Browsing by discipline "Ryska språket och litteraturen, ryska som främmande språk"

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan ajanjaksolla 01.01.2017 – 30.08.2018 julkaistuja arktisen ikiroudan sulamista käsitteleviä venäjänkielisiä uutisartikkeleita diskurssianalyysin keinoin. Aineisto koostuu yhteensä 12 artikkelista viidessä joukkotiedotusvälineessä: Argumenty i Fakty, Nezavisimaja gazeta, Parlamentskaja gazeta, RIA Novosti ja The Barents Observer. Tutkielman metodina toimii Norman Fairclough’n ajatuksiin perustuva kriittinen diskurssianalyysi. Analyysiin on valittu kaikki ne artikkelit, jotka käsittelevät mainintaa syvällisemmin ikiroutaa sulamisnäkökulmasta. Analyysin avulla tarkastellaan millä tavalla ikiroudasta puhutaan, eli mitä diskursseja artikkeleissa esiintyy ja mitkä diskurssit ovat vallitsevia. Päädiskursseiksi työssä ovat nousseet seuraavat diskurssit: riskidiskurssi, tieteen popularisoinnin diskurssi, vastuudiskurssi ja syyllisyysdiskurssi. Näiden diskurssien sisällä voidaan nähdä myös aladiskursseja, kuten vahva katastrofidiskurssi tai piirteitä talousdiskurssista. Samalla analyysissä huomio kiinnittyy siihen, miten luonto nähdään kussakin diskurssissa – onhan luonnolla varsin keskeinen asema ikiroutakysymyksessä. Kiinnostavaa on myös, mitä toimijoita artikkeleissa mainitaan, ja mihin lähteisiin viitataan. Tutkimuksessa keskitytään kriittisen diskurssianalyysin kolmesta fokuksesta tekstin ja diskurssikäytännön rajapintaan intertekstuaalisen analyysin keinoin, jolloin tutkitaan tekstistä löytyviä viitteitä aiemmista teksteistä ja diskurssikäytännöistä – tutkitaan, mitä olemassa olevia diskursseja käytetään. Analyysi keskittyy siis tekstin tuottamisen käytäntöihin sen kuluttamisen sijaan. Näiden pohjalta analysoidaan myös sosiaalisen käytännön suhdetta tekstiin: miten ikiroudan sulaminen määritellään artikkeleissa, ja siten ympäristöongelma kehittyy yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat sosiaalinen konstruktivismi, julkisuusteoria sekä ekokritiikki, jotka yhdistyvät kriittisessä diskurssianalyysissa. Tutkimusmetodina toimiva kriittinen diskurssianalyysi perustuu sosiaaliseen konstruktivismiin – todellisuus vaikuttaa diskursseihin, mutta toisaalta diskurssit rakentavat todellisuutta. Puhuttaessa ikiroudan sulamisesta sosiaalisen konstruktivismin näkökulmasta ilmiö kehittyy enemmän tai vähemmän kuvitelluksi ympäristöuhkaksi yhteiskunnalle. Ympäristöongelma muuttuu tällöin sosiaaliseksi yhteiskuntaongelmaksi, jota eri toimijat käsittelevät yhteiskunnassa eri diskurssien kautta. Ikiroutakysymykset ovat viime vuosina nousseet esille joukkotiedotusvälineissä muun muassa ikiroudan sulamisen aiheuttamien ympäristöuhkien, infrastruktuuriongelmien ja lainsäädäntökysymysten vuoksi. Vuonna 2017 Jakutiassa tehtiin lakialoite, jonka tavoitteena on luoda ikiroutaa koskevaa lainsäädäntöä ja näin ollen suojella ikiroutaa sulamiselta. Tällä hetkellä ikirouta ei varsinaisesti kuulu minkään lain alle, mutta se mainitaan useammassa lainsäädännöllisessä tekstissä esimerkiksi ympäristöturvallisuuden saralla. Lakialoitetta käsittelevien artikkelien mukaan ikiroudan sulaminen Venäjän arktisella alueella vaatii paikallisten toimenpiteiden lisäksi myös kansallisen tason lainsäädäntöä. Voisi siis sanoa, että kansalaisyhteiskunta herää ikiroudan sulamiseen ja lähtee ruohonjuuritasolta kansalliseen politiikkaan säätämään lakia ikiroutaan liittyen. Ikiroutakysymykset siirtyvät tällöin periferiasta keskukseen.

Tässä tutkielmassa perehdytään neuvostokirjailija Boris Pinjakin vuonna 1929 julkaisemaan kertomukseen Krasnoe derevo ja sen ympärille nousseeseen kritiikkiin ja kohuun vuonna 1929. Tavoitteena on luoda kuva poli-tiikan ja taiteen kentän tilasta sekä keskinäisestä suhteesta 1920-luvun lopun Neuvostoliitosta ja erityisesti Pilnja-kin teoksen käynnistämistä tapahtumista. Ajan poliittinen ja yhteiskunnallinen konteksti ja niiden muutokset Neuvostoliitossa 1920-luvun lopulla ovat olennainen osa vuoden 1929 tapahtumia ja työssä perehdymmekin neuvostojärjestelmän tuomaan yhteiskunnalliseen muutokseen erityisesti maaseudulla ja tähän liittyen myös uskonnon asemaan ja sen muutoksiin uudessa yhteiskunnassa. Tämän lisäksi työssä perehdytään kirjallisen ken-tän politisoitumiseen 1920-luvulla, jolla oli suuri vaikutus tulevan neuvostokirjallisuuden kehittymisessä. Keskei-simpänä kysymyksenä on kuitenkin selvittää toimiko Pilnjakin teos Krasnoe derevo sisältönsä johdosta laukaisija tapahtumille vai oliko kyse laajemmasta poliittisesta vainosta kirjailijoita kohtaan. Tutkimuskysymystä lähestytään ajan yhteiskunnallisen tilanteen kartoituksen lisäksi perehtymällä Boris Pilnja-kiin kirjailijana ja analysoimalla itse teosta Krasnoe derevo. Analysoimalla sen sisältöä, tyyliä ja symboliikkaa pyritään löytämään mahdollinen suora syy-seuraussuhde itse teoksen ja sen käynnistämän vihakampanjan välil-lä. Teoksesta kartoitetaan se henkilöhahmojen, vallankumouksen, uskonnon, uuden ja vanhan elämäntyylin symboliikkaa. Lehtien sivuilla käytyä vihakampanjaa tutkitaan työssä selvittämällä ensin sen etenemisvaiheet. Aiheen rajaa-miseksi keskittyy tutkielma pääosin poliittisen julkaisun Literaturnaja gazetan sivuilla julkaistuihin artikkeleihin aiheesta vuonna 1929 ja niiden sisältöön. Artikkeleista tarkastellaan niiden yleistä tyyliä, argumentointia ja otsi-kointia. Tämän jälkeen pyritään löytämään mahdollinen yhteys itse teoksen ja julkaistujen artikkeleiden välillä ja näyttöä siitä, että itse kertomuksen sisältö olisi ollut syy Boris Pilnjakia vastaan kohdistuneen vainon nousuun. Työssä todetaan, ettei vihakampanjan käynnistymisessä todellisuudessa ollut kyse itse teoksen sisällöstä vaan siitä, että kommunistisen puolueen parissa vapaa taide ja kirjallisuus koettiin yhä vaarallisemmaksi vaikuttajaksi kansan parissa ja se tuli saada siirretyksi puolueen valvonnan alle. Lehtiartikkeleissa käytetyt viittaukset sekä lainaukset ovat epätarkkoja tai jopa vääriä ja ne hakevat voimaa lähinnä provokatiivisista ilmauksista. Syytök-set kohdistuvat teoksen julkaisuun ulkomailla ja yleiseen neuvostovastaisuuteen sitä tarkemmin kuitenkaan pe-rustelematta. Mahdolliset viittauksen kertomuksen sisältöön ovat monin paikoin hyvin epätarkkoja tai jopa vää-riä. Boris Pilnjak oli yksi 1920-luvun suurimmista ja vaikutusvaltaisimmista vapaan kirjallisuuden kentän vaikut-tajista ja hänet tuli nyt raivata sivuun. Ajankohtaan sopivasti hänen julkaisema teos valikoitui lynkkauksen koh-teeksi ja Pilnjakista saatiin tehtyä samalla myös varoittava esimerkki muita kirjailijoita varten. Tutkielmassa todetaankin, ettei Krasnoe derevo ollut syy vihakampanjan syntyyn siinä missä poliittisen kentän muutokset ja Boris Pilnjak taas oman asemansa ja jossain määrin provokatiivisen maineensa johdosta.

Tämä tutkielma käsittelee Suomen kansalliskirjaston Slaavilaisen kirjaston erikoiskokoelman “Futuristit” kirjojen alkuperää. Tutkielman pääasiallisena tehtävänä on tutkia kirjaston arkiston ja muiden lähdeaineistojen perusteella, miten ja milloin kokoelman kirjat ovat tulleet kirjastoon. Kaikkien kokoelman kirjojen osalta niiden provenienssia ei voida osoittaa varmasti, mutta esimerkkiteosten pohjalta osoitetaan todistettuja reittejä, joita pitkin kirjat ovat kirjastoon tulleet. Kokoelman kirjat kuuluvat venäläisen historiallisen avantgarden piiriin ja sijoittuvat julkaisuajaltaan vuosille 1909–1932. Kokoelmassa on 49 nidettä. Osa kokoelman kirjoista on täysin uniikkeja ja muutamissa on mukana käsintehtyjä maalauksia ja grafiikkaa. Tämän lisäksi osa kirjoista on erittäin harvinaisia, eikä niitä ole säilynyt maailmassa kuin muutamia kymmeniä kappaleita. Tutkielmassa perehdytään myös kirjaston historiaan nimenomaan kirjojen hankinnan pohjalta keskittyen siihen, miten kirjoja on hankittu ja minkälaisia resursseja kirjastolla on ollut sen historian eri vaiheissa. Suurin osa “Futuristit” -kokoelman kirjoista tuli kirjastoon vuosien 1909 ja 1917 välillä, kun kirjastolla oli vapaakappaleoikeus kaikkeen Venäjän keisarikunnan aikana julkaistuun kirjallisuuteen. Venäjän vallankumouksen jälkeen vapaakappaleoikeus mitätöityi. Vapaakappaleena saapuneista kirjoista ei ole säilynyt täydellisiä listoja, mutta kirjoissa olevien leimojen perusteella voidaan päätellä mitkä kirjat tulivat kirjastoon ennen vuotta 1917. Sen jälkeen kokoelmaan kuuluvia kirjoja hankittiin muun muassa antikvaarisista kirjakaupoista Neuvostoliitosta, saatiin lahjoituksena kirjailijoilta, vaihdettiin muiden yliopistojen ja instituutioiden kanssa ja ostettiin yksityishenkilöiltä. Kirjat on koottu erikoiskokoelmaksi vasta 1980-luvulla. Alkusysäyksenä “Futuristit” -kokoelman kokoamiseen oli taidekeräilijä George Costakisin venäläisen avantgarden kokoelman näyttely Helsingissä 1984, jossa oli mukana myös kuvitettuja avantgarden ajan kirjoja Slaavilaisen kirjaston kokoelmista. Näyttelyn jälkeen kirjaston kokoelmista löydettiin myös muita harvinaisuuksia ja avantgardekirjat koottiin suljettuun erikoiskokoelmaan.

Tutkielmassa tarkastellaan viides kolonna -käsitteen syntyä, sen merkityssisällöllistä kehitystä ja sen käyttöä venäjänkielisessä kirjallisuudessa sekä myöhemmin venäjänkielisessä mediassa. Tutkielman oletuksena on, että käsite on syntynyt Espanjan sisällissodan yhteydessä vuonna 1936, kun kenraali Emilio Mola lähestyi Madridia neljän kolonnansa kanssa ja kertoi häntä haastatelleelle toimittajalle, että häntä tukeva ”viides kolonna” sijaitsee jo Madridin kaupungissa. Tutkielma tarkastelee aluksi viides kolonna -käsitteen matkaa neuvostoliittolaisessa- ja sen jälkeen venäläisessä kirjallisuudessa käsitehistoriallisen teorian avulla. Tutkielman aineisto käsitehistorialliseen analyysiin koostuu Venäjän kielen kansallisesta korpuksesta (Национальный корпус русского языка) löydetyistä lähteistä, joissa käsitettä on käytetty vuosien 1943-2012 aikana. Integrum -tietokantaan perustuva analyysi osoittaa, että käsitteen käyttö lisääntyi huomattavasti venäjänkielisessä mediassa vuonna 2014 ja lisääntynyt käyttö liittyi pääasiassa Ukrainan tapahtumiin. Tämän vuoksi tutkielma tarkastelee käsitteen käyttöä Ukrainan tapahtumien yhteydessä vuoden 2014 tammi-, helmi-, sekä maaliskuussa. Tutkielmassa vertaillaan diskurssianalyysin avulla kahden venäjänkielisen lehden, Nezavisimaja Gazeta:n sekä Rossijskaja Gazeta:n artikkeleita, joissa on käytetty viides kolonna -käsitettä. Tutkielmassa todetaan, että käsitteen käytöstä ja sen merkityssisällöistä on käyty ja käydään edelleen kamppailua eri tahojen kesken, mikä viestii käsitteen merkityksestä ajan poliittisessa diskurssissa.

Pro gradu –tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten Viron vuoden 2007 opetuskielireformin kannattajat ja vastustajat perustelevat kantansa. Vuoden 2007 reformin yhteydessä alkoi venäjänkielisten koulujen muuttaminen vironkielisiksi. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millaisia vakuuttamisen keinoja käytetään kyseisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkimuksessa käytetään 22 tekstiä ajanjaksolta 2010-2019. Tutkimusmetodina käytetään retorista analyysia, joka tässä työssä pohjautuu nk. uuden retoriikan tieteelliseen viitekehykseen, jonka mukaan retoriikan pohjana toimii argumentaatio ja muut retoriset keinot rakentuvat sen päälle. Viron kieli on useasti joutunut taistelemaan asemastaan. Nyky-Viron alueelle on pitkin aikoja muuttanut mm. saksalaisia, venäläisiä ja ruotsalaisia. Ensimmäiset saksalaiset asettuivat nyky-Viron alueelle n. 1000-luvulla ja saksan kielen vahva status säilyi 1800-luvulle asti. Ensimmäiset venäjänkieliset muuttivat 1600-luvulla ja toinen aalto ajoittuu n. 1800-luvulle. Samaan aikaan ajoittui myös virolaisten ensimmäinen kansallinen herätys, jolloin viron kielen asema vahvistui. Neuvostoliiton aikana viron kieli joutui taas taistelemaan asemastaan, mm. neuvostohallituksen harjoittaman kielipolitiikan takia, jonka tarkoituksena oli siirtyä venäjään kieleen kaikissa jäsenvaltiossa. Viron kieli sai takaisin virallisen kielen aseman vasta vuonna 1987. Työn kirjoittamishetkenä Viron väestöstä n. 30% puhuu äidinkielinään venäjää. Tämä tekee venäjänkielisistä maan suurimman kielivähemmistön, vaikka vain murto-osa kuuluu lain määrittelemään kansalliseen vähemmistöön. Viro on saanut huomautuksia Euroopan komissiolta, YK:lta ja Amnesty Internationalilta venäjänkielisten kohtelusta ja oikeuksista. Tutkimusaineistosta poimittiin 48 fragmenttia, jotka luokiteltiin älyyn ja järkeen vetoaviin ja tunteisiin vetoaviin kategorioihin. Suositummat älyyn ja järkeen vetoavat retoriset keinot ovat viittaus syy-seurasuhteisiin, vetoaminen lakiin, valtiolliseen ohjelmaan tai kansainväliseen sopimukseen sekä viittaus asiantuntijoihin, tutkimuksiin tai tilastoihin. Tunteisiin vetoavista keinoista eniten esimerkkejä löytyi kategorisaatiosta, metaforan käytöstä, viittauksista omaan kokemukseen ja uhkauksista. Opetuskielireformin kannattajien keskeinen perustelu on se, että monet vanhemmat haluavat, että lapset oppisivat jo koulussa viron kielen. Lisäksi hyvä kielitaito on etu työmarkkinoilla, jonka avulla virolaisten ja venäjänkielisten palkkaeroja voidaan kaventaa. Keskusteluissa myös nousee esiin viron kielen suojelu. Venäjänkielisten koulujen kannattajat puolestaan sitä mieltä, että opiskelu vieraalla kielellä on vaikeaa lapsille ja johtaa huonoihin tuloksiin. Lisäksi oikeutta opiskella äidinkielellä pidetään ihmisoikeutena, koska kielen avulla ylläpidetään kansallista identiteettiä, joka saattaisi rappeutua, jos lapset unohtavat äidinkielensä. Tutkimus näyttää, että kysymys Viron venäjänkielisten lasten oikeudesta opiskella äidinkielellään on hyvin laaja ja monimutkainen. Keskustelun molemmilla osapuolilla on valideja perusteluja näkemyksilleen ja molempia osapuolia yhdistää se, että ne ovat huolissaan oman kielensä ja kansallisen identiteettinsä säilyttämisestä. Tällä hetkellä Viron venäjänkielisten koulujen tulevaisuus ei näytä valoisalta. Tilanne saattaa muuttua, jos Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ottaa käsittelyyn kanteen, jonka laittoi vireille voittoa tavoittelematon yhteisö Venäjänkieliset koulut Virossa.

Tutkielmassa tarkastellaan venäjän kielen esiintymistä Imatran kaupungin keskustan kielimaisemassa. Kielimaisema (engl. linguistic landscape) koostuu julkisen tilan merkeistä ja teksteistä (engl. signs) kuten liikennemerkeistä, katukylteistä, mainoksista, ilmoituksista jne. jollain tietyllä maantieteellisellä alueella. Tutkimuskohteeksi valikoituivat tietyt kadut Imatran keskustassa, joilla liikkuvat niin paikalliset kuin turistitkin. Lähtökohtaisena olettamuksena oli, että Venäjän rajan läheisyyden sekä alueelle kohdistuvan ostosmatkailun vuoksi venäjän kielen näkyvyys kaupungin keskustassa olisi melko korkea. Oletuksena oli myös, että venäjän kieli saattaisi esiintyä em. syistä keskustan kaduilla useammin kuin yleismaailmallinen lingua franca -kieli englanti. Tutkimuskysymyksiä oli yhteensä neljä: Kuinka usein venäjän kieli esiintyy ko. alueella muihin kieliin verrattuna? Esiintyykö venäjän kieli useimmiten yksin vai yhdessä muiden kielten kanssa? Millaisissa tekstityypeissä venäjän kieli useimmiten esiintyy? Millaisissa konteksteissa ja paikoissa venäjän kieli useimmiten esiintyy? Tutkimusaineisto kerättiin Imatran keskustan kaduilta valokuvaamalla, minkä jälkeen merkit luokiteltiin ja analysoitiin eri kriteerien mukaan. Analyysi pohjautui Barni & Bagnan (2009) luomaan semioottiseen ja makrolingvistiseen analyysimalliin, jonka lisäksi otin käyttöön yhden lisäluokan. Sen ansiosta merkit oli mahdollista jaotella myös niiden näkyvyysasteen mukaan. Tutkimuksen alussa yksi hypoteeseista oli, että Venäjän rajan läheisyyden vuoksi venäjän kieli esiintyisi tutkittavalla alueella suhteellisen usein ja jopa useammin kuin englannin kieli. Analyysi kuitenkin osoitti, että venäjän kielen rooli Imatran keskustan kielimaisemassa oli melko vähäinen – vain noin 14 % kaikista merkeistä oli venäjänkielisiä. Tämä osoittaa, että venäjän kieli esiintyy Imatran keskustan kielimaisemassa selvästi harvemmin kuin suomen kieli (85 %) ja hieman harvemmin kuin englannin kieli (17 %). Venäjän kieli esiintyi kuitenkin useammin kuin ruotsi sekä muut kielet. Kauppojen ja yritysten nimissä, jotka yhdessä muodostavat näkyvimmän osan kielimaisemasta, venäjän kieli esiintyi taas selvästi harvemmin kuin suomi, englanti tai muut kielet. Tässä luokassa englanninkielisten merkkien osuus kasvoi ja suomenkielisten pieneni. Analyysi osoitti myös sen, että venäjän kieli esiintyy useimmiten yhdessä vähintään yhden muun kielen kanssa, esim. käännöksen tai lisäinformaation muodossa, ja vain harvoin yksinään. Kaikista venäjänkielisistä merkeistä noin yksi kolmannes oli yksikielisiä. Tekstityyppien kohdalla analyysi osoitti, että venäjän kieli esiintyi useimmiten mainos- ja informaatioteksteissä sekä opastuksissa ja kahviloiden ja ravintoloiden menuissa. Venäjän kieli esiintyi useimmiten kauppojen tai palveluiden sekä ravintoloiden ja kahviloiden yhteydessä. Palvelusektorista esiin nousivat erityisesti kiinteistönvälitys ja rakennusala.

Tutkielmassa tarkastellaan venäläistä Donin Rostovasta kotoisin olevaa runoilijaa Susanna Maria (1900-1965) ja hänen yhdestä runokokoelmasta koostuvaa tuotantoaan, Abemia (ven. Абем) (1922). Tarkoituksena on kartoittaa tämän aiemmin miltei tuntemattoman runoilijan elämänvaiheita, erityisesti kokoelman julkaisemiseen saakka ja sen tienoilla, sekä ennen kaikkea analysoida hänen teostaan ajan eri kirjallisuushistoriallisten ilmiöiden valossa muun muassa intertekstuaalisen analyysin avulla. Kirjallisuushistorialliset ilmiöt valikoituvat biografisten tietojen pohjalta, mutta ovat kaikki niin kutsutun venäläisen runouden hopeakauden ilmiöitä. Susanna Mar liittyi Nitševokit-nimiseen runoilijaryhmään asuessaan vielä kotikaupungissaan Donin Rostovassa, joten tämän ryhmän toiminta kartoitetaan ensimmäisenä. Toiseksi perehdytään imaginistien toimintaan. Muutettuaan Moskovaan Mar liittyi imaginistien ryhmään, joka on yksi vallankumouksen jälkeisen ajan merkittävimpiä suuntauksia. Kolmas konteksti on niin kutsuttu ”naisrunous” (ven. женская поэзия, termille ei ole vielä olemassa vakiintunutta suomenkielistä vastinetta). ”Naisrunous”-kontekstin valinta on haastavin, koska aihe sinänsä on lähes tutkimaton ja ei yksiselitteisesti itsenäinen kirjallisuushistoriallinensuuntaus ja se ajoittuu aikaisemmaksi, kuin Marin taiteellisesti tuotteliain aika. Valinta perustuu muun muassa teoksen yhteyksistä Anna Ahmatovaan, joka luetaan valitsemassani lähdekirjallisuudessa naisrunouden edustajaksi, sekä Marin henkilökohtaisten yhteyksien vuoksi ”naisrunouden” edustajiin (esimerkiksi Ljubov Stolitsa). Teoksessa esiintyy myös kreikkalaisen mytologian ”mainadit”-aihe, joka nivoutuu ”naisrunouden” diskursiiviseen ulottuvuuteen, mikä puolestaan tarkentuu vasta kontekstin rekonstruoinnin yhteydessä. Tutkielmassa siis kartoitetaan aluksi Susanna Marin biografiaa ja sen jälkeen rekonstruoidaan yllä mainitut kirjallisuushistorialliset kontekstit ja tarkastellaan ”Abemia” niiden valossa. ”Abemista” on aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa vain vähän huomioita ja niissä sitä pidetään yleisesti ”rakkaudentunnustuksena imaginistirunoilija Anatoli Mariengofia kohtaan”, koska rakkausrunot on suunnattu henkilölle nimeltään Anatoli ja ne sisältävät viittauksia Anatoli Mariengof –henkilön tunnistettaviin piirteisiin. Toisaalta Susanna Mar on sanonut haluavansa tulla ”imaginistiseksi Anna Ahmatovaksi”. Näitä huomioita pidetään teoksen analyysin päälähtökohtina. Nitševokien ryhmän toiminnan kartoittaminen ja Marin osuus siinä osoittautuu mielenkiintoiseksi lähinnä biografisessa mielessä. Nitševokien teatraalisuuteen ja skandaalihakuisuuteen perustuva toiminta ei tarjoa sinänsä mitään teoreettista pohjaa runojen kirjoittamiseen, joten erilliselle nitševoki-luennalle ei ollut tarvetta. Imaginisti-luenta osoittautuu puolestaan hedelmälliseksi. Käy ilmi, että teoksessa hyödynnetään monipuolisesti imaginistien teoriaa, kaunokirjallista tuotantoa ja käytänteitä. Mar kohtelee imaginismia kokonaisuutena, josta pilkkoo osasia ja luo uusia merkityksiä osia yhdistellen käyttäen, niin ikään imaginistien, montaasitekniikkaa. ”Abemin” Anatoli osoittautuu tekstiksi runoilija Anatoli Mariengofista, hänen elämästään ja tuotannostaan, josta monteeraamalla luodaan uusi päähenkilö ”Abemin” rakkausrunojen kohteeksi. Tämä muodostaa teoksen tärkeimmän osan. ”Naisrunouden” rekonstruointi osoittaa, että Susanna Mar oli tietoinen ”naisrunoudesta” käytävästä keskustelusta ja hän viittaa eri ”naisrunouden” edustajiin ja monteeraa heidän tuotantoaan ”Abemissa”. Teos sisältää ”naisrunoudelle” tyypilliseksi luettuja piirteitä, kuten esimerkiksi tunnustuksellisuus. Viittaus mainadi-myyttiin näyttää viittavan tapaan, jolla naisrunoilijoista puhuttiin ajan kritiikissä ja muun muassa tämä tuo teokseen tendenssikirjallisuusmaisen ulottuvuuden. Lopputulokset osoittavat, että ”Abem” on luonteeltaan hyvin intertekstuaalinen ja sen perinteinen vastaanotto ”rakkaudentunnustuksena” saa paljon monipuolisempia tulkintoja ja kysymys itse rakkaudentunnustuksesta jää pikemminkin avoimeksi. Teoksessa näkyy vahvasti Susanna Marin taiteellisten esikuvien vaikutteet ja ne on tuotu osaksi sisältöä pääosin imaginistien montaasitekniikkaa hyödyntäen.

Tutkimuksen kohteena on Vladimir Sorokinin (1955–) esikoisromaani nimeltä Jono. Romaania on luonnehdittu kirjailijan vaikuttavimmaksi. Teoksessaan Sorokin on ikuistanut neuvostoliittolaisen arjen ongelmineen ja onnenhetkineen. Tematiikaltaan romaani on yhteiskuntakriittinen. Siksi Jonon julkaiseminen Neuvostoliitossa osoittautui mahdottomaksi ja teos ilmestyi ensimmäisen kerran Ranskassa vuonna 1985. Kirjailijan kotimaassa Jonon julkaiseminen mahdollistui vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1992. Tutkimuksessa kirjailijan esikoisromaania lähestytään moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin estetiikan näkökulmasta, sillä Sorokin on yksi merkittävimmistä kyseisten taidesuuntien edustajista. Tutkimuksessa analysoidaan, millä tavalla moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin esteettiset kvaliteetit realisoituvat romaanissa Jono. Tutkimuksessa tarkastellaan muun muassa teokseen sisältyviä rituaaleja ja osoitetaan, ettei monituntinen oleskeleminen jonossa ole romaanin ainoa rituaalinen tapahtuma. Tutkimuksen yhteydessä havaittiin myös päähenkilön käytöksen olevan rituaalista: hän siirtyy rituaalisin menoin neuvostoyhteiskunnan hierarkiassa. Aiemmissa Jonoa koskevissa tutkimuksissa päähenkilön rituaaliseen käytökseen ei ole kiinnitetty huomiota. Moskovalaisen konseptualismin ja sots-artin vaikutus heijastuu myös teoksen struktuuriin. Kompositioltaan romaani on omintakeinen: teos rakentuu yksinomaan neuvostoliittolaisesta jonosta kantautuvista repliikeistä. Romaanin teeman ja juonen rekonstruoiminen edellyttää lähilukutekniikkaa. Kyseisen lukumenetelmän pohjalta tutkimuksessa osoitetaan, että irralliset repliikit muuttuvat vähitellen itsenäisiksi, omaa historiallista aikaansa heijastaviksi dialogeiksi. Rakennetta koskevan analyysin yhteydessä tarkastellaan myös kertojan äänen eliminoimisen funktiota moskovalaista konseptualismia ja sots-artia käsittelevän tutkimuksen valossa. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan romaaniin sisältyvien valkoisten sivujen merkitystä ja niiden historiallista taustaa. Tutkimus osoittaa valkoisten sivujen symboloivan kielestä ja ideologiasta vapautunutta tilaa ja niiden historiallisten juurten ulottuvan venäläiseen avantgardekirjallisuuteen ja taiteeseen. Sorokin kirjoitti esikoisromaaninsa aikana, jolloin Neuvostoliitossa hallitseva taidesuunta oli sosialistinen realismi. Siitä syystä tutkimuksessa lähestytään kirjailijan teosta myös sosialistisen realismin eettis-filosofisten vaatimusten näkökulmasta ja analysoidaan, millä tavalla ne jäävät Jonossa toteutumatta. Tutkimuksessa osoitetaan Jonon olevan groteski suhteessa sosialistisen realismin estetiikkaan.

Tutkielmassa tarkastellaan sitaateilla leikittelyä 2000-luvun venäläisten sanomalehtien otsikoissa. Työn tarkoituksena on tutkia autenttisia sitaatteja ja luokitella ne alkuperäislähteiden perusteella sekä määritellä niissä käytettyjen muodollisten transformaatioiden tyypit. Työn tutkimusaineisto on kerätty Integrum-tietokannassa olevista viidestä laajalevikkisestä lehdestä Argumenty i Fakty, Moskovskij komsomolec, Komsomol´skaja pravda, Kommersant ja Rossijskaja gazeta. Haku on rajattu siten, että jokaisesta edellä mainitusta lehdestä on poimittu 11 numeroa vuosilta 2000, 2007 ja 2015. Poikkeuksena on Rossijskaja gazeta, koska sen arkistointi alkaa Integrumissa vasta vuodesta 2005, joten poimin siitä tutkimusta varten 11 numeroa vuosilta 2006, 2011 ja 2015. Tällä tavoin rajattu sanomalehtiaineisto antoi hakujen tuloksena 905 otsikkoa, joissa kirjoittajat leikittelevät sitaateilla. Sitaattien alkuperäislähteiden luokittelussa käytettiin apuna E.A. Zemskajan sekä S.V. Il´jasovan ja L.P. Amirin tekemää klassifikaatiota. Kerätty aineisto jaettiin kuuteen ryhmään: 1) fraseologia (mm. fraseologiset ilmaukset, lentävät lauseet, sananlaskut ja kiinteät ilmaisut); 2) kaunokirjallisuus (proosa, runous, sadut, folkloristiikka ja raamatulliset ilmaukset); 3) elokuvat, tv-ohjelmat, ja piirretyt; 4) musiikkiteokset; 5) kulttuurinen, historiallinen ja yhteiskunnallinen tietämys; 6) iskulauseet, motot ja neuvostoajan ilmaukset. Analyyttisella transformaatiolla tarkoitetaan tässä työssä sitaatin muodon muutosta. Analyyttisiin transformaatioihin perustuva leikittely voidaan toteuttaa useilla erilaisilla keinoilla. Tähän liittyen tutkittavan aineiston otsikot jaoteltiin transformaatiotyypin mukaan neljään ryhmään, leksikaalisiin, kieliopillisiin, graafisiin ja kontaminaation sisältäviin sitaatteihin. Sen lisäksi omaksi ryhmäkseen erotettiin esimerkit, joissa eri transformaatiotyypit yhdistyvät samassa otsikossa. Aineiston analyysi osoittaa, että leksikaaliset transformaatiot ovat kaikista yleisin tyyppi. Sen keinoihin kuuluvat alkuperäissitaatin sanojen korvaaminen, sanojen lisääminen, sanojen poisjättäminen ja lekseemien järjestyksen vaihto. Analyysi osoittaa, että toimittajat käyttävät sitaatteja hyvin laajasti nykysanomalehtien otsikoissa. Sitaattien päälähteinä ovat keskivertolukijalle hyvin tutut venäläinen kulttuuri, historia ja yhteiskunta. Toimittajat käyttävät sitaatteja sekä alkuperäisessä että transformoidussa muodossa: transformoitujen sitaattien osuus tutkielman aineistosta on 79,8 % ja alkuperäisten vastaavasti 20,2 %. Alkuperäissitaatin erilaiset muutokset vahvistavat otsikon ekspressiivisyyttä, luovat koomisen vaikutelman ja tuovat esiin uusia merkityksiä. Lisäksi ne kertovat toimittajan suhtautumisesta tekstin aiheeseen. Toimittajan luova ajattelu, kielen ja kulttuurin tuntemus sekä sivistystaso ovat tärkeimpiä tekijöitä värikkäiden ja omintakeisten otsikoiden laadinnassa.