Browsing by discipline "Ethnology"

Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat arkeaan kahdella puolella Suomenlahtea jakavat virolaiset. Tämä uusi siirtotyöläistyyppi, pendelöijä, on yleistynyt Suomessa Viron liityttyä Euroopan unioniin. Virolaisten maahanmuuttoa on tutkittu Suomessa aiemminkin, mutta tässä tutkimuksessa keskitytään vähäiselle huomiolle jääneeseen ryhmään, joka käy Suomessa vain töissä samalla kun perhe ja koti ovat edelleen Virossa. Tutkimuskysymykseni koskevat näiden henkilöiden ylirajaisen työn ja arjen kokemista. Pyrin selvittämään, miten nämä pendelöijät arkeaan jakavat, millainen suomalainen työelämä heidän mielestään on ja miten he ovat päätyneet Suomeen töihin. Tärkeä on myös kodin käsite: missä kodin koetaan olevan ja miten koti-Viroon pidetään yhteyttä? Koska useimmat näistä henkilöistä matkustavat säännöllisesti kotiin ja takaisin töihin, selvitän myös, millaisia ovat heidän siirtymisensä maiden välillä. Tutkimusaineisto perustuu viiteen tekemääni osittain strukturoituun haastatteluun. Haastattelut toteutin viroksi päästäkseni lähemmäksi haastateltavia sekä luodakseni heille luontevamman tilanteen kertoa arjestaan. Aiheen ja kielen valintaan vaikutti myös oma virolainen taustani. Aineistona käytän myös tekemääni havainnointia Tallinnan-laivoilla ja satamissa sekä haastattelujen ohella kirjoittamaani kenttätyöpäiväkirjaa. Käytän aineistoa tutkimuksessa kaksikielisesti. Olen tarkastellut aihetta aineistolähtöisesti, ja teoria pohjautuu käyttämiini tutkimuskysymyksiin. Haastattelemieni henkilöiden tärkeimpänä Suomeen töihin tulon motiivina on taloudellinen hyöty, joka johtuu Viron ja Suomen välisestä elintasoerosta. Suomessa palkat ovat moninkertaisia Viroon nähden, ja usein perheen talous on riippuvainen Suomessa työssäkäyvän tuloista. Lisäsyinä lähtöön ovat henkilökohtainen mielenkiinto sekä usein tuttujen kautta tarjoutunut työmahdollisuus. Lähtöä helpottaa myös maiden maantieteellinen läheisyys, jolloin kotiin on mahdollista palata säännöllisin väliajoin. Kielitaito ei ole esteenä, koska usein suomea on osattu jo ennen töihin lähtöä. Haastateltavien arki Suomessa ei ole yhtä kokonaisvaltaista kuin täällä vakituisesti asuvien, koska moni kokee vahvasti kodin olevan vain Virossa. Vapaa-aikaa on Suomessa yleensä vähän, ja se vietetään pitämällä yhteyttä kotiin tai seuraamalla virolaista mediaa internetin välityksellä. Myös kulutustottumukset ovat Suomessa olon aikana karsittu minimiin, ja varsinkin asumismenoissa säästetään asumalla jaetuissa asunnoissa. Kotona Virossa aikaa vietetään perheen ja ystävien kanssa, osallistutaan kotiaskareisiin ja käydään kulttuuritapahtumissa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Viron ja Suomen välillä on tosiaan mahdollista elää arkea kahdessa valtiossa samanaikaisesti. Moni on käynyt Suomessa töissä jo vuosia, eikä ilmiötä näin ollen voida sanoa väliaikaiseksi. Haastateltavat eivät itsekään osaa sanoa, milloin he aikovat palata takaisin Viroon töihin. Useimmat aikovat työskennellä Suomessa niin kauan kuin työtä on tarjolla ja palkkaerot maiden välillä pysyvät merkittävinä.

Tutkielmani pääaineisto on Helsingissä sijainneen Kulttuurien museon perusnäyttelyn pohjalta tehty verkkonäyttely Kaukaa haettua ja sitä täydentävänä aineistona on samanniminen näyttelyjulkaisu. Kulttuurien museon kokoelmat koostuvat Kansallismuseon suomalais-ugrilaisista ja yleisetnografisista kokoelmista. Pohjaan tulkintani museologiseen kirjallisuuteen ja tarkastelen aineistoani diskurssianalyysin avulla. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmalleni on representaatioteoria. Representaatiot ovat merkityksiä välittävää toimintaa kuten puhuttua ja kirjoitettua kieltä ja kuvia. Diskurssianalyysin kohteena on kulttuurisen todellisuuden tuottaminen erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Tutkielmani tavoite on selvittää, miten Kaukaa haettua esittää Kulttuurien museon kokoelmia. Tarkastelen, millainen on aineistossani esineiden ja kuvien muodossa läsnäolevan vieraan ja esineiden kerääjien suhde sekä miten ja millaisena vieras esitetään. Pohdin aineistoni museologisten objektien suhdetta suomalaiseen kulttuuriperintöön. Pro gradu -tutkielmani laajempi tavoite on haastaa lukija tarkastelemaan suomalaisia museoita uudesta globaalista näkökulmasta. Kaukaa haettua -verkkonäyttelyn yksi keskeisistä elementeistä on kerääminen. Näyttelyssä esineistöä esitetään keräämisen näkökulmasta ja kerääjät esitetään aktiivisina toimijoina. Näyttelytekniset keinot siirtävät taka-alalle ihmisryhmät, joilta esineet on kerätty. Kaukaa haettua vetää symbolisen rajan maailmanmatkaajien ja natiivien välille; molemmilla on paikkansa, eivätkä niiden kategoriat valu toistensa päälle. Kun vieras esitetään suomalaisuuden kautta, tulee siitä kuitenkin osa suomalaisuuden tarinaa. Näin vieraan läsnäolo museonäyttelyssä toimii kansallista yhteenkuuluvuutta tiivistävänä voimana ja se riisutaan symbolisen paikaltaan siirtymän aiheuttamasta järkytyksestä.

Jatkosodan aikana kerättiin Suomen valtaamalta alueelta Itä-Karjalasta tuhansittain museoesineitä Suomen museoihin. Kansallismuseon kokoelmiin kerättiin esineitä lähinnä suomenheimoisilta mutta myös isovenäläisiltä. Tämän tutkimuksen kohteena on lähes 400:n esineen kokoelma, joka toimitettiin Kansallismuseoon vuosina 1941 1944 ja merkittiin kansallisuudeltaan venäläiseksi. Näistä venäläisistä esineistä suurimman osan keräsi alikersanttina palvellut Väinö Tuomaala. Tutkimukseni tarkastelee Väinö Tuomaalan kokoelmaa ja etsii syitä siihen, miksi kokoelma on sellainen kuin se on, miksi se ja koko venäläisten esineiden kokoelma syntyi ja mitkä seikat vaikuttivat Tuomaalan esinevalintoihin. Tutkimuksen teoria rakentuu museologisen kirjallisuuden varaan. Tutkimuksessa tarkastellaan Väinö Tuomaalan kokoelman keräyskonteksteja. Keräyskonteksteihin kuuluvat kokoelman kerääjä, keräysajankohta ja -paikka sekä yhteenkuuluvat esineet, eli muut venäläiset esineet. Kerääjän tarkastelussa huomioidaan hänen henkilöhistoriansa ja etsitään mahdollisia keruuseen vaikuttaneita tekijöitä. Keräysajankohdan tarkastelussa huomio kiinnittyy keruuympäristöön, eli vallitseviin olosuhteisiin ja aatteelliseen ilmapiiriin, joiden vaikutuksen alaisena keruu suoritettiin. Primääriaineisto koostuu Kansallismuseon alaisen Kulttuurien museon yleisetnografisten esineiden kokoelmaan kuuluvista 198:sta Väinö Tuomaalan keräämästä esineestä verifikaatteineen, jotka ovat osa 393 esinettä käsittävästä venäläisestä kokoelmasta. Aineisto sisältää myös eri arkistojen materiaalia. Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä, entisestä sota-arkistota, löytyneitä sotapäiväkirjoja ja Tuomaalan kantakorttia on tutkimuksessa käytetty jatkosodan tapahtumien esittämiseen. Museoviraston hallinto-osaston arkiston kirjeet ja pöytäkirjat ovat antaneet tietoa kulttuurikeruun organisoinnista. Väinö Tuomaalan arkistokokoelma Seinäjoella sisältää Tuomaalan keräämää perinneaineistoa, hänen puheitaan, lehtikirjoituksiaan ja kirjeenvaihtoaan. Myös Evijärven kunnantalon kotiseutuarkistosta löytyneet kirjeet ovat valottaneet Tuomaalan jatkosodan aikaista keruutoimintaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistot ovat tarjonneet materiaalia jatkosodan aikaisesta kulttuurikeruusta. Koko venäläisten esineiden kokoelma syntyi sattumalta ja organisoimattoman toiminnan tuloksena, jossa aktiivisia toimijoita olivat yksittäiset kerääjät. Intohimoisesta suhtautumisesta kansatieteellistä keruuta kohtaan johtuen, Tuomaala olisi todenäköisesti kerännyt museoesineitä missä päin Itä-Karjalaa tahansa. Väinö Tuomaalan Itä-Karjalassa keräämä esinekokoelma oli luonnollinen jatke hänen kotiseudullaan aloittamalleen keräystoiminnalle. Tuomaalan jatkosodan aikana keräämä kokoelma on kerääjän mieltymysten mukainen yritys kerätä vanhaa itäkarjalaista, kansallista talonpoikaiskulttuuria. Tuomaala pyrki keräämään klassista kansatieteellistä aineistoa monipuolisesti kansankulttuurin eri elämänalueilta. Tuomaalan esinekeruussa näkyi vahvasti talonpoikaiskulttuurin ihannointi ja halu pelastaa osa siitä tuleville sukupolville. Yrityksen onnistumiseen vaikuttivat sodanajan olosuhteet sekä aatteellinen ilmapiiri. Esineiden saatavuudella oli merkittävä osa kokoelman muodostumiseen, samoin Tuomaalan käsityksillä heimokansoista, Suur-Suomesta ja venäläisistä. Keruuvalintoihin ja keruun jatkumiseen vaikuttivat myös Kansallismuseon henkilökunta ja työstä saatu tunnustus.

Tutkielmani kohteena on arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus Suomen itärajalla sijaitsevissa kylissä sotavuosina 1939–1945 ja niiden jälkeisinä vuosina. Tuon esille miten poikkeuksellinen arki ja tavallinen arki määrittyvät kertojien kokemuksissa sotien aikana ja sodan päättymisen jälkeisinä vuosina, ja mikä on rajan läheisyyden vaikutus kokemukseen. Tulkitsen itärajalla asuneiden kokemuksia muistitietotutkimuksen kautta käyttäen lähiluvun metodia. Ensisijaisena lähteenä käytän haastattelu-, muistelu- ja keruuaineistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Joensuun perinnearkistosta (JPA). Tutkielmassa käytetyt haastattelu- ja muistelutallenteet on tehty vuosien 2008 ja 2015 välillä. Tallenteita on kuusi kappaletta, yhteensä 12 tuntia äänitteitä ja tutkielmassa käytettyjä litteroituja sivuja on 130. SKS:n Rajaseudun elämää -keruu on tehty vuonna 2010 ja aineistosta käytän 11 vastaajan aineistoja, ja sivuja on yhteensä 65. Muina lähteinä on käytetty ajanjakson historiaan liittyviä artikkeleita sekä teoksia yhteensä 68. Käytän 21 eri teoria- ja metoditeosta tai -artikkelia. Arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus muodostuu kertojien muistoissa aistimuistojen, fyysisyyden, kollektiivisen muistin kautta silloin, kun kertoja elää kokemushetkellä varhaislapsuuttaan. Hieman vanhempana koettu kokemus muodostuu konkreettisten tehtävien ja työnteon kautta. Tämän ikäkauden kokemuksesta kertomisen ominaispiirteisiin kuuluu kerrontahetkessä tapahtuva tapahtumahetken arviointi. Kertojien nykyhetken lapsuuskäsitys tuottaa lisäksi tapahtumahetken selittämistä ja taustoittamista. Aikuisena koettua arvioidaan sekä tapahtuma- että kerrontahetkellä. Kokemukset konkretisoituvat työnteon kautta ja kerronnassa välittyy yhteisöön kuulumisen tunne. Arki koetaan itärajalla poikkeuksellisena silloin, kun kotoa joudutaan lähtemään evakkoon, ja evakosta paluun jälkeen rajan fyysisen muuttumisen ja siirtymisen kautta. Tavallisesta arjesta poikkeavat työtehtävät ja sotien jälkeen rajan myötä lähemmäs siirtynyt Neuvostoliitto, muodostavat poikkeuksellista arkea. Sota-arjesta tulee kriisiajan arkea, joka koetaan ajan kuluessa tavallisena arkena. Sodan jälkeen rajavyöhykkeellä arki koetaan tavallisena, kun liikkumis- ja oleskelulupiin ja niiden tarkistuksiin totutaan. Sodan vaikutus jatkuu vielä vuosikymmeniä itärajalla Neuvostoliiton pitäessä rajan pinnassa sotaharjoituksia. Neuvostoliiton käymä hermosota aiheuttaa pelkoa rajaseudun asukkaissa. Sodan vaikutus ulottuu myös sotaa henkilökohtaisesti kokemattomiin kollektiivisen muistin, muistelun ja muistamisen kautta.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kokemuksia hammasproteesien käytöstä ja siihen liittyvistä tunteista muistitietoaineiston kautta. Primaariaineistona tutkielmassani toimii Maitohampaat, nai-mahampaat, tekohampaat — Hammashoidon perinne -kilpakeruu, jonka ovat toteuttaneet Suomen Hammaslääkäriliitto ry. ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto. Keruu on järjestet-ty marraskuun 2001 ja toukokuun 2002 välillä. Kilpakeruuaineistosta valikoitui 15 vastausta, joita tar-kastelen tutkielmassani. Vastaajat ovat syntyneet 1910—1940-luvuilla. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisia kokemuksia kertojilla on hammasproteesien käytöstä ja hampaiden hoidosta ennen niiden menetystä? Miten hampaiden hoitoa ja proteesien käyttöä aineistossa muistellaan? Millaiseen histo-rialliseen kontekstiin kokemukset voidaan sijoittaa? Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassani toimii ymmärtävä muistitietotutkimus ja Marja-Liisa Honkasalon käsite arkiteoria. Arkiteoriat ovat ihmisten omasta toiminnasta ja kokemuksista johdettu-ja sairauksien ja lääketieteen tulkintoja. Näitä tulkintoja ihmiset tekevät arjessaan. Lisäksi olen käyttä-nyt tutkimusta tukevaa kirjallisuutta. Tutkimusaineiston analyysissa olen käyttänyt lähiluvun menetel-mää. Tärkeitä käsitteitä tutkielmassani ovat muistelu, uutuuksien vastustus ja sosiaalinen kärsimys. Ensimmäisessä analyysiluvussa kerron hammashuollon historiasta Suomessa ja hampaiden hoidon tottumuksista muistitietoaineiston kertomusten kautta. Toisessa analyysiluvussa käsittelen särkevien hampaiden hoitoa ja hammaslääkärissä käymisen kokemuksia. Kolmannessa analyysiluvussa analysoin kertomuksia hampaiden menettämisestä ja hammasproteeseista. Käsittelen arkiteorioiden avulla proteeseihin liittyviä muistoja ja tunteita. Neljännessä analyysiluvussa lähestyn ham-masproteesien käyttäjien kokemuksia kauneuteen ja vanhuuteen liitettyjen käsitysten kautta. Proteesien käyttäjät analysoivat itse syitä huonolle hammasterveydelleen kertomuksissaan. Arkiteo-rioita käytetään omien hampaiden terveyden selittämiseksi, ja oman toiminnan järkeistämiseksi. Ker-tomuksista kävi ilmi, että vielä enemmän kuin proteeseja, pelättiin täyttä hampaattomuutta ja sen mukanaan tuomaa ulkonäköä. Hampaattomuus ja hammasproteesien käyttö koettiin yksityisasiaksi ja haluttiin siten pitää piilossa muilta. Kertojien kokoamat arkiteoriat hampaiden menetyksestä yhdistelevät saatavilla ollutta lääketieteellis-tä tietoa ja kokemusperäistä tietoa. Arkiteorioiden sisältöön on eniten vaikuttanut jokaisen kohdalla oma eletty elämä ja lähipiirin kokemukset.

Tutkimuskysymyksenäni on selvittää, millaisia sodasta johtuvia sosiaalisia olosuhteita suomalainen metsätyönjohtaja joutui sodanjälkeisissä talvisavotoissa vuosina 1946-1949 kohtaamaan, ja miten ne näkyivät hänen käytännön työssään. Lisäksi pyrin selvittämään, millaiseksi sodan kokeneelle sukupolvelle muodostuu kuva hyvästä metsätyöjohtajasta käyttämässäni aineistossa. Keskeisenä aineistona ja tietolähteenä käytän metsäteknikko-opiskelijoiden talvityöharjoitteluraportteja vuosilta 1946-1949. Metsäteknikko-opiskelijoita edustavat tässä tutkielmassa Kotkan silloisen Sahateollisuuskoulun teknikko-osaston metsäpuolen opiskelijat, ja talvisavottojen edustus koostuu niistä aikakauden puunhankintatyömaista, joissa kyseiset opiskelijat ovat suorittaneet opiskeluihinsa kuuluvia talviharjoitteluja. Työharjoitteluraportteja mainituilta vuosilta on kertynyt yhteensä 137 kappaletta. Ominaista tutkimani ajanjakson savotoille on, että niiden käyttämät työskentelytavat ovat pitkälti sotaa edeltäneeltä ajalta, koska sotaa käyvässä maassa metsätyömaiden kehitys on ainakin huomattavasti hidastunut, jos ei peräti joiltain osiltaan pysähtynytkin. Sota on vaikuttanut rauhan tultuakin metsätyömaihin etenkin suurena puun kysyntänä, ja tästä johtuvana työvoimapulana, huomattavana materiaali- ja elintarvikepulana, sodasta lainautuvana retoriikkana sekä työtovereista välittämisen ja huolehtimisen henkenä. Metsätyönjohtajuutta leimaa selkeästi havaittava käsitys oman työn merkityksestä yhteiskunnan kehitykselle, ja tästä tietoisuudesta kumpuava vahva motivaatio, jota on kutsuttu myös metsämieshengeksi. Kuitenkin on nähtävissä jo uuden aikakauden, rationaalisemman ja koneellisemman metsänhoidon saapuminen. Vaatimus työnteon tehostamiseen juonsi valtavasta puuntarpeesta. Muutos työmenetelmissä ja työmiesten työtehon vaatimuksissa kulkee käsi kädessä työmaan kehittyvien sosiaalisten olosuhteiden kanssa. Sodanjälkeiset vuodet edustavat muutostilaa, jota leimaavat monet sodasta aiheutuneet ongelmat. Oman työn merkitys kansakunnan hyvinvoinnille oli 1940-luvun loppupuolen metsätyönjohtajalle selkeä asia. Päämääränä oli nostaa Suomi taloudellisesta ja sosiaalisesta ahdingosta hyvinvointivaltioksi. Hänen arvomaailmansa oli muotoutunut lapsuus- ja nuoruusiän kokemuksista agraarivaltaisessa yhteiskunnassa sekä raskaan sotakokemuksen aikana. Arvomaailma pohjautui korkean moraalin, isänmaallisuuden ja asevelihengen perustalle. Rauhan ajan alun fyysistä työympäristöä leimasivat puute, työvoimapula, huonot, mutta aktiivisen toiminnan kautta paranevat asumisolosuhteet sekä työtapojen traditionaalisuus. Näiden ongelmien keskellä metsätyönjohtaja suoritti työtehtäväänsä pyrkien toteuttamaan hyvän työnjohtajan ominaisuuksia, tasapuolisuutta, välittämistä, rauhallisuutta, miehekkyyttä, suoruutta, tarkkuutta ja tehokkuutta. Hänen toimintansa perusta oli tasapainoilua välineellis-rationaalisen ja arvorationaalisen toiminnan välillä.

Tutkielman kohteena on Lohjalla sijaitsevassa tanssi- ja tapahtumakeskus Tanhuhovissa, 1970-luvun lopulta 2000-luvun puoliväliin asti, toiminut ikärajaton nuorisodisko. Tutkielmassa tarkastelen Tanhuhovin discoa muisteltuna paikkana kysyen, minkälaisia käsityksiä ja merkityksiä siihen muistelussa liitettiin ja minkälaisia diskoillat muistelujen mukaan olivat. Diskoiltoja tarkastelen erityisesti illan kulkuun liittyvien tilallisten sosiaalisten suhteiden, toimintojen sekä käytäntöjen kautta niin muistelun henkilökohtaisella kuin yhteisölliselläkin tasolla. Lisäksi kiinnitän huomiota siihen, miten nuoruus muistetun ajankohtana merkityksellistää muisteltua ja minkälaisia käsityksiä nuoruudesta muistelu heijastelee. Tutkielman aineisto muodostuu 24 kyselyvastauksesta, jotka koostin teemamuotoisena internetlomakekyselynä vuoden 2015 talvella ja syksyllä. Vastaajista 15 on naisia ja loput seitsemän miehiä, ja heidän syntymävuotensa vaihtelevat vuosien 1964 ja 1987 välillä. Vastaukset kattavat ajanjakson 1970-luvun lopusta 2000-luvun puoliväliin. Suurin osa vastaajista vietti Tanhuhovin discossa aikaa 3–5 vuoden mittaisella ajanjaksolla 14–17-vuotiaina. Tutkielman teoreettinen näkökulma paikantuu hermeneuttiseen tutkimustraditioon sitoutuvaan ymmärtävään muistitietotutkimukseen, ja tulkitsen aineistoa kirjoittamalla kerrottuna muisteluna. Muistelun lisäksi tutkielman keskeisiä käsitteitä ovat muisto, paikka, väljät ja tiukat tilat sekä nuoruus. Aineiston analyysimetodina käytän kontekstuaalista lähilukua. Tanhuhovin disco, muistin paikkana, johdatti vastaajat muistelemaan nuoruusvuosiensa juhlintaa. Diskoiltoihin ja -vuosiin liittynyt muistelu oli monitasoista, ja siihen kietoutui niin henkilökohtaisia ja yksityisiä kuin yleisiä ja kollektiivisiakin aineksia. Diskoillat olivat kokonaisuuksia, jotka sisälsivät useita tilallisia ja toiminnallisia elementtejä. Tanhuhovin disco käsitettiin nuorten keskinäisen vapaa-ajan ja vuorovaikutuksen, uusien kokemusten, sukupuolisten suhteiden mahdollisuuksien sekä hauskanpidon ja juhlimisen paikaksi. Nämä ulottuvuudet konkretisoituivat muisteluissa monin eri tavoin, ja usein illan elementit saivat myös tilallisesti eriytyneen muodon. Muistelijoiden keskuudessa vallitsi melko yhdenmukainen käsitys diskoiltojen elementeistä ja tilojen luonteesta, mutta muistelijat muodostivat erilaisia suhteita näihin paikkoihin ja niiden tilallisuuksiin. Disko tarjosi tarttumapintaa monenlaisille kokemuksille ja paikkasuhteille. Diskoympäristö miellettiin myös tärkeäksi paikaksi nuoruuden kokeilujen ja aikuiskulttuurin muotojen harjoittelujen kannalta, ja sen katsottiin olevan näiden kokeilujen suhteen riittävän vapaa, mutta samalla turvallinen ympäristö. Muistelijat piirsivät nuorista kuvaa omaa tilaa tarvitsevina ja itsenäisinä toimijoina, mutta toisaalta myös huolenpitoa kaipaavina. Diskokokemusten mieltäminen harjoitteluiksi ja kokeiluiksi, korosti muutosta menneisyyden nuoruuden ja nykyisen aikuisuuden välillä kytkien ne samalla kuitenkin yhteen. Tanhuhovin disco symbolisoi muistelijoille juhlivaa nuoruutta, ja diskovuodet merkitsivät monelle tärkeää elämänvaihetta, joka tarjosi välineitä ja kokemuksia kasvulle ja minäksi tulemiselle.

Pro gradu -tutkielmassa kuvailen sosiaalista toimintaa Oulu Osakeyhtiössä sekä tarkastelen motiiveja sille ja siitä kirjoittamiselle henkilöstölehdessä vuosina 1944–1949. Tutkimuskysymyksinä ovat, mistä sosiaalisen toiminnan muodoista on kerrottu yhtiön julkaisemassa Hakkeita-lehdessä sekä miksi niistä on kerrottu. Lähdeaineistoina ovat yhtiön julkaisema Hakkeita-henkilöstölehti, erään lapsuudessaan yhtiön asunnossa asuneen henkilön muistelmateos, yhtiön arkistoaineisto sekä Suomen Kansan Demokraattisen Liiton julkaisema Kansan Tahto -lehti. Lähteenä ja tutkimuskirjallisuutena työssä toimii myös yhtiön sosiaalipäällikön muistelmateos. Tietoa ajanjakson sosiaalisesta toiminnasta antaa Keijo Keravuoren toimittama opaskirja Teollisuuden sosiaalinen toiminta. Lähdeaineisto on lähiluettu, mikä tarkoittaa aineiston tarkkaa lukemista useampaan kertaan. Laadullisen tutkimuksen sisällönanalyysin avulla aineistosta on nostettu esille erilaisia teemoja. Eri lukutekniikoita apuna käyttäen on analysoitu erilaisia motiiveja sosiaalisten toimintojen järjestämiselle ja niistä kirjoittamiselle. Sosiaalista toimintaa oli henkilöstön taloudellisen aseman parantamiseksi, henkilöstön terveyden ja ruumiinkunnon ylläpitämiseksi sekä henkilöstön henkisen virkistyksen ja kasvatuksen hyväksi. Filosofi Michel Foucault’n kuvailema biovalta tähtää työntekijöiden hyvinvoinnin lisääntymiseen, jotta he olisivat tuottavampia työssään. Anna Kuokkanen ja Hannele Seeck ovat kirjoittaneet työhyvinvointiin, työviihtyvyyteen ja työpaikan ihmissuhteisiin panostaneista ihmissuhdekoulukunnan edustajista Suomessa. Myös ihmissuhdekoulukunnalla oli työn tulosten paranemisen sekä hallinnan tavoitteet toiminnalleen. Yksi sosiaalisen toiminnan muoto oli liikunta. Sen ajateltiin yhdistävän Ouluyhtiöläisiä katsomatta hierarkiarajoihin. Sosiologi Pierre Bourdieun mukaan liikunnan avulla saatiin valloitettua, mobilisoitua ja kehitettyä ihmisiä. Liikunta oli myös nuorison hallintakeino. Myös Inkeri Ahvenisto paljastaa väitöskirjassaan Tehdas yhdistää ja erottaa Verlassa 1880-luvulta 1960-luvulle, että sosiaalisilla toiminnoilla, niistä kirjoittamisella sekä yhteishengellä oli Verlassa omat merkityksensä. Benedict Andersonin mukaan kirjoittamisen ja painettujen julkaisujen avulla on saatu ihmisille aikaan käsitys kuvitellusta yhteisöstä nimeltään kansakunta, koska niiden avulla ihmiset tulivat tietoisiksi toisistaan. Ihmisten yhdistämiselle oli taas vallankäytölliset tarpeensa. Kirjoittamista voi siis pitää ihmisten hallintaan tähtäävänä vallankäytön muotona. Sosiaalisten toimintojen ja niistä kirjoittaen näkyväksi tekemisen avulla Oulu Osakeyhtiössä pyrittiin siis luomaan tuottavaa hyvinvointia ja yhteishenkeä sekä luottamusta työnantajaa kohtaan. Samalla tähdättiin työvoiman pysyvyyteen ja uuden työvoiman houkuttelemiseen. Yhteishengen luomisen merkitys korostui tuona aikana, koska rauhanehtosopimus mahdollisti vasemmiston ja sitä kautta työväestön vallan lisääntymisen Suomessa. Yrityksillä oli yhteiskunnallinen vastuu sotakorvausten toimittamisessa ja jälleenrakennuksessa, joita mahdolliset konfliktit olisivat voineet haitata. Edellä mainittujen seikkojen vuoksi työnantajat ryhtyivät luomaan yhteishenkeä yrityksissään. Lisäksi sosiaalisten toimintojen voi katsoa olleen eräs hoitokeino sotatraumoille. Yhtiöläisiä yhdistäväksi päämääräksi yhtiö antoi ajatuksen, että työnteon avulla myös työntekijöiden omia oloja voitiin kohentaa. Rakoilua yhteishengessä kuitenkin tapahtui inflaatiosta johtuneen työväestön maksukyvyn heikkenemisen vuoksi, mistä seurasi palkkaneuvotteluja ja lakkoja. Pula-aika ja säännöstelytalous asettivat rajoitteensa sosiaalisille toiminnoille, mutta kiitollisiakin yhtiön antamasta avusta oltiin. Ristiriidoista huolimatta myös yhteishenkeä syntyi.

UPEA -taidefestivaali on valtakunnallinen julkisen tilan taidetapahtuma. Vuonna 2017 taidetapahtuma keskittyi tuottamaan 21 pysyvää seinämaalausta 13:een suomalaiskaupunkiin. Helsinkiin Kontulankaari 11:een toteutettiin kolme teosta. Kiinnostuin aiheesta nähtyäni näitä hyvinkin taidokkaasti tehtyjä teoksia ja mietin, miten paljon suuret seinämaalaukset muuttavat kaupunkiympäristöä ja miten ennen niin tavallisesta katunäkymästä tulee uudella tavalla kiinnostava. Tutkimuksessani pohdinkin, minkälaisia vaikutuksia Kontulankaari 11:n seinämaalauksilla on sen asukkaiden arkeen ja voidaanko niillä muuttaa urbaanin lähiöympäristön esteettistä kokemusta positiivisempaan suuntaan. Tutkimukseni on monitieteellistä kaupunkitutkimusta, jossa tutkimusaineisto on koottu etnografisin menetelmin: haastattelemalla, havainnoimalla ja avoimella kyselylomakkeella. Olen haastatellut UPEA-taidefestivaalin taiteellista johtajaa sekä Helsingin kaupungin kulttuurituottajaa. Vapaamuotoisen kyselyn suuntasin Kontulankaari 11:n 288 asunnossa asuviin asukkaisiin. Kyselyssä kartoitin asukkaiden kokemuksia heidän visuaalisesti muuttuneesta kotiympäristöstään: Miten ympäristön muuttuminen on vaikuttanut heidän arkeensa ja heidän asuinpaikan kokemukseensa. Kyselyyn vastasi noin 10% asukkaista. Tutkimukseni teoreettinen näkökulma on fenomenologiassa. Tutkimuksessani hyödynnän ympäristöestetiikan ja ympäristöpsykologian tarjoamia teorioita, joiden kautta esteettisen kokemuksen syntyä, tulkintaa ja arvottamista voidaan analysoida. Tutkimukseni keskiössä on kaupunkilainen ja hänen arjen ympäristökokemuksensa. Näitä kokemuksia analysoin suhteessa tutkittavan ilmiön taustoihin, tavoitteisiin, toteutukseen, tulkintaan ja vaikutuksiin. Kontulankaaren seinämaalausprojektin tarkoituksena oli parantaa alueen imagoa ja lisätä positiivista julkisuutta. Näissä tavoitteissa projekti onnistui hyvin. Asukkaat kokevat, että Kontulankaari 11 on seinämaalausten myötä muuttunut erityisen kiinnostavaksi ja muusta ympäristöstään erottuvaksi paikaksi. Se on saanut paljon positiivista julkisuutta mediassa, ja ihmiset tulevat katsomaan maalauksia myös paikan päälle. Suurin osa vastaajista pitää maalaushanketta onnistuneena ja tarpeellisena. Heidän kokemuksensa on, että maalaukset tuovat aivan erityistä tunnelmaa talojen pihoihin, ja maalausten myötä ympäristö on muuttunut värikkäämmäksi sekä arkea piristävämmäksi.