Browsing by discipline "Socialpolitik"

Syrjäytyminen ja köyhyys näyttävät muodostuneen pysyväksi ilmiöksi Suomessa. Köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen taistelu onkin yksi sosiaalipolitiikan suurimpia haasteita. Tutkielman tarkoitus on tarjota näkökulma köyhyyden ja hyvinvoinnin tutkimukseen tutkien yksilön selviytymiskokemuksia ja avun saannin kokemuksia. Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys on selvittää, miten aineiston kirjoittajien kokemus selviytymisestä ja siihen liittyvistä tulevaisuudenodotuksista on muuttunut seurantajakson aikana. Toisekseen tutkielmassa tarkastellaan, millaisia kokemuksia ja tuntemuksia avun saannista aineistossa kuvataan. Tutkielman aineiston muodostavat 13 kirjoittajalta saadut omaelämäkerralliset kirjoitukset. Ensimmäisen kirjoitukset on tehty vuonna 2006 ja samat henkilöt ovat kirjoittaneet uudelleen vuonna 2012. Aineistoa on analysoitu käyttäen osaksi narratiivista menetelmää ja osaksi sisällönanalyysia. Narratiivisessa analyysissa kirjoitukset jakautuivat kolmeksi tarinatyypiksi, joista kussakin selviytyminen hahmottuu eri tavoilla. Tarinatyypit ovat nimeltään kertomus vaikeuksien voittamisesta, kertomus luopumisesta ja kertomus näköalattomuudesta. Tutkielman keskeiset tulokset liittyivät selviytymiskokemuksen ja tulevaisuuden odotusten muutoksiin tarinatyypeittäin. Kertomuksessa vaikeuksien voittamisesta tarinoita yhdistää kertojien kokemus elämäntilanteensa paranemisesta tavalla tai toisella. Kertomuksessa vaikeuksien voittamisesta myös tulevaisuuteen suhtaudutaan toiveikkaammin kuin muissa tarinatyypeissä. Kertomuksessa luopumisesta, kerronnassa nousee esiin kokemus elämäntilanteen ja selviytymismahdollisuuksien huononemisesta. Kertomuksessa näköalattomuudesta kirjoittaja ei kuvaa elämäntilanteensa paranemista tai huononemista. Kertomuksessa näköalattomuudesta tulevaosuudenodotuksiin ei viitata juurikaan, ja jos niistä puhutaan, on sävy pessimistinen. Myös kokemukset avun saannista vaihtelivat tarinatyypeittäin. Kertomuksessa vaikeuksien voittamisesta viitattiin epäviralliseen apuun kaikista eniten, samoin tässä tarinatyypissä esiintyi eniten puhetta läheisistä. Läheiset saivat myös positiivisen merkityksen tarinoissa. Kahdessa muussa tarinatyypissä kuvailtiin useammin ilman apua jäämistä. Myös yksinäisyyden kuvaukset saivat näissä tarinoissa suuren roolin. Sosiaaliturva ja yleisemmin virallinen apu herätti kritiikkiä kaikissa tarinoissa, eikä sen kerrota olennaisesti lievittäneen köyhyyttä yhdessäkään tarinassa. Poikkeuksena kritiikissä on eläkkeelle pääseminen, joka hahmottuu kertomuksessa vaikeuksien voittamisesta käänteenä parempaan. Tämä kuitenkaan ei johdu köyhyyden lievittymisestä, vaan tulojen varmistumisesta ilman jatkuvaa tarveharkintaisiin etuuksiin turvautumista. Tutkielman olennaisin johtopäätös onkin havainto köyhyyden, avunsaannin ja selviytymiskokemusten yhteydestä aineistossa. Ne kirjoittajat, jotka kertoivat saaneensa apua, suhtautuivat positiivisemmin tulevaisuuteen, ja kokivat myös selviytyneensä paremmin. Heillä oli tarinoiden valossa myös vahvemmat sosiaaliset verkostot. Keskeinen johtopäätös on myös epävirallisen avun aseman hahmottuminen perusturvan aukkojen ja matalan tason paikkaajana.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on Helsingin Kyläsaaressa vuosina 2009–2011 vaikuttanut aktivistien perustama Sosiaalikeskus Satama. Tarkoituksena on tarkastella Satamaa vastademokraattisena toimijana sekä poliittisten tilojen avaajana ja asioiden politisoijana. Satama oli autonominen, käyttäjiensä itse luoma ja hallinnoima sosiaalikeskus, joka saatiin käyttöön sitä edeltäneen pitkän talonvaltausketjun ja kaupungin kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena. Satama häädettiin tiloistaan elokuussa 2011 kaupungin ja satamalaisten kesken syntyneiden erimielisyyksien vuoksi. Tutkielmaa ovat ohjanneet seuraavat kysymyksenasettelut: millaista oli Sataman vastademokraattinen toiminta? Millaisia olivat Sataman politisaatio ja sen poliittiset tilojen avaukset? Teoreettisen viitekehyksen muodostavat Pierre Rosanvallonin vastademokratian käsite sekä Eeva Luhtakallion käyttämä politisaation käsite. Aineisto koostuu kymmenen Satamassa toimineen sosiaalikeskusaktiivin haastatteluista. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen haastattelututkimus, jonka avulla aineisto analysoidaan teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Vastademokraattinen toiminta näyttäytyi Satamassa, sen poliittisissa lähtökohdissa sekä Satamassa toimineiden aktivistien arkipäivän aktivismissa etenkin valvontademokratiaan liittyvänä kansalaisvalppautena, säätelevänä valppautena ja ilmiantona, sekä torjuntana ja tuomitsemisena. Politisaatio eli poliittisten tilojen avaaminen näyttäytyi esimerkiksi romaneiden ahdingon ja autonomisten tilojen tarpeellisuuden tuomisena julkiseen keskusteluun ja poliittiseen päätöksentekoon. Politisaatiota toteutettiin Sataman harjoittaman monipuolisen aktivismin keinoin mediaa hyödyntäen. Voidaan todeta, että Sosiaalikeskus Satama oli selkeästi vastademokraattinen toimija, jonka politisoiva vaikutus yhteiskunnassa oli näkyvä. Satama taisteli tärkeäksi kokemiensa asioiden puolesta ja nosti niitä näkyvästi esiin sekä yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön.

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee kuntien itselleen asettamia vaikuttavuustavoitteita lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, mitä tulos- ja tavoiteohjaus, tuloksellisuus ja vaikuttavuus tarkoittavat kuntien lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Julkishallinnon New Public Management-reformin pohjalta syntynyt kuntalaki painottaa organisaatioiden tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Tuloksellisuudella tarkoitetaan toimintojen taloudellisuutta ja vaikuttavuutta. Tällaiseen tulos- ja tavoiteohjaukseen siirtyminen on edellyttänyt arvioinnin kehittämistä. Keskeisiä käsitteitä tässä tutkimuksessa ovat: toiminta-ajatus, päämäärä, tavoite, vaikuttavuus, vaikuttavuustavoite, vaikutus ja arviointi. Teoreettista kirjallisuutta konkretisoidaan lasten ja nuorten hyvinvointityön arkipäivään liittyvin sovelluksin ja esimerkein. Tutkielman aineistona on 12 kuntien tuottamaa, vuoden 2008 alussa lakisääteiseksi tullutta lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmaa, joiden tehtävänä on toimia lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä lastensuojelun järjestämiseksi ja kehittämiseksi kunnissa. Aineiston kvalitatiivisen eli laadullisen analyysin menetelmänä käytetään teemoittelua. Tarkastelu paljastaa, että kunnat ovat asettaneet varsin vähän konkreettisia ja mitattavissa olevia vaikuttavuustavoitteita laatiessaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmia. Kuntien asettamat tavoitteet voidaan jakaa seuraaviin teemoihin: määrälliset ja 'joko tai' –tavoitteet, ehdotusmuotoiset tavoitteet, 'kehitetään, edistetään, panostetaan, vahvistetaan' –tavoitteet, tavoitteet jatkuvana resurssitaisteluna sekä 'oikein vai väärin' –tyyppiset tavoitteet. Edellä esitetyt tavoitetyypit voidaan jakaa vielä karkeasti kahdenlaisiin kategorioihin: kunnallisen lasten ja nuorten palvelujärjestelmän kehittämiseen keskittyvät tavoitteet ja oikeaa ja väärää kuvaavat, moraalis-eettiset tavoitteet. Koko aineiston kattavana havaintona esitetään, että kunnat tuntuvat välttelevän täsmällisten, konkreettisten ja mitattavissa olevien tavoitteiden esittämistä lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmissa ja ilmaisevan tavoitteiden sijaan mielellään palvelujärjestelmää kuvaavia ja kehittäviä päämääriä.

This thesis studies the territorial strategies, i.e. civic territoriality, in an urban village, namely Houpu in Xiamen, China. The term civic territoriality is introduced by Hsing (2010) and it refers to the social actors’ strategies and struggles to defend territoriality in a physical and discursive sense. The purpose of this study is to find out which territorial strategies were developed by the villagers when they faced land acquisition. The data was collected by semi-structured interviews. Villagers and village cadres in Houpu were interviewed in order to explore their attitudes toward the redevelopment and their experiences with negotiating for compensations with the developer. The main research question for this study was: what kind of 'civic territoriality' did the villagers and the village collective develop when they faced land acquisition? Moreover, other sub-questions were formulated for the purpose of understanding the case thematically. Through this case study, two main categories of civic territoriality were detected in the redevelopment project. When villagers acted as a collective actor, they used their civic territoriality to reinforce their collective identity and to make decisions on the resettlement issues, whereas individual villagers utilized their civic territoriality to obtain more benefits during the land acquisition. The strategies developed by the individual villagers consisted of bargaining for higher monetary compensation and increasing the number of their family members in order to obtain more resettlement housing. Moreover, this thesis constructed a model to explain the involvement of different actors – the state, the developers, the villagers and the village committee - in the redevelopment projects. Different types of land acquisition compensations – monetary and housing compensation – and the attitudes of the village cadres and villagers toward the redevelopment of Houpu and land acquisition were also analyzed.

Tutkielman taustalla on kiinnostus siihen, minkälaisiin tietoihin perustuvat lasten ja perheiden elämäntilanteiden ja tuen tarpeiden arvioinnit lastensuojelun palvelutarpeen arvioinneissa. Pro gradu -tutkielmassa kysytään, mitä tietoa on tuotettu lapsen ja perheen elämäntilanteen taustatekijöistä, huolenaiheista ja selvitykseen tapaamisiin osallistumisesta. Lisäksi tarkastellaan, minkälaisia ovat arviointien tyypilliset kuvaukset lapsen ja perheen elämäntilanteesta sekä tuen ja palvelujen tarpeesta huolien ja voimavarojen näkökulmasta. Tavoitteena on tuottaa tietoa Espoon lastensuojelun avohuollon alkuarvioinnin kehittämistyön tueksi, jotta lastensuojelun avohuollon työ- ja toimintatapoja sekä rakenteita voitaisiin kehittää tutkimustiedon, lastensuojelun käytäntöjen ja kehittämisen vuoropuheluna. Tutkimus kiinnittyy laajemmassa kontekstissaan yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja syrjäytymisestä, jossa oleelliseksi on arvioitu ongelmien varhainen havaitseminen, niihin puuttuminen ja riittävä tarjottu tuki lapselle ja tämän lähipiirille. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jonka analyysimenetelmänä on väljästi teoriaohjaava sisällönanalyysi. Siinä hyödynnetään Barns behov i centrum (BBIC) arviointimallin viitekehystä liittyen lapsen tarpeisiin, vanhempien kykyyn vastata lapsen tarpeisiin sekä perheeseen ja ympäristöön. Aineiston analyysissä käytetään sisällön erittelyä, joka on kuvailevaa tilastollista analyysiä ja temaattista sisällönanalyysiä sekä tyypittelyä. Aineiston muodostavat Espoon lastensuojelun avohuollon lastensuojelun palvelutarpeen arvioinnin 87 yhteenvetodokumenttia 13–17-vuotiaista lapsista vuoden 2015 heinä-, elo- ja syyskuulta. Tutkimuksen perusteella lasten ja perheiden elämäntilanteiden taustatekijät muotoutuivat mukaillen yhteenvetodokumentin otsikkopuun teemoja. Huolenaiheet rakentuivat puolestaan yleensä lastensuojeluilmoitusten tiedoista. Selvityksen tapaamiseen lapsi yleensä osallistui. Vanhemmista äiti tavattiin lähes jokaisessa arvioinnissa ja isä puolestaan huomattavasti harvemmin. Lapsen ja perheen elämäntilanteesta sekä tuen ja palvelujen tarpeen arvioinneista huolien ja voimavarojen näkökulmasta rakentui neljä erilaista arviointityypin kuvausta: yksittäiset huolenaiheet lapsista, pitkäkestoiset huolenaiheet lapsista, huoli vanhemmuudesta yksittäisissä tilanteissa ja lapsi vanhemmuuden huolien puristuksessa. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että lapsen ja vanhempien osallisuus tapaamisiin arvioinneissa vaihteli. Lasten ja perheiden elämäntilanteet kuvautuivat arvioinneissa huolipainotteisina, vaikka voimavarojakaan ei sivuutettu. Yksittäisiin ja lieviin huolenaiheisiin yhteiskunnan tukea ja palveluita ei tarvittu. Toisaalta pitkäkestoisiin ja vakaviin huolenaiheisiin yhteiskunnan tuen ja palveluiden tarve oli ilmeinen. Tällöin käytiin institutionaalista rajanvetoa siitä, mikä tuki ja palvelu palvelujärjestelmässä on lapselle ja perheelle riittävää ja tarkoituksenmukaista.

Tutkielmassa tarkastellaan toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalintoja peruskoulun jälkeisessä nivelvaiheessa. Tarkoituksena on paikantaa niitä tekijöitä, jotka edesauttavat maahanmuuttajataustaisten nuorten hakeutumista lukiokoulutukseen Suomessa. Valintaprosesseja selvittämällä saadaan selville niitä tekijöitä, jotka tuottavat koulutuspoluilla jatkamista tai vaihtoehtoisesti koulupudokkuutta. Valintaprosesseja on tarkasteltu nuorten omista lähtökohdista tarkastellen niitä rakenteita ja vaikutteita, jotka lopulta tuottavat yksilöllisiä valintoja. Aineisto on kerätty suorittamalla kymmenen teemahaastattelua kahdessa Helsinkiläisessä lukiossa. Kerätty haastatteluaineisto on analysoitu teoriaohjaavasti sisällönanalyysin keinoin. Koulutusvalinnat ovat monimutkainen prosessi, johon ei ole löydettävissä yhtä selvittävää tekijää. Koulutusvalinnat ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa nuorten kotitaustaan. Vanhempien hyvä työllisyys ja kielitaito vahvistavat nuorten tukiverkkoa valintatilanteessa, mutta tärkeämmäksi nousee vielä vanhempien sosiaalisen pääoman ja koulutususkon vaikutus nuorten koulutusajatteluun. Vanhempien koulutususko puolestaan on usein sidoksissa vanhempien ennen maahanmuuttoa saavutettuun sosioekonomiseen tasoon. Nuorten kannustamisella koulutukseen vanhemmat näkevät lastensa pyrkivän parempaan elämään ja takaisin maahanmuuton myötä usein menetettyyn sosioekonomiseen asemaan. Myös motivaatio ja aikaisempi koulumenestys ohjaavat nuorten valintoja. Tiedon kulkeutuminen nuorille valintavaiheessa muodostaa mielenkiintoisen kysymyksen virallisen tiedon ja kuulopuheiden risteytyksen. Ystävien tiedot ohjaavat valintaa, mutta valmistelevat nuorta heikosti odotettavissa olevaan lukion arkeen. Koululta saatu virallinen tieto puolestaan jää usein liian pinnalliseksi ja sen hyöty koulutusvalinnoissa voi jäädä vähäiseksi. Koulun tieto saavuttaa lisäksi vain harvoin nuorten vanhemmat toivotulla tavalla. Vanhempien tuki jää näin myös usein vähäiseksi valintatilanteessa. Tiedotuksessa myös vanhempien sekä lasten kielitaidon taso muodostaa tärkeän kysymyksen. Lukio muodostui nuorille askeleeksi kohti itsenäisempää elämää ja koulutusvalintananne korostaa toisen polven nuorten hybridistä asemaa vanhempien kulttuurisen perinnön ja suomalaisen kulttuurin välillä. Siirtymä voi osoittautua monille henkisesti haastavaksi. Nuorten oma toimijuus vahvisti valintapäätöstä, mutta usein nuoret jäävät valintatilanteessa vaille auttavien aikuisten apua. Yhteiskunnalla on valintatilanteissa vastuuna varmistaa kaikille nuorille tasa-arvoiset mahdollisuudet edetä koulutuspoluilla etnisestä taustasta huolimatta. Nuorten valintoja voidaan vahvistaa muun muassa yksilöllisemmällä oppilaanohjauksella, toimivalla kielikoulutuksella sekä huomioimalla palvelutarjonnassa toisen polven nuorten erityiset tarpeet.

Tässä pro gradu –tutkielmassa käsitellään postmodernia yhteisöllisyyttä, ja erityisesti ranskalaisen Michel Maffesolin käsitystä yhteisöllisyydestä postmodernissa maailmassa. Työ koostuu Johdanto-luvusta, kolmesta esseestä sekä Johtopäätökset-luvusta. Johdannossa asetetaan tutkielman raamit. Tässä luvussa pohditaan työn rakennetta ja esseetä lajityyppinä, käsitellään Michel Maffesolia akateemisena henkilönä ja tehdään joitakin yleisiä huomioita postmodernista yhteisöllisyydestä. Vaihtoehtoisena postmodernin analyysina tarkastellaan Zygmunt Baumanin näkemystä postmodernista. Ensimmäinen essee käsittelee postmodernin analyysin mahdollisuutta. Esseen alussa kuvaillaan maffesolilaista näkemystä postmodernista, jotta tiedetään, mitä analysoidaan. Tämän jälkeen on metodologinen osuus, joka käsittelee erityisesti maffesolilaista muodon ja sisällön analyysia eli formismia eräässä muodossaan. Esseen lopuksi esitetään kritiikkiä, joka nojaa Maffesolin analyysin tulkintaan aikalaisdiagnoosina, ja todetaan, että presentistisen arkielämän analysoinnissa normaalitutkimus ei riitä, vaan tutkimuskohdetta on lähestyttävä tangenttien kautta. Kun ensimmäinen essee keskittyy tutkimuksenteon edellytyksiin, asettuu toinen essee hierarkkisesti yhden askelen alemmas paneutuen valikoituihin Maffesolin käsitteisiin. Keskiössä on Maffesolin heimo-käsite, jota käytetään erilaisissa tutkimuksellisissa konteksteissa varsin laaja-alaisesti. Tämä toinen essee esittelee heimon ohella seuraavat käsitteet: emotionaalinen yhteisö, massa, tyyli, kuva ja arki. Näiden käsitteiden avulla osoitetaan Maffesolin analyysin keskeiset sisällöt. Kolmas essee havainnollistaa maffesolilaista postmodernia kollektiivia osoittaen kohtia, joissa maffesolilainen yhteisöllisyyden analyysi kristallisoituu. Essee on katsaus maffesolilaisiin mytologioihin, heimo-käsitteeseen käytännössä sekä näkemykseen postmodernista maailmanjärjestyksestä rakkauden ja erotiikan kautta: ordo amoris. Esseen lopussa käsitellään kollektiivitajunnan käsitettä, johon monelta osin tiivistyy maffesolilaisen kollektiivin tavoittelu. Johtopäätökset-luvussa tullaan tulokseen, että kolmen esseen kautta tavoiteltu maffesolilainen kollektiivi on löytynyt, mutta se on osoittautunut arvioitua monipuolisemmaksi ja monimielisemmäksi. Yhteisöllisyys on edelleen olemassa, mutta se on muuttunut ja erilaista luonteeltaan. Luvun ja samalla koko tutkielman lopussa todetaan, että maffesolilaisen postmodernin kollektiivin ongelma on viime kädessä se, että se edellyttää sisään astumista. Kollektiivia tehdään todelliseksi kirjoittamalla siitä.

Tutkimuksen aiheena on kiista Malmin lentokentästä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu pitkälti suomalaisesta maankäytön konflikteja koskevasta kirjallisuudesta. Tutkin tapaustutkimuksen keinoin mistä Malmin konfliktissa on kysymys. Kuvaan tapauksen historian ja nykyisen prosessin vaiheet, selvitän tapauksen osapuolet ja heidän intressinsä. Keskeistä kiistassa on Helsingin kaupungin tavoite muuttaa Malmin lentokenttä asuinalueeksi. Tärkeimpänä perusteluna kaupungilla on tarve asuntotuotantoon sopivasta tonttimaasta. Tarkastelen Malmin lentokentästä käytyä julkista keskustelua ja siinä käytettyjä argumentteja. Kiistan osapuolet ovat pyrkineet käyttämään julkisuutta hyväkseen ja pyrkineet vaikuttamaan argumentoinnin keinoin yleiseen mielipiteeseen. Tätä konfliktin yhteydessä käytyä julkista argumentointia kutsutaan myös määrittelykamppailuksi. Malmin kiista on saanut runsaasti tilaa julkisuudessa. Merkillepantavaa on, että samoilla argumenteilla on voitu sekä puolustaa että vastustaa lentokenttää. Tutkimuksen tuloksia on muun muassa se, että Malmin lentokentän konflikti on vakava ja suuri maankäytön konflikti. Mukana on poikkeuksellisen suuri määrä toimijoita. Konfliktin prosessi on sisältänyt useita ennalta-arvaamattomia käännekohtia. Helsingin kaupunki on pyrkinyt saamaan Malmin lentokentän aluetta asuntotuotantoonsa kolmeen otteeseen. Nykyinen konflikti on monilla mittareilla pisimmälle edennyt, ja sisältää organisoituneemman vastarinnan Malmin lentokentän ystävät Ry:n muodossa.

Tutkielmassa on tarkasteltu Suomen ensimmäisen 1960-luvulla rakennetun lähiön suojelua. Tutkimuskohde alueena on Pihlajamäen alue, joka rakennettiin vuosin 1959-1964. Pihlajamäki kuuluu Latokartanon peruspiirin ja sijaitsee kymmenen kilometrin päässä Helsingin keskustasta. Aikaisemmassa tutkimuksessa olen tarkastellut sitä, kenellä on valta määritellä paikan merkitys. Käsitteen autenttinen määrittely oli tärkeää sillä myös Pihlajamäen suojelussa on vedottu alueen autenttisuuteen. Autenttisuutta ei voi määritellä kovin selkeästi, mutta parhaiten käsitettä kuvaa jonkin "todellinen" identiteetti. Lähiöitä rakennettiin Suomessa 1960-luvun alusta 1980-luvun loppuun mittava määrä. Syynä tähän oli suuri muuttoliike maalta kaupunkeihin, jota on kutsuttu myös suureksi muutoksi. Lähiöiden esikuvana on pidetty englantilaista puutarhakaupunkiaatetta, joka edusti terveellisen asumismuodon malliesimerkkiä sekä modernia funktionalismia. Lähiöitä alettiin rakentaa väljään metsäiseen maastoon kaupunkien keskustojen ulkopuolelle. Toinen tulkinta metsälähiöiden syntyyn löytyy maanomistussuhteista sekä aluerakentamissopimuksista. Suuret rakennusliikkeet alkoivat jo 1940-1950-luvulla hankkia maita Helsingin maalaiskunnan alueilta, jotka olivat kauppojen keskusliikkeiden omistuksessa. Sama rakennusyhtiö, joka oli ostanut tai vuokrannut kunnalta maan, rakennutti ja rakensi asuinalueen alusta loppuun yhdellä kertaa. Tällaista rakentamista kutsutaan spekulatiiviseksi rakentamiseksi ja rakentajaa grynderiksi. Tutkielmani on kvalitatiivinen. Aineistoni koostuu Pihlajamäen asemakaavamuutosehdotuksesta sekä muista suojeluun liittyvistä dokumenteista, maankäyttö- ja rakennuslaista sekä rakennussuojelulaista, Helsingin Sanomien uutisoinnin perusteella kirjoitetuista mielipiteistä Pihlajamäen suojelusta sekä Pihlajamäen asukkaiden haastatteluista. Käytin menetelmänäni sisällönanalyysia ja asukkaiden haastattelut tein puolistrukturoidulla haastattelulomakkeella. Halusin selvittää haastattelemalla asukkaita sitä, minkälaisia heidän käsityksensä alueesta ovat ja miten suojelu on vaikuttanut heidän asumiseensa, sekä mitä suojelusta on asukkaiden näkökulmasta seurannut alueen kehitykselle ja imagolle. Pihlajamäen suojeluprosessi alkoi vuonna 2002 kaupunkisuunnittelulautakunnan aloitteesta. Suojelu oli monivuotinen prosessi, jonka aikana alueesta ja rakennuksista tehtiin kolme laajaa inventointityötä. Suojelukaavasta tehtiin myös kaksi valitusta, jotka molemmat kumottiin korkeimmassa oikeudessa. Suojelukaava astui lainvoimaiseksi vasta kesällä 2010. Suojelukaava suojelee sekä 1960-luvulla rakennettua osaa että rakennuksia. Suojelu tapahtuu vuonna 2000 voimaan tulleen maankäyttö- ja rakennuslain nojalla. Pääasiallisena suojeluperusteena oli Pihlajamäen asemakaava, joka mukautuu luonnonmuotoihin sekä 1960-luvun rakennukset ja niiden vähäeleisyys. Suojelua edelsi kaupunkisuunnisteluviraston alullepanemat inventointityöt sekä taloyhtiöille laaditut korjaustapaohjeet, joihinkin taloihin on jopa laadittu värioppaat. Tutkielma tuo esille miten Pihlajamäki on suojeltu ja kenellä suojeluasiassa on ollut päätäntävalta. Suojelua on perusteltu arkkitehtuurisilla ja maisemakuvallisilla syillä. Suojelun on todettu nostavan alueen arvostusta ja vaikuttavan positiivisesti asuntojen hintoihin. Suojelua ajaneet tahot eivät kuitenkaan ole selvittäneet suojelusta mahdollisesti koituvia taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Täydennysrakentaminen on suojelukaavassa kielletty, mutta se on kuitenkin tärkeä keino taloyhtiöille rahoittaa mittavia peruskorjausremontteja ja monipuolistaa alueen asukasrakennetta ja sitä kautta vaikuttaa alueen eheyteen ja palvelujen saatavuuteen.

Tutkimukseni kohteena on suomalaisten evakkolasten elämä talvi- ja jatkosodan vuosina 1939–1944. Sodissa Suomi menetti 13 prosenttia maa-alastaan Neuvostoliitolle, jonka seurauksena 11,6 prosenttia Suomen väestöstä joutui jättämään kotiseutunsa ja asettumaan asumaan muualle maahan. Kaikkiaan sota lähetti evakkotielle yli 400 000 ihmistä, joista suuri osa oli lapsia tai nuoria. Tästä huolimatta Suomen talvi- ja jatkosodan virallista historiaa on kirjoitettu aivan kuin lapsia ei olisi ollut olemassakaan. Tutkimukseni tarkoituksena on haastaa virallinen historiankirjoitus tuomalla esiin evakkolasten omakohtainen kokemustieto. Järjestin tutkimustani varten aineistonkeruun, jonka tuloksena sain 20 omaelämäkerrallista tarinaa. Tämä aineisto avasi minulle toisenlaisen kuvan sodan seurauksista. Se toi esiin sen, mitä evakkolapset ovat sota-aikana henkilökohtaisesti nähneet, kuulleet, kokeneet ja tunteneet. Aineistoni elämäntarinoista hain kodin pakkomenetykseen liittyviä tunteita, syitä syrjinnälle ja vaikenemiselle sekä keinoja näistä kokemuksista selviytymiseen. Tutkimukseni teoreettis-metodologinen lähtökohta ankkuroitui fenomenologisen filosofian periaatteeseen. Sitouduin elämäkertojen kirjoittajien näkökulmaan ja niihin merkityksiin, joita he tapahtumille ja teoille ovat antaneet. Lähestyin aineistoani maltillisen konstruktionismin kautta: sanat rakensivat minulle todellisuutta. Tutkimukseni eettinen tavoite on antaa ääni tutkimukseen osallistuville ihmiselle tuomalla esiin heidän tapansa antaa asioille merkityksiä. Siksi valitsin aineistoni metodologiseksi lähestymistavaksi tarinallisen otteen. Tutkimustulokset avautuivat koodauksen ja tematisoinnin keinoin. Kodin menetystä ja selviytymistä tarkastelin kahdessa eri kontekstissa: lapsuudessa ja aikuisuudessa. Koska lapsen elinpiiri oli huomattavasti rajatumpi kuin aikuisen, liitti lapsi kodin menetykseen erityisesti hänelle merkityksellisiä asioita: lelujen, lemmikkien, kodin pihapiirin ja siihen liittyvien leikkien jättämisen. Äkillinen lähtö kotoa synnytti ennen kaikkea pelon ja järkytyksen tunteita. Vasta myöhemmässä elämänkaaren vaiheessa kodin käsite laajeni koskemaan koko menetettyä kotiseutua ja myös tälle seudulle jäänyttä toimeentuloa. Tällöin kodin menetystä kuvaa parhaiten kodittomuuden ja juurettomuuden tunne, johon kytkeytyy vahva emotionaalinen lataus. Sota-aikaan liittyvä vaikeneminen osoittautui sekä tietoiseksi että pakotetuksi. Puhumattomuuden malli opittiin aikuisilta, joille vaikeneminen oli paitsi raskaiden kokemusten torjuntaa, myös tapa suojella lapsia. Lisäksi sodan jälkeisten arkirealiteettien järjestäminen vei aikaa puheelta. Vahvimmin vaikenemista tuki kuitenkin vallitseva historiallinen aika: sodasta ja sen aiheuttamista menetyksistä ei ollut sopivaa puhua. Evakoiden ja kantaväestön kohtaaminen ei aina sujunut ongelmitta. Aineistostani tulivat esiin erot kulttuurissa, luonteessa ja tavoissa. Paikallisen väestön evakoihin kohdistamat kielteiset tunteet kuvasivat vaikeutta tulla toimeen vierauden ja erilaisuuden kanssa. Vallinnut historiallinen tilanne selitti myös syrjintää: tahtomattaan ja aiheetta kodittomat evakkomatkalaiset leimautuivat Suomen historian vaikean vaiheen symboliksi. Jokaisella kertojalla on ollut omat keinonsa selvitä ja jaksaa. Lapsilla läheisten läsnäolo helpotti menetyksen aiheuttamaa tuskaa evakkomatkalla. Uutta kotiseutuaan lapset kesyttivät omakseen toiminnan kautta, leikkien, harrastusten, koulun ja työn muodossa. Aikuisuuden tärkeimmät selviytymistä tukevat tekijät ovat olleet yhteisöllisyys, perhe ja vahva luonne. Tutkimuksen tulokset olen tiivistänyt ja koonnut yhteen tyyppitarinan avulla. Tämän tarinan olen nimennyt evakkolapsen selviytymistarinaksi. Tutkimuksen tuloksista toivon olevan apua tänä päivänä Suomeen saapuvien pakolaislasten kanssa työskenneltäessä. Vaikka aineistoni evakkolasten ja tämän päivän maahanmuuttajien kokemukset sijoittuvat ajallisesti eri kontekstiin, ovat kokemukset yhteisiä. Keskeisimpinä lähteinä tutkimuksessa ovat olleet: - Furman, Ben (1997) Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. - Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. - Heikkinen, Kaija ja Simola, Raisa (2003) Monenkirjava rasismi. - Levine, Peter A. (2008) Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen. - Roos, J.P. (1987) Suomalainen elämä.