Browsing by discipline "allmän historia"

Tutkimuksessa selvitetään venäläisten feministien toimintaa, tavoitteita, ongelmia ja ristiriitoja 1990-luvun alkupuoliskolla. Primäärimateriaalina toimivat aikakauden tärkeimpien venäläisten feministien haastattelut, tekstit, puheet, esitelmät ja muut esilletulot, jossa he selvittävät tavoitteitaan, kertovat toiminnastaan ja erittelevät ongelmiaan. Lisäksi käytössä on merkittävimpien tapahtumien materiaaleja, järjestöjen lehtiä ja seminaarikertomuksia. Tutkimus keskittyy erityisesti Itsenäinen naisten forum -nimiseen löyhään verkostoon, jota feministit fasilitoivat. He pyrkivät sen avulla yhdistämään maan hajanaista naisliikettä. Tutkimuksen kontekstina on laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne Venäjällä, sen kehittymätön kansalaisyhteiskunta ja poliittinen sekavuus. Feministien tavoitteet, joita tutkimus käsittelee, liittyivät pitkälti naisliikkeen kehittämiseen, vahvistamiseen ja koordinoimiseen. Tämä tehtävä lankesi feministisille toimijoille, koska heillä oli muihin naisaktiiveihin nähden paremmat edellytykset tähän taloudellisesti, intellektuaalisesti, organisatorisesti ja institutionaalisesti. 1990-luvun ensimmäisiä vuosia kuvastaakin eräänlainen laajeneminen tässä suhteessa: feministit organisoivat tapahtumia, jotka saivat kasvavaa suosiota ja näkyvyyttä. Esiin nousi kuitenkin myös jatkuvasti kysymyksiä liikkeen poliittisen vaikuttavuuden kasvattamisesta, aseman virallistamisesta ja toiminnan struktuurien riittävyydestä. Ongelma oli naisliikkeen hajanaisuus, ideologinen monimuotoisuus sekä kokemattomuus poliittisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Nämä ongelmat kulminoituivat vuoden 1993 duuman vaaleihin, joihin osallistumisen epäonnistuminen osoitti entistä selkeämmin tarpeen muuttaa toimintaa. Toinen jakso tutkimuksessa käsittelee institutionalisoitumisen kauden alkamista 1990-luvun puoliväliä kohden. Aikakautta kuvaa ammattimaistuminen, feminististen toimijoiden eriytyminen ja laajat informaatio- ja koordinointihankkeet, joiden tekijät olivat yhtä ja samaa pientä moskovalaista ryhmittymää. Löyhä verkosto tai yhteisö ei ollut enää riittävä. Feministit perustivat Itsenäiselle naisten forumille tiukan strukturoidun koordinaatio- ja informaatiokeskuksen, joka otti liikkeen johtoaseman itselleen ja alkoi kehittää toimintaa. Tässä ammattiaktivistien piirissä liikkui paljon länsimaisten säätiöiden projektirahoitusta, minkä vuoksi heillä oli resurssit alkaa kontrolloida liikkeen toimia entistä enemmän. Tässä vaiheessa feministinen ryhmittymä oli jakautunut niihin, jotka olivat mukana tässä johtavassa ryhmässä ja niihin, jotka pyrkivät toisenlaiseen toimintaan. Feministien voimistuneet institutionalisoitumispyrkimykset aiheuttivat liikkeessä ongelmia. Merkittävimpiä teemoja, joita tutkimuksessa nousi esiin, oli feministien identiteetin jakautuneisuus; he olivat useasti samaan aikaan itsenäisiä aktivisteja, valtiolle työskenteleviä asiantuntijoita sekä akateemisia tutkijoita. Merkittävimmän yksittäisen feministisen järjestön, Moskovan sukupuolentutkimuksen keskuksen, asema kertoo tästä hyvin: se oli valtion tiedeakatemian alainen tutkimusyksikkö, mutta se identifioi itsensä voimakkaasti nimenomaan kolmannen sektorin järjestöksi, joka näki tehtäväkseen toimia naisliikkeen parissa. Samaan aikaan sen työntekijät tekivät tutkimusta niin valtiolle kuin muillekin tilaajille. Tämä aiheutti ongelmia niin akateemisessa maailmassa kuin muussa naisliikkeessäkin, jossa feministit koettiin elitistisiksi ja kaukaisiksi. Myös feministit itse kokivat tämän position yhä haastavammaksi 1990-luvun puoliväliä kohden, ja tutkimuksessa todetaankin eriytymisen alkaneen voimistua tämän seurauksena. Feministisistä toimijoista osa keskittyi voimakkaammin vain akateemiseen toimintaan ja osa taas naisliikkeen koordinointiin. Tutkimuksessa nousivat esiin myös feministien keskeiset ristiriidat ja se, että kyseessä ei ryhmän pienestä koosta ja samasta ideologisesta lähtökohdasta huolimatta ollut homogeeninen ryhmittymä. Monet sisäiset ristiriidat liittyivät siihen, miten feminismiä tulisi toteuttaa naisliikkeessä, millainen tulisi akateemisen toiminnan ja poliittisen aktivismin suhteen olla, oliko feministien liikkeen johtoasema hyväksyttävää vai ei, ja mitkä sen taustalla oleviksi motiiveiksi nähtiin. Feministien liike ei siis ollut yhtenäinen ja ristiriidat korostuivat ajan myötä. Feministien pyrkimykset koota naisliike yhdeksi vaikuttavaksi voimaksi epäonnistuivat 1990-luvun alkupuoliskolla. He eivät onnistuneet muodostamaan tavoitteidensa mukaista vahvaa naisliikettä, vaan pikemminkin feministien oma ammattimainen, erillinen ryhmittymä päätyi tekemään johtoasemastaan käsin parhaaksi katsomiaan asioita länsimaisten säätiöiden tuella. Sukupuolentutkimuksen kehitys kulkee koko tutkimuksen läpi yhtenä sivujuonena: sen kehittäminen oli osa feministien toimintasuunnitelmaa. Tässä he onnistuivatkin paremmin: sukupuolentutkimus sai akateemisen legitimiteetin, ja ensimmäistä kertaa maan historiassa venäläiset naiset tekivät tutkimusta venäläisten naisten tilanteesta.

I december 1968 ingick i tidningen Nya Argus en längre insändare av författaren och producenten Jörn Donner (1933–2020). I insändaren spånade Donner kring orsakerna av att sändandet av TV -produktionen Sitsit stoppats på order från den hösta ledningen för Oy Mainos-TV-Reklam Ab. Programserien Sitsit var ursprungligen planerad som en femdelad serie där Jörn Donner tillsammans med författaren och journalisten Matti Kurjensaari för en mestadels finskspråkig TV-publik skulle presentera och diskutera finlandssvenskhet ur olika synvinklar. Flera dåtida akademiskt och politiskt framstående personer hade intervjuats för programserien, men efter att de två första avsnitten sänts meddelade en del av de för de kommande programmen intervjuade personerna ett deras intervjuer inte fick användas. De redan sända avsnitten föranledde en häftig debatt på både svensk- och finskspråkiga tidningars insändarsidor, vari Donner på svenskspråkigt håll mycket kraftigt anklagades för att bl.a. ha uppviglat till språkstrid. Avstampet till programserien Sitsit går att finna i Jörn Donners bok Nya boken om vårt land som utkom år 1967. Nya boken om vårt land var en reseskildring, analys och betraktelse över 1960-talets Finland, där samtiden pejlades gentemot landets historia. I ett stycke av boken belyste Donner finlandssvenskhet ur olika synvinklar: bl.a. den svenskspråkiga landsbygdsbefolkningen, det svenskspråkiga borgerskapet i städerna, koncentrationen av förmögenhet hos finlandssvenskarna och landets tvåspråkiga historia. Efter att boken blivit en kommersiell succé väcktes hos Donner en tanke om att producera ett TV-program som skulle behandla finlandssvenskhet. Ett av huvudmaterialen för den förestående avhandlingen pro gradu är de manuskript som Jörn Donner skrev för Sitsit. Materialet består manuskripten för avsnitten 1–3. Övrigt huvudmaterial består av det ursprungliga förslaget till programidén som Donner närmade sig MTV med, manuskriptet för Donners genmäle i Nya Argus, kontraktet mellan Donner och MTV, synopsis för den direktsända slutdiskussionen och ett sammandrag över innehållet för avsnitten 1–4. Brages pressklippsarkiv har varit en viktig källa för uppbringandet av tryckta källor för denna avhandling pro gradu. Efter som en av frågeställningarna handlar om hur frågan kring Sitsit behandlades i den svenskspråkiga pressen har dessa debatter rekonstruerats med material från nämnda arkiv. Jag hade möjlighet att intervjua Jörn Donner i cirka en timmes tid den 30 oktober år 2019 hemma hos honom på Norra Kajen i Helsingfors, för att ställa Donner frågor gällande Sitsit. Den 30 mars år 2020 gjorde jag en telefonintervju med minister Pär Stenbäck, som är den andra kvarlevande av personerna som deltog i den direktsända slutdebatten. I den förestående forskningen sökes framför allt svaret på frågeställningarna: Hur var programserien Sitsit uppbyggd strukturellt och tematiskt, och vad ville Jörn Donner och Matti Kurjensaari uppnå med programmet? Programmet genererade en häftig debatt, framför allt i den finlandssvenska pressen. Vilka var tongångarna och fick Donner endast bannor från svenskspråkigt håll? Vilket politiskt spel föranledde Sitsit? Hurudant politiskt påtryckande utövades det för att stoppa sändningen av programserien?

Rooman Britannian valloitus päättyi 410 jaa. Hyvin pian tämän jälkeen anglosaksit aloittivat oman Britannian valloituksensa. Tutkimus on pitkään pyrkinyt selvittämään mitä briteille tapahtui jälkimmäisen valloituksen yhteydessä. Aikalaislähteet kertovat kansanmurhasta ja mm. paikannimitutkimuksen perusteella brittiasutus onkin kadonnut nopeasti anglosaksien valtaamilta alueilta. Toisaalta tuoreempi geenitutkimus osoittaa, että Englannin asukkaista, sekä nykyisistä että aikalaisista, vain noin 40% on ollut anglosakseja. Britit eivät siis ole voineet kuolla sukupuuttoon anglosaksien valloittamalla alueella. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää mitä briteille tapahtui. Koska jokaisen mainitun kansan toimeentulo perustui maatalouteen ja valloitukset muutenkin realisoituvat maan valloittamisen kautta, on tutkimuksen näkökulmaksi valittu maan omistaminen ja erityisesti sitä säätelevä lainsäädäntö, jota käsittääkseni ei ole hyödynnetty aiemmin tämän ongelman selvittämisessä. Aiempi tutkimus, johon käsillä oleva työ pääasiassa perustuu, on kirjallisen, arkeologisen ja muun lähdeaineiston pohjalta selvittänyt maan omistamisen käytäntöjä ja periaatteita. Jokainen kansoista on myös tehnyt useampia lakikokoelmia ja näiden käsitykset maan omistamisesta käydään työssä läpi. Alkuperäislähteitä ei ole paljon ja ne ovat fragmentaarisia, joten tulokset rakentuvat pitkälti hypoteesien varaan, tämä tosin on tyypillistä myös aiemmalle tutkimukselle. Myöhäinen roomalainen lainsäädäntö suosi kansantaloudellisista syistä suurtilojen syntyä pienviljelijöiden kustannuksella. Suuritilalliset roomalaistuivat ja etääntyivät viljelijöistä, jotka puolestaan olivat yhä enemmän maahan sidottuja. Brittien omien maanomistusta ja sen hallintaa säätelevien lakien noudattaminen kävi mahdottomaksi ja samalla rikkoutui perinteinen, niin roomalaisten kuin brittien tuntema klienttijärjestelmä, jossa varakkaampi henkilö tai sukunsa päämies tukiessaan vähäisempää sai puolestaan tarvitessaan tämän tuekseen. Tätä tukea olisi tarvittu, kun anglosaksit saapuivat. Anglosaksit valtasivat nopeasti Britannian roomalaiset ydinalueet, mutta eteneminen hidastui, kun vastaan tulivat vanhat lojaliteettinsa (ja maanomistuskäytäntönsä) säilyttäneet britit lännessä ja pohjoisessa. Anglosaksien valloituksen brutaalia jälkimainetta voi puolestaan selittää toinen maan omistuksen käytännöistä nouseva tekijä. Eric John tulkitsee anglosaksien varhaisen omistuksen (folkland) olleen maata, jota kuningas jakoi seuraajilleen palkkiona sankariteoista taisteluissa; Charles-Edwards puolestaan painottaa maalahjasta seuraavan vastalahjan, lojaaliuden päättymättömyyttä. Perheen perustaminen ja sosiaalinen eteneminen yhteisössä edellyttivät myös maan omistamista. Hierarkialtaan matalassa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteisössä kaikilla miehillä oli mahdollisuus osoittaa sankaruutensa ja lojaaliutensa - ja usein. Jokainen saattoi omalla toiminnallaan saavuttaa sankari-runojen ylistämät palkkiot, joten valloituksen alku on varmasti ollut verinen. Edellä mainitut ilmiöt vaikuttivat anglosaksien etenemiseen valloituksen alkuvaiheessa. Sen tuloksena todennäköisesti Kaakkois-Englannin brittien määrä väheni merkittävästi. Kun valloitus alkoi saavuttaa roomalaisen Britannian ydinalueen reunoja, eteneminen hidastui. Tässä vaiheessa valloitus siirtyi toiseen vaiheeseen, jossa yhteiselo brittien kanssa oli jo jossain määrin mahdollista, kuten lait ja muut lähteet osoittavat. Ajan mittaan anglosaksiyhteisön hierarkkisuus kasvoi ja kun maata ja muuta saalista ei enää ollut loputtomasti jaettavissa kaikille, alkoi yhteisön alemmilla tasoilla olevan väestön into sotia laantua. Ideaali jaloista taisteluista kuitenkin säilyi, mutta mahdollisesti vain ylempien luokkien ihanteena. Näitä tutkimuksen tuloksena syntyneitä teorioita olisi kuitenkin syytä selvittää lisää.

Tutkielmani tarkastelee Kiinan kansantasavallan kuvausta vuosina 1978-2010 julkaistuissa suomalaisissa lukion historian oppikirjoissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, muuttuiko Kiinan kansantasavallan kuvaus tarkasteltavana olleella aikavälillä ja jos muuttui niin millä tavoin. Tuliko kuvauksesta yksipuolisempaa tai monipuolisempaa? Muuttuiko kuvaus positiivisemmaksi vai negatiivisemmaksi? Hypoteesina esitän, että Kiinan kansantasavaltaa kuvattaisiin sekä monipuolisemmin että erityisesti Maon ajan suhteen negatiivisemmin uudemmissa oppikirjoissa. Vaikka esimerkiksi Neuvostoliiton kuvausta suomalaisissa ja muissa pohjoismaisissa oppikirjoissa on tutkittu, Kiinan kansantasavallan kuvausta käsittelevää tutkimusta ei ole tietääkseni aiemmin tehty. Tutkielmani ensisijaisena lähdeaineistona on 22 lukion historian oppikirjaa usealta eri kustantajalta ja useilta eri tekijöiltä. Oppikirjojen lisäksi tarkastelen myös opetussuunnitelmia joiden puitteissa oppikirjat on tehty. Analysoin lähdeaineistoa laadullisen tutkimuksen keinoin käyttäen ensisijaisesti aineistolähtöistä sisällönanalyysia sekä toissijaisesti sisällön erittelyä. Tutkielmassa osoitan, että hypoteesini pitää vain osittain paikkansa. Oppikirjatekstit muuttuvat kokonaisuutena verrattain vähän. Vaikka Maon ajan Kiinan kansantasavallan kuvaus muuttuu negatiivisemmaksi 1990-luvulta alkaen, ei tekstien monipuolisuudessa ole merkittävää muutosta. Sivumäärissä mitattuna Kiinan kansantasavaltaa koskevaa materiaalia on uudemmissa oppikirjoissa jopa vähemmän kuin ennen. Maon jälkeiseen Kiinaan oppikirjat eivät ota yhtä selkeästi kantaa, vaan suhtautuminen on yleensä varovaisempaa ja ottaa huomioon sekä positiivisia että negatiivisia tekijöitä. Muutosten taustalla oleviin syihin ei ole tämän tutkielman puitteissa mahdollista päästä käsiksi.

Tässä pro gradu -työssäni tutkin 1910- ja 1920-lukujen työntekijöiden soveltuvuuskokeisiin liittyviä psykologisia ja fysiognomisia teorioita ja niiden tieteellisyydestä käytyä kiistelyä. Tutkimuskysymykseni ovat millaisia menetelmiä psykologit ja fysiognomit käyttivät 1900-luvun alussa työnhakijoiden soveltuvuuden arvioinnissa ja miten he mittasivat hakijoiden välisiä eroja älykkyydessä ja sopivuudessa tietylle toimialalle? Millaista väittelyä menetelmien tieteellisyydestä käytiin ja kuinka psykologit haastoivat fysiognomian ja frenologian tieteellistä asemaa ja miten he määrittelivät tieteen rajat tieteelliseen ja ei-tieteelliseen tietoon? Tutkimukseni viitekehys on aatehistoria ja tieteen sosiologia eli tarkastelen sitä miten eri toimijat tieteen rajatyötä tekivät, mitkä olivat heidän pyrkimyksensä ja miten he asemoivat itsensä suhteessa tiedekenttään. Tarkastelen toimijoita osana laajempaa aikalaiskeskustelua. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen älykkyystestit yleistyivät kasvavan kysynnän myötä. Samaan aikaan kun yliopistoissa psykologit kehittivät uusia kokeellisia ja tilastollisia menetelmiä, fysiognomian ja ulkonäköön perustuva luonneanalyysi kasvattivat suosiotaan 1920-luvun puolivälissä yrityksissä. Luonneanalyysi ja fysiognomia synnyttivät laajan keskustelun ja väittelyn fysiognomian tieteellisestä asemasta. Vaikka näytti siltä, että psykologit pyrkivät sulkemaan fysiognomian tieteellisen järjestelmän ulkopuolelle ja pitivät sitä ja “tieteellisen alamaailman” toimintana, frenologinen ja fysiognominen diskurssi oli niin juurtunut ajan tiedekäsitykseen, että sen kysymykset persoonallisuuden ja ulkonäön yhteydestä säilyivät psykologien mielenkiinnon kohteina. Psykologit omivat fysiognomian kysymykset ja korvasivat fysiognomian menetelmiin lukeutuvan ja pseudotieteellisenä pitämänsä luonneanalyysin moderneilla tilastomenetelmillä ja älykkyystesteillä. Siten rajatyö oli ennemmin tieteellisen keinovalikoiman laajentamista luonneanalyysin hallitsemille alueille kuin kokonaisten tieteenalojen frenologian ja fysiognomian siirtämistä tieteen “kartan” ulkopuolelle.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Ceres-jumalan temppeliä, myyttiä ja rituaaleja Rooman kaupungissa tasavallan ajalla (509-44 eaa.). Vanharoomalainen Ceres oli kasvun ja maan hedelmällisyyden suojelija sekä ihmisyhteisön, lakien ja senaatin päätösten vartija, ja hänellä oli yhteyksiä myös kuolleiden maailmaan Manalaan. Cereen temppeli oli yksi varhaisimmista tasavallan ajan temppeleistä. Ceres samaistettiin kreikkalaiseen Demeteriin, jonka rituaaleihin kuului vain naisten kesken harjoitettu Thesmoforia. Se jäljitteli Demeterin ja tämän tyttären Persefoneen myyttiä, joka oli erityisen suosittu Etelä-Italian ja Sisilian kreikkalaissiirtokunnissa, Magna Graeciassa. Tätä vastaavaa sacrum anniversarium Cereris -rituaalia harjoitettiin myös Roomassa, jossa sukupuolen perusteella rajoittavat rituaalit eivät muuten olleet tavallisia. Keskityn työssäni Cereeseen liittyviin ilmiöihin toisaalta naisten toiminnan, toisaalta kreikkalaisuuden näkökulmista. Kreikkalaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä pääasiassa Magna Graeciasta tulleita vaikutteita. Roomalaisilla oli sinne tiiviit yhteydet viljakaupan vuoksi jo varhaisen tasavallan ajalla. Tutkimuskysymykseni muodostuvat näiden teemojen ympärille. Miten Cereen temppeli esitetään roomalaisen historiankirjoituksen traditiossa, ja mitä kreikkalaista siihen liittyy? Millainen oli Cereen kreikkalainen myytti Roomassa, ja millainen siihen liittyvä naisten kesken suoritettu uskonnollinen rituaali? Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja kuvallista aineistoa. Tarkastelen näitä lähdekriittisesti huomioiden eron lähteiden syntykontekstin ja niiden kuvaileman ajan välillä. Lähestymistapani on sosiaalihistoriallinen. Tällä tarkoitan ilmiöiden tarkastelua yhteisön näkökulmasta silloin, kun tavoitteena on sen sisäinen vakaus ja jatkuvuus. Uskonnollisen toiminnan ymmärrän sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmani koostuu kahdesta analyysiosasta. Luvussa kolme tarkastelen Cereen temppeliä muun muassa Vitruviuksen ja Pliniuksen kirjallisten kuvausten avulla. Temppelin kuvaohjelmaa hahmottelen tekemällä vertailua pääosin eteläitalialaisen kuvallisen aineiston perusteella, sillä temppelistä ei ole löydetty arkeologisia jäänteitä. Tämä osa tutkielmasta keskittyy 400-luvun eaa. alkuun, joka on temppelin oletettu rakentamisajankohta. Tutkielman toisessa osassa, luvussa neljä, analysoin Cereen myyttiä ja rituaalia pääasiassa Ovidiuksen kirjallisen kuvauksen pohjalta. Käsittelen erityisesti 200-lukua eaa. soveltamalla Jörg Rüpken teoriaa rituaalien rationalisoinnista. Rationalisointi tarkoittaa tässä tietoista rituaalien avulla vaikuttamista yhteisössä, jossa valtaa käyttivät ylipapit ja senaatti. Rüpken mukaan tämä oli reaktio aikakaudella käytyjen ensimmäisen ja toisen puunilaissodan (vuosien 264-222 eaa. välillä) aiheuttamaan lisääntyneeseen sosiaaliseen eriytymiseen, joka edellytti entistä tarkempaa sisäistä kontrollia. Yhdistän tämän kontrollin ulottuneen naisiin, kun sacrum anniversarium Cereris toisen puunilaissodan aikana vuonna 216 eaa. peruutettiin. Tutkimuksen perusteella Cerellä oli jo temppelinsä rakentamisesta lähtien vahva yhteys kreikkalaiseeen maailmaan. Kreikkalaisuus toi myöhemminkin arvovaltaa yhdelle Rooman tärkeimmistä jumalista. Tulkintani mukaan Cereen merkitys yhteisölle oli kahtalainen. Cereen kylvön, korjuun ja sadon varastoinnin rituaalit edistivät yhteisön jatkuvuutta takaamalla hyvinvoinnin materiaaliset edellytykset agraariyhteisön vuodenkierrossa, mutta ennen kaikkea Cereen naisten rituaali oli koko yhteisöä lujittavaa ja sen yhteisiin tavoitteisiin sitouttavaa kommunikaatiota, jonka avulla määriteltiin yhteisön jäsenten rooleja ja uusinnettiin vallalla olevia käsityksiä, esimerkiksi sukupuolesta.

Tutkimuksessa selvitetään vuosien 1959-1962 aikana Yhdysvalloissa käytyä keskustelua kuubalaispakolaisten saapumisesta, vastaanotosta ja asettumisesta. Yhdysvaltoihin saapui Fidel Castron johtaman Kuuban vallankumouksen jälkeisien vuosien aikana arvioiden mukaan 248 000 kuubalaispakolaista, joista pääosa asettui Miamiin. Vuosien 1959 ja 1962 välillä Yhdysvaltoihin saapuneita on yleisesti kuvattu heitä koskevassa tutkimuksessa ensimmäiseksi kuubalaispakolaisaalloksi, joka päättyi Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962. Tutkimuksen primäärilähteinä toimivat The New York Times- ja The Washington Post -päivittäisuutislehtien sekä Miamin suosituimman paikallislehden Miami Heraldin pakolaisuutisointi. Lähdemateriaalia täydentävät Yhdysvaltojen hallinnon tilaamat selvitykset kuubalaispakolaistilanteesta, Yhdysvaltojen senaatin alakomitean aiheesta käydyt kuulemiset sekä presidentti Kennedyn pakolaisohjelman tiedotejulkaisu Resettlement Re-Cap. Lähdemateriaalien kautta muodostuu käsitys sekä pakolaisuutisoinnista että kuubalaispakolaisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. Tutkimuksen taustana on kylmän sodan laajempi poliittinen konteksti, jossa Yhdysvaltojen ja Kuuban ulkopoliittiset suhteet heikkenivät nopeasti. Ensimmäiset vuoden 1959 alussa saapuneet pakolaiset olivat vallankumouksen kaataman oikeistohallinnon tukijoita. Yhdysvaltaiskeskustelussa huomio kääntyi kuitenkin varsin nopeasti vallankumouksen entisiin kannattajiin, erityisesti Castron lähipiiriin ja Kuuban yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, joita vuoteen 1960 tultaessa saapui pakolaisina Yhdysvaltoihin yhä enemmän. Ulkosuhteet Kuubaan olivat kireät ja Yhdysvaltojen hallinto käytti pakolaisten saapumista propaganda-aseena, kun ”Kuuban parhaimmiston” esitettiin ”äänestävän jaloillaan” vasemmistolaisia uudistuksia vastaan. Vaikka pakolaisilla oli lähdölleen vaihtelevia motivaatioita, rakensi Yhdysvaltojen hallinto näistä kuvan poliittisina pakolaisina, mikä omaksuttiin pitkälti myös laajemmassa aikalaiskeskustelussa. Ennen Sikojenlahden epäonnistunutta maihinnousuyritystä huhtikuussa 1961 saapuneet pakolaiset olivat edustaneet pääosin Kuuban vanhaa eliittiä ja ylempää keskiluokkaa, mutta tämän jälkeen tulijat painottuivat yhä enemmän hieman matalampiin sosioekonomisiin luokkiin. Viimeksi mainittujen saapuminen rinnastettiin amerikkalaismediassa Castron uudistusten aiheuttamaan inhimilliseen kärsimykseen Kuubassa. Yhdysvaltojen hallinto kiinnostui pakolaisten käyttämisestä Castron vastaisessa ulkopolitiikassa propagandaroolin lisäksi myös konkreettisesti, kun näiden keskuudessa toimineita poliittisia ryhmiä hyödynnettiin useissa CIA:n johtamissa Castron hallintoa vastaan suunnatuissa hankkeissa. Julkisessa keskustelussa pakolaisten kumoukselliset toimet nähtiin toisaalta patrioottisina, mutta samalla usein riskinä Yhdysvaltojen ulkopoliittisille tavoitteille ja erityisesti Miamissa uhkana paikallisten turvallisuudelle. Pakolaiskeskustelussa ihmeteltiin lisäksi kuubalaisten muodostamien lukuisien poliittisten ryhmien riitaisuutta. Vuoden 1960 lopussa pakolaisten käytännön asettuminen Yhdysvaltoihin nousi oleelliseksi osaksi pakolaiskeskustelua. Miamissa toimineet vapaaehtoiset tahot olivat tarjonneet pakolaisille jo tätä ennen apua, mutta lopulta näiden resurssit eivät enää riittäneet tilanteen hoitoon. Ratkaisuksi Kennedyn hallinto aloitti vuonna 1961 mittavan avustusohjelman. Cuban Refugee Program tarjosi pakolaisille sosiaaliavustuksia ja koordinoimiensa järjestöjen kautta apua välittömien tarpeiden hoitoon. Ohjelman keskeiseksi tavoitteeksi tuli lisäksi pakolaisten uudelleenasutus ympäri Yhdysvaltoja Miamin ja Daden kohtaaman rasitteen helpottamiseksi. Sikojenlahden invaasioyrityksen jälkeen Castron vallankumoushallinto ymmärrettiin yhä pysyvämmäksi, mikä alkoi myös vauhdittaa hitaasti käynnistynyttä uudelleenasutusta. Vuonna 1962 aloitetut pakolaisten massalennätykset olivat kunnianhimoinen hanke uudelleenasuttaa kerralla suurempi määrä pakolaisia Miamin ulkopuolelle. Ensimmäinen ”vapauden lento” suuntautui Clevelandiin, missä pakolaisten saapuminen kohtasi vastustusta eikä näiden asettuminen sujunut ongelmitta. Lennot kuitenkin jatkuivat, ja vaikka nämä etenivät päällisin puolin hienosti, nousi Yhdysvalloissa esiin myös pakolaisten asettumista vastustavia kannanottoja. Pitääkseen yleisen mielipiteen pakolaisten ja uudelleenasuttamisen puolella CRP käynnisti mittavan tiedotuskampanjan, jonka tavoitteena oli välittää kuubalaispakolaisista kuva amerikkalaiset keskiluokkaiset arvot jakavina perhekeskeisinä ”hyvinä pakolaisina” sekä kertoa onnistuneesta sopeutumisesta uudelleenasutuskohteissa. Vaikka pakolaisia autettiin Miamissa ja Daden piirikunnassa mittavin ponnistuksin, kiristyivät asenteet lopulta siihen pisteeseen, että näiden uudelleenasuttamisesta tuli ainoa ratkaisu. Liittovaltion apu oli ollut keskeinen vaatimus Floridan paikallispoliittisessa keskustelussa, mutta pakolaisten saama avustus nostatti myös suuttumusta, kun monet miamilaiset kokivat, että kuubalaispakolaisista pidetään parempaa huolta kuin paikallisista. Lisäksi paikalliset pelkäsivät kuubalaisten luovan kasvavaa kilpailua talouslamasta kärsivillä työmarkkinoilla, minkä nähtiin koskevan erityisesti Miamin afroamerikkalaisia ja luovan jännitteitä näiden kahden vähemmistöryhmän välille. Paikalliset olivat nyreissään myös pakolaisten piittaamattomasta asenteesta Yhdysvaltojen lakia ja tapakulttuuria kohtaan. Kuubalaispakolaisten ensimmäistä aaltoa on pakolaistutkimuksissa esitetty kuubalaisten ”kultaisena sukupolvena”, jonka asettumista on pidetty erityisen onnistuneena myöhempiin pakolaisaaltoihin ja muihin latinomaahanmuuttajaryhmiin nähden. Yhdysvaltojen hallinnon välittämä narratiivi ”hyvien pakolaisten” positiivisesta vastaanotosta oli pitkään jäänyt vallitsevaksi käsitykseksi amerikkalaisten suhtautumisesta kuubalaistulijoihin. Tämä tutkielma vahvistaa ja syventää käsitystä, että jo ”kultainen pakolaissukupolvi” kohtasi heti Yhdysvaltoihin saavuttuaan monoliittista käsitystä hajanaisemman vastaanoton niin Miamissa kuin uudelleenasutuksen myötä muualla Yhdysvalloissa. Vuosien 1959 ja 1962 välillä käydyssä pakolaiskeskustelussa kuubalaispakolaisiin suhtauduttiin paitsi sympatialla ja ihaillen myös ennakkoluuloisesti ja jopa vihamielisesti.

Tarkastelen tutkielmassani viktoriaanisella ajalla Britanniassa käytyä keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä ja tutkin lapsen asemaa seksuaalisen väkivallan uhrina. 1800-luvulla suhtautuminen lapsiin sekä ikäryhmänä että laajemmin erityisenä yhteisön osana koki moninaisia muutoksia. Sosiaalisiin uudistuksiin keskittyneet liikkeet alkoivat kiinnittää huomiota lasten asemaan 1800-luvun yhteiskunnassa. Lasten seksuaalinen pahoinpitely nousi esiin huolena, joka koetteli sekä lapsen kehoa että aivan erityisesti moraalia. Aiheessa yhdistyivät kysymykset moraalittomasta seksuaalisuudesta, lasten turmel-tumisesta ja kärsimyksestä sekä yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Miten keskustelut lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta pahoinpitelystä nousivat esille juuri viktoriaanisella ajalla? Mitä tämä kertoo ajan lapsuuskuvan muutoksesta? Seksuaalisen pahoinpitelyn uhreina olevien lasten asema yhteiskunnassa oli monella tapaa ongelmallinen. Tutkin myös, kuka nähtiin ”oikeana” seksuaalisen pahoinpitelyn uhrina 1800-luvulla ja ketkä määritelmän ulko-puolelle jäivät. Mitkä yhteiskunnan rakenteet ja arvot vaikuttivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrin ”paikkaan” keskustelussa ja siihen, miten yhteisö suhtautui pahoinpitelyn uhreihin? Käsittelen tutkimuksessani sekä tyttöjä että poikia ja pyrin nostamaan tutkimuksessa esille myös sukupuoleen liittyviä erityispiirteitä. Tutkimukseni painottuu ajallisesti noin 1860–1890 lukujen välille, jolloin lasten seksuaalista pahoinpitelyä ja lastensuojelulainsäädännön kehitystä koskevat keskustelut olivat aktiivisimmillaan. Tutkimuksessani käytän monipuolisesti aikalaislähteitä. Aikalaislähteitäni ovat esimerkiksi lasten seksuaaliseen pahoinpitelyyn liittyvä lainsäädäntö, lakeihin liittyvä julkinen keskustelu parlamentin ylä- ja alahuoneissa sekä Old Bailey’n julkaistut tiedonannot. Lisäksi aineistonani on lehdistössä käytyä aikalaiskeskusteltua. Käytän lähteenäni myös The Waifs and Strays' Society -järjestön julkaisemia esimerkkitapauksia. Järjestön huostaan tuli lapsia erityisesti eri raastuvanoikeuksien lähettäminä. Lisäksi käytän lähteinäni erilaisten lastensuojelujärjestöjen ja valtiollisten komiteoiden raportteja (esim. The Exposure and suppression of the traffic in English girls for purposes of continental prostitution, 1881 ja Report for Inquiring Into the Housing of the Working Classes 1885), lääketieteellisiä julkaisuja (Medical jurisprudence) sekä aikalaistoimijoiden, kuten Josephine Butlerin, Ellice Hopkinsin, W.T. Steadin ja Charles Boothin kirjoituksia. 1800-luvulla tapahtunut lapsuuskuvan muutos muokkasi keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä. 1800-luvun aktivismin seurauksena lastensuojelulainsäädäntö tiukentui, seksin suojaikäraja nousi ja lastensuojelu ammattimaistui. Yhteiskunnallinen keskustelu nojasi hyvin vahvasti keskiluokkaiseen ikäsidonnaisen lapsuuden ajatukseen, joka tuki lasten laajempaa suojelua, mutta sulki suppeudessaan ulos monia lapsia. Tutkimuksen perusteella esiin nousee kolme selkeää kategoriaa, jotka vaikuttivat siihen, miten seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen lapseen suhtauduttiin: lapsen ikä, sukupuoli ja sekä lapsen että väkivallantekijän luokka ja sosiaalinen asema yhteisössä. Huonoon asemaan joutuivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrit, jotka eivät käytökseltään sopineet stereotypiaan ”viattomasta” lapsesta, alimpaan työväenluokkaan kuuluvat lapset, yli 12-vuotiaat lapset ja prostituoidut. Myös pojat jäivät keskustelussa marginaaliseen asemaan.

Murray Rothbard (1926–1995) on yksi keskeisimmistä modernin libertarismin taustalla olevista ajattelijoista. Rothbard pitää yksilöllistä vapautta keskeisimpänä periaatteenaan, ja yhdistää filosofiassaan klassisen liberalismin perinnettä itävaltalaiseen taloustieteeseen, teleologiseen luonnonoikeusajatteluun sekä individualistiseen anarkismiin. Hänen tavoitteenaan on kehittää puhtaaseen järkeen pohjautuva oikeusoppi, jonka pohjalta voidaan perustaa vapaiden markkinoiden ihanneyhteiskunta. Valtiota ei täten Rothbardin ihanneyhteiskunnassa ole, vaan vastuu yksilöllisten luonnonoikeuksien toteutumisesta on kokonaan yksilöllä itsellään. Tutkin työssäni vapauden käsitettä Rothbardin anarko-kapitalistisessa filosofiassa. Selvitän ja analysoin Rothbardin ajattelun keskeisimpiä elementtejä niiden filosofisissa, ideologisissa, poliittisissa ja henkilöhistoriallisissa konteksteissaan. Käytän näiden elementtien arviointiin sekä historiatieteen että filosofian lähestymistapaa. Tässä mielessä työni edustaa sekä aate- että filosofian historiaa. Hyödynnän tutkimuksessani Isaiah Berlinin negatiivisen ja positiivisen vapauden teoriaa (1958). Nojaudun vapauden käsitteen analysoinnissa klassisen liberalismin traditioon, jota työssäni keskeisimmin edustaa Berlinin lisäksi John Stuart Millin filosofia (1859). Tähän viitekehykseen tukeutuen esitän, ettei Rothbardin vapauden teoria edusta liberalistista ajattelua, vaan on selkeästi tämän tradition ulkopuolella niin metaeettisen teoriansa, yhteiskunnallisten arvojensa kuin perimmäisen vapauskäsityksensäkin puolesta. Vapauden käsitteellä on Rothbardin filosofiassa kaksi toisistaan erottuvaa merkitystä. Rothbard viittaa vapauden termillä useimmiten praxeologisen taloustieteen logiikkaan perustuvaan, välinearvolliseen ”moraalitieteeseen” ja tämän pohjalta johdettuun vapauden objektiiviseen määritelmään luonnollisena tosiasiana. Toisaalta hän viittaa termillä myös normatiiviseen, itseisarvolliseen poliittiseen ihanteeseen. Tutkimustavoitteenani on selvittää, miten nämä kaksi merkitystä lopulta yhdistyvät Rothbardin ajattelussa toisiinsa. Teen täten ymmärrettäväksi, mitä vapaus lopulta tarkoittaa Rothbardin filosofiassa. Primäärilähteinäni on Rothbardin kirjallinen tuotanto vuosilta 1960–1982. Hänen poliittisen filosofiansa kannalta keskeisimmät teokset ovat ”Ethics of Liberty” (1982) sekä ”For a New Liberty” (1973). Tukeudun tutkimuksessani myös Rothbardista tehtyihin elämäkerrallisiin selvityksiin, joita ovat kirjoittaneet Rothbardin lähipiiriin ja kannattajakuntaan kuuluneet akateemikot. Tutkimustulosteni pohjalta väitän, ettei anarko-kapitalismi ole luonnollisiin tosiasioihin ja puhtaaseen järkeen pohjautuva eettinen systeemi, vaan pohjimmiltaan uskonnollisen moraalin päälle rakentuva vapaiden markkinoiden ideologia, jossa vapauden välinearvollinen määritelmä yhdistyy vapauden poliittiseen ihanteeseen lopulta vain sen olettamuksen kautta, että olemme epävapaita valtion takia.

Tämän työn teemana on kahden Yhdysvalloissa vaikuttavan Turkki-asiantuntijan käsitysten tarkastelu ja vertai-lu maata hallinneesta Oikeus ja kehitys -puolueesta (AKP) vuosina 2002-2013. Tutkimus tarkastelee sitä, minkä-laisena puolue nähtiin sen valtakauden alkupuolella länsimaisten tutkijoiden ja poliitikkojen vielä suhtautuessa pääsääntöisesti Turkin demokratiakehitykseen ja maan talouden liberalisointiin tähtääviin uudistuksiin näennäi-sen positiivisesti. Analyysin kohteena on kaksi turkkilaistaustaista tutkijaa, Hakan Yavuz ja Soner Çaǧaptay, jotka ovat tehneet akateemisen uransa pääasiassa Yhdysvalloissa ja olleet keskeisiä Turkki-kommentaattoreita koko tarkasteluajanjakson ajan. Tarkoituksena on ymmärtää, miten ja miksi heidän käsityksensä muuttuivat ajan kuluessa. Tutkimuskirjallisuus on pääsääntöisesti kirjoitettu vuoden 2013 jälkeen, jolloin paradigman voi katsoa muuttuneen, eikä moni pitänyt AKP:ta enää demokraattisena uudistajana länsimaisessa diskurssissa. Työssä käytetään menetelmänä vertailevaa kvalitatiivista analyysia ja se sijoittuu pitkälti poliittisen historian piiriin. Yavuzin ja Çaǧaptayn analyysissa on havaittavissa kaksi huomionarvoista diskurssia, joita he edustavat: Çaǧaptay suhtautuu hyvin pessimistisesti poliittiseen islamiin, kun taas Yavuzin näkemyksen mukaan islamismi voi maltillistua päästessään toimimaan liberaalidemokraattisessa ympäristössä. Molemmat katsovat lähtökohtai-sesti, että islam on yhdistettävissä demokratiaan. Keskeinen jako heidän näkemystensä välillä on kuitenkin se, kuinka he suhtautuvat Turkin demokratiaan ja sekularismiin. Yavuz näkee, että vaikka demokratia institutionaa-lisesti toimi ennen AKP:n valtakautta, puuttui maasta sekulaarien instituutioiden vaikutuksesta liberaalin demo-kratian peruspilarit. Çaǧaptay taas katsoo, että Turkki oli poikkeuksellinen muslimienemmistöinen maa, jonka sekulaarit instituutiot ja historia takasivat sen säilymisen demokraattisena. Molempien kirjoituksissa on havaitta-vissa selvä jännite liittyen poliittiseen islamiin ja länsimaisessa tulkintaperinteessä vahvasti vaikuttavaan ajatuk-seen siitä, että se ei ole yhteensopiva demokratian kanssa. Yavuz tulkitsi, että ratkaisu tähän jännitteeseen voisi vihdoin löytyä AKP:n kautta, kun Çaǧaptay taas katsoi, että jännite on edelleen siellä ja tulee johtamaan itseval-taiseen hallintoon ennemmin tai myöhemmin. Molemmat suhtautuivat 2000-luvun alkupuolella optimistisesti AKP:hen, mutta Çaǧaptay muuttui hyvin skeptiseksi puoluetta kohtaan jo vuoden 2004 jälkeen, kun taas Yavuz näki koko tarkasteluajanjakson ajan AKP:n puolueena, joka pyrki aidosti tekemään Turkista liberaalia demokra-tiaa. Molempien kirjoituksissa nousevat erityisesti esiin sekä potentiaaliseen EU-jäsenyyteen tähtäävät yhteis-kunnalliset uudistukset että AKP:n ja islamin välinen vaikea suhde.