Browsing by discipline "Sociologi"

This master’s thesis looks at the representations of rape crime sentencing in the largest daily newspaper in Finland, Helsingin Sanomat, from 2005 to 2020. Inspired by the Nordic penal exceptionalism theory this thesis set out to examine the notion whether Finland has resisted the punitive turn when it comes to rape crime through the lense of news reporting of rape crime sentencing principles. Relevant theories in addition to Nordic penal exceptionalism are social constructionism, penal populism and moral panics. The data was collected using a mixed methods approach to content analysis. Pieces of news on rape crime sentences (n=103) were examined quantitatively to see how news reporting on rape crime has developed in Helsingin Sanomat over the past fifteen (15) years and what types of trends are present in the news reporting. The quantitative data also compares the image of rape crime created by Helsingin Sanomat to the reality of rape crime. In addition to news pieces the editorials or leading articles (n=16) and articles (n=55) were analyzed through an inductive qualitative content analysis where themes were allowed to emerge from the data. The qualitative data was separated in to four distinct categories: lenient sentencing and value discussions, statistics, immigrants as a threat and consent-based legislation and feminist discourse. The research results show that the news on rape crime do not reflect the reality of rape crime and that there are overrepresentations of unknown perpetrators and perpetrators with a foreign name. A quantitative analysis was not sufficient to understand the social discussions surrounding the sentence news reporting so the qualitative data was needed to point out penal populist trends in the media representations of rape crime sentencing and to analyze the construction of moral panics through overrepresenting immigrants as a threat to social order. The notion that Nordic media has resisted a punitive turn is thereby not accurate, at least when it comes to rape crime.

Tässä tutkimuksessa selvitetään, mitä parisuhteessa keskusteleminen on miehille. Tutkimuksessa keskitytään miesten käsitykseen asiasta, koska parisuhteen kommunikaatiosta puhutaan tavallisesti erottelematta miesten ja naisten kokemuksia. Kysymys miesten käsityksestä parisuhteessa keskustelemisesta on jaettu kolmeen osa-alueeseen: miesten taidot ja tarpeet, puolison kanssa parisuhteessa keskustelemisen merkitys miehille ja muutos miehissä suhteessa keskustelemiseen. Tutkimuksen tavoite on selvittää, mikä parisuhteessa puhumisessa on miehille vaikeaa ja mikä helppoa ja minkälainen parisuhteen osa-alue puolison kanssa keskusteleminen on miehille. Yleisesti käytetty termi 'kommunikaatio' jaetaan pienempiin osiin Tutkimusaineisto hankittiin etsimällä haastateltaviksi miehiä, joilla oli kokemusta puolison kanssa keskustelemisesta parisuhteessa ja jotka osasivat sanoittaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan parisuhteessa keskustelemisesta. Kymmenen tällaista miestä haastateltiin. Haastattelumuotona oli strukturoitu teemahaastattelu. Litteroinnin jälkeen aineisto analysoitiin kvalitatiivisen sisällönanalyysin avulla ryhmittelemällä se teemojen mukaisesti. Aineiston analysoinnin apuna käytetään puheen jakamista eri tasoihin. Niistä tarkemmin keskitytään arkipuheeseen ja syvälliseen puheeseen Tutkimuksen lähtökohtana ovat Riitta Jallinojan ja Jaana Maksimaisen tutkimukset sekä Eva Illouzin, Elisabeth Beck-Gernsheimin ja Ulrich Beckin kirjoitukset avioliiton ja parisuhteen muuttumisesta niin, että kommunikaatio on parisuhteen keskeinen ja välttämätön osa. Voimakkaimmillaan sen ilmaisee Maksimainen esittämällä, että ilman kommunikaatiota ei ole parisuhdetta. Tämän tutkimuksen lähtökohtana on myös terapiakulttuurin ajatus siitä, että kaikki reflektoivat tunteitaan. Anthony Giddensin esittelemää puhdasta suhdetta käytetään mallina terapiakulttuurin parisuhteesta. Tutkimusta varten haastatelluille miehille parisuhteessa keskusteleminen on tärkeää. Arkiasioista puhuminen on kaikille helppoa ja sujuvaa. Helpoiten keskustelu alkaa muun tekemisen ohessa. Kolme haastatelluista miehistä kaipaa puolison kanssa keskustelemiselta enemmän, kuin mitä siinä on. Kaikki haastatellut miehet ovat lapsuudessaan sosiaalistuneet sellaiseen kulttuuriin, jossa mies ei ilmaise tunteitaan eikä puhu tunteista puolisolleen. Miesten elinaikana ilmapiiri liittyen parisuhteessa keskustelemiseen on muuttunut: keskustelusta on tullut tärkeä asia ja siitä puhutaan paljon. Miehet ovat eri tavoilla oppineet keskustelemaan parisuhteessa: osa vähitellen opiskelun ja työn kautta, osa kriisin ja muutoksen kautta. Kaikki miehet eivät kuitenkaan reflektoi tunteitaan yksin tai puolisonsa kanssa. Parisuhteessa keskustelemisen merkityksestä selvisi, että arjen asioista puhuminen lähentää miestä ja puolisoa ja nostaa pintaan hyviä tunteita. Syvällinen puhuminen syventää miehen ja puolison välistä suhdetta. Syvällinen puhuminen on myös edellytys syvälle parisuhteelle. Haastatelluille miehille kommunikaatio on parisuhteessa tärkeä osa. Osalle haastatteluista miehistä se on välttämätön osa parisuhdetta.

Jakamistalous on viime vuosien aikana paljon esillä ollut ilmiö. Alustat luovat muun muassa uusia mahdollisuuksia yrittäjyydelle, mutta samaan aikaan niiden kykyä tuottaa tasa-arvoisempaa työtä on kyseenalaistettu. Alustoilla toimimisen perusedellytyksenä on usein nähty osapuolten välinen luottamuksen rakentuminen, jossa digitaalisella maineella ja arvosteluilla on keskeinen rooli. Samalla arvostelut ja erilaiset suorituksenmittaamiseen perustuvat tekniikat voidaan käsittää alustan tavaksi koordinoida laajalle levittäytynyttä työvoimaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia ongelmia majoittajat kokevat omassa maineenhallinnassaan ja miten he vastaavat kohtaamiinsa ongelmiin alustalla toimiessaan. Lopulta pyritään myös tarkastelemaan majoittajien asemaa uudenlaisessa tuotantojärjestelmässä. Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä jakamistalouden ilmiötä hahmotetaan ajatuksella kuluttajan osallistumisesta tuotantoon. Aikaisempi kirjallisuus tuo esille myös tutkimuksen kannalta keskeiset luottamuksen ja maineen käsitteet sekä kirjallisuutta algoritmien hallinnoimasta työstä. Tutkielman metodologisena lähestymistapana käytetään laadullista sisällönanalyysiä ja teoriasidonnaista analyysimenetelmää. Aineistona hyödynnetään globaaleja verkkokeskusteluita, jotka on kerätty majoittajille suunnatulta keskustelufoorumilta. Tutkielman tulosten mukaan majoittajien maineenhallinta osoittautui monimutkaiseksi sekoitukseksi vuorovaikutusta yhtäältä alustan sekä toisaalta vieraiden kanssa. Etenkin alustan tietyt design-ratkaisut ja algoritmien aiheuttama epävarmuus alustalla aiheuttivat turhautumista majoittajien toiminnassa. Vuorovaikutuksessa vieraiden kanssa korostuivat negatiivisena koetut kokemukset sekä arvostelujärjestelmän ajoittain epätasaiseksi koettu valta. Majoittajat pyrkivät hyödyntämään erilaisia keinoja maineenhallinnassaan, jotka näyttäytyivät samaan aikaan sekä palkitsevana että enemmänkin ulkoisen paineen aikaansaamana. Huolimatta koetuista ongelmista, toiminta käsitettiin kuitenkin yleisesti ottaen positiivisena tai negatiivisiin tuntemuksiin sopeuduttiin. Analyysin valossa, voidaan johtopäätöksenä todeta negatiivisten tuntemusten liittyvän etenkin tilanteisiin, joissa majoittajat kokivat jollain tasolla kontrollin puutetta omasta toiminnastaan alustalla. Negatiiviset tuntemukset ehdollistivat kokemusta omista vaikutusmahdollisuuksista.

Tässä pro gradu -tutkielmassa vertaillaan palvelua tuottavan järjestön identiteetin määrittelyä 1980-luvun alun hyvinvointivaltiossa sekä 2000- ja 2010-luvun kilpailukyky- ja projektiyhteiskunnassa. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen on todettu toteuttavan moninaista roolia, koska ne ovat tehneet sekä ammatillista palvelutuotantoa että poliittista vaikuttamistyötä marginaalisten ryhmien puolesta. Hyvinvointivaltion kriisin myötä sekä järjestöjen palvelutuotantoa että edunvalvontatyötä kohtaan ladattiin runsaasti uusia odotuksia, mutta samanaikaisesti kilpailukyvyn määrittämä toimintaympäristö on vaikeuttanut järjestöjen moninaisen roolin toteuttamista. Kun huolta on kannettu myös järjestöjen ammatillistumisesta rakennemuutoksen seurauksena, onkin ajankohtaista kysyä, miten järjestöt itse määrittävät yhteiskunnallista toimijuuttaan ja identiteettejään muuttuvassa hyvinvointivaltiossa. Tässä työssä järjestöjen identiteetin määrittelyä tutkitaan tekstianalyyttisesti kvalitatiivisen esimerkkitapauksen avulla. Aineistona ovat pitkän linjan palvelua tuottavan päihdejärjestön A-klinikkasäätiön Tiimi-lehden pääkirjoitukset vuosilta 1982–1984 sekä 2000–2004 ja 2012–2014. Tutkimusasetelma perustuu historialliseen vertailuun ja varsinaisena menetelmänä on Pekka Sulkusen ja Jukka Törrösen (1997) kehittämän semioottisen sosiologian analyysivälineistö. Semioottinen sosiologia on kiinnostunut teksteihin piirtyvistä toimija-asemista ja vuorovaikutussuhteista sekä niitten kautta rakentuvista arvoista ja identiteeteistä. Käsitteistöllä voidaan hedelmällisesti tutkia paitsi järjestölle ja sen toimijoille myös julkiselle vallalle, kansalaisille ja päihdeongelmaisille rakentuvia identiteettejä eri aikakausien kantaaottavissa teksteissä. Keskeisenä tuloksena on, että tutkitut pääkirjoitukset määrittelevät järjestötoimijoille professionaalista identiteettiä 1980-luvulla. Tulos puhuu osin oletuksia vastaan, jotka katsovat järjestöjen ammatillistuneen vasta hyvinvointivaltion murtumisen jälkeen. 2000- ja 2010-luvun aineistossa järjestötoimijoiden ammatillinen identiteetti taas määrittyy ennen kaikkea yhteiskunnalliseksi asiantuntijuudeksi. Esimerkkijärjestön toiminnan legitimointitavat ja vastaanottajat näyttäytyvät myös osin erilaisina hyvinvointivaltiossa ja sen jälkeen. 1980-luvulla edunvalvonta määrittyy erityisesti työntekijöiden vaikuttamistoiminnaksi, joka oikeutetaan päihdeongelmaisten tarpeilla. Toiminnan hyötyjänä on ennen muuta päihdehuoltojärjestelmä. 2000- ja 2010-luvulla keskeiseksi arvoksi taas nousee koko suomalaisen yhteiskunnan hyödyn ja kansalaisten edun ajaminen yleisesti.

Tutkielmassa tarkastellaan asioimistulkkausta äitiys- ja lastenneuvolassa. Tavoitteena on selvittää, milloin ja miten terveydenhoitaja käyttää harkintavaltaansa neuvolassa asioimistulkkauksesta päättäessään ja asiakkaan kanssa siitä neuvotellessaan. Lisäksi tarkastellaan, millaisia jännitteitä asioimistulkin kanssa työskentelyyn liittyy neuvolavastaanotolla. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Michael Lipskyn katutason byrokratiateoria, jota täydennettiin Nira Yuval-Davisin arjen rajakäytäntöjen käsitteellä. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Tutkielmaa varten haastateltiin pääkaupunkiseudulla toimivia neuvolaterveydenhoitajia. Aineisto analysoitiin laadullisin menetelmin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä hyödyntäen. Tutkielman tuloksina esitetään, että terveydenhoitajat päättävät ammattitulkin käytöstä oman harkintansa mukaan, jolloin he toimivat samalla tulkkauspalvelun portinvartijana. Terveydenhoitaja harkitsee ja arvioi tulkkaustarpeen tilannesidonnaisesti käytettävissä olevien resurssien puitteissa ja ne huomioiden. Riittävä kielitaito rakentui tilannesidonnaisesti. Terveydenhoitajien asioimistulkille asetetut odotukset olivat ristiriitaisia ja terveydenhoitajakohtaisia tulkin näkyvyyteen ja osallisuuteen liittyen. Johtopäätöksinä todetaan, että tulkkauksesta päättäminen, siitä neuvottelu ja sen käyttäminen näyttävät olevan täynnä harkintavallan paikkoja, joihin on mahdotonta antaa yksiselitteistä kattavaa ohjeistusta ja joita terveydenhoitajat työssään ratkovat. He ovat samanaikaisesti vastuussa raskaana olevan seurannasta ja hoidosta sekä asiakkaan autonomiasta. Tulkin käyttöön liittyvissä ristiriita- tai neuvottelutilanteissa terveydenhoitajat pyrkivät hienovaraisesti ohjailemaan ja suostuttelemaan tulkin käyttöön, mutta huoli tai epäilys oikeutti rikkomaan asiakkaan autonomian. Neuvola pyrkii tuottamaan äitejä, jotka ovat itsenäisiä. Paradoksaalisesti autonomiaa tavoiteltiin hallinnan kautta. Aineiston perusteella tulkkauskäytäntö on asiakas- ja terveydenhoitajakohtaista, mutta neuvolalähtöistä. Tulkin kanssa työskentelyn jännitteet kumpuavat tulkille asetettujen rooliodotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkimuskohteena on eduskunnan keskustelu lakialoitteesta laajentaa niin kutsuttujen paperittomien siirtolaisten oikeutta terveydenhuoltoon. Lakialoitetta käsiteltiin eduskunnan täysistunnoissa vuoden 2015 alkupuolella. Aloitteen tarkoitus oli parantaa eräiden EU:n ulkopuolelta tulleiden ulkomaalaisten perusoikeuksien toteutumista Suomessa. Oikeus terveyteen kuuluu perusoikeuksiin, jotka taataan kaikille muun muassa Suomen perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa. Aloite herätti kiivasta keskustelua eduskunnassa ja käsittely päätyi lakiesityksen raukeamiseen yhden kansanedustajan teknisen sääntökikkailun tuloksena. Keskustelun kiivaus herättää kysymyksen, miksi pienen ryhmän ihmisoikeudet vaikuttavat saavan niin suuren symbolisen merkityksen, tai miten ihmisoikeuksien toteuttamisesta ylipäänsä voidaan kiistellä. Tämä ihmetys johti esittämään kysymyksiä paperittomien representoinnista keskustelussa ja erilaisista strategioista puolustaa ja vastustaa heidän oikeuksiaan. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on, että paperittomien kategorian rakentuminen diskursseissa on merkityksellinen prosessi, jonka seurauksena syntyvä yleinen käsitys tästä ryhmästä konkreettisesti muokkaa ryhmän asemaa yhteiskunnassa. Maahanmuuttajaryhmien ulossulkeminen julkisessa keskustelussa tapahtuu vetämällä rajaa 'meidän' ja 'toisten' välillä sekä tuottamalla pelkoja esittämällä 'toiset' 'meidän' hyvinvointiamme uhkaavina. Seurauksena saattaa olla ryhmän sulkeminen täysin yhteisön ulkopuolelle, minkä seurauksena ryhmän ihmisoikeudet on mahdollista kiistää. Toisaalta ulossulkemisen lisäksi kielen avulla on myös mahdollista rakentaa kuvaa moraalisesti tasavertaisista yhteisön jäsenistä. Hyvinvointipalvelujen osalta tarkastellaan keskustelua diskursiivisesti rakennetusta ansaitsevuudesta eli arvioista ryhmän moraalisesta oikeudesta saada jotakin hyvinvointietuuksia, kuten terveyspalveluita. Tutkielmassa tarkastellaan siis paperittomuuteen liitettäviä merkityksiä ja niiden kautta tehtävää paperittomien 'toiseuden' ja ansaitsevuuden tuottamista. Tutkeilman tutkimuskysymys on: Millä tavoin eduskunnan keskustelussa ilmenevissä diskursseissa paperittomien terveydenhuollosta pyritään määrittelemään paperittomuutta sekä yhtäältä vetämään rajaa palveluja ansaitsevien ja ansaitsemattomien välille ja toisaalta puolustamaan paperittomien oikeutta terveyspalveluihin? Tutkielmassa analysoidaan eduskunnan käymää keskustelua diskurssianalyysin avulla. Lähtökohtana on näkemys kielestä seurauksia tuottavana. Lisäksi kansanedustajien kielenkäytön analyysi nähdään erityisen merkittävänä heidän valta-asemansa perusteella. Poliitikkojen kielenkäyttö nähdään politiikan tekona ja ideologisena vallankäyttönä, jonka seurauksina voidaan esimerkiksi tuottaa identiteettejä eri ihmisryhmille sekä ohjailla yleisiä käsityksiä asioista ja ryhmistä. Keskeisenä tuloksena on ensinnäkin keskustelun selkeä jakautuneisuus. Kansanedustajat jakautuvat kahteen positioon sen mukaan, vastustavatko vai puolustavatko he lakiesitystä. Edelleen positioiden sisältä tunnistetaan erillisiä diskursseja, joita edustajat hyödyntävät argumentaatiossaan. Lakiesityksen puolustajien puheenvuoroista voidaan tunnistaa diskurssit, jotka ottavat lähtökohdakseen inhimillisyyden, oikeusvaltion periaatteet sekä taloudellis-rationaalisen järkeilyn. Vastustajien käyttämiä diskursseja taas ovat taloudellis-rationaalinen diskurssi ja maahanmuuttokontrollin sekä hyvinvointinationalismin diskurssit. Diskurssit eroavat toisistaan huomattavasti niin argumentaation lähtökohtien osalta kuin siinä, millaisen kuvan paperittomista ne pyrkivät tuottamaan. Keskustelussa on tunnistettavissa myös aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa todettu kahtiajako, jossa lakiesityksen puolustajat esittävät paperittomat pääosin 'uhreina' ja vastustajat puolestaan 'uhkana'. Uhkana esittäminen toimii keinona synnyttää moraalista paniikkia ja pelkoa lakiesityksen kuvitteellisista rajuista seurauksista, kuten lisääntyneestä maahanmuutosta ja terveydenhuollon kustannusten hallitsemattomasta kasvusta. Aiemmassa tutkimuksessa on toisaalta todettu, että uhrina esittäminen on myös toiseuttavaa ja että uhrin asemaan asetetun ihmisoikeuksien puolustaminen on haastavaa. Oleskeluoikeuden puuttuminen näyttää tutkielman analyysin perusteella poliittisesti melko legitiimiltä syyltä kieltää ihmisen perusoikeudet. Toisaalta keskustelua vaikuttaa jakavan myös kaksi erilaista käsitystä hyvinvointivaltiosta, partikularistinen nimenomaan suomalaisten oikeudet ensisijaisiksi näkevä, ja universalistinen, yhtäläisten ihmisoikeuksien periaatteista lähtevä käsitys. Lopuksi todetaan, että tutkielman teemat herättävät laajempia teoreettisia kysymyksiä kansallisvaltioiden rajojen ja hyvinvointivaltion inklusiivisuuden merkityksistä globaalissa maailmassa. Aiheena paperittomuus on Suomessa hyvin vähän tutkittu. Poliittisen kehityksen suunnan huomioiden on todennäköistä, että paperittomuus Suomessa lisääntyy, jolloin kasvaa myös tarve ymmärtää paperittomuutta ja toisaalta siihen liittyviä yleisiä käsityksiä ja niiden rakentumista.

Tutkielmassa tarkastellaan naapurustosuhteiden aktiivisuuden vaihtelua alueellisesti pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, miten alueen sosioekonominen taso, jota mitataan tulotason, koulutustason ja työllisten määrän avulla, on yhteydessä naapurustosuhteiden aktiivisuuteen. Tutkimus kytkeytyy naapurustovaikutusten, paikallisen yhteisöllisyyden sekä naapuruston sosiaalisen kontrollin ja koheesion tutkimusperinteisiin. Naapurustosuhteiden on kansainvälisessä ja suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa havaittu olevan yhteydessä asumistyytyväisyyteen, asukkaiden hyvinvointiin ja häiriökäyttäytymiseen naapurustossa. Eri tutkimuksissa on kuitenkin saatu ristiriitaista tietoa siitä, miten alueen ja yksilön sosioekonominen tausta on yhteydessä naapurustosuhteiden aktiivisuuteen. Tutkielmassa tuotetaan lisää tietoa aiheesta pääkaupunkiseudun kontekstissa. Aineistona tutkimuksessa käytetään vuonna 2012 toteutettua laajaa koko pääkaupunkiseudun kattavaa kyselytutkimusta. Aineisto on kerätty osana Helsingin metropolialueen kaupunkitutkimuksen tutkimus- ja yhteistyöohjelmaa. Aineiston otanta-asetelma perustuu 250x250 metrin kokoisille tilastoruuduille ja ottaa huomioon alueen tulotason. Aineisto rajataan tutkielmassa käsittämään Espoon, Helsingin, Vantaan ja Kauniaisten muodostama pääkaupunkiseutu. Tutkimuksen analyyseihin käytetään SPSS 24 -tilasto-ohjelmaa. Pääasiallisena analyysimenetelmänä käytetään useamman selittävän muuttujan lineaarista regressioanalyysiä. Selitettävänä muuttujana käytetään itse raportoitua naapurustoaktiivisuutta, jota selitetään alueen sosioekonomisella tasolla. Lisäksi vakioidaan yksilötason sosiodemografisia tekijöitä ja alueen rakenteesta kertovia tekijöitä. Tulosten perusteella alueen sosioekonominen tausta on yhteydessä naapurustosuhteiden aktiivisuuteen. Sosioekonomisesti kaikkein parhaimmin toimeen tulevilla alueilla aktiivisuus on suurempaa. Alueen yhteys selittyy kuitenkin analyyseissä vakioiduilla yksilötason taustatekijöillä, kuten alueella asutulla ajalla, perhemuodolla, asumismuodolla ja asunnon hallintamuodolla. Alueen sosioekonominen taso ja yksilön sosioekonominen tausta vaikuttavat naapurustoaktiivisuuteen päinvastaisesti. Alueen korkea sosioekonominen taso lisää naapurustoaktiivisuutta, mutta kaikkien muuttujien huomioimisen jälkeen yksilön korkea sosioekonominen asema vähentää aktiivisuutta. Omistusasuminen liittyy yhteyteen kiinteästi. Analyysin perusteella omistusasuminen tuottaa naapurustovuorovaikutusta, mutta kun tämä yhteys otetaan huomioon, löytyy yksilön sosioekonomisesta taustasta lähes lineaarinen suhde naapurustoaktiivisuuteen, siten että alhaisempi sosioekonominen tausta on yhteydessä suurempaan naapuriaktiivisuuteen. Pääkaupunkiseudulla korkeampi naapurustoaktiivisuus selittyy tämän tutkielman analyysien perusteella yhdistelmällä alueen ja yksilön piirteitä. Korkean sosioekonomisen tason alueilla on enemmän omistusasumista ja pientaloasumista. Tämän tyyppisiin asumismuotoihin liittyy keskimäärin pidempi asumisaika ja lapsiperheisyys. Naapurustoaktiivisuus on korkean sosioekonomisen tason alueilla keskimäärin kaikkien alueen asukkaiden keskuudessa runsaampaa. Tämä voi osaltaan vaikuttaa alueellisen eriytymisen syntymistä. Matala sosioekonomisen yksilötausta näyttäisi analyysin perusteella olevan yhteydessä suurempaan naapurustoaktiivisuuteen. Matala sosioekonominen yksilötausta voi analyysin perusteella olla yhteydessä suuremman paikallisen yhteisöllisyyden tarpeeseen.

Asuinalueelle muodostuu tietynlainen maine, jota on vaikea esittää tilastoina, numeroina ja faktoina. Kuitenkin maine on jotain, joka on yleisesti tunnistettavissa. Ihmiset pyrkivät hakeutumaan tietyntyyppisille alueille, jos on mahdollisuus valita eri alueiden välillä. Kokemuspohjaiset kertomukset paljastavat miten puhuja kokee kohtaamiaan asioita, jotka liittyvät johonkin alueeseen. Riippumatta siitä, kuinka todellisia tai aluetta kokonaisuudessaan edustavia yksittäiset väitteet alueesta ovat, ihmisten tapa kokea ne, on todellinen. Näin ollen voidaan tutkia mainetta sosiaalisena todellisuutena. Aineistona on internetissä keskustelupalstoilla pääkaupunkiseudulla asumista käsitteleviä keskusteluja ja vertailuaineistona keskusteluja Ruotsista. Ruotsalaiseen keskusteluun vertailun tarkoituksena on tuoda esiin, onko suomalaisessa lähiökeskustelussa mahdollisesti piirteitä, jotka heijastavat Suomen erityisiä oloja. Analysoitavat lähiökeskustelut on mahdollista sovittaa aktanttimalliin, jossa on erilaisia toimijoita: Kysyjä tavoittelee hyvällä alueella itselleen jotain. Vastaajat auttavat kysyjää. On olemassa alueelle muuttamista puoltavia ja vastustavia alueen ominaisuuksia. Keskusteluiden teemat liittyvät asioihin, joilla keskustelijat kuvaavat alueiden laatua. Muodostamalla vastaavat aktanttimallit suomalaisista ja ruotsalaisista keskusteluista, havainnollistuu teemojen osalta erot keskusteluissa molemmissa maissa. Suomessa rauhallisuuden kaipuu on erityinen piirre lähiöistä puhuttaessa. Ruotsalaisissa keskusteluissa hallitsee puhe rikollisuudesta, jengiytymisestä ja alueiden gettoutumisesta. Näissä turvallisuus kuvastaa rauhallisuuden käsitettä paremmin sitä mitä asuinalueelta toivotaan. Suomalaisissa keskusteluissa useimmat tärkeinä pidetyt alueen ominaisuudet edustavat rauhallisuutta ja ei toivotut ominaisuudet rikkovat rauhallisuutta. Maahanmuuttajat, alkoholistit, mustalaiset ja joskus myös työttömät mainitaan toistuvasti viesteissä, joissa kerrotaan aluetta huonontavista ominaisuuksista. Edellä mainittuja ihmisryhmiä ei kuitenkaan kirjoituksissa yhdistetä rikollisuuteen tai muihin konkreettisiin vaaroihin. Useassa viestissä päinvastoin sanotaan maahanmuuttajien ja alkoholistien olevan harmittomia, vaikka ovatkin alueen tasoa heikentävä seikka. Poikkeavuutta tarvitaan osoittamaan millaista on ei-poikkeava hyvä elämäntapa. Luettelemalla hyvien ja huonojen asuinalueiden ominaisuuksia, mukaan lukien minkälaisia ihmisiä alueella asuu tai ei pitäisi asua, ilmaisevat kertojat samalla ihanteistaan ja odotuksistaan siitä, millainen on hyvä alue ja edelleen, mitä hyvä elämä pitää sisällään. Hyvällä alueella ei ole alkoholisteja, ei kovin paljon maahanmuuttajia, luonto on lähellä, on hiljaista ja turvallista. Rauhallisuus on myös sitä, että saa olla rauhassa omissa oloissaan. Tämä on ennen kaikkea mielentila. Alueella asuvat alkoholistit ja maahanmuuttajat rikkovat tätä rauhallisuudeksi kutsuttavaa mielentilaa. Suomalaisten käymät keskustelut hyvistä ja huonoista alueista kertovat suomalaisten arvostuksista. Aluetta peilataan kulttuurissa olevia ihanteita vasten, mikä on yksi ulottuvuus maineen käsitteessä.

This study describes how the families studied use and domesticate digital entertainment technologies and services at home as a part of their practices. Data were collected using fieldwork and analyzed using grounded theory. A total of eight families with children were visited, for one weekday afternoon each. During the visits, each family member was interviewed and their use of entertainment was observed and photographed. Family members also completed some assignments. Motivations for use and relevant technological development factors found were classified into key categories, and relationships between these were recognized to form theory on family digital entertainment use at home. The theory is presented as a flowchart and a narrative. The results are integrated with sociological theories and research on domestication and practices. The results of this theoretical integration are presented as a second flowchart model and a narrative. The findings are also compared with user acceptance models from other disciplines. The research question of this study is: 'How do families with children use digital entertainment at home?' The main results are that families with children use digital entertainment at home in a socially conditioned way and as a part of their everyday practices. Family members have to take others living in the same household into account when making choices. Recent developmental advances in entertainment technology (ease of use and personalization) enable new ways of using entertainment at home, encouraging the social and practical aspects of digital entertainment. Uses, places and meanings of entertainment at home are evolving. Digital entertainment technologies are becoming a part of a technology mediated lifestyle. New and traditional forms of entertainment are used side by side at home and in many creative ways. The studied families are spending quality time together in two ways: in 'Traditional quality time' everybody focuses on the same entertainment and in 'Personalized quality time' everybody is using their entertainment device of choice in a shared space while commenting on the content. Entertainment that fits into the practices of a family is called 'part of our life' and its use is actively encouraged. Forms of entertainment that do not fit the practices of a family are rejected.

Ätstörningar är en av de vanligaste psykiska diagnoserna som ställs på unga flickor idag. I Finland är vården av ätstörningar relativt splittrad och ätstörningspatienter vårdas både inom den offentliga och den privata vården på bland annat psykiska och somatiska avdelningar samt specialiserade kliniker. I denna avhandling undersöks den finländska vårdpersonalens syn på ätstörningar. Syftet är att undersöka hur allmänläkare samt specialiserad vårdpersonal som arbetar med ätstörningspatienter identifierar, definierar och förklarar ätstörningar samt att diskutera konsekvenserna av de rådande uppfattningarna. Utgående från sociologiska teorier diskuterar jag vilka konsekvenser dagens västerländska samhälle kan tänkas ha för individens uppfattning om kropp och hälsa. Jag formar således en sociologisk tolkningsram genom vilken det ätstörda beteendet kan förstås. Utifrån ett feministiskt perspektiv utforskar jag även hur synen på hälsa och sjukdom formas av rådande sociala normer. Med avstamp i Ahlbeck-Rehns forskning om kvinnliga mentalpatienter i 1800- och 1900-talets Finland argumenterar jag för att stereotypa uppfattningar om kön har haft, och fortfarande har, ett inflytande på vem som betraktats som sjuk och hur vården byggs upp. Hilde Bruchs psykoanalytiska förklaringsmodell för anorexi har visat sig ha ett starkt inflytande på hur ätstörningar uppfattas idag, vilket har lett till att familjedynamiken och massmedierna främst har lyfts fram som orsakerna bakom ätstörningar. Också det kartesianska tänkandet, där kropp och medvetande beskrivs som åtskilda entiteter, har haft betydelse för forskningen om ätstörningar. Enligt feministiska teoretiker såsom Probyn (2009) och Burns (2009) har den kartesianska idén inneburit att kroppens utseende legat i fokus när ätstörningar analyserats vilket har lett till att den subjektiva upplevelsen av kroppen förbisetts. Vidare har ätstörningsforskningen främst kretsat kring anorexi, eftersom det är en ätstörning som oftast är synlig utanpå kroppen till skillnad från bulimi som inte behöver förändra kroppens utseende nämnvärt. Utgående från Brickmans (1982) teori om ansvarsplacering diskuterar jag hur ansvaret för uppkomsten av ätstörningen samt ansvaret för att åtgärda ätstörningen placeras utgående från de rådande definitionerna och vårdrekommendationerna för ätstörningar. Materialet består av sju fokusgruppsintervjuer med allmänläkare samt sju temaintervjuer med specialiserad vårdpersonal som arbetar med ätstörningsvård. I materialet representeras således två yrkesgrupper som innehar nyckelpositioner när det gäller identifiering och vård av ätstörningar. I analysen har jag närmat mig materialet ur ett diskursanalytiskt perspektiv vilket innebär att språkliga konstruktioner och sätt att tala funnits i centrum. Analysen är indelad i fem delar varav jag i den första delen behandlar informanternas tolkningsrepertoarer och beskriver deras sätt att uttala sig om ätstörningar. I de andra delarna analyseras definitioner av problemets natur, orsakerna bakom ätstörningar, lösningarna på problemet och ansvar för problemet. Utgående från nationella hälsoprogram, ätstörningsenheters webbsidor och de nationella rekommendationerna för ätstörningsvård kan man konstatera att den officiellt uttryckta synen på ätstörningar bygger på antaganden om att ätstörningar främst är ett mentalhälsoproblem hos gruppen unga flickor. Därtill kan man märka att anorexi ofta varit den ätstörning som det utgåtts ifrån när vårdrekommendationerna gjorts upp. Min studie visar att dessa antaganden också är starka hos vårdpersonalen, både bland allmänläkare och specialiserad personal inom ätstörningsvården. Allmänläkarna har mycket varierande kunskap i fråga om ätstörningar och baserar sina bedömningar av personers hälsa främst utifrån det som är synligt. Den specialiserade vårdpersonalen poängterar däremot att ätstörningar är något som finns inuti patienten och har att göra med den subjektiva upplevelsen av kroppen. Trots att kärnan av ätstörningen av beskrivs som psykiskt illamående av den specialiserade personalen gör de strikta gränsdragningar mellan normalt och onormalt ätbeteende, där dieter och oregelbundet ätande beskrivs som faror. En tydlig gräns dras också mellan individ och sjukdom i och med att ätstörningen konstrueras som ett slags demon vilken intar och kontaminerar individens psyke. Familjens inverkan på uppkomsten av en ätstörning beskrivs som avgörande samtidigt som informanterna kontinuerligt tar avstånd från den psykoanalytiska förklaringsmodellen och uttrycker att ingen bär skulden för ätstörningen. Det betonas att det viktiga är att stöda och hjälpa patienten här-och-nu och i enlighet med ett kognitivt synsätt placeras det slutgiltiga ansvaret för tillfrisknande på patienten själv. Ätstörningspatienten beskrivs kontinuerligt som en högkänslig individ med bristande emotionshantering och den hypotetiska ätstörningspatienten beskrivs ofta som en anorektisk flicka. Detta har givetvis följder för hur ätstörningsvården utformas och till vem den riktas. Min forskning leder således vidare till frågeställningar om hur situationen ser ut för de individer med ätstörningsrelaterade problem som inte passar in i den rådande bilden av en ätstörningspatient. Man kan fråga sig om den finländska ätstörningsvården lyckas nå fram till män, personer som inte längre betraktas som unga samt de som inte är uppenbart magra.