Browsing by discipline "Dogmatics"

Käsillä olevan tutkimuksen tavoitteena on selvittää Origenes Aleksandrialaisen (n. 185-254) käsitystä kristinuskon pyhien kirjoitusten jumalallisuudesta. Tutkimuskysymyksenä on, missä mielessä vanhan ja uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat Origeneen ajattelussa Jumalan sanaa. Origeneen käsitys kirjoitusten jumalallisuudesta käy ymmärrettäväksi siitä dikotomisesta peruslähtökohdasta käsin, joka hallitsee koko hänen teologista ajatteluaan. Aleksandrialainen tekee selvän erottelun jumalallisen ja inhimillisen, ikuisen ja ajallisen sekä intelligiibelin ja sensiibelin välille. Siten hänen mukaansa myös kirjoituksissa on yhtäältä hengellinen ja jumalallinen sisältö, toisaalta myös kirjaimellinen ja historiallinen ulottuvuus. Origeneen teologiassa kaiken raamatuntutkimuksen lähtökohtana on käsitys kirjoitusten kirjaimellisesta ja historiallisesta ulottuvuudesta. Aleksandrialainen näkee kirjoitusten litteran analogisena Kristuksen inkarnatorisen, inhimillisen luonnon kanssa. Samalla tavoin kuin Jumalan ikuinen Poika, Kristus-Logos omaksui ihmisruumiin, samoin Jumalan Logos, persoonallinen Sana on myös kirjoituksissa omaksunut näkyvän, aistein havaittavan muodon. Näin hän on tehnyt voidakseen tulla konkreettisessa maailmassa elävien ihmisten luo, heidän luettavakseen ja siten myös heidän pelastuksekseen. Origeneen mukaan sekä vanhan että uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat pienintä yksityiskohtaa myöten Pyhän Hengen inspiroimat. Siksi kaikki kirjoitusten tekstit ovat täynnä samaa jumalallista Sanaa, Ihmisen Poikaa. Tämä Jumalan Sanan läsnäolo kirjoituksissa on kuitenkin kätkettyä. Jumalan hengelliset mysteerit ylittävät inhimillisen kielen ilmaisukyvyn ja sen vuoksi tavalliset sanat voivat ainoastaan viitata niihin tai olla merkkejä niistä. Sen vuoksi keskeisintä raamatuntutkimuksessa tai kirjoitusten käytössä ei ole jäädä katselemaan raamatullisen tekstin ulkoista, inhimillistä muotoa. Tavoittaakseen kirjoitusten varsinaisen olemuksen lukijan on päästävä ikään kuin kirjoitusten litteran tuolle puolen, niiden hengellisen sisällön katselemiseen. Jotta lukija voi konkreettisen tekstin äärellä tavoittaa kirjoitusten varsinaisen ja hengellisen sisällön, häneltä vaaditaan hengellistä näkökykyä. Tämä näkökyky taas on suhteessa lukijan henkilökohtaiseen edistyneisyyteen hänen spirituaalisessa prosessissaan kohti jumalallista alkuperäänsä. Origeneen mukaan yksinkertaiselle kristitylle riittää rakennukseksi pelkkä kirjoitusten kirjaimellinen merkitys, kun taas pidemmälle edistyneelle tekstistä aukeaa syvempi, moraalinen merkitys. Kypsä kristitty voi puolestaan nähdä kirjoituksista Jumalan ikuiset salaisuudet ja Kristuksessa olevan pelastuksen mysteerin. Ilman omaa hengellistä edistymistä ihminen ei kirjoitusten äärelläkään voi tavoittaa niiden varsinaista sisältöä; vain hengellinen ihminen voi nähdä tekstiin sisältyvän ja Hengen inspiroiman Jumalan ikuisen Sanan. Toisaalta juuri pyhät kirjoitukset vaikuttavat lukijaansa ja nostavat hänet kirjaimen tuolle puolen, varsinaisen sisältönsä katselemiseen. Ihminen, joka tällä tavoin pääsee ikään kuin ulos ruumiillisista aisteistaan kirjoitusten sisällön hengelliseen näkemiseen, saavuttaa luotuisuutensa ikuisen päämäärän, osallisuuden todelliseen elämään Jumalan yhteydessä. Tällaisen jumalallistumisen myötä ihmisestä itsestään tulee Jumalan Sanan kantaja. Tämä kirjoitusten äärellä tapahtuva hengellinen prosessi tulee täyttymykseensä viimeistään eskatologisessa konsummaatiossa, jolloin sensiibeli maailma katoaa muuttuen hengelliseksi. Silloin myös kirjoitusten konkreettinen muoto menettää merkityksensä. Jumala voidaan nähdä kasvoista kasvoihin, ilman välittäjänä toimivaa katoavaa ihmiskieltä tai kirjoitettua sanaa. Edellä esitetyllä tavalla Origeneen sananteologian dikotominen luonne käy ymmärrettäväksi hänen kristologiastaan käsin, mutta toisaalta se selittyy myös hänen ajattelunsa hellenistisestä virittyneisyydestä käsin. Yhtäältä Origenes kristittynä teologina pitäytyy käsitykseen, jonka mukaan sekä Jeesuksen Kristuksen persoonalla että pyhillä kirjoituksilla on tietty dyofysiittinen luonne, jolla on edelleen soteriologinen motivaatio. Niin kuin Jeesuksen inhimillisessä ruumiissa Jumalan ikuinen Sana oli läsnä todellisesti mutta toisaalta ruumiillisilta silmiltä kätkettynä, samalla tavoin jumalallinen Sana on läsnä myös kirjoitusten litterassa todellisesti, joskin vain hengellisen näkökyvyn tavoitettavana. Lisäksi, niin Kristuksen kuin kirjoitustenkin olemuksessa Aleksandrialainen näkee keskeisenä nimenomaan jumalallisen ja ikuisen Sanan, sensiibelin ja korporeaalisen ulottuvuuden puolestaan jäädessä sinänsä tärkeään mutta kuitenkin alempaan välittäjän asemaan. Toisaalta Aleksandrialaisen teologiassa on myös selvä yhteys uusplatoniseen ajatteluun. Tästä lähtökohdasta hän ajattelee, että näkyvät ja ajalliset asiat voivat olla vain kuvaa näkymättömästä ja ikuisesta todellisuudesta. Itsessään nämä katoavat asiat ovat olemukseltaan jumalallista alkuperäänsä alempaa. Mainitut kaksi tasoa eivät kuitenkaan ole täysin erossa toisistaan, vaan tällaisen viittaus- ja partisipaatiosuhteen myötä niiden välillä vallitsee tietty jatkuvuus: jumalallinen on paitsi intelligiibelissä todellisuudessa, se on myös läsnä sensiibelissä heijastuksessaan. Näin Origenes voi sekä kristillisestä että filosofisesta taustastaan käsin perustella näkemystään, jonka mukaan pyhien kirjoitusten jumalallinen sisältö voi olla läsnä tekstien kirjamellisessa ja historiallisessa merkityksessä. Tämän Sanan tavoittaminen hengellisessä näkemisessä riippuu siitä, miten pitkälle lukija on päässyt hengellisessä nousussaan kohti ikuista päämääräänsä, jumalallisuutta. Mitä enemmän ihminen on kirjoitusten kautta tekemisissä Jumalan sanojen kanssa, sitä lähemmäs hän pääsee omaa jumalallista alkuperäänsä. Sitä selvemmin hän myös voi nähdä ikuisen todellisuuden, ensin immanentissa heijastuksessaan, lopulta kasvoista kasvoihin.

Luther käsittää sosiaaliset rakenteet yksilön näkökulmasta Jumalan lupauksien omistamisessa ja siitä seuraavina valintoina. Ihmisten valintojen seurauksia tarkastellaan jumalasuhteen valossa ja seurauksina tuleville sukupolville. Keskeinen rakenne Lutherin tulkinnassa on säätyoppi, jossa Kirkko (Ecclesia), Perhe (Oeconomia ) ja Esivalta ( Politia ) muodostavat rakenteen koko inhimillistä olemassaoloa varten. Kahden regimentin oppi näkyy Lutherilla ihmisen toiminnan ja hengellisen todellisuuden määrittelyssä, mutta sen käyttö terminä ei ole keskeinen tutkitulla alueella. Kirkon perustavat elementit ovat Jumalan luova työ ja sana, lupaus, ihmisen usko Jumalaan ja lupauksiin sekä sanan näkyvät merkit. Jumalanpalvelus on kirkon funktio, jonka oikeaksi sisällöksi mielletään uskonvanhurskaus, Jumala pelastaa vain omasta halustaan ja itsensä takia eli armosta. Näkyvä, aineellinen merkki liittyy aina lupaukseen. Lupaus voi olla joka ajallinen (aineellinen) tai ikuinen (aineeton) ja ehdollinen tai yksipuolinen lupaus. Näihin lupauksiin suhtautuminen yhdistää ja erottaa ihmisiä sekä perhekuntia. Perhe eli avioliitto nähdään Jumalan antamana tarkoituksena, jonka suurin arvokkain asia on seuraavan sukupolven kasvattaminen. Ihmissuvun olemassaolo nähdään Jumalan tahdoksi ja Saatanan tahtona kuvataan Jumalan vastustaminen ja siten ihmisen tuhoaminen. Perhesuhteet ovat kuvattu yksilöiden valintojen kautta, mutta Luther ei jätä puntaroimatta tilanteiden merkitystä niissä eläneiden henkilöiden osalta, vaan tarjoaa samaistumiskokemuksen sisäislukijana. Näyttää, että yksi ihmissuhteissa esiin tuleva piirre on vastuun pakoilu tai sitten väkivaltainen hallitseminen. Todellinen ihmisyys ja herkkyys tuntea on kuitenkin läsnä siellä, missä ihminen on Luojansa edessä rehellisesti. Esivalta toimii Lutherin mukaan Jumalan valtuutuksella synnin ja laittomuuden hillitsemiseksi. Yhteiskunta –terminä kuvaa säätyjen vuorovaikutusta ja elämää laajemmin, joskin se rinnastuu paikoitellen myös perheen ja avioliiton käsittelyyn.

Karthagolainen Tertullianus oli ensimmäinen laajasti latinan kielellä kirjoittanut teologi. Hän käytännössä loi teologisen latinan kielen ja käänsi kristinuskon keskeiset käsitteet kreikan kielestä latinaksi. Tertullianus eli 200 luvun taitteessa ja joutui puolustamaan kristittyjä ja kristinuskoa sekä maallisia vainoajia, että harhaoppeja vastaan. Tertullianuksen teksteistä on haluttu monien filosofien ja teologienkin toimesta etenkin viimeisen kahden sadan vuoden aikana löytää kirkkoisä, joka halusi täysin hylätä järjen ja selittää kaiken uskolla ilman rationaalista ajattelua. Samalla on haluttu tuoda esille se, että Tertullianus olisi ollut sivistyksen ja koulutuksen vastustaja. Lainaukset ovat tuntuneet kuitenkin toisinaan hyvin irrallisilta ja osaa lainauksista ei sellaisenaan löydy Tertullianuksen kirjoituksista. Tässä työssä esitellään Tertullianuksen järjen ja uskon opetus hänen kirjoitustensa perusteella, sekä selvitetään, miten hän ymmärsi järjen ja uskon suhteen toisiinsa. Tekstilähteiksi on etsitty hänen järkeä ja uskoa eniten käsittelevät teoksensa. Tutkimusmetodina on käytetty systemaattista analyysia, jossa järjestelmällisesti on ensin käyty läpi kaikki järki ja usko –sanojen esiintymät. Tämän jälkeen on analysoitu niiden merkitys asiayhteydessään, ja lopuksi on koottu näiden analyysien pohjalta Tertullianuksen kokonaiskäsitykset järjestä, uskosta ja niiden suhteesta toisiinsa. Tertullianuksen opetus järjestä pohjautuu Raamatun, antiikin ajan ja edeltävien kirkkoisien logos-käsityksiin. Jumalallinen järki on logoksen pohjana. Järjen saadessa Logoksen muodon, syntyi Poika, jolla on myös Jumalan järki. Synteesinä näistä opeista Tertullianus opettaa Jumalan luomistyössä ihmiseen puhaltaman hengen muodostavan kuolemattoman sielun, johon ihmisjärkikin osana kuuluu. Järki on loogiseen ymmärtämiseen liittyvä osa, joka on annettu myös uskon apuvälineeksi ihmiselle. Tertullianus, opettaessaan uskosta, tulee kirjoittaneeksi lähes sanasta sanaan yli 100 vuotta myöhemmin Nikean kirkolliskokouksessa hyväksytyn uskontunnustuksen. Kolminaisuusoppi oli sama, kuin se on tänäkin päivänä. Sakramentti otetaan Tertullianuksen mukaan uskolla vastaan, ja usko on apostolinen, eli yksi ja sama kuin opetuslapsilla alkukirkossa. Raamattuun perustuva apostolinen usko auttaa erottamaan harhaopit ja välttämään niitä. Järki ja usko kuuluvat Tertullianuksen opetuksessa oleellisesti yhteen, ja hän itse käyttää kaikkea sivistystään ja tiedollista osaamistaan perustellessaan ja puolustaessaan kristinuskon oppeja ja tapoja ensin maallisille tuomioistuimille ja sitten harhaoppisille. Tertullianuksen tekstit osoittavat, että järkeä tulee käyttää syvässä yhteydessä uskon kanssa ja uskon vaikuttamana evankeliumin työn hyväksi Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Jeesuksen Kristuksen ristin merkitystä nigerialaisen pastorin ja teologin Enoch Adejare Adeboyen teologiassa. Adeboye toimii noin kahteensataan maahan levinneen Redeemed Christian Church of God -kirkon (RCCG) johtajana. Kyseisen kirkon opetus nojaa vahvasti Adeboyen teologiaan. RCCG luokitellaan helluntailaiseksi AIC-kirkoksi (African Independent/Initiated Church) sen edustaessa helluntailaistyylistä karismaattista kristinuskoa. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi ja lähdeaineistona useita E. A. Adeboyen kirjoittamia teoksia. Lähdeaineiston avulla tutkielmassa tarkastellaan Jeesuksen Kristuksen ristin näkökulmasta erityisesti Adeboyen soteriologista ja kristologista ajattelua. Tämä tutkielma osoittaa, että Adeboyen teologisen näkemyksen mukaan Jumala antaa Jeesuksen Kristuksen kuolla ja nousta kuolleista lahjana ihmisille. Motiivi lahjan antamiselle on Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan. Ihmisen pelastuminen edellyttää Adeboyen mukaan ihmiseltä kääntymystä ja uskoa, uudestisyntymistä, katumusta sekä synnitöntä elämäntapaa. Tutkielmassa huomataan, että Adeboyen pelastuskäsitys on holistinen: Jeesuksen Kristuksen pelastustyön katsotaan ulottuvan iankaikkisuuden ohella jo tämän maailman elämään. Holistisuus ilmenee esimerkiksi uskona siihen, että Jeesuksen nimissä voidaan parantaa sairaita ja karkottaa pahoja henkiä sekä menestyksenteologisina korostuksina. Adeboyen teologiaa verrataan myös Lutherin ristin teologiaan ja näiden todetaan edustavan varsin erilaisia näkemyksiä. Adeboyen pyrkii ristiin nojaten perustelemaan, miksi ihmisten ei tarvitse kärsiä tässä elämässä eikä tuonpuoleisessa, kun taas Luther päinvastoin selittää kärsimyksen todellisuutta ristin avulla ja ajattelee kärsimyksen päättyvän vasta iankaikkisuudessa. Tutkielma osoittaa, että Adeboyen teologiasta löytyy myös pneumatologisia korostuksia ja että Adeboyen teologiassa on havaittavissa yhteyksiä laajemmin sekä afrikkalaiseen että helluntailaiseen teologiaan: Adeboyen teologiset korostukset ovat monilta osin tyypillisiä karismaattis-helluntailaisille AIC-kirkoille.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisen George E. Tinkerin jälkikoloniaalista intiaaniteologiaa. Tinker on vuonna 1983 teologian tohtoriksi väitellyt osage-intiaani, luterilainen pappi ja teologian professori. Tutkielman tavoitteena on analysoida Tinkerin teologian paradigmaattiset rakenteet ja keskeiset korostukset. Tutkimuskysymyksiä ovat (1) millainen käsitys alkuperäiskansojen teologiasta Tinkerin tuotannossa ilmenee, (2) mitä paradigmaattisia rakenteita aineistossa esiintyy ja kuinka niitä voi systemaattisesti luokitella, ja (3) millaisia yhteyksiä Tinkerin teologialla on tutkimusteeman näkökulmasta relevantteihin teologioihin. Tutkielman primaarinen aineisto koostuu Tinkerin tuotannon niistä teksteistä, joissa on systemaattisteologinen painopiste (= kaksi kirjaa ja yhdeksän artikkelia). Tutkielman metodi on immanenttisesti painottunut systemaattinen analyysi. Sen rinnalla korostuu edellytysten analyysi: aineistoa suhteutetaan Tinkerin teologisteoreettiseen viitekehykseen, aiempaan tutkimukseen jälkikoloniaalisista teologioista sekä mahdollisimman perusteelliseen tutkimustietoon Pohjois-Amerikan intiaanien sosiaalisesta kontekstista ja kolonialistisesta todellisuudesta. Keskeinen teoreettinen viitekehys on tätä tutkielmaa varten muotoiltu kriittisten identiteettiteologioiden käsite, jonka avulla havainnollistetaan Tinkerin sijoittumista globaaliin teologiseen keskusteluun. Analyysista käy ilmi, että Tinkerin teologia on jaettavissa kahteen keskeiseen lähestymistapaan: dekonstruktioon (joka jälkikoloniaalisessa teologiassa ilmenee dekolonisaationa) ja rekonstruktioon. Dekonstruktio kohdistuu Tinkerin ajattelussa erityisesti uskontoteologiaan, missiologiaan, kristologiaan ja raamattuhermeneutiikkaan. Uskontoteologisesti Tinker edustaa pragmaattista jälkikoloniaalista lähestymistapaa. Hän torjuu eksklusivismin postmodernissa todellisuudessa kestämättömänä ja kritisoi inklusivismia sekä pluralismia hiipiväksi imperialismiksi . Hän esittää kuitenkin toisinaan pluralistisia (ja jopa inklusivistisia) ratkaisuja, jotka sijoittuvat ruohonjuuritason kohtaamisiin. Teologis-teoreettisesti hän nojautuu voimakkaimmin relativismiin. Tästä uskontoteologisesta orientaatiosta seuraa aineistossa pragmaattisia missiologisia sovelluksia. Tinkerin dekolonisoitu kristologia sisältää hänen kristomonismiksi nimeämänsä triniteettiopin vinoutuman voimakasta kritiikkiä. Kristologiassa painottuvat soteriologia ja kolminaisuuden toisen persoonan suhde muihin persooniin. Sekä uskontoteologisten että kristologisten painopisteiden muutosaltis luonne osoittaa, että Tinkerin teologian tavoite on tarjota vaihtoehtoisia malleja kolonisaation eri tavoin kokevien subjektien eheytymiseen. Hänen konstruktionistinen ajattelunsa edustaa teologista nonrealismia, jossa korostuu uskonnollisen kielen subjektiivinen luonne. Tinker ei pidä uskonnollisia ilmaisuja tiedollisina väitteinä ulkoisesta todellisuudesta, vaan uskonyhteisön jakamana merkitysrakenteiden joukkona, jolla ilmaistaan tunteita, kokemuksia ja elämänasenteita. Tinkerin ajattelussa ilmenee myös habermasilainen emansipatorinen tiedonintressi. Raamattuhermeneuttisesti Tinker soveltaa dekonstruktiota sekä tekstien imperialistisiin sisältöihin että kolonialistiseen tulkintahistoriaan. Erityisesti hän pyrkii dekolonisoimaan valitun kansan ja luvatun maan ajatuksia sekä toisinajattelijoiden äänten vaientamista. Rekonstruktiivisia rakenteita Tinkerin teologiassa ovat erityisesti praksiksen ensisijainen asema metodologian taustoittajana ja identiteetti sekä itsemääräämisoikeus, joista tulee hänen ajattelussaan teologisia kategorioita. Argumentaatioanalyysin perusteella aineistossa korostuvat kokemusargumentit, joille muu argumentaatio ehdollistuu. Traditioargumentit ovat Tinkerin ajattelussa dekonstruktion ja dekolonisaation kohteita, eivät teologian rakentavia elementtejä. Holismi, kaiken yhteenkuuluvuus, harmonia ja yhteisöllisyys kietoutuvat voimakkaaseen luomisteologiseen lähtökohtaan, ja niistä seuraa eettisiä implikaatioita. Myös Tinkerin jumalakäsitys on luomiskorosteinen. Holismin myötä Tinkerin käsitys teologiasta pitää sisällään poliittista, yhteiskunnallista, taloudellista ja sosiokulttuurista reflektointia sekä jälkikoloniaalisille teologioille tyypillistä valta- ja ideologia-analyysia. Immanenttisen analyysin lisäksi aineistoa suhteutetaan tutkielmassa laajempaan kriittisiksi identiteettiteologioiksi nimettyjen lähestymistapojen kenttään. Tinker sijoittuu alkuperäiskansojen teologian, jälkikoloniaalisten teologioiden ja 2/3-maailman teologioiden joukkoon. Hänen ajattelussaan on omaleimaista ainesta, joka erottuu kolmannen maailman teologioista ja monin paikoin myös perinteisesti määritellystä vapautuksen teologiasta. Keskeisiä eroja ovat kolonialistisen nykytodellisuuden kontekstit, kosmologiset korostukset, itsemääräämisoikeuden painottuminen sekä alkuperäiskansojen teologioiden kriittinen suhde kristinuskon totuusväitteiden universaaliuteen ja esimerkiksi eksodusnarratiiviin. Aineiston analyysi ja graafinen esitys kriittisistä identiteettiteologioista osoittavat, että Tinkerin ajattelu on varsin intersektionaalista: hän korostaa toiseuden kategorioiden ja sorron kokemusten keskinäisiä eroja. Tinkerin intiaaniteologia haastaa siis paitsi länsimaisen normatiivisena pidetyn teologian konventioita, myös kriittisten identiteettiteologioiden liian homogenisoivia korostuksia.

Johannes Viiniköynnös oli 700-luvulla syyrialaisella kielialueella elänyt erakko ja mystikko, jonka värikkäissä ja runollisissa kirjoituksissa käsitellään monenlaisia hengellisen elämän kysymyksiä. Eräs merkille pantava piirre hänen ilmaisussaan on hengellisten aistikielikuvien runsaus. Tässä pro gradu -tutkielmassa Johannes Viiniköynnöksen kirjoitukset liitetään osaksi patristista hengellisten aistien traditiota. Tutkielmassa selvitetään, miten Johannes ymmärtää sisäisen ja ulkoisen aistitoiminnan merkityksen ja muutoksen hengellisen elämän eri vaiheissa. Kysymys sisältää sekä epistemologisen että antropologisen tason: Ensinnäkin analysoidaan, mikä on ruumiillisen ja hengellisen aistitoiminnan tiedollinen merkitys hengellisessä elämässä ja Jumalan tuntemisessa. Sen ohella pohditaan, minkä roolin Johannes antaa ruumiille ja sielulle tässä prosessissa ja millaisia muutoksia niiden suhteessa tapahtuu hengellisen elämän edetessä. Tutkielmassa tarkastellaan Johanneksen käsitystä aistitoiminnasta sekä askeettisen kilvoittelun että mystisen kontemplaation yhteydessä. Analyysissa osoittautuu, että Johanneksen käsitys ihmisen langenneesta aistitoiminnasta sisältää stoalaisen havaintoteorian elementtejä, jotka ovat välittyneet hänelle Evagrios Pontoslaisen kautta. Johannes painottaa, että ihmisen on irtauduttava aistimaailman impulsseista ja käännettävä katseensa omaan sisimpäänsä, sillä Jumala voidaan oppia tuntemaan vain sielun peilistä kuvastuvana heijastuksena. Johannes Viiniköynnökselle mystinen elämä merkitsee yhdistymistä Kristuksen mieleen, jonka kautta avautuvat kaikki hengelliset salaisuudet. Ne vastaanotetaan aistien kaltaisilla kyvyillä, joita Johannes kutsuu sielun voimiksi . Analyysi hengellisen aistivaikutuksen välittymisestä osoittaa, että Johanneksen aistiteologiassa tapahtuu askeesista kontemplaatioon siirryttäessä myös siirtymä stoalaisen havainto-opin periaatteista uusplatonistiseen emanaatiomalliin, jossa aistivaikutus välittyy intellektin kautta sieluun ja lopulta ruumiiseen. Tutkielmassa tuodaan esiin, että hengelliseen aistikieleen sisältyy myös tiettyjä ongelmia. Se kuvaa aina väistämättä olemisen tapaa, joka muistuttaa ihmisen ruumiillista eksistenssiä aineellisessa maailmassa. Tarkastelussa kuitenkin osoittautuu, että Johannes on tietoinen tästä ongelmasta ja vastaa siihen kuvaamalla mystisen yhtymyksen huipentuman tilaksi, jossa kaikki aistinta lamaantuu. Tästä tilasta voidaan puhua vain apofaattisesti negaatioilla ja paradokseilla, jotka irrottavat Jumalan aistimaailman lainalaisuuksista. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota arvoon, jonka Johannes antaa sekä aineelliselle luodulle että ihmisruumiille Jumalan tuntemisessa, ja korostetaan, ettei platonistisen filosofian vaikutus väistämättä tarkoita ruumiin ja hengen dualismia. Lopuksi esitetään, että hengellisten aistien ideaa on hedelmällisintä tarkastella koko hengellisen elämän kattavana tiedollisten kykyjen transformaationa eikä pelkkänä mystisen kontemplaation erityisaspektina.

Tutkielmani päätarkoituksena on argumentoida väitettä, että Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys ihmisestä Jumalan kuvana (imago Dei) on ennen kaikkea vuorovaikutuksellinen, dynaaminen, jäljittelevä ja käytännöllinen. Lähtökohtana on oletus Sanan inkarnoitumisesta ihmisluontoon, joka on kuvaksi muuttumisen edellytys ihmisessä. Kolminaisuus -teoksen kirjoja 8–15 teemoittaa inkarnoitumisen konkreettisuus. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Metodina käytän käsite- argumentti- ja edellytysten analyysiä. Keskityn erityisesti käsiteanalyysin käsitteistä: kuva (imago), kaltaisuus (similitudo) ja ajatteleva näkökyky (visio cogitantis). Lähestyn aihetta kahdesta näkökulmasta – kuvakäsityksen ja näkemisen kautta. Näkeminen merkitsee Augustinukselle ihmisen älyn eli tietoisuuden kognitiivista ajattelutoimintaa, joka kurkottelee ihmisen psyyken yläpuolelle. Näkeminen tarkoittaa Jumalan tuntemista, joka vaatii ymmärrettävää tietoa Jumalasta. Augustinuksen tiedon teoria poikkeaa nykytieteen käsityksestä. Päätutkimuskysymykseni on se, miten ihminen katselemalla ja jäljittelemällä Kristusta, Jumalan Sanaa, muuttuu Jumalan kuvaksi inkarnoitumisen prosessissa? Analyysini perusteella väite pitää paikkansa. Augustinuksen kokonaisvaltainen kuvakäsitys kattaa koko ihmisyyden, sillä ihminen muotoutuu Jumalan kuvaksi ainoastaan hengellis-psykofyysisenä, moraalisena ja sosiaalisena kokonaisuutena. Dynaaminen muutos kaltaisuudesta kuvaksi etenee monimuotoisessa vuorovaikutusprosessissa maailman, ihmisen ja Jumalan välillä. Kuvakäsitys on käytännöllinen ja vaatii ihmisen aktiivisuutta edetäkseen. Useat argumentit perustelevat väitteen paikkansapitävyyttä. Muistin keskeisyys kuvan näkemisen paikkana ja heijastavana peilinä, jossa kaikki tallennettu tieto on sekoitettuna. Lisäksi näkemisen mekanismin, jäljittelevän vuorovaikutuksen ja inkarnoitumisen mekanismin analysointi argumentoivat väitteen puolesta. Ihminen muotoutuu näin ollen kuvaksi kokonaisvaltaisen elämän kontekstissa. Ihminen joko edistää muutosta tai estää kuvaksi muuttumisen toiminnallaan. Ihmisen matka dynaamisena kuvana on matka alkutekijöissä olevasta kuvasta vähittäisessä kasvun prosessissa kaltaisuudesta kuvaksi näkemisen kautta. Ihminen on todellisuudessa aina heikko kaltaisuus, sillä erinäköisyys katselun kohteeseen verrattuna on suuri. Ihmisen katselun subjektina tulisi olla lähellä katselun objektia, että samannäköisyys lisääntyisi ihmisluonnossa. Syynä on se, että ihminen muotoutuu kuvaksi ainoastaan heijastavana peilikuvana. Läheisyys on kuvaa oleellisesti muotoileva seikka ja seurauksena samankaltaisuus lisääntyy läheisyyden myötä ja etäisyydellä on kaltaisuutta heikentävä vaikutus. Ihminen heijastaa kuvaa muistiin siinä määrin, kun ajattelevan mielen silmän näkökyky parantuu katselun edetessä. Mielen silmän sairaus aiheuttaa ongelman näkemiselle, sillä muistiin tallentuu aina heikon ymmärryskyvyn tuottama kaltainen kopio tiedosta. Käsittämätön jumalallinen tieto ymmärretään vuorovaikutusprosessissa jäljittelemällä Kristusta ihmisenä ja katselemalla Jumalana. Katseleminen on kolmenlaista: ulkoista, sisäistä ja kontemplatiivista. Näkemisen kautta muistiin tallennettu tieto tulisi valjastaa palvelemaan Jumalan tuntemista ja rakastamista. Jäljittely sisäisesti ja ulkoisesti Kristuksen mallin mukaan harmonisoi ihmistä ja Jumalaa kahdesta yhdeksi, ja edistää jumalallisen tiedon ymmärtämistä. Edellytys on, että jumalallinen tieto inkarnoituu ihmisluontoon aktiivisen ja nöyrän käytännön kuuliaisuuden kautta. Nöyryys on Augustinuksen tiedon teorian ehto. Kuvan uudistuminen on samansisältöinen termi inkarnoituvan sanan tai tiedon kanssa. Jumalallinen tieto kasvaa pieninä tiedonmuruina muistissa kokonaisvaltaisen oppimisen kontekstissa. Tiedon lisääntyminen muistissa vaatii samanaikaisen rakastavan osallisuuden jumalalliseen Valoon ihmisluonnon yläpuolella. Näkeminen eli Jumalan muistava, ymmärtävä ja rakastava tunteminen uudelleenmuotoilee Jumalan kuvaa dynaamisesti ihmisluonnossa. Sekä fyysisellä että yhtäältä Jumalan näkemisellä on voima muotoilla ihmisen mieltä, sillä katselun objekti muovaa subjektia kaltaisekseen. Ihmisen identiteetti muotoutuu sen kuvaksi, mitä ihmisen mieli toistuvasti rakastaen ajattelee.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää ja analysoida Leuenbergin konkordian evankeliumikäsitettä ja siitä käytyä keskustelua Suomessa. Tutkielman lähteenä on Leuenbergin konkordia (1973). Metodina on systemaattinen analyysi. Tutkielman kannalta merkittäviä käsitteitä ovat: evankeliumikäsite, evankeliumin oppi, vanhurskauttamiskäsite, vanhurskauttamisoppi, kristologia, evankeliumin keskus ja evankeliumin summa. Reformaation 500-vuotisjuhlavuoden merkeissä tutkielman aihepiiri on ajankohtainen, sillä se keskittyy tutkimaan reformaation kirkkojen välistä yhteyttä, joka oli katkennut pian reformaation jälkeen. Vaikka kirkollista yhteyttä on etsitty jo pian reformaation jälkeen aina tähän päivään saakka, niin silti kirkkojen välinen yhteys ei ole toteutunut kaikilta osin pääosin opillisiin eroihin vedoten. Leuenbergin konkordian merkitys kirkolliselle yhteydelle rajoittuu luterilaisen ja reformoitujen kirkkojen välille, mutta konkordialla on merkitystä myös yleisen ekumenian kannalta. Kaikenlainen ekumeeninen lähentyminen, mikäli se tehdään teologiselta pohjalta, palvelee laajempaa ekumeenista keskustelua. Tuon esille tutkimuksessani, että Leuenbergin konkordia perustuu pitkälti käsitykseen reformaation vanhurskauttamisopista. Konkordian mukaan kirkolliseen yhteyteen vaaditaan ainoastaan yhteinen ymmärrys vanhurskauttamisesta. Dokumentti määrittelee, että reformaation pohjalta yhteinen ymmärrys vanhurskauttamisesta on määritelty reformaation vanhurskauttamisopissa. Reformoiduilla ja luterilaisilla on hyvin pitkälle samanlainen vanhurskauttamisoppi. Kirkkoja erottavat tekijät löytyvät muista oppikysymyksistä. Konkordian merkityksellisin väite on se, että muut opilliset eroavaisuudet (esimerkiksi kaste ja ehtoollinen) eivät ole esteitä yhteydelle niin kauan kuin vanhurskauttamisesta ollaan yhtä mieltä. Tutkimuksessani esitän evankeliumin keskus -termin, jonka kautta on pyritty avaamaan konkordialle merkityksellistä yhteyspohjaa. Evankeliumin keskus -ajattelun vastakohtana on evankeliumin summa. Niiden erot löytyvät siitä, kuinka suuri rooli muilla kuin vanhurskauttamisopilla on. Evankeliumin keskus näkee merkityksellisenä vanhurskauttamisen ja muut opit kehällisinä, kun taas evankeliumin summa pitää kaikkea samalla viivalla. Konkordialle on merkityksellistä myös ennakoivan yhteyden luonne, jonka mukaan ne asiat, joista ei ole sovittu konkordiassa, määritellään myöhemmin. Yhteys on kuitenkin jo julistettu. Tutkimuksessani totean, että yhteyden toteutuminen konkreettisesti vaatii eri kirkoilta ja niiden edustajilta kykyä ajatella asioita laajemmin oman kirkollisen ajattelun ulkopuolelta. Olennainen osa koko yhteysprosessia on evankeliumin ymmärtäminen oikeanlaisen kristologian pohjalta.

Tutkielmassa selvitetään katolisen teologin Hans Urs von Balthasarin käsitys ristin teologiasta teoksessa Theologie der Drei Tage. Ristin teologian käsitettä tarkastellaan ensiksikin suhteessa kohdehenkilön muuhun teologiseen ajatteluun. Tärkeämpi näkökulma on ristin merkitys osana pelastushistoriallista ilmoitusprosessia eli Kristuksen inkarnaatiota, ristinkuolemaa ja ylösnousemusta. Tähän liittyy ristin suhde Jumalaan ja kirkkoon. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi, jossa painottuu käsiteanalyysi. Lähdeaineistona on Balthasarin ristin teologian perusteos, joka muodostaa pohjan monille muillekin tämän käsittelemille teemoille. Tukena käytetään laajasti uutta tutkimuskirjallisuutta Balthasarin teologiasta. Ristin teologiasta ei ole merkittävää edeltävää tutkimusta. Ristin teologian käsite sisältää kaikki Kristus-tapahtuman osat inkarnaatiosta kirkon syntyyn. Risti on keskipiste ilmoitustapahtumassa, jonka tarkoitus on yhdistää ihmiskunta Jumalan elämään. Muu dogmaattinen teologia on ymmärrettävissä ainoastaan Kristus-tapahtumassa paljastuvan jumalallisen rakkauden valossa. Jumalallinen rakkaus on Kolminaisuudessa oleva itsensä lahjoittamisen tapahtuma, kenosis. Tämän ikuisen rakkauden tapahtuman perusteella Jumala voi lahjoittaa itsensä myös historiassa kuolemaan syntisten puolesta. Kristuksen tehtävä on siis toteuttaa Jumalan kenosis historiassa. Tämä tarkoittaa elämistä tavallisena ihmisenä ja Jumalan muodosta luopumista. Lisäksi se tarkoittaa jatkuvaa rakkaudellista itsensä antamista muiden ihmisten puolesta kuuliaisena Pyhän Hengen ohjaukselle. Tällä tavoin Kristuksen elämä on jatkuvasti inhimillistä ja jumalallista. Ristin ilmoituksen ydin on inhimillisen ja jumalallisen yhdistäminen. Abstraktilla tasolla voidaan sanoa, että jumalallinen todellisuus täydellistää inhimillisen todellisuuden ja ylittää sen. Siksi ihmisen on mahdotonta täysin selittää Jumalan toimintaa ristillä oman ymmärryksensä mukaan. Jumala lisää ristillä jotain ihmisen todellisuuteen ja syntiseen elämään, joka päättyy kuolemaan. Konkreettisella tasolla tämä tarkoittaa pelastusta Kristuksessa, kun hän nousee ylös kuolleista ylittäen inhimillisen kuoleman ja synnin muurin. Perusta tälle on Kristuksen jatkuva ihmisyys ja jumalallinen rakkaus. Niiden vuoksi hän on solidaarinen ihmisten kanssa ja kuitenkin ylittää ihmisen todellisuuden rakkaudessa. Pelastus perustuu siis solidaarisuuden ja itsensä ylittävyyden rajapintaan, jossa ihmisyys yhdistetään Jumalaan. Kristuksen ylösnousemus on inhimillisen elämän ja kuoleman rajojen jättämistä taakse ja siirtymistä eskatologiseen Hengen todellisuuteen, mikä on objektiivinen perusta kirkon uskolle. Usko syntyy ylösnousseen kohtaamisessa, kun ihminen tempautuu osalliseksi Kristuksen kenosiksesta rakastamaan ja kärsimään muiden puolesta. Siten kirkko on Kristuksen ruumis sakramentaalisesti. Risti on inhimillisen ja jumalallisen yhdistämistä. Siksi se liittyy Jumalan ja maailman suhteeseen ja on trinitaarista. Se liittyy myös Balthasarin ymmärrykseen armon ja luonnon suhteesta ja siitä, miten luomakunta heijastaa Jumalan kauneutta. Samalla risti on kristologinen, koska inhimillinen yhdistetään Jumalaan Jeesuksessa. Ristin ensisijainen merkitys on lisäksi eksistentiaalinen ja soteriologinen. Se ei ole abstrakti käsitys Jumalasta tai synnistä vaan selvitys siitä, miten Jumala käytännössä pelastaa ihmisen pahasta ja yhdistää tämän todelliseen elämäänsä rakkaudessa.

Kysymys luterilaisen kirkon ja muun yhteiskunnan välisestä suhteesta on hyvin olennainen esimerkiksi kotimaassamme. Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirja Lähetys kontekstissa vuodelta 2005 käsittelee nykyaikaisen luterilaisen lähetystyön perusperiaatteita. Asiakirjaan teologiseen sisältöön ovat vaikuttaneet monenlaiset tekijät: luterilaisen teologian perintö, 1900-luvun alussa syntynyt ekumeeninen liike, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeinen roomalaiskatolisuus, 1900-luvun jälkipuoliskolla syntyneet kontekstuaalinen teologia sekä prosessiteologia. Lähtöoletus on, että lähetysasiakirjan teologia on toisenlaista kuin 1500-luvulla eläneen reformaattori Martti Lutherin teologia. Tutkielmani tavoite on avata näitä eroja erityisesti suhteessa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tärkeässä osassa on siis kahden regimentin oppi. Aineistona tutkielmassa on käytetty edellä mainittua lähetysasiakirjaa ja sen taustoja valottavaa tutkimusta sekä Lutherin tekstejä ja niitä koskevaa tutkimusta. Metodina tutkielmassani on käytetty systemaattista analyysiä. Aineiston analyysi osoittaa, että luterilainen lähetysteologia on muuttunut hyvin paljon vuosisatojen saatossa. Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjan edustama missiologiaan ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla prosessiteologian metodit sekä postkolonialistisen ideologian tavoitteet. Tämän kehityksen johdosta Luterilainen maailmanliitto on kasvanut erilleen Lutherin teologiasta etenkin kahden regimentin opin osalta.