Browsing by discipline "Teoretisk filosofi"

Tämän pro gradu -tutkielman aihepiiri liittyy tieteenfilosofian, metafysiikan, tietoteorian ja filosofian historian aloille. Tutkielmassa haetaan vastausta laajaan kysymykseen, mikä on klassisen pragmatismin rooli modernissa tieteenfilosofiassa. Kyseessä on tapaustutkimus, ja sen päätutkimuskohteeksi on valittu John Deweyn pragmatismin vaikutus Philip Kitcherin realismiin. Aiheen käsittely on rajattu realismin ongelmaan, jota analysoidaan common sense -realismin, tieteellisen realismin, instrumentalismin ja tieteellisen anti-realismin näkökulmista. Päälähteinä tässä ovat Michael Devitt, Ilkka Niiniluoto ja Bas van Fraassen. Analyysi palautetaan useissa kohdissa traditionaalisen realismin mukaiseen tulkintaan, jossa tehdään olettamus mielestä riippumattomasti olemassaolevasta maailmasta. Analyysissä käytetään jakoa havaittaviin (observable) ja ei-havaittaviin (non- observable) entiteetteihin. Työn näkökulma on metafilosofinen ja tarkastelun näkökulma on yleistä filosofiaa. Tutkielma jakautuu kahteen osa-alueeseen: Ensimmäinen osuus (luvut 2–3) on teoria- ja metodiosuus, jossa tutkitaan realismin käsitettä, sen yleisiä tunnuspiirteitä ja muotoja sekä realismin suhdetta anti-realismiin. Lähestymistapa realismin ongelmaan on pragmaattinen. Pragmatistinen viitekehys muodostetaan Deweyn pragmatismin pohjalle. Deweyn pragmatismia pyritään tulkitsemaan pääsääntöisesti realistisessa viitekehyksessä. Tulkinnassa käytetään apuna erityisesti instrumentalismin käsitettä, jonka avulla havainnollistetaan muun muassa Deweyn tieteenfilosofista asennetta ja suhtautumista ei-havaittaviin entiteetteihin. Työn toisessa osuudessa (luku 4) analysoidaan Philip Kitcherin realismi-tulkinnan muodostamisprosessia, joka voidaan myös palauttaa yleisempään realismi–anti-realismi -keskusteluun. Kitcher argumentoi realismi-tulkintansa puolesta muun muassa onnistumisen päättelysäännöllä (success to truth -rule). Kitcher esittää realismin ongelmaan ratkaisuksi niin kutsuttua Galilein strategiaa, jonka naturalistisena tavoitteena on sitoa yhteen luonnollinen ontologinen ja -epistemologinen asenne. Tässä kohtaa analysoidaan Arthur Finen näkökulmaa. Kitcher perustelee todellisen realismin (Real Realism) tulkintaansa niin IRAn (Inaccessibility of Reality Argument), kuin myös IBEn (Inference to the Best Explanation) -argumentaatioden analyysillä. Työn toisessa osuudessa pohditaan Kitcherin realismi-tulkinnan taustalla mahdollisesti vaikuttavaa Deweyn pragmatismia. Tutkimustulosten mukaan Kitcherin realismi-tulkinta sallii pragmatismin läsnäolon. Kitcheriä voidaan tietyssä mielessä tulkita deweyläiseksi pragmatistiksi, vaikka pragmatismin rooli ei johtopäätösten mukaan ole Kitcherin realismi-tulkinnan määräävin ominaisuus. Pragmatismi tulkitaan lopulta filosofiseksi hyveeksi, jollaisena sillä on todennäköisesti painoarvoa myös analyyttisen filosofian tutkimuksen piirissä. Ongelmallisiksi tässä tutkielmassa ovat ilmenneet terminologiset haasteet, kuten Deweyn käsitteistön ja modernin tieteenfilosofian piirissä käytetyn käsitteistön yhteensovittaminen. Moderni tieteenfilosofinen keskustelu edellyttää yksityiskohtaisempaa käsitteistöä, kuin mitä Deweyn yleisluontoinen lähestymistapa aineiston pohjalta tarjoaa. Tutkimustulosten luotettavuus edellyttää laajempia jatkotutkimuksia ja syvällisempää perehtymistä käytettyyn aineistoon.

Työni tarkastelee erisnimien asemaa mahdollisuuksien ja uskomuslauseiden konteksteissa. Sen lähtökohtana on nykyisin yleisesti hyväksytty teoria, jonka mukaan nimet ovat “jäykkiä” aleettisten tai metafyysisten mahdollisuuksien suhteen. Mahdollisten maailmojen semantiikan kehyksessä tämä tarkoittaa sitä, että nimi viittaa samaan olioon jokaisessa mahdollisessa maailmassa. Jäykkyys on usein käsitetty erisnimien semanttiseksi ominaisuudeksi, mikä on tuottanut uusia ongelmia konteksteissa, joissa nimet eivät käyttäydy odotusten mukaan. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat propositionaaliset asenteet kuten uskomuslauseet. Tarkoituksenani on näyttää, että oletus jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena johtaa hajanaisuuteen, jossa poikkeamia on käsiteltävä tarpeettoman monimutkaisilla teorioilla, jotka voivat erkaantua vahvastikin aleettisen logiikan mallien yksinkertaisuudesta. Sen sijaan jäykkyyden näkeminen modaalisten kontekstien ominaisuutena mahdollistaa propositionaalisten asenteiden ja aleettisten modaalisuuksien yhtenäisemmän käsittelyn. Argumenttini jakautuu kahteen osaan: negatiiviseen teesiin, jonka tarkoitus on osoittaa, että teoria jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena on ristiriidassa monien luonnollisen kielen ilmiöiden kanssa, sekä positiiviseen teesiin siitä, miten erisnimiä voidaan kohdella yhtenevästi useissa epäsuorissa konteksteissa. Vastaesimerkkini keskittyvät erityisesti yksinkertaisiin luonnollisen kielen lauseisiin, joissa filosofit kuten Saul Kripke ja Scott Soames ovat väittäneet nimien esiintyvän jäykkinä, sekä erisnimien “demonstratiiviseen” ja “attributiiviseen” käyttöön. Oman teesini kehyksenä on Kathrin Glüerin ja Peter Paginin suhteellisten modaliteettien (relational modalities) semantiikka, joka mahdollistaa kaksitasoisen (aktuaalisen tai mahdollisen) evaluoinnin erisnimille. Tämä semantiikka on uskomuslauseille tietyssä mielessä alimäärittynyt: nimien jäykkyys yksinomaan uskomuskonteksteissa voidaan määrittää kvanttorien avulla, mutta vain puhujan intentio määrittää oikean tulkinnan. Täydennän puhujan intention roolia soveltamalla Jaakko Hintikan individuoinnin teoriaa. Hintikan mukaan nimet eivät voi suoraan viitata jäykästi: puhujan on kyettävä ensin jossain viitekehyksessä tunnistamaan se henkilö tai asia, josta hän puhuu. Nimen referentti on siis tietyssä mielessä tunnettava. Toisin kuin Hintikka, rajaan individuoinnin roolin vain propositionaalisiin asenteisiin tai muihin puhujan suhteen subjektiivisiin konteksteihin. Sen tarkoitus on tarjota pragmaattinen metodi suhteellisten modaliteettien mallien rinnalle täydentämään erisnimien semanttista alimäärittyneisyyttä uskomuslauseiden sekä muiden propositionaalisten asenteiden yhteydessä.

Feministisen ajattelun historiassa kysymys feminismin subjektista siitä, kenelle erilaisia oikeuksia vaaditaan tai ketkä näitä oikeuksia vaativat on liittynyt kiinteästi tämän liikkeen yhteiskunnallisiin tavoitteisiin. Tätä kysymystä on käsitelty ennen kaikkea feministiseksi teoriaksi (engl. feminist theory) nimetyn keskustelun alaisuudessa. Tämä poliittisen feminismin rinnalla kehittynyt keskustelu on siis pyrkinyt tarjoamaan erilaisia teoreettisia jäsennyksiä siitä, mistä feminismin kohteena olevasta sukupuolesta tai naissubjektista on kyse. Ovatko kaikki naiset samalla tavalla alisteisessa asemassa? Muodostavatko naiset yhtenäisen ryhmän tai yhteiskunnallisen luokan? Ketkä ylipäänsä lasketaan kuuluvaksi naissukupuolen joukkoon? Vaikka ajatus yhdestä ja yhtenäisestä naissukupuolesta ei ole ollut feminismin historiassa ongelmaton, se on saanut osakseen uudenlaista kritiikkiä erityisesti viime vuosikymmenten aikana. Varsinkin 1990-luvun yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden postmodernista käänteestä motivoituneet feministisen teorian suuntaukset ovat päätyneet kyseenalaistamaan uudella tavalla ajatuksen naisista olemukseltaan tai tavoitteiltaan yhtenäisenä ryhmänä. Tästä syystä subjektin käsite näyttää kadonneen feministisestä teoriasta. Sen tilalle ovat tulleet identiteetin, normin sekä biologisen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) kaltaiset käsitteet. Tutkielman aiheena on Simone de Beauvoirin (1908 1986) näkemys sukupuolittuneesta subjektiviteetista. Työ esittää, että Beauvoirin ajattelu sisältää tärkeitä käsitteellisiä välineitä sukupuolen, vallan ja alistuksen ilmiöiden ymmärtämiseksi ilmiöiden, jotka kietoutuvat erottamattomasti hänen radikaaliin ja filosofianhistoriallisesti merkittävään käsitykseen ruumiillisesta subjektista. Väite on: Beauvoirin tilannesidonnainen subjektikäsitys mahdollistaa ajatuksen inhimillisestä olemassaolosta kahden vastakkaisen tekijän, yksilöllisen vapauden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden, määrittämänä. Beauvoir ei toisin sanoen puolusta ajatusta puhtaan ideaalisesta tai yliajallisesta subjektista, mutta hän ei myöskään sitoudu konstruktivistiseen eikä strukturalistiseen näkemykseen subjektista yksinomaan diskurssien tai yhteiskunnallisten ja taloudellisten rakenteiden tuotteena. Päinvastoin: Beauvoirin subjektikäsitys on ymmärrettävä fenomenologisessa filosofiassa esiintyvän subjektin paradoksin perustalta, erityisesti suhteessa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Työn keskeinen argumentti on, että Beauvoir täydentää erityisellä tavalla fenomenologista subjektikäsitystä liittämällä sen vallan ja yhteiskunnallisten instituutioiden analyysiin. Emme koskaan elä omaa ruumiillisuuttamme irrallaan historiallisista, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista ja näihin sisältyvistä vallankäytön muodoista. Mutta vastaavalla tavalla näiden olosuhteiden ymmärtäminen edellyttää ruumiillisuuden ja kokemuksen käsitteiden huomioon ottamista, siis niiden tapojen ymmärtämistä, joiden kautta subjekti ottaa kannettavakseen erilaiset valta- ja alistussuhteet. Tämä näkemys heijastuu myös toiseen keskeiseen argumenttiin, jonka mukaan Beauvoirin analysoimaa sukupuolen käsitettä on tutkittava itsenäisen olemuksen sijaan erityisenä suhteena. Sukupuoli on ymmärrettävissä ainoastaan erona, joka ilmenee toki selvimmin yhteiskunnallisten suhteiden tasolla mutta joka heijastuu myös subjektin itsensä olemistapaan. Naisten alistamisen päättäminen ja sukupuolihierarkian purkaminen edellyttää siis Beauvoirin mukaan vastavuoroista muutosta yksityisen kokemuksen ja yhteisöllisten rakenteiden tasolla. Viime kädessä Beauvoir siis tarjoaa perustavassa mielessä uudenlaisen tavan ymmärtää ja jäsentää sukupuolen ilmiötä suhteessa sekä sisällöllisiin piirteisiin että historialliseen kehitykseen. Juuri eletyn ruumiin ja subjektin käsitteiden kautta Beauvoir tarjoaa tavan ymmärtää uudella tavalla biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välistä vastakkainasettelua sortumatta biologiseen essentialismiin tai sosiaaliseen konstruktivismiin. Samalla Beauvoirin filosofia tuo esiin täysin uudenlaisen ajatuksen sukupuolieron teleologiasta , sen historiallisen luonteen olemuksellisesta avoimuudesta. Sukupuolen ja sukupuolieron todellinen merkitys voi paljastua vasta yhteiskunnallisen arvojärjestyksen ja yhteiskuntarakenteiden muutoksen myötä.

Tutkielma tarkastelee tanskalaisen Søren Kierkegaardin filosofista ajattelua. Tämä tehdään tutkimalla kolmea hänen kirjaansa Pelkoa ja vavistusta, Filosofisia Muruja ja Päättävää epätieteellistä jälkikirjoitusta. Näitä tutkitaan suhteessa Raamatun tarinaan Abrahamista, joka toimii eräänlaisena tapaustutkimuksena kierkegaardilaisesta eksistentialismista. Eräs Kierkegaardin filosofisen tuotannon tunnetuimmista piirteistä on hänen käsityksensä eksistenssitasoista esteettisestä, eettisestä ja uskonnollisesta eksistenssistä. Tämä tutkielma käsittelee myös eksistenssitasojen sisäisiä suhteita ja niiden yhteyttä Abrahamin tarinaan. Aluksi lukija johdatellaan Kierkegaardin filosofian maailmaan käsittelemällä yleisesti hänen filosofiansa keskeisiä piirteitä. Tutkielman yksi mielenkiinnon kohteista on Kierkegaardin salaniminen kirjallisuus: hän kirjoitti suurimman osan teoksistaan pseudonyymeillä, mikä antaa oman mausteensa hänen filosofiansa tulkitsemiseen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen pseudonyymiin: Murusten ja Jälkikirjoituksen kirjoittajaan Johannes Climacukseen ja Pelon ja vavistuksen kirjoittajaan Johannes de Silentioon. Johdantoluvun lopuksi käsitellään Abrahamin tarinaa. Abrahamia arvostetaan suunnattomasti, vaikka hän näyttäisi olevan valmis tekemään hirvittävän, epäinhimillisen teon. Tämän tutkielman kannalta Abrahamin ratkaisu on olennainen kysymys. Ensimmäisen luvun lopussa tulee selväksi, miten Abrahamia voidaan käsitellä suhteessa eri eksistenssitasoihin. Tämän jälkeen tutkielma siirtyy käsittelemään tarkemmin eksistenssitasojen filosofiaa. Lukija perehdytetään esteettisen ja eettisen tason peruspiirteisiin: toinen pääluku käsittelee ihmisen sisäistä subjektiivista elämää näillä tasoilla. Selviää, että esteettisellä tasolla eksistoiminen tarkoittaa elämästä nauttimista: ihmiset etsivät hyvää elämää ja kehittävät halujaan ja toiveitaan. Käy myös selväksi, että Abrahamia ei voi ymmärtää esteettisellä tasolla. Eettinen eksistenssi sen sijaan on tämän tutkielman kannalta hyvin tärkeä: minkälainen on etiikan ja uskonnon välinen suhde? Tällä tasolla käsitellään Abrahamin (uskonnollinen taso) ja traagisen sankarin (eettinen taso) välistä eroa. Traaginen sankari on valmis uhraamaan lapsensa noudattaakseen korkeampaa eettistä periaatetta, kun taas Abraham on valmis uhraamaan lapsensa, koska Jumala antaa hänelle sellaisen käskyn siis itsensä (tai oman suhteensa Jumalaan) takia. Kolmannessa pääluvussa käsitellään uskonnollista eksistenssiä. Tutkielmassa kiinnitetään huomio Kierkegaardin käsitykseen subjektiviisen ja objektiivisen erosta: hänen mukaansa objektiivisilla asioilla kuten historiallisella tiedolla tai rationaalisilla todisteilla ei ole juurikaan tekemistä uskonnollisen uskon kanssa. Lukijalle selviää, kuinka Kierkegaard erottaa toisistaan yleisen uskonnollisuuden (uskonnollisuus A) ja paradoksaalin uskonnollisuuden (uskonnollisuus B), eli kristinuskon. Lopuksi käsitellään Abrahamia uskonnollisesta näkökulmasta: voiko Abrahamin ratkaisua itse asiassa lainkaan ymmärtää.

This paper concentrates on Heraclitus, Parmenides and Lao Zi. The focus is on their ideas on change and whether the world is essentially One or if it is composed of many entities. In the first chapter I go over some general tendences in Greek and Chinese philosophy. The differences in the cultural background have an influence in the ways philosophy is made, but the paper aims to show that two questions can be brought up when comparing the philosophies of Heraclitus, Parmenides and Lao Zi. The questions are; is the world essentially One or Many? Is change real and if it is, what is the nature of it and how does it take place? For Heraclitus change is real, and as will be shown later in the chapter, quite essential for the sustainability of the world-order (kosmos). The key-concept in the case of Heraclitus is Logos. Heraclitus uses Logos in several senses, most well known relating to his element-theory. But another important feature of the Logos, the content of real wisdom, is to be able to regard everything as one. This does not mean that world is essentially one for Heraclitus in the ontological sense, but that we should see the underlying unity of multiple phenomena. Heraclitus regards this as hen panta: All from One, One from All. I characterize Heraclitus as epistemic monist and an ontological pluralist. It is plausible that the views of Heraclitus on change were the focus of Parmenides’ severe criticism. Parmenides held the view that the world is essentially one and that to see it as consisting of many entities was the error of mortals, i.e. the common man and his philosophical predecessors. For Parmenides what-is, can be approached by two routes; The Way of Truth (Aletheia) and The Way of Seeming (Doxa). Aletheia essentially sees the world as one, where even time is an illusion. In Doxa Parmenides is giving an explanation of the world seen as consisting of many entities and this is his contribution to the line of thought of his predecessors. It should be noted that a strong emphasis is given to the Aletheia, whereas the world-view given is in Doxa is only probable. I go on to describe Parmenides as ontological monist, who gives some plausibility to pluralistic views. In the work of Lao Zi world can be seen as One or as consisting of Many entities. In my interpretation, Lao Zi uses Dao in two different senses; Dao is the totality of things or the order in change. The wu-aspect (seeing-without-form) attends the world as one, whereas the you-aspect attends the world of many entities. In wu-aspect, Dao refers to the totality of things, when in you-aspect Dao is the order or law in change. There are two insights in Lao Zi regarding the relationship between wu- and- you-apects; in ch.1 it is stated that they are two separate aspects in seeing the world, the other chapters regarding that you comes from wu. This naturally brings in the question whether the One is the peak of seeing the world as many. In other words, is there a way from pluralism to monism. All these considerations make it probable that the work attributed to Lao Zi has been added new material or is a compilation of oral sayings. In the end of the paper I will go on to give some insights on how Logos and Dao can be compared in a relevant manner. I also compare Parmenides holistic monism to Lao Zi’s Dao as nameless totality (i.e. in its wu-aspect). I briefly touch the issues of Heidegger and the future of comparative philosophy.

Tutkielmassani pyrin osoittamaan, miten Simone de Beauvoir ja Hannah Arendt ajattelevat vapauteen kuuluvan toiminnallisen elementin siten, ettei vapaus tarkoita ainoastaan vapaata tahtoa; se tarkoittaa myös ja ennen kaikkea vapauden ilmaisemista toiminnassa. Vapaus on siis aktiivista ja ilmenee toimivan subjektin akteissa. Beauvoirin ja Arendtin käsitysten mukaan ihmisen on todennettava vapautensa toiminnassa ollakseen vapaa. Tämä on tutkielmani pääargumentti. Vaikka vapaus ja toiminta perinteisesti liitetään käytännöllisen filosofian alaan, Beauvoirin työssä ne sijoittuvat ontologiaan ja filosofiseen antropologiaan, sillä ihminen on hänen mukaansa olemismuodoltaan vapaa subjekti. Myös Arendt ajattelee ihmisen perustavaksi attribuutiksi vapauden. Tutkielmani pääteemoiksi asettuvat vapauden ja toiminnan ohella kysymykset olemisesta ja tahdon vapaudesta, joiden kautta työ kytkeytyy teoreettisen filosofian alaan. Tuon esiin Beauvoirin ja Arendtin käsitysten huomattavan samankaltaisuuden sekä käsittelen edellä mainittuja kysymyksiä eri tulkintojen ja edelleenkehittelyjen kautta. Tarkastelen Beauvoirin käsityksiä vapaudesta ja ambiguiteetista teoksessa Pour une morale de l ambiguité. Vapauteen ja ihmisenä olemisen ambiguiteettiin liittyy kysymys pahasta. Siinä missä Immanuel Kant edellyttää ihmisiltä kategorisen imperatiivin noudattamista, ajattelee Arendt, ettei kuuliaisuus lain suhteen saa koskaan olla itsestään selvää. Ihmisen on Arendtin mukaan ymmärrettävä säännön noudattaminen tahdon aktina. Kirjoituksessaan Pyrrhus et Cinéas Beauvoir hahmottelee sellaista eksistentialistista etiikkaa, jonka lähtökohdaksi asettuu ihmisen tilanne. Esseessään Oeil pour oeil Beauvoir kirjoittaa rangaistuksesta, koston problematiikasta ja oikeudenmukaisuudesta. Arendt pohtii kirjassaan Eichmann in Jerusalem: a report on the banality of evil näitä samoja kysymyksiä ja oikeudenkäynnin merkitystä oikeuden tuojana sekä ajattelun ja arvostelukyvyn sivuuttamista. Teoksessaan The Human Condition Arendt tarkastelee vita activaa. Filosofian historiassa on Arendtin mukaan vallinnut hierarkia, jonka mukaan ajattelu, vita contemplativa, on ensisijainen suhteessa aktiiviseen elämään, vita activaan. Tämän hierarkian Arendt haluaa kääntää ympäri. Arendt nimittää työtä, valmistamista ja toimintaa ihmisen elämän perusaktiviteeteiksi. Valmistamisen ja toiminnan välisen erottelun Arendt tekee Aristotelesta seuraten; Aristoteleen mukaan tekemiseen (poiesis) kuuluu jokin taito, ja päämäärä on tekemisestä erillinen. Toiminnassa (praxis) puolestaan ei voi erottaa erillistä päämäärää, koska päämäärä sisältyy toimintaan itseensä. Tutkittuani Arendtin ajatuksia vita activasta siirryn käsittelemään kysymystä tahdosta. Kohdistan tutkielmassani huomion The Life of the Mind -teoksen toiseen osaan siksi, että kysymys vapaudesta kytkeytyy oleellisesti kysymykseen tahdosta. Erityisesti Kantin kolmas kritiikki (Kritik der Urteilskraft) on vaikuttanut Arendtin ajatteluun. Vapaan tahdon yhteydessä Arendt nojaa Augustinuksen käsitykseen, jonka mukaan rakkautta tarvitaan ristiriitaisen ja jakautuneen tahdon eheyttäjäksi. Pohdittuani kysymystä tahdosta ja arvostelukyvystä vertailen lopuksi tutkielmassa esiin tuomiani Beauvoirin ja Arendtin näkemyksiä vapaudesta, toiminnasta ja eksistentialistisesta etiikasta. Beauvoir ja Arendt ovat kirjoittaneet lähes samannimiset artikkelit peräkkäisinä vuosina. Arendt taustoittaa artikkelissaan What Is Existenz Philosophy? eksistentialistisen ajattelun perinnettä. Beauvoir puolestaan pyrkii artikkelissaan Qu est-ce que l existentialisme? oikeuttamaan eksistentialistisen etiikan.