Browsing by department "Systemaattisen teologian laitos"

Tutkielmassa tarkastellaan (Pseudo-)Dionysios Areopagitan ajattelua. Tutkimustehtävänä on selvittää Dionysioksen symboliteorian rakenne. Tutkimusmetodina toimii systemaattinen analyysi: tekstianalyysin tavoitteena on löytää keskeiset käsitteet ja niiden väliset suhteet. Tutkielman keskeisenä käsitteenä toimii symboli, jota tarkastellaan aistisen, ajateltavan ja jumaluuden välisessä suhdekentässä. Muita keskeisiä käsitteitä ovat kuva ja arkkityyppi, paradigma ja partisipaatio, teologia, myöntäminen ja kieltäminen, mystinen yhtymys ja jumalallinen valo. Lisäksi tarkastellaan ihmisen kognition toimintaa sekä disciplina arcani -käytännön perusteluita. Analyysissä osoittautuu, että jumaluuden ja olevan (aistisen ja ajateltavan) suhde jäsentyy prokloslaisen vertikaalisen kausaliteetin kautta. Syy on aina enemmän kuin seuraus. Arkkityyppi ja kuva ovat prototyyppisiä esimerkkejä syystä ja seurauksesta. Arkkityyppi suhtautuu kuvaan ollen sen paradigma, esikuva - kuva suhtautuu arkkityyppiinsä pyrkien sen partisipaatioon, kaltaisuuteen. Symboli on aistisessa hahmossa esitetty ajateltava merkitys. Merkitys toimii hahmon määrittäjänä ja hahmo toimii merkityksen paljastajana. Symbolit ovat tietoisen muovaamisen seurauksena artifisiaalisia, mutta niiden suhde merkitykseensä on luonnollinen ja reaalinen. Symbolin rakenne aistisen ja ajateltavan yhdistelmänä korreloi ihmisen olemukseen aistivana ja ajattelevana. Ihmisen kognitiiviset sielunkyvyt vaativat toimiakseen symboleita. Ne aloittavat toimintansa aistimuksesta ja jatkavat abstraktion avulla diskursiivisen järjen päättelyyn ja siitä edelleen kontemplatiiviseen ymmärrykseen. Jumala on kaiken syynä myös ihmisen ontologinen päämäärä - kognitiivisten kykyjen käyttäminen on Jumalaan palaamista. Jumalan kohdalla kontemplaatiota korkeampana (ei-)kognitiivisena kykynä on mystinen yhtymys - mieli tajuaa, ettei voi saavuttaa käsitettävyyden ylittävää Jumalaa ja lopettaa toimintansa tässä lakkaamisessa Jumala lahjoittaa mystisen yhtymyksen, ei-tiedon. Jumalan ilmaiseminen tapahtuu kaltaisuuksien tai erilaisuuksien kautta rationaalisena ilmaisuna tai erilaisten kaltaisuuksien kautta symbolisena ilmaisuna. Katafaattinen ja apofaattinen teologia lähestyvät Jumalaa rationaalisesti. Symboli on kaltaisuuden ja erilaisuuden, kätkemisen ja paljastamisen jänitteinen yhdistelmä. Symbolinen teologia on saranakohta, jossa katafaattinen teologia muuttuu apofaattiseksi ja aloittaa anagogian, kognitiivisten kykyjen nousun. Jumalallinen valo on Jumalan läsnäoloa kognition mahdollistajana ja sen viimekätisenä sisältönä. Symbolit ovat ennen kaikkea raamatullista, aistisuuteen pohjautuvaa puhetta tai liturgisia esineitä ja toimintoja. Symbolit välittävät jumalallista valoa. Ymmärryksen välittäjinä ne mahdollistavat ihmisen korkeimpien kykyjen käyttämisen ja mystisen yhtymyksen. Niiden funktio on lopulta soteriologinen. Disciplina arcani - esimerkiksi kastamattomien sulkeminen pois ehtoolliselta - suojelee uskottomia liian kirkkailta symboleilta ja siten hengelliseltä sokeudelta.

Tämän tutkielman tehtävänä oli selvittää, millainen rooli Jumalan sanan elävällä ja voimallisella luonteella on F.G. Hedbergin teologiassa. Huomiota kiinnitettiin erityisesti siihen, millä tavalla Hedberg ymmärtää Jumalan sanan toimivan subjektina, joka saa aikaan vaikutuksia ympärillään. Tutkielmassa selvitettiin myös, millaisia välineitä käyttäen Jumalan sana, Hedbergin mukaan, saa em. vaikutuksia aikaan. Metodina käytettiin systemaattista analyysiä. Tutkielman lähteenä olivat Hedbergin teokset Uskonoppi autuuteen ja Baptismens wederläggning och Det heliga Dopets försvar, sekä hänen dogmaattisista artikkeleistaan koostettu Den enda salighetens wäg. Näiden teosten ohella lähteinä käytettiin suomennoksia Hedbergin lyhyestä kirjeestä vanhemmilleen: ”Autuuden tie”, sekä hänen lähettämästään kirjeestä Evankeliumiyhdistyksen hallitukselle vuonna 1884. Tutkielman toisessa luvussa tehtiin selkoa elävän ja voimallisen sanan käsitteestä Raamatussa, Lutherilla sekä modernissa teologiassa. Kolmannessa luvussa analysoitiin elävää ja voimallista sanaa lähdeteoksissa. Neljännessä luvussa esitettiin synteesi tehdystä analyysistä ja esiteltiin Hedbergin ymmärrys elävästä ja voimallisesta sanasta. Viidennessä luvussa esitettiin lyhyt tiivistelmä tutkielman päätuloksista. Tutkimuksessa kävi ilmi, että F.G. Hedbergille Jumalan sana on aktiivinen ja toimiva subjekti, joka asettaa ihmisen toiminnan kohteeksi. Jumalan sana saa aikaan niin synnintuntoa ja kauhua kuin rauhaa ja vanhurskauttakin. Jumalan sanan vaikutukset jakaantuvat kahtia lain ja evankeliumin vaikutuksiin. Lain sana saa aikaan synnintuntoa ja osoittaa ainoastaan Jumalan tahtoa ja vaatimuksia. Evankeliumin sana synnyttää ja ylläpitää uskon, antaa anteeksiantamuksen ja vaikuttaa oikeaa elämää. Lain ja evankeliumin sana tulevat ihmisen luo erilaisten välineiden kautta. Nämä välineet ovat saarna, kaste, ehtoollinen ja rippi. Saarna on ihmisen ulkoa päin tulevaa Jumalan sanan julistusta. Tavoittaakseen ihmisen sydämen vaatii saarna jonkinlaista kielellistä kykyä ymmärtää sanat, joihin Pyhä Henki on saarnassa kätkeytynyt. Kasteessa Jumalan sana on yhdistyneenä veteen ja ehtoollisessa leipään ja viiniin. Kaste on annettu erityisesti pienten lasten armonvälineeksi, sillä he eivät voi ymmärtää sanaa saarnan välineessä. Rippi on kirkon virkaan liitetty erityinen evankeliumin sanan julistus. Viran julistama synninpäästö tulee uskoa, kuin sen julistaisi itse Jumala.

Tutkielmani lähtökohtana oli Levinasin käsitys filosofiasta eettisenä metafysiikkana. Tutkimuksessani vertasin Levinasin käsitystä eettisestä toisen ihmisen kasvojen kohtaamisesta hänen käsitykseensä eroottisesta kohtaamisesta. Tutkielmani metodina oli systemaattinen analyysi. Tutkin Levinasin ajattelua erityisesti tarkastelemalla käsitteiden ja niiden suhteiden kehitystä teoksessa Totaliteetti ja Äärettömyys. Levinas asettaa teoksessaan ihmisen olemassaolon perustaksi Toisen ihmisen eli Äärettömän Idean kohtaamisen. Subjektin olemassaolon perusta on metafyysinen Halu, joka suuntautuu äärettömästi Toiseen. Sekä eettinen että eroottinen suhde edellyttävät, että on olemassa erillinen subjekti, joka kohtaa Toisen. Subjektilla on oma sisäinen maailma, johon hän voi toivottaa toisen tervetulleeksi ja joka mahdollistaa subjektin vastuullisuuden. Subjektin sisäinen maailma perustuu siihen, että hän elää jostakin eli nauttii maailman objekteista. Nautinto eli eläminen jostakin kuvastaa intentionaalisuutta, jossa olemuksellisesti toiset eli objektit muuttuvat samaksi eli osaksi minää. Maailma samassa muodostuu subjektin kielellisistä käsitteistä. Erillinen subjekti voi kohdata Toisen ihmisen ja kasvot. Eettisessä suhteessa kasvot ilmaisevat subjektille äärettömän eettisen velvoitteen. Kasvot ovat suhteessa subjektiin täysin ulkopuoliset ja transsendentit. Eroottinen suhde suuntautuu feminiineihin kasvoihin. Subjekti nauttii eroksessa immanentisti kasvoista, mutta toisaalta subjektin eroksessa kohtaamat feminiinit kasvot kuvastavat aina transsendenssia ei-vielä-olevaa. Tutkielman keskeinen tulos oli, että toisen ihmisen kasvot saavat eettisen merkityksensä hedelmällisyyden kautta. Eettinen suhde ei kuvasta subjektin täyttä transsendenssia, mutta eroksen avulla syntyvä hedelmällisyys kuvastaa. Hedelmällisyydessä syntyy lapsi, jossa isä on sekä itsensä että toinen. Isä valitsee lapsen, ja isällinen valinta tekee lapsesta uniikin. Tämä on perusta veljeydelle ja tasa-arvolle. Poika kuvastaa isän näkökulmasta äärettömyyttä ja vastuuta. Kasvot saavat merkityksen veljeydessä, ja kasvot merkitsevät oikeudenmukaisuutta. Hedelmällisyys mahdollistaa veljeyden, sillä ihmiskunta on tasa-arvoisten veljien yhteisö. Tutkielmassani todettiin myös, että eettinen ja eroottinen suhde liittyvät yhteen ja täydentävät toisiaan Levinasin ajattelussa. Subjektin ja Toisen kasvojen eettinen kohtaaminen on Levinasin mukaan yhteiskunnallisen järjestyksen perusta. Sukupolvien jatkumo mahdollistaa sen, että isä voi olla lapsessaan äärettömästi. Myös pojalla on mahdollisuus hedelmällisyyteen. On mahdollista ajatella, että subjekti on olemuksellisesti vastuullisuutta. Levinasin mukaan isä asettaa pojan vastuulliseksi. Subjekti saa tällöin olemassaolonsa Toiselta, joka asettaa subjektin vapauden kyseenalaiseksi. Toinen voisi olla hedelmällisyydessä isä tai eettisessä kohtaamisessa veli, joka on tasa-arvoinen, sillä hänkin on sekä isänsä että toinen samaan tapaan kuin subjekti. Levinasin mukaan Äärettömän Idea on filosofisesti ensisijainen, ja subjektin olemassaolo perustuu Äärettömän Ideaan. Jokaisen ihmisen olemassaolo perustuu Äärettömän ideaan, mikä on myös veljeyden perusta.

Tämän tutkielman tehtävänä on ollut selvittää onko ihmisellä vapaata tahtoa Jonathan Edwardsin mukaan. Lähteenäni minulla on ollut Edwardsin Freedom of the Will -teos sekä Miscellaneous- sarjasta Concerning the Divine Degrees -kirjoitus. Metodina minulla on ollut systemaattinen analyysi. Edwardsin taustana oli puritanismi. Esimerkiksi sakramenteilla ei ollut puritanismin piirissä samaa ratkaisevaa merkitystä uskon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa oli ollut. Puritanistien keskeinen armonväline oli saarna. Saarnalla pyrittiin vaikuttamaan ihmisen tahtoon antamalla rationaalisia perusteita Raamatun pelastustapahtumasta. Tämä on nähtävissä myös Jonathan Edwardsin teologiassa. Deismi ja valistus vaikuttivat myös Edwardsin aikaiseen ajatteluun voimakkaasti. Edwardsin Berkeleytä muistuttava idealismi kuitenkin takasi sen, että Jumala ei irronnut maailmasta vaan oli kaikessa koko ajan läsnä. Erityisesti Locke Newtonin luonnontieteiden filosofina vaikutti Edwardsin filosofiseen ajatteluun tahdon vapaus -kysymyksen osalta. Edwards pyrki Locken ja Newtonin avulla puolustamaan perinteistä kalvinistista kristillisyyttä. Tämän kilpailijaksi puritanismin piirissä oli tullut ajan henkeen sopiva järkiperäinen arminiolaisuus, joka edusti myös anti-revivalismia. Tähän arminiolaisuuteen liittyi perinteisistä kristillisistä opeista luopuminen. Tämä arminiolaisuus oli kehittynyt antropologisempaan suuntaan Remonstranssin ajoista korostaen ihmisen vapaita tahdon akteja. Näin ihminen pystyi päättämään uskoiko hän vai ei. Edwardsille usko ja pelastuminen perustuivat Jumalan valintaan, jossa kolmiyhteinen Jumala otti ihmisen yhteyteensä. Tämä kääntymys ilmeni kommuuniona ja uniona Kristuksen kanssa. Edwardsin ajattelua tahdon vapauden osalta avaa kompatibilismi. Kompatibilismin mukaan ennaltamäärääminen ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa, vaan päinvastoin sen lähtökohta ja perusta. Kääntymissä olemme eri näkökulmista täysin passivisia ja täysin aktiivisia. Kompatibilismin myötä Edwardsin kirjoitusten pohjalta pystytään johtamaan ennalta määrätty uskonratkaisu. Myöhemmin Edwardsin seuraajat New Lights harppasivat ironisesti arminiolaiseen suuntaan korostaen juuri uskonratkaisua. Vaikka Jumalalla on sanan varsinaisessa merkityksessä vapaa tahto, niin silti Hän toimii välttämättä pyhästi. Samoin Jeesus Kristus on linkkinä ihmisten välttämättömälle, mutta vastuulliselle toiminnalle. Jeesuksen valinta on kaikkien pyhien valinnan perusta. Ne, jotka Jumala hylkää helvettiin saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen, koska Jumala rankaisee heissä itsessään olevaa pahaa. Se, miksi Jumala valitsee toiset ja hylkää toiset, kuuluu Jumalan salattuun tahtoon. Jumalan ilmoitetun tahdon mukaan Hän tahtoo kaikkien pelastuvan. Arminiolaiset hylkäävät ennaltamääräämisen, mutta hyväksyvät ennalta tietämisen. Edwardsille nämä ovat sama asia. Edwardsin mukaan välttämättömyys ei ole ristiriidassa vapauden kanssa. Luonnollisella ja moraalisella välttämättömyydellä on yhteys. Arkikielessä moraalista välttämättömyyttä ei oleteta. Koko tahdon vapaus -kysymys on pitkälti kielellinen. Arkikielessä ja filosofisessa kielessä on ero. Tahto ei ole agentti, joka voi valita itsenäisesti. Vapaus on ihmisen, ei tahdon ominaisuus. Siksi kysymys tahdon vapaudesta tulisi esittää onko ihminen vapaa. Edwards ja arminiolaiset ymmärtävät vapauden eri tavoin. Edwardsin mukaan tahdolla on oltava alku, eikä tahto voi koskaan arminiolaisten tavoin neutraali. Arminiolaiset hylkäävät perisyntiopin klassisessa merkityksessä, mistä seuraa erilainen lähtökohta. Sellaisena kuin arminiolaiset esittävät vapaan tahdon, meillä ei sitä Edwardsin mukaan ole. Vaikka kaikki tapahtuu Edwardsin mukaan välttämättä, niin silti olemme vastuullisia moraalisia agentteja.

The purpose of my research is to inquire into the essence and activity of God in the legendarium of the English philologist and writer J.R.R. Tolkien (1892-1973). The legendarium, composed of Tolkien’s writings related to Middle-earth, was begun when he created two Elvish languages, Quenya based on Finnish, Sindarin based on Welsh. Tolkien developed his mythology inspired by Germanic myths and The Kalevala. It is a fictional ancient history set in our world. The legendarium is monotheistic: God is called Eru ‘The One’ and Ilúvatar ‘Father of All’. Eru is the same as the Christian God, for Tolkien wanted to keep his tales consistent with his faith. He said his works were Christian by nature, with the religious element absorbed into the story and the symbolism. In The Silmarillion, set in the primeval ages of Middle-earth, the theological aspects are more conspicuous, while in The Lord of the Rings, which brings the stories to an end, they are mostly limited to symbolic references. The legendarium is unified by its realistic outlook on creaturely abilities and hope expressing itself as humbly defiant resistance. ”The possibility of complexity or of distinctions in the nature of Eru” is a part of the legendarium. Eru Ilúvatar is Trinitarian, as per Tolkien’s faith. Without contextual qualifiers, Eru seems to refer to God the Father, like God in the Bible. Being the creator who dwells outside the world is attributed to Him. The Holy Spirit is the only Person of the Trinity bestown with names: the Flame Imperishable and the Secret Fire. When Eru creates the material world with His word, He sends the Flame Imperishable to burn at the heart of the world. The Secret Fire signifies the Creative Power that belongs to God alone, and is a part of Him. The Son, the Word, is not directly mentioned, but according to one writing Eru must step inside the world in order to save it from corruption, yet remain outside it at the same time. The inner structure of the legendarium refers to the need for a future salvation. The creative word of Eru, “Eä! Let these things Be!”, probably has a connection with the Logos in Christianity. Thus we can find three “distinctions” in Eru: a Creator who dwells outside the world, a Sustainer who dwells inside it and a Redeemer who shall step inside it. Some studies of Tolkien have claimed that Eru is distant and remote. This seems to hold water only partially. Ilúvatar, the Father of All, has a special relation with the Eruhíni, His Children, the immortal Elves and the mortal Men. He communicates with them directly only through the Valar, who resemble archangels. Nevertheless, only the Children of Eru can fight against evil, because their tragic fortunes turn evil into good. Even though religious activities are scarce among them, the fundamental faith and ultimate hope of the “Free Peoples” is directed towards Eru. He is present in the drama of history as the “Author of the Story”, who at times also interferes with its course through catastrophes and eucatastrophes, ‘good catastrophes’. Eru brings about a catastrophe when evil would otherwise bring good to an end, and He brings about a eucatasrophe when creaturely strength is not sufficent for victory. Victory over corruption is especially connected with mortal Men, of whom the most (or least) insignificant people are the Hobbits. However, because of the “primeval disaster” (that is, fall) of Mankind, ultimate salvation can only remain open, a hope for the far future.

Vatikaanin II kirkolliskokouksessa katolinen kirkko avautui ekumeeniselle liikkeelle. Pian kirkolliskokouksen jälkeen aloitettiin kansainvälisen tason luterilais-katolinen dialogi. Kun vuonna 2017 dialogin käynnistymisestä on kulunut 50 vuotta ja samalla vietetään reformaation 500. merkkivuotta, on tärkeää kysyä, mitkä asiat vielä erottavat luterilaisia ja katolilaisia. Usein käsitystä kirkon virasta on pidetty yhtenä merkittävimmistä kirkkojen välisistä haasteista. Tässä tutkielmassa selvitetään, millainen käsitys kirkon virasta on kansainvälisessä luterilais-katolisessa dialogissa. Tutkielmassa pohditaan myös, mitä merkitystä tällä ymmärryksellä on kirkkojen välisille suhteille. Tutkielman lähteinä ovat asiakirjat Church and Justification, Apostolicity of the Church sekä From Conflict to Communion. Metodina käytetään systemaattista analyysia. Aiheen käsittely jakautuu tutkielmassa kolmeen päälukuun (luvut 2-4). Luvut kaksi ja kolme käsittelevät viran perustaan liittyviä keskeisiä kysymyksiä ja luku neljä viran saamiin muotoihin ja rakenteisiin liittyviä näkökohtia. Luvussa kaksi käsitellään viran suhdetta evankeliumin julistamisen tehtävään. Luvussa kolme tutkitaan viran asetusta sen perustana. Neljännessä luvussa käsitellään dialogissa haastaviksi koettuja kysymyksiä viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta. Toisessa luvussa selvisi, että evankeliumin julistaminen nähdään dialogissa viran keskeisimpänä tehtävänä. Virka nähdään evankeliumin palvelijana ja pappeuden nähdään perustuvan evankeliumin julistamisen tehtävään. Evankeliumilla nähdään olevan virkaan nähden kriteeriluonne. Periaate evankeliumin ensisijaisuudesta suhteessa virkaan on toiminut dialogissa laajasti strukturaalisena prinsiippinä. Dialogin molemmat osapuolet ovat voineet löytää periaatteen omasta perinteestään ja se on siten toiminut ekumeenisena avaimena keskusteluissa. Kolmannessa luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset näkevät viran perustuvan Kristuksen asetukseen. Viran näkeminen kirkolle konstitutiivisena on luterilaisia ja katolilaisia yhdistävä tekijä. Viran asetuksen merkityksen korostamisen ei nähdä olevan vastakkainen sen kanssa, että viran nähdään perustuvan myös evankeliumin julistamisen tehtävään. Neljännessä luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset tulkitsevat periaatetta evankeliumin ensisijaisuudesta eri tavalla. Luterilaiset katsovat, että evankeliumin ensisijaisuuden pohjalta katolinen kirkko voisi tunnustaa luterilaisen viran. Katolilaiset ovat katsoneet, että tärkeitä teologisia teemoja ei voida ohittaa evankeliumin ensisijaisuuden perusteella. Dialogia tarvitaan yhä erityisesti viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää Francis Watsonin käsitys teologisesta hermeneutiikasta. Tutkielmassa käytetään kolmea tarkentavaa tutkimuskysymystä: Miten Watson hahmottaa tieteellisen raamatuntutkimuksen ja Raamatun teologisen tulkinnan suhteen? Miten Watson näkee raamatuntutkimuksessa historiallisen ja kirjallisen lähestymistavan suhteen toisiinsa? Miten Watson suhtautuu postmodernismiin teologisessa hermeneutiikassaan? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Watsonin teologista hermeneutiikkaa ei ole tutkittu suomeksi ennen tätä työtä ja kansainvälistäkin tutkimusta aiheesta on hyvin vähän. Sen vuoksi tutkimuksessa on pyritty käsittelemään Watsonin teologista hermeneutiikkaa mahdollisimman kattavasti, mutta samalla on jouduttu rajaamaan työn ulkopuolelle osa Watsonin käsittelemistä teemoista, kuten Raamatun feministinen kritiikki ja VT:n ja UT:n suhde. Tutkimuksen päälähteinä ovat Watsonin kirjat Text, Church and World ja Text and Truth, joissa hän analysoi modernia historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, postmodernismia ja kirjallista lähestymistapaa Raamattuun. Watson kritisoi niissä näkemiään ongelmia ja kritiikkinsä pohjalta rakentaa omaa teologista hermeneutiikkaansa. Toissijaisina lähteinä tutkimuksessa on useita Watsonin artikkeleja, jotka tuovat lisävalaistusta Watsonin hermeneuttiseen ajatteluun. Päälähteiksi valitut teokset ja toissijaisiksi lähteiksi valitut artikkelit kattavat laajasti Watsonin hermeneutiikkaa käsittelevät kirjoitukset. Johdannon ja loppukatsauksen lisäksi tutkimus on jaettu neljään päälukuun. Tutkielman toisessa luvussa selvitetään Watsonin näkemys tieteellisen raamatuntutkimuksen ja Raamatun teologisen tulkinnan suhteesta ja havaitaan, että Watsonin mukaan raamatuntutkimuksen tulisi palvella teologista tulkintaa. Watson näkee ongelmallisena modernin raamatuntutkimuksen taipumuksen pitää erillään raamatuntutkimus ja -tulkinta ja luoda vastakkainasetteluja yliopiston ja kirkon, eksegetiikan ja systemaattisen teologian sekä neutraalin ja teologisen tulkinnan välille. Kolmannessa luvussa tarkastellaan Watsonin kritiikkiä historiallis-kriittistä tutkimusta kohtaan ja hänen perustelujaan päätökselle käyttää raamatuntulkinnassa ensisijaisesti tekstien lopullista, kanonista muotoa. Watson tukeutuu perusteluissaan Brevard Childsin kanoniseen lukutapaan ja tekstien yhteisölliseen käyttöön. Havaitaan, että Watson kuitenkin kritisoi kanonista lukutapaa sekä formalismista että sen teologisista sidonnaisuuksista. Watson hakee tukea myös Hans Frein narratiivisesta lähestymistavasta, jota Watson samalla kritisoi totuuskysymyksen ohittamisesta. Lopuksi käsitellään Watsonin yritystä liittää tekstin maailma ja sen taustalla oleva sosio-poliittinen todellisuus toisiinsa. Neljännessä luvussa käsitellään Watsonin yritystä yhdistää historiallinen ja kirjallisuustieteellinen lähestymistapa Raamatun teksteihin. Havaitaan, että Watsonin mielestä historiallis-kriittinen tutkimus polkee paikallaan ja siksi tarvitaan kirjallinen lähestymistapa, joka painottaa tekstin lopullista muotoa. Luvussa osoitetaan, ettei Watson kuitenkaan halua korvata puhtaasti historiallista lähestymistapaa puhtaasti kirjallisuustieteellisellä lähestymistavalla, sillä hän näkee ongelmallisena myös narratiivisen kritiikin taipumuksen käsitellä raamatunkertomuksia fiktiivisinä narratiiveina. Watson pyrkii ratkaisemaan ongelman yhdistämällä historiallisen ja kirjallisuustieteellisen lähestymistavan toisiinsa käsittelemällä evankeliumeja kerrottuna historiana. Viidennessä luvussa selvitetään miten Watson suhtautuu postmodernismiin teologisessa hermeneutiikassaan. Siinä havaitaan, että Watson näkee postmodernismin tarjoavan hyödyllisiä näkökulmia useissa hermeneuttisissa kysymyksissä. Samalla Watson vastustaa postmodernismin näkemystä, ettei teksteillä ole yhtä määrättyä merkitystä ja postmodernin teologian taipumusta viedä Raamatun kertomukselta sen universaali merkitys. Luvussa kuitenkin osoitetaan, että Watsonin antama kuva George Lindbeckin ja Stanley Hauerwasin postmodernista teologiasta on yksipuolinen ja osittain virheellinen.

Tutkielmassa selvitetään, miten Yhdysvalloissa v. 1830 järjestäytynyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (MAP-kirkko, mormonit) ymmärtää juutalais-kristillisen käsityksen, jonka mukaan ihminen on luotu ad imaginem Dei. Koska käsitteet imago Dei ja deifikaatio liittyvät yhteen niin mormonismissa kuin ns. perinteisessä kristinuskossakin, tutkielma on samalla selvitys mormonien jumalallistumiskäsityksen nikealaisesta paradigmasta poikkeavista piirteistä. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi, jonka avulla pyritään avaamaan mormonien imago Dei -käsitystä strukturoivat metafyysiset uskomukset ja rakenteet. Mormonien imago Dei -käsitystä myös verrataan yksityiskohtaisesti nikealaiseen imago Dei -teologiaan ja erityisesti Martin Lutherin imago Dei -teologiaan. Tutkielman lähteinä käytetään MAP-kirkossa keskeisinä ja arvovaltaisina pidettyjä opetusjulkaisuja ja opillisia selontekoja, joista osa on moderneja ja osa klassisia. Näitä ovat mormonismin perusteita käsittelevä oppikirja Gospel Principles (2009), MAP-kirkon perustaneen Joseph Smithin pitämät, Jumalan olemusta käsittelevät saarnat The King Follett Discourse (1844) ja The Sermon in the Grove (1844) sekä MAP-kirkon ylimmän johdon opilliset julkilausumat The Origin of Man (1909), The Father and the Son (1916), ”Mormon” View of Evolution (1925) ja The Family (1995). Oppi Jumalan kaltaiseksi tulemisesta on mormonismissa yhtä keskeinen kuin Lutherin teologiassa. Deifikaation luonteen, toteutumisajankohdan ja metafyysisen perustan mormonismi näkee kuitenkin radikaalisti eri tavalla kuin Luther. Keskeisiä syitä tähän ovat mormonismin finiittinen ja antropomorfinen jumalakäsitys sekä pelagiolainen ja ei-mystinen pelastuskäsitys ja niihin liittyvät epätraditionaaliset käsitykset luomisesta, lankeemuksesta, sovituksesta ja uskosta sekä ihmisen ontologisesta asemasta ja ratkaisuvallasta coram Deo. Mormonismin mukaan ihminen on luotu Isä Jumalan ja hänen puolisonsa kuvaksi, eikä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kuvaksi, kuten Lutherin teologiassa. Mormonismi käsittää Jumalan eli ”taivaallisen Isän” ruumiilliseksi, perheelliseksi ja lisääntymiskykyiseksi olennoksi, jolla on ”taivaalliseksi Äidiksi” kutsuttu jumalallinen puoliso. Ihminen puolestaan on näille ”taivaallisille Vanhemmille” pre-eksistenssissä syntynyt ”henkilapsi”, joka on inkarnoitunut maan päälle suorittamaan Jumalalta saamaansa tehtävää kehittyä kohti jumalallisten vanhempiensa kaltaisuutta. Tätä tarkoitusta varten henkilapsi-ihmisen on otettava vastaan MAP-kirkon julistama evankeliumi ja noudatettava sen lakeja ja toimituksia, joihin kuuluu mm. MAP-kirkon opetuksen mukaisen avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen. Mikäli MAP-kirkon jäsen noudattaa ”evankeliumin periaatteita” riittävän kuuliaisesti koko elämänsä ajan, hänet katsotaan viimeisellä tuomiolla kelvolliseksi palaamaan Jumalan luokse ja tulemaan kaikessa Jumalan ja hänen puolisonsa kaltaiseksi eli saamaan ”korotus”. Korotetut ihmiset ovat ylösnousseita jumalia, jotka elävät Jumalan luona ikuisesti iankaikkisina perheinä ja joilla on myös kyky saada uusia henkilapsia. Lisäksi heillä on oikeus jatkaa Jumalan luovaa ja pelastavaa toimintaa tai liittyä siihen. Mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu mormonismissa Jumalan ja ihmisen väliseen ontologiseen sukulaisuuteen. Koska ihminen on kirjaimellisesti Jumalan jälkeläinen, hän on perinyt kyvyn kehittää itsessään taivaallisten Vanhempiensa jumalallisia ominaisuuksia. Lutherin teologiassa mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu partisipatoriseen ja energeettiseen unioon, johon Jumala antautuu ex nihilo luodun ihmisen kanssa sulasta armosta lahjoittamalla hänelle uskon. Mormonismissa usko on paljolti synonyymi Jumalan tahdon mukaiselle toiminnalle, kun taas Lutherin teologiassa usko on yliluonnollinen kvaliteetti, joka mahdollistaa Jumalan tahdon mukaisen toiminnan. Jumalan kaltaiseksi tuleminen edellyttää mormonismissa myös Kristuksen sovitustyötä. Sovitus ei kuitenkaan takaa Jumalaan uskovalle ihmiselle Jumalan kaltaiseksi tulemista vaan pelkästään kuolemattomuuden. Jumalan kaltaiseksi tuleminen riippuu siitä, käyttääkö ihminen oikein ”tahdonvapauttaan” eli onko hän kuuliainen evankeliumin laeille ja toimituksille. MAP-kirkon uskon mukaan ihmisellä on pelastuskysymyksessä vapaa ratkaisuvalta, myös ja eritoten lankeemuksen jälkeen. Mormonismin mukaan Jumalan kaltaisuus on eskatologinen palkinto, joka annetaan tuonpuoleisuudessa vain niille Jumalaan uskoville, jotka ovat omalla toiminnallaan osoittautuneet kelvollisiksi tulemaan Jumalan kaltaisiksi. Lutherin teologiassa Jumalan kaltaisuus on kaikille Jumalaan uskoville tarkoitettu maanpäällinen lahja, jonka tarkoitus on vapauttaa alustavasti ihmisen sidottu ratkaisuvalta. MAP-kirkko ei tunne Lutherille luovuttamatonta oppia uskonvanhurskaudesta, jonka mukaan syntinen ihminen julistetaan ja tehdään Jumalan kaltaiseksi ja Jumalalle kelpaavaksi sola gratia, per fidem ja propter Christum.

Tämän tutkielman aiheena on Glen H. Stassenin (1934–2014) ruumiillistuneen opetuslapsiuden etiikka. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastellaan ruumiillistuneen opetuslapsiuden käsitettä, jonka teologinen perusta on kolmessa ulottuvuudessa. Ensimmäinen on Jumalan kaikkivaltius, jonka perusteella teologialla on yhteiskunnallista merkitystä. Toinen on täyteläinen tulkinta Jeesuksesta, jossa painottuu heikkojen puolelle asettuminen. Jeesuksen eettistä toimintaa kuvaa Dietrich Bonhoefferin (1906–1945) käsite Stellvertretung, oleminen ”toista varten”. Kolmas ulottuvuus on Pyhä Henki, joka johdattaa kohti Jumalan tahtoa. Stassenin mukaan kristillisessä etiikassa ei tule pitää esillä ideaaleja, koska niiden toteuttaminen on ihmiselle mahdotonta. Hänen mukaansa realistisesti maailmaa tarkasteleva kristinusko kykenee vastaamaan myös sekulaarin ajan asettamiin haasteisiin. Tätä käsitystä haastetaan pohtimalla esimerkiksi, onko kristinuskon maailmankuva perinteisesti ylioptimistinen, kuten Stassen väittää. Toisessa analyysiluvussa käsitellään vuorisaarnan etiikkaa. Stassen tulkitsee vuorisaarnaa kolmiosaisina opetuksina, joissa opetuksen kärki on realistinen. Tämän triaditulkinnan mukaan Jeesus ei kiellä esimerkiksi vihaa, kuten vuorisaarnan antiteesitulkinta antaa ymmärtää, mutta käskee sovinnontekoon. Stassenille vuorisaarna on myös yhteiskunnallisesti relevantti. Vuorisaarna käsittelee muun muassa distributiivista oikeudenmukaisuutta ja väkivallattoman vastarinnan oikeutusta. Johtopäätöksenä ruumiillistunutta opetuslapsiutta kuvataan Jeesuksen seuraamiseksi inhimillisenä kristittynä. Stassenin eettiset periaatteet lähtevät liikkeelle yllättävän paljon ihmisestä ja siitä, että inhimilliset ominaisuudet asettavat kristilliselle etiikalle kehykset. Stassen ei myöskään näe eettisiin ideaaleihin liittyvän hyötyjä ihmisen toiminnan ohjaajina. Ihmisläheisyytensä lisäksi hän johtaa eettisiä periaatteita, kuten kristillisen rakkauden määritelmän myötätuntona ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisena, suoraan Jeesus-tulkinnastaan. Tutkielman kolmannessa analyysiluvussa tarkastellaan oikeudenmukaisen rauhanteon paradigmaa, joka liittyy sodan oikeuttamisen sijaan rauhan rakentamiseen kymmenen ohjeen avulla. Stassenin mukaan paradigmassa ylitetään pasifismin ja oikeutetun sodan teorian väliset ristiriidat. Tutkielmassa ilmenee, että yleiseen rauhantahtoon nojaavassa paradigmassa on vahvuuksia ja oivaltavia sovelluksia vuorisaarnan etiikasta, kuten vihollisrakkaudesta, joka ei tarkoita omista oikeuksista luopumista. Mutta oikeudenmukainen rauhanteko ei pysty sovittelemaan erilaisiin eettisiin lähestymistapoihin kuuluvien rauhan määritelmien välistä ristiriitaisuutta. Neljännessä analyysiluvussa käsitellään ruumiillistuneen opetuslapsiuden suhdetta Bonhoefferin teologiaan. Stassenin mukaan Bonhoefferin vuosien 1940–1945 teologia ei sovi tämän varhaisemman teoksen Nachfolge (1937) vuorisaarnatulkintaan. Stassenin mukaan vuorisaarnan triaditulkinta vastaa paremmin Bonhoefferin viimeisten vuosien teologiaa. Tutkielmassa osoitetaan väitteen vahvuudet ja heikkoudet. Pääpiirteissään triadi-tulkinta täsmää Bonhoefferin ajatuksiin vuorisaarnasta, mutta yksityiskohtien tasolla todisteita tästä ei ole. Lisäksi neljännessä analyysiluvussa tutkitaan Bonhoefferin ja Stassenin teologisten painotusten eroja. Toisin kuin Stassenille, Bonhoefferille ”toista varten” olemiseen voi liittyä jopa lain rikkominen silloin, kun se palvelee lain todellista tarkoitusta. Teologit myös lähestyvät sekulaarin ajan kristinuskoa osittain eri näkökulmista: Bonhoefferin mukaan kristityn vastuun toteutumiseksi on lakattava tukeutumasta Jumalan suuruuden illuusioon. Stassenille vastaava illuusio puolestaan on optimistinen maailmankuva. Teologien näkökulmia yhdistää vahvasti ajatus kristinuskon tämänpuoleisuudesta, eli siitä, että kristityn on kannettava vastuuta maailmasta.

This study focuses on the exegesis of Gregory of Nyssa, a 4th century exegete, a Church Father, and one of the three Cappadocian Fathers. The main primary source of my thesis is Gregory’s treatise The Life of Moses, an intriguing example of Patristic exegesis based on the Exodus narrative. The main purpose of Gregory’s treatise is not to make a historical presentation of the journey of Moses and the Israelites, but to elevate the reader into a higher state of consciousness in order to perceive the spiritual meaning of the narrative. The kind of exegesis that Gregory applies is often defined as allegorical interpretation or allegorical exegesis, rich on symbols and enigmas, which was at first neglected in scholarly discussion. Fortunately, there has been a growing interest in Biblical interpretation of the Church Fathers since the mid-20th century. The main objective of my thesis is to focus on Gregory’s interpretations of topographical imagery presented in the Exodus narrative. Gregory gives symbolical interpretations to topographical locations: the city, the river, the sea, the desert and the mountain. My intention is to show that Gregory was not thinking of the various symbolical interpretations as independent units but he was seeking for a logical coherent sequence. One of the main objectives of modern research has been the reassessment of Gregory’s sources. In order to understand Gregory’s exegetical and philosophical concepts and terminology, one must be aware of the rich and profound tradition already established in classical antiquity. Gregory makes moral, ascetical, philosophical and mystical interpretations in relation to each topographical detail. These figurative interpretations are by no means based on his original ideas but are rooted in the rich tradition of Greek classical culture, as well as in the exegetical tradition of his Jewish and Christian predecessors. My purpose is to provide a systematic analysis of each term Gregory is applying and present an overall model of Gregory’s exegetical method. The final aim of my thesis is to present an analysis of Gregory’s pattern of topographical symbols as a whole. Gregory connects the topographical details with his threefold pattern of illumination, purification and participation in a fascinating way. For Gregory, the exodus narrative is a journey of a soul being liberated from the bondage of passions, temptations and materialism towards an ever-increasing awareness of God’s presence.