Browsing by department "Kliinisen tuotantoeläinlääketieteen laitos"

Perinteiset häkkikanalat kielletään koko Euroopan unionin alueella 1.1.2012. Vaihtoehtoiset kasvatusmuodot lisääntyvät näin ollen nopeasti. Toimivien kasvatusjärjestelmien rakentaminen on koko tuotantoketjun edun mukaista. Toimivassa kasvatusjärjestelmässä lintu voi hyvin ja on terve. Tuottaja saa elantonsa munista ja kuluttaja tietää ostavansa eettisesti kasvatettujen kanojen munia, jotka ovat myös laadultaan hyviä. Kanoille ominainen tapa levätä on istua orrella. Yleisen käsityksen mukaan orrenkäyttö kanaloissa edistää lintujen hyvinvointia. Munintakanojen fyysinen ja psyykkinen terveys on parempi orrenkäytön myötä. Esimerkiksi höyhenpeitteen kunto on parempi linnuilla jotka saavat istua orrella. Myös luiden ja jalkojen sairaudet vähenevät orrenkäytön myötä. Kannibalismi on ongelma kaikenlaisissa kasvatusysteemeissä. Orrenkäytön on todettu hillitsevän myös tätä ongelmaa. Lattiamunien keräily aiheutta tiloille runsaasti työtunteja. Orrenkäyttö vähentää lattiamunintaa. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia varhaisen orrenkäytön vaikutuksia tuotantokanalassa lintujen myöhempään käyttäytymiseen. Tutkimuksessa tutkittiin varhaiskasvatuksessa tarjottujen orsien merkitystä orrenkäyttöön myöhemmällä iällä sekä varhaiskasvatuksessa tarjottujen orsien vaikutusta lattiamuninnan määrään. Tutkimuksessa oletettiin lintujen, joilla oli orret jo varhaiskasvatuksen aikana, käyttävän orsia enemmän ja munivan lattialle vähemmän kuin lintujen, joille orsia ei tarjottu. 5000 munivaa kanaa jaettiin koe- ja kontrolliryhmiin satunnaisesti siten, että molemmissa ryhmissä oli saman verran lintuja. Koeryhmille tarjottiin jo heti ensimmäisten elinviikkojen aikana orret. Orret lisättiin myös kontrolliryhmien elinympäristöön lintujen ollessa noin kahden kuukauden ikäisiä. Orrella istumista seurattiin kahdeksan viikon iästä ylöspäin laskemalla orrella istuvien lintujen määrä sekä koe- että kontrolliryhmissä. Lattiamuninan seuranta aloitettiin heti munintakauden alkaessa noin 20 viikon iässä. Lattiamunat laskettiin päivittäin. Tilastollinen käsittely tehtiin SPSS 15.0 ohjelmalla. Käsittelyn (kontrolli- / koeryhmä) ja erän vaikutusta tutkimusryhmän orrella istuvien kanojen määrään sekä keskimääräisen lattiamuninnan määrään eri havaintokerroilla tutkittiin toistomittaus ANOVAlla. Linnut, joille oli tarjottu orret jo varhaiskasvatuksesta lähtien, istuivat orrella yöaikaan enemmän kuin linnut, joille orsia ei tarjottu (orrella istujien keskiarvo koeryhmissä 61, kontrolliryhmissä 35, keskihajonta 3, p=0,02). Aiemmista tutkimuksista ja hypoteesista poiketen ei orsien tarjoaminen lintujen elämän alkuvaiheessa vaikuttanut lattiamunien määrään (ka 6 ± 1 lattiamunaa päivässä). Tutkimukseemme perustuen on suositeltavaa lisätä orret jo untuvikoille lintujen varhaiskasvatusvaiheessa, sillä orrenkäytön mahdollistaminen jo untuvikkona lisää orrenkäyttöä myöhemmällä eliniällä.

Naudan sorkkakuume aiheuttaa karjatiloille suuria tappioita vuosittain. Suomessa sorkkahoitajien raporteista käy ilmi, että jopa 48,5 % hoidetuista naudoista oli yksi tai useampi sorkkasairaus. Tuotannon tehostuessa ja karjakokojen kasvaessa täytyy nautojen sorkkaterveyteen kiinnittää yhä enemmän huomiota. Sorkkakuume on monisyinen sairaus, jonka altistavia tekijöitä ovat vääränlainen ruokinta, huonot olosuhteet, naudan rakenneviat, geneettinen alttius ja huono hygienia. Sorkkakuume ilmenee akuuttina, piilevänä tai kroonisena muotona. Piilevä sorkkakuume on yleisin muoto, ja se aiheuttaa myös eniten tappioita karjatiloille. Ontumista ja kipuilua aiheuttava akuutti muoto on harvinainen, ja sorkan ulkoista rakennetta huomattavasti muuttavaa kroonista muotoa esiintyy yhä vähemmän, tilojen poistaessa kroonikot nopeasti karjasta. Sorkkakuumeen syntymekanismi on vieläkin osittain epäselvä. Uusi teoria esittää, että sorkkakuumeen aiheuttama sorkkaluun laskeutuminen johtuisi tiettyjen metalloproteaasien aiheuttamasta kollageenipunosten rappeumasta sorkkaluun pinnalla, jolloin sorkkaluun kannatinmekanismi löystyy. Vanhassa teoriassa uskottiin sorkkaverenkierron häiriöiden ja tulehdusmuutosten vaikuttavan sorkan kiinnitysrakenteita irrottavasti. Uudet tutkimukset ovat myös osoittaneet muutoksia sorkan päkiäispatjan rasvan rakenteessa etenkin korkeatuottoisilla eläimillä. Päkiäispatja heikkenee, jolloin se ei kestä rasitusta, ja altistaa sorkan pohjan vaurioille. Naudalla etenkin hapan pötsi voi aiheuttaa sorkkavaurioita. Pötsi voi happamoitua liian nopean ruokinnan muutoksen, vähäisen kuidun saannin, harvojen ruokintakertojen ja liiallisen väkirehun saannin yhteydessä. Pötsi tarvitsee jopa 3 viikkoa aikaa ruokintamuutoksiin sopeutumiseen, jotta sen happamia aineenvaihduntatuotteita, esimerkiksi laktaattia, hyväkseen käyttävät bakteerit ehtivät lisääntyä tarpeeksi. Uusi tutkimus on myös osoittanut, että suuret määrät suoraan fermentoitavaksi kelpaavaa hiilihydraattia aiheuttaa akuuttia sorkkakuumetta. Eli hiilihydraatin laatukin voi vaikuttaa sorkkakuumeen syntyyn. Sorkkaterveyden ylläpitämiseksi naudan tulee saada liikkua säännöllisesti, levätä tarpeeksi ja elinympäristön tulee olla mahdollisimman puhdas. Lisäksi säännöllinen sorkkahoito auttaa ylläpitämään sorkkaterveyttä ja estämään mahdollisia sorkkaongelmia. Etenkin hiehot ovat alttiita sorkkakuumeelle. Niiden päkiäispatjat eivät ole ehtineet kehittyä ja synnytyksen aiheuttamat hormonaalimuutokset, muun muassa estrogeeni ja relaksiini, löysyttävät sidekudoksia ja sitä kautta sorkan tukirakennetta. Kun tähän yhtälöön lisää ruokinnan muutoksen lypsykauden alussa, laktaation aiheuttamat muutokset eläimelle ja yleensä vielä siirron nuorkarjapuolelta lypsykarjan joukkoon, niin altistus sorkkakuumeelle on erittäin suuri. Tutkimusosiossa selvitimme vaikuttaako vapaa väkirehun saanti haitallisesti lihasonnien sorkkaterveyteen. Tutkimus oli 2*2 faktoriaalinen. Faktoreina olivat rehu ja rehun määrä. Tutkimus suoritettiin 32 sonnilla, jotka oli jaettu neljään ryhmään. Viimeisen kolmen kuukauden ajan kahdelle ryhmistä annettiin väkirehua vapaasti. Ristikkäiset etu ja takasorkat jäädytettiin ja leikattiin halki sekä toinen puoli sorkasta haudutettiin irti. Poikkileikkauksesta mitattiin sorkkaluun etäisyys sarveiseen neljästä eri kohdasta. Lisäksi haudutetut sorkat arvioitiin silmämääräisesti muutosten varalta. Tutkimuksessa ei todettu vapaan väkirehun syötön vaikuttavan lihasonnien sorkkaterveyteen. Haudutetuissa sorkissa ei voitu todeta normaalia enempää vertymämuutoksia. Tutkimuksen perusteella vapaan väkirehun syöttö ei vaikuttaisi sonnien sorkkaterveyttä huonontavasti. Eläinten iän olisi pitänyt altistaa anturahaavaumille korkeaenergisellä ruokinnalla. Tutkimuksesta poistui yksi eläin jatkuvien puhaltumisien vuoksi ja kuuden eläimen sorkat, koska patolgian laitoksen pakastin suli. Tästä johtuen otoskoot jäivät tilastollisesti katsoen pieniksi. Tutkimusaika oli myös suhteellisen lyhyt, eläimet kasvoivat hyvissä olosuhteissa, ne saivat riittävästi säilörehua pötsin toiminnan ylläpitoon, ja lisäksi sonneilla ei ole samoja hormonaalisia altistavia tekijöitä kuin hiehoilla.

Utaretulehdus on lypsylehmillä yleisin ja taloudellisesti merkittävin sairaus. Sen aiheuttaa tavallisesti bakteeri-infektio. Perusmenetelmänä utaretulehduksen aiheuttajabakteerin eristämisessä ja tunnistamisessa on toistaiseksi ollut maitonäytteen viljely. Yli neljäsosassa viljellyistä näytteistä ei kuitenkaan havaita kasvua. Negatiiviset viljelytulokset ovat ongelmallisia ja turhauttavia sekä tuottajien, eläinlääkärien, että laboratorioiden kannalta. Aikaa ja rahaa kuluu hukkaan, työmäärä lisääntyy ja utaretulehdusten hoitojen sekä ennaltaehkäisyn suunnittelu vaikeutuu. Negatiivisia viljelytuloksia saadaan sekä subkliinisistä eli piilevistä utaretulehdustapauksista että kliinisistä utaretulehdustapauksista otetuista näytteistä. Subkliiniset utaretulehdukset todetaan jonkin tulehdusta kuvaavan testin avulla. Tällainen on esimerkiksi tilatasolla käytössä oleva, maidon solujen määrään perustuva, puhekielessä lettupannutestiksi kutsuttu California mastitis test (CMT) –testi. Kliinistä utaretulehdusta sairastavilla lehmillä on aina näkyviä oireita. Negatiivinen viljelytulos voi johtua useista tekijöistä. Maidossa on bakteereja tappavia ja niiden kasvua estäviä tekijöitä. Maitonäytteen käsittely ja säilytys sekä näytteeseen joutuneet antibiootti- tai kemikaalijäämät voivat estää bakteerien kasvua. Joillakin bakteereilla on tyypillisiä ominaisuuksia, joiden takia ne ovat ongelmallisia viljelyyn perustuvassa diagnostiikassa. Infektion spontaani paraneminen on yksi mahdollinen syy sille, että näytteestä ei enää kasva bakteereita. Tässä tutkimuksessa pyrittiin polymeraasiketjureaktioon (PCR) perustuvaa menetelmää käyttäen selvittämään, löytyykö kliinisistä utaretulehdustapauksista otetuista, mutta viljelyssä negatiivisista näytteistä utaretulehdusbakteerien DNA:ta ja jos, niin minkä bakteerien. Tutkittavia näytteitä oli 79. Käytetty menetelmä tunnistaa 11 bakteeria tai bakteeriryhmää, jotka ovat esiintymistä kartoittavien tutkimusten perusteella yleisimpiä utaretulehduksen aiheuttajia. Menetelmä tunnistaa myös stafylokokkien penisilliiniresistenssiä koodaavan β-laktamaasigeenin. Lähes puolesta tutkituista näytteistä löytyi tavallisimpien utaretulehdusbakteerien DNA:ta. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että PCR:ään perustuvalla diagnostiikalla saadaan taudinaiheuttaja selville myös useissa tapauksissa, joissa viljelytulos on negatiivinen. Tällä hetkellä näytteiden tutkiminen on PCR:llä kalliimpaa kuin viljelyllä. PCR-menetelmä voisi olla taloudellisesti kannattava ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa on syytä epäillä bakteerien kasvun estyvän. Sitä voi suositella myös sellaisissa tapauksissa, joissa negatiivisen viljelytuloksen saaminen olisi erityisen turhauttavaa tai tieto aiheuttajabakteerista halutaan saada nopeasti.

Lypsylehmien sorkkaongelmat ovat nousseen viimevuosina esille, kun on huomattu miten yleisiä ne ovat ja miten paljon ne vaikuttavat lehmän hyvinvointiin ja tuotokseen. Ontuminen ja jalkaviat ovat yksi merkittävimmistä lehmän poiston syistä koko maidontuotantokauden ajan suomalaisissa lypsykarjoissa. Lypsykarjan sorkkaterveyteen liittyviä tutkimuksia on toteutettu paljon viimevuosina, mutta suomalaisia tutkimuksia aiheesta on vielä verrattaen vähän. Sorkkasairaudet jaetaan tartunnallisiin ja ei-tartunnallisiin sairauksiin. Ontumista aiheuttavia tartunnallisia sairauksia ovat ajotulehdus sekä sorkka-alueen ihotulehdus ja ei-tartunnallisia sairauksia ovat anturahaavauma, valkoviivan repeämä ja äkillinen kliininen sorkkakuume. Suomessa selvästi yleisimmät sorkkaongelmat ovat sorkkakuume ja siihen liittyvät sairaudet, kuten anturahaavauma, valkoviivan repeämä sekä tartunnallisista sairauksista ajotulehdus. Sorkka-alueen ihotulehdus on erittäin yleinen Keski-Euroopassa, mutta ei Pohjoismaissa. Sorkkaongelmat ovat karjakohtaisia ja olosuhteilla on keskeinen vaikutus sorkkasairauksien syntyyn. Tutkimuksia ympäristön vaikutuksesta ontumisen esiintymiseen on tehty paljon. Sorkkaongelmia edistäviä olosuhteisiin liittyviä seikkoja ovat esimerkiksi kuiva ja puhdas ympäristö, pehmeä kävely- ja makuualusta, säännöllinen sorkkahoito ja laidunnus. Perimällä ei ole suurta merkitystä sorkkasairauksien esiintymiseen. Yksilötasolla todennäköisyys ontumiselle on suurin ensimmäistä kertaa poikivilla hiehoilla ja vanhoilla lehmillä. Sorkkaongelmat seuraavat helposti seuraavalle lypsykaudelle. Holstein-friisiläiset ovat herkempiä sairastumaan sorkkasairauksiin kuin ayrshiret. Sorkkasairaudet ilmenevät todennäköisimmin takajalkojen ulkosorkissa ja ihotulehdukset takajaloissa sorkkien yläpuolella, kannassa tai sorkkien välissä. Sorkkasairaudet ajoittuvat poikimisen yhteyteen ja sen jälkeiseen korkean maidontuotannon vaiheeseen. Sisäruokintakaudella ilmenee enemmän ontumisia, kun laidunkaudella ja pihatoissa ilmenee enemmän sorkkaongelmia kuin parsinavetoissa. Ontuminen vähentää maitotuotosta, hidastaa tiinehtymistä ja pidentää poikimaväliä. Sorkkasairauksista on ristiriitaisia tutkimustuloksia ja eripuolilla maailmaa sairauksien merkitys ja jopa taudinkuva on erilainen, johtuen vaihtelevista olosuhteista. Eurooppalaisia ja Yhdysvaltalaisia tutkimuksia ei voi suoraan rinnastaa Suomen tilanteeseen, kun taas Pohjoismaisia tutkimuksia voi. Keski-Euroopan olosuhteet ovat erilaiset verrattuna Suomen ja Pohjoismaiden olosuhteisiin. Esimerkiksi Pohjoismaissa tartunnalliset sorkkasairaudet eivät ole niin merkittävässä asemassa, kuin muualla maailmassa. Kirjallisuuskatsauksesta saa hyvän yleiskuvan sorkkasairauksien merkityksestä yksittäisiin lehmiin ja kokonaisiin karjoihin sekä eri tautien merkittävyydestä Euroopassa ja Suomessa.

Pahnueita tasataan siirtämällä yksi tai useampi porsas emakolta toiselle. Tasauksen tarkoituksena on pienentää ylisuuria pahnueita sekä taata kaikille porsaille oma, toimiva nisä ja riittävä maidon saanti. Pahnueentasauksella tähdätään porsaiden kuolleisuuden vähentämiseen suurissa pahnueissa ja parannetaan niiden tuotosta myöhemmin. Porsaita siirtämällä myös tasataan pahnuekokoja emakoiden kesken ja pienennetään pahnueiden sisäistä painovariaatiota. Pahnueentasauksen vaikutuksesta on tehty useita keskenään ristiriitaisia tutkimuksia. Monet ovat sitä mieltä, että tasaus huonontaa siirrettyjen porsaiden kasvua ja vaikuttaa haitallisesti myös ne vastaanottavan pahnueen kasvuun häiriten mm. pahnueen sisäistä nisäjärjestystä. Kaikki tutkimukset eivät kuitenkaan puolla tätä käsitystä, ainakaan jos siirrot tehdään ensimmäisten elinpäivien aikana, kun nisäjärjestys ei vielä ole vakiintunut. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten pahnueiden tasaaminen ensimmäisenä elinpäivänä vaikuttaa siirrettyjen porsaiden kasvuun ja kuolleisuuteen ennen vieroitusta. Myös porsaita luovuttaneiden, vastaanottaneiden ja kontrollipahnueiden porsaiden keskimääräistä kasvua ja kuolleisuutta seurattiin. Tutkimme myös, miten tasaus vaikutti porsaita luovuttaneiden ja vastaanottaneiden emakoiden painon- ja silavamittojen muutoksiin sekä emakoiden tiinehtymiseen seuraavaan porsimiseen. Pahnueen tasauksen vaikutuksista porsaita luovuttaneiden ja vastaanottaneiden emakoiden tuotokseen on vain vähän aikaisempaa tutkimustietoa. Porsaita luovuttavilta emakoilta siirrettiin kultakin kolme porsasta vastaanottaville tasausemakolle. Näitä siirtoja tehtiin 10. Lisäksi 20 tasausemakolle tehtiin ns. valetasaus, jossa aina kahden emakon kesken vaihdettiin päittäin kolme porsasta. Siirrettyjen porsaiden ja jokaisesta luovuttajapahnueesta satunnaisesti valittujen kolmen porsaan kasvua seurattiin. Kontrolleina kokeessa oli 43 emakkoa ja 32 pahnuetta, joista kustakin tarkkailtiin kolmea keskikokoista porsasta. Siirretyt porsaat kasvoivat huonommin syntymästä 10. elinpäivään (P<0,05) ja siitä vieroitukseen asti (P<0,01). Siirrettyjen porsaiden vieroituspaino oli selvästi luovuttaja- ja kontrollipahnueiden tarkkailtujen porsaiden painoa pienempi (P<0,001). Parhaiten yksittäiset porsaat kasvoivat luovuttajapahnueissa. Porsaiden kuolleisuuteen siirrolla ei ollut vaikutusta. Tasattujen pahnueiden, luovuttajapahnueiden ja tasaamattomien kontrollipahnueiden porsaiden keskimääräiseen kasvuun ja kuolleisuuteen siirroilla ei ollut vaikutusta. Kaikkien ryhmien emakot pärjäsivät yhtä hyvin, eikä niiden tiinehtyvyydessä seuraavaan porsimiseen ollut eroja. Pahnueentasaus huononsi siirrettyjen porsaiden kasvua, mutta pahnueiden kokonaiskasvuun tai emakoihin sillä ei ollut vaikutusta. Pahnueentasauksella pystytään takaamaan useammalle porsaalle toimiva nisä. Tasaaminen voi siis olla taloudellisesti kannattavaa, koska sen avulla on mahdollista lisätä vieroitettavien porsaiden määrää.

Mycoplasma hyopneumoniae -mikrobin aiheuttama porsasyskä (swine enzootic pneumonia) on yksi tärkeimmistä taloudellista tappiota aiheuttavista taudeista sioilla. Se esiintyy yleensä sikaloissa, joissa on huonot olosuhteet. Porsasyskää sairastavat erityisesti nuoret siat. Taudin kliinisiä oireita ovat krooninen yskä, hidastunut päiväkasvu, korkea sairastuvuus ja matala kuolleisuus. Taudin aiheuttamia tyypillisiä lihamaisia muutoksia esiintyy keuhkoissa etenkin sydän- ja kärkilohkoissa. Porsasyskä leviää aerosolina ja voi kulkeutua ilmateitse infektoiden lähialueen sikaloita. Eläimen puolustusjärjestelmä aktivoituu kohdatessaan taudinaiheuttajan. Eri mekanismein puolustusjärjestelmä koettaa eliminoida taudinaiheuttajan ja ehkäistä sen aiheuttamia soluvaurioita. Rokotteet ovat lääkinnällinen keino aktivoida eläimen puolustusjärjestelmää. Aktivaation lopputuloksena syntyy elimistön oma suoja taudinaiheuttajaa vastaan, jolloin eläin ei välttämättä sairastu kliiniseen tautiin. Porsasyskän saneerauksessa on käytetty menetelmää, jossa koko lihasikalan eläinkanta uusitaan kerralla (stamping out –menetelmä). Osastoittain jatkuvatäyttöisessä lihasikalassa menetelmä on kuitenkin kallis toteuttaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko porsasyskä saneerata lihasikalasta käyttäen immunologiaa apuna. Tautipainetta laskettiin tilalla lääkityksin ja viisiosastoiselle tilalle tuotiin kaksi kertaa osastokohtaisesti mykoplasmaa vastaan rokotettuja porsaita. Porsaat rokotettiin terveysluokan porsastuotantoyksikössä yli kaksi viikkoa ennen siirtoa lihasikalaan. Saneerauksen onnistumista seurattiin veri- ja sierainlimanäyttein, teurastamolöydöksin sekä kliinisten oireiden perusteella. Myös sikojen päiväkasvua seurattiin. Verinäytteet tutkittiin ELISA-menetelmällä. Rokotetuista sioista löytyi neljältätoista sialta porsasyskä-vasta-aineita. Seuranta-aikana saneerauksen jälkeen otetuissa näytteissä rokottamattomilta sioilta ei löytynyt porsasyskävasta-aineita. Kaikki PCR-menetelmällä tutkitut sierainlimanäytteet todettiin negatiivisiksi. Teurastamolöydöksissä oli paljon aktinobasilloosiin viittaavia keuhkokalvontulehduksia. Keuhkohylkäykset vähenivät saneerauksen aikana. Päiväkasvussa ei havaittu merkittäviä muutoksia. Tilalta otettiin vuosi saneerauksen loppumisen jälkeen verinäytteitä, joissa ei todettu porsasyskävasta-aineita. Tämä osoittaa, että rokottamisen avulla suoritettu saneeraus onnistui kyseisellä tilalla.

Utaretulehdus eli mastiitti on yksi yleisimmistä tuotantoeläimiä hoitavan eläinlääkärin kohtaamista sairauksista. Eläinlääkärin tulisi hoitaa utaretulehdus maitonäytteen viljelytuloksen perusteella. Monet eläinlääkärit viljelevät näytteet ja suorittavat bakteeridiagnostiikan itse omalla vastaanotollaan, jolloin tulokset saadaan mahdollisimman nopeasti. Maitonäyteviljelyitä tehdään praktiikassa erityisesti viikonloppuisin, jolloin näytettä ei voi viljellä muualla. Eläinlääkäreiden valmiudet maitonäytteiden diagnostiikkaan vaihtelevat huomattavasti johtuen esimerkiksi vastaanoton varustelusta, henkilökohtaisesta kiinnostuksesta asiaan sekä praktiikan vilkkaudesta. Diagnostiikan laadussa on tämän vuoksi huomattavia poikkeamia. Diagnostiikan laatua ei kontrolloida tällä hetkellä mitenkään, eikä ole olemassa minimivaatimuksia bakteriologisen diagnostiikan tasolle. Laadunvarmistukseen ei praktiikkaolosuhteissa ei ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, miten laadukasta praktikkojen tekemä mastiittiviljely on heidän arkityössään käyttämillä menetelmillä. Tämänkaltaista tutkimusta ei ole tehty aiemmin Suomessa. Viitteitä ei löytynyt myöskään ulkomaisista julkaisuista. Tutkimuksen kulku oli samankaltainen kuin laboratorioille tehdyissä interkalibrointitutkimuksissa. Tutkimukseen osallistuville eläinlääkäreille lähetettiin neljä maitonäytettä, joihin oli istutettu yleisimpiä utaretulehdusbakteereja. Eläinlääkärit palauttivat viljelytulosten mukana kyselykaavakkeen omista viljelykäytännöistään sekä laadunvarmistukseen liittyvistä asioista. Yhteensä 30 eläinlääkäriä ilmoitti halukkuutensa osallistua ja heistä 28 lähetti vastauksensa. Vastaukset olivat hyvin eri tasoisia, osan päästessä lajitasolle ja osan pyrkiessä erottamaan esimerkiksi stafylokokit kolibakteereista. Myös käytetyissä menetelmissä oli runsaasti vaihtelua ja menetelmien valinta osin satunnaista. Laadunvarmistukseen ei kiinnitetty paljonkaan huomiota. Stafylokokit tunnistettiin parhaiten ja niiden osalta tulokset olivat hyvät. Kokonaisuudessaan tulokset olivat kohtalaisia. Praktiikassa tapahtuva bakteriologinen diagnostiikka kaipaa yhdenmukaistamista sekä ohjeistusta praktiikkaolosuhteisiin soveltuvasta laadunvarmistuksesta. Näin parannettaisiin tulosten luotettavuutta ja tuotettaisiin karjanomistajille tasavertaisia palveluita. Eläinlääkärin tulee kertoa karjanomistajalle, että praktiikassa tapahtuva viljely poikkeaa laadultaan laboratoriossa tehdystä, jotta karjanomistaja voi halutessaan toimittaa rinnakkaisnäytteen laboratorioon. Näytteen analysointi on aina subjektiivista, joten laboratorioidenkin tekemässä diagnostiikassa on tietty virhemarginaali. Äkillisissä, vakavissa utaretulehdustapauksissa praktikon itse suorittama maitonäytteen viljely voi olla eläimen hoidossa ratkaisevan tärkeä.

Lisensiaatin lopputyön aiheena on rehun viljavalinnan ja raekoon vaikutus mahahaavaumien ja eräiden muiden mahasuolikanavamuutosten esiintymiseen vieroitetuilla porsailla. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta tutkimusosasta. Sian mahahaavauma on erittäin monisyinen sairaus, jonka ennalta tunnettuja riskitekijöitä ovat erityisesti rehun rakeistus sekä rehun pieni partikkelikoko. Paastottaminen, mutta toisaalta myös rajoittamaton ruokinta ovat myös aiempien tutkimusten perusteella lisänneet mahahaavaumien riskiä. Vehnäpohjaista rehua on myös pidetty ulseratiivisempana kuin esimerkiksi ohra- tai kaurapohjaista rehua. Mahahaavauman kehittymisessä keskeistä on mahalaukun proksimaalisen ruokatorviosan ja mahalaukun distaaliosan välillä normaalisti vallitsevan pH-eron tasoittuminen. Pienen raekoon on arvioitu lisäävän mahansisällön juoksevuutta, jolloin sisältö sekoittuu ja pH-erot tasoittuvat. Mahalaukun ruokatorviosassa ei ole limaa sekä bikabonaatteja tuottavia rauhasia, kuten distaaliosassa, mikä tekee siitä alttiin happamalle mahansisällölle. Vaurioituneessa mahalaukun ruokatorviosassa nähdään eriasteisia epiteelimuutoksia, ja taudin edetessä varsinaisia mahahaavaumia. Haavaumat ulottuvat yleensä limakalvonalaiseen kerrokseen, mutta mikäli leesio ylettää seroosakerrokseen saakka, voi sialle kehittyä mahdollisesti kuolemaan johtava peritoniitti. Mahahaavauma voi arpeutuessaan ahtauttaa ruokatorven aukon. Rehun viljana usein käytettyä vehnää on tässä kokeessa korvattu kauralla. Kokeessa käytettiin sekä pienirakeista (2,5 mm) että suurirakeista (4,0 mm) rehua molemmilla viljavalinnoilla. Näin saatiin aikaan neljä eri ruokintaryhmää: Pienirakeinen vehnä (Ryhmä 1), suurirakeinen vehnä (Ryhmä 2), pienirakeinen kaura (Ryhmä 3) sekä suurirakeinen kaura (ryhmä 4). Tutkimuksessa oli mukana 128 porsasta vieroituksesta 25 päivän ajan. Porsaat arvottiin kahden porsaan karsinoihin. 64 porsasta lopetettiin jatkotutkimuksia varten. Näiden porsaiden mahalaukut arvioitiin sekä makroskooppisesti että mikroskooppisesti ulseraation ja muiden muutosten, kuten striktuuroiden varalta. Mahalaukkujen ruokatorvi- ja distaaliosan pH-arvot mitattiin ja mahansisältö arvioitiin. Kaikkien porsaiden hemoglobiiniarvot mitattiin kokeen puolivälissä ja lopussa. Ripulia ja muita sairauksia seurattiin karsinoittain normaalien hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Kaikilta porsailta otettiin sontanäytteet Brakyspira sp.- infektioiden varalta sekä kahdeksalta ripuliporsaalta lisäksi Lawsonia- infektion varalta. Lopetettujen porsaiden sontanäytteet tutkittiin myös piilevän veren varalta humaanilääketieteessä käytössä olevalla Hemoccult®- pikatestillä. Porsaiden päiväkasvua seurattiin punnitsemalla porsaat neljästi kokeen aikana. Aineistossamme mahahaavaumia esiintyi 39,1 %:lla kaikista tutkituista porsaista; Vähiten ryhmän 2 (18,8 %), ja eniten ryhmän 3 (56,3 %) porsailla. Pienen raekoon todettiin aiheuttavan enemmän ja vakavampia mahahaavaumamuutoksia. Sen sijaan viljavalinnalla ei tässä kokeessa ollut vaikutusta porsaiden mahaterveyteen. Mahalaukun distaali- ja proksimaaliosan välillä vallitseva pH-ero oli mahahaavaisilla porsailla pienempi kuin terveillä. Myös ruokatorven aukon pH oli mahahaavaumista kärsineillä porsailla matalampi kuin terveillä. Päiväkasvu oli parempaa terveillä porsailla kuin mahahaavaisilla. Sen sijaan eroja päiväkasvuissa ei raekoosta tai viljavalinnasta riippuen ollut. Hemoccult®-testi ei osoittautunut soveliaaksi sikojen mahahaavaumien aiheuttamien verenvuotojen osoittamiseen. Lawsonia-positiivisia ei näytteissä todettu, eikä myöskään patogeenisia Brakyspira- kantoja. Tutkimuksemme perusteella rakeistetun porsasrehun raekoko tulisi olla iso, koska mahahaavaumien esiintyminen oli selvästi vähäisempää isorakeisella kuin pienirakeisella rehulla ruokittaessa. Lisäksi, mahahaavaumien todettiin kytkeytyvän alhaisempaan päiväkasvuun. Tutkimusdata antoi myös vahvat viitteet imetysajan riskitekijöiden olemassaoloon; mahahaavaumaiset porsaat olivat jo vieroitusvaiheessa pienikokoisempia, ja olivat useammin ensikon kuin vanhemman emakon jälkeläisiä. Tutkimuksemme näytti, että jatkossa sikojen mahahaavaumataudin tutkimusten painopistettä lihasikaikäisistä eläimistä tulisi siirtää imetysajan riskitekijöiden tutkimukseen.

Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Riittävä ja laadukas uni on tärkeää kaikille eläimille, etenkin kasvaville yksilöille. Uni jaetaan kahteen luokkaan: NREM- ja REM-uneen. Erityisesti REM-unta pidetään tärkeänä nuoren eläimen kehittyville aivoille. Nuoret ja vastasyntyneet nukkuvatkin REM-unta suhteessa enemmän kuin aikuiset. Aikuiset naudat nukkuvat vain noin neljä tuntia vuorokaudessa ja unijaksot ovat saaliseläimelle tyypillisesti lyhyitä. Kolmikuiset vasikat lepäävät vuorokaudessa noin 12 tuntia, josta ne nukkuvat 6 tuntia. Tästä REM-unta on noin 45 prosenttia. Aikuiset märehtijät nukkuvat hyvin harvoin kyljellään ja silloinkin vain muutamia minuutteja kerrallaan. Nauta nukkuu yleensä rintansa päällä, pää ylhäällä ja kaula suorana jolloin kaasujen poistuminen pötsistä on tehokasta. REM-uni vaatii naudalla aina makuuasennon lihasten rentoutumisen vuoksi, mutta se ei vaadi naudalla lateraalista makuuasentoa. Tärkein REM-unen ulkoinen merkki naudoilla on niskan ja kaulan lihasten rentoutuminen. REM-unta nauta nukkuu maaten tukien päätä maata tai omaa kylkeään vasten. NREM-unta nukkuessaan nauta on yleensä pää ylhäällä ja niska tukee päätä. NREM-unessa nauta voi märehtiä. Luonnossa lehmät, hiehot ja vasikat muodostavat ryhmiä, joihin ei yleensä tule uusia lauman jäseniä, muuten kuin syntymällä. Lauma on hyvin stabiili. Tämän päivän tuotanto-olosuhteissa Suomessa naudat ovat harvoin samassa eläinryhmässä läpi elämänsä. Niitä myydään uusille tiloille ja ryhmitellään tilan sisällä uudelleen tuotantovaiheen ja kasvun mukaan. Eläinten uudelleenryhmittelyn on aiemmin näytetty heikentävän nautojen hyvinvointia ja tuotosta. Uudelleen ryhmitellyt naudat makaavat lyhyempiä aikoja kerrallaan, syövät vähemmän aikaa päivästä, seisovat enemmän kuin samassa ryhmässä tuttujen lajitoverien seurassa olleet ja niiden maitotuotos alenee. Tässä tutkimuksessa käytettiin Kanadassa vuonna 1998 kerättyä videoaineistoa. Tutkimustilalla kasvatettiin kolmen kuukauden ikäisiä vasikoita kahdessa identtisessä huoneessa. Kummassakin huoneessa 12 vasikkaa yksittäiskarsinoissa, joista 6 siirrettiin toiseen huoneeseen ja 6 toimi kontrollivasikoina. Vasikoiden unikäyttäytyminen rekisteröitiin vuorokauden ajan ennen siirtoa ja siirron jälkeen. Uni tunnistettiin lepoasentojen perusteella käyttäen elektrofysiologisten unimittausten avulla kehitettyä menetelmää. Menetelmän mukaan vasikat nukkuivat REM-unta kun niska oli rento ja vasikka tuki päätä maahan tai vartaloonsa. NREM-unta vasikka nukkui kun vasikka nukkui pää ylhäällä niskan tukiessa päätä. Käyttäytymisestä laskettiin unijaksojen vuorokausikohtaiset kestot ja lukumäärät sekä kokonaisuniaika vuorokauden ajalta. Tulokset analysoitiin toistomittaussekamallilla. Vasikat nukkuivat siirron jälkeen noin puoli tuntia vähemmän NREM-unta kuin ennen siirtoa (NREM-unen määrä ennen siirtoa 2,6 h ± 0,5 h ja siirron jälkeen 2,1 h ± 0,5 h, p=0,024). Siirrolla ei ollut vaikutusta unen määrään, unijaksojen pituuteen, unijaksojen lukumäärään eikä REM-unen kokonaismäärään, NREM- ja REM-unen jaksojen pituuteen tai lukumäärään vuorokaudessa. NREM-unen merkityksen on ajateltu liittyvän energian säästöön ja keskushermoston toipumiseen valveillaolon jälkeen. Suurimman osan elimistön kasvuhormoneista on todettu erittyvän NREM-unen aikana. Siirto suoritettiin hyvin hellävaraisesti ja vasikoiden ehdoilla. Vasikoilla oli siirron jälkeen identtisessä huoneessa yksi tuttu vieruskaveri. Nämä seikat varmaan vähensivät vasikoiden kokemaa stressiä.

Tammojen keinosiemennystoiminnan lisääntymisen myötä eläinlääkärit tutkivat tammojen sukuelimiä siitoskaudella huomattavan usein. Hevosten kohdalla usein siitosarvoltaan kalliit ns. ongelmatammatkin halutaan saada varsomaan. Kohtubiopsia on joskus ainut keino diagnosoida endometriumin patologisia tiloja ja antaa tarkempi ennuste tamman kyvystä tuottaa elävä varsa, tehdä hoitopäätöksiä tai seurata annetun hoidon tehoa. Tässä syventävien opintojen tutkielmassa on pyritty esittämään tammojen kohtubiopsian oton indikaatiot, suoritus, endometriumin normaali rakenne, biopsiassa mahdollisesti esiintyvät patologiset muutokset sekä patologisten muutosten perusteella tehtävä arvio tamman kyvystä tuottaa elävä varsa. Syventävien opintojen taustalla on Ypäjällä vuonna 2005 tehty siemennyskoe, jossa tutkittiin kohdun supistuvuutta ja tulehdusherkkyyttä siemennyksen jälkeen kontrolliryhmällä (10 tammaa), oksitosiinihoidon saaneilla (10 tammaa) tai fluniksiinimeglumiinia saaneilla (11 tammaa). Fluniksiinimeglumiini on prostaglandiini-inhibiittori, jonka oletetaan vähentävän kohdun kontraktioita. Kokeessa hevoset saivat lääkityksen 2, 4, 8 ja mahdollisesti 25 tuntia siemennyksen jälkeen. Tammoilta määritettiin kohdun nestesisällön määrä, ödeemin määrä ja supistukset ultraäänikuvassa 10 minuuttia jokaisen hoidon jälkeen sekä otettiin kohtubiopsiat ja tehtiin kohtuhuuhtelu joko 8 tai 25 tuntia siemennyksen jälkeen. Kohtubiopsioista määritettiin rappeuma- ja tulehdusmuutokset sekä kiimakierron vaihe. Biopsioissa havaittiin selvä tulehdusreaktion rauhoittuminen 8 ja 25 tunnin välillä. Rappeumamuutosten asteessa tai kiimakierron vaiheen muutoksessa ei odotetusti ollut eroa näin lyhyellä aikavälillä. Näytteenottohetkellä 8 tuntia siemennyksestä stroman akuutin tulehduksen voimakkuus oli suurin kontrolliryhmässä ja pienin fluniksiiniryhmässä, lumenin polymorfonukleaaristen neutrofiilien määrä oli suurin fluniksiiniryhmässä ja pienin kontrolliryhmässä. Oksitosiiniryhmän hevosilla ei juurikaan ollut ultraäänitutkimuksessa havaittavaa nestettä kohdussa koko tutkimuksen aikana, mutta muissa lääkitysryhmissä yksilöiden välisten suurten vaihtelujen takia tämä ei ollut tilastollisesti merkitsevää. Kaikissa lääkitysryhmissä tammojen tiinehtyvyys oli samaa luokkaa. Näytteenottoajankohdalla ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen: 47 % tiinehtyi kun näyte otettiin 8 t siemennyksestä ja 53 % 25 t siemennyksestä. Fluniksiini voi anti-inflammatorisen vaikutuksensa takia hillitä kohdun akuuttia tulehdusreaktiota, toisaalta se voi myös hidastaa lumenin sisällön puhdistumista PGF2α inhibition takia vähentäen kohdun supistuksia. Kokeen otoskoko oli melko pieni, mikä voi osittain vaikuttaa kliinisessä käytössä olevan oksitosiinin tilastollisesti merkitsevän tehon puuttumiseen. Käytännön hoitomuotona oksitosiinin käyttö kohdun puhdistautumisen nopeuttamiseksi vaikuttaa kuitenkin olevan perusteltua.