Browsing by discipline "Finnish and Nordic History"

Tässä pro gradu -tutkimuksessa tutkin kätilötyön rakentumista Suomessa vuosina 1879 - 1920 Hämeenlinnan lääkäripiirin näkökulmasta. Analysoin vuoden 1879 kätilöohjesäännön tuomien muutosten sekä valtion organisaatioiden, lääkäreiden ja kunnallistason määräysten merkitystä kätilötoiminnalle ja kätilöille. Tutkimuksen ajallinen rajaus, 1879 - 1920, juontuu Keisarillisen Majesteetin vuonna 1879 antamasta kätilöohjesäännöstä, joka oli toimintaa ohjaavana lainsäädäntönä voimassa vuoteen 1920. Tutkin tässä työssä kätilötyötä kahdessa tasossa, mikrohistoriallisesti ja yleisellä tasolla. Tutkimusmenetelmänä sovellan kvalitatiivista ja kvantitatiivista menetelmää. Tutkimuksen teoreettisena kehyksenä toimii soveltavin osin Michel Foucault'n teoria biovallasta. Kätilöiden puutteeseen maalaiskunnissa oli pyritty vaikuttamaan vuoden 1859 kätilöohjesäännöllä. Käytännön muutoksia ei tapahtunut ja vuonna 1879 hyväksyttiin uusi kätilöohjesääntö. Uusi ohjesääntö oli valtion hallinnon ja lääkäreiden yhteistoiminnan tulos. Sen sanoma oli ohjaavaa, mutta ei pakottavaa. Lakiuudistuksella pyrittiin vaikuttamaan kuntiin ja kuntien kautta kansalaisten toimintaan. Haluttiin muokata ihmisten käyttäytymistapoja normalisoimalla kätilöhoitoinen synnytys. Kätilöohjesäännön voimaantulo ja vuodet 1879 - 1920 voidaan nähdä käännekohtana kätilötyössä. Tutkimusperiodin aikana kätilötyö alkoi saada itsenäisen ammattikunnan piirteitä selvemmin. Rahan rooli oli monessa suhteessa merkittävä, sillä elatuksen lisäksi raha vaikutti kätilön asemaan ja arvostukseen. Kunnan päättäjät olivat merkittävässä valtaapitävässä asemassa, koska heillä oli päätösvalta kätilön palkkaamisessa ja työn ehdoissa. Kunnissa, joissa kätilöä arvostettiin, maksettiin paremmin ja kuntalaiset tukeutuivat koulutettuun apuun enemmän. Tutkimusaikana kätilöiden olosuhteet kunnissa olivat haasteelliset eikä laki rajoittanut synnytyksen avustajaa, joten kätilöhoitoisissa synnytyksissä tapahtunut kasvu oli kätilöiden melko pyytettömän työn tulosta. Haluttiin muutakin kun käyttää valtaa.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tässä Pro gradu -työssä tarkastellaan toisen maailmansodan aikana vuosien 1939–1946 henkirikollisuustilanteen muutosta. Päälähteinä toimivat Helsingin Sanomat ja Suomen tilastolliset vuosikirjat. Henkirikollisuus kasvaa toisen maailmansodan jälkeen Suomessa, kun rintamalla palvelleet sotilaat palaavat siviiliin. Helsingin Sanomat kuvaa henkirikollisuuden kasvua aikaisten silmin. Tutkielmassa käytän Suomen tilastollisia vuosikirjoja nimensä mukaisesti kuvaamaan kyseistä ajan jakoa tallennetun tiedon avulla. Tutkimuskysymyksinä toimivat: Miten henkirikollisuus tilanteen muutos näkyy Helsingin Sanomien ja Tilastollisten vuosikirjojen kautta? Minkälainen muutos on havaittavissa? Miksi henkirikollisuus kasvaa sodan päätyttyä? Henkirikoksia tarkasteltaessa ei päihteiden käyttöä voida sivuttaa keskustelussa. Tutkielmassa tehdään katsaus suomalaiseen päihdekulttuurin ja sen muutoksen toisen maailmansodan aikana. Tutkielmassa pyritään vastaamaan päihdekulttuurin osalta: Miten päihdekulttuuri muuttuu? Näkyykö huumeiden käyttö osana henkirikoksia. Tutkielmassa käytetään apuna laajasti löytyvää tutkimuskirjallisuutta alkuperäislähteistöä. Henkirikollisuus vähentyy toisen maailmansodan alkaessa, mutta kasvaa jatkosodan asemasotavaiheen aikana 1941–1943, kun sotilailla vapaat alkavat ja vapaa-aikaa on enemmän käytettävissä kuin konfliktin alussa. Sodan pitkittyminen näkyy runsastuvalla alkoholin käytöllä ja rikollisuuden kasvuna. Väkivalta- ja henkirikokset kasvavat rintamalla ja jatkosodan päättyessä vuonna 1944 henkirikokset näkyvät tilastoissa. Uutena yhteiskuntaa leikkaavana ilmiönä huumeet, kuten esimerkiksi amfetamiini, heroiini ja morfiini tulevat osaksi suomalaista päihdekulttuuria. Haavoittuneille annetaan kipulääkkeeksi morfiinia ja heroiinia, minkä takia sotilaat jäävät koukkuun näille huumausaineille ja käyttö siirtyy siviiliin sodan päättymisen myötä. Suomessa syntyy sodan jälkeen ensimmäistä kertaa maan historiassa niin sanottu huume-epidemia. Lähteiden perusteella piirtyy kuva, että alkoholi on suomalaisessa henkirikoksessa tärkeässä osassa. Tyypillinen suomalainen henkirikos on sellainen, jossa vahvan humalatilan seurauksena syntyy tappelu ja joku saa surmansa. Huumeista osana henkirikosta ei löydy tässä vaiheessa näyttöjä lähdeaineiston perusteella. 1940-luvun Suomessa on käytössä niin sanottu tanssikielto, jolla pyritään ehkäisemään ihmisten kokoontumista, mutta ennen kaikkea sillä pyritään vaikuttamaan alkoholin kulutukseen ja siveelliseen käytökseen. Lähdeaineistojen kautta tulee ilmi, että laittomissa niin kutsutuissa nurkkatansseissa tapahtuu henkirikoksia runsaan alkoholin käytön seurauksena. Sodan jälkeen sotilaat kärsivät traumaattisista kokemuksista, joka näyttäytyy rikollisuuden kautta. Väkivaltainen käytös siirtyy sotilaiden mukana siviiliin. Henkirikollisuuden kasvu kertoo raaistuneesta yhteiskunnasta ja siitä, miten lopulta ihmiset alkavat ajatella enemmän itsekeskeisemmin kuin aiempina vuosia. Henkirikollisuuden kasvu kertoo sitä, miten valtion kontrolliin ja kuriin ollaan lopulta kyllästyneitä. Rikollisuus on toisaalta kapinaa tätä vastaan.

Tämä tutkimus on paikallishistoriallinen tutkimus Askolan Juornaankylässä toimitettavien iso- ja uusjakojen eri vaiheista vuosilta 1765-1936. Tutkimuksen tarkoitus on tuoda esiin, miten isojako ja sitä seurannut uusjako kokonaisuudessaan toimitettiin Juornaankylässä, yleisesti Askolassa ja Suomessa. Isojaosta aiemmin tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että monilla paikkakunnilla jakotoimitukset olivat lopulta pitkiä prosesseja erityisesti silloin, jos ne aloitettiin 1700-luvulla. Usein vasta uusjako toi näihin aikaisiin jakotoimituksiin lopullisen ratkaisun 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Tutkimuksen lähtökohtana oli aiemmin isojaosta tehdyt tutkimukset. Näiden tutkimusten kautta selventyi muun kirjallisuuden ohjaamana yleiskuva iso- ja uusjaoista Suomessa. Paikallishistorioiden ja maanjakokarttojen sekä asiakirjojen kautta tutkimus perehtyi varsinaisiin maanjakoihin Askolan alueella ja erityisesti tutkimusalueella Juornaankylässä, jossa tutkimuksen pohjatietona on maanmittari Hans Fattenbergin kartoitus vuodelta 1750. Tutkimuksen ensimmäinen pääluku käsittelee iso- ja uusjaon alkujuuria (enclosure), uudistuksen alkuvaiheita Ruotsissa, Jacob Faggotin toimia sen hyväksi ja maanjakouudistuksen etenemistä Suomessa. Seuraavat pääluvut käsittelevät iso- ja uusjakoa varsinaisella tutkimusalueella, joka sijaitsee Askolan Juornaankylässä. Iso- ja uusjako oli ajallisesti pitkä maanjakouudistus Askolan ja erityisesti Juornaankylän alueella. Sen aikana tarvittiin myös useita oikeudellisia päätöksiä. Juornaankylän maanjako ei noudattanut mitään erityistä kaavaa ennen isojakoa, joten se asetti myös omat haasteet jaon selkeän lopputuloksen kannalta. Lopulta myös Juornaankylän iso- ja uusjakoprosessi toteutti isojaon alkuperäisen tavoitteen maiden jakautumisesta harvoihin lohkoihin maanomistajien kesken ja vainiopakosta irrottautumisen. Kukin tila sai jatkaa maanviljelyä ja metsien hoitoa parhaaksi katsomallaan tavalla sekä hyödyntää vapaasti uutta viljelytekniikkaa omilla isoilla peltopalstoilla.

Tutkimus käsittelee Suomessa vuonna 1950 säädetyn sterilisoimislain roolia osana ennalta ehkäisevää sosiaalipolitiikkaa. Tutkimuksessa selvitetään lain taustaan ja säätämiseen liittyviä vaiheita. Työssäni esitellään sterilointilain säätämiseen liittyvän eugeenisen ajattelun historiaa. Tutkimuksessani kerrotaan myös miten eugeeninen ajattelu näkyi Suomen lainsäädännössä ennen vuoden 1950 steriloimislain säätämistä. Työni käsittelee myös sitä, miten vuoden 1950 lakia käytännössä sovellettiin pakkosteriloinnin osalta. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä on selvittää, minkälaisiin ihmisiin pakkosteriloinnit kohdistuivat ja mihin syihin pakkosteriloinnit perustuivat. Työni tarkoitus on lisäksi selvittää, toteutettiinko pakkosteriloinneilla ennalta ehkäisevää sosiaalipolitiikkaa, jonka tarkoituksena oli vähentää yhteiskunnan tukitoimia tarvitsevien ihmisten joukkoa. Työssäni sterilointiesityksiä lähestytään sekä tilastollisin keinoin että henkilökuvauksien muodossa. Pääaineistona tutkimuksessa ovat tieteellisen neuvoston vuonna 1956 aikana käsittelemät sterilointiesitykset ja neuvoston vuoden 1956 pöytäkirjat. Lain säätämisen osalta lähteenä on käytetty vuosien 1948-1949 valtiopäiväasiakirjoja ja lakiesitystä käsitelleiden valiokuntien pöytäkirjoja vuosien 1948-1949 osalta. Tutkimuksessani käsittelen myös aikakausilehtien artikkeleita, jotka olivat tutkimusaiheeni kannalta merkittäviä. Tutkimus jakautuu johdannon jälkeen neljään osaan. Ensimmäinen osa taustoittaa niitä vaiheita, jotka johtivat siihen, että vuoden 1950 sterilisoimislakia ryhdyttiin säätämään. Toisessa osassa pureudutaan itse lain säätämisprosessiin sekä siihen minkälaista keskustelua lainvalmistelun ja voimaan astumisen ympärillä käytiin. Kolmannessa osassa käsitellään vuoden 1956 sterilisaatioesitykset pureutumalla etenkin siihen, minkälaisista ihmisistä sterilointiesityksiä tehtiin, mitkä tahot esityksiä tekivät ja minkälainen prosessi johti steriloinnin hyväksymiseen. Neljännessä luvussa esitellään kymmenen sterilisaatioesityksen kohdetta, joiden yksityiskohtaisemmalla tarkastelulla piirtyy kuva siitä, minkälaisia tapauksia esityksen kohteeksi joutui. Tutkimus osoitti, että steriloinnit kohdistuivat pääasiassa naisiin. Sosiaalisesti esitysten kohteet edustivat yhteiskunnan alempia luokkia. Sterilointimääräyksen he saivat pääosin vajaamielisyyden tai mielisairauden perusteella sekä sen vuoksi, etteivät he kyenneet pitämään huolta jälkeläisistään tai heidän sairautensa katsottiin periytyväksi. Esitys oli kyseisten syiden lisäksi monesta kohteesta tehty sen vuoksi, että heidän sukupuolista käyttäytymistään ei pidetty sopivana. Monet esityksien kohteet olivat jollakin tapaa joutuneet tukeutumaan yhteiskunnan suojaverkostoon. Tutkimukseni mukaan vuoden 1950 sterilisoimislaki oli osa ennalta ehkäisevää sosiaalipolitiikkaa, jonka harjoittaminen nähtiin yhteiskunnan oikeudeksi ja velvollisuudeksi. Yhteiskunnan edun katsottiin ohittavan yksilön edun ja tämän vuoksi yhteiskunnalla oli oikeus toteuttaa omaa etuaan yksilön eduista huolimatta. Sosiaaliturvan laajentuminen sodan jälkeisessä Suomessa aiheutti lisääntyviä kustannuksia, kun sosiaalihuollon piiriin tuli entistä enemmän ihmisiä. Kalliiden kustannusten välttämiseksi nähtiin tärkeäksi rajoittaa sosiaaliturvaan oikeutettujen piiriä. Rajoittamispyrkimyksissä tukeuduttiin ajan hengen mukaisesti eugeeniseen ajatteluun. Vuoden 1950 sterilisoimislaissa yhdistyivät eugeenisen ajattelun ja sosiaaliturvan rajoittamisen päämäärät. Sterilisoimislaki oli yksi keino pyrkiä rajoittamaan ja kohdentamaan sosiaaliturvaa tarkemmin ja toteuttaa sekä ideologisia että taloudellisia tavoitteita.

Tutkielmani käsittelee Kokoomuksen suhdetta presidentti Urho Kekkoseen ja Neuvostoliiton Kommunistiseen puolueeseen NKP:hen. Tutkielmassa selvitetään, mitä kokoomuslaiset poliitikot tekivät näiden suhteiden kehittämiseksi ja puolueensa hallitusaseman saavuttamiseksi vuosina 1969-1981. Suomi solmi toisen maailmansodan jälkeen yya-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja sitoutui noudattamaan ystävällismielistä politiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan. Presidentti J. K. Paasikiven kaudella (1946-56) aloitettu ystävyyspolitiikka oli kehittynyt varsin pitkälle 1960-luvun loppuun mennessä. Vuonna 1956 presidentiksi valitun Urho Kekkosen johdolla hyvistä neuvostosuhteista muodostui Suomessa huipputason politiikan teon edellytys. Kekkonen vaati ehdotonta kuuliaisuutta Paasikivi-Kekkosen ulkopoliittiselle linjalle, niin puolueilta kuin yksittäisiltä poliitikoiltakin. Tämän linjan noudattaminen merkitsi Neuvostoliiton arvostelusta pidättäytymistä ja sitä kautta luottamusta Kekkosen ja NKP:n piirissä. Suomettumisen kaudeksi kutsuttuna aikana 1960-70-luvuilla Kokoomuksen asema oli erityisen vaikea, sillä tietyt puolueen poliitikot jatkoivat Kekkosen ja NL:n arvostelua. Muut keskeiset puolueet olivat päässeet Kekkosen ja Neuvostoliiton suosioon, mutta Kokoomusta ei näiden taholta hyväksytty hallituspuolueeksi vuoden 1966 jälkeen. Suurista puolueista SDP lunasti ulkopoliittisen luottamuksen Kekkoselta ja NKP:ltä 1966, eikä Kokoomusta enää välttämättä tarvittu enemmistöhallituksiin Keskustapuolueen pariksi. Kokoomuksen nuorempi polvi ymmärsi, että vaalimenestyksestä riippumatta hallitusasemaa ei enää saavuteta ilman Kekkosen ja NKP:n luottamusta. Vanhempi polvi puolestaan vastusti Urho Kekkosta ja hänen johdollaan kehittynyttä poliittista kulttuuria. Kokoomuksessa alkoi vuonna 1969 taistelu suhtautumisesta Kekkosen presidenttiyteen ja toiminta puolueen neuvostosuhteiden parantamiseksi. Tutkielma perustuu Porvarillisen Työn Arkiston lähdemateriaaliin, aiheesta julkaistuun kirjallisuuteen, Urho Kekkosen päiväkirjoihin ja arkistomateriaaliin sekä henkilöhaastatteluihin.

Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa helsinkiläisten vähävaraisten perheiden kokemaa puutetta maailmansodan ja sisällissodan aiheuttamana poikkeusaikana syksyllä 1919. Varattomilla helsinkiläisillä oli mahdollisuus anoa alkusyksystä 1919 vaate- ja ruoka-avustusta avustusanomuksella kaupungissa toimineelta avustusjärjestöltä Suomen lasten hätäapukomitealta. Tämä paikalliskomitea oli kansallisesti organisoidun ja virallisen avustusjärjestön, Suomen Lasten Avustustoimikunnan alainen toimija, jonka jakamista tarvikkeista osa oli yhdysvaltalaisten organisaatioiden järjestämiä. Vastaan tässä pro gradu -tutkielmassa kahteen pääkysymykseen: mitä helsinkiläinen paikalliskomitea, Suomen lasten hätäapukomitea teki ja millaisia sen avustamat perheet olivat. Paikalliskomitean toimintaa tutkiessani selvitän, millä tavoin komitea avusti helsinkiläisiä, millaisia organisaation määrittelemät avustusperiaatteet sekä avunanojia koskevat kontrollikäytännöt olivat. Tutkiessani hätäapukomitean avustamia perheitä selvitän, minkä kokoisia perheet olivat ja millaisia perheet olivat rakenteeltaan. Tutkin lisäksi, millaisissa asuinoloissa perheet elivät ja asuivatko perheet perinteisillä työväestön asuinalueilla. Analysoin myös avustettavien perheiden taloudellisesta tilannetta perehtymällä vanhempien ammatteihin, työllisyystilanteeseen, mahdollisiin työttömyyden taustoihin sekä perheiden vaihtoehtoisiin toimeentulostrategioihin. Selvitän myös, millainen perheiden terveystilanne oli sotien jälkeen. Tutkielman ensisijaisena lähteenä ovat Suomen lasten hätäapukomitealle toimitetut avustusanomukset, joihin pyydettiin tietoa perheiden taloudellisesta ja terveydellisestä tilanteesta. Komitean hyväksymiä anomuksia on lähes 2400, joten aineiston laajuuden ja arkistointijärjestyksen takia olen valinnut aineistosta harkinnanvaraisen näytteen, joka käsittää aikavälillä 8.10–11.10.1919 hyväksytyt avustusanomukset. Valitsemaltani aikaväliltä hakemuksia on yhteensä 437. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille köyhyyttä kokeneiden subjektiivisia tulkintoja vaikeutuneesta arjestaan ja perheiden kohtaamista ongelmista. Tutkimuksessa yhdistyvät tilastoihin pohjautuva kvantitatiivinen menetelmä sekä avustettavien subjektiivisten kokemusten kautta ilmiöön monitahoisemmin paneutuva kvalitatiivinen lähestymistapa. Tutkimus edustaa myös perheiden toimeentulomahdollisuuksia tarkasteltaessa historian ja sosiologian köyhyystutkimusten parissa käytettyä rakenteellista, avustettavien kontrollikäytäntöjä tutkittaessa poliittis-ideologista sekä subjektiivisten kokemusten myötä toiminnallista tutkimusteoriaa. Suomen lasten hätäapukomitea jakoi vaateavustuksia ja ruoka-annoksia vähävaraisille helsinkiläisille syksyllä 1919 ja keväällä 1920. Komitean avustukset oli suunnattu erityisesti vähävaraisille lapsille, raskaana oleville ja pienten lasten äideille. Amerikkalaisten avustusorganisaatioiden määrittelemien periaatteiden mukaisesti avustustyö perustui avustettavien samanvertaisuuteen ja komitea avusti kahtiajakautuneen sosiaalihuollon aikana myös punaisten sekä naimattomien naisten perheitä. Avustusta anoneiden ilmoittamia tietoja valvottiin todistajien sekä avunanojien koteihin kohdistuneiden tarkastuskäyntien avulla. Toteutetut ja suunnitellut avunanojia koskevat kontrollikäytännöt ilmentävät myös aikalaiskäsityksiä kunniallisesta köyhästä ja työhön kykenevän vähävaraisen velvollisuuksista. Suomen lasten hätäapukomitean avustamat perheet olivat tyypillisesti pieniä, yksinhuoltajaäidin sekä lasten muodostamia. Perheet asuivat ahtaissa asuinoloissa työväen kaupunginosissa. Perheillä oli maailmansodan ja sisällissodan vaikutuksesta aikaisempaa hankalampaa selviytyä jokapäiväisestä elämästään. Perheet kuuluivat epävakaan toimeentulon varassa elävään kaupungin köyhälistöön, joiden hädänalaisuus johtui epävakaista työmarkkinoista, elämisen kallistumisesta, puolison poissaolosta sekä terveydellisistä ongelmista. Nämä lapsiperheet elivät puutteenalaisina erilaisista toimeentulostrategioistaan huolimatta.

Helsingin suomalaisen tyttökoulun yhteyteen perustettiin v. 1881 jatko-opisto, jonka tarkoituksena oli antaa korkeampaa yleistä sivistystä ja valmistaa opettajia uusiin suomenkielisiiin tyttökouluihin. Tutkimukseni käsittelee jatko-opistoa 1880-1890-luvuilla käyneiden nuorten naisten elämää modernin murroksen näkökulmasta. Tarkastelen työssäni, miten yksilöitymiskehitys ilmeni aineistoni “jatkolaisten” elämässä ja ajatusmaailmassa ja millaisia aineksia identiteettinsä rakentamiseen he saivat jatko-opiston piiristä. Tutkin heidän suhdettaan kaikkiin tutkimuskysymyksen kannalta merkittäviin tahoihin ja teemoihin: kotiin ja äitiin, jatko-opistoon ja ajan suuriin kysymyksiin naisasiaan, realistiseen kirjallisuuteen ja kansansivistykseen, opettajiin ja läheisiin esikuviin, ystäviin sekä avioitumiseen ja opettajuuteen. Työn käsitteellisenä viitekehyksenä ovat modernia yksilöä kuvaavat määritelmät, joiden ydinajatuksina ovat itsen etsintä, ahdistus sekä haluttomuus mukautua ulkoapäin asetettuihin vaatimuksiin ja raameihin. Modernin ihmisen persoona määräytyy moninaisten ja toisiaan leikkaavien elämänpiirien leikkauskohdassa. Kirjeet ja päiväkirjat ovat itsereflektion olennaisia toteuttamiskanavia. Työni keskeisen lähdeaineiston muodostaa runsas kirjemateriaali, joka on koottu 18 eri kokoelmasta ja koostuu lukuisten jatkolaisten kirjeenvaihdosta vanhempien, ystävien ja opettajien kanssa. Muutamilta jatkolaisilta löytyneillä päiväkirjamerkinnöillä on myös tärkeä rooli. Kirjeiden tulkinnassa pohjaan hermeneuttiseen aikakauden ominaispiirteitä ymmärtävään lukemiseen, jossa etsitään menneisyyden ihmisten tapaa olla olemassa oman aikansa maailmassa. Käytän paljon suoria lainauksia: ne paitsi elävöittävät tekstiä, ovat myös osa metodia, sillä paikoin hyvinkin syvällisine itsereflektioineen, tiettyine sanoineen ja vivahteineen ne kertovat suoraan tutkittavien mielenliikkeistä. Tutkimuksessani on myös narratiivinen lähestymistapa: työ etenee ajallisesti ja kertomuksellisesti, ja sen sisällä on yksittäisten jatkolaisten elämästä nousevia juonellisia osioita. Yksilöitymiskehitys näyttäytyy aineistoni jatkolaisten elämässä ja ajattelussa hyvin eriasteisia muotoja käsittävänä ilmiönä. Esimerkiksi suhteessa kotiin vanhan yhteisöllisen mentaliteetin vaikutus on selvästi nähtävissä, mutta toisaalta myös kokemus erillisyydestä, ja joidenkin kohdalla jopa irtiotto äidin määräysvallasta, vahva yksilön ratkaisu. Suhteessa opettajiin on havaittavissa niin lämmintä yhteenkuuluvuutta kuin sitovaa riippuvuuttakin. Naisopettajat olivat jatkolaisille tärkeitä roolimalleja ja toimivat esimerkkeinä itsenäisen naisen elämästä ja valinnoista. Ystävyyssuhteissa korostuu tarve kannattelevaan yhteyteen ja täydellisen yksimielisyyden vaade, jonka kriisiyttävän vaikutuksen johdosta muutamien tutkittujen oma erillinen persoona vahvistui. Avioitumis- ja naimattomuuskysymyksessä esiin nousee haluttomuus asettua alistuvan vaimon rooliin; tietoisuus omista kyvyistä ja pärjäämisestä kertoo itsenäisen naisen identiteetistä ja sisäistetystä uskosta naisen todelliseen mahdollisuuteen valita. Suhteessa opettajuuteen liittyneisiin luonnetta ja persoonaa koskeviin vaatimuksiin on nähtävissä sekä yrityksiä mukautua ylhäältäpäin annettuun normistoon että kivuttomasti tai kriisin kautta toteutettuja elämänsuunnan muutoksia. Opettajan työssä viihtyneet liittivät ilon omista kyvyistään mieluiten itseä suuremman sivistystehtävän osaksi. - Jatko-opiston hengessä ja käytännöissä korostuneet vapaus ja avaramielisyys sekä itsenäinen työskentely ja vastuunotto olivat hedelmällinen maaperä oman ajattelun kehittymiselle, ja sen piirissä käydyt keskustelut ajan suurista teemoista avarsivat maailmankuvaa ja toimivat identiteetin rakennusaineina. Jatkon suuri merkitys innostavana ja kannustavana yhteisönä korostui sieltä erkauduttaessa. Eriytymistä ei ole ilman yhteyttä, ja jatkolaisten elämässä yksilöityminen ja yhteenkuuluminen kietoutuivatkin monin tavoin yhteen.

Jatkosodan jälkeinen rauhaan paluu alkoi Etelä-Karjalassa vuoden 1944 syksyllä. Välirauhansopimuksen allekirjoittaminen 19. syyskuuta toi helpotuksen tunteen, mutta loi myös uudenlaisia haasteita niin koko yhteiskunnalle kuin yksityisille kansalaisillekin. Tutkielman tavoitteena on kertoa, kuinka rauhaan palattiin, ja kuinka tuo prosessi Lappeenrannan kaupungissa, Lappeen maalaiskunnassa ja Lauritsalan kauppalassa onnistui. Ajallisesti tutkimus on rajattu kattamaan vuodet 1944-1948. Tutkielma pohjautuu muistitiedon ja muistelukerronnan kaltaisten yksilöiden tuottamien kulttuurituotteiden hyödyntämiseen ja mm. kunnallisten asiakirjojen ja seurakuntien arkistomateriaalien analysointiin. Uuden sotahistorian edustajana se pyrkii selittämään, kuinka sota vaikutti yksilön arkeen pidemmällä aikavälillä. Tutkielma kuvailee sitä, kuinka Lappeenrannan alueen luonne muuttui kesän ja syksyn 1944 aikana, ja kuinka yhteiskunnan eri tahot toimivat siirryttäessä sodasta rauhaan. Käsittelyssä ovat myös sotasukupolven eri edustajien lähtökohdat jälleenrakennuksen aikaisessa sopeutumisprosessissa. Rauhaan paluu nosti esiin uudenlaisia ilmiöitä, joista tämä tutkimus esittelee köyhyyttä ja asuntopulaa, lisääntynyttä alkoholinkäyttöä, rikollisuuden kasvua sekä sukupuolimoraalin murrosta. Sotaa seuranneina vuosina Lappeenrannan alue joutui käymään läpi samat haasteet kuin muukin Suomi, tosin painopisteet ongelmien syvyyksissä vaihtelivat. Koska siirtoväen osalta alueelle ei kohdistettu paineita, ja kuntahallinto oli jo ennakoinut demobilisaatiosta mahdollisesti aiheutuvia haasteita, Lappeenrannassa ei kärsitty suurempien asutuskeskusten tavoin massatyöttömyydestä tai vuosia jatkuneesta asuntopulasta. Alueen luonne kauttakulkupaikkana näkyi kuitenkin mm. rikollisuustilastoissa. Vuotta 1948 voidaan pitää käännekohtana, sillä silloin perheiden elintaso kohosi, rikollisuus väheni ja alkoholinkulutus laski. Rauhaan paluun aiheuttama yhteiskunnallinen kriisi hälveni.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Helsingin linnaoikeutta vuosina 1755–1776 ja Hämeenlinnan linnaoikeutta vuosina 1777–1807. Arkistolähteinä käytän Hämeenlinnan linnaoikeuden arkistoa, Uudenmaan lääninhallituksen kanslian arkistoa Hämeenlinnan linnaoikeutta koskevilta osin ja Helsingin linnaoikeuden arkistoa. Arkistolähteet koostuvat linnaoikeuksien pöytäkirjoista ja niiden liitteistä. Linnaoikeuksia on aiemmin tutkittu hyvin vähän ja niistä on esitetty varsin ristiriitaisia näkemyksiä, mistä johtuen työni tarkoituksena onkin omalta osaltaan täydentää 1700-luvun oikeushistoriaa ja linnaoikeuksia koskevaa tutkimusta. Tutkielmani tavoitteena on luoda kokonaiskuva Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksista sekä sijoittaa linnaoikeus tuomioistuimena muiden aikakauden tuomioistuinten joukkoon. Työni tarkoituksena on vastata kysymyksiin siitä, miksi linnaoikeudet perustettiin, miten ne toimivat, mikä niiden tehtävä oli ja millaisia oikeustapauksia ne käsittelivät. Tutkielmassani olen jakanut linnaoikeuksien tarkastelun kahteen osaan, joista ensimmäisessä tutkimuksen kohteena ovat linnaoikeuksien toimintakaudet ja -tavat sekä tuomioistuinten jäsenet. Toisessa osassa tarkastelun kohteena ovat syytetyt ja linnaoikeuksissa käsitellyt oikeustapaukset. Linnaoikeuden sijoittamisen omalle paikalleen pyrin tekemään linnaoikeuksia koskevan yleisen tarkastelun pohjalta. Tutkimukseni perusteella Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksien toiminnassa oli paljon yhteisiä piirteitä. Linnaoikeudet kokoontuivat ainoastaan tarpeen vaatiessa eli silloin, kun niille oli osoitettu oikeustapaus käsiteltäväksi. Linnaoikeudet saivat tapauksia käsiteltäväkseen muiden tuomioistuinten siirtäminä, ilmiantoina sekä kirjeitse annettuina tiedonantoina. Tapausten tutkinnassa ja ratkaisemisessa linnaoikeudet noudattivat legaalista todistusteoriaa, eikä tuomioita jaettu ilman kunnollisia todisteita. Linnaoikeuksien ratkaisuista oli mahdollista valittaa kuninkaalle. Rangaistuskeinoina linnaoikeudet käyttivät pääasiassa ruumiinrangaistuksia, mutta myös jonkin verran sakko-, häpeä- ja vapausrangaistuksia. Linnaoikeuksien jäseninä oli sekä sotilaita että siviilejä. Puheenjohtajan tehtävä kuului maaherralle tai tämän poissa ollessa sotilasarvoltaan korkea-arvoiselle upseerille. Työssäni syytetyt jaettu neljään pääryhmään: palovahteihin, sotaväkeen, vankeihin ja vanginvartijoihin sekä siviileihin. Eniten linnaoikeuksia työllistivät sotaväkeen liittyvät oikeustapaukset, kun taas palovahteja koskeva tapaukset jäivät selkeään vähemmistöön. Yleisimmiksi rikostyypeiksi osoittautuivat väkivalta- ja omaisuusrikokset, sotilaskarkuruus sekä virkavirheet. Suurimmat erot linnaoikeuksien välillä liittyivät niille osoitettuihin tehtäviin ja niiden käsittelemiin oikeustapauksiin. Helsingin linnaoikeuden tehtäväksi oli annettu kaduilla tapahtuneiden väkivaltaisuuksien tutkinta ja ratkaiseminen vuoden 1733 asetuksen mukaisesti, minkä lisäksi sen tehtäviin kuului vuodesta 1761 lähtien myös vankien törkeiden rikosten tuomitseminen. Hämeenlinnan linnaoikeuden tehtävänä oli Helsingistä poiketen sotilaiden vähäisiksi katsottujen rikosten tuomitseminen. Pöytäkirjojen perusteella linnaoikeudet käsittelivät kuitenkin paljon myös sellaisia tapauksia, joita niiden ei oltu ohjeistettu käsittelevän. Tutkielmani perusteella linnaoikeus sijoittuu tuomioistuimena siviilituomioistuimiin kuuluvien alioikeuksien – raastuvan- ja kämnerinoikeuksien sekä pitäjänkäräjien – ja rykmenttien sotaoikeuksien välimaastoon. Linnaoikeuden voi luokitella myös erikoistuomioistuimeksi.

Tutkin luonnontieteiden popularisointia Suomessa 1950- ja 1960-luvuilla. Keskityn tutkimaan muun muassa Helsingin Sanomien (HS) tiedetoimittajana vuosina 1960 1968 työskennelleen filosofian tohtori Reino Tuokon toimintaa luonnontieteitä popularisoivien artikkeleiden ja teosten kirjoittajana ja suomentajana 1950- ja 1960-luvuilla. Selvitän minkälaisia maailmankuvallisia tai ideologisia näkemyksiä hänen toimintansa taustalla oli. Lisäksi tutkin yleisemmin sitä, miten HS popularisoi luonnontieteitä. Tarkastelen erityisesti sellaisia luonnontiede- ja teknologia-aiheita, jotka herättivät erilaisia maailmankuvallisia, eettisiä ja yhteiskunnallisia pohdintoja ja näkemyksiä. Niitä olivat muun muassa ydinenergia, ydinaseet ja ydinfysiikkaan liittyvät teoriat, avaruustutkimus ja -teknologia sekä kosmologiset teoriat, ympäristönsuojelua koskevat huolenaiheet, elämän syntyä koskevat ja maantieteelliset teoriat, genetiikan kehitys ja sen mahdollisuudet, kiihtyvän väestönkasvun uhat sekä talidomidi-lääkeaineen sivuvaikutuksista aiheutunut tragedia. Näihin ilmiöihin liittyi myös kylmän sodan poliittisia kamppailuja. Tieteen popularisoinnin historian tutkimuksessa on otettava huomioon lisäksi niin kutsuttu pseudotiede, sillä siihen liittyvät ilmiöt ovat olleet omalla tavallaan osa tieteen popularisointia. Reino Tuokko oli keskeisiä suomalaisia popularisoijia 1950- ja 1960-luvuilla. Hän omaksui tiedettä popularisoidessaan monenlaisia rooleja. Usein hän toimi ensinnäkin tieteeseen ja teknologiaan perustuvan taloudellisen edistyksen puolestapuhujana. Toisaalta hän halusi kaikissa tilanteissa esiintyä kiihkottomana ja järkiperäisesti ajattelevana tiedemiehenä, joka ei mennyt mukaan esimerkiksi miehitettyjä avaruuslentoja ympäröineeseen mielestään liialliseen innostukseen. Hän pyrki myös varoittelemaan tieteeseen ja teknologiaan liittyvistä uhista. Tiede oli toimintana inhimillistä ja sitä harjoitettiin yhteiskunnallisen todellisuuden puitteissa. Tuokon toiminnan taustalta hahmottuu tieteelliseen maailmankuvaan pohjautuva ideologia. Sen mukaan tieteellisen ajattelutavan pitäisi olla kunkin yksilöllisen maailmankuvan kehittämisen pohjana. Lisäksi tieteellistä tukimusta ja ajattelutapaa edistämällä lisättäisiin henkistä ja taloudellista hyvinvointia. Tieteeseen pohjautuvien tietojen ja käsitysten pitäisi olla myös yhteiskuntapoliittisten ratkaisujen pohjanaepätieteellisten poliittisten tai uskonnollisten dogmien sijaan. Näin ollen tiedettä on mielekästä tutkia historiallisesti myös eräänlaisena levitettävänä ideologiana, joka kamppailee yhteiskunnallisestavaikuttavuudesta samalla areenalla poliittisten ja uskonnollisten ideologioiden ja maailmankuvien kanssa. Tutkielma on eräänlainen johdanto siihen, miten luonnontieteitä popularisoitiin "atomiajan" Suomessa. Tieteiden popularisoinnista Suomessa ei ole tutkimuksessa muodostettu vielä selkeää kokonaiskuvaa, joten tutkielma tasoittaa tietä syventävämmälle jatkotutkimukselle.