Browsing by discipline "Theoretical Philosophy"
Now showing items 21-40 of 51
-
(2015)Tutkielma käsittelee kielen normatiivisuudesta käytyä viimeaikaista filosofista keskustelua. Tarkastelun lähtökohtana on Saul Kripken kirja Wittgenstein on Rules and Private Language (1982). Siinä Kripke esittää tulkinnan Ludwig Wittgensteinin postuumin Filosofisia tutkimuksia (1953) -teoksen tietyistä pääideoista. Kripken tulkinnan mukaan kieli ja merkitys ovat normatiivisia ilmiöitä. Viime vuosina tämä normativistinen näkemys on kuitenkin haastettu. Tässä työssä anti-normativisteja edustavat Kathrin Glüer-Pagin ja Åsa Wikforss, jotka nojaavat Donald Davidsonin ajatteluun. Glüer-Pagin ja Wikforss keskittyvät sellaisiin tulkintoihin kielen normatiivisuudesta, jotka käsittävät normatiivisuuden preskriptiivisyytenä. Näiden tulkintojen perusteella preskriptiivisten normien – kuten käskyjen – normatiivisuus perustuu niiden kykyyn ohjata toimintaa antamalla motivaatio jonkin tekemiseksi. Preskriptiot siis kertovat, mitä pitäisi tehdä, mitä ei pitäisi tehdä tai minkä tekeminen on sallittua. Glüer-Paginin ja Wikforssin mukaan kielen säännöt eivät ole preskriptiivistä eivätkä näin ollen normatiivista. Tutkielmassa argumentoidaan, että Glüer-Paginin ja Wikforssin käsitys normatiivisuudesta ei vastaa Kripken Wittgenstein-tulkinnassa esitettyä käsitystä. Kripken tulkinnan mukaan kaikki tavoitteellinen toiminta on normatiivista. Normatiivisuuden perustana on siis pyrkimys toimia intentionaalisesti. Intentionaalisuus mahdollistaa esimerkiksi epäonnistumisen, mikä on yksi normatiivisuuden ehdoista. Mikäli esimerkiksi yksilön tavoitteena on tavoite on tehdä teko A, vain A:n tekeminen todella toteuttaa hänen intentionsa. Muussa tapauksessa hän ei ole onnistu tavoitteessaan. Kripken tulkinnan mukaan Wittgenstein on kehittänyt uudenlaisen skeptisismin muodon. Se väittää, ettei mikään yksilöä koskeva tosiasia määritä, mikä hänen intentionsa oikeasti on. Tutkielman toisessa luvussa esitellään Kripken Wittgensteinin skeptisismin perusteet ja Kripken käsitys kielen normatiivisuudesta. Kolmannessa luvussa käsitellään Glüer-Paginin ja Wikforssin argumentteja normatiivisuutta vastaan ja heidän kielifilosofiansa taustaoletuksia. Neljännessä luvussa vertaillaan Kripken tulkintaa Glüer-Paginin ja Wikforssin näkemyksiin. Tässä luvussa argumentoidaan, että Glüer-Pagin ja Wikforss itse asiassa nojaavat normatiivisuuden käsitteeseen siinä merkityksessä, jossa Kripke tätä käsitettä käyttää. Tämä johtuu siitä, että intentiot on merkittävässä roolissa myös Glüer-Paginin ja Wikforssin kielikäsityksessä.
-
(2019)Tieteellinen selittäminen on yksi tieteenfilosofian keskeisimmistä aihepiireistä. Mikä selittää ilmiön? Millä ilmiö selitettään? Entä millä perusteella jokin asia on selityksellinen? Nämä ovat kysymyksiä, joita pyrin työssäni analysoimaan. Tarkoitukseni on lähestyä näitä kysymyksiä mekanistisen filosofian keinoin. Työni keskeisin väite perustuu Wesley Salmonin onttiseen selittämisnäkemykseen, jonka mukaan maailman syy-ja-seuraus suhteet eli mekanismit selittävät ilmiön. Hyödynnän Carl Craverin filosofisia huomioita tämän näkemyksen analysoimisessa, mutta pyrin myös tarkastelemaan näitä huomioita kriittisestä näkökulmasta. Pyrin osoittamaan työssäni, että onttisuuden hyväksyminen avaa myös hedelmällisen näkökulman sen suhteen, kuinka selitysmallit voidaan käsitteellistää filosofisesti. Tavoitteenani on osoittaa, että selitysmallien selitysvoima on peräisin siitä, miten hyvin malli onnistuu kuvaamaan todellisia mekanismeja eli kausaalisia riippuvaisuussuhteita. Tämän käsityksen pohjalta argumentoin niitä mallintamiskäsityksiä vastaan, jotka eivät hyväksy onttisuutta mallintamisen lähtökohtana. Yritän myös analysoida sitä, kuinka mekanistinen lähestymistapa mallintamiseen voitaisiin asettaa yksiin idealisoinnin ja abstrahoinnin kaltaisten seikkojen suhteen. Aiheeni viimeisin ja kenties haasteellisin tavoite on analysoida James Woodwardin interventionismin soveltamisyrityksiä uudessa mekanistisessa filosofiassa. Tarkoitukseni on osoittaa, että interventionismi on tuloksellinen, kun sitä sovelletaan kausaaliseen selittämiseen. Osoitan, että se auttaa entisestään rikastuttamaan käsitystä siitä, mistä selityksellisten mallien selitysvoima on peräisin. Tulen kuitenkin osoittamaan, että Craverin tapa soveltaa interventionismia konstitutionaaliseen analyysiin niin sanotun mutuaalisen manipulaation avulla, on perustavanlaatuisella tavalla kestämätön yritys.
-
(2018)Tutkielman tavoitteena on vertailla kahden kvanttimekaniikan teorian, Kööpenhaminan tulkinnan sekä Bohmin tulkinnan, metafyysisiä rakenteita. Kööpenhaminan tulkinta on alkuperäinen kvanttimekaniikan tulkinta, jota kehitettiin 1920-luvulla useiden fyysikoiden toimesta. Se ei näin ollen ole yhtenäinen teoria, vaan joukko erilaisia tulkintoja, joita yhdistää todellisuuden indeterministis-probabilistinen sekä subjektiivinen luonne. Kööpenhaminan tulkinnan mukaan alkeishiukkaset eivät ole olemassa havainnon ulkopuolella, ja niiden ominaisuudet määräytyvät havaittaessa. Tutkielmassa Kööpenhaminan tulkintaa edustavat Werner Heisenbergin sekä Max Bornin teoriat. Bohmin tulkinta on David Bohmin kehittämä deterministinen ja objektiivinen kvanttimekaniikan teoria. Siinä hiukkasilla on aina tarkasti määritelty paikkansa, ja niiden liike on determinististä, ja sitä ohjaa aaltofunktio. Tutkielman lähtökohtana on laveasti määritelty tieteellinen realismi, eli oletetaan tieteen teorioiden olevan kuvauksia todellisuudesta. Näin ollen valitulla tulkinnalla on vaikutuksia siihen, minkälainen todellisuus pohjimmiltaan on, mikä taas omalta osaltaan väistämättä ohjaa myöhempää tutkimusta. Metafyysinen rakenne määritellään tutkielmassa seuraavasti: ontologiseksi rakenne, joka jakautuu käsityksiin substanssista sekä aineesta, probabiliteetin rooli sekä suhtautuminen aaltofunktion kollapsiin. Kööpenhaminan sekä Bohmin tulkintaa esitellään sekä vertaillaan näiden rakenteiden kautta. Aineistona käytetään ensisijaisesti Heisenbergin, Bornin sekä Bohmin tekstejä, mutta myös muita aihepiiriin kuuluvia julkaisuja. Tutkielmassa havaitaan, että Heisenbergin sekä Bornin teoriat eroavat jokseenkin metafyysisen rakenteidensa osalta siitä huolimatta, että ne kummatkin luokitellaan Kööpenhaminan tulkinnan alle. Heisenbergin teorian ontologian havaitaan olevan kolmitasoinen. Se jakautuu platonistis-idealistiseen ja muuttumattomaan pohjatasoon, probabilistiseen tasoon sekä aktuaaliseen aineelliseen tasoon. Bornin teorian havaitaan olevan yksitasoinen. Se ei sisällä jakoa idealistiseen ja aineelliseen todellisuuden osaan. Todellisuus on Bornin teoriassa pohjimmiltaan probabilistinen. Heisenbergin ja Bornin teorioita yhdistävä tekijä on aaltofunktion kollapsi. Bohmin tulkinnan havaitaan olevan deterministinen sekä kaksitasoinen. Siinä todellisuus jakautuu kahteen primitiiviluokkaan: aineellisiin hiukkasiin, jotka eksistoivat R^3-avaruudessa sekä aineettomaan aaltofunktioon, joka eksistoi R^3N-konfiguraatioavaruudessa. Bohmin tulkinta ei sisällä universaalia aaltofunktion kollapsia. Lisäksi havaitaan Kööpenhaminan tulkinnan osalta aaltofunktion kollapsin olevan ongelmallinen idea. Bohmin tulkinnan taas havaitaan olevan ongelmallinen sen ontologisen painolastin vuoksi sekä siksi, ettei se ole yhteensopiva suhteellisuusteorian kanssa. Johtopäätöksenä päädytään suosittelemaan tulkintoja, jotka eivät sisällä kollapsia ja ovat relativistisia.
-
(2012)Pro gradu -työni käsittelee mielenfilosofian alaan kuuluvaa kysymystä tietoisuuden ja fysikalismin suhteesta. Tarkoituksenani on osoittaa, että fysikalismi ei selitä tietoisuutta; toisin sanoen tietoisuuden ja fysikaalisen aivotoiminnan välissä on selityksellinen kuilu. Osoitan tämän kolmen argumentin avulla. Selityksellinen argumentti paljastaa, että tietoisuuden ja fysikalismin välissä on kuilu, jota ei voi selittää fysikaalisin termein. Fysikaalisista ilmiöistä saa tietoa objektiivisesta, kolmannen persoonan näkökulmasta, mutta fenomenaalisista ilmiöistä saa tietoa vain subjektiivisesta, ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Argumentti kysyy voiko tietoisuuden selittää fysikaalisin termein tässä argumentissa kuilu aivojen ja tietoisuuden välissä on siis episteeminen. Modaaliargumentti osoittaa, että fysikaaliset ilmiöt ovat kuviteltavissa ilman tietoisuuteen kuuluvia fenomenaalisia ilmiöitä. Tästä voi päätellä ensimmäisen argumentin tapaan, että tietoisuuden ja fysikaalisen välissä on selityksellinen kuilu. David Chalmers on kuitenkin esittänyt, että tiedollisesta kuilusta voi johtaa myös ontologisen kuilun. Itse väitän, että Chalmersin päättely episteemisestä kuilusta ontologiseen kuiluun ei ole aukoton. Tietoargumentin mukaan fysikaalisen tiedon avulla ei voi selittää kokemuksen fenomenaalisia piirteitä. Frank Jackson esitti tietoargumentin vuonna 1982 artikkelissaan Epiphenomenal Qualia . Jacksonin mukaan argumentista seuraa, että fysikalismi on (ontologisestikin) väärässä. Hänen mukaansa todellisuuteen kuuluu siis ei-fysikaalisia ominaisuuksia, toisin sanoen kvalioita, eli fenomenaalisen tietoisuuden aistimellisia tiloja, jotka määräävät minkälaista on olla kyseisessä tilassa. Olen Jacksonin lopputuloksesta eri mieltä, ja väitän, että tietoargumentti ei osoita ontologista kuilua, vaan pelkästään selityksellisen kuilun tietoisuuden ja fysikaalisen aivotoiminnan välillä. Väitän, että argumentit osoittavat vakuuttavasti, että fysikaalisen aivotoiminnan ja tietoisuuden välissä on aukko, jota (ainakaan reduktiivinen) fysikalismi ei selitä. Tietoisuuteen kuuluu siis faktoja, jotka eivät ole selitettävissä fysikaalisin termein. Selityksen puutteesta ei kuitenkaan välttämättä seuraa ontologista kuilua, joten tietoisuus voi kuitenkin pohjimmiltaan (ontologisesti) olla fysikaalinen.
-
(2013)
-
(2016)Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee modaalilogiikkaa ja sen soveltamista tiedon mallintamiseen. Tutkielman alkupuolella tutkitaan modaalilogiikkaa, eli aleettisia modaalikäsitteitä välttämättömyys ja mahdollisuus ja näiden mallinnusta Kripke-semantiikan avulla. Tässä osassa esitellään modaalilogiikan aksioomasysteemejä ja todistetaan täsmällisesti modaalilogiikan todistusteorian ja malliteoriaan tuloksia. Modaalilogiikka on mielenkiintoinen tutkimuskohde, koska Kripke-semantiikka soveltuu aleettisen modaalilogiikan lisäksi myös asenteiden kuten tiedon, uskomusten ja preferenssien mallintamiseen. Modaalilogiikan ja Kripke-semantiikan soveltaminen näiden käsitteiden tutkimiseen on hyödyllistä siksi, että se mahdollistaa tutkielman alkuosassa esiteltyjen teknisten tulosten hyödyntämisen. On kuitenkin huomattava, että sovellettaessa modaalilogiikkaa asenteiden kuten tietämisen mallintamiseen ei olla samalla tavalla abstraktin logiikan alueella kuin esimerkiksi matemaattisessa logiikassa. Tietäminen, jota logiikka kuvaa, on tiettyjen agenttien, inhimillisten tai keinotekoisten, päättelyä maailmassa ja tätä päättelyä rajoittaa näiden agenttien kognitiiviset edellytykset. Episteemisen logiikan käyttämä tiedon määritelmä on idealisoitu ja sitä vastaan on esitetty kritiikkiä, joka on keskittynyt episteemisen logiikan tekemiin olettamuksiin agentin loogisesta kaikkitietävyydestä sekä agentin tietoon omasta tietämyksestä. Tutkielmassa esitellään tiedon mallinnusta episteemisen logiikan avulla ja myös ongelmia joihin Kripke-semantiikan hyödyntäminen johtaa. Episteemistä logiikkaa voidaan käyttää myös tiedon käsitteen analysointiin. Tutkielman loppupuolella tutkitaan episteemisen logiikan systeemien filosofista oikeutusta eräiden Timothy Williamsonin ja Jaakko Hintikan argumenttien valossa.
-
(2014)This thesis examines the necessary and sufficient conditions of knowledge from the perspective of modal epistemology, and thus attempts to explicate the nature of knowledge. This study aims to answer the question what is knowledge? The main hypothesis is that by excluding those beliefs that are true only in virtue of good epistemic luck outside of knowledge, we might find the necessary and sufficient conditions of knowledge. The structure of the thesis is four folded. The first part defines epistemic luck. After that, two widely discussed modal conditions safety and sensitivity (which aim to define knowledge as essentially as a non-lucky true belief) are evaluated. After critically evaluating both of these conditions and having found them wanting, a novel modal condition is presented which is superior to both safety and sensitivity. The new condition global safety differs from existing modal conditions in terms of what beliefs count as relevant when determining whether a subject has knowledge or not. Global safety is concerned not only about the truth of the belief formed in the actual world, but also about the truth of the beliefs formed in possible worlds. According to global safety a subject has knowledge only if she could not easily have erred. To know is to be safe from error. The condition developed in the study is offered as expressing both the necessary and sufficient conditions of knowledge. The study presents widely contemporary modal epistemology and evaluates different positions critically. The thesis makes also a positive contribution to contemporary discussion and defends a novel view, which the author hopes to be of significance.
-
(2017)In this thesis we present and defend an account of morality, which represents principled particularism. Principled particularism holds that there is no fixed and finite set of finite moral principles, which entails all moral judgements. On the other hand, principled particularism claims that for any particular moral judgement there is a finite set of finite moral principles which entails that judgement. Our version of principled particularism is based on default moral reasons and their logic. Default reasons are divided into foundational and derived default reasons and their logic is nonmonotonic. Foundational default reasons play the role of basic moral beliefs, whereas derived default reasons are based on them. The nonmonotonicity of the logic is caused by the plausible assumption that moral reasons behave holistically - a reason can have a different moral import in different contexts. We also discuss a few rival doctrines, which are either based on certain defeasible moral generalizations or hedged moral principles. We conclude that defeasible generalizations face epistemological problems and hedged moral principles are too weak to capture all of ethics. Finally, we discuss some features in our account and compare it to the well-known method of narrow reflective equilibrium.
-
(2020)Viime vuosina on keskusteltu paljon metafysiikan päämääristä, menetelmistä ja suhteesta tieteeseen. Tässä pro gradu -tutkielmassa käsitellään James Ladymanin ja Don Rossin kritiikkiä analyyttistä metafysiikkaa kohtaan ja heidän pyrkimystään korvata se puhtaan tieteellisellä metafysiikalla. Myös analyyttisten metafyysikoiden puolustuspuheenvuoroille annetaan tilaa. Ladymanin ja Rossin mukaan analyyttinen metafysiikka on eriytynyt liikaa tieteestä kyetäkseen tuottamaan luotettavaa tietoa maailmasta. Se perustuu intuitioihin ja epätieteelliseen spekulaatioon eikä parhaaseen nykytieteeseen. Ladyman ja Ross eivät halua hylätä metafysiikkaa kokonaan vaan uudistaa sen menetelmät ja lähtökohdat. Heille ei riitä, että metafysiikka sopii yhteen tieteen kanssa. Sen on perustuttava suoraan tieteeseen ja vain tieteeseen. Ladyman ja Ross kehottavat luopumaan kysymyksistä, joihin ei voida vastata tieteellisesti. Metafysiikan tehtäväksi jää fysiikan integroiminen muihin tieteisiin ja yhtenäisen tieteellisen maailmankuvan rakentaminen. Ladyman ja Ross yrittävät tehdä tieteellistä metafysiikkaa asettamiensa normien puitteissa. Tutkielmassa esitetään, että Ladymanin ja Rossin kritiikki analyyttistä metafysiikkaa kohtaan on osittain perusteltua, mutta heidän oma positiivinen metafysiikkansa kärsii samoista episteemisistä ongelmista. Se sisältää väitteitä, joita ei voida suoraan johtaa tieteestä. Ladyman ja Ross joutuvat itsekin turvautumaan muun muassa intuitioihin. Tutkielmassa todetaan kuitenkin, että se, millaista metafysiikkaa pidetään tyydyttävänä, riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä. Lopullista vastausta siihen, onko metafysiikka alistettava kokonaan tieteelle, ei siis ole odotettavissa.
-
(2017)Työni kuuluu analyyttisen ontologian alaan, joka on filosofisen metafysiikan keskeinen osa-alue. Työ käsittelee asiaintilaontologiaa, joka antaa systemaattisen vastauksen kategoriaopin perustavaan kysymykseen: mihin perustaviin entiteetti- eli olioluokkiin oleva jakautuu? Lähtökohtana työssä on käsiterealistinen kanta universaalien ongelmaan. Sen mukaan ominaisuudet ovat universaaleja, toistettavia, ja ne ovat olemassa in rebus, yksilöolioissa. Työ jakautuu alkupuolen historialliseen osuuteen, minkä jälkeen aihetta käsitellään systemaattisesti. Työn keskeisimpiä filosofeja ovat F. H. Bradley, Bertrand Russell ja Gustav Bergmann. Tarkastelen asiaintilaontologiaa kolmen keskeisen kysymyksen kautta. 1) Asiaintilaontologian näkökulmasta yksilöolioiden individuaation ongelma on luontevinta ratkaista olettamalla, että yksilöiden ero on viime kädessä perustava kategoriaalinen ero (eikä siten perustu ominaisuuksien eroon). Individuaatio perustuu siis ”paljaisiin partikulaareihin”. Paljailla partikulaareilla on asiantilaontologiassa myös toinen rooli: ne ovat predikaation viimekätisiä subjekteja. Oletusta paljaista partikulaareista on usein kritisoitu sillä perusteella, että koko käsite on jollakin tavalla ristiriitainen. Argumentoin, että tämä näkemys ei ole perusteltu. 2) Eksemplifikaatiolla tarkoitan partikulaarien sekä niiden ominaisuuksien ja relaatioiden välistä suhdetta. Tutkin tätä kysymystä historiallisessa kontekstissa, jossa tarkastelun kohteena ovat Bradleyn käsitykset relaatioista ja relatiivisuudesta sekä Bradleyn kuuluisa ”regressioargumentti” relaatioita vastaan. Tässä yhteydessä tarkastelen myös Bergmannin näkemystä eksemplifikaation luonteesta. 3) Asiaintilaontologiassa eksemplifikaatio liittyy kiinteästi kysymykseen asiaintilojen luonteesta: asiaintilat ovat rakenneosiensa muodostamia ykseyksiä (”unities”), mutta ne eivät kuitenkaan suoranaisesti palaudu rakenneosiinsa. Tätä ”ykseyden ongelmaa” ei aina ole riittävästi erotettu ”konstituenttien ongelmasta”, joka koskee rakenneosien kategoriaalista luonnetta. Bradleyn ja Bergmannin näkemysten tarkastelu johtaa näiden kahden ongelman täsmälliseen erottamiseen. Tämä on työni tärkein ontologinen tulos. Argumentoin, että ykseyden ongelmaan voidaan vastata, jos oletetaan, että asiantilat ovat metafyysisesti perustavia suhteessa rakenneosiinsa, eli rakenneosat ovat ”abstraktioita” sanan perinteisessä filosofisessa merkityksessä. Käsitys vaatii yksityiskohtaista muotoilua, mutta sen avulla voidaan vastata eräisiin asiantilan käsitettä koskeviin perustaviksi tarkoitettuihin kritiikkeihin. Lisäksi argumentoin, että Bergmannin eksemplifikaatio -relaation käsitteen avulla saadaan selvyyttä kokonaisuuden ja osien väliseen suhteeseen ja että sen avulla voidaan siten vastata konstituenttien ongelmaan. Argumentoin, että jos oletamme eksemplifikaatiorelaation olevan primitiivinen, asymmetrinen relaatio sekä yksi asiantilojen konstituenteista, saamme asiantilaontologiassa perustan universaalien ja partikulaarien erottelulle.
-
(2019)Tutkielman aiheena on panpsykismi ja se millä tavoin panpsykismi kykenee vastaamaan mieli-ruumisongelmaan uudempana vaihtoehtona perinteiselle fysikalismille. Tutkielma kartoittaa ensin joitakin tietoisuuden filosofian käsitteitä ja etenee motivoimaan panpsykismiä perinteisen fysikalismin vastaisilla argumenteilla. Fysikalismi todetaan ongelmalliseksi positioksi emergentismin ongelmallisuuden ja kuviteltavuusongelman perusteella. Fysikalismi todetaan lisäksi kykenemättömäksi antamaan positiivista kuvausta konkreettisten olioiden intrinsisistä ominaisuuksista. Tutkielma motivoi panpsykismin vaihtoehtona fysikalismille sen perusteella, että se on immuuni kuviteltavuusongelmalle eikä vaadi sitoutumista yhtä vahvaan emergenssiin kuin fysikalismi. Panpsykismi kykenee lisäksi antamaan positiivisen kuvauksen intrinsisistä ominaisuuksista parsimonisella yleistyksellä ihmisen kaltaisten tietoisten makrosubjektien intrinsisistä ominaisuuksista – fenomenaalisesti tietoisista ominaisuuksista eli kvalioista – todeten, että kaikkien konkreettisten olioiden intrinisiset ominaisuudet ovat fenomenaalisia. Tutkielmassa edetään kuvailemaan panpsykismin erilaisia muotoja kolmen akselin mukaisesti: konstitutiivisen/non-konstitutiivisen; panprotopsykistisen/panpsykistisen; sekä “pienistisen”/kosmopsykistisen. Tutkielmassa esitellään panpsykismiä vaivaava ja nykykeskustelussa merkittävää huomiota saanut kombinaatio-ongelma subjektien ja subjektiivisuuteen liittyvien piirteiden komposition mahdollisuudesta. Kombinaatio-ongelma analysoidaan kirjallisuudessa standardisoituneen jaottelun mukaan kolmeen alalajiin: subjektien summauksen ongelmaan; fenomenaalisten ominaisuuksien kombinaation ongelmaan; sekä strukturaalisen yhteensopimattomuuden ongelmaan. Tutkielmassa esitetään neljä modernin panpsykismin suuntausta, ja arvioidaan näiden mahdollisuuksia vastata kombinaatio-ongelmaan ja sen alaongelmiin. Nämä suuntaukset ovat panpsykistinen infuusioteoria; fenomenaalisen sitoutumisen teoria; prioriteettikosmopsykismi; sekä Gregg Rosenbergin luonnollisten yksilöolioiden teoria. Tutkielman johtopäätökset ovat seuraavat. Ensinnäkin perinteinen fysikalismi todetaan ongelmalliseksi näkökannaksi. Panpsykistinen viitekehys tarjoaa runsaasti eväitä fysikalismia koskevien ongelmien ratkaisuun. Panpsykismin itsenäinen motivaatio pohjautuu kuitenkin osittain siihen, ovatko intrinsiset ominaisuudet välttämättömiä toimivassa ontologiassa, mikä on itsessään vielä avoin kysymys. Moderneista panpsykistisistä teorioista lupaavimmiksi osoittautuvat sekä prioriteettikosmopsykismi että luonnollisten yksilöolioiden teoria. Kumpikin teoria sisältää viittauksia johonkin kvanttimekaniikan tulkintaan ja näihin liittyvään fysiikkaan, joten ratkaisu ainakin näiden vaihtoehtojen välillä riippuu osittain teoreettisen fysiikan tulevasta kehityksestä. Luonnollisten yksilöiden teorian fysikaaliset sitoumukset ovat kuitenkin prioriteettikosmopsykismiä löyhempiä. Teorioiden mahdollinen synteesi todetaan alustavasti kiinnostavaksi vaihtoehdoksi. Tietoisuutta koskevien moninaisten empiirisempien teorioiden synteesi filosofisten teorioiden kanssa esitetään samaten yhä lupaavampana tutkimussuuntana.
-
(2018)Tutkielmassa tarkastellaan kolmea radikaalin enaktivismin edustajien esittämää kritiikkiä komputationalismia vastaan. Tutkielman tarkoituksena on osoittaa, että kritiikki perustuu käsitteellisiin sekaannuksiin eikä tämän vuoksi onnistu tavoitteessaan. Johtopäätös on se, että radikaalin enaktivismin esittämä kritiikki ei tarjoa syytä pitää komputationalismia ja radikaalia enaktivismia keskenään yhteensopimattomina. Komputationalismi eli kognition komputationaalinen tai laskennallinen teoria määritellään tutkielmassa teesiksi, jonka mukaan kognitio on luonteeltaan komputationaalinen eli mekaanista laskentaa suorittava systeemi. Komputationalismi on klassisen kognitiotieteen perusoletus. Perinteisen komputationalismin mukaan kognitio on representaatioiden prosessointia. Radikaali enaktivismi esitetään usein vaihtoehtoisena ja komputationalismin poissulkevana teoriana, sillä se hylkää ajatuksen, jonka mukaan systeemin on prosessoitava representaatioita ollakseen kognitiivinen. Kognitiota tulee radikaalin enaktivismin mukaan ymmärtää ja selittää kognitiivisen systeemin ja sen ympäristön dynaamisen vuorovaikutuksen kautta. Tutkielmassa analysoidaan ensin komputaation ja komputationalismin käsitteitä ja tehdään erotteluita komputationalismin eri muotojen välillä. Sen jälkeen analysoidaan ja tehtyjen erotteluiden avulla osoitetaan virheellisiksi radikaalin enaktivismin edustajien esittämät kritiikit, joiden huomataan vaikuttavan ainoastaan joihinkin komputationalismin variaatioihin. Radikaalin enaktivismin edustajien esittämiä argumentteja nimitetään sisällön vaikeaksi ongelmaksi, intentionaalisuusongelmaksi sekä abstraktio-ongelmaksi. Sisällön vaikean ongelman mukaan komputationalismi ei kykene selittämään komputaatioon kuuluvien representaatioiden sisältöä. Intentionaalisuusongelman mukaan representaatioista irti pyrkivä komputationalismi ei kykene selittämään organismin intentionaalisuutta. Abstraktio-ongelman mukaan komputationalismi edellyttää fyysisten ja abstraktien prosessien kausaalista vuorovaikutusta, mikä on ongelmallista. Keskeinen tutkimuskirjallisuus koostuu Gualtiero Piccininin teoksesta “Physical Computation: A Mechanistic Account” (2015), Daniel Hutton sekä Erik Myinin teoksista “Radicalizing Enactivism: Basic Minds Without Content” (2013) ja “Evolving Enactivism: Basic Minds Meet Content” (2017) sekä Hutton ym. tuoreesta artikkelista “The Cognitive Basis of Computation: Putting Computation In Its Place” (tulossa). Hutto ja Myin tunnetaan radikaalin enaktivismin kehittäjinä. Ensimmäisessä teoksessaan ”Radicalizing Enactivism” he esittävät sisällön vaikean ongelman. Intentionaalisuusongelma esitetään teoksessa ”Evolving Enactivism”. Artikkelissa ”The Cognitive Basis of Cognition” Hutto ym. esittävät niin sanotun abstraktio-ongelman. Teoksessa ”Physical Computation” Gualtiero Piccinini esittää mekanistisen komputaation teoriansa. Piccininin teorialla ja hänen tekemillään käsitteellisillä erotteluilla on tässä tutkielmassa keskeinen rooli sen osoittamisessa, että radikaalin enaktivismin esittämä kritiikki komputationalismia vastaan perustuu käsitteellisiin sekaannuksiin.
-
(2017)Tämän pro gradu -tutkielman aihepiiri liittyy tieteenfilosofian, metafysiikan, tietoteorian ja filosofian historian aloille. Tutkielmassa haetaan vastausta laajaan kysymykseen, mikä on klassisen pragmatismin rooli modernissa tieteenfilosofiassa. Kyseessä on tapaustutkimus, ja sen päätutkimuskohteeksi on valittu John Deweyn pragmatismin vaikutus Philip Kitcherin realismiin. Aiheen käsittely on rajattu realismin ongelmaan, jota analysoidaan common sense -realismin, tieteellisen realismin, instrumentalismin ja tieteellisen anti-realismin näkökulmista. Päälähteinä tässä ovat Michael Devitt, Ilkka Niiniluoto ja Bas van Fraassen. Analyysi palautetaan useissa kohdissa traditionaalisen realismin mukaiseen tulkintaan, jossa tehdään olettamus mielestä riippumattomasti olemassaolevasta maailmasta. Analyysissä käytetään jakoa havaittaviin (observable) ja ei-havaittaviin (non- observable) entiteetteihin. Työn näkökulma on metafilosofinen ja tarkastelun näkökulma on yleistä filosofiaa. Tutkielma jakautuu kahteen osa-alueeseen: Ensimmäinen osuus (luvut 2–3) on teoria- ja metodiosuus, jossa tutkitaan realismin käsitettä, sen yleisiä tunnuspiirteitä ja muotoja sekä realismin suhdetta anti-realismiin. Lähestymistapa realismin ongelmaan on pragmaattinen. Pragmatistinen viitekehys muodostetaan Deweyn pragmatismin pohjalle. Deweyn pragmatismia pyritään tulkitsemaan pääsääntöisesti realistisessa viitekehyksessä. Tulkinnassa käytetään apuna erityisesti instrumentalismin käsitettä, jonka avulla havainnollistetaan muun muassa Deweyn tieteenfilosofista asennetta ja suhtautumista ei-havaittaviin entiteetteihin. Työn toisessa osuudessa (luku 4) analysoidaan Philip Kitcherin realismi-tulkinnan muodostamisprosessia, joka voidaan myös palauttaa yleisempään realismi–anti-realismi -keskusteluun. Kitcher argumentoi realismi-tulkintansa puolesta muun muassa onnistumisen päättelysäännöllä (success to truth -rule). Kitcher esittää realismin ongelmaan ratkaisuksi niin kutsuttua Galilein strategiaa, jonka naturalistisena tavoitteena on sitoa yhteen luonnollinen ontologinen ja -epistemologinen asenne. Tässä kohtaa analysoidaan Arthur Finen näkökulmaa. Kitcher perustelee todellisen realismin (Real Realism) tulkintaansa niin IRAn (Inaccessibility of Reality Argument), kuin myös IBEn (Inference to the Best Explanation) -argumentaatioden analyysillä. Työn toisessa osuudessa pohditaan Kitcherin realismi-tulkinnan taustalla mahdollisesti vaikuttavaa Deweyn pragmatismia. Tutkimustulosten mukaan Kitcherin realismi-tulkinta sallii pragmatismin läsnäolon. Kitcheriä voidaan tietyssä mielessä tulkita deweyläiseksi pragmatistiksi, vaikka pragmatismin rooli ei johtopäätösten mukaan ole Kitcherin realismi-tulkinnan määräävin ominaisuus. Pragmatismi tulkitaan lopulta filosofiseksi hyveeksi, jollaisena sillä on todennäköisesti painoarvoa myös analyyttisen filosofian tutkimuksen piirissä. Ongelmallisiksi tässä tutkielmassa ovat ilmenneet terminologiset haasteet, kuten Deweyn käsitteistön ja modernin tieteenfilosofian piirissä käytetyn käsitteistön yhteensovittaminen. Moderni tieteenfilosofinen keskustelu edellyttää yksityiskohtaisempaa käsitteistöä, kuin mitä Deweyn yleisluontoinen lähestymistapa aineiston pohjalta tarjoaa. Tutkimustulosten luotettavuus edellyttää laajempia jatkotutkimuksia ja syvällisempää perehtymistä käytettyyn aineistoon.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan realistisen tulkinnan mahdollisuutta Edmund Husserlin fenomenologisesta filosofiasta. Tutkimuskysymyksenä on se, voidaanko Husserlin perinteisesti antirealistisesti tulkittua fenomenologiaa ymmärtää realistisesta viitekehyksestä. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, että Husserlin fenomenologiasta voidaan esittää realistinen tulkinta, mihin pyritään tutkimalla Husserlin intentionaalisuusteoriaa sekä sen puitteissa esitettyjä käsityksiä tiedollisesta oikeutuksesta ja totuudesta. Aineisto on ensisijaisesti rajattu Husserlin pääteoksiin "Loogiset tutkimukset" (1900-1) ja "Ideat I" (1913), mutta niiden pohjalta esitetyn tulkinnan katsotaan soveltuvan Husserlin fenomenologiaan myös laajemmin. Realismi määritellään tutkielmassa sellaiseksi näkemykseksi todellisuuden mielestä riippumattomasta olemassaolosta, joka koostuu kolmesta rinnakkaisesta teesistä: metafyysisestä (ulkoisen todellisuuden riippumattomuus subjektista), semanttisesta (totuuden riippumattomuus subjektista) ja epistemologisesta (tiedon mahdollisuus todellisuudesta). Realismille rinnakkaiseksi näkemykseksi tutkielmassa määritellään eksternalismi, jonka mukaan subjektin mentaalisuus ei riipu yksinomaan subjektille sisäisistä tekijöistä. Ensin tutkielmassa esitetään eksternalistinen tulkinta Husserlin intentionaalisuusteoriasta, jossa Husserlin noemaksi kutsuma entiteetti, joka saa mentaaliset tilat suuntautumaan niiden kohteisiin, sisältää jotakin sekä subjektiivista että objektiivista. Eksternalistinen tulkinta luo pohjan myöhemmälle tarkastelulle Husserlin suhteesta realismin semanttiseen ja epistemologiseen teesiin. Seuraavaksi tarkastellaan Husserlin intuitionistista teoriaa tiedollisesta oikeutuksesta, josta esitetään sellainen tulkinta, joka on yhteensopiva paitsi eksternalismin niin myös realismin epistemologisen teesin kanssa. Sen jälkeen esitetään realistinen tulkinta Husserlin totuusteoriasta, jota analysoidaan totuuden korrespondenssiteorian sekä mahdollisten maailmojen semantiikan avulla, siten, että se on yhteensopiva realismin semanttisen teesin kanssa. Tutkielmassa esitettyjen tulkintojen katsotaan implikoivan mahdollisuutta tulkita Husserlin fenomenologista filosofiaa realistisesta viitekehyksestä. Niiden valossa Husserlin niin sanottu transsendentaalinen idealismi näyttäytyy realismin kanssa yhteensopivana. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että vastaavanlaisia tulkintoja voitaisiin esittää Husserlin fenomenologisesta filosofiasta myös laajemmin esimerkiksi tieteenfilosofian ja metafysiikan suhteen. Tutkielman perusteella realismi vaikuttaa Husserlin fenomenologiseen filosofiaan kytkettävissä olevalta näkemykseltä, joka korostaa sen tietoisuuteen keskittyvän tutkimuksen kytköksiä todellisuuteen.
-
(2016)Työni tarkastelee erisnimien asemaa mahdollisuuksien ja uskomuslauseiden konteksteissa. Sen lähtökohtana on nykyisin yleisesti hyväksytty teoria, jonka mukaan nimet ovat “jäykkiä” aleettisten tai metafyysisten mahdollisuuksien suhteen. Mahdollisten maailmojen semantiikan kehyksessä tämä tarkoittaa sitä, että nimi viittaa samaan olioon jokaisessa mahdollisessa maailmassa. Jäykkyys on usein käsitetty erisnimien semanttiseksi ominaisuudeksi, mikä on tuottanut uusia ongelmia konteksteissa, joissa nimet eivät käyttäydy odotusten mukaan. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat propositionaaliset asenteet kuten uskomuslauseet. Tarkoituksenani on näyttää, että oletus jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena johtaa hajanaisuuteen, jossa poikkeamia on käsiteltävä tarpeettoman monimutkaisilla teorioilla, jotka voivat erkaantua vahvastikin aleettisen logiikan mallien yksinkertaisuudesta. Sen sijaan jäykkyyden näkeminen modaalisten kontekstien ominaisuutena mahdollistaa propositionaalisten asenteiden ja aleettisten modaalisuuksien yhtenäisemmän käsittelyn. Argumenttini jakautuu kahteen osaan: negatiiviseen teesiin, jonka tarkoitus on osoittaa, että teoria jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena on ristiriidassa monien luonnollisen kielen ilmiöiden kanssa, sekä positiiviseen teesiin siitä, miten erisnimiä voidaan kohdella yhtenevästi useissa epäsuorissa konteksteissa. Vastaesimerkkini keskittyvät erityisesti yksinkertaisiin luonnollisen kielen lauseisiin, joissa filosofit kuten Saul Kripke ja Scott Soames ovat väittäneet nimien esiintyvän jäykkinä, sekä erisnimien “demonstratiiviseen” ja “attributiiviseen” käyttöön. Oman teesini kehyksenä on Kathrin Glüerin ja Peter Paginin suhteellisten modaliteettien (relational modalities) semantiikka, joka mahdollistaa kaksitasoisen (aktuaalisen tai mahdollisen) evaluoinnin erisnimille. Tämä semantiikka on uskomuslauseille tietyssä mielessä alimäärittynyt: nimien jäykkyys yksinomaan uskomuskonteksteissa voidaan määrittää kvanttorien avulla, mutta vain puhujan intentio määrittää oikean tulkinnan. Täydennän puhujan intention roolia soveltamalla Jaakko Hintikan individuoinnin teoriaa. Hintikan mukaan nimet eivät voi suoraan viitata jäykästi: puhujan on kyettävä ensin jossain viitekehyksessä tunnistamaan se henkilö tai asia, josta hän puhuu. Nimen referentti on siis tietyssä mielessä tunnettava. Toisin kuin Hintikka, rajaan individuoinnin roolin vain propositionaalisiin asenteisiin tai muihin puhujan suhteen subjektiivisiin konteksteihin. Sen tarkoitus on tarjota pragmaattinen metodi suhteellisten modaliteettien mallien rinnalle täydentämään erisnimien semanttista alimäärittyneisyyttä uskomuslauseiden sekä muiden propositionaalisten asenteiden yhteydessä.
-
(2016)Tämän tutkimuksen keskeisin tarkoitus on selvittää, miten havaintokokemuksen ja kognition syntyminen ymmärretään standardinmukaisessa kognitiotieteessä ja miten se poikkeaa Maurice Merleau-Pontyn väitöskirjassa, Phénoménologie de la perception (1945), kuvatusta teoriasta. Tutkimusta taustoittaakseni selvitän, millaisessa diskurssissa standardinmukainen kognitiotiede syntyi, millaisiin taustaoletuksiin se nojaa ja millaista kritiikkiä se on saanut osakseen. Standardinmukaisen kognitiotieteen esittelyyn käytän alan oppikirjoja, joista mainittakoon Friedenbergin ja Silvermanin Cognitive Science, An Introduction to the Study of Mind (2006), Bermudezin Cognitive Science, An Introduction to the Science of the Mind (2010) sekä Dawsonin Mind, Body, World, Foundations of Cognitive Science (2013). Esittelen myös kaksi standardinmukaisesta kognition synty- ja havaintoteoriasta poikkeavaa näkemystä: neurotieteiden kehittymisestä inspiraatiota saaneen konnektionismin sekä James J. Gibsonin Ekologisen havaintoteorian. Gibsonin teoksista pääasiallisina lähteinä toimivat The Senses Considered as Perceptual Systems (1966) ja Ecological Approach to Visual Perception (1979). Merleau-Pontyn ajattelun hahmottamisessa käytän yllä mainitun Phénoménologie de la perception (1945) lisäksi myös Miika Luodon ja Tarja Roinilan suomentamaa ja toimittamaa teosta, Maurice Merleau-Ponty, Filosofisia kirjoituksia (2012). Tämän työn kannalta keskeisiä tekstejä ovat erityisesti vuonna 1952 Collѐge de Francen professoriehdokkuutta varten laadittu, kokoelmassa Parcours deux 1951–1961 (2000), postuumisti julkaistu kirjoitus nimeltä Maurice Merleau-Pontyn julkaisematon kirjoitus sekä hänen vuonna 1946 Ranskan filosofisessa yhdistyksessä pitämänsä esitelmä, Havainnon ensisijaisuus, joka on julkaistu kokoelmassa Le Primat de la perception (1996). Avaan fenomenologian historiaa, etenkin Edmund Husserlin fenomenologiaa lyhyesti, ja keskityn sitten Merleau-Pontyn havainnon fenomenologiaan sekä sen peruskäsitteisiin ja tuon ne vuoropuheluun standardinmukaisen kognitiotieteen sekä Gibsonin havaintoteorian kanssa. Lopuksi pohdin, millaista olisi fenomenologinen kognitiotiede.
-
(2013)Feministisen ajattelun historiassa kysymys feminismin subjektista siitä, kenelle erilaisia oikeuksia vaaditaan tai ketkä näitä oikeuksia vaativat on liittynyt kiinteästi tämän liikkeen yhteiskunnallisiin tavoitteisiin. Tätä kysymystä on käsitelty ennen kaikkea feministiseksi teoriaksi (engl. feminist theory) nimetyn keskustelun alaisuudessa. Tämä poliittisen feminismin rinnalla kehittynyt keskustelu on siis pyrkinyt tarjoamaan erilaisia teoreettisia jäsennyksiä siitä, mistä feminismin kohteena olevasta sukupuolesta tai naissubjektista on kyse. Ovatko kaikki naiset samalla tavalla alisteisessa asemassa? Muodostavatko naiset yhtenäisen ryhmän tai yhteiskunnallisen luokan? Ketkä ylipäänsä lasketaan kuuluvaksi naissukupuolen joukkoon? Vaikka ajatus yhdestä ja yhtenäisestä naissukupuolesta ei ole ollut feminismin historiassa ongelmaton, se on saanut osakseen uudenlaista kritiikkiä erityisesti viime vuosikymmenten aikana. Varsinkin 1990-luvun yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden postmodernista käänteestä motivoituneet feministisen teorian suuntaukset ovat päätyneet kyseenalaistamaan uudella tavalla ajatuksen naisista olemukseltaan tai tavoitteiltaan yhtenäisenä ryhmänä. Tästä syystä subjektin käsite näyttää kadonneen feministisestä teoriasta. Sen tilalle ovat tulleet identiteetin, normin sekä biologisen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) kaltaiset käsitteet. Tutkielman aiheena on Simone de Beauvoirin (1908 1986) näkemys sukupuolittuneesta subjektiviteetista. Työ esittää, että Beauvoirin ajattelu sisältää tärkeitä käsitteellisiä välineitä sukupuolen, vallan ja alistuksen ilmiöiden ymmärtämiseksi ilmiöiden, jotka kietoutuvat erottamattomasti hänen radikaaliin ja filosofianhistoriallisesti merkittävään käsitykseen ruumiillisesta subjektista. Väite on: Beauvoirin tilannesidonnainen subjektikäsitys mahdollistaa ajatuksen inhimillisestä olemassaolosta kahden vastakkaisen tekijän, yksilöllisen vapauden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden, määrittämänä. Beauvoir ei toisin sanoen puolusta ajatusta puhtaan ideaalisesta tai yliajallisesta subjektista, mutta hän ei myöskään sitoudu konstruktivistiseen eikä strukturalistiseen näkemykseen subjektista yksinomaan diskurssien tai yhteiskunnallisten ja taloudellisten rakenteiden tuotteena. Päinvastoin: Beauvoirin subjektikäsitys on ymmärrettävä fenomenologisessa filosofiassa esiintyvän subjektin paradoksin perustalta, erityisesti suhteessa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Työn keskeinen argumentti on, että Beauvoir täydentää erityisellä tavalla fenomenologista subjektikäsitystä liittämällä sen vallan ja yhteiskunnallisten instituutioiden analyysiin. Emme koskaan elä omaa ruumiillisuuttamme irrallaan historiallisista, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista ja näihin sisältyvistä vallankäytön muodoista. Mutta vastaavalla tavalla näiden olosuhteiden ymmärtäminen edellyttää ruumiillisuuden ja kokemuksen käsitteiden huomioon ottamista, siis niiden tapojen ymmärtämistä, joiden kautta subjekti ottaa kannettavakseen erilaiset valta- ja alistussuhteet. Tämä näkemys heijastuu myös toiseen keskeiseen argumenttiin, jonka mukaan Beauvoirin analysoimaa sukupuolen käsitettä on tutkittava itsenäisen olemuksen sijaan erityisenä suhteena. Sukupuoli on ymmärrettävissä ainoastaan erona, joka ilmenee toki selvimmin yhteiskunnallisten suhteiden tasolla mutta joka heijastuu myös subjektin itsensä olemistapaan. Naisten alistamisen päättäminen ja sukupuolihierarkian purkaminen edellyttää siis Beauvoirin mukaan vastavuoroista muutosta yksityisen kokemuksen ja yhteisöllisten rakenteiden tasolla. Viime kädessä Beauvoir siis tarjoaa perustavassa mielessä uudenlaisen tavan ymmärtää ja jäsentää sukupuolen ilmiötä suhteessa sekä sisällöllisiin piirteisiin että historialliseen kehitykseen. Juuri eletyn ruumiin ja subjektin käsitteiden kautta Beauvoir tarjoaa tavan ymmärtää uudella tavalla biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välistä vastakkainasettelua sortumatta biologiseen essentialismiin tai sosiaaliseen konstruktivismiin. Samalla Beauvoirin filosofia tuo esiin täysin uudenlaisen ajatuksen sukupuolieron teleologiasta , sen historiallisen luonteen olemuksellisesta avoimuudesta. Sukupuolen ja sukupuolieron todellinen merkitys voi paljastua vasta yhteiskunnallisen arvojärjestyksen ja yhteiskuntarakenteiden muutoksen myötä.
-
(2013)Teorioiden yksinkertaisuus on kiehtonut filosofiaa Aristoteleesta alkaen. Uudemmassa tieteenfilosofiassa yksinkertaisuus on eräs Kuhnin tieteellisten teorioiden viidestä hyveestä. Yksinkertaista teoriaa pidetään rationaalisena valintana. Tutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena on argumentoida, että teorioiden yksinkertaisuutta ei pidä tarkastella irrallisena ilmiönä, vaan yksinkertaisuus on usein ristiriidassa muiden tieteellisten hyveiden, erityisesti tarkkuuden kanssa. Näiden kilpailevien arvojen täytyy olla keskenään tasapainossa. Filosofian traditiossa yksinkertaisuuden ja tarkkuuden tasapainoa ei juurikaan korosteta. Kuitenkin tieteenfilosofiassa keskeinen käyränsovitusongelma havainnollistaa nimenomaan tätä tasapainoa ja johtaa klassiseen optimointiongelmaan. Tutkimuksen toisena tavoitteena on löytää päätössääntö tieteellisen teorian tarkkuuden ja yksinkertaisuuden optimointiin. Probabilistinen koulukunta on lähestynyt optimointiongelmaa ehdottamalla erilaisia mittareita, jotka rankaisevat teoriaa monimutkaisuudesta. Ehdotan tutkimuksessa yksinkertaisempaa mittaria, korjattua selitysastetta, jota tieteenfilosofian bayesilainen tai frekventistinen kirjallisuus ei mainitse. Theil (1961) esitti korjatun selitysasteen formaalisti, mutta se voidaan ajatuksena johtaa Kailan (1939) suhteellisen yksinkertaisuuden käsitteestä. Osoitan, että korjattu selitysaste on laajasti käytössä tieteellisessä tutkimuksessa, jossa tutkimus-asetanta on käyränsovitusongelman tyyppinen. Selkeimpänä esimerkkinä voidaan mainita empiirinen taloustiede, jossa teoreettisen mallin avulla pyritään selittämään lähdeaineiston ilmiöitä. Tutkimuksen soveltavassa osiossa käyn läpi kattavan aineiston taloustieteellistä tutkimusta 1970-luvulta alkaen. Aineisto osoittaa, että korjattu selitysaste on muodostunut standardiksi mitattaessa yhtä aikaa mallin yksinkertaisuutta ja tarkkuutta. Sen sijaan tieteenfilosofisessa kirjallisuudessa mainitut mittarit eivät esiinny taloustieteen käytännössä. Johtopäätöksenä esitän tutkimuksessani kolme argumenttia korjatun selitysasteen puolesta. Pragmaattinen argumentti perustuu käsittelemääni aineistoon, joka osoittaa mittarin käytön tieteellisessä käytännössä. Reflektiivinen argumentti puoltaa ehdottamaani mittaria, koska se on yksinkertaisempi. Kolmanneksi, tieteenfilosofian probabilistisen suuntauksen käyttämät mittarit järjestävät teoriat samalla tavalla eli eivät saavuta suurempaa tarkkuutta. Tarkkuuden ja yksinkertaisuuden optimoinnissa ne siis häviävät tulkinnallisesti yksinkertaisemmalle, mutta yhtä tarkalle korjatulle selitysasteelle.
-
(2013)Tutkielma tarkastelee tanskalaisen Søren Kierkegaardin filosofista ajattelua. Tämä tehdään tutkimalla kolmea hänen kirjaansa Pelkoa ja vavistusta, Filosofisia Muruja ja Päättävää epätieteellistä jälkikirjoitusta. Näitä tutkitaan suhteessa Raamatun tarinaan Abrahamista, joka toimii eräänlaisena tapaustutkimuksena kierkegaardilaisesta eksistentialismista. Eräs Kierkegaardin filosofisen tuotannon tunnetuimmista piirteistä on hänen käsityksensä eksistenssitasoista esteettisestä, eettisestä ja uskonnollisesta eksistenssistä. Tämä tutkielma käsittelee myös eksistenssitasojen sisäisiä suhteita ja niiden yhteyttä Abrahamin tarinaan. Aluksi lukija johdatellaan Kierkegaardin filosofian maailmaan käsittelemällä yleisesti hänen filosofiansa keskeisiä piirteitä. Tutkielman yksi mielenkiinnon kohteista on Kierkegaardin salaniminen kirjallisuus: hän kirjoitti suurimman osan teoksistaan pseudonyymeillä, mikä antaa oman mausteensa hänen filosofiansa tulkitsemiseen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen pseudonyymiin: Murusten ja Jälkikirjoituksen kirjoittajaan Johannes Climacukseen ja Pelon ja vavistuksen kirjoittajaan Johannes de Silentioon. Johdantoluvun lopuksi käsitellään Abrahamin tarinaa. Abrahamia arvostetaan suunnattomasti, vaikka hän näyttäisi olevan valmis tekemään hirvittävän, epäinhimillisen teon. Tämän tutkielman kannalta Abrahamin ratkaisu on olennainen kysymys. Ensimmäisen luvun lopussa tulee selväksi, miten Abrahamia voidaan käsitellä suhteessa eri eksistenssitasoihin. Tämän jälkeen tutkielma siirtyy käsittelemään tarkemmin eksistenssitasojen filosofiaa. Lukija perehdytetään esteettisen ja eettisen tason peruspiirteisiin: toinen pääluku käsittelee ihmisen sisäistä subjektiivista elämää näillä tasoilla. Selviää, että esteettisellä tasolla eksistoiminen tarkoittaa elämästä nauttimista: ihmiset etsivät hyvää elämää ja kehittävät halujaan ja toiveitaan. Käy myös selväksi, että Abrahamia ei voi ymmärtää esteettisellä tasolla. Eettinen eksistenssi sen sijaan on tämän tutkielman kannalta hyvin tärkeä: minkälainen on etiikan ja uskonnon välinen suhde? Tällä tasolla käsitellään Abrahamin (uskonnollinen taso) ja traagisen sankarin (eettinen taso) välistä eroa. Traaginen sankari on valmis uhraamaan lapsensa noudattaakseen korkeampaa eettistä periaatetta, kun taas Abraham on valmis uhraamaan lapsensa, koska Jumala antaa hänelle sellaisen käskyn siis itsensä (tai oman suhteensa Jumalaan) takia. Kolmannessa pääluvussa käsitellään uskonnollista eksistenssiä. Tutkielmassa kiinnitetään huomio Kierkegaardin käsitykseen subjektiviisen ja objektiivisen erosta: hänen mukaansa objektiivisilla asioilla kuten historiallisella tiedolla tai rationaalisilla todisteilla ei ole juurikaan tekemistä uskonnollisen uskon kanssa. Lukijalle selviää, kuinka Kierkegaard erottaa toisistaan yleisen uskonnollisuuden (uskonnollisuus A) ja paradoksaalin uskonnollisuuden (uskonnollisuus B), eli kristinuskon. Lopuksi käsitellään Abrahamia uskonnollisesta näkökulmasta: voiko Abrahamin ratkaisua itse asiassa lainkaan ymmärtää.
-
(2017)Tämä tutkielma käsittelee kreikan sanan kosmos käyttöä aikaisessa esisokraattisessa filosofiassa, eli miletoslaisten Thaleen, Anaksimandroksen, sekä Anaksimeneen ajattelussa. Tutkielman tavoite on haastaa nykyään yleinen ajatus siitä, että miletoslaiset olisivat olleet puhtaita luonnonfilosofeja, tutkimalla moniselitteisen kosmos-sanan käyttöä. Tämä saavutetaan kokoamalla kaikki näitä ajattelijoita koskevat tekstit, joissa kyseinen sana esiintyy. Ensin tekstit käännetään alkukielestä ja ne analysoidaan filologisesti. Filologisten havaintojen perusteella tekstit asetetaan seuraavaksi niiden filosofiseen kontekstiin, jolloin voidaan osallistua kirjallisuudessa käytävään keskusteluun näiden ajattelijoiden kokonaisfilosofiasta. Lopuksi esitetään vielä excursus liittyen kahteen muuhun keskeiseen esisokraattiseen termiin, phusis ja arkhê. Taustalla tässä työtavassa on ajatus siitä, että esisokraattisen filosofian tutkimuksessa on vuosisatojen saatossa muodostanut tiettyjä perusoletuksia, jotka eivät kaikki ole perusteltuja. Onkin siis arvokasta perehtyä teksteihin itseensä mahdollisimman tarkasti ja systemaattisesti. Lopputuloksena todetaan, että tutkielma tuo esille arvokkaita uusia näkökulmia nykykeskusteluun miletoslaisesta filosofiasta sekä vakavasti kyseenalaistaa Aristoteleesta kumpuavan perinteen, jonka mukaan nämä filosofit olivat puhtaita luonnonfilosofeja. Suositellaan jatkotutkimusta kosmos-sanan käytössä miletoslaisia seuraavien esisokraattisten filosofien teksteissä pitäen mielessä sanan monimuotoisuus ja aristotelisen perinteen vaikutus nykykäsityksiin heidän filosofiastaan. Meillä on vielä opittavaa esisokraatikoista ja esisokraatikoilta.
Now showing items 21-40 of 51