisitäslaavit pitivät Bysanttia Kreikkana ja bysanttilaisia kreikkalaisina, mikä johtui pääasiassa siellä käytetystä kielestä mutta myös sen maantieteellisestä sijainnista. Käyttämäni bysanttilaiset hagiografiat muodostavat oman bysanttilaisen johtavan eliitin kirjoituksista eroavan ryhmänsä, joka ei keskity maallisiin asioihin ja joka saattaa liittää kotimaan valtion sijaan kaupunkiin. Tutkielmani osoittaa, että bysanttilaiset olivat oman käsityksensä mukaan kansoista tärkein, mikä oli merkittävä osa heidän maailmankatsomustaan. Bysanttilainen identiteetti muodostui muun muassa kielen ja itäisen kristinuskon lisäksi vaatetuksesta. Bysanttilainen ja ulkomaalainen huomasi bysanttilaisen tämän vaatteiden perusteella. Bysanttilaiset myös selvästikin liittivät kansansa antiikin roomalaisiin ja esiintyivät heidän jälkeläisinään. Työssäni kerron myös, mitä kieltä bysanttilaiset mielestään puhuivat. Leo VI, Konstantinos VII sekä Neilos Rossanolaisen hagiografia kutsuvat latinaa roomalaisten kieleksi, mutta jälkimmäinen paljastaa myös kutsuvansa kreikan kieltä kreikaksi. Huomattavasti näiden kirjoittajien ja tekstien jälkeen kirjottanut Anna Komnene taas kutsuu kreikan kieltä sekä kreikaksi että väliin myös ”roomaksi.” Ulkopuolisista lähteistäni vain latinalainen Liutprand Cremonalainen kiinnittää huomiota Bysanttilaisten kieleen kutsuen sitä loogisesti kreikaksi ja omaa kieltään latinaksi.

Tässä pro gradu -tutkielmassani käsittelen suomalaisten monarkistien verkostoa ja politiikkaa vuonna 1918. Työssä on kaksijakoinen tutkimuskysymys. Tutkimuksen alussa tarkastelen suomalaisten monarkistien verkostoa sekä sen rakentumista jo ennen vuotta 1918. Tarkastelen toimijoita vaikuttajina sekä eduskunnassa, kansalaisyhteiskunnassa että omasa verkostossaan. Toisessa osassa tarkastelen monarkistien tekemää politiikkaa. Mitä olivat politiikan tavoitteet vuonna 1918? Millainen rooli kuninkaalle olisi hallitusmuodossa annettu? Miten monarkistit rakensivat omaa asemaansa ja koko valtakunnan tulevaisuutta? Laadullisen metodin lisäksi olen käyttänyt tutkielmassani verkostotutkimuksen teorioita, joiden avulla monarkistien vaikuttamista ja verkostoja on ollut hedelmällistä analysoida. Työssä käytetty lähdeaineisto koostuu Eduskunnan arkiston valtiopäiväaineistosta, yksityisarkistojen materiaalista sekä sanomalehtiaineistosta. Julkisen ja yksityisen aineiston rinnakkainen tarkastelu on ollut erityisen kiinnostavaa, sillä olen työssäni voinut vertailla esimerkiksi kansanedustajien julkisia ja yksityisiä ajatuksia. Tulkintojeni tukena olen käyttänyt kotimaista ja ulkomaista tutkimuskirjallisuutta, jossa olen keskittynyt ennen kaikkea vaikuttamista ja verkostoja koskevaan kirjallisuuteen. Suomalaiset monarkistit jakoivat hyvin samankaltaisen taustan. He olivat korkeasti koulutettujen ja poliittisesti aktiivisten henkilöiden ryhmä, jonka keskeiset jäsenet tunsivat toisensa jo vuosikymmenten takaa. Merkittävä ryhmän muodostanut tapahtuma oli Suomen sisällissota, joka oli valtaapitäville järkytys. Monarkistit jakoivat ennen kaikkea näkemyksen siitä, että sisällissodan syynä oli ollut toimimaton kansanedustuslaitos, ja valtakuntaan tarvittaisiin vahva saksalainen monarkki turvaamaan yhteiskuntarauhaa jatkossa. Monarkistit käyttivät merkittävää valtaa 1918, ja toimivat valtiopäivien lisäksi näkyvästi julkisessa elämässä etenkin Uuden Suomen Turvaamiskomiteassa, joka oli monarkistien intressiryhmä. Monarkistisen politiikan tärkeimpänä tavoitteena oli uuden, monarkistisen hallitusmuodon säätäminen. Uudessa hallitusmuodossa hallitsijalle olisi annettu vanhoja keisarilla olleita valtaoikeuksia, ja kuninkaan asema olisi muutenkin ollut vahva eduskuntaan nähden. Monarkistisessa politiikassa kansanvaltaan suhtauduttiin varauksella, ja poliittisessa keskustelussa esitettiin argumentteja meritokratian puolesta. Toisaalta monarkistit pyrkivät myös eheyttämään kansaa sisällissodan jälkeen esimerkiksi nationalistisilla symboleilla ja uudella retoriikalla, jossa oman sisäisen hajanaisuuden sijaan korostettiin itänaapuri Venäjän uhkaa. Monarkistinen politiikka saavutti tavoitteensa lokakuussa 1918, kun Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi, mutta maailmansodan tapahtumien seurauksena kuningas ei koskaan saapunut valtakuntaansa.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Rooman Forum Romanumilla sijaitsevan Lapis nigerin ja sen alla olevien rakenteiden vaiheita vuosien 800–44 eaa. välillä. Lapis niger on musta kivetys Rooman vanhimman kansankokouspaikan, Comitiumin, laidalla ja sen alla on kolme eri aikakausille sijoitettavaa rakennetta, joista vanhin on vuosien 575–550 eaa. välille ajoitettava kivipaasi eli cippus. Rakenne G, mahdollisesti alttari, ja rakenne K, pylvään kappale, ovat ajoitettavissa vuosien 350–100 eaa. välille. Musta kivetys, joka peitti alla olevat rakenteet, asetettiin paikoilleen vuosien 80–44 eaa. välisenä aikana. Tutkimuskysymyksenäni on, miksi rakenteet peitettiin mustalla kivetyksellä ja mitkä syyt motivoivat peittämistä. Selvitän myös rakenteiden peittämisaikaa, sillä syyt peittämiseen ovat ajankohtaan sidottuja. Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja arkeologisten kaivausten tuloksia. Hyödynnän tutkimuksessa muistitutkimusta ja kollektiivisen muistamisen teorioita. Lapis niger ja sen alla olevien rakenteiden vaiheet liittyvät tiiviisti ympäröivän comitiumin vaiheisiin ja siksi on myös tarpeellista tarkastella ympäröivän alueen kehitystä. Toinen luku keskittyykin alueen arkeologiaan ja eri vaiheiden ajoittamiseen. Kolmannessa luvussa tarkastelen vuosien 80–44 eaa. Comitiumilla ja laajemmin Roomassa tapahtuneita rakennusten ja monumenttien muokkausta ja uudelleenrakentamista niihin liittyvien muistojen muokkauksen kautta. Erityisesti comitiumin alueen rakennusten muokkaus ja niihin liitettävien muistojen muokkauksen tarve vaikuttivat Lapis nigerin alla olevien rakenteiden peittämiseen diktaattorina toimineen Lucius Cornelius Sullan ja hänen liittolaistensa aikana (82–78 eaa.) ja myöhemmin Gaius Julius Caesarin tehdessä muutoksia 40-luvulla alueella. Neljännessä luvussa käsittelen Lapis nigerin ja sen alla oleviin rakenteisiin liitettäviä antiikin kirjallisuuden mainintoja. Antiikin kirjallisuudessa ainoa maininta Lapis nigeristä tulee Festukselta 100-luvun loppupuolelta jaa. ja maininnassa Lapis nigerin kerrotaan merkitsevän Romulukselle tarkoitettua hautaa tai Faustuluksen, Romuluksen ja Remuksen kasvatti-isän, tai Hostus Hostiliuksen, Romuluksen aikalaisen, hautaa. Tutkin Festuksen maininnan pohjalta paikkaan antiikin kirjallisuudessa liitettäviä muistoja, jotka ovat vaikuttaneet rakenteiden peittämiseen ja mustaan kivetykseen liitettäviin tietoihin. Tutkimuksen perusteella musta kivetys asetettiin paikoilleen vuosien 82–78 eaa. välillä. Roomalaisten yhdistäessä Lapis nigerin alla olevat rakenteet Romulukseen, Faustulukseen ja Hostus Hostiliukseen, jotka olivat kaikki mahdollista liittää Rooman varhaisvaiheissa sattuneisiin veritekoihin ja sotaan, oli paikan kautta mahdollista kommentoida Roomaa repineitä liittolaissotaa ja ensimmäistä sisällissota. Sullan selviydyttyä ensimmäisen sisällissodan voittajaksi, rakenteiden peittäminen oli yritys puhdistaa paikkaan liitettäviä muistoja. Caesarin aikana pätevät samat perustelut, mutta lisäksi Romuluksen kuvaus oli saanut negatiivisia sävyjä ja Romuluksen surmaamisen kautta oli mahdollista myös kommentoida Caesarin murhaamista ja hänen poikkeuksellisen laajoja oikeuksia.

Tutkielmassa tarkastellaan Louis XV:n (1710-1774) hallintokautta, ja sitä kautta hänen pyrkimyksiään ylläpitää ancien régimen ajan ja erityisesti Aurinkokuninkaan (Louis XIV, 1638-1715) asettamaa kuninkaan ihannetta. Lisäksi tutkimus keskittyy tarkastelemaan Louis XV:n ja hänen hallintokautensa absoluuttista valtaa. Tutkijoiden, kuten Julian Swannin ja Jeremy Popkinin mukaan Louis XV:n aikana näkemys absoluuttisesta monarkiasta alkoi hälventyä, ja siksi tutkimus selvittää niitä syitä, miksi näin tapahtui. Louis XV on aiheuttanut historioitsijoiden keskuudessa eriäviä näkemyksiä, vaikka viimeaikaiset tutkimukset ovat pyrkineet ottamaan enemmän neutraalin tai jopa puolustavan kannan Louis XV:n hallintokaudesta. Louis XV ja hänen hallintokautensa oli pitkään leimattu historiankirjoituksessa epäonnistuneeksi, ja siksi tämä tutkielma selvittää millä tavoin hallintokautta tai Louis XV:tä on oikeutetusti tai epäoikeutetusti kritisoitu. Tutkielmassa on käytetty pääasiallisina alkuperäislähteinä markiisi d’Argensonin päiväkirjaa, kreivi Dufort de Chevernyn muistelmia ja herttua de Croÿn päiväkirjaa. Tutkimuksessa on huomioitu, että kyseiset lähteet tuovat esiin kirjoittajansa subjektiivisen näkökulman ja mahdolliset motiivit, joskin näiden lähteiden käyttöä voidaan perustella sillä, että näiden kirjoitusten kautta tutkimuksessa osoitetaan Louis XV:n aikalaisten näkemyksiä kuninkaasta ja tämän hallinnosta. Koska tutkimus keskittyy henkilöhistoriaan, tutkimuksessa on täytynyt huomioida Louis XV:n henkilöhahmo, hänen luonteensa ja näihin vaikuttavat ympäristölliset tekijät. Lisäksi Louis XV:n elämää ja hallintokautta on täytynyt tarkastella oman aikakautensa näkökulmasta. Tämän takia tutkimus esittää 1700-luvun kolmen kuninkaan – Louis XIV:n, Louis XV:n ja Louis XVI:n – suoraan vertailuun liittyvän ongelman. Lisäksi tutkimus selvittää aikakaudelle ominaisten ihanteiden, kuten maineen ja kunnian, merkitystä Louis XV:n hallintokauteen. Tutkielma selvittää Louis XV:n toimia Ranskan kuninkaana eri teemojen kautta, luodakseen kattavan katsauksen Louis XV:n hallintokauden eri aspekteista. Tutkielmassa tarkastellaan Louis XV:n strategiaa kontrolloida hoviaan, ministereitään ja parlamenttia, Ranskan sodankäyntiin liittyvää vaikeutta ylläpitää suurvalta-asemaa, sodankäynnin rahoittamista ja siitä seurannutta kroonista velkaantumista ja lisääntyviä veroja. Tutkielma tarkastelee Louis XV:n syitä ja motiiveja olla nimittämättä virallista pääministeriä kardinaali de Fleuryn kuoleman jälkeen. Pääministerin puute oli monien aikalaisten, kuten markiisi d’Argensonin, kardinaali Bernis’n ja herttua de Choiseulin mukaan monarkian hallinnon kannalta isoin ongelma. Selkeän johtohenkilön puuttuminen ministeriöstä, johti ministeriön sekasortoisuuteen ja kyvyttömyyteen tehdä johdonmukaisia valtion päätöksiä. Vastaavasti Louis XV:n päätös antaa aristokraattien nousta ministerinvirkoihin aatelisten rinnalla johti jatkuviin poliittisiin juonitteluihin ja kilpailuun eri viroista, johtaen näin hovin politisoitumiseen. Tämän jälkeen aristokraatit alkoivat vaikuttaa myös enemmän parlamentissa. Tämä kehityskulku johti hitaasti Louis XV:n hallintokaudella tilanteeseen, jossa parlamentti alkoi yhä vahvemmin ajaa omia perustuslaillisia muutoksia kuninkaan vallan vähentämiseksi. Näin ollen absoluuttinen monarkia oli ajautumassa kriisiin. Tutkielma antaa näkökulman siitä, miten kuningas itse suhtautui ministeriensä tai parlamentin toimintaan: Louis XV:n motiivin voi katsoa olleen monissa eri päätöksissään oman auktoriteettinsa säilyttäminen ja siten hänen oma pyrkimyksensä ylläpitää absoluuttista monarkiaa. Siis vaikka tapahtumaketju johti absoluuttisen kuninkaanvallan vähenemiseen, Louis XV aikanaan ei ole voinut tiedostaa sitä. Siksi tutkielmassa on täytynyt tarkastella hänen toimiaan tai päätöksiä hänen oman aikansa näkökulmasta, ja on pyritty rakentamaan mahdollisimman tarkka kuvaus alkuperäislähteiden ja tutkimuskirjallisuuden avulla, siitä miten kuningas todennäköisesti koki näissä tilanteissa. Tutkimus osoittaa, että vaikka Louis XV:n hallintokausi erosi monin tavoin maineikkaan Louis XIV:n hallintokaudesta, näiden kahden hallintokauden välillä on selkeä jatkumo. Louis XV siis pyrki kunnioittamaan ancien régimen perinteitä. Tutkimus osoittaa Louis XV:llä olleen aito halu yltää mahtavan hallitsijan, kuten Louis XIV, tasolle. Louis XV:n henkilökohtainen ja salainen strategia palauttaa Ranskan arvovalta sekä hänen toimensa ministeriensä ja hovinsa suhteen, osoittavat hänen pyrkimyksistään vahvistaa kuninkaan auktoriteettia ja siten myös absoluuttisen monarkian säilymistä.