Browsing by discipline "Theatre Research"

Now showing items 21-40 of 42

Koti, kumppani, unelma, estradi : paikkojen merkityksiä musikaaleissa

Kärnä, Jane (2020)

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani musikaaleissa, erityisesti niiden lauluissa, mainittuja spesifejä paikkoja. Tutkielman tavoitteena on selvittää millaisia rooleja ja merkityksiä paikat musikaaleissa saavat. Tutkielmani pyrkii vastaamaan kysymykseen ‘miksi musikaaleissa lauletaan paikoista?’. Käytän tutkielmassani neljää 2000-luvulla ilmestynyttä musikaalia: Hairspray (2002), In the Heights (2008), Memphis (2009) sekä The Book of Mormon (2011). Tutkielmani pääasiallisena aineistona toimivat musikaalien libretot. Nostan kustakin musikaalista lähempään tarkasteluun yhden tai useamman paikkalaulun, eli laulun, jossa lauletaan jostakin paikasta. Pohjaan tulkintani paikan merkityksistä ja roolista paikkalauluista tekemiini analyyseihin, suhteuttaen ne kunkin musikaalin kokonaisuuteen. Pääasiallisena teoreettisena lähtökohtina tutkielmalleni ovat monitieteinen paikan käsite, Richard Kislanin määrittelemät musikaalien laulutyypit sekä Jack Viertelin hahmottelema musikaalien konventionaalinen rakenne. Näiden pohjalta tarkastelen paikan saamaa merkitystä suhteessa siihen, millaisessa laulussa ja missä kohtaa musikaalia kyseinen paikkaa käsittelevä laulu on. Aineistokseni valitsemani musikaalit pyrkivät toimimaan esimerkkeinä niistä erilaisista rooleista ja merkityksistä, joita musikaalien paikat saavat. Tutkielman pohjalta voidaan todeta, että pelkästään rakenteellisen sijoittumisen tai paikkalaulun laulutyypin tarkastelun pohjalta, ei voida vetää johtopäätöksiä paikan roolista tai merkityksellisyydestä musikaalissa, vaan on analysoitava kappaleita ja teosta kokonaisuudessa syvemmin. Tutkielmani pohjalta musikaaleissa lauletut paikat voivat saada merkityksen ja roolin esimerkiksi unelmana, monimerkityksellisenä kotina, identiteettinä tai kumppanina. Paikka voi olla musikaaleissa konkreettinen tai symbolinen, realistinen tai lähinnä unelmaa. Spesifi paikka voi kuitenkin myös olla vain helppo tapa asettaa musikaalin yhteiskunnallinen konteksti tarinan tueksi, vaikka paikalle olisi musikaalissa oma laulunsakin. Tutkielmani perusteella syy paikasta laulamiselle voi olla tapahtumapaikan ja sen myötä mahdollisen tarpeellisen yhteiskunnallisen kontekstin esittely, hahmon eskapismin ja unelmoinnin tarve, hahmon elämää ja valintoja ohjaava rakkaus paikkaa kohtaan tai hahmon identiteetin ilmaisu. Koska kokemus paikasta on yksilöllinen, teoriassa paikkojen merkityksiä ja syitä laulaa niistä voisi olla yhtä paljon kuin paikkalauluja laulavia hahmoja musikaaleissa.
Lapsi katsojana : Lastenteatterin reseptiosta lapsen kehitystason näkökulmasta

Haapalainen, Maija (2020)

Kiinnostukseni lastenteatterin tutkimiseen lähtee sekä ammatillisesta taustastani että harrastuneisuudestani. Olen varhaiskasvatuksen opettaja ja teatteri-ilmaisun opettaja. Teatteritieteen opintojeni eri vaiheissa olen pohtinut, millaiset valmiudet lapsella on katsojana olla vastavuoroisen kommunikaation osapuolena teatteriesityksessä. Tutkimuskysymykseni ovat: - Miten alle kouluikäisen kehitystaso vaikuttaa esityksen vastaanottoon? - Miten lastenteatterin ammattilaiset esitystä valmistaessaan ottavat huomioon lasten erityisyyden yleisönä? Tutkimusaineistoni olen kerännyt vuosina 1991 -1993 ja 1999 kolmesta lastenteatteriesityksestä. Tutkimukseni on sukua toimintatutkimukselle. Se on kasvatuksellista ja tilannesidonnaista, tarkastelee yksilöitä sosiaalisten ryhmien jäsenenä ja aihe on itselleni tutkijana henkilökohtaisesti tärkeä. Toiseksi tutkimukseni teatteriesitysten reseptiosta on myös tietyssä hetkessä tapahtuneen ilmiön tapahtumatutkimusta. Tutkimukseni aineistona ovat yleisöhavainnoinnin muistiinpanot, lasten haastattelut ja piirustukset sekä kirjalliset palautteet päiväkotiryhmien ja koululuokkien opettajilta ja lasten vanhemmilta. Aineistona ovat myös lastenteatterin ohjaajien haastattelut: Nukketeatteri Vihreän Omenan Sirppa Sivori-Asp ja työryhmä, Teatteri Hevosenkengän Patrik Drake ja Unga Teaternin Marjaana Castren. Kirjallisina lähteinä käytän lastenteatterin tutkimuksia, teatterin reseption tutkimuksia sekä lapsen kognitiivista, psyykkistä ja sosiaalista kehitystä käsitteleviä tutkimusjulkaisuja. Pääluvussa kaksi tuon esille lapsen vaiheittaista kehitystä ajattelun, kielen, psyykkisen ja sosiaalisen kehityksen tutkimuksista. Tämä toimii vertailupohjana lastenteatteriesitysten reseption tutkimiselle tarkastellessani 3-7- vuotiaiden reagointia ja esitystapahtuman jälkeisiä käsityksiä nähdystä ja koetusta. Näistä tuloksista voin päätellä, miten eri ikäryhmien lapsikatsojat näkevät, kokevat ja ymmärtävät esityksen ja millä tasolla he pystyvät vastavuoroiseen teatterilliseen kommunikaatioon. Lastenteatterin ammattilaisilla on kokemusta esitysten valmistamisesta eri ikäisille yleisöryhmille. Haastattelujen aineistosta tuon esille kriteereitä, joita he asettavat omalle työlleen, heidän näkemyksiään yleisönsä antamista haasteista ja kokemuksiaan teatterillisesta vuorovaikutuksesta lapsiyleisön kanssa. Tutkimus osoittaa, että alle kouluikäisille lapsille tulisi tarjota ikätasoon sovitettu ja dramatisoitu näytelmä. Pienille lapsille soveltuu esitys, jossa on lapsen kokemuspiiriin liittyviä asioita. Lapsen ajattelu perustuu havainnolliskuvallisiin, tosiasiallisiin yhteyksiin ja hän ymmärtää syy - seuraussuhteita näkyvien elementtien avulla. Esityksessä puhuttu kieli ei saisi olla liian abstraktia, repliikit tulisi sitoa visuaalisiin objekteihin. Esityksen näyttämökuvan, äänimaailman ja valaistuksen tehokeinojen tulisi myötäillä katsojien toleranssia. Esitys ei saa olla liian pelottava, lapsen täytyy kokea olonsa turvalliseksi. Lastenteatterin ammattilaisilla on vakava vastuu lasten kohtaamisessa, positiivisen ilmapiirin ja luottamuksellisen vastavuoroisen kommunikaation luomisessa. Näyttelijän ammatillinen osaaminen ja yleisöryhmän ikätason mukainen ilmaisun säätely on tärkeää, jotta lapselle jäisi esityksestä myönteinen kokemus ja hyvän olon tunne.
Leikkikenttä : teatteri- ja draamakasvatus osana teatteritapahtumaa

Piispa, Tiina (2011)

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani teatteri- ja draamakasvatusta osana teatteritapahtumaa käyttämällä tapausesimerkkinä Nälkäteatteri ry:n syksyllä 2010 tuottamaa ala-asteikäisille suunnattua MUMMO-esitys ja draamatyöpajakokonaisuutta. Tutkimukseni on laadullinen tapaustutkimus, jonka tavoitteena on tutkia teatteritapahtuman käsitettä ja prosessia erityisesti lapsille suunnatun teatteri- ja draamakasvatuksen näkökulmasta. Työni tarkoituksena on antaa teatteri- ja draamakasvatukselle tilaa teatteritapahtumassa ilman, että ne jäisivät vain taiteellisen esityksen sivutuotteiksi. Esitän teatteritapahtuman käsitteen yhdeksi vaihtoehdoksi nähdä tämä kokonaisuus ilman, että mikään teatteri-ilmaisun alue jäisi muiden varjoon. Työni teoreettinen viitekehys perustuu Willmar Sauterin esittämään tapaan kokea teatteri tapahtumana. Pohdin teatteritapahtuman rakennetta ja mahdollisuuksia käyttämällä Sauterin sekä hänen teoriaansa tukeutuvien tutkijoiden esittämiä ajatuksia. Teoriataustana teatteri- ja draamakasvatukselle käytän Hannu Heikkisen draamakasvatuksen ja Tapio Toivasen koulussa tapahtuvan teatteritoiminnan määrittelyä ja analyysia. Tapausesimerkkini analyysissa esittelen myös Marvin Carlsonin ajatuksia muun muassa yleisöjen strategioista ja odotuksista sekä yleisön ja esiintyjien suhteesta. Menetelminä tapausesimerkkini tutkimuksessa ovat yleisötutkimus (työssäni havainnointi ja kyselyt) sekä draamakasvatuksen tutkimus (työssäni toimintatutkimus, osallistuminen, havainnointi ja kyselyt). Käytän aineistona MUMMO-esitys- ja draamatyöpajakokonaisuuteen laatimiani työpajasuunnitelmia sekä havaintojani, kokemuksiani ja muistiinpanojani esityöpajoista ja esityksistä sekä varsinaisista draamatyöpajoista. Näiden lisäksi materiaalinani on MUMMO-esityksen ohjaajan sekä projektiin osallistuneiden luokkien opettajien vastauksia heille laatimistani sähköpostikyselyistä. Tutkimukseni osoittaa, että teatteritapahtuman käsite voi sisällyttää myös teatteri- ja draamakasvatuksen toimintoja määritelmäänsä. Teatteritapahtuma voi olla tasaveroisesti myös teatteri- ja draamakasvatusta, jos se kehystetään taitavasti sellaiseksi. Niin draamakasvatuksen kuin yleisemminkin teatteritapahtuman onnistumisen kannalta, erityisen tärkeäksi osoittautuvat säännöt ja sopimuksen teko. Draamasopimus nousee tärkeäksi tekijäksi luottamuksen ja turvallisuuden vahvistamisessa. Draamakasvatukselliset tavoitteet toteutuvat tutkimukseni perusteella parhaiten, jos sisällöille ja toiminnalle annetaan draamatyöskentelyn vaatima aika kehittyä. Draamakasvatukselle pitää sallia myös tietynlainen keskeneräisyys, joka parhaimmillaan edistää siihen osallistuvien oppimista. Avainsanaksi teatteritapahtuman kommunikaatiolle muodostuu tutkimuksessani kokemuksellisuus. Se yhdistää niin teatteriesityksen kokonaisvaltaista kokemista kuin teatteri- ja draamakasvatuksen oppimiseen tähtäävää työtapaa ja sisältöjä. Esitän tutkimustuloksieni pohjalta vielä ehdotuksen, että teatteri- ja draamakasvatusta sisältävä teatteritapahtuma voisi olla vastavuoroinen ja produktiivinen symbioosi, jota ohjaisi ja kehystäisi opetussuunnitelman, draamasopimuksen, draamatekstin ja esitystekstin sisältävä tapahtumateksti.
Mieli avoinna? : Avoin näyttämö näyttelijöiden silmin

Jäppinen, Tytti (2017)

Tutkimukseni on lomaketutkimus, joka käsittelee Lahden kaupunginteatterin näyttelijöiden kokemuksia yleisötyön suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistumisesta. Näyttelijät vastasivat kyselyyn lokakuussa 2016. Vastaamassa oli kaupunginteatterin 20:stä näyttelijästä 19. Lomake sisälsi sekä monivalintakysymyksiä että avoimia kysymyksiä. Kysymykset kartoittivat näyttelijöiden ajatuksia Lahden kaupunginteatterissa vuosina 2015-2016 toteutetusta pilottikokeilusta. Pilottikokeilussa on testattu Teatteri 2.0:n Avoin näyttämö -konseptia. Konsepti on esitelty vuonna 2015 teoksessa Avoin näyttämö -käsikirja teatterin uudistajille. Avoimen näyttämön ideana on tuoda laitosteatterien rakenteisiin uusia tuulia esimerkiksi soveltavan teatterin ja yleisötyön kehittämisen keinoin. Lahden kaupunginteatterin Avoin näyttämö on nimeltään Avolava. Taustoitan tutkimustani esittelemällä yleisötyön taustaa ja historiaa sekä avaamalla Avoimen näyttämön periaatteita ja Lahden Avolavan toimintaa. Työni tutkimusosassa puran näyttelijöiden antamia vastauksia sekä diagrammien avulla että sanallisesti. Näyttelijöiden vastaukset osoittavat, että suurimmalla osalla Lahden kaupunginteatterin näyttelijöistä on mielenkiintoa uudenlaisten toimintatapojen oppimista ja yleisötyöhön osallistumista kohtaan. Suurimmaksi haasteeksi vastausten valossa, nousevat ongelmat, sijoittaa tällainen repertuaarin ulkopuolella oleva toiminta osaksi näyttelijöiden työaikaa. Näyttelijät, joita Avolavan toiminta erityisesti kiinnostaa, nostavat esiin kaksi syytä, miksi yleisöä tulisi kohdata esitysten lisäksi muillakin tavoilla. Ensinnäkin he toivovat, että näin voitaisiin saada uusia katsojia innostumaan teatterista. Toiseksi haaveillaan, että uusien työtapojen kautta voisi tapahtua kehittymistä näyttelijänä. Avolavan positiivisiksi vaikutuksiksi näyttelijän työlle ja teatterille mainitaan esimerkiksi mahdollisuus oppia uutta ja laajentaa omaa työnkuvaa sekä uudet keinot katsojien kohtaamiseen. Varautuneemmalla kannalla Avolavan suhteen olevat näyttelijät pelkäävät yleisötyöhön ja muuhun uudenlaiseen toimintaan osallistumisen vievän aikaa näyttelemiseltä ja aiheuttavan liiallista kuormitusta työssä. Kaiken kaikkiaan vastausten perusteella voi todeta, että näyttelijöiden mielestä Avolavan toimintaa kannattaa jatkaa myös pilotin päätyttyä. Tutkimusprosessin aikana esiin nousseiden seikkojen pohjalta ehdotan Lahden kaupunginteatterille Avolavan toiminnan tiivistämistä ja rakenteen selkiyttämistä sekä työnkuvien uudelleen tarkastelemista, jotta Avolavan toimintaan osallistuminen ei uuvuttaisi toiminnassa mukana olevia.
Monialainen teatterivaikuttaja Viipurissa : Jalmari Finnen ja Kaarle Kuninkaan metsästys -oopperan (1905) vaikutus suomalaisen oopperan alkuaikoihin ja jatkuvuuteen Suomessa

Reitamo, Susanna (2020)

Tutkielmani tavoitteena on hahmottaa Jalmari Finnen johtajakauden merkitystä Suomalaisessa Maaseututeatterissa sekä Viipurin teatterielämään, että ennen kaikkea suomalaisen oopperatoiminnan jatkuvuuteen Suomessa. Tutkielmani lähtökohtana on tuoda esille Jalmari Finnen monialaista osaamista ja hänen asioitaan oopperan parissa, mistä hänet huonommin tunnetaan. Tarkastelen Finnen johtajakautta pääsääntöisesti esitysten kautta, mutta pohdin tutkielmassa myös sitä, minkälainen kuva Finnestä muodostuu historiallisen narratiivin kautta. Ajallisesti tutkimani aineisto ajoittuu Finnen teatteriuraan, alkaen vuodesta 1896 ja päättyen vuoteen 1914. Teoreettisenä viitekehyksenä käytän muun muassa Thomas Postlewaitin teatterihistorian tutkimusta käsitteleviä julkaisuja, kuten The Cambridge Introduction to Theatre Historiography (2009), sekä Charlotte Canningin ja Thomas Postlewaitin toimittamaa teosta Representing the past: Essays in Performance Historiography (2010). Keskeisinä lähdeteoksinani toimivat Jalmari Finnen oma muistelmateos Ihmeellinen seikkailu (1939), sekä Unto Kanervan toimittama Jalmari Finne: Työn ja mielikuvituksen mies (1974) ja siinä julkaistu Toivo Ilmari Wuorenrinteen artikkeli Jalmari Finne teatterimiehenä. Tarkastelen Finnen toimintaa seuraavien kysymysten kautta: millainen vaikutus Jalmari Finnen toiminnalla ja Kaarle kuninkaan metsästys -oopperalla oli Suomalaisen Oopperan toiminnan jatkumiselle? Miten Finnen johtajakausi Suomalaisessa Maaseututeatterissa vaikutti Viipurin teatterielämään? Miten Finnen johtaminen erosi Bergbomin ja Suomalaisen Teatterin mallista ja mitä yhtäläisyyksiä oli? Tutkielma tuo esiin Finnen monialaisuuden taiteen tekijänä; Hän toimi niin ohjaajana, lavastajana, puvustajana, näytelmäkirjailijana, kääntäjänä, libretistinä, näyttelijänä kuin kapellimestarinakin. Kaarle kuninkaan metsästys -ooppera oli aikanaan suuri menestys ja sen esitykset Viipurissa ja kiertuekaupungeissa innostivat myös muita oopperan pariin ja oopperainnostus johti Kotimaisen Oopperan perustamiseen vuonna 1911. Tutkielma osoittaakin, että Finnen ansiot oopperan parissa ovat murusina ympäriinsä ja siksi häntä ei usein nosteta esiin oopperahistoriassa. Finnen työ kääntäjänä on kuitenkin ollut hyvin merkittävä ja hänen käännöksiään on esitetty oopperassa pitkään. Finne on osaltaan ollut vahvasti vaikuttamassa oopperan jatkuvuuteen Suomessa.
Ohjelmistosuunnittelun haasteet teatterinjohtajan näkökulmasta : Vesa Tapio Valo ja Seinäjoen kaupunginteatteri

Nigumann, Anna (2019)

Tämä tutkielma käsittelee ohjelmistosuunnittelun haasteita teatterinjohtajan näkökulmasta ja erityisesti Vesa Tapio Valoa sekä hänen 2009-2015 johtamaansa Seinäjoen kaupunginteatteria. Tutkielma pyrkii kartoittamaan millaisia haasteita ohjelmistosuunnitteluun liittyy ja aiheeseen perehdytään tutkimalla millaisia kokemuksia teatterinjohtajilla on työstään. Tarkastellut teatterinjohtajat ovat 1990-2010 - luvuilla suomalaisissa kaupunginteattereissa työskennelleitä. Teoreettisesti tutkimus on toteutettu etnografisena tutkimuksena, jossa kenttä muodostuu teatterinjohtajien kokemuksista ja on muodoltaan pääosin tekstuaalinen, yhdestä teemahaastattelusta ja kirjallisista lähteistä koostuva. Tutkija on kentän ulkopuolinen tutkija ja havainnoija. Yksi tutkimusmetodeista on ollut teemahaastattelu, joka toteutettiin Vesa Tapio Valon kanssa. Ohjelmistosuunnittelu on sidoksissa sekä teatteriin että teatterinjohtajaan. Teatteri vaikuttaa ohjelmistosuunnitteluun esimerkiksi henkilökuntansa ilmapiirin ja mahdollisten ongelmien kautta määrittäen minkä verran teatterinjohtaja joutuu keskittymään muiden tehtävien hoitoon ohjelmistosuunnittelun sijaan. Teatterinjohtaja itsessään vaikuttaa ohjelmistosuunnitteluun oman taustansa ja tavoitteidensa kautta. Tutkielma nostaa esiin keskeisimmät ohjelmistosuunnitteluun liittyvät haasteet. Ne ovat henkilökunta, yleisö, suhde teatterin omistajatahoon eli kaupunkiin ja ajanpuute. Haaste henkilökunnan suhteen liittyy henkilökunnan määrään ja teatterin sisäiseen ilmapiiriin. Yleisö on teatterinjohtajalle haaste, koska kaupunginteattereiden yleisöpohja koostuu keskenään erilaisista yleisöistä ja paikallisen ilmapiirin tunteminen on olennaista ohjelmistosuunnittelulle. Suhde omistajatahon ytimessä on teatterin hallitus ja kaupungin suhtautuminen omaan teatteriinsa. Ajanpuute johtuu monesta asiasta ja johtaa nopeisiin ohjelmistopäätöksiin ja lyhyeen ennakkosuunnitteluun. Nämä keskeisimmät ongelmat toistuvat teatterinjohtajien kokemuksissa viime vuosikymmeninä mutta myös aiemmin historiassa ja näin voidaankin todeta niiden olevan ajasta ja paikasta riippumattomia universaaleja haasteita suomalaisen ammattiteatterin ohjelmistosuunnittelussa ja teatterinjohtamisessa.
Omin luvin? : Tulkintoja itseoppineiden teatteriohjaajien taiteilijaidentiteettipuheesta

Mikkelsson, Anni (2016)

Tutkin pro gradu -tutkielmassani itseoppineiden teatteriohjaajien omaelämänkerrallista puhetta taiteilijaidentiteetin muotoutumisesta. Olen tutkimuksessani kiinnostunut siitä, kuinka taidekorkeakouluja käymättömät, itseoppineet teatteriohjaajat konstruoivat taiteilijaidentiteettinsä muotoutumisprosessia. Kysyn tutkimuksessani, miten taiteilijaidentiteetti ja sen muotoutuminen tulevat haastattelussa kerrotuksi? Kuinka taiteilijaidentiteetti elää, muuttuu ja liikkuu ohjaajien tarinoissa? Miten autodidaktit teatteriohjaajat kertovat koulutuksen poissaolosta suhteessa omaan taiteilijaidentiteettiinsä ja sen muodostumiseen? Lähtökohtani tutkimukselle on henkilökohtainen. Olen itse autodidakti teatteriohjaaja, joka ei ole opiskellut teatteriohjaamista taidekorkeakoulussa. Olen haastatellut tutkimukseeni viittä suomalaista itseoppinutta teatteriohjaajaa: Jussi Sorjasta, Miira Sippolaa, Heini Tolaa, Juha Hurmetta ja Sirkku Peltolaa. Olen toteuttanut haastattelut strukturoimattoman haastattelun menetelmällä. Hyödynnän aineistoni analyysissa Stuart Hallin identiteettiteoriaa ja Judith Butlerin performatiivisuuden teoriaa. Nämä teoriat luovat tutkimukselleni kuljeskelevan, alati muuttuvan identiteettikäsityksen, jonka avulla ymmärrän identiteetin prosessimaisena, muuttuvana ja tehtynä kudelmana. Käsitän aineistoni perusteella, että ammattiuran alkuvaiheissa kysymykset siitä, olenko minä ohjaaja, olenko minä ammattiohjaaja ja onko minusta ohjaajaksi ilmenevät itseoppineiden teatteriohjaajien taiteilijaidentiteetin problematiikassa. Myöhemmin kysymys identiteetistä muuttuu kysymykseksi siitä, minkälaista teatteria haluan tehdä ja miten. Hyvä, toivottava identiteetti ja identiteettipuhe tulevat puhutuiksi näkyviin paljolti liikkuvina ja muuttuvina, vaikka niihin konstruoidaan jonkin verran myös eri ajoissa kulkevaa samuutta, kuten omaa estetiikkaa. Teatteriohjaajaksi tuleminen piirtyy haastateltavieni puheissa monisyisenä prosessina. Kaikista tärkeimmäksi identiteetin kannalta määritellään oma sisäinen kokemus, mutta siihen ymmärretään vaikuttavan monet seikat, kuten ulkoinen palaute ja tunnustus. Teatteriohjaajan ja taiteilijan työhön konstruoidaan kuuluvaksi liikettä ja muutosta; paikallaan pysyminen konstruoidaan taiteilijaidentiteetille vahingolliseksi.
Osallistava dramaturgia : Analyysi Jeppe Heinin näyttelystä There Are No Ordinary Moments

Sedita, Rosa-Maria (2016)

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Jeppe Heinin There are No Ordinary Moments –näyttelyä dramaturgisena kokonaisuutena. Tutkimusaineistona käytän itse ottamiani valokuvia ja omaa kokemustani näyttelystä. Muodostan teoreettisen viitekehykseni kahden filosofin ajatuksista. John Deweyn taidetuote luo lähtökohdan analysoida kokemustani ja Arnold Berleantin esteettinen sitoutuminen auttaa kokemukseni rajaamisessa. Etnografi Billy Ehnin avulla rajaan tutkijuudelleni kehyksen ja käsittelen sitä, miten työni näyttelyvalvojana vaikuttaa kokemukseeni näyttelystä. Tarkastelen tutkimuskohdettani suhteessa postdraamallisen teatterin ominaispiirteisiin tukenani Hans-Thies Lehmannin teos Draaman jälkeinen teatteri. Osoitan, miten osallistavuus korostuu yhdistävänä piirteenä teatterille ja installaatiotaiteelle ja paneudun niihin seikkoihin, jotka tekevät tutkimuskohteestani osallistavan. Rakennan dramaturgisen tarkastelumallin käyttäen apunani Juha-Pekka Hotisen “uuden dramaturgian” skeemaa. Tarkastelumallin avulla analysoin tutkimuskohdettani dramaturgisena kokonaisuutena ja jokaista teosta yksitellen. Tutkimukseni osoittaa tutkimuskohteeni tarkastelun postdraamallisen teatterin sateenvarjotermin alla olevan perusteltua ja tutkimustuloksistani voi päätellä, että tutkimuskohteeni osallistavuus teki siitä dramaturgisen kokonaisuuden.
Päällystakin muuttomatka – Adaptaatiot ja kontekstin muutos : Tutkimuskohteina Nikolai Gogolin novelli Päällystakki ja Esa Leskisen & Sami Keski-Vähälän näytelmä Päällystakki

Harjunen, Susan (2016)

Tutkielmani tavoitteena on tarkastella Nikolai Gogolin novellia Päällystakki sekä Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Päällystakki adaptaatiotutkimuksen näkökulmasta. Tarkoitukseni on tutkia, minkälaisia muutoksia tapahtuu, kun lähdeteos sovitetaan novellista näytelmäksi ja siirretään uuteen ajan, paikan ja kulttuurin kontekstiin. Lisäksi tavoitteenani on tutkia muutosta yleisellä tasolla teosten sisältöanalyysin keinoin. Keskeisimpänä teoreettisena lähteenäni on Linda Hutcheonin teos A Theory of Adaptation. Hutcheonin teoria edustaa uudempaa postmodernia näkemystä, jossa adaptaatiot nähdään itsenäisinä ja yhtä tärkeinä kuin ne lähdeteokset, joiden pohjalta adaptaatiot on tehty. Lähestyn aihetta useista eri tulokulmista, joten käytän lähteinäni useita eri tieteenalojen teoksia. Adaptaatioihin ja teatteriin liittyvän kirjallisuuden lisäksi käytän myös kirjallisuustieteen ja kielitieteen teoksia sekä Gogolia käsittelevää kirjallisuutta. Lähteisiini kuuluu myös muun muassa sosiologian ja sosiaalipsykologian alaan liittyviä teoksia. Olen tutkinut aihetta hermeneuttisesti, mutta myös draamaanalyysin keinoin. Päällystakki-novellia ja -näytelmää voidaan analysoida Hutcheonin adaptaatioteorian avulla, vaikka Hutcheon ei määrittele novellin ja näytelmän ominaispiirteitä. Hutcheon kuitenkin tarkastelee teoksessaan kertovan ja esittävän moodin eroavaisuuksia. Kertovan moodin taiteelle on tyypillistä kuvailu ja mielikuvituksen käyttö, esittävän moodin taidelajeille sen sijaan visuaalisuus ja auraalisuus. Novelli on kirjallisuudenlajina kertomakirjallisuutta, kun taas näytelmäkirjallisuudelle on ominaista teatterilähtöisyys, eli pyrkimys esitettävään muotoon. Näytelmätekstinä Päällystakki on laajempi teos kuin novelli ja siinä korostuvat teatterille ominaiset ilmaisukeinot. Päällystakki-näytelmässä on paljon henkilöhahmoja novelliin verrattuna, mikä korostaa näyttelijäntyön merkitystä näytelmää esitettäessä. Myös teosten kielessä ja tyylissä on eroja. Teoksia yhdistävät tarina ja pysyvät teemat, realismin ja fantasian sekoittuminen, päähenkilö sekä takki muutossymbolina. Hutcheonin huomiot ajan, paikan ja kulttuurin muutoksista näkyvät tutkimusteosten sisällössä. Vaikka teokset ovat fiktiivisiä, niiden konteksteissa pyritään realistisuuteen ja kuvaamaan historiallisia tapahtumia. Varsinkin näytelmässä pyritään kuvaamaan realistisesti ajan, paikan ja kulttuurin konteksteja ja niissä tapahtuvia muutoksia. Näytelmän kontekstin siirtäminen 1800-luvun Pietarista 2000-luvun Suomeen on looginen ja perusteltu historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna. Näytelmän ajan ja paikan kontekstin valinnassa korostuu myös samastettavuus. Näytelmä on modernisaatio ja se sijoittuu potentiaalisten katsojien lähikontekstiin. Aika ja paikka ilmenevät näytelmässä muun muassa henkilöhahmojen ja asusteiden kautta. Kulttuurisessa kontekstissa muutoksen ideologinen painopiste siirtyy idästä länteen ja sosialismista (tai kommunismista) globaaliin markkinatalouteen. Kulttuurisia muutoksia käsitellään talouden ja työn termein.
Pole Dance and the perception of the body through a cultural point of view (Australia / Finland)

Chassany, Iris Fanny Clemence (2018)

My research focuses on the perception of the body for pole dancers in Australia and in Finland. In this work, I am discussing which are the differences regarding pole dance in these two countries and whether they are cultural. I am also focusing on stereotypes in relation to female and male pole dancers. I also examine the way sexuality linked to pole dance is seem both amongst pole dancers and amongst the audience. My thesis is separated in three main parts: the cultural differences, the dancer stereotypes and the international stages. To conduct this research I have used dance research, various articles written about pole dance as well as anthropology studies. I only discuss the differences in Australia and in Finland as these are the two countries where I have practiced pole dance the most. I will also write about the history of pole dance, the competitions and it's possible future in the Olympics. In order to have as much material as possible, I have also conducted 17 interviews with audience members and created an E-survey for pole dancers to answer. In total 124 pole dancers from both Australia and Finland have taken the time to answer my questions, mostly female pole dancers. In my work I come to the conclusion that the culture plays an important part on the way pole dance is seen in these countries. Moreover, the style that was introduced in the country with the first pole dancing studios also install a certain atmosphere as well as a pole dancing style. The stereotypes are existent but slowly disappearing with people getting to know pole dance as a dance and as a sport. With time, the sensuality of pole dance becomes more accepted. As pole dance is evolving, more dancing styles appear and people's mind regarding pole dance seems to open.
Puuttuuko jotain? : Poissaolo näkökulmana draamatekstin tutkimiseen sekä Maria Jotunin Kuningas Hilarius -näytelmän lukemiseen

Repo, Miska (2020)

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani poissaolon käsitettä näkökulmana draamatekstin tutkimiseen sekä vuodelta 1918 peräisin olevan Maria Jotunin Kuningas Hilarius -näytelmän analysointiin. Kysyn työssäni, onko poissaolon näkökulman kautta mahdollista tutkia draamaa uudesta ja hyödyllisestä suunnasta katsoen. Lisäksi tarkastelen draamatekstin lukemisessa käytettävien viitekehysten muuttumista ajassa ja tämän vaikutusta siihen, millaiseksi teksti tulkitaan. Luon tutkielmassani poissaolon käsitteelle määritelmän, joka asemoi sen osaksi jatkumoa, jossa katkosten, yllätysten ja epämääräisyyksien tapaiset määreet näyttäytyvät kasvavassa määrin rakentavina ja positiivisina osina taidetta. Työssäni poissaolo määrittyy asioiden välisenä suhteena, joka muodostuu rajanvedoissa ja niihin liittyvissä odotuksissa. Osoitan poissaolon näkökulman linkittyvän otollisesti nykyaikaisiin taidediskursseihin, jolloin se ilmenee toimivana tapana tutkia draamaa. Tutkielmani on suuntaukseltaan hermeneuttista tutkimusta ja etenee spiraalimaisesti kokonaisuuden ja yksityiskohtien välillä. Näytelmän analysoinnissa hyödynnän myös kulttuurintutkija Tony Bennettin lukemismuodostuman käsitettä sekä kulttuurintutkija Stuart Hallin artikulaatioteoriaa, joiden kautta näytelmän analysointi hahmottuu aina tietyissä konteksteissa tapahtuvaksi asioiden välisten kytkentöjen muodostamiseksi ja jäljittämiseksi. Draamatekstin ja esityksen välinen suhde osoittautuu tutkielmassani alueeksi, jota poissaolon käsitteellä on mahdollista hyödyllisesti tutkia ja valaista. Tutkielmani laajentaa teatterintutkija Benjamin Bennettin kehittämää ajatusta draamatekstin ontologisesta puutteesta, jossa esitys nähdään poissaolevana suhteessa draamatekstiin. Esityksen poissaololla ilmenee yhteyksiä ruumiillisuuteen ja siihen, millaisiin läsnäoloihin tekstin lukijan huomio voi kohdistua. Kuningas Hilarius -näytelmän dramaturginen rakenne näyttäytyy työssäni poissaolon näkökulman kautta tarkasteltuna uudessa valossa. Konventionaalisen draamakäsityksen hylkääminen ja korvaaminen nykydraamallisella perspektiivillä osoittaa, että Jotunin näytelmätekstin keskeneräisyys voidaan puutteen sijasta lukea myös rakentavaksi elementiksi, joka tukee näytelmän sisällöllistä tematiikkaa.
Queer-miestaiteilijoiden veriesitykset AIDS-diskurssin luennan kohteina : somaattisten fiktioiden tuottamia havaintoja ”homoruumiista”

Hallikainen, Niko (2017)

Tutkielmani käsittelee verta esittävien queer-miestaiteilijoiden esitysten kulttuurisia luentoja AIDS- diskurssin kautta. Tutkimuskohteeni ovat kolme soolomuotoista esitystaideteosta, joiden tekijät ovat queer- miehiä ja joissa tekijä-esiintyjät työskentelevät suoneniskennän keinoin verensä kanssa esitystilassa. Näiden esitysten rinnalla tutkimuskohteitani ovat myös näistä teoksista tuotetut puheet ja esitellyt anekdoottimaiset tapauskertomukset, esitysten kielellisinä jatkeina, jotka osallistavat ja myös alistavat ne tiettyihin diskursseihin. Tutkin kielen ja tulkintojen kautta AIDS-diskurssia, jonka kautta esiintyjien ruumista havainnoidaan ja määritellään. Tutkielmani paljastaa AIDS-diskurssin mahdollistamat keinot tuottaa heteronormatiivista ruumiinpolitiikkaa. Tutkimuksellinen lähtökohtani on jäljittää ja elävöittää se tutkimukselleni perustavanlaatuinen problematiikkaa, miten jäljittää AIDS-diskurssin kaltainen valtava abstraktinen kompleksi. Tutkimuskysymykseni on, miten puheet näistä esityksistä voidaan jäljittää AIDS-diskurssiin ja miten AIDS- diskurssi tulee reflektoineeksi normatiivisen kulttuurin ohjeita lukea näitä esityksiä. Kysyn; miten historialliset luennat sairaista ruumiista ohjaavat kulttuurisia tapojamme käsittää vähemmistöön kategorisoidut ruumiit; miten homoseksuaalisuus asemoidaan yhteiskunnassa; miten identiteettipoliittiset kategoriat jäsentävät katsehavaintoamme ja sen käännöstä kieleksi? Tutkimusmenetelmäni näiden kysymysten tutkimiseen on diskurssianalyyttinen, ja teoreettinen viitekehykseni on poikkitieteellinen rakennelma, joka suuntautuu psykoanalyysin, ruumiinfilosofian, queer-teorian, havainnon ja representaation teorioiden sekä niin kulttuurisen kuin kliinisen kritiikin kentille. Päädyn tutkimuksessani arvioimaan kriittisesti normatiivisia tapojamme jäsentää itseys ja toiseus katsehavainnon ja kielen tasoilla. Tutkimuksessani itsen ja toisen normatiiviset kategoriat suhteutuvat analogisesti muihin normatiivisiin yleisjaotteluihin kuten merkatun ja merkityksenantajan vastakkaisuuteen, jolla heteroseksuaalinen ideologia vahvistaa hegemonisuuttaan ja toteuttaa väkivaltaista toiseuttamisen politiikkaansa. Käsittelemiäni heteronormatiivisuuden ideologisia prosesseja ovat eri kategoristen subjektiviteettien ylläpito identiteettipoliittisin ehdoin sekä kompleksisemmin kulttuurisesti ohjatut tulkinnat ruumiin ulkoisen ja sisäisyyden välisyydestä. Jälkimmäisellä viittaan tutkimukseni lopulliseen argumenttiin somaattisista fiktioista, joilla viittaan tulkintojen tuotantoon toisen sisäisyydestä toisen ulkoisen ruumiinkuvallisuuden ja kulttuuristen normatiivisten lukuohjeiden perusteella. Tukea väitteilleni antavat käsittelemäni sairaista ja muista vähemmistökulttuureista tuotetut historialliset tulkinnat ja kertomukset. Pyrin pitkin tutkimusta myös havainnollistamaan ehdotuksia siitä, miten tehdä konkreettisesti töitä AIDS-diskurssin kaltaista hegemonista valtarakennelmaa vastaan. Tutkielmani on kokonaisuudessaan peruste lopulliselle väittämälleni, että meidän kunkin pitäisi katsovana ja kielellisenä subjektina pidättäytyä tuottamasta luonteeltaan aina väkivaltaisia tulkintoja toisten sisäisyydestä.
Suomalaisten teattereiden harjoittama yritysyhteistyö vuonna 2017 : Konteksti ja tilannekartoitus

Valli, Sofia (2018)

Pro gradu -tutkielmassa perehdytään suomalaisten ammattiteattereiden vuonna 2017 harjoittamaan yritysyhteistyöhön. Niukentuva taloustilanne ohjaa teattereita etsimään vaihtoehtoisia rahoitustapoja, julkisen tuen rinnalle. Kumppanuus yritysten kanssa on yksi toimiva vaihtoehto. Vaikka yksityiset tahot ovat kulttuuria tukeneet vuosisatojen ajan, nykyisellään yritysyhteistyöllä tarkoitetaan molemminpuoliseen hyötyyn tähtäävää kumppanuutta. Tutkielma pohjautuu keväällä 2017 toteutettuun kyselytutkimukseen, joka lähetettiin 82:lle suomaiselle teatterille. Kyselyssä selvitettiin muun muassa mahdollista yritysyhteistyön harjoittamista ja syitä tähän sekä sen erilaisia toteuttamismuotoja ja niiden toimivuutta. Toisaalta mikäli teatterilla ei ollut yritysyhteistyötä, lomakkeen avulla selvitettiin syitä tähän ja ajatuksia tulevaisuuden suhteen. Kolmas ulottuvuus kyselyssä oli kulttuuripolitiikan suhde yritysyhteistyöhön, selvittäen esimerkiksi millä kulttuuripoliittisilla keinoilla yhteistyötä voitaisiin helpottaa. Kyselyyn saatiin 39 vastausta, vastausprosentiksi muodostuen 48 %. Selkeä enemmistö, eli 77 % vastaajista, kertoi teatterillaan olevan yritysyhteistyötä jossain muodossa. Lopuilla 23 %:lla yritysyhteistyötä ei kyselyn hetkellä ollut. Yhteistyön muodot osoittautuivat monimuotoisiksi, joskin teattereiden kesken oli paljon samankaltaisuuksia. Syitä harjoittaa yritysyhteistyötä oli useita, joista monet olivat syys-seuraussuhteellisia ja motivoivat toimijaa samanaikaisestikin. Olennaisessa osassa tutkielmaa on myös konteksti, jossa näitä kumppanuuksia etsitään ja solmitaan. Tutkielmassa selvitetään muun muassa sitä tarvetta miksi yhteistyötä tehdään ja miten ilmiö on erityisesti kotimaassa kehittynyt ja muotoutunut. Kysymyksiin vastataan avaamalla käsitteitä ja ilmiön historiaa, kartoittamalla suomalaisten teatterien rahoitusrakennetta, tutustumalla lyhyesti yritysten näkökulmaa ja nostamalla esiin ilmiöön liittyviä eettisiä kysymyksiä, kriittisyyttä unohtamatta. Aiheen kotimaista tutkimusta on niukasti, ja siitä johtuen esillä on runsaasti uutisia ja kansainvälistä materiaalia. Pro gradu -tutkielman on tarkoitus toimia yhtenä lisäinformaatiota tarjoavana tutkimuksena, jossa syvennytään niin yritysyhteistyön kontekstiin ja yleisiin lainalaisuuksiin, kuin myös kuullaan itse tekijöiden ajatuksiakin. Kantavina ajatuksina ovat kokonaiskuvan hahmottaminen ja näkökulman pysyminen teattereissa.
Suomalaisuuden kulisseissa : Leningradin Suomalainen teatteri 1932–1937

Villonen, Evelina (2016)

Leningradin Suomalainen teatteri oli pieni, mutta sisukas taidelaitos. Vuosina 1932–1937 toiminut teatteri kehittyi pienestä harrastajanäyttämöstä palkituksi ammattiteatteriksi, joka tarjosi suomenkielistä ohjelmistoa paitsi kaupunkilaisille, myös koko läntisen Neuvostoliiton suomalaisväestölle. Ohjelmisto koostui sekä uuden neuvostoajan sosialistisista kuvauksista että suomalaisklassikoista. Työnsä puitteissa teatteri teki myös merkittävää käännöstyötä. Maaseudulla teatteri tuki paikallista valistustoimintaa ja ohjasi harrastajateattereita. Leningradin Suomalainen teatteri lakkautettiin Suuren Terrorin vuosina, jolloin suurin osa henkilökunnasta tuomittiin kuolemanrangaistukseen vakoilijasyytösten vuoksi. Vain muutama näyttelijä selvisi tuomiolta inkeriläistaustansa ansiosta. Vaikka ohjelmistoa luotiin suomalaisilta suomalaisille, Neuvostoliitto ohjasi teatterin toimintaa omintakeisella kulttuuri- ja kansallisuuspolitiikallaan. Kulttuuritoiminta yhdisti sadat miljoonat kansalaiset historiattomaksi työväenluokaksi vapauden aatteen keinoin. Avarakatseinen kansallisuuspolitiikka tarjosi taas vähemmistöille vanhan kulttuurisen identiteettinsä palauttamista. Kun teatteri perustettiin vähemmistökulttuurilaitokseksi, se valjastettiin taistelemaan niin utopistisen tulevaisuuden kuin ideologisen menneisyydenkin puolesta. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisen kulttuurisen identiteetin Leningradin Suomalainen teatteri omaksui suomalaisena kansallisena laitoksena, joka toimi sosialistisen kulttuurin palveluksessa. Kulttuurista identiteettiä lähestytään sosiologi Stuart Hallin monikulttuurisuuden käsitteen valossa. Tutkielma esittelee Leningradin Suomalaisen teatterin perustamislähtökohtia ja sen toimintaa niin Leningradissa kuin maaseudulla. Lisäksi tarkastellaan esitettyä ohjelmistoa ja teatterin lakkauttamisen syitä. Arkistolähteisiin perustuvassa laadullisessa historiantutkimuksessa tutkimuskysymystä lähestytään hermeneuttisen analyysin keinoin. Tutkimusaineisto on koostettu Venäjällä Kirjallisuuden ja taiteen Pietarin Keskusarkistosta sekä Suomessa Teatterimuseon, Työväenliikkeen kirjaston ja Kansalliskirjaston arkistoista.
”Tahtoisitko sinä pitää lasta sylissäsi?” : Lastenteatteria rakentamassa – tarkastelussa Anna Krogeruksen näytelmätekstit Isin talviuni ja Rakkaudesta minuun kantaesityksineen

Heikkinen, Mirjami (2017)

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan diskurssianalyyttisessä viitekehyksessä draama- ja esitysanalyysin kautta kotimaista lapsille suunnattua, 2000-luvun alussa toteutettua teatteria. Tutkimuksen fokuksessa ovat ne diskursiiviset, valtasuhteita rakentavat strategiat, joilla luodaan eroja ja yhtäläisyyksiä lapsille ja aikuisille suunnatun teatterin välille. Tarkastelukohteina ovat Anna Krogeruksen lastennäytelmä Isin talviuni (2005) ja aikuistennäytelmä Rakkaudesta minuun (2006) sekä näiden kantaesitykset. Molemmat teokset tarkastelevat samaa aihepiiriä nostaen esiin yksinäisen lapsen ydinperheessä. Työssä pyritään, aikuiselle suunnattuun teatteriteokseen peilaten, etsimään vastausta kysymykselle, minkälaisin keinoin Isin talviunen kirjoittaja ja kantaesityksen toteuttajat rakentavat teoksesta lastenteatteria. Tutkimuksessa analysoidaan aineistoa tarkastelemalla kolmea diskurssia, jotka tutkielman kirjoittaja on nimennyt seuraavasti: ”selkeää lapsille”, ”osallistavaa lapsille” ja ”kasvattavia ja helppoja aiheita lapsille”. Kyseiset diskurssit heijastavat länsimaisen lastenteatterin traditiossa esiintyneitä konventioita, ja niitä käyttämällä teatterikentän toimijat useissa tapauksissa rakentavat lasta toiseuttavaa aikuinen–lapsi dikotomiaa. Tutkimuksessa väitetään, että tätä hierarkkista kahtiajakoa luodaan erityisesti jos lastenteatterissa esiintyviä stereotyyppisiä ilmaisuja uusinnetaan tiedostamatta. Tutkielmassa osoitetaan, että aineiston lapsille suunnattu teksti ja esitys pääosin tuottaa “selkeää lapsille” ja “osallistavaa lapsille” -diskursseja: Useita yleisön osallistamisen konventioita käyttävän Isin talviunen ilmaisukeinot ovat huomattavasti selkeämpiä ja yksinkertaisempia rinnastettuna Rakkaudesta minuun -teokseen. “Kasvattavia ja helppoja aiheita lapsille” -diskurssia käsiteltäessä sen sijaan todetaan, että vaikka Isin talviuni osin vahvistaa tätäkin puhetapaa, se kuitenkin tuottaa myös sille vastakkaista diskursiivista strategiaa viittaamalla Rakkaudesta minuun -teoksen tapaan Karin Helanderin ja Barbro Lindgrenin nimeämiin yksinäisen lapsen, aikuislapsen ja lapsiaikuisen sekä kompetentin lapsen diskursseihin.
Taiteilijaidentiteetti ja sen monimuotoisuus : haastattelututkimus viidestä nuoresta taiteilijasta, jotka työskentelevät usean eri taiteenlajin parissa

Hyvärinen, Susanna (2017)

Tutkielma on haastattelututkimus, jossa tarkastellaan viiden nuoren taiteilijan taiteilijaidentiteettejä ja heidän kokemuksia näihin liittyen. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt työskentelevät usean eri taiteenlajin parissa. Pyrkimyksenä oli selvittää, miten haastateltavat määrittelevät taiteilijaidentiteettinsä, onko niitä yksi vai useampi – jos on useampi, miten nämä eroavat toisistaan ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet/muokanneet heidän taiteilijaidentiteettejä vuosien varrella. Pyrkimyksenä oli muodostaa kokonaiskuva siitä, miten haastateltavat itse määrittelevät taiteilijaidentiteettinsä. Tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus, joka pohjaa vahvasti haastateltavien itsereflektioon. Se on osittain monitieteellinen, mutta sijoittuu taiteiden tutkimuksen alaisuuteen. Identiteetin teoriassa kuitenkin sovelletaan useita psykologian teoksia ja niiden teorioita. Haastattelin tutkimusta varten Helmiä, joka on näyttelijä/teatteri-ilmaisun ohjaaja, Väinöä, joka on näyttelijä/elokuvatuottaja-kuvaaja-leikkaaja-ohjaaja, Kaisaa, joka on näyttelijä/kirjoittaja, sekä Annaa ja Kallea, jotka ovat molemmat näyttelijöitä/laulaja-lauluntekijöitä. Kaikki haastateltavat olivat nuoria 20–30-vuotiaita taiteilijoita. Tutkielman haastatteluosuudet suoritettiin teemahaastattelumetodilla. Teemahaastattelu on puolistrukturoitu ja keskustelunomainen metodi. Kysymykset painottuivat arvostuskysymyksiin. Yhteensä tutkimuksen kohteena oli viisi taiteilijaa ja viisi haastattelua, jotka kestivät kukin pituudessaan yhdestä kahteen tuntia. Annoin jokaiselle haastateltavalle vapauden määritellä taiteilijaidentiteettinsä omin sanoin ilman ennalta tarjottua teoriaa. Tein näin siksi, koska en halunnut rajoittaa haastateltavien omia näkemyksiä, termistöä ja/tai kokemuksia aiheesta. Tämä mahdollisti syvän itsereflektion liittyen taiteilijaidentiteettiin taiteilijoiden omin sanoin. Tutkimus osoittaa, että taiteilijaidentiteetti on vahvasti subjektiivinen kokemus eikä aina noudata logiikkaa. Taiteilijaidentiteetti on monisäikeinen ja kerroksinen konstruktio, joka koostuu minäkertomuksista. Se peilaa itseään jatkuvasti ympäristöön, muihin ihmisiin ja on jatkuvasti liikkeessä. Osa haastateltavista karsasti termiä identiteetti ja käytti mieluummin sanoja moodi tai rooli. Yksi haastateltavista koki, että hänen taiteilijaidentiteettinsä olisi jakautunut kahtia. Kaksi haastateltavista koki omaavansa vain yhden taiteilijaidentiteetin, joka operoi usean eri taiteenlajin parissa. Loput kaksi haastateltavista kokivat omaavansa yhden taiteilijaidentiteetin, joka sisälsi useampia edellä mainittuja moodeja ja/tai rooleja. Kokemuksia taiteilijaidentiteetistä oli siis monenkirjavia. Taiteilijaidentiteetin muokkaantumiseen ja kasvuun vaikuttaa vahvasti sosiaaliset ympäristöt: ystävät, kollegat, merkitykselliset toiset ja perhe. Tutkimuksessa selvisi, että kritiikin, positiivisen ja negatiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu haastateltavien mukaan erilaiselta eri taiteenlajien kesken. Eniten kritiikki satuttaa, mitä enemmän on panostanut työhön ja antanut ”sisintään” taiteeseen. Ammatillinen validiteetti saavutetaan haastateltavien mukaan jonkin auktoriteetin tai merkityksellisen toisen hyväksynnän kautta. Jokainen haastateltavista piti taiteilija-nimikettä niin korkeassa arvossa, että itsensä nimittäminen taiteilijaksi – ilman ulkopuolista tai auktoriteettista hyväksyntää – tuntui heille enemmän tai vähemmän hankalalta. Silti jokainen haastateltava kokee vahvasti olevansa taiteilija eikä pysty elämään ilman itseilmaisua. Kaikille haastateltaville taide ja itseilmaisu ovat vahvasti osa olemista, arkipäivää ja minuutta.
Tanssijan muuttuva professionalismi : Haastattelututkimus nykytanssijan työstä ja sen reunaehdoista 2010-luvun Suomessa

Lamberg, Veera (2015)

Tutkimuksessani olen kiinnostunut siitä, miten tanssitaiteen taiteellinen ja sisällöllinen kehitys, mutta toisaalta myös yhteiskunnallisten arvojen ja arvostusten muutos, näkyvät tanssijan työssä 2010-luvun Suomessa. Tutkimuskysymykseni ovat: miten tanssijan professionalismi eli ammatillisuus määrittyy tässä ajassa ja mitkä ovat tanssijan työn reunaehdot? Keskiössä ovat siten työn arvot, käytännöt ja roolit eli tanssijan ammatin toimintatavat ja työn arvostus. Howard S. Beckerin taidemaailman ja Pierre Bourdieun taiteen kentän käsitteiden avulla työni liittyy taiteen sosiologiseen tutkimukseen, jossa tärkeitä ovat taidejärjestelmän sisäiset normit, toimintatavat ja esteettiset mieltymykset. Työni taustaluvussa tuon myös esiin erityisesti Juha Siltalanan, Richard Sennettin, Mikko Salasuon ja Mikko Piispan ajatusten avulla laajempaa työelämän ja taiteilijantyön muutosta, joka vaikuttaa tanssijan työn taustalla. Tutkimukseni koostuu neljän tanssijan teemahaastattelusta, jotka analysoin taiteensosiologisessa viitekehyksessä nojaten sosiaalisen konstruktionismin mukaiseen ajatukseen tiedon ja käsitteiden sosiaalisesta rakentumisesta. Tutkimukseni sitoutuu siten laadullisen tutkimuksen tutkimusperinteeseen. Aineiston teemoittelen teoriaohjaavan sisällönananalyysin avulla. Aineistoni tanssijan työn professionalismia ja ammatinharjoittamisen reunaehtoja kuvaavat teemat ovat: laajentuminen, tekijyys, pystyväinen keho ja omaäänisyys, jakaminen ja luoviminen. Tutkimukseni tuo erityisesti esille, että tanssijan rooli on noin viimeisen kymmenen vuoden aikana laajentunut koreografin ajatuksia suodattavasta objektista selvästi aktiivisesti teosprosessiin osallistuvaksi subjektiksi. Siten tanssijaa voidaan mielestäni hyvin pitää auteur-taiteilijana siinä missä koreografiakin. Tanssitaiteen estetiikan laajentuminen esitystaiteen suuntaan on selvästi vaikuttanut tanssijan esiintymistaitojen vaatimuksiin, mutta myös tanssijan ja koreografin väliseen hierarkiaan ja valta-asetelmaan. Löytämäni teemat kietoutuvat toisiinsa ja tuovat esiin, millaisena tanssijan ammatti ja työn arki piirtyy esiin 2010-luvun Suomessa ammatissa aktiivisesti toimivien tanssijoiden näkökulmasta.
Todellisuus tulee näyttämölle : Eduskunta III ja journalistinen dokumenttiteatteri rekontekstualisaation näkökulmasta

Terhemaa, Sini (2017)

Tutkielmassani tutkin rekontekstualisaatiota dokumenttiteatterin kontekstissa käyttäen esimerkkinä vuonna 2015 Ryhmäteatterissa ensi-iltaan tullutta Eduskunta III - esitystä. Rekontekstualisaatiolla tarkoitetaan prosessia, jossa jotakin siirretään toiseen kontekstiin, jossa asia mahdollisesti esitetään hieman eri tavalla. Aluksi määrittelen dokumenttiteatterin ja erittelen sen alalajeja. Tarkastelen, miten käsitelty esitys sopii tähän kategoriaan ja sen alagenreen, journalistiseen dokumenttiteatteriin. Tutkimuksessani pyrin määrittelemään dokumenttiteatterille tyypillisiä rekontekstualisaation tapoja. KäSamalla koetan selvittää, mitä ovat journalistisen dokumenttiteatterin erityispiirteet ja miten journalistinen teatteri poikkeaa journalismista, ja miksi teatteri on mielekäs väline esittää ajankohtaisia tapahtumia. Esitysanalyysin tukena olen käyttänyt Theo Van Leeuwenin luomaa mallia rekontekstualisaation keinoista. Väitöskirjassaan Van Leeuwen on eritellyt neljä tapaa, joilla osallistujia ja toimintoja rekontekstualisoidaan teksteissä. Näitä tapoja ovat uudelleen järjestäminen, lisääminen, poistaminen ja korvaaminen. Teatterissa rekontekstualisaatio tapahtuu luonnollisesti muillakin, kuin vain tekstin tasolla. Tutkielmani perusteella esimerkkiesityksestä voidaan tunnistaa journalistisia piirteitä, joten esitys voidaan perustellusti määritellä journalistiseksi dokumenttiteatteriksi. Tutkimuksessa selviää myös, että teatterin kontekstissa rekontekstualisaation mahdollisuudet ovat laajemmat, kuin journalismin kontekstissa. Teatterillista ilmaisua eivät koske samanlaiset säännöt ja normit kuin journalistista ilmaisua, jolle on Suomessa erikseen määritellyt ohjeet. Esimerkkiesityksessä korostuu erityisesti tekijä lisättynä osallisena.
Toiseuden hinta : Suomalaisuuden ja toiseuden kohtaamiset Saara Turusen teoksissa Tavallisuuden aave ja Kim, Lekki & Namwaan

Vainio, Mika (2019)

Tutkielma käsittelee suomalaisuuden ja toiseuden kohtaamisia Saara Turusen teoksissa Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta (2016) sekä Kim, Lekki & Namwaan (2017). Tutkielmassa kysytään, miten suomalaisuus, etninen toiseus ja vieraus kohtaavat sekä onko toisen ja erilaisen mahdollista päästä osaksi teoksissa esiteltävää kotimaata ja tuntevatko vieraat olevansa siellä kotonaan. Teoreettisesti tutkielma on eri tieteiden välinen tarkastelu suomalaisuuden, kansallisen identiteetin sekä etnisen toiseuden suhteesta nyky-yhteiskuntassa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan teosten suhdetta kotiin ja paikkaan. Tutkimus soveltaa toiseuden teoriaa osana teatterintutkimusta. Tutkimuksella pyritään tarkastelemaan nykyteatterissa käsiteltäviä aiheita ja teemoja laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielma esittelee molempien esitysten tuottavan ristiriitaista kuvaa suomalaisuudesta. Esityksissä Suomi näyttäytyy kotimaana, jossa toiseudella on oma hintansa. Teokset viestivät, ettei toisilla ja vierailla ole mahdollisuuksia nousta hierarkkisesti samalle tasolle kantasuomalaisten kanssa. Erilaiset kulttuurit esittäytyvät uhkana suomalaisuudelle, mikä johtaa herkästi konflikteihin. Suomalaisuus ja toiseus kohtaavat esitysten sielunmaisemissa, raja-aitojen ja perunamaiden, kaupunkien ja maaseutujen välissä. Esityksissä luonnon rooli on keskeinen toiseuden ja suomalaisuuden kohtaamisissa. Tavallisuuden aave rakentaa lintusymboliikan kautta ristiriitaisen kuvan Suomesta kotipaikkana. Tutkielmassa kotimaan ihmiset näyttäytyvät samanvärisinä harmaina lintuina, joille värillä on merkitystä. Erilaiset ja vieraat ovat saaneet ympärilleen värikkäät sulat, joita on vaikea piilottaa vaaleiden sävyjen keskelle. Tutkielma tarkastelee Kim, Lekki & Namwaan -esityksen kautta käärmesymboliikkaa, jossa kahden kulttuurinen välinen kohtaaminen päättyy alkuhuumasta menetykseen. Tutkielma tuo esille, että luonnolla on vahva merkitys suomalaisten kansallisessa identiteetissä. Suomalaiset ovat osa luontoa ja luonto on osa suomalaisia. Tutkielmassa todetaan, että luonnon keskellä ihmisten tulisi kohdata toisensa tasavertaisina. Tutkielmassa Tavallisuuden aave esittelee ristiriitaisia ja värittömyydellä peiteltyjä kuvia Suomesta ja suomalaisuudesta. Tarkastelu osoittaa väreillä olevan keskeinen rooli esitysten tuottamassa kotimaassa. Värikäs ei pääse itseään ja taustaansa karkuun. Kim, Lekki & Namwaan ¬-esitys puolestaan asettaa toiseuden pääosaan ja pyrkii kohtaamaan suomalaisuuden uudessa valossa siinä epäonnistuen. Tutkielma osoittaa, että toiseuden hinnalla on seuraamuksensa.
Tunteva keho : Näyttelijöiden kokemuksia kehollisuudesta ja kehollisesta empatiasta

Taipale, Antti (2020)

Tutkielmassa tarkastellaan esiintyjän ja katsojan välistä vuorovaikutussuhdetta kehollisen empatian näkökulmasta. Tutkielmassa perehdytään näyttelijöiden kokemuksiin näyttelijäntyön kehollisuudesta sekä siihen, millä tavalla kehollinen empatia voidaan kokea esiintyjän ja katsojan välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielman keskiössä on kehollisen empatian teoria ja peilineuronijärjestelmä, joka auttaa ymmärtämään ihmisten toimia jokapäiväisessä arjessa. Peilineuronijärjestelmä auttaa muodostamaan yhteisen jaetun tilan, jossa kehollinen empatia voi tapahtua ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Kehollinen empatia voi auttaa meitä ymmärtämään toisia jo ennen kuin kognitiivinen prosessi on muodostanut kokonaisen ajatuksen havaitusta havainnosta. Tutkielma on muodoltaan laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto on kerätty kolmelta ammattinäyttelijältä syvähaastattelun muodossa. Heistä jokainen on käynyt suomalaisen teatterikorkeakoulun joko Helsingissä tai Tampereella. Työkokemusta haastateltavilla on yli 20 vuotta ja heistä jokainen on ollut kiinnitettynä laitosteatterissa, mutta he ovat myös toimineet vapaalla kentällä. Tallennetut haastattelut litteroitiin ja aineiston analyysimenetelmänä käytettiin fenomenografista analyysia. Tutkielma osoittaa, että esiintyjät kokevat kehonsa olevan työkalu, jonka kunnosta on pidettävä huolta. Fyysinen teatterikorkeakoulutus on auttanut heitä tuntemaan oman kehonsa ja löytämään ilmaisuherkkyyden. Esiintyjän ja katsojan välisessä vuorovaikutussuhteessa kehollinen empatia on jatkuva liikkeessä oleva, molemminpuolinen sekä toistuva prosessi, jossa tuntevat kehot ovat keskiössä. Esiintyjä samaistuu yleisöönsä, mikä voi auttaa esiintyjää roolisuorituksessaan ja se voi jopa muuttaa esiintyjän suhdetta esitykseen ja sen sisältöihin. Aineistosta tulkitaan aistiherkkyyden yhteys kehollisen empatian havaitsemiseen ja teatterikoulutuksen nähdään olevan yksi syy esiintyjien koulittuun aistiherkkyyteen.

Now showing items 21-40 of 42

Browsing by discipline "Theatre Research"

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO