Browsing by discipline "Church Sociology"

Tutkin tässä tutkielmassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon maahanmuuttajatyöntekijöiden uskontoteologiaa. Maahanmuuttajatyöntekijät ovat koulutukseltaan pappeja ja diakoniatyöntekijöitä. Uskontoteologia taas käsittelee sitä, miten maailman uskonnollinen moninaisuus hahmottuu tietyn uskonnon näkökulmasta. Tarkastelen uskontoteologiaa kristillisen pelastusopin näkökulmasta, koska oppi on keskeinen sekä luterilaisessa perinteessä että uskontoteologian teoreettisessa keskustelussa. Keräsin tutkimusaineiston sähköisen kyselyn avulla marraskuussa 2009. Kysely sisälsi 12 avointa kysymystä sekä monivalintatehtäviä. Kyselyyn vastasi 45 kirkon maahanmuuttajatyöntekijää. Analysoin aineiston laadullisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimusaineisto kertoi monipuolisesti kirkon maahanmuuttajatyöstä. Työssä tavattiin monien uskontojen edustajia ja sitä toteutettiin eri tavoin seurakuntatyöstä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Työ koettiin hyvin käytännönläheiseksi. Pelastusta pohdittiin, mutta se ei useinkaan ollut keskustelunaiheena. Opillinen keskustelu nähtiin helpompana maahanmuuttajien kuin uskontokriittisten suomalaisten kanssa. Pelastusta pidettiin kuitenkin tärkeänä kristillisenä oppina. Opin koettiin olevan merkittävä sekä tämän- että tuonpuolisen elämän kannalta. Vastaajien näkemykset pelastumisen tavoista mukailivat luterilaista oppia, joskin erilaisia tulkintojakin esiintyi. Maailman uskonnollista moninaisuutta selitettiin ihmisen tai Jumalan ominaisuuksiin tai historiallisiin tekijöiden vedoten. Osa vastaajista näki pelastuksen mahdollisena myös kristinuskon ulkopuolella, osa ei. Joidenkin mukaan pelastus toteutuu eri tavalla tai vain osittain muissa uskonnoissa. Sekä muiden uskontojen edustajiin että uskonnottomiin ja ateisteihin haluttiin suhtautua kunnioittavasti ja rakastavasti. Oman vakaumuksen vaaliminen koettiin tärkeänä. Kristinuskoa haluttiin tuoda esiin sopivaksi katsotuissa tilanteissa ja tasa-arvoisessa vuoropuhelussa. Kiteytin kirkon maahanmuuttajatyöntekijöiden näkemykset pelastuksen tarpeesta ja mahdollisuudesta yhteys-käsitteen ympärille. Vastaajat näkivät ihmisen kaipaavan pelastusta erosta takaisin yhteyteen itsensä, muiden ihmisten ja Jumalan kanssa. Tätä prosessia kuvattiin erilaisin termein, esimerkiksi puhumalla Jeesuksesta tai mielenrauhasta. Lähes kaikki vastaajat korostivat ennemmin ihmisten kuin uskontojen kohtaamista. Niin taivasta kuin pääsemistä tärkeämpänä näyttäytyi yhteinen matkanteko.

Tutkimukseni tavoitteena on tuoda esille diakoniatyöntekijöiden kokemuksia työyhteisöstään ja työstään. Tutkimuskysymykseni on: Millaisia kokemuksia diakoniatyöntekijöillä on työnsä arvostuksesta, roolistaan ja paikastaan työyhteisössä? Tutkimusaineistoni keräsin tekemällä ryhmähaastattelut kolmelle diakoniatyöntiimille ja suoritin ne teemahaastatteluina talvella 2014–2015. Tutkimukseni on laadullinen ja aineistolähtöinen. Organisoitu seurakuntadiakonia käynnistyi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuonna 1892 ja on 2000-luvulla yksi suomalaisten suurimmista syistä kuulua kirkkoon. Kirkon diakoniatyöstä on tullut 1990-luvun laman jälkeen yhteiskunnan palveluiden paikkaaja ja viimeinen avuntarjoaja hädänalaisille ihmisille. Diakonian paikka kirkossa on muutoksessa. Diakonian viran pakollisuuden poistamisesta seurakunnista on käyty keskustelua. Kirkossa ollaan myös kehittämässä uutta hengellistä diakonivirkaa, joka lisäisi monien työntekijöiden hallinnollista edustuksellisuutta kirkossa ja toisi uusia työtehtäviä. Tulosteni perusteella diakonit pelkäävät uuden diakoniviran tekevän diakoneista pappien kiireapulaisia ja vievän aikaa tärkeältä asiakastyöltä. Osa haastatelluista toivoo diakoniviran parantavan diakoniatyöntekijöiden mahdollisuuksia osallistua kirkon päätöksentekoon. Työyhteisöissä on paljon tietämättömyyttä diakoniatyön sisällöstä. Syitä tiedon puutteeseen on muun muassa diakonien laaja ja rajaamaton työrooli sekä asiakastyön vaatima vaitiolovelvollisuus. Työn rajattomuus vaikeuttaa sen sisällöstä kertomista ja muovaa työyhteisön käsitystä kaikenkattavasta diakoniasta. Diakonien kokemus on, että heidän oletetaan viimeistään tietävän tai osaavan auttaa työkavereita. Diakoniatyö vaikuttaa olevan sekä yhteiskunnassa että seurakunnan työyhteisössä viimeinen luukku, josta pyydetään apua. Diakonit ovat arvostettuja kumppaneita työyhteisössä ja heitä pyydetään usein yhteistyöhön muiden kanssa. Tulokseni osoittavat kuitenkin, että diakoniatyö ja sen asiakkaat eriytyvät muusta seurakunnan toiminnasta samalla kun diakoniatyöntekijöiden läsnäolo muilla kirkon työaloilla, kuten jumalanpalvelus- ja rippikoulutyössä, lisääntyy. Tutkimukseni mukaan kaikilla tiimeillä on hyvät suhteet seurakuntiensa luottamushenkilöihin ja eniten negatiivisia kokemuksia heillä on ollut pappien kanssa. Ongelmia on ilmennyt myös työajattomien ja työajallista työtä tekevien välillä. Diakonien mukaan työyhteisöongelmat olivat kuitenkin vähentyneet aiempiin vuosikymmeniin verrattuna.

Nuoret ja nuoret aikuiset ovat kirkon kriittisin ja merkittävin jäsenryhmä, joka tällä hetkellä katoaa kirkon jäsenyydestä ja vaikutuspiiristä. Monet heistä eivät lähtökohtaisesti tunne tarvetta osallistua kirkon toimintaan tai kirkon yhteyteen. Suomalainen yhteiskunta muuttuu yhä monimuotoisemmaksi. Suomen väestöstä kuitenkin edelleen noin 75 % kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Seurakuntalaisten ja median keskuudessa kysytään usein, voiko kirkko huonosti. Onko seurakuntalaisilla, erityisesti nuorilla ja nuorilla aikuisilla, tänä päivänä aikaisempaa enemmän perusteltuja syitä olla vieraantuneita kirkosta? Onko myös kyse tämän päivän modernista ilmiöstä? Tutkielmassa selvitettiin, voisivatko uusi media, internet ja sosiaalisen median kautta tapahtuva vuoropuhelu tarjota kirkolle uusia mahdollisuuksia kirkon sanoman rakentamiseksi ja levittämiseksi sekä nuorten ja nuorten aikuisten tavoittamiseksi jatkuvan muutoksen keskellä. Dialogissa kirkon uusi rooli yhdistää turvallisen yhdessätekemisen, opit lähimmäisenrakkaudesta, kuuntelusta ja auttamisesta uudeksi vuoropuheluksi. Sanoma kommunikoidaan tämän päivän uudella teknologialla kaikille. Pro gradu-tutkielmani tarkoituksena oli myös selvittää, toimivatko uusi dialogi ja sosiaalisen median yhä vahvempi mukaanotto nuorten ja nuorten aikuisten uutena tavoittajana ja sitouttajana kirkkoon. Tätä tutkielmaa on tehty haastattelemalla kirkon ja kirkon piirissä toimivien organisaatioiden työntekijöitä heidän kokemuksistaan nuorten ja nuorten aikuisten osallistamisesta ja sitouttamisesta. Työntekijöiden valitseminen haastattelujen kohderyhmäksi on perusteltavissa siksi, että he ovat etuoikeutetussa asemassa tavoittamaan nuoret ja nuoret aikuiset. Kvalitatiivisen tutkimukseni haastattelumenetelmänä käytin teemahaastattelua. Aineiston analyysin työkaluna tutkimuksessani on sisällönanalyysi. Se voidaan ymmärtää joko yksittäisenä metodina tai väljänä metodisena tulkintakehyksenä aineistolle. Analyysissa hyödynnettiin muun muassa Campbellin ja Baumanin esittämiä teorioita ja malleja. Tutkielman tekijälle on syntynyt haastattelujen perusteella vahva näkemys siitä, että pelkkä sosiaaliseen mediaan pohjautuva avoin vuoropuhelu ei tule riittämään kirkon ja nuorten ja nuorten aikuisten yhteistyön ja riittävän jäsenyyden turvaamiseksi. Nuoret ja nuoret aikuiset haluavat turvaa ja varmuutta omaan elämäänsä muuttuvassa maailmassa. Nuoret hakevat vastauksia koko elämälleen, sen tarkoitukselle, omalle paikalleen maailmassa, omaan koulutusvalintaan ja työuraan. Johtopäätöksenä tutkielmassa ehdotetaan kirkolle uusia tapoja toimia nuorten ja nuorten aikuisten vuoropuhelijana ja voimaannuttajana. Näissä kohtaamisissa kirkko voi yhdistää toimintaansa kaikki mobiiliteknologian, internetin ja sosiaalisen median tarjoamat palvelut. Tämä ei vielä riitä, vaan mukaan on saatava uudenlaista tiedolla johtamista, jonka perustan muodostavat yhdessä rakentaminen ja osallistaminen. Teknologisen kehittymisen kiinnijuokseminen ei riitä, vaan kirkon on myös tarjottava lisä-arvoa, jotta uudet potentiaaliset jäsenet tavoitetaan ja saadaan mukaan kirkon toimintaan. Nuorten ja nuorten aikuisten aito kuuntelu on peruslähtökohta heidän sitouttamiselleen kirkkoon. Arvostus ja kunnioitus nuorten esittämiä mielipiteitä ja ehdotuksia kohtaan kuuluvat aitoon kuunteluun. Nuorten mukaan ottaminen ja luottamus kirkkoon vahvistuu läpinäkyvän toiminnan avulla. Nuorten mukaanotto muuttuu yhdessä rakentamiseksi, kun heidän kannanottonsa otetaan huomioon kirkon käytäntöjä, sanomaa ja viestintää kehitettäessä. Yhdessä rakentaminen edellyttää kuuntelua, kunnioitusta ja luottamusta, mutta sen tulee perustua yhteisesti sovittuihin tapoihin toimia. Jokaisella ihmisellä on perustarve saada vaikuttaa ja tarve tuntea, että hänet halutaan mukaan. Yhteistä tavoitetilaa rakennettaessa on peruslähtökohdaksi otettava kirkon ydinsanoma ja sen vieminen eteenpäin. Vaikka kirkko modernisoituu ja se on avoin uusille muutoksille, voidaan kristillinen sanoma ja lähimmäisen rakkauden ydinoppi säilyttää. Kirkon on perusteltua luoda viestintästrategia, joka mahdollistaa ja vahvistaa kirkon uutta dialogia. Viestinnässä tulee kertoa onnistumisista. Tämän dialogin ja viestinnän onnistuminen edellyttää nykyisten ja tulevien sosiaalisen median tekniikoiden hallitsemista ja käyttämistä. Tämä taas edellyttää lisää koulutusta sekä tekniikoiden että dialogin osalta. Kirkon mahdollisuus toimia jokaisen turvaverkkona jatkuvan muutoksen keskellä on kirkolle suuri voimavara ja mahdollisuus, josta on viestittävä ja joka on vietävä käytäntöön. Jo menossa olevia menestyneitä uudistamishankkeita ja projekteja tulee edelleen kehittää ja koordinoida kirkon johtotasolla vaikuttavuuden turvaamiseksi. Uudistustyö edellyttää myös kirkolta positiivista kokonaisasennetta, jotta esimerkiksi virtuaaliseurakunnat ja virtuaalikirkot hyväksytään. On perusteltua ottaa käyttöön uusia johtamistekniikoita, uutta tiedolla johtamista ja sosiaalisen median välineitä, jotta yhä varmemmin ja paremmin voidaan noudattaa lähetyskäskyn ydinsanomaa: Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.

Tämä tutkimus käsittelee Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöiden näkökulmia nuorten aikuisten kohtaamiseen. Näiden näkökulmien kautta avataan Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja myöhäismodernin yhteiskunnan suhdetta. Analyysin näkökulma on laadullinen, mutta tutkimustuloksia alustetaan ja niitä peilataan ajankohtaiseen ja klassiseen sosiologiseen tutkimukseen. Aiheen ymmärtämisen kannalta on tärkeää hahmottaa kirkon muuttuva yhteiskunnallinen asema ja sen taustalla vaikuttavat tekijät. Historian vaikutus on selkesäti nähtävissä 2010-luvun uskonnollisuudessa. Reformaatiosta alkanut individualismikehitys sekä samanaikaisesti tapahtunut teollistuminen ja myöhemmin informaatioyhteiskunnan kehitys ovat muokanneet kirkon asemaa ja uskonnollista maisemaa. Suomessa uskonnollista kenttää määrittävät erityisesti kirkon autoritatiivisen roolin väheneminen ja yksilöllisen uskonnollisen valinnan lisääntyminen. Tämä näkyy muun muassa kirkosta eroamisen yleistymisenä. Tutkimuksen aiheen kannalta huomionarvoista on se, että suurin kirkosta eroava ikäryhmä ovat juuri nuoret aikuiset. Tutkimuksessa käytettävä aineisto on kerätty Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöiltä e-lomakkeella, joka välitettiin heille sähköpostitse. Vastaaminen oli mahdollista kaikille, joilla oli tutkimushetkellä käytössään seurakuntayhtymän sähköposti. Vastauksia kertyi noin 70 kappaletta ja niitä tuli sekä paikallisseurakunnista että yhteisistä työmuodoista. Aineiston pohjalta voidaan todeta, että Helsingin seurakuntayhtymän työntekijät pitävät nuorten aikuisten kohtaamista kirkossa tärkeänä. Nuorten aikuisten vähäinen osallistuminen kirkon toimintaaan ja toisaalta heidän roolinsa uskonnollisen perinteen eteenpäin välittäjinä tiedostetaan. Monet tutkimuskyselyyn vastanneista toivoivat kirkolta nuorten aikuisten parissa tehtävän työn merkittävää kehittämistä sekä sisällön että toteutustapojen suhteen. Toisaalta monet tiedostivat myös sen, että aiempien vuosikymmenten kaltaista kansankirkkoa tuskin tullaan enää näkemään. Aineiston analyysi paljastaa, että työntekijät uskovat kirkon työn olevan merkittävää yhä 2010-luvullakin. He ajattalevat, että kirkolla on annettavaa myös nuorille aikuisille. Tämä kokemus on syntynyt erityisesti kohtaamisissa elämän kriiseissä ja taitekohdissa. Toisaalta vastaajat toivat esiin huolen nuorten aikuisten toiminnan riittämättömyydestä ja sen puutteellisesta tavoittavuudesta vastaamisajankohtana. Ohjenuorana nuorten aikuisten parissa tehtävän työn kehittämiselle voidaan aineiston pohjalta pitää pyrkimystä tasavertaiseen ja nuorten aikuisten arkielämässä tapahtuvaan kohtaamiseen. Työntekijät uskovat, että kuuntelevuudella ja molemminpuolisella arvostuksella voidaan päästä kohti horisontaalista yhteyttä. Tämä vaatii kirkolta oman hengellisen identiteetin vahvaa ymmärrystä. Työntekijät kaipaavatkin kirkolta autenttisuutta; kirkon hengellistä pohjaa ei tulisi heidän mielestään unohtaa, vaan sen tulisi edelleen toimia pohjana toiminnan kehittämiselle.

Tutkimuksessa selvitetään, millainen kokemus konfirmaatiomessu on ja mitkä tekijät koetaan merkityksellisinä konfirmaatiomessussa. Lisäksi arvioidaan niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat konfirmaatiossa koettuun merkityksellisyyteen sekä siihen, missä määrin konfirmaatiokävijä arvioi uskonsa tai suhteensa kirkkoon vahvistuneen. Tutkimuksen aineistona on kesällä 2015 toteutettu kysely, johon osallistuivat Helsingin ja Vantaan alueen kirkoissa konfirmaatiomessuihin osallistuneet. Tutkimus on määrällinen ja aineistoa analysoidaan tilastollisin menetelmin. Tutkimuksessa oli mukana 25 eri konfirmaatiomessua ja yhteensä 1345 vastaajaa. Tutkimuksessa osoitetaan konfirmaatiomessun olevan myönteinen ja merkityksellinen kokemus suurimmalle osalle siihen osallistuvista. Tutkittujen messujen välillä oli pieniä eroja sen suhteen, kuinka tyytyväisiä messuun oltiin. Sen sijaan muiden tutkittujen kysymysten välillä ei ollut eroja sen suhteen, missä messussa vastaaja oli lomakkeensa täyttänyt. Tämä osoittaa, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon konfirmaatiomessut ovat niin tasalaatuisia, etteivät mahdolliset laatuerot aiheuta havaittavia eroja messukokemuksessa. Mahdolliset erot messukokemuksissa johtuvat muista kuin laatueroista messujen välillä. Vastaajat pitivät konfirmaatiomessussa merkityksellisimpinä sellaisia asioita, joihin liittyy sosiaalisuutta. Esimerkiksi nuorten läsnäolo ja yleinen tunnelma messussa koettiin erittäin merkityksellisinä. Sen sijaan jumalanpalvelukselle tyypilliset elementit kuten saarna tai rippi oli koettu varsin vähän merkityksellisenä. Konfirmaatiomessun ja jumalanpalvelusten yleensä merkityksellisenä pitämiseen vaikuttivat varsin erilaiset asiat. Sosiaaliset tekijät vaikuttavat eniten konfirmaation kokonaismerkityksellisyyden kokemiseen, kun taas jumalanpalvelusten yleensä merkityksellisenä pitämiseen vaikuttavat vastaajan kirkkomyönteisyys ja jumalanpalvelukseen tyypillisesti liittyvien elementtien kuten saarnan ja ripin arvostaminen. Vaikka konfirmaatiomessukokemukseen vaikuttavat eniten sosiaaliset tekijät ja niiden merkityksellisenä pitäminen, sosiaaliset tekijät eivät vaikuta jumalanpalvelusten yleensä merkityksellisenä pitämiseen, jos ihminen ei muuten arvosta kirkkoa tai jumalanpalvelusta. Sosiaaliset tekijät eivät edesauta myöskään uskon tai kirkkosuhteen vahvistumista. Tämän tutkimuksen sekä aikaisempien tutkimustulosten perusteella näyttää siltä, että varhaisella uskontokasvatuksella on suurin vaikutus siihen, millaisena jumalanpalvelukset kokee, eikä myöhemmillä kokemuksilla ole enää vastaavaa vaikutusta.

Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää kirkon nuorisotyönohjaajien käsityksiä kristillisestä kasvatuksesta. Tutkimusmenetelmäksi valittiin laadullinen keskustelututkimus, jonka tutkimusaineisto kerättiin nuorisotyönohjaajien käymistä vapaamuotoisista ryhmäkeskusteluista vuosina 2015 - 2016. Keskusteluihin osallistui neljä ryhmää eri puolilta Suomea. Keskustelujen aiheena oli Mitä on kristillinen kasvatus? Keskusteluissa hyödynnettiin vapaamuotoisen keskustelun lisäksi aiheeseen liittyviä asenneväittämiä, jotka oli laadittu kirkon nuorisotyöhön liittyvien kehittämisasiakirjojen perusteella. Keskusteluun liittyvä tutkimusaineisto luokiteltiin ja analysoitiin niin, että ensimmäinen luokittelu tehtiin Mervi Muhosen aikaisemmassa tutkimuksessaan hyödyntämien kristillisen kasvatuksen kuuden ulottuvuuden (opillinen, rituaalinen, kokemuksellinen, huolenpidollinen, eettis-moraalinen ja pedagoginen) mukaan ja toinen luokittelu tehtiin Pekka Launosen kristillisen nuorisotyön jäsentämisen mallin mukaan viiteen (hengellinen, sosiaalinen, pedagoginen, diakonia ja sosiaalipedagoginen) luokkaan. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysimenetelmällä. Asenneväittämät analysoitiin erikseen. Tutkimustulosten perusteella saatiin selville, että kristillisen kasvatuksen lähtökohtana on kristillinen ihmiskäsitys ja arvomaailma. Nuorisotyönohjaajat painottivat työssään nuoren ainutlaatuisuutta ja arvokkuutta sekä korostivat nuoren kunnioittavaa kohtaamista, rinnallakulkemista ja lähimmäisenrakkautta. Focusryhmien keskusteluissa keskeisinä teemoina olivat lähimmäisen rakastaminen, yhdessä eläminen, huolenpito ja diakonia sekä eettisyys. Diakonia ja eettisyys liitettiin sekä nuoren kohtaamiseen ja hänen elämäntilanteensa ymmärtämiseen että laajempiin sosiaalieettisiin teemoihin kuten ihmisarvoon ja oikeudenmukaisuuteen. Opillisuus ja kristinopin opettaminen tuli nuorisotyönohjaajien puheissa vain niukasti esille. Tutkimusaineiston perusteella todettiin, että kristillinen kasvatus on olemukseltaan hengellistä työtä ja nuoren kokonaisvaltaista kohtaamista. Tutkimustulokset antoivat viitteitä myös siihen, että työhön liittyvät tavoitteet, sisällöt ja menetelmät voivat vaihdella paikkakuntakohtaisesti ja olla siten kontekstisidonnaisia. Tutkimustulosten perusteella havaittiin lisäksi, että mitä moninaisemmasta toimintaympäristöstä on kysymys, sitä vahvemmin kristillisessä kasvatuksessa painottuivat huolenpidon, diakonian ja eettisyyden teemat.

Kukoistava ihminen kokee myönteisiä tunteita elämän suhteen, nauttii yhdessä olemisesta ja tekemisestä rakastamiensa ihmisten kanssa, kokee rohkaistuvansa vuorovaikutustilanteissa, kokee elävänsä merkityksellistä elämää ja työn imua saavuttaessaan myönteisiä saavutuksia hyödyntämällä mahdollisimman hyvin koko potentiaaliansa. Tutkielmani aiheena on kukoistus uskonnollisissa ja sekulaareissa työyhteisöissä. Tutkimuskysymyksissä tutkin, mitä yhteistä ja mitä eroja on kukoistuksen kokemisella uskonnollisissa ja sekulaareissa työyhteisöissä, ja mitkä tekijät mahdollistavat tai estävät kukoistuksen kokemuksen syntyä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys ja kukoistuksen käsite perustuu positiivisen psykologian ja positiivisen organisaatiotieteen tutkimustuloksiin olotilasta, joka saa aikaan yksilössä hyvinvoinnin kokemuksia, innovatiivisuutta ja ylipäänsä hyvää toimintakykyä. Tutkimustulokseni osoittavat, että kukoistuksen kokemuksia koetaan sekä uskonnollisissa että sekulaareissa työyhteisöissä, monilta osin saman tyyppisten mekanismien kautta. Eroja on nähtävissä suhtautumisessa haasteisiin, saavutuksiin, kehittymiseen, satunnaisiin kohtaamisiin ja ristiriitoihin innovaatioiden lähteinä, jotka ovat sekulaareissa työyhteisöissä huomattavasti selvemmin kukoistuksen lähteinä ja edellytyksinä. Myös sisäinen motivaatio voimavarojen lähteenä ja työn merkityksen asema ovat sekulaarien työyhteisöjen erityispiirteitä ja vahvuuksia, mikä herättää kysymyksiä uskonnollisten yhteisöjen työntekijöiden työn sisältöjen sisäistämisestä ja motivoitumisesta. Avainvahvuuksien hyödyntämistä pidetään molempien työyhteisötyyppien kannalta keskeisenä, mutta uskonnollisilla työyhteisöillä on erityishaasteita seurakuntien vapaaehtoisten avainvahvuuksien kartoittamisessa ja hyödyntämisessä. Uskonnollisten työyhteisöjen erityispiirteitä kukoistuksen kannalta ovat vuorovaikutustyylien monimuotoisuus, kehollisuuden merkityksen ymmärtäminen, omasta kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtiminen ja rikkaampi spiritualiteetin ja transendentin ulottuvuuden kokeminen. Tutkimuksen yhteenvetona totean, että kukoistus-ilmiötä ei ymmärretä hyvin suomalaisissa työyhteisöissä. Kyseisen ilmiön esiintyminen tuntuu perustuvan siihen, että työyhteisöissä jotkut yksilöt osaavat intuitiivisesti toimia kukoistusta edistävällä tavalla. Tietoisia kukoistusta edistäviä toimintatapoja tai prosesseja osataan soveltaa vain puutteellisesti. Merkittävä henkisen ja sosiaalisen pääoman potentiaali jää hyödyntämättä. Tällä on vaikutuksia sekä yksilöiden elämänlaatuun että työn tuottavuuteen kansallisella tasolla.

Yhä useampi suomalainen eroaa Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta, ja kirkko menettää jalansijaa yhteiskunnassa. Kirkollinen vihkiminen oli pitkään monelle tärkeä syy kuulua kirkkoon, nykyään kuitenkin siviilivihkimisiä on enemmän kuin kirkollisia vihkimisiä. Nyky-yhteiskuntaa leimaa lukematon valinnanmahdollisuuksien määrä. Globalisoitumisen myötä tieto on yleensä hetkessä saatavilla, ja se voi helpottaa valintojen tekemistä. Kaikki valinnat eivät kuitenkaan ole helppoja ja niitä tehtäessä joutuu punnitsemaan yhä laajempia kokonaisuuksia. Yksilön valinnoilla tehdään eroa muihin, johonkin mitä ei haluta tai minkälaiseksi ei haluta leimautua. Yksilöllistyvässä maailmassa jokainen on yhä enemmän vastuussa itsestään ja valinnoistaan. Tutkimukseni tarkoitus on tätä taustaa vasten selvittää miksi kirkon jäsen valitsee siviilivihkimisen. Aineistoni keräsin kyselylomakkeilla, vastauksia sain yhteensä 50 kappaletta. Vastaajat olivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä vuonna 2013, jolloin he avioituivat siviilivihkimisellä. Tutkimukseni on aineistolähtöinen ja aineiston analysointimenetelmä on laadullinen sisällönanalyysi. Tutkimuksessani sovelletun sisällönanalyysin pohjalta vihkitavan valinnan perustelut jakaantuivat kolmeen pääluokkaan: 1) Käytännön perustelut, 2) Tunteisiin ja tunnelmaan liittyvät perustelut, 3) Kirkkoon ja uskontoon liittyvät perustelut. Siviilivihkimisen valinneet kirkon jäsenet perustelevat valintaansa tyypillisesti käytännön perusteluilla. Käytäntöön liittyvistä perusteluista suurin osa liittyy siviilivihkimisen nopeuteen ja helppouteen sekä siihen, että halutaan pienet juhlat. Nämä teemat määrittävät koko tutkimusta. Siviilivihkiminen koetaan sopivaksi valinnaksi kun halutaan joko nopea vihkitoimitus tai avioitua nopealla aikataululla. Pieni juhla nähdään usein helppona vaihtoehtona, kun halutaan säästää aikaa ja rahaa. Vaikka useat siviilivihkimisen valinneet haluavat vain vähän vieraita, korostavat he silti läheisten osallistumisen merkitystä. Kirkkoon ja uskontoon liittyvissä perusteluissa käy ilmi, että monelle joko rippikoulun suorittamatta jättäminen tai ulkomailla avioituminen, ovat esteitä kirkolliselle vihkimiselle. Siviilivihkimisen valinneet kirkon jäsenet tekevät usein valintojensa perusteluissa eroa muihin. Muut vaihtoehdot näyttäytyvät turhamaisina ja liian juhlallisina. Kirkollinen vihkiminen nähdään kalliina vaihtoehtona johon liittyy lähes poikkeuksetta vaivalloiset suuret hääjuhlat. Moni liittää hääjuhlan vain ja ainoastaan kirkolliseen vihkimiseen. Useat vastaajat kertoivat, etteivät viettäneet häitä tai viettävät hääjuhlaa vasta kirkollisen avioliiton siunaamisen yhteydessä. Siviilivihkimisen valinneilla on vahvoja mielikuvia kirkollisesta vihkimisestä. Mielikuvat jotka liitetään kirkon tilojen suuruuteen tai kirkollisen vihkimisen hintaan ovat tärkeitä syitä jättää kirkollinen vihkiminen valitsematta. Tutkimustulosteni pohjalta voidaan perustellusti kysyä, onko kirkko markkinoinut vaihtoehtoja vihkimisen osalta heikosti.

Tämä tutkimus käsittelee esikoislestadiolaisten sosialisaation ilmenemistä esikoislestadiolaisen liikkeen jäsenkirjeessä Rauhan Siteessä. Tutkimus on teoriaohjaava sisällönanalyyttinen tutkimus, jonka taustateoriana on sosialisaatioteoria. Tutkimuksen aineisto kerättiin kaikista neljästä vuoden 2012 aikana ilmestyneestä Rauhan Siteestä, joista valitsin kymmenen tekstiä analyysia varten: kolme saarnaa, kolme liikkeen jäsenten kirjoittamaa tekstiä, yksi liikkeen nuorempien jäsenten tekemä haastattelu liikkeen saarnaajasta, yksi tapahtumakuvaus, yksi pääkirjoitus ja Lähetyskirjeitä -niminen kokonaisuus, johon sisältyy kuusi kirjettä eri maiden esikoislestadiolaisten yhteisöjen välisestä kirjeenvaihdosta. Tutkimustehtäväni oli selvittää millä tavalla Rauhan Side toimii esikoislestadiolaisen yhteisön yhtenäisyyden välittäjänä ja ylläpitäjänä. Tutkimukseeni kuului myös selvittää mitä sosiaalistamistavat kertovat yhteisöstä ja minkälaiseen ulkomaailmasuhteeseen esikoislestadiolaisia pyritään sosiaalistamaan. Tutkimuksestani nousi esille, että esikoislestadiolaisia sosiaalistetaan osaksi yhteisöään kuvailemalla yhteisöllisyyttä myönteisesti, puhumalla kaikille tarjolla olevasta synninpäästöstä sekä kristityn hyvästä kuolemasta ja puhumalla yhteisön sisäiseen elämään liittyvistä normeista. Yhteisö näyttäytyy Rauhan Siteessä esikoislestadiolaisten elämän perustana ja hengellisten auktoriteettien tarjoajana. Jäsenlehdestä välittyi kaksinainen suhtautuminen maailmaan. Maailma nähtiin yhtäältä uskolle vaarallisena paikkana, johon jäseniä sosiaalistettiin suhtautumaan varautuneesti. Toisaalta jäsenten haluttiin tuovan uskonsa esiin maailmassa ja ilmentävän lähimmäisenrakkautta arkipäivän kohtaamisissaan myös liikkeen ulkopuolella. Rauhan Siteen keskeisimpiä tarkoituksia on vahvistaa esikoislestadiolaisten emotionaalisia siteitä omaan yhteisöönsä. Rauhan Side luo myös yhtenäisyyttä liikkeen sisälle ja toimii yhteisön itsemäärityksen kanavana. Yhtenäisyyden vaatimus toimii liikkeen sisäisiä erimielisyyksiä vaientavana tekijänä ja rajaa paikallisten saarnaajien valtaa tehdä esikoislestadiolaisesta opista poikkeavia uskontulkintoja.

Tässä tutkimuksessa kuvataan saamelaisnaisten eletyn uskonnollisuuden maailmaa tarkastelemalla sitä, miten uskonto tulkitaan, minkälaisia merkityksiä sille annetaan ja mihin erilaisiin käytänteisiin se liitetään. Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvat, Suomen saamelaisalueella asuvat, eri-ikäiset saamelaiset naiset tarjoavat harvinaislaatuisen näköalan alkuperäiskansan kristillisyyden ilmaisutapoihin ja uskonnollisuuden monimuotoisuuteen nykypäivän Suomessa. Tutkimuksen teoreettiseksi taustaksi valittiin eletyn uskonnon teoria, jonka kautta pyritään mahdollisimman kokonaisvaltaiseen haastateltujen elämänkontekstin huomioon ottamiseen. Tutkimus on laadullinen tutkimus ja se toteutettiin teemahaastatteluin. Haastateltavia oli kaikkiaan kaksitoista. Analyysimetodina oli sisällönanalyysi. Tutkimustulokset osoittivat, että saamelaisten naisten uskonnollisuus muotoutuu yhteisösuhteiden kautta ja ilmenee elämäntavan ja uskomusten kokonaisuutena, joka puolestaan kytkeytyy vahvaan luontosuhteeseen ja saamelaiseen kulttuuriin. Yhteisö tarjoaa paitsi uskonnollisuuden synty-ympäristön, toimii myös kulttuurisena, historiallisena ja sosiaalisena kontekstina, jossa uskonnollisuuden ilmaisemisen tavat elävät, muokkautuvat ja muuttuvat. Myös luontosuhde elää suhteessa yhteisön kulttuuriin. Aineistosta vahvasti esiin tuleva uskonnollisen kotikasvatuksen ja naispuolisten esikuvien vaikutus uskonnollisuuteen loi kuvaa saamelaisesta uskonnollisuudesta nimenomaan naisten uskontona. Uskonnollisuus ilmeni vahvana uskona johdatukseen sekä yksilön toiminnan arvoperustana ja sitä toteutettiin erilaisissa pienissä ja suurissa arjen ja juhlan käytänteissä. Uskonnonhistoriallisesta näkökulmasta saamelaisten kristillistyminen on ollut synkretistinen prosessi, johon on vaikuttanut etninen uskonnollisuus, luterilaisen kirkon 1600-luvulta alkanut lähetystyö ja l800-luvulla alkunsa saanut lestadiolainen herätysliike. Nämä kolme uskonnollisuuden vaikutusvoimaa tulivat esille myös tämän tutkimuksen aineistosta. Etnisen uskonnollisuuden maailma eli ennen kaikkea luontosuhteessa ja pyhyyden kokemistavassa. Pyhä syntyi toiminnan kautta ja ilmeni ylisukupolvisena. Luterilaisen kirkon roolissa ja kirkkojäsenyyden merkityksessä oli havaittavissa sukupolvisidonnainen ero: nuoremmilla haastateltavilla kirkon merkitys oli muutoksessa. Kirkon rooli saamelaisen etnisen identiteetin ilmaisijana liitettiin tarpeeseen saada saamenkielistä palvelua seurakunnissa. Suhde lestadiolaisuuteen ilmeni pääosin negatiivisväritteisenä. Merkittävä juonne tutkimusprosessissa oli ei-saamelaisen tutkijan roolin ja vastuun huomioiminen alkuperäiskansatutkimuksessa ja saamelaisen tietokäsityksen kunnioitus. Saamelainen tietokäsitys ja tutkimustapa tarjoaakin mielenkiintoisia mahdollisuuksia jatkotutkimuksille, jotka voisivat liittyä esimerkiksi elinkeinojen ja elinympäristön muutosten vaikutukseen saamelaiseen uskontokäsitykseen tai kolonialismin merkitykseen saamelaisten kirkkosuhteen rakentumisessa.