Browsing by discipline "Sosiaali- ja kulttuuriantropologia"

The thesis concentrates on the visibility and the political recognition of transgender women (mak nyah) in Kuala Lumpur, Malaysia. Through the theories of recognition, concentrating on the questions of gender and recognition, the thesis looks into how the institutionalized transphobia, the criminalization of transgendered practices and the lack of gender recognition affect the transgender women/mak nyah, often referred to as the most visible part of the LGBT community in Malaysia. The study is based on ethnographic fieldwork carried out in Kuala Lumpur between April and August 2017. The study rests on participant observation – carried out in various LGBT spaces, events, and the facilities of a Non-Governmental Organization – and on semi-structured interviews with a core group of 17 participants, including 14 members of the mak nyah community and three current and former workers of three key organizations working with the issues of sexual and gender rights. Participants come from multi-ethnic and multi-religious backgrounds, of which the majority are Malay Muslims. Since the 1990s, emerging from Hegelian legacy, there has been a resurgent interest in the notion of recognition. Recently in the field of political recognition, after the recognition theorists Charles Taylor’s (1994) and Axel Honneth’s (1995) publications, the new questions concerning the relationship of identity, politics, and gender recognition have been studied by social theorists and scholars such as Paddy McQueen (2015) and Eric Plemons (2017). These scholars discuss how gender is recognized in various surroundings and fields, including legal. Furthermore, they pose important questions, such as what happens when an individual’s lived experience falls outside of society’s 'normative' gender ideal. Taken further, it permits a closer examination of the relationship between individual and society, enables the observation of gendered spaces and their meanings, and allows the scrutiny of the public discourse. Furthermore, like Nancy Fraser (1990) and Michael Warner (2002) have demonstrated, in environments where such subjectivities are oppressed or excluded from the public sphere and the institutional world, alternative discourses and discursive spaces are created, known as counterpublics, serving as social and political areas for the marginalized groups. In the past decades in Malaysia, there have been legal and political constructions toward the non-heteronormative subjectivities and groups. In Malaysia’s two-court system, ‘transgendered practices’ are criminalized by the section of religious (Syariah) law criminalizing “cross-dressing” of Malay-Muslim backgrounded citizens and by a section of the national law that has been used for the arbitrary arrests and raids of transgender-identified persons based on “indecent behavior.” Malaysia that was formerly known as a site of “considerable fluidity and permeability in gender roles” (Peletz 2009), has now taken a completely different political approach to its sexual and gender minorities. This is partly a result of nationalist “Asian values” discourse that took root in the 1990s in various Southeast Asian countries and that views the non-heteronormative genders and sexualities as un-Asian. The political identity struggles that are characteristic of the post-independent Malaysia have had an enormous impact on the gender and sexual minorities of Malaysia and manifested in stigma, discrimination, criminalization, and violence. The thesis demonstrates that while the moral policing has shown signs of acceleration, it has also opened up new channels for the marginalized groups to speak up for themselves and about their issues; thus, the public visibility of their issues has increased. As the term 'transgender' is neither ahistorical nor acultural, it requires closer examination. Through the theories of sex and gender, the thesis looks into how Malaysian mak nyah have absorbed the global word transgender. The thesis also examines the topic of institutionalized ‘erasure’ by emphasizing the interlocutor’s experiences of health care. Moreover, by conjoining the theories of recognition with the concept of gendered spaces, the thesis shows how the interlocutors are altering their subject positions and gendered performances according to the spaces of interaction. Furthermore, the thesis suggests that the lack of institutional care has created self-organizing forms of agency, where the members of the mak nyah community are answering their own needs, because the current institutional services do not. Moreover, access to the 'safe spaces,’ and other communal spaces offer vital breathing spaces for the members of the community and within these spaces, they negotiate their identities and self-organize their institutional needs. More general level, the thesis shows that in spite of the strained social change, the public visibility of the issues of transwomen has created new opportunities for trans-identified individuals, such as opportunities to alter their public image.

Tämä tutkielma käsittelee suomalaisten naisten kokemuksia synnyttämisestä doulan eli synnytystukihenkilön tukemana. Suomessa synnytys tapahtuu yleensä sairaalassa kätilön avustamana. Nykyään yhä useampi synnyttäjä haluaa tuekseen myös doulan mahdollisen puolisonsa tai muun tukihenkilön lisäksi. Doulatoiminta on kasvattanut suosiotaan Suomessa erityisesti 2010-luvulla. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mikä merkitys doulalla on synnyttäjälle ja onnistuneen synnytyskokemuksen muodostumiselle sekä tarkastella, kuinka doula vaikuttaa synnytyksen sosiaaliseen kenttään ja laajemmin suomalaiseen synnytyskulttuuriin. Tutkielma osallistuu syntymän ja lääketieteellisen antropologian keskusteluihin tiedon ja vallan kytköksistä teknologisoituneissa sairaalasynnytyksissä tarkastelemalla, kuinka doulat sijoittuvat osaksi synnytyksen sosiaalista kenttää. Lisäksi tutkielma pohtii synnytyksen eettistä ulottuvuutta tarkastelemalla doulan merkitystä synnyttäjälle Michel Foucault’n moraalifilosofian kautta. Synnyttäjän toimijuus ja sen muodostumista vahvistavat sekä rajoittavat tekijät ovat myös tutkielmassa keskeisessä osassa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan laajemmin doulan vaikutusta suomalaiseen synnytyskulttuuriin performatiivisuuden käsitteen kautta. Tutkielman tarkoitus on laajentaa doulien antropologinen tutkimus myös Suomen kontekstiin sekä laajentaa tällä hetkellä varsin niukkaa syntymän yhteiskuntatieteellistä tutkimusta Suomessa. Tutkimus on toteutettu pääosin eteläisessä Suomessa lokakuun 2017 ja helmikuun 2018 välillä. Tutkimuksen aineisto koostuu neljän doulan ja kolmentoista doulan tukemana synnyttäneen naisen stukturoimattomista keskustelunomaisista haastatteluista sekä havainnoinnista doulaillassa pääkaupunkiseudulla. Tämän lisäksi tutkimusta varten on seurattu sosiaalista mediaa, erilaisia nettisivuja sekä uutisointia synnytyksestä ja doulista. Tutkimus toteutettiin antropologiselle tutkimukselle ominaisen grounded theory -menetelmän avulla, joka tarkoittaa, että tutkielman teoreettinen viitekehys valittiin aineiston ohjaamana. Tutkielmassa analysoidaan synnytystä etiikan linssin kautta. Tällöin doula näyttäytyy synnyttäjän itseen kohdistuvana käytäntönä, eli minäteknologiana, jonka avulla tämä pyrkii saavuttamaan aktiivisen asenteen synnytystä kohtaan raskauden ja synnytyksen aikana. Doula myös auttaa synnyttäjää saavuttamaan vahvemman toimijuuden tunteen ja parantaa näin tämän synnytyskokemusta. Toimijuus ilmenee aina yksilösubjektin suhteessa yhteiskuntarakenteeseen, joten tutkielmassa tarkastellaan myös sosiaalista todellisuutta, jossa synnytys tapahtuu. Synnytys tapahtuu useimmiten sairaalassa, ja siihen liittyy tiedon ja vallan aspekteja. Doula vaikuttaa myös tähän sosiaaliseen kenttään haastamalla biolääketieteellistä tietoa ja siitä johdettuja käytäntöjä ainoana auktoritatiivisena tietona synnytyksessä. Doula vahvistaa diskurssillaan ja toiminnallaan synnyttäjän asiantuntijuutta ja tämän kehollisen tiedon merkitystä yhtä tärkeänä tiedon tapana biolääketieteellisen tiedon rinnalla. Näin doula voi joissakin tapauksissa toimia myös resistanssin muotona. Doulat myös muokkaavat ajatuksia synnytyksestä ja synnyttäjästä. Erityisesti doulaillat toimivat areenana edistää vaihtoehtoista synnytyskulttuuria performatiivisen diskurssin kautta. Doula sijoittuu vaihtoehtoisen tai perhelähtöisen synnytysmallin ja sairaalan biolääketieteellisen synnytysmallin välimaastoon. Tämä antaa tilaisuuden toimia välittäjänä synnyttäjän toiveiden ja tarpeiden sekä sairaalamaailman välillä, mikä vaikuttaisi parantavan synnytyskokemusta. Kyseinen positio tarjoaa myös mahdollisuuden muokata suomalaista synnytyskulttuuria tuomalla vaihtoehtoista synnytysmallia sairaalan seinien sisäpuolelle. Tutkielma toteaa, että doula vaikuttaa synnytyksen sosiaaliseen kenttään ja laajemmin suomalaiseen synnytyskulttuuriin. Lisäksi se esittää, että syntymää tutkittaessa olisi syytä tarkastella myös sen eettisiä ulottuvuuksia. Tarkastelemalla synnytystä eettisenä toimintana ja doulaa synnyttäjän itseen kohdistuvana käytäntönä, eli minäteknologiana, voidaan ymmärtää paremmin sitä, miksi monet synnyttäjät kokevat doulan palkkaamisen merkityksellisenä. Tutkielma väittää, että yksi osa onnistunutta synnytyskokemusta on synnyttäjän tunne aktiivisesta toimijuudesta, ja tämän muotoutumisessa ja vahvistamisessa doulalla on keskeinen rooli.

This is a study of the Nigerian video-film industry called Nollywood. The twenty-year-old film industry is estimated to be the second largest film industry in the world in terms of production. Nollywood productions are based on shooting with video cameras, quick releases, small budgets and informal distribution networks. The contents of Nollywood films are mostly a mixture of 'from rags to riches'-kind of stories, occultism and melodrama. Through the study of film production I approached my other subject-matters: modernity, globality, popular culture and the different standards of living in Lagos. The data was gathered in Lagos, the natal home of Nollywood, during a three-month fieldwork. The methods used in the field were participant observation, interviews and free-flowing discussions. The data consists of field notes, diaries, photographs, films and daily blog/gossip writings in the Nigerian media. The main informants were film practitioners in various fields of film production and distribution, and a group of young and wealthy Lagosians to whom I refer with the term 'friends' throughout the study. The main topic for my research is film production in the Lagosian context. However, the film production is very much related to the broader cultural and societal way of being in Nigeria: the anxieties and the aspirations of the Nigerian people are mediated in Nollywood films. Nollywood is a product of the global and the local. In this case ‘global’ means the technicalities of filmmaking and the global ‘messages’, a stream of global information, of the globalized world. Nollywood is an apt example of a local media’s wellbeing in the globalized world of today. Nollywood also functions as a mediative power in the Nigerian society. On the one hand Nollywood makes the global more intelligible locally and on the other hand it reflects and represents the local cultural and societal entities. The film industry and the surrounding Nigerian society are not separate entities. It is important to study cultural producers in order to understand how the media takes part in constituting a society. Similar to its surrounding society, Nollywood is going through a fundamental change. Nigeria is on the road of becoming Africa’s biggest economy while Nollywood is promoting itself in the global film scene: filmmakers now look to better quality films and cinema distribution. The storylines of Nollywood remodel the collective sphere of Nigerian aspirations and hope: the films and the real-life stories of the celebrities show Nigerians a possibility of improving one’s life. Nollywood tries to make sense of what it means to be Nigerian today by intertwining traditional and modern, global and local forces together, creating its own style of storytelling and a way of being in the global world.

Tutkielman aiheena on biohakkerointi (biohacking) ja itsen mittaaminen (Quantified Self) kulttuurisena ilmiönä, joka ylittää maantieteelliset rajat. Biohakkeroinnilla voidaan viitata monenlaisiin käytäntöihin. Tässä työssä biohakkeroinnilla tarkoitetaan ilmiötä, jossa omaa biologista ruumista (ja omaa elämää) manipuloidaan biologisilla ja teknologisilla keinoilla ja välineillä. Käsitteenä biohakkerointi muodostuu sanoista biologia ja hakkerointi. Metaforana se käsittää ihmisen tietokonejärjestelmään verrattavissa olevana organismina, jonka toimintaa pyritään säätelemään, muokkaamaan ja parantamaan. Itsen mittaamista tarkastellaan yhtenä mahdollisena osa-alueena ja työkaluna biohakkeroinnissa. Purkamalla biohakkerointia metaforana sekä tarkastelemalla sitä operatiivisena filosofiana tutkimus jäljittää joitain niistä ideoista ja ajattelun tyyleistä, joista ilmiö saa voimavaransa. Tutkimus pyrkii erottamaan toisistaan median ja yritysten luoman julkisuuskuvan sekä ruohonjuuritasolla tapahtuvat merkityksenannot. Tarkoituksena on kartoittaa ja pyrkiä selittämään, mitä merkityksellistä ja arvokasta biohakkeroinnista innostuneet ihmiset siinä näkevät. Mistä ja millaisten elementtien avulla tällaisen käsitteen ympärille kietoutuva ilmiö saa kulttuurisen vetovoimansa? Samalla pohditaan, millaisena tutkimuskohteena biohakkerointia voisi tarkastella ja millaisia teoreettisia mahdollisuuksia siihen tällöin sisältyisi. Tutkimus on toteutettu Suomessa, pääkaupunkiseudulla, marraskuun 2014 ja huhtikuun 2016 välisenä aikana. Aineisto koostuu 17 puolistrukturoidusta haastattelusta biohakkeroinnista kiinnostuneiden ihmisten kanssa, biohakkerointiin liittyvien tapahtumien havainnoinnista, aiheesta julkaistusta kirjallisuudesta ja internetin onlinetilojen kautta kerätystä materiaalista, kuten nettisivuista, blogeista sekä keskusteluryhmien seuraamisesta. Aktiivisin aineistonkeruu tapahtui keväällä ja kesällä 2015. Työssä tarkastellaan biohakkerointia kolmesta toisiaan täydentävästä näkökulmasta. Biohakkerointia analysoidaan diskursiivisesti rakentuvana yhteisönä sekä löyhänä verkostona, joka saa voimansa arvojen ja tavoitteiden moninaisuudesta ja jännitteisyydestä. Biohakkeroinnin diskurssin kautta ihmiset voivat ottaa kantaa myös laajemmin yhteiskunnassa meneillään oleviin haasteisiin ja muutoksiin. Tieteellisen tiedon soveltamista sekä tiedon tuottamista itsen mittaamisen teknologioiden avulla tarkastellaan osana itsen kehittämiseen ja transformaatioon tähtääviä projekteja. Itsenmittaamisteknologiat tähtäävät mekaaniseen objektiivisuuteen, jonka avulla itsestä tuotetaan ns. datakaksosia. Ne toimivat välineinä oppimisprosessissa, jossa tähdätään esimerkiksi käyttäytymisen muuttamiseen. Biohakkerointi on erään määritelmän mukaan superihmiseksi tulemisen tiedettä ja taidetta . Tiede ja taide nähdään toisilleen rinnakkaisina kenttinä, mikä mahdollistaa joidenkin teoreettisten mahdollisuuksien kehittämisen ilmiön tarkastelemiseksi. Vaikka biohakkerit eivät edusta näitä yhteisöjä välttämättä itse, heidän kauttaan voidaan havainnoida mahdollisia muutoksia tieteen tekemisen ja tieteellisten representaatioiden tuottamisen tavoissa. Biohakkerointi näyttäytyy hyvinvointitrendinä, mutta se kytkeytyy myös laajempiin trendeihin länsimaisessa tieteellisessä ajattelussa, josta se saa käyttövoimaa niin taloudellisen, sosiaalisen kuin symbolisen pääoman muodossa. On myös nähtävissä, että sen ilmaisemat ajatukset ja näkemykset eivät rajoitu vain ilmiön sisälle, vaan samoja keskusteluja käydään sekä tiedeyhteisön että muiden kansalaisten keskuudessa. Tiedeyhteisössä käytävissä keskusteluissa on esitetty, että biologia ei enää edusta vain determinististä kohtaloa, vaan jopa mahdollisuutta. Biohakkerit näyttävät olevan osa tätä keskustelua, vaikkakaan eivät toimi tiedeyhteisön sisällä. Biohakkeroinnin kautta esitetään myös (bio)poliittisia kysymyksiä, joihin edelläkävijät ottavat jo kantaa vaikka eivät välttämättä tiedosta tekevänsä niin, tai ainakaan se ei ole merkittävä toimintaa ohjaava motivaatio. Instituutioiden ja auktoriteettien kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana laajempaa poliittista liikehdintää, jossa yhteisöjen rajoja ja vallanjakoja ajatellaan uusiksi. Biohakkerointi on käytännöllisesti suuntautunut ajattelun tyyli, jossa ruumiillinen, teknologinen ja sosiaalinen kietoutuvat yhteen. Se tuntuu vetoavan niihin, joilla on jo valmiiksi taitoa ja resursseja ja mahdollisuus panostaa aikaa ja energiaa vaadittavaan tietotaitoon. Median esittämän kuvan ja tapahtumien markkinointimateriaalin perusteella voi vaikuttaa siltä, että kyseessä on lähinnä teknologiaan ja suorituskyvyn pakkomielteiseen parantamiseen redusoituva neoliberaalin subjektin rakennusprojekti. Haastattelujen valossa biohakkerointi näyttää kuitenkin myös toimivan erityisesti miehille keinona puhua julkisesti tavoilla, jotka eivät ole ehkä aiemmin olleet hyväksyttyjä. Teknotieteeseen nojaava biohakkerointidiskurssi tuntuu tarjoavan hyväksyttävän kontekstin ja keinot tuoda esiin henkilökohtaisiakin asioita, vaikeuksia ja intiimejäkin aiheita, kuten itsetunto ja sosiaaliset taidot tai niiden koettu puute. Todellisuuden ns. paljastaminen tieteellisesti on yksi osa biohakkeroinnin viehätystä, mutta siihen sekoittuu myös esteettisiä ja viihteellisiä elementtejä. Biohakkerointidiskurssi vetoaa liikkuessaan monilla kentillä ja sekoittamalla luovasti erilaisia elementtejä toisiinsa. Näihin kuuluvat niin tieteellinen tieto, henkilökohtaiset narratiivit, refleksiivisyys kuin mielikuvituksen voima, jotka yhdessä lupaavat tuoda muutoksen niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisella tasolla. Se myös herättää kysymyksen, kuinka tiedon tuotannon käytäntöjä ja esittämisen tapoja voisi pohtia uusista näkökulmista ja näin osallistua ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin sekä olla mukana muutoksissa mielekkäillä tavoilla.

Viime vuosina Suomessa on puhuttu yhä painokkaammin laadusta julkisella sektorilla. Ajan henkeen kuuluu tarkkailla panosten ja tuotosten suhdetta ja vaatia mitattavia tuloksia. Myös Suomen kehitysyhteistyöhallintoa ohjaavat tuottavuusohjelmat. Kehitysavun tavoite on ollut tehdä itsensä tarpeettomaksi, mutta koska näin ei ole käynyt, on kritiikki kehitysapua kohtaan lisääntynyt. Tämä Pro Gradu -tutkielma käsittelee kysymystä, miksei kehitysyhteistyö näytä toimivan. Tutkielman tutkimuskohteena on Suomen Ulkoasiainministeriön kansalaisjärjestöhankkeiden hanketukijärjestelmä. Esimerkkitapauksena tutkielmassa käytetään Suomen ja Indonesian WWF:n yhteistyönä toteuttamaa Borneon sydän -hanketta, jonka ensimmäinen tukikausi oli 2008–2010. Tutkielman ote on diskursiivinen ja siinä analysoidaan ensisijaisesti Borneon sydän -hankkeen hankehakemusta ja Suomen kehityspoliittista linjausta vuodelta 2007. Lisäksi aineistona käytetään haastatteluja ja nauhoituksia eri tilaisuuksista vuodelta 2011. Teoreettisen pohjan tutkielmaan luo Arturo Escobarin ajatus, jonka mukaan kehitys tulisi ymmärtää historiallisesti tuotettuna diskurssina. Tutkielmassa tuodaankin esille, että Antropologia voi korostaa kehitysdiskurssin tutkimisessa kulttuurin merkitystä. Tutkielmassa tuodaan esille, että Suomen kehityspolitiikassa kansalaisjärjestöhankkeilla nähdään olevan tärkeä rooli kehitysavun kokonaisuudessa ja niiden ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan kehitysmaan kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen. Hankkeiden laadun takaamiseksi korostetaan suunnittelun tärkeyttä. Tutkielmassa otetaan kuitenkin esille, että Ulkoasiainministeriö tarjoaa suunnittelutukea minimaalisesti. Tästä syystä on mahdollista, että paikallista ongelmakenttää ei huomioida hankkeissa tarpeeksi hyvin. Tutkielmassa myös kyseenalaistetaan, kuinka on mahdollista vahvistaa kehitysmaan kansalaisyhteiskuntaa järjestelmän, joka rajoittaa yhteistyön kolmeen vuoteen, puitteissa. Tutkielmassa esitetäänkin että paljolti rahoitusjärjestelmän takia, voidaan pikemminkin puhua suomalaisten järjestöjen työstä kehitysmaissa kuin kehitysyhteistyöstä. Tutkielmassa tulee myös esille, että sekä Ulkoasiainministeriössä että kansalaisjärjestökentällä on huomioitu riskit, jotka liittyvät tuottavuusnäkökulmaan. Ensinnäkin, jos mitattavuudesta puhutaan liikaa, voi toiminta suuntautua pelkästään sinne, mistä saadaan mitattavia tuloksia. Toiseksi, kun Suomessa puhutaan laadusta, vedetään usein suoraan yhtäläisyysmerkit laadun ja hyvin hoidetun hallinnon välille, mikä suosii suuria järjestöjä. Kolmanneksi yksittäisten kehitystoimien vaikutusten osoittaminen on vaikeaa koska toimintakenttä on hyvin monimutkainen. Tutkielmassa esitetäänkin, että on aiheellista kysyä, onko koko panos-tuotos -ketjun mielekkyys kehitysyhteistyössä kyseenalaista. Historia on osoittanut, että ei voida tietää, onko kulloinenkin kehitysinterventio toimiva vai ei. Pääväitteenä tutkielmassa onkin, että pohja kehitysajattelulle on syvällä eurooppalaisessa ajatteluperinteessä. Näin ollen kehitys ei tarkoita vain arvoa, vaan tavallaan ruudukkoa, jonka kautta tieto maailmasta jäsennetään. Ruudukko ohjaa myös sitä, mikä määritellään kehityksen tavoitteeksi ja mitkä keinoiksi. Kehitysyhteistyön keinot näyttävätkin toimivilta vain niin kauan kuin niiden suhteesta tavoitteeseen ollaan yksimielisiä. Tutkielmassa esitetäänkin, että kehitysyhteistyö ei näytä toimivan koska tavoitteiden, keinojen ja tulosten mitattavuuden välillä vallitsee jatkuva ristiriita. Lopulta tutkielmassa kysytäänkin, tulisiko kehitykseen suhtautua uudella tavalla, ja kansalaisjärjestöhankkeiden kohdalla korostaa tavoitteena kehitysyhteistyön jälkimmäistä sanaa: yhteistyötä. Näin myös siinä mielessä, että motiivi kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeisiin on tutkielman mukaan usein vaikuttamishalu virallisista tavoitteista riippumatta.

Tutkielma käsittelee säästö- ja lainaryhmiä Emuhayassa Länsi-Kenian maaseudulla. Tutkielman ensisijaisena tarkoituksena on tutustuttaa lukija toistaiseksi etnografisesti vähän tutkittuun mikrorahoituksen muotoon, säästö- ja lainaryhmätoimintaan. Tutkielma pohjautuu Emuhayassa syksyllä 2012 etnografisin menetelmin kerättyyn aineistoon. Säästö- ja lainaryhmät ovat yhteisölähtöisiä mikrorahoitusryhmiä ja painottavat säästämistä ensisijaisena rahoituskäytäntönä. Säästö- ja lainaryhmissä yhdistyvät periaatteet kansalaisjärjestöjen hallinnoimasta mikrorahoituksesta ja perinteisten taloudellisten yhteisapuryhmien käytännöistä. Ne perustuvat CARE-järjestön uusliberalistiseen malliin, jonka virallisen agendan mukaan säästö- ja lainatoiminnan tulisi johtaa osallistujien taloudelliseen riippumattomuuteen. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu aiemmasta antropologisesta taloudellisten tukiryhmien ja mikrorahoituksen tutkimuksesta sekä tieteenalan velallisuutta käsittelevästä keskustelusta. Tutkielman tarkoituksena on säästö- ja lainaryhmien jäsenten välisiä sosiaalisia suhteita tarkastelemalla kiinnittää lukijan huomio taloudellisen toiminnan sijasta rahoitusryhmän sisäisen dynamiikan merkitykseen, virallisen rahoitusmallin ja ruohonjuuritason käytäntöjen ristiriitaisuuteen sekä klassisen 'hyödykevelka vs. lahjavelka' -erottelun keinotekoisuuteen. Aineiston analyysin perusteella päädytään tulokseen, että Emuhayan säästö- ja lainaryhmillä on taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Taloudellinen ulottuvuus on köyhällä maaseudulla tärkeä. Päivittäiset ja äkilliset tarpeet sanelevat usein rahan käyttötarkoitukset. Tästä huolimatta sosiaaliset ja kulttuuriset syyt ovat kuitenkin monelle päällimmäisiä syitä osallistua toimintaan. Ryhmät toimivat esimerkiksi keskustelufoorumeina ja paikkoina solmia ja vahvistaa ystävyyssuhteita. Merkitys on erityisen tärkeä yhteiskunnan marginaalissa eläville ihmisryhmille, joilta puuttui perheen ja suvun muodostama tukiverkko. Kulttuurinen ulottuvuus näkyy paikallisten markkinoiden suojelemisessa ja siinä, että lainarahalla tuetaan yhteisöllisiä seremonioita, jotka vahvistavat koko yhteisön jäsenten välisiä suhteita. Johtopäätöksenä esitetään, että taloudellinen ja sosiaalinen eivät koskaan ole erotettavissa toisistaan. Säästö- ja lainatoiminta on moniulotteista toimintaa ja pitää sisällään sekä hyödyke- että lahjavelallisuuden piirteitä. Ryhmien rahoituksellisessa toiminnassa esiintyvät lyhytkestoiset vaihtosuhteet ja sosiaalisessa toiminnassa jäsenten väliset pitkäkestoiset suhteet. Eri tilanteissa korostuvat eri ulottuvuudet. Sen sijaan, että sosiaaliset suhteet olisivat välineellisessä asemassa taloudellisten päämäärien saavuttamisessa, luo rahoitustoiminnan säännöllisyys alustan sosiaalisten ja kulttuuristen päämäärien tavoittelemiselle. Mikrorahoitusvelalla ylläpidetään osallistujien välisiä suhteita sen sijaan, että niitä pyrittäisi katkaisemaan. Uusliberalistisen mikrorahoitusmallin omaksuminen ei ole tehnyt maaseudun asukkaista kapitalisteja, kuten monet mikrorahoituksen kriitikot ovat pelänneet. Yhteistyön ja yhteisavun kulttuuri on maaseudulla vahva ja vaikuttaa tapoihin, joilla lainarahaa käytetään ja merkityksellistetään. Yksilölliset tavoitteet ovat lopulta aina alisteisia yhteisön hyvinvoinnille.

The topic of my thesis is the learning process of wind tunnel flying skills from master to novice, and the simultaneous novice’s integration into community of practice. Learning the flying skills is not just mechanical repetition in the guidance of a flying instructor, although especially the early stages of learning occur by following a rather structured program. On the contrary, especially those who have proceeded to become skilled flyers themselves are encouraged to become innovative and develop the discipline into new levels. What characterizes the learning process in itself is the environment in which the flying and learning takes place: a cylinder shaped wind chamber, which has a turbine generated strong wind stream that in turn is loud enough to make speaking or listening in the wind chamber impossible. For this reason the language used for teaching and learning has developed into making use of the senses that are most conveniently used in the wind chamber, namely sense of touch and vision. In addition to this, the important aspects in the learning process are the sense of space, time and feeling the air, and the ability of body to remember the correct movements and how the air stream should feel in different flying positions and transitions. Learning to become a member of a community of practice happens side by side with gaining the flying skills: connecting with the other wind tunnel flyers takes place effortlessly, and especially through social media the availability of video narratives that take a form of a visual story, bring the members of social community close to one another regardless where they are physically located. There were three distinctive phases in the process of gathering the material for my thesis. The first one was integrating myself into the world of skydivers and after that into community of wind tunnel flyers – without this phase I would not have been able to ask the relevant questions concerning the learning of skills nor could I have understood the answers I received. The second was the actual filed work that was a combination of eight visits to Freezone wind tunnel near Moscow during the years 2009-2012 and shorter visits to other wind tunnels. My material from the field consists mostly of participant observation, videos of learning the flying skills, photographs, and conversations with both skilled coaches and their students. Interviews, the third phase, took place after I had finished gathering material from the field; in the interviews I concentrated into questions that still needed more detailed answers from informants. My thesis can be placed as a part of a more general discussion of anthropology of learning, especially as it pertains to learning in communities of practice, in which it is essential for members to show both commitment to a common goal and taking the responsibility of reaching the ambition while sharing the existing skills with newcomers. As a background material I used the research data of similar minded communities of practice, such as skydivers, climbers and skiers, and this data supported my own field material as it pertained to learning and becoming a member in a community. The characteristic phenomenon among wind tunnel flyers was, that after the rather structured beginning in the learning process, the skilled flyers were encouraged towards being innovative and developing the discipline of freeflying. As a conclusion of my thesis, we are able to propose that wind tunnel flying not just exemplifies well the old fashioned learning method of novice and master, but also the continuous dynamic character of not just the discipline of freeflying but also the applicable technology (wind tunnels) and social media. While some of my case examples of social worlds (such as yoga and Arabic calligraphy) were based on preserving and honoring the old traditions, the community of practice of wind tunnel flyers was quite the opposite, and the members were quick to react to new innovations, and skills were spread rapidly to the whole worldwide community.

This study is about translocal marriage and gender relations of the Bhil communities living in Rajasthan, India. It examines how the seasonal and circular migration of men alters gender relations and the role and status of women in terms of division of labour, decision making, social responsibilities and mobility. The study is based on five month’s fieldwork in the villages of Dungarpur district in southern Rajasthan, where rural-urban migration is prevalent. The main research methods used were semi-structured interviews and participant observation. Theoretically the study draws from the works of scholars who understand kinship, gender and space in processual terms. Janet Carsten’s idea that kinship relations are made through practices as well as McKim Marriott and Ronald Inden’s theory of Indian personhood, which suggests that Indian persons should be seen as dividuals (not individuals) formed through interpersonal contacts, are central to the this study’s approach toward understanding marriage and gender. The study also looks at the ways in which space and gender are produced through mutual processes as well as the meaning of the house to the marital relationship in the Bhil communities living in Dungarpur. The key concept of this study is gender complementarity, which defines the roles of the husband and wife in India, and usually leads to the formation of separate gendered spheres and roles. The study demonstrates how the gendered division of labour in Dungarpur is flexible and suggests that it is best understood in terms of fluid complementarity, whereby the husband and wife engage in gendered, but flexible practices to maintain their house, through which the relationship between them is maintained. Migration increases the work-load of the women who stay in the villages as they take responsibility of all the household work and increasingly of the agricultural work. They also maintain the social relationships in the village and take up tasks that used to belong to men such as going out to markets. Changes in decision-making practices vary according to whom women share their house with. The study suggests that the fluidity of the complementarity in the marital relationship in Dungarpur facilitates the flexible reorganizing of work. The increased responsibilities and mobility of women should be seen in the framework of fluid complementarity as the new practices they engage in are incorporated as part of the contributions they make to the house they share with their husbands. The house in the village is also important for belonging to the village community and being part of its reciprocal relationships, both of which are important objectives to the translocal households in Dungarpur.

This is a study of the practices of place-making and the power of place attachment. The aim of the thesis is to understand how place attachments are formed and reinforced in the city of Valparaíso, Chile. The thesis explores the themes of memory, participation, and community resilience from the perspective of identification with a place. It examines the neighborhood life of the inhabitants of Valparaíso, the neighborhood organizations and their activities, and the community response to a devastating fire in the city. The data was gathered during a three-month-long fieldwork period in Valparaíso. The ethnographic methodology consisted of participant observation, semi-structured interviews, and everyday discussions with informants. The data gathered consists of field notes, photographs, transcribed interviews, and media contents. The key informants were inhabitants of four different neighborhoods in Valparaíso. They were members of the neighborhood organizations or active neighbors, who were interested in contributing to the reinforcement of the community. Chile’s history of political repression is a significant factor in the low participation rate of the neighbors today. The military dictatorship of Augusto Pinochet in the years 1973–1990 destroyed the trust between the neighbors and demolished the structures of civic engagement. The transition to democracy has been slow in the post-dictatorship Chile, and the consequences of the repression can still be perceived in the society today. It is, however, important to remember the trauma in order to not repeat it. Urban landscapes are important markers of social history, and thus significant contributors to place memory and place attachment. The historical significance of Valparaíso as a port city has been acknowledged by designating it a UNESCO World Heritage site, but the preservation of the public landscape in the city is threatened. The main argument of this thesis is that the attachment of the people of Valparaíso to their city is particularly strong, and suggests that this identification should be harnessed to promote community activism by practices of place-making. The traditional neighbors’ council does not appeal to the neighbors as a channel of participation. However, some of the organizations studied are implementing the place-making practices, and thus attempting to engage the neighbors. Situating the problems as well as the solutions to a local scale is essential for motivating the people to participate. The impressive potential of the urban communities of Valparaíso was revealed in the first stages of fire recovery, and the mobilization of the citizens was further stimulated by the common opposition to the government.

Originally founded as a Finnish utopian colony in 1929, Penedo in Brazil has developed over the decades from full-board guest housing activity to a full-fledged tourist destination. Nowadays Penedo is a popular day or a weekend trip destination that attracts predominantly domestic Brazilian domestic tourists with its Finnish exoticism in its townscape. Pequena Finlândia shopping center and the folk-dance nights organized by the Clube Finlândia are the two primary tourist attractions. In Penedo, there still lives a Finnish community of a few dozen people. Only a handful of the Finnish Penedians participate in the tourism industry, but many more reside in the area affected by tourism. This study examines the Finnish Penedians’ perceptions of tourism and of its impact on the town, community, and Finnish culture. Tourism in Penedo is built on the image of Finnishness, and thus the work concentrates on some of the classic discussions in anthropology of tourism about commodification of culture and cultural authenticity in a tourist setting. In addition, the work discusses the potential of tourism in the maintenance of Finnish culture in Penedo. The data for this study was collected during a six-month long ethnographic fieldwork period from September 2017 until March 2018. The data was gathered mainly by participant-observation and different types of interviews. The data is comprised of 24 transcribed interviews and field notes, but it also includes a small amount of other written data. The data was analyzed by employing the grounded theory method. The research shows that the Finnish Penedians’ perceptions of tourism are not uniform and straightforward. From the local perspective, tourism does not embody such meanings that it could be unequivocally deemed as good or bad. Tourism is understood as indispensable for the town’s existence, but its rapid growth has brought about challenges to the town’s infrastructure and negative consequences especially to the environment. The local community feels it does not culturally benefit from the growing mass tourism. The commodification of Finnishness divides the community. On one hand, it is seen as cultural exploitation for economic profit, particularly when the culture is being commodified by the Brazilian entrepreneurs. On the other, the commodification of Finnish culture is regarded as means for the preservation of Finnishness in Penedo. The local Finnish community experiences that there is not much “real Finnishness” in the town anymore. Instead, culture and traditions have adopted new forms and embraced new functions and meanings. The maintenance of Finnishness and its appearance to tourists is considered important. Finnishness works as a reference of the origin of Penedo as a Finnish colony and as a nest of Finnish culture in Brazil. With the growing tourism and disappearing Finnishness, phenomena brought about by globalization and modernization are seen as a future challenge, since they are perceived as something that take the interest of tourists and Finnish descendants away from the cultural traditions.