Browsing by department "Department of Equine and Small Animal Medicine"

Laajentava eli dilatoiva kardiomyopatia (DCM, dilated cardiomyopathy) on sydänlihaksen sairaus, jolle on tyypillistä sydämen vasemman kammion laajentuminen, sydämen pumppaustehon heikentyminen ja sydämen vajaatoiminta. Dilatoiva kardiomyopatia on koirien toiseksi yleisin, ei-synnynnäinen sydänsairaus myksomatoottisen läppävian jälkeen. Dilatoivaa kardiomyopatiaa esiintyy lähinnä suurilla ja keskikokoisilla koiraroduilla ja tyypillisimpiä rotuja ovat mm. dobermanni, tanskandoggi, irlanninsusikoira, bokseri ja newfoundlandinkoira. Kyseessä on kuolemaan johtava ja kliinisesti merkittävä sairaus. Dobermanneilla DCM:a esiintyy erityisen paljon verrattuna muihin rotuihin ja sairaus on todettu rodulla perinnölliseksi. Dobermannien DCM:lle on tyypillistä pitkä oireeton vaihe, rytmihäiriöiden aiheuttamat äkkikuolemat, ja nopeasti etenevä sydämen vajaatoiminnan vaihe. Dilatoivan kardiomyopatian diagnosoiminen oireettomassa vaiheessa on haastavaa, mutta hyvin tärkeää rodun jalostustoiminnan ja taudin vastustamisen kannalta. Varhaisesta diagnoosista ja lääkehoidon aloittamisesta voi olla etua myös yksittäisen koiran ennusteen kannalta. Dobermannien DCM:n tärkeimmät diagnostiset menetelmät ovat tällä hetkellä sydämen ultraäänitutkimus sydänmuutosten sekä 24 tunnin sydänfilmi eli Holter-tutkimus kammioperäisten rytmihäiriöiden toteamiseksi. Näihin menetelmiin perustuvaa vuosittaista seulontatutkimusta suositellaan kaikille, tai ainakin jalostuksessa käytettäville koirille. Dilatoivaan kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa, mutta sairauteen liittyviä oireita voidaan lievittää ja potilaiden elinajan ennustetta parantaa lääkityksen avulla. Dobermannien DCM on ollut vuosia kiivaan kansainvälisen tutkimuksen kohteena, mutta tietämyksessä on vielä monia puutteita. Taudin geneettinen tausta on edelleen epäselvä, vaikka joitakin DCM:an liittyviä geenialuetta on jo tunnistettu. Uusista menetelmistä ja jatkuvista tutkimuksista huolimatta ei ole vielä onnistuttu löytämään yksittäistä ja varmaa diagnostista menetelmää oireettomien tapausten tunnistamiseksi. Myös potilaiden lääkehoidossa on kehittämisen varaa, jotta DCM:a sairastavat koirat voisivat elää mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina ja oireitta. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksen oli kartoittaa tämänhetkinen tietämys liittyen dobermannien DCM:an, ja pohtia miten tietoa voitaisiin soveltaa taudin vastustamisessa Suomessa. Tiedon kartoittaminen on oleellinen osa tutkimustoimintaa, jotta resurssit osataan jatkossa suunnata aihealueisiin, joista tarvitaan lisää tietoa. Suomenkielistä kattavaa tietopakettia dobermannien DCM:sta ei ole aiemmin ollut saatavilla, joten tämä kirjallisuuskatsaus on pyritty kirjoittamaan niin, että sitä voisivat käyttää tiedonlähteenä eläinlääkäreiden lisäksi myös dobermannien omistajat ja kasvattajat. Eläinlääkärien toivotaan voivan hyödyntää tutkielman tietoa myös käytännön praktiikassa, DCM-tapausten diagnostiikassa ja hoidossa. Huomioitavaa on kuitenkin, että uutta tietoa tulee jatkuvasti ja tiedon päivittäminen jää näin ollen dobermannien DCM:n kanssa toimivien oman aktiivisuuden varaan.

Eksoottisten lemmikkieläinten määrä eläinlääkärin potilaina on lisääntynyt viime vuosina. Nämä lemmikit eivät välttämättä ole käsiteltävissä tai tutkittavissa ilman rauhoitusta. Lisäksi monet eksoottisten lemmikkieläinten sairauksista vaativat leikkaushoitoa. Muidenkin kuin eksoottisten lemmikkien hoitoon perehtyneiden eläinlääkäreiden olisi näin ollen hyödyllistä kyetä rauhoittamaan tai nukuttamaan eksoottinen potilas. Lintujen ja matelijoiden metabolia poikkeaa huomattavasti nisäkkäiden metaboliasta, eikä niille välttämättä voida käyttää samoja anesteetteja tai anestesiaprotokollia kuin nisäkkäille. Myös frettien metaboliassa on eroja verrattuna tavallisimpiin lemmikkieläimiin, kissaan ja koiraan. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on ollut luoda kokonaiskuva kyseisten lajien anestesiasta olemassa olevasta tutkimustiedosta ja kliinisestä kokemuksesta. Linnut on suuri eläinluokka, jonka eri lajien välillä on huomattavia eroja mm. lääkeaineiden metaboliassa. Tutkielmassa on käsitelty lemmikkilintuina pidettävien papukaijojen, kyyhkysten ja peippojen anestesiaa. Lintujen anestesiaa suunniteltaessa on erityisen tärkeää ymmärtää lintujen hengityselimistön toimintaa. Linnuille ehdottomasti sopivin anestesiamuoto on inhalaatioanestesia. Esilääkityksen hyödyistä käydään keskustelua. Eri kipulääkkeiden metaboliasta ja vaikutuksista linnuilla on vain niukasti tutkimustietoa, mutta niiden kliinistä vaikutusta pidetään selvänä. Linnuille suositellaan kipulääkitykseksi butorfanolia tai tulehduskipulääkkeitä mahdollisesti kivuliaiden toimenpiteiden yhteydessä. Matelijat jaetaan lahkoihin, joista tässä on käsitelty suomumatelijoita (käärmeitä ja liskoja) sekä kilpikonnia. Matelijat poikkeavat nisäkkäistä ja linnuista ennen kaikkea vaihtolämpöisyytensä kautta. Niiden metabolia on rippuvainen ympäristön lämpötilasta. Kullekin lajille ihanteellisen ruumiinlämmön ylläpitäminen anestesian alusta heräämiseen onkin ensiarvoisen tärkeää. Matelijoille suositellaan inhalaatioanestesiaa, sillä injektioanesteetteihin liittyy usein pitkittynyt herääminen. Matelija on yleensä tarpeen intuboida inhalaatioanestesiaa varten inhalaatioanesteettien aiheuttaman hengityslaman vuoksi. Niille esilääkitys esimerkiksi ketamiinilla ja/tai medetomidiinilla on suositeltavaa. Matelijoiden kiputuntemuksesta on vain vähän tutkimustietoa. Myöskään eri kipulääkkeiden metaboliasta tai vaikutuksita matelijoilla ei ole juurikaan tutkimustietoa. Asianmukaisen kipulääkityksen tarpeellisuudesta ei kuitenkaan ole epäselvyyttä. Mateljoille voidaan käyttää paikallispuudutusta pienempiä kirurgisia toimenpiteitä varten. Frettien anestesiaan liittyvät oleellisesti niillä tavalliset sairaudet, jotka saattavat vaikeuttaa anestesiaa huomattavasti. Suunniteltaessa fretin anestesiaa veri- ja virtsanäytteiden tutkiminen huolellisen kliinisen tutkimuksen lisäksi on erityisen hyödyllistä. Esilääkityksen käyttäminen frettien anestesiassa on erityisen suositeltavaa. Ne voidaan rauhoittaa tai esilääkitä midatsolaamilla tai etomidaatilla, jotka kummatkin aiheuttavat luotettavan sedaation. Freteille voidaan lyhyitä toimenpiteitä varten käyttää myös injektioanestesiaa. Pidempiin toimenpiteisiin suositellaan inhalaatioanestesiaa. Tulehduskipulääkkeiden metaboliasta freteillä ei ole juurikaan tutkimustietoa ja niitä käytettäessä tulisi noudattaa varovaisuutta glukuronidaatioreitin puuttumisen vuoksi. Opioideista freteille on käytetty butorfanolia. Puudutteita voidaan paikallispuudutuksen lisäksi käyttää epiduraalipuudutukseen.

Genetiikan tutkimusmenetelmien kehittymisen myötä 2000-luvulla on löydetty useita geneettisiä, lääkeaineiden tehoon ja turvallisuuteen vaikuttavia eroja eläinlajien ja -yksilöiden välillä. Tietoa näistä eroista ei ole aiemmin koottu yhteen suomen kielellä. Kirjallisuuskatsaus keskittyy farmakogeneettisiin eroihin farmakokinetiikassa. Farmakodynaamiset erot ja lääkeaineiden väliset yhteisvaikutukset on rajattu tutkielman aiheen ulkopuolelle. Kuljetinproteiinit kuljettavat aktiivisesti muun muassa lääkeaineita solukalvojen yli soluun sisään tai solusta ulos. Kuljetinproteiineja ilmennetään muun muassa suolistossa, maksassa, munuaisissa, veri-aivoesteessä ja veri-verkkokalvoesteessä ja niillä on merkitys lääkeaineiden jakautumisessa elimistöön. Eläimillä tutkituin kuljetinproteiini on p-glykoproteiini, jonka tehtävä on poistaa lääke- ja vierasaineita esimerkiksi veri-aivoesteessä keskushermostosta. P-glykoproteiinia koodaa ABCB1-geeni (aiemmin MDR1-geeni), jossa useilla koiraroduilla (kuten colliet ja collie-sukuiset rodut) esiintyvä mutaatio aiheuttaa puutteellisen proteiinin muodostumisen ja sitä kautta altistaa tiettyjen lääkeaineiden, kuten ivermektiinin, hermostotoksisille haittavaikutuksille. ABCG2-geeni koodaa ABCG2-kuljetinproteiinia, joka estää lääke- ja vierasaineiden pääsyä esimerkiksi verkkokalvolle veri-verkkokalvoesteessä. Kissalla ABCG2-proteiini on puutteellinen, mikä altistaa kissan esimerkiksi fluorokinolonien aiheuttamalle retinatoksisuudelle ja toisaalta saattaa myötävaikuttaa kissan parasetamoliherkkyyteen. CYP450-entsyymijärjestelmä käsittelee lääkeaineita elimistössä helpommin eritettävään muotoon. CYP-entsyymejä ilmennetään muun muassa maksassa, munuaisissa ja suolistossa ja niiden aktiivisuudessa esiintyy vaihtelua eläinlajien ja -yksilöiden välillä. Vaihtelu entsyymien aktiivisuudessa saattaa johtaa lääkeaineiden tehon puutteeseen, yllättäviin haittavaikutuksiin tai esimerkiksi riittämättömään varoaikaan. Monet rauhoittavina aineina tai anestesiassa käytettävät lääkeaineet metaboloituvat CYP450-entsyymijärjestelmän kautta ja vaihtelu entsyymien aktiivisuudessa saattaa johtaa suurempaan tai pienempään annostarpeeseen eri koiraroduilla. Koiralla ja kissalla esiintyy lajinsisäistä vaihtelua tiopuriinimetyylitransferaasientsyymin (TPMT) aktiivisuudessa. Tämä vaihtelu voi johtaa esimerkiksi atsatiopriinin tehon puutteeseen tai yllättäviin haittavaikutuksiin. Koiralta puuttuvat N-asetyylitransferaasientsyymejä (NAT1 ja NAT2) koodaavat geenit ja kissalta puuttuvat NAT2-entsyymiä koodaavat geenit, millä voi olla vaikutusta esimerkiksi näiden lajien herkkyyteen sulfonamideille ja parasetamolille. Kissalta puuttuu myös UDP-glukuronosyylitransferaasientsyymi (UGT), mikä johtaa puutteelliseen parasetamolin metaboliaan ja aiheuttaa parasetamolitoksisuutta kissalle jo pienillä annoksilla. Kirjallisuuskatsausta voidaan hyödyntää eläinlääkärien käytännön työssä suunniteltaessa lääkehoitoja. Farmakokineettisten erojen tunteminen auttaa arvioimaan sopivaa lääkeannosta esimerkiksi valmisteyhteenvedosta poikkeavassa käytössä. Tutkielman tarkoitus on tuoda eläinlääkärien tietoisuuteen muitakin kuin tutkituimpia geneettisen vaihtelun aiheuttajia. Kirjallisuuskatsaus toimii myös tukena apteekkien farmaseuttisessa työssä valittaessa eläimelle sopivaa itsehoitoon tarkoitettua eläinlääkettä. Lisää tutkimustietoa tarvitaan geneettisten erojen kliinisestä merkityksestä.

Ihmisten käyttämien eläimille potentiaalisesti haitallisten aineiden käyttö lisääntyy jatkuvasti, ja hyvänmakuisia eläimille ja ihmisille tarkoitettuja lääkevalmisteita on helposti saatavilla. Eläimen alkaessa oireilla ei usein pystytä varmistumaan mahdollisen myrkytyksen aiheuttajasta. Tällöin on ensisijaisen tärkeää potilaan tilan stabilointi, elintoimintojen tukeminen ja oireenmukainen hoito. Dekontaminaatiolla pyritään samaan myrkyllinen aine pois elimistöstä nopeasti, aiheuttamatta kuitenkaan potilaalle lisäharmia. Sen tehokkuus riippuu suuresti niellystä myrkystä ja kuluvasta ajasta. On siis tärkeää tunnistaa myrkytyksen ensimmäiset oireet ja osata reagoida niihin oikealla tavalla. Gastrointestinaaliseen dekontaminaatioon voidaan käyttää esimerkiksi oksennuttamista, mahahuuhtelua, laksatiiveja ja lääkehiiltä. Tutkielmaan on valittu spesifiset myrkytyksen aiheuttajat mahdollisen vasta-aineen olemassaolon perusteella tai miten yleisiä ne vaikuttavat olevan YES:in potilasaineistossa. Kaakaota sisältävien tuotteiden, esimerkiksi suklaan, toksisia yhdisteitä ovat metyyliksantiinit teobromiini ja kofeiini. Metyyliksantiinit stimuloivat keskushermostoa ja sydänlihasta, relaksoivat sileätä lihasta ja aiheuttavat diureesia. Hoito on indikoitua, kun nielty metyyliksantiiniannos lähenee 20 mg/kg. Spesifistä vasta-ainetta ei ole, joten hoito on tukihoitoa. Antikoagulanttirotanmyrkyt aiheuttavat hyytymishäiriöitä estämällä hyytymistekijöiden tuottoa maksassa. Spesifisenä vasta-aineena käytetään K1-vitamiinia. Antikoagulanttirotanmyrkyt konsentroituvat maksaan ja voivat jäädä enterohepaattiseen kiertoon aiheuttaen täten pitkäaikaisen Kvitamiiniterapian tarpeen. Ksylitoli on tyypillinen makeuttaja purukumissa ja makeisissa. Koirilla ksylitoli aiheuttaa nopean veren insuliinipitoisuuden nousun ja siten veren glukoosin nopean laskun. Ksylitolimyrkytyksen oireita ovat pitkäkestoinen hypoglykemia, maksaentsyymien aktiivisuuden nousu ja mahdollinen maksanekroosi. Hoitona käytetään glukoosi-infuusiota sekä maksaa tukevia aineita. Etyleeniglykolia käytetään esimerkiksi jäänestoaineissa. Se aiheuttaa eläimelle akuutin munuaisvaurion, keskushermosto-oireita ja vakavan metabolisen asidoosin. Etyleeniglykolimyrkytyksen vastaaineena suositaan fomepitsolia. Fomepitsolilla hoidettujen eläinten toipumisesta on saatu hyviä tuloksia. Tulehduskipulääkkeiden myrkyllisyys perustuu useimmissa tapauksissa syklo-oksygenaasin (COX) toiminnan estoon ja siten sen kudoksia suojaavan toiminnan heikentymiseen. Tulehduskipulääkkeet jäävät koirilla helposti enterohepaattiseen kiertoon. Yleisin haittavaikutus on mahasuolikanavan ärsytys. Ibuprofeenilla on koirilla matala terapeuttinen marginaali. Sen ei ole todettu aiheuttavan maksavauriota, mutta sen sijaan niitä on raportoitu karprofeenin käytön yhteydessä. Lääkehoidon pääasiallinen tavoite on pitää yllä mahan suojamekanismeja. Tähän tarkoitukseen voidaan käyttää esimerkiksi H2- reseptorin antagonisteja, protonipumpun salpaajia, sukralfaattia ja misoprostolia. Parasetamolilla niin ikään on matala terapeuttinen marginaali. Se aiheuttaa pääasiassa hepatosellulaarisia vaurioita ja maksanekroosia. Korkeimmilla annoksilla havaitaan methemoglobinemiaa. Parasetamolimyrkytys johtuu maksan glutationivarastojen ehtymisestä. Asetyylikysteiini on glutationin prekursori ja sitä käytetään vasta-aineena parasetamolimyrkytyksessä.

Pieneläinten lääketieteellisen hoidon ja erilaisten toimenpiteiden kehittyessä myös eläinfysioterapian osaamiselle ja tutkitulle tiedolle on kasvava tarve. Etenkin ortopedisten leikkausten jälkeinen postoperatiivinen kuntoutus on tärkeässä osassa eläimen toiminnallisuuden palauttamisessa. Fysioterapian tavoitteena postoperatiivisessa kuntoutuksessa on muun muassa kivun lieventäminen, lihasmassan ja lihasten toiminnan ylläpitäminen ja edistäminen, nivelen liikkuvuuden ja stabiliteetin ylläpitäminen, tasapainon ja koordinaation harjoittaminen, nopea normaaliin toiminnallisuuteen palauttaminen, nivelrikon ennaltaehkäiseminen sekä sydän- ja verenkiertoelimistön kestävyyden palauttaminen. Fysioterapia hyödyntää eläimille pitkälti samankaltaisia menetelmiä kuin ihmisille. Menetelmät voidaan jakaa muun muassa aktiivisiin ja passiiviin terapeuttisiin harjoituksiin, liikuntaharjoituksiin ja erilaisiin fysikaalisiin hoitoihin, kuten kylmä- ja lämpöhoitoon sekä laser-, ultraääni- ja sähköterapiaan. Fysioterapian avulla kuntoutetaan muun muassa polvisairauksista kärsiviä koiria. Yleisiä koirien polvisairauksia ovat ristisidevauriot, patellaluksaatio ja nivelrikko. Eturistisiteen repeämä on yleisin ontuman aiheuttaja koiralla. Tutkimustietoa fysioterapian vaikuttavuudesta eturistisideleikattujen koirien kuntoutumiseen on olemassa kohtalaisesti, mutta tarkempaa, objektiivista tietoa eri fysioterapiamenetelmien vertailusta tarvitaan, jotta voidaan keskittyä hyödyllisimpiin kuntoutusmenetelmiin. Aiemmissa tutkimuksissa fysioterapian vaikuttavuutta polven toimintakykyyn on arvioitu mittaamalla yksittäisiä ominaisuuksia, kuten polvinivelen liikelaajuutta ja reiden ympärysmittaa, mutta useita arviointimenetelmiä yhdistävällä testipatteristolla saataisiin laajempi käsitys polven toiminnallisuudesta. Finnish Canine Stifle Index, FCSI, on ensimmäinen koiran polven toiminnallisuutta mittaava testipatteristo. FCSI koostuu kahdeksasta fysioterapeuttisesta arviointimenetelmästä ja sen avulla polven toiminnallinen suoritustaso määritetään numeeriselle skaalalle välille 0-263. Pienempi testitulos tarkoittaa parempaa polven toimintakykyä. Tässä retrospektiivisen tutkimuksen sisältävässä tutkielmassa tarkasteltiin 26 polvisairaan koiran fysioterapiakäyntien tietoja ajalta, jolloin ne olivat osallistuneet FCSI:n kehittämiseen liittyvään tutkimukseen. Koirille oli suoritettu kolme FCSI-mittausta keskimäärin 5 ja 10 viikkoa ensimmäisestä mittauksesta, Tämän tutkielman tarkoituksena oli tarkastella eri terapiamenetelmien vaikuttavuutta koiran polven kuntoutumiseen FCSI-pisteillä mitattuna. Provet-potilasohjelmistosta koottiin tiedot koirien iästä, painosta, sukupuolesta, mahdollisesta vastakkaisen takajalan aiemmasta vammasta, terapiajakson kestosta, fysioterapiakäyntien määrästä sekä eri terapiamenetelmistä ja määristä. Näiden vaikutusta FCSI-pisteiden muutokseen arvioitiin SPSS-ohjelmassa multivariantin lineaarisen regressioanalyysin avulla. Hypoteesina oli, että eri terapiamuotojen vaikuttavuudessa havaittaisiin eroja, ja että fysioterapiakäyntien määrä korreloisi FCSI-pisteiden muutoksen kanssa. Fysioterapiamenetelmistä kylmähoidolla todettiin pisteiden muutosta parantava vaikutus. Osa fysioterapeuttisista menetelmistä oli yhteydessä huonompaan pisteiden paranemiseen, mutta lukuisat taustatekijät, joita ei ollut mahdollista ottaa tässä tutkielmassa huomioon, ovat voineet vaikuttaa tulokseen. Kokonaisuutena pisteet kuitenkin paranivat enemmistöllä koirista (n=21) tutkittavalla ajanjaksolla. Tutkimuksen perusteella voidaan suositella fysioterapiaa polvisairaille koirille sekä FCSI-testipatteriston käyttöä polven kuntoutumisen ja fysioterapian vaikuttavuuden seurantaan.

Vanhat kissat ja koirat ovat tänä päivänä yleinen erityispotilasryhmä. Geriatristen potilaiden vanhenemiseen liittyvät fysiologiset muutokset, ikään liittyvät sairaudet ja kivun todennäköisyyden suureneminen, tekevät hoitotyöstä haasteellista ja ehkä joskus pelottavaakin. Kliinisessä työssä ei voida kuitenkaan pitää hyväksyttävänä ajatusta hoitamatta jättämisestä ainoastaan potilaan korkean iän vuoksi. Tämä on sekä huonoa eläinlääketiedettä että eettinen ongelma. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottu tietoa vanhenemisen fysiologisista vaikutuksista, vanhenemisen vaikutuksesta farmakologiaan ja kipukokemukseen sekä käytettävistä rauhotteista, nukutusaineista ja kipulääkkeistä geriatristen kissojen ja koirien kannalta. Aiheeseen liittyvä tutkimusaineisto on hyvin vähäistä. Toisaalta vanhenemisprosessi tunnetaan hyvin. Geriatrisessa anestesiassa onkin tärkeintä tuntea ikääntymisen vaikutukset lääkeaineisiin ja tehdä hoitopäätökset sekä valita protokolla potilaan kliinisen tilan perusteella yksilöllisesti. Geriatrisen anestesian tulee perustua tekniikoiden yhdistelemiseen, jolloin mm. useiden lääkeaineiden annoksia voidaan vähentää merkittävästi. Käytettävien lääkeaineiden tulisi olla nopea- ja lyhytvaikutteisia eivätkä haittavaikutukset saisi kohdistua vitaalitoimintoihin. Lääkeainevaikutuksen kumoaminen tarvittaessa on myös hyvä ominaisuus. Anestesia tulee pitää mahdollisimman lyhyenä ja heräämisvaiheen seuranta on tärkeää. Perioperatiivisessa analgesiassa kivun ennaltaehkäiseminen on merkittävintä, mutta myös postoperatiivisesta analgesiasta kotona on huolehdittava. Kivun lievitykseen on suositeltavinta käyttää geriatrisilla potilailla multimodaalista analgesiaa, jolloin lääkeaineiden synergia pystytään hyödyntämään ja haittavaikutuksia vähentämään. Yhtä tärkeää on kuitekin potilaan tukihoito ja valvonta koko perioperatiivisen jakson ajan. Ihmisillä nopean toipumisen ja potilaan liikuntakyvyn palautumisen on todettu olevan avainasemassa elämän laadun sekä ennusteen kannalta. Tähän vaikuttavat anestesian ja analgesian lisäksi kaikki vaiheet aina anamneesista tikkien poistoon.

Hammaspuutoksia esiintyy sekä ihmisillä että eläimillä. Koska ihmisen ja koiran hampaistot ovat hyvin samankaltaisia ja geenien DNA-sekvenssit ovat pitkälti samoja, haluttiin lähteä kartoittamaan puutosten tilannetta koirapopulaatiossa tavoitteena myöhemmin soveltaa tutkimustuloksia humaanipuolelle. Jottei rotuvaihtelu toisi tutkimukseen lisää sekoittavia tekijöitä, keskityttiin tässä työssä tilanteeseen yhden rodun, valkoisen länsiylämaanterrierin, kannalta. Kun tilanteesta ei ole ollut selvää tutkimustietoa, ei puutosten laajuus ole ollut rotujärjestön tai kasvattajien tiedossa. Jollei kasvatuksessa kiinnitetä huomiota tiettyyn ominaisuuteen, on mahdollista, että ominaisuus erityisesti pienessä populaatiossa lisääntyy. Koiran alkuperän ollen saalistaja, ovat hampaiden laatu ja määrä olleet kautta aikojen lajille tärkeä ominaisuus. Tavoitteena oli talven 2011 - 2012 aikana kartoittaa valkoisilla länsiylämaanterriereillä esiintyvien hammaspuutosten määrää ja laatua, eli puutosten sijaintia koiran suussa, ja löydösten perusteella antaa tietoa ja mahdollisia suosituksia rotujärjestölle hampaistojen tilanteesta. Yleisesti hammaspuutoksista koirilla oli löydettävissä hyvin vähän artikkeleita. Kirjallisuusosiossa kerrotaan hampaan kehityksestä ja siihen liittyvistä säätelytekijöistä, hammaspuutoksista ihmisillä, sekä puutoksista koirilla yleisesti, ja suhteutettuna ikään, kallonmuotoon tai koiran kokoon. Lisäksi annetaan tietoa hammaspuutosten merkityksestä yksilölle ja populaatiolle. Tutkimusosiossa kerrotaan talven 2011 - 2012 aikana Yliopistollisessa Eläinsairaalassa (YES) valkoisille länsiylämaanterriereille tehdyistä hammastarkastuksista ja radiologisista löydöksistä. Lisensiaattityön puitteissa tarkastettiin 21 koiraa. 13 koiralla varmistuttiin näkyvistä hammaspuutoksista röntgenkuvauksella. Yhdeltäkään koiralta emme löytäneet puhkeamattomia hampaita, irtoamattomia maitohampaita tai ylimääräisiä hampaita. Osalle koirista tehtiin kuitenkin vain kliininen tutkimus ilman röntgenkuvausta, joten näiden kohdalla ei voida olla täysin varmoja kliinisesti havaittujen puutosten todellisuudesta. Kaikkiaan 95 % (20 / 21) koirista oli puutoksellisia. Vain yhdellä koiralla oli täydellinen hampaisto, minkä lisäksi samoin yhdeltä puuttui vain yksi hammas. Tutkituista koirista yli 76 %:lta (16 / 21) puuttui vähintään 4 hammasta. Kokonaismäärään nähden yläleuoista puuttui yli 7 % hampaista, kun taas alaleuoista lähes 18 %, yhteenlaskettuna reilu 13 % koko hampaistosta. Puutokset kohdistuivat yleisimmin etummaisiin välihampaisiin, sekä takimmaisiin alaposkihampaisiin. Puutosten yleisyys rodussa tuntuu kovin suurelta määrältä, kun rotu on alkujaan kehitetty pienriistan metsästykseen. Tutkimuksemme pohjalta vaikuttaisi olevan entistä tärkeämpää korostaa hammaspuutosten painoarvoa jalostuksessa, mutta rotujärjestöstä ja kasvattajista riippuu, miten huomionarvoiseksi he asian kokevat. Tässä tutkittu koiramäärä on kuitenkin Suomen kokonaispopulaatioon nähden pieni, joten lisätutkimukset olisivat tarpeen.

Bronkoskopia eli keuhkotähystys on yleistyvä menetelmä koirien alempien hengitysteiden sairauksien diagnosoinnissa. Menetelmän yleistyessä on kohdattu myös uusia haasteita, kuten keuhkotähystyslöydösten tulkinnanvaraisuus eri tähystäjästä riippuen sekä ongelmat tähystysmuutosten yksiselitteisessä kirjaamisessa. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hengitystiesairauksien aiheuttamiin muutoksiin keuhkojen ilmateissä koirilla. Tämän perusteella tutkimusosiossa kehitetään neliportainen asteikko viiden eri tähystyksessä tavallisimmin havaitun muutoksen arvioimiseksi. Tässä tutkielmassa arvioidut tähystysmuutokset ovat: 1. limaisuus, 2. limakalvon epätasaisuus, 3. bronkomalasia, 4. bronkiektasia ja 5. hyperemia. Koeasetelmassa kokenut tähystäjä ja eläinlääketieteen kandidaatti arvioivat itsenäisesti tutkimuksessa esitetyn asteikon mukaisesti edellä mainitut viisi muuttujaa yhteensä 84 keuhkotähystyskuvasta, minkä jälkeen arvioiden yhteneväisyyttä verrataan. Jokaista muuttujaa arvioidaan itsenäisenä ja muista muuttujista riippumattomana. Tutkimuksessa käytetty tähystyskuvamateriaali on eläinlääkäri Minna Rajamäen 30 eri potilaastaan keräämää videokuvaa keuhkotähystyksistä Yliopistollisesta eläinsairaalasta vuosilta 2011-2014. Tutkimuksessa käytetyt 84 muutoskuvaa ovat kuvankaappauksia videomateriaalista. Koeasetelmalla pyritään alustavasti testaamaan tutkimuksessa esiteltyä pisteytysmenetelmää ja sen soveltuvuutta hyvin eritasoisten arvioijien tarpeisiin. Kahden arvioijan antamia pisteitä verrattiin kunkin muuttujan osalta ja laskettiin muuttujakohtainen korrelaatiokerroin Cohenin kappa-analyysillä. Kappa-analyysi osoitti arvioijien arvioiden korrelaation olevan välillä 42,2% - 64,8% muuttujasta riippuen. Tämä merkitsee kappa-analyysin mukaan kohtalaisia korrelaatioita, mutta kliinisissä käyttötarkoituksissa terveydenhuollon piirissä tavoitellaan yleensä yli 80% korrelaatiota, sillä joidenkin terveydenhuollossa käytettävien menetelmien kohdalla mahdollisen virheen seuraukset voivat olla potilasturvallisuuden kannalta vakavia. Korrelaatioita ei siis voida pitää vielä riittävinä, mutta pienillä koeasetelman parannuksilla, kuten arvioijien ouluttamisella arviointimenetelmän käyttöön voitaisiin päästä jo riittäviin tuloksiin. Tämä voisi mahdollistaa tutkimuksessa esitellyn luokittelumenetelmän laajemman käytön keuhkotähystysten arvioinnissa.

Hevosen anestesiaan liittyy aina riski. Tutkimusten mukaan elektiivisiä operaatioita varten nukutettavien hevosten riski kuolla anestesiaan liittyviin komplikaatioihin on noin 0,5-2 %. Sairailla, esimerkiksi ähkyleikkausta varten nukutettavilla hevosilla, riski on noin 5-8 %. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää hevosen anestesian komplikaatioihin ja nestehoitoon tällä hetkellä liittyvä tutkimustieto sekä miten eri toimenpitein ja menetelmin voidaan pienentää anestesiaan liittyvää riskiä. Elektiivinen anestesia tulisi tehdä vain terveelle hevoselle. Sairaita hevosia nukutettaessa seurantaan ja tukihoitoon on kiinnitettävä erityistä tarkkuutta. Huolellinen yleistutkimus, anestesiaa valvovan henkilökunnan riittävyys ja ammattitaito sekä anesteettien valinta voivat vaikuttaa merkitsevästi komplikaatioiden yleisyyteen ja seurausten vakavuuteen. Yleisimmät kuolinsyyt liittyen anestesiaan ovat sydämen toimintahäiriöt, murtumat sekä myopatia. Komplikaatioiden välttämiseksi verenkiertoelimistön toiminta ja kudosperfuusio lihaksissa on välttämätöntä hevosen anestesian aikana. Lisäksi induktion ja heräämisvaiheen pitäisi olla rauhallisia ja hallittuja. Kaikki inhalaatioanesteetit lamaavat sydämen ja verenkiertoelimistön toimintaa annosvasteisesti. Niiden toiminnan tukemiseen on käytännössä kolme vaihtoehtoa; nestehoito veritilavuuden ylläpitämiseksi, inotroopit kuten, dobutamiini, iskutilavuuden ylläpitämiseksi ja tarvittavan inhalaatioanesteetin vähentämiseksi käytettävät menetelmät. Käytetyn menetelmän tuntemus on tärkeää, ettei ajauduta uusiin ongelmiin pyrittäessä välttämään toisia. Verenpaineen ylläpidossa tulee huomioida vasodilataation aiheuttama suhteellinen hypovolemia. Kudosten hapensaantiin vaikuttaa perfuusion lisäksi myös veren happipitoisuus. Atelektaasi kehittyy anestesiassa keuhkojen alimpiin osiin nopeasti. Tämä johtaa ventilaatioperfuusiosuhteen heikkenemiseen keuhkoissa. Seurauksena on hyperkapnia ja mahdollisesti respiratorinen asidoosi sekä hypoksia. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa hevonen altistuu komplikaatioille kuten sydämen toimintahäiriöille ja myopatialle. Vaikka korkea hematokriitti ja syke on todettu anestesian riskitekijöiksi, ne ovat usein oireita vakavammasta ongelmasta, endotoksemiasta, etenkin ähkyn yhteydessä. Aggressiivinen nestehoito on näillä hevosilla tärkeää ennen anestesiaa. Tutkimukset eivät ole osoittaneet kolloidisten infuusionesteiden tai hypertonisen NaCl:n käytöstä olevan etua ennusteeseen endotokseemisilla hevosilla. Niillä voi kuitenkin olla etua isotonisiin infuusionesteisiin verrattuna paremman verenkiertoelimistön toiminnan ylläpidon takia. Kolloidien ja hypertonisen NaCl:n käyttö voisi kuitenkin vähentää terveiden hevosten anestesiaan liittyviä komplikaatioita. Vielä melko vähäisen käytön vuoksi tiedot haittavaikutuksista hevosilla ovat vähäiset. Ihmisillä haittavaikutuksia esiintyy kuitenkin noin muutamalla potilaalla sadasta. Ovatko kolloidit hintansa väärtit, sen selvittäminen vaatii lisää tutkimuksia. On kuitenkin liikaa, että yksi sadasta terveestä hevosesta kuolee anestesiaan liittyviin komplikaatioihin.

Mahahaava on hyvin yleinen ongelma hevosilla; sen prevalenssi vaihtelee 48-100 % välillä. Mahahaava johtuu epätasapainosta mahalaukkua suojaavien tekijöiden ja mahalaukun limakalvoa ärsyttävien tekijöiden välillä. Tarkkaa syytä mahahaavan syntymiselle ei tunneta ja tietoa altistavista tekijöistä ja niiden merkityksestä on melko vähän. Liikunnan, ruokinnan ja stressin epäillään vaikuttavan mahahaavan syntyyn. Tutkimuksessa tähystettiin 45 Yliopistolliseen Hevossairaalaan mahahaavaan viittaavien oireiden vuoksi tutkittavaksi tullutta hevosta. Hevosilta tutkittiin mahalaukun eri alueet ja mikäli mahdollista, myös duodenum. Haavaumat pisteytettiin niiden syvyyden, laajuuden ja limakalvon ärtyneisyyden perusteella 0-4 asteikolla. Hevosista kerättiin perustiedot ja omistajia haastateltiin kyselykaavakkeen avulla hevosten elintavoista ja olosuhteista. Hevoset olivat iältään 1-22 vuotiaita ja mukana oli tammoja, ruunia ja oreja. Suurin osa hevosista oli puoliverisiä (47%), mutta mukana oli myös suomenhevosia, lämminverisiä ja poneja. Käyttötarkoitukseltaan hevoset olivat ratsuja, ravureita tai levossa olevia hevosia. Hevosista 29% oli kilpahevosia. 31% hevosista oli aiemmin hoidettu mahahaavan vuoksi. Kaikilta hevosilta yhtä lukuunottamatta löytyi mahahaava. Haavaumien vakavuus vaihteli 1. - 3. asteen välillä. Suurin osa haavaumista sijaitsi pyloruksessa ja siellä oli myös eniten vakavia haavaumia. Lievimmät muutokset olivat muulla rauhasalueella; siellä todettiin määrällisesti vähiten haavaumia ja suurin osa todetuista haavaumista oli lieviä. Yllättävän monelta (60%) hevoselta löytyi haavauma duodenumista. Antrumin ja pyloruksen välillä todettiin korrelaatio; mikäli antrumissa oli haavauma, löytyi haavauma todennäköisesti myös pyloruksesta. Samanlainen korrelaatio todettiin muun rauhasalueen ja duodenumin välillä; mikäli muulla rauhasalueella todettiin haavauma, niin myös duodenumista löytyi haavauma. Vakavuusasteen ja altistavien tekijöiden, kuten korsirehumäärän, ruokintakertojen tai ulkoilun välillä ei todettu yhteyttä, Tutkimuksen perusteella ei siis voida arvioida, mitkä tekijät vaikuttavat mahahaavan syntyyn. Myöskään oireiden ja haavaumien välillä ei todettu yhteyttä. Mikään tietty oire ei siis kerro haavauman sijainnista tai vakavuusasteesta. Tutkimuksen aineisto oli hyvin valikoitunutta; kaikilla hevosilla oli indikaatio tulla tähystykseen. Tutkimuksessa ei ollut mukana oireetonta vertailuryhmää. Lisäksi aineisto oli useiden ominaisuuksien suhteen hyvin monimuotoinen. Tarvitaan lisää tutkimuksia, jotta mahahaavaan liitetyistä altistavista tekijöistä tai oireista voitaisiin tehdä tarkempia johtopäätöksiä.