Browsing by discipline "Finska språket"

Tutkielmassa tarkastellaan pääkaupunkiseudulle muuttaneiden opiskelijoiden asenteita omaa kotimurrettaan kohtaan. Tutkimuksessa vastaajia tarkastellaan ryhminä heidän kotiseututaustansa perusteella. Lisäksi tarkastellaan, minkälaiset tekijät ovat vaikuttaneet vastaajien puhetavan muuttumiseen tai säilymiseen pääkaupunkiseudulle muuton jälkeen. Tutkimusaineisto on kerätty kyselylomakkeella Helsingin yliopiston suomenkielisiltä osakunnilta (pois lukien Eteläsuomalainen osakunta) syksyn 2018 aikana. Tutkimuksessa käytetään sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia tarkastelumetodeja vastauksia analysoitaessa. Vastaajien murreasenteita tarkastellaan ensin kotiseututaustojen perusteella viitenä eri ryhmänä. Muuton vaikutuksia vastaajien puhetapaan käsitellään sen sijaan kahtena eri ryhmänä: niinä, jotka eivät ole huomanneet muutosta puhetavassaan ja niinä, jotka ovat huomanneet muutoksia puhetavassaan. Tuloksista käy ilmi, että kotiseututaustasta riippumatta vastaajat arvostavat murteita yleisesti ja toivovat oman kotimurteensa säilyvän. Vastaajat uskovat kuitenkin oman murteensa tulevan muuttumaan tulevaisuudessa ja korostavat puhetapansa yleiskielisyyttä ja tilanteista variaatiota. Kotiseututaustojen perusteella on havaittavissa eroavaisuuksia tarkasteluryhmien kesken. Itäsuomalaisilla vastaajilla on havaittavissa ajattelutapa asteikosta, mitä kunnon savolaiseen murteeseen kuuluu, ja kaakkoissuomalaiset eivät ärsyynny eteläsuomalaisesta puhetavasta niin paljon kuin muut ryhmät. Keskisuomalaiset vastaajat tuovat ilmi ajatuksen, että heidän kotiseudullaan ei puhuttaisi murretta ollenkaan, ja länsisuomalaiset kokevat, ettei heidän murrettaan arvosteta. Pohjoissuomalaiset vastaajat taas erittelevät muita tarkemmin puheensa murteellisia piirteitä. Muuton vaikutuksissa puhetapaan korostuvat osin samat ja osin eri tekijät riippuen siitä, oliko vastaaja huomannut puhetavassaan muutoksia vai ei. Vastaajista selkeä enemmistö on huomannut muutoksia puhetavassaan. Osalla oma murre varioi pääkaupungin puhetavan kanssa ja osalla taas oma kotimurre on vahvistunut. Muuton vaikutuksissa korostuvat vastaajien erilaiset tulkinnat: osa kokee tilanteisen vaihtelun tai slangisanojen omaksumisen puhetavan muutoksena ja osa taas puhetavan säilymisenä. Tutkimus antaa näyttöä siitä, että sekä oman puhetavan arvottaminen että muuton vaikutukset puhetapaan ovat yksilökohtaisia ja tulokset riippuvat paljolti vastaajien omasta tulkinnasta. Muutolla on kuitenkin jonkinlaisia vaikutuksia, jotka tapahtuvat osin automaattisesti ja osa on yksilön päätöksestä kiinni. Esimerkiksi murteen säilyminen on yhteydessä siihen, kuinka tärkeänä osana yksilö sen identiteetilleen kokee.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomen luonnonsuojeluliiton internet-sivuillaan julkaisemien tiedotteiden muodostamaa kuvaa liitosta itsestään sekä muista tiedotteissa esiintyvistä toimijoista. Tutkielman tarkoituksena on selvittää millaisia toimijoita teksteissä rakentuu, millaisissa semanttisissa rooleissa ne esiintyvät ja millaiseksi muodostuu toimijoiden välinen dynamiikka. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan toimijoiden asettumista myyttisiin rooleihin. Toimijuuden keskeisyyttä tutkimuskohteena tiedotteissa korostaa niiden modaalisuus. Tämä näkyy toimintavaatimuksien ja -ohjeiden runsautena. Tutkielman aineisto koostuu 38 Suomen luonnonsuojeluliiton vuosina 2013 ja 2014 julkaisemasta verkkotekstistä, joihin lukeutuu pääasiassa tiedotteita, mutta myös muutamia julkilausumia ja kannanottoja. Aineisto sisältää tekstejä neljästä eri aihealueesta: ilmastonmuutos, susi, norppa ja Talvivaara. Teoreettiselta taustaltaan tutkielma pohjautuu sosiaaliseen konstruktionismiin pohjautuvaan tekstintutkimukseen. Välineenä analyysissa käytetään erilaisia roolisemantiikan, ohjailun sekä asennoitumisen analyysimetodeja. Myyttisten roolien analyysissa hyödynnetään A.J. Greimasin kehittelemää aktanttimallia. Tutkielman aineistosta nousee esiin monia erilaisia toimijoita, joista analyysin kohteeksi ovat päätyneet Suomen luonnonsuojeluliitto, viranomaiset, ihmisviitteiset toimijat, valtiot, poliittiset toimijat, Talvivaara sekä luonto. Tiedotteissa nousee muun muassa sellaisia toimijarooleja valottavia kielen keinoja kuten modaalisuus sekä vaihtoehtoisten maailmojen hyödyntäminen. Myyttisiä rooleja analysoitaessa aineistosta nousee kuusi keskeistä kielellistä keinoa: verbit, luonnehtivat adjektiivit, teonnimet, predikatiivilauseet sekä kategorisointi ja nimeäminen. Aineisto paljastaa sen, että monet kielelliset valinnat eivät ole neutraaleja, vaan niihin liittyy useita arvottavia ja luokittelevia merkityksiä. Analyysin tuloksena muodostuu käsitys Suomen luonnonsuojeluliiton teksteille tyypillisistä toimijoista ja niiden ominaisuuksista. Toimijoita erottelevat keskeisimmät piirteet ovat dynaamisuus ja statiivisuus sekä agentiivisuus ja sen puute. Aineiston perusteella Suomen luonnonsuojeluliitto asettuu odotetusti agentiiviseksi hyväksi toimijaksi. Dynaaminen toiminta, joka liittoon tyypillisesti yhdistyy, synnyttää myös potentiaalisen sankarin roolin. Teksteillä konstruoidaan maailmaa, jossa Suomen luonnonsuojeluliitto sekä sen puolella toimivat tahot asemoituvat hyviksi toimijoiksi, kun taas vastapuolen toimijat pahoiksi. Tutkielman tulosten perusteella muiden toimijoiden kohdalla ei juurikaan synny yhtä pahaa tai yhtä hyvää toimijaa tai toimijaryhmää. Kontekstilla on osansa tiedotteissa olevien semanttisten roolien rakentumisessa ja niiden asettumisessa hyvien ja huonojen puolelle. Toimijoiden asettuminen esimerkiksi sankariksi tai roistoksi ei aina ole aivan yksiselitteistä ja tästä syystä teksteistä saattaa nousta esiin yllättäviäkin toimijarooleja. Toimijoiden määrittyminen ja niiden välinen dynamiikka kertoo kuitenkin paljon Suomen luonnonsuojeluliiton subjektiivisesta asennoitumisesta toimijoita kohtaan. Toimijoille asettuvat myyttiset roolit ja niihin liitettävät arvostukset peilaavat ainakin jossain määrin myös Suomen luonnonsuojeluliiton tekstien ulkopuolella niille rakentuvia rooleja. Jako hyviin ja pahoihin toimijoihin ei rakennu tyhjiössä, vaan siihen vaikuttavat niin tekstin ulkoiset kuin sisäisetkin tekijät.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Suomen murteiden sanakirjan taustaksi kerätyn Suomen murteiden sana-arkiston kartuttamisen historiaa; fennistisen murteenkeruun alkuvaiheita. Lähestyn murresanakirjan pitkää hanketta tutkimus- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Kansankielen sanakirja on fennistiikan merkittävimpiä tutkimushankkeita. Suo-men kielen vanhojen pitäjänmurteiden sanasto on ällistyttävän laaja aineisto, jonka keräämiseen ja julkaisemiseen on kulunut toista vuosisataa, ja sanakirjan toimitustyö jatkuu edelleen. Kansanmurteemme sisältävät paitsi kielitieteellisesti mielenkiintoista aineistoa myöskin runsaasti tietoa agraarisen elinkeinorakenteen aikakaudelta. Dialektologia ja kansatiede kulkevat käsikkäin. Murresanakirja on niin ollen merkittävä kansallinen omaisuus, jonka arvo koko suomalaiselle yhteiskunnalle on eittämättä suuri. Murteiden sanakirjan syntysanat on ajoitettavissa vuoteen 1868, vaikka toki fennistiikassa oli leksikografisia pyrintöjä jo ennen sitä (mm. Lönnrotin Suomalais-ruotsalainen sanakirja). Sanakirjahankkeessa on hahmotettavissa kolme vaihetta, joita kutsun ryhdistäytymisiksi. Nämä tapahtuivat noin vuosina 1896, 1916 ja 1925. Valotan työni aluksi hieman kansallisten tieteiden ja 1800-luvun alun aatehistoriallista taustaa (luku 2), jonka jälkeen tutkin murresanakirjahankkeen alkuvaiheita ja ensimmäisten sanastonkeruiden käynnistymistä (luku 3). Käsittelen kutakin hankkeen organisatorista muutosvaihetta ja hallinnollisten puitteiden kehittymistä luvuissa 4-6. Lopuksi pohdin murresanakirjan ja murteenkeruun historiallista merkitystä fennistiikalle ja yhteiskunnalle (luku 7). Tutkimukseni lähteinä on oppihistoriallista kirjallisuutta sekä murteiden keruusta vastanneiden yhteisöjen asiakirjoja. Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa säilytettävät sanakirjahankkeen hallinnolliset asiakirjat 1916-1925. Tuon esiin varhaisempiakin pöytäkirjamainintoja. Hankkeen alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kielitieteellinen Osakunta ja Kotikielen Seura keräsivät ensimmäisiä sanastokokoelmia. Tämän jälkeen ensimmäinen ryhdistäytyminen tapahtui vuodesta 1896 lähtien, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti vastuun hankkeesta, E. N. Setälän tunnettua sanakirjaohjelmaa ja E. A. Ekmanin Suomen kielen keräilysanastoa noudattaen. Keruu oli kuitenkin liian hidasta, joten 1916 perustettiin Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, jotta toimintaan saataisiin enemmän varoja. Ensimmäinen maailmansota ja sisällissota kuitenkin romahduttivat rahan arvon, ja kolmannen kerran hanke jouduttiin organisoimaan uudelleen vuonna 1925, Sanakirjasäätiön muodossa. Vuonna 1976 Sanakirjasäätiö liittyi Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen. Kansanmurteiden keräämisessä korostuu kaikissa keruun vaiheissa kaksi asiaa. Ensinnäkin sanastuksella oli aina kiire. Vanhat murteet olivat katoamassa, ja ne piti saada nopeasti talteen. Tähän kiinnitettiin huomiota jo varhain, ja vielä 1900-luvun loppupuoliskollakin, kun keruuhanke hiljalleen saatiin loppuunviedyksi. Toiseksi sanakirjahanke on aina joutunut elämään kädestä suuhun, toisin sanoen taloudelliset puitteet ovat sanelleet keruumahdollisuudet. Vakaalle taloudelliselle pohjalle hanke pääsi vasta 1930-luvulla Sanakirjasäätiön aikana, jolloin siihen alettiin saada valtion rahoitusta. Murresanakirjahankkeen läpi kulkee punaisena lankana kansallisromanttinen innostus ja isänmaallis-tieteellinen pyrkimys suomen kirjakielen kehittämiseen, joka vielä 1800-luvun puolivälissä oli meneillään. Kansalliset tieteet lujittivat itsenäistymistä ja suoma-laistumista. Aatehistorian kautta sanakirjahanke asettuu laajempaan yhteyteen.

This research deals with direct speech quotations in magazine articles through two questions: As my major research question, I study the functions of speech quotations based on a data consisting of six literary-journalistic magazine articles. My minor research question builds on the fact that there is no absolute relation between the sound waves of the spoken language and the graphemes of the written one. Hence, I study the general thoughts on how utterances should be arranged in the written form based on a large review of literature and textbooks on journalistic writing as well as interviews I have made with magazine writers and editors, and the Council of Mass Media in Finland. To support my main research questions, I also examine the reference system of the Finnish language, define the aspects of the literary-journalistic article and study vernacular cues in written speech quotations. FUNCTIONS OF QUOTATIONS. I demonstrate the results of my analysis with a six-pointed apparatus. It is a continuum which extends from the structural level of text, all the way through the explicit functions, to the implicit functions of the quotation. The explicit functions deal with the question of what is the content, whereas the implicit ones base mainly on the question how the content is presented. 1. The speech quotation is an distinctive element in the structure of the magazine article. Thereby it creates a rhythm for the text, such as episodes, paragraphs and clauses. 2. All stories are told through a plot, and in magazine articles, the speech quotations are one of the narrative elements that propel the plot forward. 3. The speech quotations create and intensify the location written in the story. This location can be a physical one but also a social one, in which case it describes the atmosphere and mood in the physical environment and of the story characters. 4. The quotations enhance the plausibility of the facts and assumptions presented in the article, and moreover, when a text is placed between quotation marks, the reader can be assured that the text has been reproduced in the authentic verbatim way. 5. Speech quotations tell about the speaker's unique way of using language and the first-hand experiences of the person quoted. 6. The sixth function of speech quotations is probably the most essential one: the quotations characterize the quoted speaker. In other words, in addition to the propositional content of the utterance, the way in which it has been said transmits a lot of the speaker's character (e.g. nature, generation, behaviour, education, attitudes etc.). It is important to notice, that these six functions of my speech quotation apparatus do not exlude one another. It means that every speech quotation basically includes all of the functions discussed above. However, in practice one or more of them have a principal role, while the others play a subsidiary role. HOW TO MAKE QUOTATIONS? It is not suprising that the field of journalism (textbooks, literature and interviews) holds heterogeneous and unestablished thoughts on how the spoken language should be arranged in written quotations, which is my minor research question. However, the most frequent and distinctive aspects can be depicted in a couple of words: serve the reader and respect the target person. Very common advice on how to arrange the quotations is − firstly, to delete such vernacular cues (e.g. repetitions and ”expletives”) that are common in spoken communication, but purposeless in the written language. − secondly, to complete the phonetic word forms of the spoken language into a more reader-friendly form (esim. punanen → punainen, 'red'), and − thirdly, to enhance the independence of clauses from the (authentic) context and to toughen reciprocal links between them. According to the knowledge of the journalistic field, utterances recorded in different points in time of an interview or a data-collecting session can be transferred as consecutive quotations or even merged together. However, if there is any temporal-spatial location written in the story, the dialogue of the story characters should also be situated in an authentic context – chronologically in the right place in the continuum of the events. To summarize, the way in which the utterances should be arranged into written speech quotations is always situationally-specific − and it is strongly based on the author's discretion.

Tutkielmassa selvitetään, millaisia direktiivejä eli ohjailevia lausumia eläinlääkäri käyttää potilasvastaanottonsa aikana vaikuttaakseen eläimen tai sen omistajan toimintaan. Lähtökohtana on huomio siitä, että eläinlääkäri pehmentää etenkin eläimenomistajalle suunnattuja ohjeita, neuvoja ja pyyntöjä erilaisin kielellisin keinoin. Kaiken kaikkiaan eläinlääkärin direktiivit vaikuttavat kontekstissaan toimivilta, tilanteeseen sopivilta ja riittävän kohteliailta. Tutkielmassa pohditaan, miksi tiettyjä direktiivejä on tarpeen pehmentää enemmän kuin toisia, ja millaisin keinoin tätä pehmeää, kohteliasta puhetta luodaan. Tutkimusmenetelmänä on keskustelunanalyysi. Aineistona on yhdeksän vuonna 2009 videokuvattua potilaskäyntiä eteläsuomalaiselta eläinlääkäriasemalta. Tallenteissa esiintyy kolme eri eläinlääkäriä, jotka kaikki ovat naisia. Aineistoa on yhteensä noin 100 minuuttia, ja se on litteroitu keskustelunanalyysin konventioiden mukaisesti. Keskusteluasetelma on aiempiin keskustelunanalyyttisiin tutkimuksiin verrattuna poikkeuksellinen, koska tilanteessa on osallistujana ei-kielellinen olento, eläin. Vaikka eläimen ei voida odottaa ymmärtävän kieltä, sillekin esitettäviä direktiivejä usein pehmennetään. Määrällisesti merkittävimmiksi pehmentämisen keinoiksi osoittautuvat passiivi ja modaaliverbit. Passiivilla puhuja välttää mainitsemasta puhuteltavan persoonaa ja tietyssä kontekstissa tekee toiminnasta näennäisesti yhteistä. Modaaliverbeillä toiminnasta tehdään ei-ehdotonta, kun se ilmaistaan esimerkiksi luvallisena tai kannattavana. Modaaliverbeihin yhdistyy usein nollapersoona, jolla myös vältetään persoonan mainitseminen. Lisäksi keskusteluissa esiintyy runsaasti muita pehmentämisen keinoja, esimerkiksi epäsuoria ilmauksia ja varauksia kuten ehkä. Yllättävää on jos-partikkelin avulla muodostettavan ohjailevan lausuman suhteellinen yleisyys eläinlääkärikeskusteluissa. Jos otat tosta kiinni -tyyppinen direktiivi on saanut melko vähän huomiota aiemmissa direktiivitutkimuksissa mutta on tässä keskustelukontekstissa ilmeisen käyttökelpoinen. Tutkimuksessa selviää, että paljas, pehmentämätön imperatiivikäsky esitetään eläimenomistajalle vain poikkeustilanteessa, jossa suoruudelle on erityinen tarve. Eläimelle imperatiivikäskyjä voidaan kuitenkin esittää muulloinkin.

Tutkimukseni käsittelee hän-partikkelin ja elotonviitteisen hän-pronominin käyttöä kahdessa modaalisessa lausetyypissä: interrogatiivilauseissa (mikä hää nyt ol) ja yksikön 1. persoonan kielteisissä väitelauseissa (em minä häntä muista). Lähtökohtana oli kiinnostukseni epämääräisesti viittaavaan hän-sanaan. Tutkin sanan käyttöä Lauseopin arkiston murreaineiston avulla, josta olen valinnut 145 hän-sanan sisältävää lausetta. Aineiston tarkastelun myötä tutkimuksen keskeisiksi teemoiksi ovat muodostuneet hän-sanan sisältävien lauseiden rakenne, hän-sanan referentiaalisuus ja siihen liittyvä partikkelistumisprosessi sekä hän-sanan ja koko hän-lauseen diskurssifunktionaalinen rooli. Tarkastelen hän-lauseen rakennetta lauseen kenttäkuvauksen avulla. Elotonviitteinen hän toimii pääsääntöisesti subjektina intransitiivilauseissa ja objektina transitiivilauseissa. Hän voi esiintyä myös muissa lauseenjäsentehtävissä. Aina ei kuitenkaan ole selvää, viittaako sana johonkin tarkoitteeseen, vaikka se muistuttaisikin verbin täydennystä. Selvästi referentiaalisen pronominin lisäksi hän voi olla heikosti tai epämääräisesti viittaava pronomini tai täysin viittaamaton, hän- tai häntä-partikkeliksi kiteytynyt sana. Huolimatta sanan syntaktisesta roolista hän on interrogatiiveissa lähes aina lauseen teemapaikalla ja en minä -alkuisissa lauseissa heti teemapaikan jälkeen. Hän-sanan teemapaikkaisuus ja heikko viittausvoima ovat keskeisiä huomioita sanan partikkelistumisprosessista. Päällisin puolin hän-sanaa käytetään kuten se-pronominia tai sitä-partikkelia. Hän on kuitenkin keskittynyt lauseisiin, jotka osoittavat puhujan episteemistä suhtautumista puheena olevaa asiaa kohtaan. Työssä esittelen viisi hän-lauseiden funktiokategoriaa, jotka kattavat suurimman osan aineistoni lauseista. Funktiot ovat näennäinen sanahaku, listan avoimuuden osoittaminen, varmuusasteen muutos kesken lauseen, juuri sanotun uudelleen arviointi sekä tietämättömyyden eksplikointi. Yhteistä näille hän-lauseille on se, että niillä ei esitetä uutta informaatiota vaan ne muotoilevat ja arvioivat tarjotun tiedon varmuutta ja sitä, missä määrin tiedon varmuus on olennaista kerrottavan asian kannalta ja missä määrin annettu vastaus on tyhjentävä. Paneudun asiaan useiden esimerkkien avulla ja käytän analyysin apuna keskustelunanalyysiä. Hän-sana esiintyy usein konstruktioissa, joista kirjakieleen ovat kiteytyneet fraasit tiedä häntä ja hällä väliä. Epävarmuutta ja epämääräisyyttä osoittavissa rakenteissa hän-sanalla on sama diskurssifunktionaalinen rooli riippumatta sen syntaktisesta roolista. Tutkimukseni kattaa kuitenkin vain pienen osan hän-sanan käytöstä. Diakroninen, alueellinen sekä muiden hän-sanan sisältävien rakenteiden tutkimus odottaa tekijäänsä. Myös elotonviitteisen ja partikkelistuneen se-sanan systemaattinen vertailu hän-sanan käyttöön toisi tervetullutta tietoa kielitieteen kentälle.

Tutkimuksessa tarkastellaan opintopsykologin empatiaa osoittavia vuoroja vastauksena opiskelijan huolenkerrontaan. Tutkimusaineistona on yliopiston opintopsykologien vastaanotoilta 34 videoitua keskustelua, joiden yhteispituus on 25,5 tuntia. Tutkimusmetodina on etnometodologinen keskustelunanalyysi. Analysoin huolenkerrontasekvensseistä opintopsykologien kolmea keskeistä empatian osoittamisen keinoa: formulaatioita, tunteita huomioivia vuoroja ja tulkintavuoroja. Formulaatioissa opintopsykologi muotoilee uudelleen valittuja osia opiskelijan edeltävästä puheesta. Niissä esitetään tyypillisesti yhteenveto tai päätelmä opiskelijan huolenkerronnasta, mikä ilmaisee aktiivista kuuntelemista ja opiskelijan tunteiden ymmärtämistä. Formulaatioilla pohjustetaan usein myös muita empaattisia responsseja. Vuoroissa muokataan opiskelijan käyttämiä ilmauksia osin ammattikielelle, mikä palvelee vastaanoton diagnostisia tavoitteita. Huolen vastapainona vuoroissa korostetaan usein opiskelijan vahvuuksia. Opintopsykologi voi formulaatioilla myös ohjata keskustelun kulkua päättämällä huolenkerrontasekvenssin ja siirtymällä seuraavaan toimintaan. Tunteita huomioivat vuorot ovat empatiaa osoittavia responsseja, joissa opintopsykologi ottaa huomioon opiskelijan tunnekokemuksen ja käsittelee sitä todellisena. Tällöin opintopsykologi eläytyy opiskelijan tilanteeseen nimeämällä tämän kuvaamia tunteita ja elaboroimalla tämän ilmaisemaa tunnekokemusta. Vuorot on usein muotoiltu kannanotoiksi tai laajennuksiksi opiskelijan huolenkerrontaan. Niiden avulla opintopsykologi osoittaa ammattilaisen pääsyn opiskelijan kokemukseen. Vuorojen kielellinen muotoilu kuitenkin varmistaa, että tiedollinen ja kokemuksellinen auktoriteetti säilyy opiskelijalla. Tulkintavuorot osoittavat empatiaa opiskelijaa kohtaan mutta ovat toiminnaltaan myös opiskelijaa haastavia. Tulkintavuoroissa opintopsykologi tarjoaa opiskelijalle uuden näkökulman ja kehystää sen psykologiseen kontekstiin. Tulkinnat haastavat opiskelijaa tarkastelemaan uudelleen negatiivisesti värittyneitä käsityksiään toiminnastaan, mikä vie vastaanottojen työskentelyä eteenpäin. Tulkintoja pohjustetaan tyypillisesti muilla empaattisilla vuoroilla. Opintopsykologien formulaatioissa, tunteita huomioivissa vuoroissa ja tulkinnoissa empatian osoittamiseen käytetään monenlaisia kielellisiä resursseja. Empatian osoittaminen näkyy aineistossani esimerkiksi vuorojen leksikaalisissa valinnoissa, henkilöviittauksissa ja lausumatyypin valinnassa. Empatian osoittamisen tulkinnassa keskeistä on myös opintopsykologin vuoron sekventiaalinen paikka ja suhde opiskelijan huolenkerrontaan. Aineistossani opintopsykologin empatiaa osoittavat vuorot saavat opiskelijoilta erilaisia responsseja. Formulaatioihin vastaukseksi riittää usein hyväksyntä tai hylkäys. Tunteita huomioivat vuorot ja tulkinnat sen sijaan kutsuvat opiskelijaa myös jatkamaan tunnekokemuksen käsittelyä. Tutkimus tuo esiin, että empatian osoittamisella on opintopsykologin vastaanotoilla tärkeä merkitys: sillä on keskeinen rooli opiskelijaa kannustavan ja opiskelukykyä tukevan vuorovaikutuksen rakentumisessa. Näin se edistää olennaisesti opintopsykologin ja opiskelijan terapeuttista suhdetta ja vastaanottojen tavoitteiden saavuttamista.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani 1970-, 1990- ja 2010-luvulla haastateltujen nuorten, keski-ikäisten ja vanhojen informanttien töölöläisten paikannimien käyttöä. Kuvaan, mitä ja minkä lajisten paikkojen nimiä haastattelupuheessa esiintyy ja missä tilanteissa paikannimiä käytetään. Kuvaan myös, minkälaista variaatiota paikannimissä on havaittavissa, ja tarkastelen, ovatko nimet virallisia vai epävirallisia. Esittelen kaikki esiintyvät paikannimet määrineen ja analysoin tarkemmin eniten esiintyvien paikannimien ja paikkojen vaiheita. Käytän tutkielmassa sosio-onomastista tutkimusmetodia. Tutkielman aineisto on Helsingin puhekielen pitkittäiskorpuksesta, josta valikoin Töölön alueen haastatteluista ne informantit, jotka haastattelupuheessaan mainitsivat töölöläisiä paikannimiä. Informantteja on yhteensä 76, joista 1970-luvulta on 40, 1990-luvulta 19 ja 2010-luvulta 17. Informantit asuvat pääasiassa Töölössä tai ovat asuneet siellä ennen haastatteluhetkeä; muutama informanteista on asunut koko elämänsä Töölön lähikaupunginosassa. Erilajisten Töölön paikkojen nimiä ja nimivariantteja aineistossani on 206. Paikannimiä mainitaan 658 kertaa. Keskimäärin informantti käyttää puheessaan ainakin kahta paikannimeä, mutta useimmiten luku on suurempi. Harva informantti mainitsee vain yhden paikannimen. Pääasiassa nimet ovat virallisia tai virallisen nimen rinnakkaismuotoja, joissa on tapahtunut esimerkiksi perusosan tai määriteosan ellipsi (Runeberginkatu > Runeberg, Olympiastadion > Stadion). Puistojen, luonnonpaikkojen ja talojen nimet ovat usein primaareja epävirallisia nimiä (Kukkopuisto, Temppelikallio, Etutorppa). Slangipaikannimet ovat aineistossani vähemmistössä; useimmin toistuu Väiski, jolla tarkoitetaan Väinämöisen kenttää, kallioita tai puistoa. Paikannimiä käytetään hyvin monenlaisissa konteksteissa, mutta yhteistä eri lajisten paikkojen nimille on, että niitä mainitaan useimmin kuvailtaessa sijaintia. Paikannimien avulla myös rajataan alueita, esimerkiksi Etu-Töölö Taka-Töölöstä. Aineistossani jotkin paikannimet toistuivat jokaisella tarkasteluvuosikymmenellä, mikä kertoo nimien pysyvyydestä. Toisaalta nimissä on tapahtunut myös muutoksia tai nimien tarkoitteita ei ole enää olemassa. Paikannimien kautta kuvautuu näin ollen myös Töölön historiaa.

Tutkielmassa tarkastellaan lasten ja aikuisten suomi toisena kielenä -opettajien kokemuksia suullisen kielitaidon opettamisesta ja arvioimisesta. Tutkielman lähtökohtana olivat opetussuunnitelmien asettamat tavoitteet suullisen kielitaidon opetukselle ja arvioinnille. Tavoitteena oli ensiksikin selvittää, miten lasten ja aikuisten S2-opettajat kokevat ja toteuttavat suullisen kielitaidon opettamisen ja arvioinnin. Lisäksi selvitettiin, mitä yhteistä ja mitä eroa lasten ja aikuisten opettajien kokemuksilla on. Opettajien vastausten perusteella oli tarkoitus löytää suullisen kielitaidon opettamisen ja arvioinnin ongelmia. Tutkielman aineistona käytettiin kuuden opettajan puolistrukturoitua teemahaastattelua. Haastateltavina oli kolme yläkoulun S2-opettajaa, joista yksi oli valmistavan luokan opettaja, ja kolme kotoutumiskoulutuksen opettajaa. Aineistosta etsittiin ensin sieltä nousevia yhteisiä ja eroavia piirteitä lasten ja aikuisten opettajien vastauksista erikseen, minkä jälkeen verrattiin lasten ja aikuisten opettajien kokemuksia keskenään. Vastauksista nousseita yleisiä teemoja käsiteltiin suhteessa aiempaan tutkimukseen sekä perusopetuksen ja kotoutumiskoulutuksen opetussuunnitelmiin. Haastatellut opettajat olivat kiinnostuneita suullisen kielitaidon opettamisesta ja arvioimisesta. Opettajat korostavat viestinnällisyyttä suullisen kielitaidon arvioinnissa, mutta sen huomioiminen käytännön opetustyössä mietitytti heitä. Suullisen kielitaidon arviointi koetaan ongelmallisiksi esimerkiksi puutteellisten arviointimenetelmien ja -kriteerien sekä liian vähäisten arviointiresurssien takia. Haastatteluissa kävi ilmi, että suullinen kielitaito koostuu monenlaisesta osaamisesta ja vaikka sitä pyritään opettamaan jatkuvasti, sen systemaattinen tavoittaminen opetuksen ja arvioinnin keinoin on hankalaa sekä lasten että aikuisten opettajien mielestä. Lisäksi erityisesti aikuisten opettajien mielestä arvioinnille on resursoitu liian vähän aikaa. Lasten opettajat toivat esiin oppilaiden iän vaikutuksen suullisen kielitaidon opettamiseen. Heitä myös mietitytti perusopetuksen uusi opetussuunnitelma ja erityisesti sen arviointiin tuomat muutokset. Haastatteluissa tuli esiin myös suullisen arvioinnin näkymättömyys kielenoppijoille, mikä johtuu esimerkiksi arvioinnin puutteellisesta dokumentoinnista. Tutkimustulosten perusteella opettajat tarvitsevat lisää konkreettisia menetelmiä toteuttaa suullisen kielitaidon opettamista ja arviointia käytännön työssään. Lisäksi opettajat kaipaavat määriteltyjä arviointikriteerejä, joihin tukeutua erilaisten ihmisten suullista kielitaitoa arvioidessaan. Suullisen kielitaidon opettamisen ja arvioinnin tarkempi määrittely ja sitä kautta suurempi painoarvo kielitaidon kokonaisarvioinnissa nostaisi suullisen kielitaidon aseman opetuksessa kirjallisten taitojen rinnalle. Kyse ei kuitenkaan ole vain yksittäisistä opettajista, vaan myös ylempien tahojen määräämistä resursseista.

Tutkielmassa tarkastellaan vuoden 2014 Ukrainan vallankumouksen osapuolten nimeämistä Helsingin sanomien uutisoinnissa. Analyysissä tutkitaan uutisointia kriittisen diskurssianalyysin näkökulmasta. Tutkimuskysymyksiä on kaksi, joista ensimmäinen keskittyy analysoimaan vallankumouksen eri osapuolten representaatioita. Toinen tutkimuskysymys keskittyy siihen, kuinka osapuolten nimeäminen muuttuu tapahtumien edetessä. Tutkimus on laadullista ja keskittyy nimeämisen eli sanatason leksikaalisten valintojen analysointiin. Tutkielman aineistona on 60 uutista Helsingin sanomista marraskuun 2013 lopulta helmikuun 2014 loppuun, ja ne keskittyvät Kiovan tapahtumiin tuona aikana. Tutkielmassa erotetaan vallankumouksesta kaksi osapuolta: silloisen presidentti Janukovytšin hallinto ja tätä vastustaneet mielenosoittajat. Analyysin kautta käy ilmi, että mielenosoittajat ovat hyvin kirjava joukko: heihin kuuluu ihmisiä tavallisista kansalaisista nationalistisiin ääriryhmiin. Hallinto sitä vastoin näyttäytyy melko kasvottomana koneistona. Poliisi näyttäytyy hyvin vahvasti hallintoa puolustavana, jopa sotilaallisena osapuolena. Aineistossa hallintoa vastustavien mielenosoittajien representaatiot ovat huomattavasti moniulotteisempia, ja niiden kautta näkökulma asettuu useimmin implisiittisesti mielenosoittajien puolelle. Toista tutkimuskysymystä varten aineisto on jaettu kolmeen osaan: mielenosoitusten alkuun, väkivaltaisuuksien lisääntymiseen, joka johti vallankumoukseen, ja vallankumouksen jälkeiseen aikaan. Ukrainan vallankumouksessa keskiöön nousevat ensin tavalliset mieltä osoittavat kansalaiset. Poliisin väkivaltaisen reaktion seurauksena joukkoon liittyy myös äärioikeistolaisia, radikaaleja ryhmiä, jotka konkreettisesti taistelevat poliiseja vastaan kaduilla. Tapahtumien edetessä myös poliiseista käytetyt nimitykset muuttuvat enemmän sotilaallisiksi: heistä käytetään myöhemmin esimerkiksi nimitystä turvallisuusjoukot, ja joukkoon liittyy myös tarkka-ampujia. Analysoimalla nimeämisen muuttumista tapahtumien edetessä on mahdollista seurata sitä, kuinka osapuolet muuttuvat, mitkä näkökulmat nousevat keskiöön ja kuinka historialliset tapahtumat vaikuttavat leksikaalisiin valintoihin uutisdiskurssissa.