Browsing by discipline "Ecumenics"

Tutkielman tarkoitus on selvittää miten lakia käytetään Isän ääni-lehdessä. Mitä laki on ja mihin sen käytöllä pyritään. Mikä on lain oikeaa käyttöä ja mikä on väärää käyttöä. Tai kun lakia ei käytetä olleenkaan. Metodi on systemaattinen analyysi. Lähteenä on ollut Sam Wettaisen julkaiseman Fadersrösten-lehden suomenkielinen laitos Isän ääni 1960–1989. Aineisto on rajattu Wettaisen pääkirjoituksiin. Wettaiselle Raamattu on Jumalan sanaa, jota hän käyttää auktoriteettina. Wettaisen mukaan Jeesus on käskenyt saarnata ensin parannusta niin että synti mainitaan sen oikealla nimellä, että ihminen ensin tuntee kadotetun ja tuomitun tilansa. Sitten tulee saarnata syntien anteeksiantamusta Jeesuksen nimessä. Tämä on varmin tuntomerkki, että Sanan virkaa hoidetaan oikein. Wettainen korostaa saarnavirkaa, johon hän lukee myös maallikkosaarnaajat. Ihmisen tulee tuntea syntisyytensä, syntiset tekonsa, perisynnin ja epäuskon synnin, jolla hän on ristiinnaulinnut Jumalan Pojan. Silloin on oikea katumus, puolikas katumus ei kelpaa eikä Jumalan armolupausten omistaminen puoliheränneenä, se johtaa omavanhurskauteen ja väärään vanhurskauteen eivätkä synnit ole todella anteeksiannetut. Jumalan sanaa tulee julistaa lakina ja evankeliumina uskovien ekklesiolassa. Todelliset kristityt julistavat syntinsä tuntevalle synninpäästön Jeesuksen nimessä ja veressä. Wettainen painottaa vahvasti uskovan julistamaa synninpäästöä, mutta ei pidä sitä ainoana välineenä syntien anteeksisaamiselle. Raamatun lukeminen ja rukous eivät voi tehdä ihmisestä uskovaa, mutta uskova saa syntinsä anteeksi joka hetki uskossa ja saa rukoilla itselleen syntien anteeksiantamusta. Jumalan sanan julistus on elävää ja vaikuttavaa, kun sitä julistaa kristitty, jolla on Pyhä Henki. Objektiivisesti vaikuttavien armonvälineiden sijaan Wettainen korostaa uskovien julistamaa ”elävää” Jumalan sanaa ja enemmänkin varoittelee kasteeseen ja ehtoolliseen tukeutumisen vahvistavan kuollutta uskoa. Armonvälineet säilyttävät ja vahvistavat jo olemassa olevaa uskoa. Wettainen torjuu kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen ja tekee erottelun vesikasteen ja Pyhän Hengen kasteen välille. Pyhän Hengen kaste tapahtuu oikeassa katumuksessa olevalle, kun hän uskoo syntinsä anteeksi. Kaste on uudestisyntymisenpesu vain niille, jotka pysyvät jokahetkisessä parannuksessa ja pyhityksessä. Oikea usko on siirtynyt uskovien ketjussa vuosisatojen halki nykypäivään saakka. Wettainen katsoo Kristuksen lunastustyön ansiosta kaikkien maailman lasten syntyvän vanhurskaaksi tekevässä uskossa. Hän korostaa uskoontulokokemusta ja uudestisyntyneiden hengellisiä kokemuksia. Lain julistuksessa näkyy lain yhteiskunnallinen käyttö ja lain julistus kristityille parannukseksi, koska kristittyihin jää perisynti ja omavanhurskaus vaikuttaa kristityissä. Kristittyjä myös kehotetaan elämään pyhää elämää ja pysymään veljesrakkaudessa. Lakia ei aseteta kristittyjen omatunnoille eikä sitä saarnata pyhitykseksi uudestisyntyneille. Lakia saarnataan uudestisyntymättömille, että he oppisivat tuntemaan syntinsä eivätkä luottaisi omiin ansioihinsa. Wettaisen mukaan Pyhä Henki toimii elävän kristillisyyden ulkopuolella ennättävän armon kautta ja lain julistus voi herättää omiatuntoja. Wettaisella korostuu voimakkaasti armonjärjestys ja lainjulistus, erityisesti omatuntoja herättävä julistus. Wettaisen julistuksen päämäärä on parannussaarnan ja syntien anteeksisaamisen saarnan kautta synnyttää ja sitten säilyttää usko, niin että saa iankaikkisen elämän.

Tutkielmassa selvitetään, miten Luther käyttää kategoriaoppia oppaana Jumalan olemuksen ilmaisuun. Päälähteenä on Genesis-kommentaari (1535-1545) mutta muitakin Lutherin tekstejä käytetään soveltuvin osin käsitteiden ja ajatusrakenteiden selventäjinä. Tutkielma jakautuu johdannon jälkeen taustalukuun ja kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitetään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus filosofisen kategoriaopin sisältöön ja historiaan uskonpuhdistukseen saakka. Aristoteleen luoma olemista määrittävä kategoriaoppi substansseista ja niiden satunnaisista ominaispiirteistä, aksidensseista, tulkitaan aina uudelleen jokaisessa filosofianhistoriallisessa kontekstissa. Länsimaisen teologian ja Lutherin ajattelun kannalta merkittävimmät kategoriaopin tulkisijat ovat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Luvussa kolme selvitetään Lutherin suhdetta filosofiaan yleensä ja hänen kategoriaopin käyttöään. Luther yhtyy Augustinukseen siinä, että Jumalaa olemuksessaan ei voida tavoittaa kategorioiden avulla, mutta niitä voidaan käyttää oppaana sen ilmaisussa. Lutherin kritisoi skolastista kategoriaoppia, jossa kaikki muut kategoriat predikoidaan ensimmäisistä substansseista, ja käyttää itse Quintilianuksen tapaa, jossa mikä tahansa asia voidaan ottaa tarkasteluun kaikissa siihen soveltuvissa kategorioissa sen ymmärtämiseksi paremmin kokonaisuutena. Neljännessä luvussa analysoidaan substanssi-käsitettä ja substanssin kategoriaa ja viidennessä relaatiota ja relaation kategoriaa Lutherin jumalakäsityksessä ottaen huomioon myös skolastinen tausta. Substanssin Luther ymmärtää sekä raamatullisesti, että filosofisesti. Kategoriaopissa on kysymys filosofisesta substanssi-käsitteestä kokonaisyhteyden ollessa kuitenkin teologinen. Jumala substanssin kategoriassa on tavoittamaton ja absoluuttinen filosofian Jumala, johon ei liity Jumalan ristinteologista ja vastakohtiinsa kätkeytyvää ilmoitusta itsestään.Tällä tavalla ymmärretty Jumala ei ole tekemisissä ihmisten kanssa ja hänen tuntemisensa tavoitteleminen tällaisena on ihmisen omista lähtökohdista tapahtuvaa kunnian teologiaa. Relaation käsitteessä Luther liittyy Aristoteleen määritelmään: Relatiivit ovat subjektissaan ja suhteessa toisiinsa. Relationaalisuus kuuluu Lutherin teologiaan, sekä luotuisuuden että uskon relaationa. Jumalan ja ihmisen suhteessa on kaksi reaalista relaatiota, Jumalan relaatio ihmiseen ja ihmisen relaatio Jumalaan. Edellistä Luther kutsuu ilmoitukseksi ja jälkimmäistä uskoksi tai jumalanpalvelukseksi. Luther hyödyntää myös relatiivien käänteisyyttä ja yhtä aikaa olemassa olemista teologiassaan: Ihmisen käänteisjäsenenä voi olla vain hänelle ilmoitettu Jumala, joka antaa osallisuuden omasta ikuisesta elämästään ja itsestään tässä relaatiossa. Näin relaatiolla on myös ontologinen sisältö. Se tulee näkyviin myös jumalanpalveluksen nimityksessä ”Herran nimen avuksi huutamisena”, sillä Jumalan on nimessään olemuksellisesti läsnä. Tutkielman johdannossa esitetty hypoteesi filosofisen terminologian käytöstä teologisesti osoittautuu oikeaksi: Luther pysyy alkuperäisissä Aristoteleen kategorioiden määritelmissä ja merkityksissä ja käyttää niitä teologiansa ilmaisuvälineenä viittaussuhteenaan teologinen totuus. Kategoriaoppiaan esittäessään Lutherin varsinainen vastustaja ei ole Aristoteles vaan skolastinen teologia, jossa aristoteelinen filosofia on saanut ylivallan ja sivuuttanut Jumalan oman ilmoituksen itsestään. Summa summarum: Luther asettaa Jumalan relaation kategoriaan ilmaistakseen Jumalan olemuksen ristinteologisen itseilmoituksen ihmisille.

Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää Martti Lutherin käsitys kirkon tuntomerkeistä. Tutkimustehtävästä nousee kaksi kysymystä, joihin tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan. Ensimmäiseksi kysytään, ovatko jotkin kirkon tuntomerkit Lutherin mielestä kirkon välttämättömiä olemuksellisia ehtoja. Tämän jälkeen esitetään jatkokysymys, ovatko kaikki Lutherin mainitsemat tuntomerkit kirkon olemassaolon välttämättömiä edellytyksiä, vai ovatko ne sellaisia ulkoisia merkkejä, jotka seuraavat Hengen hedelminä kirkon elävästä yhteydestä Kristukseen. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä käytetään Lutherin myöhäiskauden ekklesiologiaa käsitteleviä kirjoituksia vuosilta 1529–1539. Tärkeimmät lähteet ovat Von den Konziliis und Kirchen -teos vuodelta 1539 ja Wider Hans Worst -kirjoitus vuodelta 1541. Näiden tekstilähteiden ohella Luther esittää merkittäviä kirkko-opillisia näkemyksiä Isossa Katekismuksessa (1529) ja Schmalkaldenin opinkohdissa (1538). Vastauksena ensimmäiseen tutkimustehtävästä nousevaan kysymykseen voidaan todeta, että Lutherin kirkko-opin perustana on Jumalan sana, joka on ensimmäinen ja tärkein kirkon tuntomerkki. Lutherin raamattukäsityksen mukaan Jumalan sana on tallennettu Raamattuun, ja se on yksinäänkin riittävä merkki osoittamaan, missä kristillinen pyhä kansa on. Jumalan sana on kirkon olemassaolon välttämätön ehto, sillä Jumalan sanasta luopuminen tai siinä vilpistely irrottavat kirkon sen olemusperustasta, jolloin yhteys inkarnoituneeseen Jumalan sanaan, Kristukseen, katkeaa ja kirkko lakkaa olemasta pelastusta välittävä tosi kirkko. Jumalan sana on kirkon alku ja loppu siinä merkityksessä, että sana konstituoi kirkon ja sanasta luopuminen irrottaa kirkon Jumalan yhteydestä. Vastauksena toiseen tutkimustehtävästä nousevaan kysymykseen voidaan todeta, että kaikki muut Lutherin luettelemat kirkon tuntomerkit riippuvat Jumalan sanasta ja palautuvat Jumalan sanan lupauksiin, neuvoihin ja ohjeisiin. Nämä tuntomerkit, joita Luther luettelee Von den Konziliis und Kirchen ja Wider Hans Worst -kirjoituksissa, ovat joko aineeseen sidottuja Jumalan sanan lupauksia eli sakramentteja, tai ne liittyvät Jumalan sanan saarnavirkaan ja esillä pitämiseen seurakunnan elämässä, tai ne ilmentävät kristillisen seurakunnan kuuliaisuutta, nöyryyttä ja kunnioitusta Jumalan sanaa kohtaan. Yhteinen nimittäjä näille muille tuntomerkeille on se, että ne perustuvat Raamatussa ilmoitettuun Jumalan sanaan, ja sen vuoksi niiden opillista puhtautta voidaan arvioida Jumalan sanan perusteella. Puhtaassa Jumalan sanassa pitäytyminen näkyy ulospäin sellaisina käytänteinä, joiden perusta palautuu kirjoitettuun Jumalan sanaan, Raamattuun. Tästä syystä kirkon elämää ja opetuksia voidaan aina peilata Jumalan sanan avulla. Mikäli jokin asia tai opetus on Jumalan sanalle vierasta tai sitä vastaan, silloin siitä pitää luopua harhaoppina, olipa yleinen mielipide millä kannalla hyvänsä.

Kysymykset pahan sekä siitä aiheutuvan inhimillisen kärsimyksen olemassaolosta, tarkoituksesta ja oikeutuksesta ovat vuosituhansien saatossa muodostaneet perustavanlaatuisen uhan kristilliselle käsitykselle kaikkivoivasta, kaiken tietävästä ja täydellisen hyvästä Jumalasta. Uskonnonfilosofisissa pyrkimyksissä ratkaista maailman pahuuden ja Jumalan hyvyyden välinen ristiriita on sovellettu pääasiassa kolmea linjaa, joista kirkkoisä Augustinuksen vapaan tahdon puolustus on perinteisesti hallinnut länsimaisen kristillisen teologian parissa aiheesta käytyä keskustelua. Moderni uskonnonfilosofia on kuitenkin 1900-luvulla haastanut tämän augustinolaisen perinteen muun muassa erilaisten kärsimyksen kasvattavaa vaikutusta korostavien sielunmuokkausteodikeoiden sekä maailmankaikkeuden luonnolliseen järjestykseen vetoavien luonnonlakiteodikeoiden muodossa. Tämä tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisen uskonnonfilosofin Eleonore Stumpin niin sanottua narratiivista teodikeaa osana modernia uskonnonfilosofista keskustelua pahan ja kärsimyksen ongelmasta. Vuonna 2010 julkaistussa teoksessaan "Wandering in Darkness. Narrative and the Problem of Suffering" Stump yhdistää asiantuntemuksensa Tuomas Akvinolaisen ajattelusta moderniin uskonnonfilosofiaan ja kärsimyksen ongelmaan muodostaen näiden teemojen kautta oman vastauksensa kysymykseen siitä, millä oikeudella hyvä Jumala sallii kärsimyksen maailmassa. Stumpin ajattelussa kärsimyksen lähteenä ovat joko ihmisen omat subjektiiviset halut, eli sydämen toiveet, tai sellaiset kokemukset, jotka jollakin tavalla heikentävät ihmisen mahdollisuuksia kukoistaa parhaana mahdollisena itsenään. Tässä tutkielmassa esitellään Stumpin narratiivista teodikeaa niiden kahden osa-alueen kautta, joiden varaan se rakentuu ja jotka antavat sille sen modernin teodikeakeskustelun valossa ainutlaatuiset piirteet. Ensinnäkin Stumpin teodikean pohjana ovat Akvinolaisen käsitykset rakkaudesta ja ihmisen suhteesta Jumalaan sekä ajatus tämän jumalallisen suhteen täydellistymisestä ihmisen kukoistuksena ja suurimpana mahdollisena hyvänä, joka ihmistä voi tässä tai tuonpuoleisessa elämässä kohdata. Toiseksi Stumpin teodikea rakentuu sellaisen narratiivisen metodin kautta, jonka ytimessä on ajatus tarinoiden välittämästä luonteeltaan ei-propositionaalisesta tiedosta sekä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen valottamisesta toisen persoonan kuvausten kautta. Raamatunkertomukset Jobista, Simsonista, Abrahamista ja Betanian Mariasta muodostavat Stumpin metodissa matkan sellaiseen todellisuuteen, jossa Jumalan ja kärsimyksen olemassaolo voidaan sovittaa yhteen Akvinolaisen filosofian valossa. Stumpin narratiivinen teodikea perustuu ajatukselle siitä, että rakkaudessaan ihmiseen Jumala sallii ihmisen kärsimyksen, jos voi sen avulla tuoda tämän lähemmäs itseään. Stumpin teodikeassa kärsimys liittyy siis vahvasti ihmisen kehitykseen kohti kukoistusta parhaana mahdollisena itsenään. Näin ollen Stumpin teodikeassa voidaan nähdä sielunmuokkauksellisia piirteitä, ja modernissa teodikeakeskustelussa se asettuukin lähinnä sielunmuokkausteodikeoiden kategoriaan. Vaikka Stumpin teodikeaan liittyy erinäisiä ongelmia, on se näistä puutteistaankin huolimatta kokonaisuudessaan antoisa modernille teodikeakeskustelulle. Modernin uskonnonfilosofian valossa Stumpin teodikeassa poikkeuksellista on sen narratiivinen metodi sekä se, että se pyrkii vastaamaan kärsimyksen ongelmaan syllogismeja syvällisemmällä tasolla ja perustuu keskiaikaiseen filosofiaan ja maailmankuvaan.

Martin Lutherin teologiaa on käsitelty laajasti viimeaikaisessa ekumeenisessa keskustelussa. Kansainvälisesti on noussut esiin tarve määritellä Lutherin merkitystä postmodernissa globaalissa kontekstissa. Tutkielmani käsittelee Paul S. Chungin aasialaista Luther-tulkintaa. Chung ottaa käsittelyyn monia suomalaisen Luther-tutkimuksenkin käsittelemiä teemoja, kuten Lutherin ristin teologian, triniteetin ja vanhurskauttamisen teologian. Teemoja kontekstualisoidaan postmoderniin kulttuurikontekstiin. Niitä tuodaan myös dialogiin aasialaisen uskontoperinteen, erityisesti buddhalaisuuden kanssa. Keskeinen vuoropuhelun aihe on buddhalainen käsitys kärsimyksestä, dukkha ja sen vertailu Lutherin ristin teologiaan. Tutkielmassa Chungin teologiaa lähestytään tutkielmassa neljän kysymyksen kautta: (1) Mitkä ovat Chungin teologian lähtökohdat ja edellytykset? (2) Mitä Lutherin teologian osa-alueita Chung pitää keskeisinä uskontojen välisen dialogin kannalta? (3) Miten Chung syventää näitä teemoja aasialaisen uskontoperinteen ja viisauden avulla? (4) Mitä uudistustoiveita Chungin Luther-tulkinta asettaa ekklesiologialle sekä käsityksille kirkon missiosta ja diakoniasta? Keskeinen tutkimustulokseni on, että Chung johtaa Lutherin teologiasta perusteen määritellä kirkko diakonisen opetuslapseuden pohjalta. Lutherin ristin teologia on avain, jonka kautta kristittyä ja teologiaa kutsutaan avoimuuteen erilaisuutta kohtaan ja solidaarisuuteen kärsiviä lähimmäisiä kohtaan. Chungin teologiassa Lutherin vanhurskauttamisen käsite saa myös maanpäällisen oikeudenmukaisuuden merkityksiä. Teologian tulee pyrkiä kriittiseen itsereflektioon suhteessa menneisyyteen ja nykypäivään ja etsiä rekonsiliaatiota suhteessa kolonalismin ja modernismin kielteisiin seurausvaikutuksiin. Diakonian ja mission kontekstiksi tulee Chungin teologiassa globalisaatio ja monikulttuurisuus. Diakonian ja mission uudelleenmäärittelyssään Chung ehdottaa myös uskontojen välistä dialogia yhdeksi niiden osa-alueeksi. Chung nojautuu Barthin epäsäännöllisen dogmatiikkaan ja Bonhoefferin solidaarisuuskristologiaan teologiaan etsiessään uskontoteologian mallia, jossa on avoimuutta köyhyyden todellisuuden ja uskonnollisen erilaisuuden ymmärtämiselle. Uskontoteologisella kartalla Chung voidaan luokitella kristologiseksi universalistiksi.

Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten Luterilaisen maailmanliiton (LML) käsitys pappeudesta voidaan ymmärtää LML:n vuosien 1983, 1992, 2002 ja 2007 julkilausumien perusteella. Tutkimuksessa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen muutokseen, jota LML:n papinvirkaa koskevissa käsityksissä on vuosien 1983 ja 2007 välillä tapahtunut. Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus, että julkilausumissa painopiste on siirtynyt vuosien 1983 ja 2007 välillä yleisen pappeuden korostamisesta kohti vihityn pappeuden ja erityisesti kaitsentaviran korostamista. Tutkimuksen metodina oli systemaattinen analyysi. Myös historiallisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota. Tämän tutkimuksen lähteinä käytettiin LML:n kirkollista virkaa käsitteleviä julkilausumia: The Lutheran Understanding of Ministry (1983), The Lutheran Understanding of Episcopal Office (1983), Women in the Ministries of the Church (1983), MINISTRY -Women -Bishops (1992), The Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2002) ja Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2007). Tutkimuksen taustaluvussa (2.) esitellään kirkollisen virkakäsityksen kehittymistä Saksan, Pohjoismaiden sekä Pohjois-Amerikan luterilaisissa kirkoissa reformaation ajalta vuoteen 1983 saakka. Taustaluvun jälkeen alkaa tutkimuksen pääluvut (3, 4, 5), joissa tutkitaan julkilausumia aikajärjestyksessä (luku 3: 1983, luku 4: 1992, luku 5: 2002 ja 2007). Viimeiseksi esitellään tutkimustulokset sekä tutkimuksessa käytetyt lähteet ja kirjallisuus (luvut 6 ja 7). Tämä tutkimus paljasti, että LML:n käsitys pappeudesta muuttui vuosien 1983–2007 välillä näkemyksestä, jonka mukaan yleinen pappeus on vihityn pappeuden ensisijainen muoto, näkemykseksi, jonka mukaan yleinen ja vihitty pappeus ovat erillisiä pappeuden muotoja. Tutkimus paljasti myös, että kaitsentaviran arvostus kasvoi vuosien 1983 ja 2007 välillä. Tämä kasvu ei kuitenkaan ollut tasaisen lineaarista nousua, vaan huippuarvostuksen vuosista (1992 ja 2002) oli vuonna 2007 laskeuduttu hieman maltillisemmalle tasolle. Samalla kuitenkin vihityn pappeuden arvostus kasvoi. Tutkimus paljasti myös, että LML on suhtautunut jo vuodesta 1983 lähtien sekä naisten vihittyyn pappeuteen että kaitsentavirassa toimiviin naisiin hyvin positiivisesti. Naisten vihityn pappeuden perustelut olivat kuitenkin muuttuneet 25 vuoden aikana. Käytännön hyötyjä tai muita kirkon käytäntöihin liittyviä perusteluja ei tuotu enää vuoden 1983 jälkeen ilmestyneissä lähteissä esille. Vuoden 1983 julkilausumassa ja vuoden 1992 raportissa naisten vihkimistä perusteltiin yleisen pappeuden kautta. Tätäkään ei esiintynyt enää 2000-luvun julkilausumissa, joissa keskityttiin ainoastaan raamatullisiin perusteluihin. Tutkimus paljasti myös, että kaikissa lähteenä käytetyissä LML:n julkilausumissa apostolinen seuraanto nähtiin BEM-asiakirjan mukaisesti laajassa mielessä. Konsekraation seuraantoa ei nähty missään vaiheessa kirkon apostolisen seuraannon kannalta ehdottoman välttämättömänä. Konsekraation seuraannon arvostus oli matalimmalla vuonna 1983, korkeimmalla vuosina 1992 ja 2002 sekä maltillisemmalla tasolla vuonna 2007. Vihityn pappeuden seuraannon merkitystä korostettiin erityisesti vuoden 2007 julkilausumassa. Tutkimus paljasti myös, että luterilaisten kirkkojen hallinnolliset rakenteet olivat tässä tutkimuksessa käytettyjen lähteiden ajalla (1983–2007) LML:n näkemyksen mukaan asteittain yhdenmukaistuneet luterilaisissa kirkoissa. Vuonna 1983 luterilaisissa kirkoissa vallitsi lähes lukematon määrä erilaisia hallinnollisia malleja. Vuoden 1992 julkilausuman mukaan piispa-nimike oli yleistynyt, samoin synodaalisten rakenteiden ja henkilöityneen kaitsentaviran yhdistelmästä koostuva kirkkohallinnon malli. Vuoden 2002 julkilausuman mukaan tällainen hallinnollinen järjestelmä oli jo lähes kaikissa LML:n jäsenkirkoissa ja vuoden 2007 Julkilausuman mukaan kaitsentaviran ja synodaalisten rakenteiden yhdistelmä oli ainoa luterilaisissa kirkoissa käytetty kirkkohallinnon malli. Tämä kehitys koettiin LML:ssa positiivisena.

Sola fide -periaate on korostunut Lutherin teologiassa näihin päiviin asti. Uskon merkityksen korostaminen johtuu osittain ehkä siitä, että Luther itse halusi tehdä pesäeron vallitsevaan roomalais-katolisessa kirkossa vallitsevaan skolastiseen oppiin, jonka mukaan ihminen voisi omilla teoillaan vaikuttaa omaan pelastumiseensa. Uskon ja sola fide -periaatteen merkitystä väheksymättä voidaan kuitenkin sanoa, että myös teot ovat osa Lutherin käsitystä pelastuksesta. Tutkielmassani selvitän uskon ja tekojen suhdetta Lutherin pelastuskäsityksessä ja lähestyn aihetta kysymällä otsikon mukaisesti millainen ihminen pelastuu. Käytän päälähteinäni kahta Kirkkopostillan kolmannesta osasta löytyvää saarnaa, joiden evankeliumitekstit lopun ajoista. Sivulähteinä käytän muuta Lutherin omaa tuotantoa. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Lähtökohtana Lutherin pelastuskäsitykselle voi pitää sitä, että ”kristitty” pelastuu. Lutherin käsitys kristitystä on kuitenkin monitahoinen. Hän jakaa ihmiset kristittyihin ja ei-kristittyihin, joista ei-kristittyjen kohtalo on tuomio jo maanpäällisessä elämässä. Ei-kristittyjä ovat esimerkiksi pakanat, muiden uskontojen edustajat sekä evankeliumin vastustajat. Kristityt Luther jakaa kahteen osaan: oikeisiin ja vääriin kristittyihin. Väärät kristityt, eli ulkokultailijat Luther jakaa edelleen kahteen osaan: laiskoihin ja ylpeilijöihin. Molemmat halveksuvat omalla tavallaan Kristuksen sovitustyötä ja armoa, eivätkä kykene nöyrtymään Jumalan edessä. Lutheria voikin tulkita siten, että usko on Kristukseen hallintaan antautumista. Kuitenkin sekä oikeat että väärät kristityt ovat taivaan valtakunnassa. Taivaan valtakunta on hengellinen, evankeliumin toteutumiseen ja Jumalan rakkauteen perustuva, valtakunta maan päällä. Lutherin valtakuntaoppi tulee erottaa hänen regimentti- ja kirkko-opistaan, sillä vaikka taivaan valtakunta onkin kristittyjen yhteisö, se on myös täysin riippumaton mistään ajallisista määreistä. Taivaan valtakuntaa voidaan pitää kristityn määreenä sen sulkiessa synnin täysin ulkopuolelleen. Luther käsittelee ihmisen ja Jumalan suhdetta niin monivivahteisesti, että pelkästään uskon analysoiminen ei antaisi oikeutta lähdeteksteille. Sanan ja sakramenttien synnyttämän uskon myötä ihminen pystyy vastaanottamaan Jumalan rakkauden Pyhän Hengen vuodattamana. Ihminen tulee uskon myötä osalliseksi Kristus-uniosta. Pelastustapahtuma on ihmisen ja Jumalan välinen, mutta samalla se sitoo ihmisen muihin kristittyihin, kun hän toteuttaa Jumalan rakkautta laupeuden tekoina. Laupeuden tekoja ei Lutherin mukaan voi pelastuksesta puhuttaessa irrottaa uskosta. Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kertomuksen mukaisissa teoissa on kyse taivaan valtakunnassa tapahtuvassa ”iloisesta vaihtokaupasta”, koska kristityt, jotka ovat osallisia Kristuksesta, tekevät laupeuden töitä toisiaan kohtaan ja toistavat saman vaihtokaupan, mikä tapahtui Kristuksen ristintyössä. Lutherin saarnoista nousevat Jumalalle mieluisten tekojen esimerkkejä ovat Kristus-esimerkki, laupeuden teot sekä anteeksiantaminen. Kristus-esimerkki on näistä ensisijaisin – se korostaa erityisesti Kristuksen inhimillistä hyvyyttä. Laupeuden teoilla Luther viittaa viidenteen käskyyn, mutta muistuttaa kuitenkin, ettei todellisten laupeuden tekojen lähde ole laki, vaan Pyhän Hengen vuodattama Jumalan rakkaus. Anteeksiannon Luther esittelee enemmänkin vaatimuksena kuin esimerkkinä: koska Jumala on antanut ihmiselle kaikki synnit anteeksi, tulee myös ihmisen antaa anteeksi lähimmäisilleen.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on vastata kysymykseen: Miten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kuuden virallisen lähetysjärjestön tekemissä sopimuksissa omien ulkomaisten yhteistyökirkkojensa kanssa ilmenee käsitys kokonaisvaltaisesta kolmiyhteisen Jumalan lähetyksestä (Missio Dei)? Tämän lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sopimusten esiin nostamia luterilaisen kirkkoperheen yhteneviä lähetysteologisia näkökulmia. Tutkimuksessa mukana olevat lähetysjärjestöt ovat Suomen Lähetysseura (SLS), Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY), Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland (SLEF), Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL), Lähetysyhdistys Kylväjä ja Medialähetysjärjestö Sanansaattajat (Sansa). Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä ovat edellä mainittujen lähetysjärjestöjen tekemät 42 yhteistyösopimusta yhteensä 30 eri kirkon kanssa. Taustaluvussa syvennytään ensin luterilaisen lähetysteologian perusajatukseen, lähetykseen Jumalan lähetyksenä (Missio Dei). Tässä yhteydessä esittely seuraa Luterilaisen maailmanliiton asiakirjaa Yhdessä Jumalan lähetyksessä, jonka voi nähdä tarjoavan hyvän johdannon Missio Dei -malliin. Tämän jälkeen esitellään Luterilaisen maailmanliiton ja Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisimmät lähetysteologiset asiakirjat Lähetys kontekstissa ja Yhdessä kohti elämää sekä Suomen ev.-lut. kirkon lähetysstrategia Yhteinen todistus ja Suomen ev.-lut. kirkon järjestämän lähetyskumppanuusneuvotteluiden asiakirja Your Kingdom Come. Nämä asiakirjat tarjoavat reflektiopinnan tarkastella sopimuksista nousevia lähetysteologisesti merkittäviä ilmauksia. Tutkimuksessa käydään läpi tutkimuksessa olevat sopimukset järjestöittäin, nostetaan esille teologisia ilmaisuja ja analysoidaan, miten kokonaisvaltainen lähetys Jumalan lähetyksenä ilmenee kyseisen järjestön sopimuksissa. Tutkimuksessa selviää, että Jumalan lähetykseen (Missio Dei) viitataan esimerkiksi ilmauksilla kolmiyhteisen Jumalan lähetys / trinitaarinen lähetyskäsitys, lähetyksen kokonaisvaltaisuus/holistisuus, tasavertainen lähetyskumppanuus, Jumalan rakkaus lähetyksen lähtökohtana, evankeliumin julistaminen, lähetyskäskyn toteuttaminen, marginaaleista nouseva missio ja Jumalan valtakunnan ilmestyminen lähetystyön päätepisteenä. Myös tunnustuspohjan merkitys tulee esille sopimusteksteissä. Tutkimuksessa huomataan, että ilmauksissa on suuriakin eroavaisuuksia lähetysjärjestöjen välillä. Lisäksi tutkimuksessa havaitaan, että sopimuksista löytyy eroavaisuuksia myös lähetysjärjestön sisällä. Tutkimuksessa tehdään havaintoja siitä, että ainakin joillain lähetysjärjestöillä on suunta järjestön sisällä kohti yhtenäisempiä sopimustekstejä.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää ja analysoida, miten Kevin Vanhoozerin teoksessa The Drama of Doctrine esittämä kanonis-kielellinen hermeneutiikka eroaa George Lindbeckin teoksessa The Nature of Doctrine esittämästä kulttuuris-kielellisestä hermeneutiikasta. Kyseiset teokset toimivat tutkielmani päälähteinä. Käytän tutkielmassa kolmea tarkentavaa tutkimuskysymystä: Mitkä ovat perusteet Vanhoozerin ja Lindbeckin väliselle vertailulle? Miten Raamattu on syntynyt ja millainen sen luonne on? Miten Raamatun, tradition ja yhteisön välinen suhde tulisi kristinuskossa ymmärtää? Tutkielman tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Kanonis-kielellistä hermeneutiikkaa ei ole ennen tätä työtä tutkittu suomeksi. Myös kansainvälistä sisällöllisesti katta-vaa tutkimusta kanonis-kielellisestä hermeneutiikasta on erittäin niukasti. Tutkimuksen vähyyden vuoksi selvitän tässä työssä aiheeseen liittyvää problematiikkaa varsin laajalti. Samasta syystä suhteutan kanonis-kielellistä hermeneutiikkaa kulttuuris-kielelliseen hermeneutiikkaan. Näin voin havainnoida keskustelun pidempiaikaista ohjautumista. Analyysissa olen kuitenkin keskittynyt tutkimustehtävän ja -kysymyksien ohjaamaan suuntaan. Johdannon ja loppukatsauksen lisäksi tutkimus jakaantuu taustalukuun (luku 2), kolmeen päälukuun (luvut 3, 4 ja 5) sekä loppukatsaukseen. Tutkielman lähtökohtana on Vanhoozerin väite, jonka mukaan teoriat ovat sukua toisilleen. Tutkielmassa käy kuitenkin ilmi, että monista yhteisistä lähtökohdista huolimatta kanonis-kielellinen ja kulttuuris-kielellinen hermeneutiikka eroavat toisistaan monessa suhteessa. Lindbeckin ja Vanhoozerin käsitykset opista ovat merkittävästi erilaisia. Tutkielmassa osoitan, ettei Lindbeck hyväksy inspiraatioteorioita, vaan ajattelee niiden heikentävän Raamatun auktoriteettia. Vanhoozer on inspiraatio-opin tarpeellisuudesta täysin vastakkaista mieltä. Tämän osoittamiseen Vanhoozer käyttää puheaktiteoriaa. Raamattu on hänen mukaansa Jumalan mahtava puheakti ja sellaisena korvaamaton ainesosa hänen pelastussuunnitelmaansa. Inspiraatio ei siis merkitse vain sitä, että sanat (lokuutiot) ovat Jumalan, vaan myös sitä, että sana-aktit (illokuutiot) ovat pohjimmiltaan Jumalan. Tämän havaitsin edelleen vaikuttavan heidän totuuskäsityksiinsä. Vanhoozerin mukaan Raamattu on kaikessa puheessaan tosi ja erehtymätön. Lindbeckille Raamattu taas on uskonyhteisön ilmaus uskostaan, eikä se siten ole kaikessa esityksessään tosi. Tutkielmassa osoitan myös, että vaikka Lindbeck yrittää paikantaa Raamatun tekstin merkityksen Raamattuun itseensä, niin tosiasiassa hän paikantaa sen yhteisöön, joka tekstiä tulkitsee. Vanhoozerin mukaan merkitys taas tulee sijoittaa tekstiin tai oikeammin tekstissä ilmenevään kirjoittajan intentioon. Vanhoozer korostaa sitä, että kirjoittajan intentio aukeaa meille julkisten puheaktien kautta. Vanhoozerin mukaan jumalallisen auktoriteetin paikantaminen tiettyihin kirjoihin, Raamatun kaanoniin, ei ratkaise tulkinnan ongelmaa. Vaikka Raamatun merkitys on kaanonissa ja vaikka Jeesus toimii hermeneutiikassa avaimena Raamatun ymmärtämiseen, on Vanhoozerin mukaan kuitenkin ymmärrettävä myös ne kirjallisuuden lajit eli genret, jotka Raamatussa on, jotta ymmärtää Raamatun sanoman oikein. Vanhoozerin mukaan raamatuntulkinnan Lähtökohta on se, että ensin teologinen auktoriteetti on paikannettava Raamattuun ja sen jälkeen on tulkittava, mitä Jumala haluaa Raamatun kautta sanoa. Raamatuntulkinnassa on Vanhoozerin mukaan keskeistä ymmärtää, etteivät Raamatun historialliset totuusväittämät tule koskaan oikein ymmärretyiksi ellei niitä kirjallisuuden lajeja, joilla ne on esitetty, ymmärretä. Vanhoozer väittää, että tämä pätee kaikkeen Raamatun asiasisältöön, ei vain sen historialliseen sisältöön. Osoitan tutkielmassa, ettei raamatuntulkitsijalle riitä Vanhoozerin mukaan yksittäisten sanojen merkityksen tunteminen, vaan hänen täytyy tunnistaa, mitä kyseessä olevassa tekstissä tapahtuu kirjallisella kokonaistasolla. Tästä johtuen kirjallisuuden lajeista eli genreistä muodostuu Vanhoozerille avain Raamatun sanoman ymmärtämiseen. Tässäkin yhteydessä osoitan puheaktiteorian läpitunkevan vaikutuksen Vanhoozerin hermeneutiikassa.