Browsing by discipline "Uskonnonpedagogiikka"

HELSINGIN YLIOPISTO  HELSINGFORS UNIVERSITET Tiedekunta/Osasto  Fakultet/Sektion Teologinen tiedekunta Laitos  Institution Käytännöllisen teologian laitos TekijäFörfattare Rauhamäki Terhi Työn nimi Arbetets titel Kirkon lastenohjaajien käsitykset sukupuolieroista Oppiaine  Läroämne Uskonnonpedagogiikka Työn laji Arbetets art pro gradu -tutkielma Aika Datum Marraskuu 2020 Sivumäärä Sidoantal 112+14+1 Tiivistelmä Referat Työssä tutkitaan Suomen ev.lut. kirkon lastenohjaajien käsityksiä päiväkerhon toiminnassa näkyvistä sukupuolieroista. Sukupuoli ja sen merkitys on herättänyt runsaasti keskustelua 2000-luvulla sekä kirkossa että yhteiskunnassa. Kirkon varhaiskasvatuksen teema vuosina 2006-2008 oli ”Tytöt, pojat – Jumalan silmissä kaunis”. Sittemmin kirkon kasvatuksen linjaukseen on lisätty myös pyrkimys sukupuolisensitiiviseen työotteeseen. Pedagogisen toiminnanteorian mukaan kasvattajien omat näkemykset ohjaavat heidän toimintaansa ja välittyvät näin lapsille, edelleen muokattaviksi. Tutkimuksessa tarkastellaan kirkon lastenohjaajien käsityksiä sukupuolesta kahden tutkimusongelman avulla: 1. Millaisia näkemyksiä lastenohjaajilla on sukupuolieroista kerhon ohjatuissa toiminnoissa ja 2. Millaisia näkemyksiä lastenohjaajilla on sukupuolieroista lasten omaehtoisessa toiminnassa. Tutkimuksen teoreettisessa taustassa käsitellään sosialisaation ja pedagogisen toiminnan teorian suhdetta, sukupuoli-identiteetin kehittymisen psykologiaa, erilaisia sukupuolieron näkökulmia sekä kirkon varhaiskasvatusta. Tutkimus on laadullinen. Aineisto kerättiin haastattelemalla kahdeksaa lastenohjaajaa Itä- ja Etelä-Suomesta. Puolistrukturoidut teemahaastattelut nauhoitettiin ja purettiin litteroimalla. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Sitä luettiin läpi useaan kertaan pyrkien hahmottamaan erilaisia sukupuolieron käsityksiä mielekkäinä kokonaisuuksina. Analyysiyksikkönä käytettiin sukupuoliero käsitystä asiayhteydessään. Aineistosta hahmottui neljä eri tapaa suhteuttaa tytöt ja pojat toisiinsa: 1. Eroa tyttöjen ja poikien välillä, 2. Eroa ja yhtäläisyyttä tyttöjen ja poikien välillä, 3. Yhtäläisyyttä ja eroa tyttöjen ja poikien välillä ja 4. Ei eroa tyttöjen ja poikien välillä. Analyysiyksiköt järjestettiin ohjatun toiminnan ja omaehtoisen toiminnan yläluokkiin. ”Ohjatut toiminnat” yläluokka sisältää luokat keskusteluhetket, askarteleminen, musiikkitilanteet, liikunta, satuhetket ja hartaudet ja ”Omaehtoinen toiminta” yläluokka luokat leikit, ryhmät, vuorovaikutus, fyysisyys ja ilmaisu sekä konfliktit. Tutkimuksesta käy ilmi, että pääsääntöisesti lastenohjaajien käsitykset tytöistä ja pojista ovat havaitsemistaan eroista huolimatta joustavia; lastenohjaajat pyrkivät näkemään lapset yksilöinä tekemättä itsetarkoituksellisesti erotteluja sukupuolten välille. Ohjatuissa toiminnoissa lastenohjaajat eivät havainneet merkittäviä eroja, lukuun ottamatta poikien tarvetta suurempaan fyysiseen aktiivisuuteen ja askarteluissa ja satuhetkissä itseään kiinnostaviin aiheisiin. Hartauksissa eroja pidettiin pienimpinä. Vuorovaikutustaitoja vaativissa tilanteissa korostui tyttöjen varhaisempi kielellinen ja sosiaalinen kehitys. Sukupuolten välisiä eroja nähtiin vahvimmin ja eniten lasten omaehtoisessa toiminnassa. Tyttöjen leikeissä havaittiin enemmän koti- ja ihmissuhdesisältöjä ja poikien leikeissä puolestaan sankari- ja kilpailusisältöjä. Poikien leikit näyttäytyvät myös pääsääntöisesti fyysisempinä, joskin myös tyttöjen tekeminen havaittiin fyysisesti aktiivisena. Vuorovaikutus tyttöjen kesken nähtiin usein monimutkaisena, mutta taitavana, poikien katsottiin toimivan useammin ryhmänä, mutta konfliktien selvittämisen olevan heille useammin haastavaa. Johtopäätöksenä esitän, että lastenohjaajat pääsääntöisesti pyrkivät näkemään ja kasvattamaan lapsia yksilöinä. Sukupuolieroja sekä havaittiin, että ei havaittu, usein samanaikaisesti, mutta niitä ei pidetty lasta arvottavana ominaisuuksina. Avainsanat – Nyckelord Lastenohjaajat, sukupuolierot, kirkon lapsityö Säilytyspaikka – Förvaringställe Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia Muita tietoja

Tämä pro gradu-tutkielma etsii vastauksia kahteen tutkimuskysymykseen. Niistä ensimmäinen tutkimuskysymys on koko tutkimuksen tärkein ja siihen sisältyy koko etnografisen tapaustutkimuksen ydin ja tarkoitus: ”Millaista kulttuurien välinen vuorovaikutus on monikulttuurisessa oppimisympäristössä?”. Toinen tutkimuskysymys ”Miten oppilaat integroituvat helsinkiläisen alakoulun monikulttuuriseen oppimisympäristöön ja minkälaisia kulttuurisia erityispiirteitä oppilaissa on mahdollisesti havaittavissa?” havainnoi erityisesti oppilaita ST3, TP4 ja VP. Heidän havainnoimisensa antaa koko tutkielmalle lisää syvyyttä. Tämän tutkielman etnografinen tapaustutkimus koostuu kahdesta erilaisesta tutkimusmenetelmästä, jotka ovat etnografinen havainnointi helsinkiläisessä alakoulussa sekä tutkimusaineiston analysointi aineistolähtöisen ja osittain teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Ennen varsinaista etnografista havainnointia tutkielmaa alustettiin määrittelemällä sille ne olennaisimmat, mutta myös hyvin laajat käsitteet: ’kulttuuri’, ’vuorovaikutus’, ’monikulttuurisuus’ ja ’oppimisympäristö’. Käsitteiden määrittelyllä selkeytettiin niiden merkitystä juuri tässä tutkimuksessa. Tutkimusaineisto koostuu koulun rehtorin ja kahden valmistavan opetuksen opettajan kirjallisista vastauksista tutkielman ensimmäiseen tutkimuskysymykseen sekä kahdesta havainnointijaksosta valmistavan opetuksen oppilaiden parissa, jotka koottiin kirjalliseksi tutkimuspäiväkirjaksi. Tutkimuspäiväkirjan aineisto kerättiin oppilaiden parissa kevätlukukauden 2016 aikana helsinkiläisen alakoulun valmistavan opetuksen ryhmää seuraten, havainnoiden ja samalla avustaen. Havainnointijaksojen pohjana toimi pro gradu-tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys. Keskeisimpinä tutkimustuloksina voidaan todeta, että monikulttuurinen oppimisympäristö on jokaiselle valmistavan opetuksen oppilaalle turvallinen paikka olla ja oppia. Oppilaat luottavat aikuisiin ja luovat uusia ystävyyssuhteita koulun muiden oppilaiden kanssa eli integraatio ja vuorovaikutus mahdollistuvat. Monikulttuurinen koulu on kuin pienyhteiskunta eri kielineen, tapoineen, oppilaineen ja opettajineen. Kieli vaikuttaa jokaisen oppilaan oppimiseen ja identiteettiin jollain tapaa, mutta yksilöllisesti. Kieli merkitsee äidinkielen ja muiden kielien rinnalla myös kehonkieltä eri erilaisia eleitä ja ilmeitä. Oppilaiden välinen vuorovaikutus monikulttuurisessa oppimisympäristössä monipuolistuu ja kehittyy, kun yhteinen kieli oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen löytyy tai syntyy. Tähän pohjautuva tutkimustulos on myös se, että somalinkieliset oppilaat integroituvat tämän tutkielman pohjalta muita oppilaita nopeammin uuteen kulttuuriin ja oppimisympäristöön. Valmistavan opetuksen oppilaiden vuorovaikutustaidot monipuolistuvat, kun he oppivat puhumaan paremmin suomen kieltä.

Tämän pro gradu –tutkielman tutkimuskohteena ovat Vanajan nuorisokuorossa laulaneiden nuorten ja nuorten aikuisten kokemukset kuoroharrastuksestaan ja se, millaisia merkityksiä he harrastukselleen antavat. Kipinän tutkimuksen tekoon sytytti oma taustani kuorolaisena. Tutkimuskysymys tarkentui tutkimusprosessin edetessä käsittelemään kuorolaisten oppimiskokemuksia. Tutkimuksen teoriataustassa käsitellään kristillisen kasvatuksen periaatteita, James Fowlerin uskonnollisen kehityksen teoriaa sekä Etienne Wengerin käytäntöyhteisö-käsitteen ympärille rakentuvaa sosiaalisen oppimisen teoriaa. Käytäntöyhteisössä oppimiselle ovat tyypillisiä osallistumisen, yhteisön jäseneksi kasvamisen ja yksilön identiteetin kehittymisen prosessit. Tutkimus määrittyi sen kohdeilmiön perusteella laadulliseksi. Kokemusten ja merkitysten tutkiminen puolestaan ohjasi tekemään analyysia aineistolähtöisesti. Analysoin aineiston teemoittelemalla. Teemoittelun tuloksena jaoin kuorolaisten oppimiskokemukset kolmeen kategoriaan, joita ovat yksilölliset-, yhteisölliset- ja uskonnolliset oppimiskokemukset. Sekä kuoronjohtaja että kuorolaisten yhteisö nähdään tässä tutkimuksessa kasvattajan roolissa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kuoroharrastus on merkittävä kokonaisvaltaista hyvinvointia lisäävä tekijä kuorolaisten elämässä. Kuoroharrastus on parantanut vastaajien itsetuntoa ja kuorolaisuus on muodostunut tärkeäksi osaksi heidän identiteettiään. Vastaajien sosiaaliset taidot ovat parantuneet, he ovat oppineet ryhmässä toimimista ja saaneet valmiuksia opiskelua ja työelämää varten. Uskonnollisia oppimiskokemuksia tarkasteltaessa tulokset eivät olleet yhtä yksiselitteisiä. Osalle vastaajista kuoroharrastus ei ollut antanut uskonnollisia oppimiskokemuksia kun taas osan uskonnollisuutta ja hengellisyyttä kuoro oli tukenut merkittävästi. Tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että jatkuvasti lisääntyvän henkisen pahoinvoinnin ja individualismin ihannoinnin maailmassa panostaminen kuoron kaltaisiin yhteisöllisiin ja kulttuurisiin harrastuksiin on ensiarvoisen tärkeää.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten lukion evankelis-luterilaisen uskonnon oppikirjat kuvaavat kristillistä lähetystyötä. Lähetystyö on aiheuttanut viime aikoina keskustelua, ja on pohdittu millä tavalla lähetystyötä voidaan nykyaikaisessa maailmassa tehdä. Ylioppilaskirjoituksissa oli keväällä 2014 tehtävänä arvioida Rebekka Naatuksen (2013) kolumnia Kotimaa-lehdestä, jossa esitettiin evankelioivan lähetystyön lopettamista. Oppikirjojen on tutkittu määrittävän suomalaisissa kouluissa merkittävästi sitä, mitä tunneilla opetetaan. Oppikirjat ovat myös tutkimusten mukaan luomassa todellisuutta aiheista, joista ne antavat tietoa. Oppikirjoihin kootut tekstit vaikuttavat siihen näkemykseen, mikä opiskelijoille esimerkiksi lähetystyöstä muotoutuu. Tutkimustehtävänä on tässä tutkimuksessa selvittää, miten lukion evankelis-luterilaisen uskonnon oppikirjat kuvaavat kristillistä lähetystyötä. ja tarkentavina tutkimuskysymyksinä ovat seuraavat: 1. Mitkä aiheet painottuvat oppikirjoissa lähetystyön historiasta? 2. Millaista lähetysteologiaa oppikirjat sisältävät? 3. Miten oppikirjat kuvaavat nykyaikaista lähetystyötä? Tutkimus on toteutettu systemaattisen analyysin tutkimusmenetelmällä. Systemaattisessa analyysissa käytetään Jari Jolkkosen (2007) nelitasoista analyysia. Tutkielmassa luodaan kuvaileva yleiskatsaus kaikkiin nykyisen lukion opetussuunnitelman perusteiden 2003 jälkeen ilmestyneisiin lukion evankelis-luterilaisen uskonnon oppikirjoihin. Tarkassa analyysissä on kaksi kirjasarjaa: Theo ja Uusi Arkki.

Tässä tutkimuksessa selvitetään uskonnollisen ja tieteellisen aineksen rinnakkaiseloa lukiolaisten maailmankuvassa. Tätä tutkimustehtävää lähestytään tarkastelemalla sitä, miten lukiolaiset selittävät ihmisen alkuperää, millaisia perusteluja he esittävät ajatuksilleen sekä sitä, millaisia käsityksiä heillä on uskonnollisten uskomusten ja tieteellisen tiedon luonteesta sekä suhteesta. Näitä käsityksiä peilataan tieteenfilosofisiin näkemyksiin uskonnon ja tieteen suhteesta. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lukiolaisten uskonnollisen ja reflektiivisen ajattelun piirteitä. Tässä käytetään apuna Fritz Oserin uskonnollisen ajattelun kehityksen teoriaa sekä Karen Kitchenerin ja Patricia Kingin reflektiivisen ajattelun kehityksen teoriaa. Tutkimuksen aineistona on lukio-opiskelijoilta kerättyjä esseekirjoituksia. Esseekirjoituksissa lukiolaiset pohtivat ihmisen alkuperän kysymystä. Kirjoitukset kerättiin pääkaupunkiseutulaisista lukioista. Aineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistosta tehtiin kaksi erillistä analyysia. Erillisissä analyysivaiheissa aineistoa ryhmiteltiin erilaisten vastaajatyyppien mukaan sekä teemoittelun pohjalta. Lukiolaiset lähestyivät kirjoituksissan ihmisen alkuperän kysymystä kannattamalla joko luomiskertomusta, tieteellisiä teorioita tai molempia. Suurin osa vastaajista kannatti tieteellisiä teorioita ihmisen alkuperän selittäjinä ja esitti kannalleen perusteluja, joissa korostui teorioita tukevien tieteellisten todisteiden merkitys. Selitysmalleja yhdisteleviä tai kannastaan epävarmoja vastaajia oli toisiksi eniten. Vain muutama vastaaja ilmaisi kannattavansa ainoastaan luomiskertomusta ihmisen alkuperän selittäjänä. Vastauksissa esiintyi erilaisia käsityksiä uskonnollisista uskomuksista, tieteellisestä tiedosta ja niiden suhteesta. Yleisin käsitys näistä aiheista muistutti tieteenfilosofian evidentialistista näkemystä. Vastauksissa esiintyi myös tieteenfilosofian naturalistisia näkemyksiä. Fideistiset käsitykset uskonnollisista uskomuksista, tieteellisestä tiedosta ja niiden suhteesta olivat vähemmistöstä. Vastaajien uskonnollisen ja reflektiivisen ajattelun piirteet, tieteenfilosofiset käsitykset sekä tapa selittää ihmisen alkuperää olivat yhteydessä toisiinsa. Evidentialistiset käsitykset ja vain tieteellisten teorioiden kannattaminen olivat yhteydessä varhaisempiin uskonnollisen ja reflektiivisen ajattelun kehitysvaiheisiin. Fideistiset käsitykset ja erilaisten selitysmallien yhdistely olivat yhteydessä myöhempiin ajattelun kehitysvaiheisiin. Tieteenfilosofiset käsitykset ja ajattelun kehitysvaiheet olivat lisäksi yhteydessä siihen, miten uskonnollinen ja tieteellinen aines näytti jäsentyvän vastaajien maailmankuvassa ja -katsomuksessa. Tutkimus tuo mielenkiintoisia näkökulmia koulun ja kirkon uskontokasvatukselle. Tutkimuksessa pohditaan erilaisista näkökulmista sitä, miten nuorten ajattelun kehitystä, uskonnon ja tieteen suhteen ymmärtämistä sekä maailmankuvan jäsentymistä voitaisiin tukea.

Rukousta voidaan pitää jumalasuhteen ytimenä. Suomalaisten uskonnollisuudessa rukoilemisella on perinteisesti ollut tärkeä sija. Rukoileminen on opittu yleensä kotona, ja koulu ja kirkko ovat täydentäneet opetusta. Viime vuosikymmeninä rukousperinteen jatkumiselle on tullut monenlaisia uhkia. Perheet ovat pienentyneet ja niiden pysyvyys on heikentynyt. Kotien arvomaailma on muuttunut. Uskonnon merkitys on vähentynyt ja etenkin nuoret suhtautuvat kriittisesti auktoriteetteihin ja haluavat tehdä omia yksilöllisiä valintojaan. Perinteinen uskonnollisuus on vaihtumassa omalla tavalla uskomiseen. Yhteiskunnan antama kasvatus on muuttunut yleissivistäväksi. Perheiden yhteys kirkkoon on heikentynyt. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten pienten lasten vanhemmat suhtautuvat rukousopetukseen/ rukoilemiseen eri tahoilla, siirtyykö rukous edelleen maassamme perintönä sukupolvelta toiselle, ja millaisia vanhemmat ovat rukousperinteen välittäjinä. Tutkimus toteutettiin päiväkotilasten vanhemmille tehtynä lomakekyselynä. Näyte kerättiin vuonna 2013 kolmelta uskonnollisuudeltaan erilaiselta Suomen paikkakunnalta (Helsinki, Oulu, Alajärvi). Vastauksia saatiin yhteensä 85 (naiset 72, miehet 13). Aineisto on sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista. Standardoiduilla kysymyksillä saatu tieto kuvaillaan tilastollisesti. Avoimien kysymysten vastaukset analysoidaan sisällönanalyysillä induktiivisesti. Vanhemmat luokitellaan ja heitä kuvaillaan rukousperinteen välittäjinä Sundénin perinteenvälitysteorian mukaisesti käyttäen sekä standardoitujen kysymysten vastauksia että omasanaista aineistoa sisällönanalyysilla deduktiivisesti edeten. 84 % vastaajista haluaa kasvattaa lapsensa kristityiksi. Vastaajien enemmistö (60 %) pitää kodin rukousopetusta hyvin tai melko tärkeänä, kirkon opetusta vastaavasti 77 % ja koulun/ päiväkodin opetusta noin puolet. Päiväkodissa rukoilemisen hyväksyy eri tilanteissa 39 – 65 %. 82 % vastaajista oli saanut itse rukousopetusta, 74 % rukoilee itse edes joskus ja iltarukous luetaan 59 prosentissa kodeista. Paikkakuntakohtaiset erot ovat suuret. Itse rukousopetusta saaneista alajärveläisistä kaikki jättivät rukouksen perinnöksi lapsilleen, oululaisista vastaavasti 58 % ja helsinkiläisistä 38 %. Rukousopetusta perusteltiin rukouksen antamalla turvalla ja rauhallla ja lapsuudesta tulevalla perinteellä, joka kantaa läpi elämän. Opetuksen puuttumisen syynä voi olla oman uskon epävarmuus, kyvyttömyys sitoutua kristinuskoon, lapsena saatu “tuputus” tai opetuksen jääminen väliin, vaikka vastaajalla ei ollut mitään sitä vastaan. Lapsia haluttiin myös kasvattaa yleissivistävästi ilman sitoutumista niin että he isoina voivat itse valita oman katsomuksensa. Rukoilemista voitiin pitää arveluttavana tai jopa haitallisena, oikeuttamattomiin uskomuksiin perustuvana. Vanhempien enemmistö luokiteltiin epävarmoihin rukousperinteen välittäjiin (61 %), mutta ryhmässä epävarmuus vaihteli suuresti. Varmoiksi välittäjiksi luokiteltiin 27 % vastaajista. Tämän päivän liian varmat välittäjät (12 %) eivät opeta itse lapsiaan eivätkä salli muidenkaan heitä opettavan. Tulokset ovat suuntaa antavia. Niitä vinouttaa uskonnolliseen suuntaan naisten suuri osuus aineistossa. Kotien rukousopetus on hiipumassa, vahvana se voi kuitenkin elää maaseudulla. Suhtautuminen rukousopetukseen on yleensä myönteistä. Sitä odotetaan muilta toimijoilta, yllättäen myös koululta ja päiväkodilta, joiden tehtäviin se ei kuulu. Vanhempien käsitys kristillisestä kasvatuksesta näyttää olevan hämärtymässä. Tilanne haastaa seurakuntia ja niiden toimintoja erityisesti suurissa kaupungeissa.

Vuonna 2003 voimaan tulleen uuden uskonnonvapauslain muutosprosessin yhteydessä tehtiin muutoksia myös uskonnonopetusta määrittäviin lakeihin. Aikaisemmin uskonnonopetusta kuvannut termi ” oppilaan tunnustuksen mukainen” korvattiin käsitteellä ”oppilaan oman uskonnon opetus” (Lukiolaki 455/2003, Perusopetuslaki 454/2003). Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin oppilaan omaa uskontoa perusopetuksen uskonnon opetussuunnitelmissa. Analyysi kohdistui kaikille uskontokuntasidonnaisille ryhmille yhteiseen opetussuunnitelman osaan sekä evanekelisluterilaisen, ortodoksisen, islamin ja Myöhempien Aikojen Jeesuksen Kristuksen kirkon uskonnon opetussuunnitelman perusteisiin. Tutkimus toteutettiin sisällön analyysin keinoin. -- Ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä keskityttiin siihen, miten oma uskonto näyttäytyy opetussuunnitelman kaikille uskontosidonnaisille ryhmille yhteisessä osassa. Oppilaan oma uskonto ei siinä ole opetuksen päämäärää tai lähtökohtia määrittävässä asemassa. Omaan uskontoon tutustuminen määritetään yhdeksi opetuksen tavoitteista, jota ei kuitenkaan korosteta muihin tavoitteisiin nähden. Muita tavoitteita on esimerkiksi tutustuminen muihin uskontoihin ja uskonnon ymmärtäminen kulttuurisen ilmiön tasolla. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkasteltiin oppilaan oman uskonnon ilmenemistä uskontokohtaisissa opetussuunnitelmissa. Opetussuunnitelmia vertailtaessa huomattiin merkittäviä eroja siinä, millaisessa asemassa oma uskonto on opetussuunnitelman kokonaisuudessa. Vähemmistöuskontojen opetussuunnitelmissa oppilaan omaan uskontoon tutustuminen ilmenee opetuksen päämääränä. Evankelisluterilaisen uskonnon opetussuunnitelmassa sillä on välineellinen arvo pyrittäessä ymmärtämään uskontoa kulttuurisena ilmiönä. Oman uskonnon ilmenemistä opetussuunnitelmissa voi tutkimuksen perusteella hahmottaa juridisesta, kulttuurisesta ja identiteetin näkökulmasta. Merkittävimmät erot löytyivät identiteetin näkökulmasta hahmotetusta oppilaan omasta uskonnosta. Toisissa opetussuunnitelmissa oppilaan uskonnollinen identiteetti määritetään oppilaan juridisen oman uskonnon pohjalta. Toisissa suunnitelmissa oppilaan uskonnollista identiteettiä lähestytään individualisoituneen uskonnollisuuden näkökulmasta ja oppilaan henkilökohtainen uskonnollinen identiteetti jätetään oppilaan oman määrittämisen varaan. Kolmannessa tutkimuskysymyksessä keskityttiin siihen, minkä eri ulottuvuuksien kautta omaa uskontoa opetuksessa käsitellään. Aineistosta hahmotettiin viisi ulottuvuutta: instituution, rituaalinen, opillinen, narratiivinen ja eettinen ulottuvuus. Ulottuvuuksien painotuksiin eri uskontojen opetussuunnitelmissa voi nähdä vaikuttavan esimerkiksi uskonnon asema Suomessa ja uskonnon itseymmärrys uskonnon keskeisistä piirteistä sekä se, kuinka tiiviisti koulun uskonnonopetus on yhteydessä uskonnolliseen yhdyskuntaan. -- Tutkimus lisää tietoa uskonnon opetussuunnitelmien perusteista ja eri uskontojen suunnitelmien välisistä eroista. Tutkimuksen perusteella voidaan huomata, että eri opetussuunnitelmissa omalla uskonnolla on hyvin erilainen asema opetuksen lähtökohtia ja sisältöä määritettäessä. Toisissa opetussuunnitelmissa omaan uskontoon tutustuminen näyttäytyy opetuksen päämääränä ja lähtökohtana, mutta toisissa opetussuunnitelmissa opetuksen lähtökohdat kumpuavat uskontotieteellisestä ja individualisoituneen uskonnollisuuden viitekehyksestä. Näin ollen kouluissa annettavaa uskonnonopetusta ei voi pitää luonteeltaan yhdenmukaisena. Myös opetuksen kuvaaminen luonteeltaa ”oppilaan oman uskonnon opetuksena” näyttäytyy ristiriitaisena eri uskontojen opetussuunnitelmien valossa.

Tiivistelmä Referat Tässä tutkielmassa selvitän evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien näkemyksiä kouluissa tapahtuvasta arvokasvatuksesta ja sen merkityksestä 2010-luvulla. Lisäksi tutkielma selvittää evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien roolia arvokasvattajana ja niitä haasteita ja käsityksiä joita evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajat kokevat liittyvän kouluissa tapahtuvaan arvokasvatukseen. Arvokasvatusta käsitteenä on tutkittu käsitteenä sekä alakouluissa, mutta evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien osalta arvokasvatusta ei vielä ole tutkittu. Tutkimus on laadullinen tutkimus joka toteutettiin puolistrukturoituna e-lomakehaastatteluna. Aineistoa kerättiin toukokuussa 2016 sekä tammikuussa 2017 ja yhteensä tutkimukseen osallistui 21 evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajaa ympäri Suomen. Tutkimustulokset analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimustulosten mukaan evankelisluterilaisten uskonnon aineenopettajien määritellessä termiä arvokasvatus jäi teorian merkitys vähäiseksi. Teorian sijaan esille nousi pohdinta ja keskustelu, hyvän elämän oppiminen, kirjalliset dokumentit kuten opetussuunnitelmatekstit, opettajan esimerkki sekä koulun käytännön toiminta. Arvojen opettaminen koulun arjessa nähtiin merkittäväksi tehtäväksi ja arvojen ohjaavan koko koulun toimintaa. Arvojen opettamisen 2010-luvun Suomessa nähtiin olevan koko koulun ja kaikkien oppiaineiden yhteinen tehtävä. Kuitenkin evankelisluterilaisen uskonnon ja katsomusaineiden nähtiin käyttävän muita oppiaineita enemmän aikaa arvopohdintaan ja arvojen opettamiseen. Käytännössä arvojen opettaminen tapahtuu evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajien mukaan sekä opettajan oman esimerkin kautta että erilaisia opetusmetodeita hyödyntäen. Evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajat kokivat toimivansa jatkuvasti arvokasvattajina niin oppitunneilla kuin sen ulkopuolellakin. Opetusmetodien osalta keskiöön arvojen opettamisessa nousivat keskustelu -ja pohdintatehtävät. Tutkimukseen osallistuneista evankelisluterilaisen uskonnon aineenopettajista suurin osa koki roolinsa arvokasvattajana merkittävänä vaikkakaan muiden aineiden opettajien tai koulun työntekijöiden roolia arvokasvattajina ei sivuutettu. Jatkuvasti muuttuva yhteiskunta, rajallinen aika, ristiriidat oman ja oppilaan arvomaailman välillä sekä opettajan itsevarmuuden puute koettiin haasteina arvokasvattamisen opettamisessa 2010-luvulla.

Tässä pro gradu –tutkielmassa selvitetään miten rajattu joukko lukiolaisia kuvailee rasisteja ja rasismin uhreja sekä sitä miten nuoret kuvailevat rasistisia tilanteita. Tämän lisäksi selvitetään, mitä rasismi on nuorten käsityksen mukaan ja ovatko he itse kokeneet tai nähneet rasismia. Tutkimuksen taustalla on käsitys, jonka mukaan nykyajan nuoret ovat suvaitsevaisempia kuin aiemmat sukupolvet. Tässä tutkimuksessa selvitetään tämän sukupolven ajatuksia rasismista. Tutkimuksen teoreettinen tausta koostuu rasismi-käsitteen määrittelemisestä ja sen alkuperäisestä merkityksestä sekä mitä rasismi on Suomessa nykypäivänä. Nuorten näkökulmasta teoreettinen tausta pyrkii selvittämään miten rasismi näkyy heidän elämässään. Tämän lisäksi teoreettisen taustan tarkoituksena on hahmottaa tutkittava joukko eli nuoret – mitä nuoruus on ikävaiheena ja millainen maailmankuva heillä on. Teoreettisen taustan tuloksia peilataan aineistosta löytyviin määritelmiin ja tarinoihin. Luonteeltaan kvalitatiivisen tutkimuksen aineisto on kerätty kahdesta helsinkiläisestä lukiosta, kolmelta eri äidinkielen tunnilta syksyn 2016 aikana. Vastaajia oli yhteensä 63 ja he kaikki olivat opiskelijoita lukiossa, jossa tutkimus tehtiin. Aineisto kerättiin hyödyntäen eläytymismenetelmän passiivista muotoa, jossa kehyskertomuksen pohjalta vastaajat jatkoivat tarinaa oman mielikuvituksensa mukaisesti. Tarinan jälkeen nuoret määrittelivät rasismin omin sanoin, listasivat syitä rasismille ja kirjoittivat mikäli olivat kokeneet tai nähneet rasismia. Aineisto analysointiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Keskeisimpinä tuloksina nuoret kuvailevat rasismin uhrin olevan haavoittuva ja ennakkoluuloista kärsivä. Häntä ei kuvailla kantasuomalaisen näköiseksi. Rasisti puolestaan kuvaillaan ylimielisenä, ennakkoluuloisena ja sivistymättömänä. Rasistiset tilanteet liittyvät vahvasti kehyskertomuksen asettamaan juhlatilanteeseen, jossa juhlien järjestäjä syrjii ulko-ovelleen saapunutta somalitaustaista nuorta. Kertomuksissa rasisti, rasismin uhri ja muut juhlijat vaikuttavat tarinan juoneen. Syitä rasismille ovat ennakkoluulot, pelko vieraasta, tietämyksen puute, itsekkyys, koulutus, kapeakatseisuus, media, yhteiskunta ja kasvatus. Nuoret painottivat syrjinnän syinä ulkomaalaisuutta, maahanmuuttoa, ihonväriä, kulttuuria ja erilaisuutta. Tämän lisäksi esille nostettiin muihin vähemmistöihin kohdistuva syrjintä. Nuoret kertoivat nähneensä rasismia julkisissa tiloissa, kaduilla ja Internetin keskustelupalstoilla. Harva vastaajista kertoi henkilökohtaisesti kokeneensa rasismia.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ja analysoida Tapio Puolimatkan käsitystä realistisen uskonnonopetuksen oikeutuksesta indoktrinaation ongelman valossa. Käytän tutkimuksessa neljää päälähdettä, jotka ovat Puolimatkan kirjat: Opetusta vai indoktrinaatiota? Valta ja manipulaatio opetuksessa (1997), Opetuksen teoria. Konstruktivismista realismiin (2002), Usko, tieto ja myytit (2009) sekä Usko, tiede ja evoluutio (2008). Tutkielman tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Realistisella uskonnonopetuksella ymmärretään tässä yhteydessä tunnustuksellisen uskonnonopetuksen synonyymiä, jolloin opetuksen tehtäväksi nähdään uskonnollisten uskomusten opettaminen tosina sisältöinä. Indoktrinaation käsitteen Puolimatka määrittelee opetuksen alakäsitteeksi, jolla on negatiivinen merkitys. Näin ollen Puolimatka ymmärtää indoktrinaation käsitteen kasvatuksellisesti hyväksyttävän opetuksen vastakohtana. Esitän tutkimuksen johdantoluvussa (luku 1) työhypoteesin, jonka mukaan teistinen realismi liittyy Puolimatkan ajattelussa realistisen uskonnonopetuksen sisällön lisäksi siihen uskomusten oikeuttamisen rakenteeseen, jonka varassa Puolimatka pyrkii oikeuttamaan realistisen uskonnonopetuksen. Tästä syystä tarkastelen tutkielman taustaluvussa (luku 2) teismin käsitettä kiinnittämällä erityisesti huomiota reformoidun epistemologian käsitykseen teismistä ja sen oikeutuksesta, jolla on keskeinen vaikutus Puolimatkan ajatteluun. Tutkielman ensimmäisessä tutkimusluvussa (luku 3) analysoin lähemmin Puolimatkan käsitystä indoktrinaation käsitteestä, jota vasten realistisen uskonnonopetuksen oikeutusta on mahdollista arvioida. Puolimatka määrittelee indoktrinaation käsitteen humanistisen kasvatusihanteen perustalta, joka jakautuu yleissivistyksen ihanteeseen ja älyllisen vapauden ihanteeseen. Kun yleissivistyksen ihanne korostaa tosiksi tiedettyjen sisältöjen opettamista, älyllisen vapauden ihanne korostaa opetuksen tieteellisyyttä, rationaalisuutta, kriittistä avoimuutta sekä dialogisuutta. Vaikka edelliset kasvatusperinteet ovat keskenään jännitteiset, Puolimatka pyrkii ajattelussaan luomaan niistä synteesin, jonka puitteissa myös realistinen uskonnonopetus voidaan oikeuttaa. Toisessa ja kolmannessa tutkimusluvussa (luvut 4 ja 5) tarkastelen Puolimatkan käsitystä realistisen uskonnonopetuksen sisällöllisestä oikeuttamisesta. Puolimatka argumentoi yhtäältä perinteisen indoktrinaation sisältökriteerin muotoa vastaan ja toisaalta sen puolesta, että uskonnolliset uskomukset voivat olla tiedollisesti oikeutettuja uskomuksia, jotka eivät riko tieteellisyyden ihannetta. Osoitan tässä yhteydessä, että Puolimatkan oma sisältökriteeri vaatii korjausta, jotta sen varassa voidaan mielekkäästi arvioida realistisen uskonnonopetuksen oikeutusta. Osoitan myös, että Puolimatkan määritelmä perususkomuksesta ja kristillisten perususkomusten sisällöstä ovat keskenään ristiriitaisia, jonka seurauksena realistisen uskonnonopetuksen sisällöllinen oikeutus kyseenalaistuu. Koska kysymystä realistisen uskonnonopetuksen oikeutuksesta ei voida Puolimatkan mukaan ratkaista vain opetussisältöjen näkökulmasta, viimeisessä tutkimusluvussa (luku 6) analysoin Puolimatkan käsitystä realistisen uskonnonopetuksen muodollisesta oikeutuksesta. Tällöin huomio kiinnitetään kysymykseen, miten realistista uskonnonopetusta voidaan harjoittaa kasvatuksellisesti hyväksyttävällä tavalla. Tässä yhteydessä osoitan, että Puolimatkan käsitys realistisen uskonnonopetuksen muodollisesta oikeutuksesta voidaan ymmärtää rationaalisuuden, kriittisen avoimuuden ja dialogisuuden käsitteiden pohjalta. Tämän jälkeen osoitan analyysini perusteella, että Puolimatkan käsitys kriittisestä avoimuudesta ajautuu ristiriitaan realistisen uskonnonopetuksen perustehtävän kanssa, jolloin sen mielekkyys kyseenalaistuu myös muodollisesta näkökulmasta. Taustaluvussa (luku 7) vedän yhteen tutkielman keskeisiä tutkimustuloksia osoittaen samalla työhypoteesin oikeaksi.