Browsing by study line "Historia, finskspråkig"

Tutkimuksessani käsittelen suomalaisen thainyrkkeilyn kehitystä ja lajin kansallisen identiteetin muodostumista vuodesta 1984 2000-luvun alkuun. Työssäni haastattelin kyseisenä aikana lajia harrastaneita sekä siinä kilpailleita henkilöitä, ja lisäksi analysoin aikakaudelta säilyneitä peruskoulutusohjelmia. Tavoitteenani oli avata työlläni thainyrkkeilyn suomalaisen areenan kehitystä ja muotoutumista osana lajin laajempaa historiaa sekä Suomen urheiluhistoriaa. Thainyrkkeily eli Muay Thai kehittyi nykyisen Thaimaan alueella erilaisista pystykamppailumuodoista esiasteeksi noin 1200-luvulla, ja lopulta sääntöjen määrittämäksi moderniksi kamppailu-urheiluksi 1900-luvulla. Laji levisi maailmalle vuosisadan puolenvälin jälkeen, ja on yksi suosituimmista täyskontaktipystykamppailun muodoista tänä päivänä. Thainyrkkeily on myös suosittu kuntoilumuoto, ja Suomessa lajia valvoo Suomen Muay Thai- Liitto. Suomeen Muay Thai rantautui vuonna 1984 Turkuun TBC-salin avattua ovensa, ja vuosikymmenen edetessä lajin suosio kasvoi. 1990-luvulle tultaessa maamme urheilijat osallistuivat jo kansainvälisiin kilpailuihin, ja saleja avattiin ympäri maata. Ulkomaisten kouluttajien vaikutuksesta lajin tekniikkaskaala laajeni, ja koulutusmuodot lisääntyivät. Nykyään maassamme laji nauttii suosiota sekä itsenäisenä kamppailu-urheiluna, kuntomuotona sekä oleellisena osana vapaaottelun lajirepertuaaria. Tutkimukseni ensimmäinen haastatteluosio käsittelee suomalaisen Muay Thain mentaliteetin ja harrastajien motivaation historiaa. Käytännössä tämä tutkimus toteutettiin haastatteluiden kautta, joten muistihistorian rajoitukset on otettava huomioon. Lajin mentaliteettia avattaessa käy ilmi, että erityisesti lajin fyysinen rasittavuus sekä teknis- taidollinen haaste vetosivat lajin harrastajiin, johtaen sen kehityskaaren muotoutumiseen ensimmäisten vuosikymmeniensä aikana. Urheiluhistoriallisena tuloksena tämä on merkittävää siksi, että se määritteli pitkälti lajin kehitystä tulevina vuosikymmeninä esimerkiksi siinä, miten thainyrkkeily säilyi koherenttina kokonaisuutena. Esimerkiksi klassinen potkunyrkkeily on jo jakautunut ”kunto” ja ”kamppailu”-potkunyrkkeilylajeiksi. Toinen haastatteluosio käsittelee lajin kansallisen kokonaisuuden (harjoitustyylit, tekniikat) kehitystä historian aikana. Harjoitusmetodien yhteyttä kilpailumenestykseen sekä tekniikan kehitykseen arvioidaan siksi, jotta työssä kykenisin esittämään lajin teknis- historiallisen kehityslinja selkeämmin. Pääosin johtopäätös on se, että jatkuva evoluutio kilpailun kautta hioi lajin muotoja kohti tehokkaampaa, paineen alla toteutuskykyisempää muotoa. Samalla ajan urheilutieteen kehitys auttoi kansallisen lajisisällön kehityksessä. Kamppailutekniikan omaksuminen seuraili pitkälti urheiluhistoriassa käytetyn ”parhaan tekniikan mallin” linjaa, ja työssäni esittelen teorian sovellutusta tähän aiheeseen. Tutkimuksen lopussa käsittelen vielä peruskurssisuunnitelmien merkitystä osana historiallista kehitystä. Suunnitelmat tukevat aiempia havaintoja kehityksestä kohti strukturoitua lajimallia, jossa tieteellisellä ja kokeilullisella lähestymisellä oli vahva rooli. Suunnitelmat ovat myös oivia lähteitä ajan harjoittelun sisällön analysointiin. Lisäksi ne antavat lisäpontta haastatteluiden tulosten arvioinnille ja tekevät niiden tuloksista käyttökelpoisempia historiantutkimuksellisessa mielessä. Vertailen suunnitelmia ja näin kehitän historiallisen linjan analysointia osana lajihistorian tutkimusta. Tutkimukseni avaa suomalaisen thainyrkkeilyn kentän kehitystä, ja on tarkoitettu käyttökelpoiseksi urheiluhistorian esitykseksi suositusta täyskontaktilajista. Sen tulokset esittävät lajikehityksen eri linjoja, jotka näkyvät vahvasti myös omana aikanamme. Havaitsin selkeitä yhteyksiä harjoittelun ja kilpailun välillä historiallisissa kehityslinjoissa- kontekstit selvästi määrittivät lajin yhtenäistä kehityskulkua, ja selittivät sitä miksi thainyrkkeily ei jakautunut niin kutsuttuihin koulukuntiin. Samalla havaitsin, miten voimakas vaikutin harrastuneisuuden ja kokeilunhalukkuuden yhteistulos oli thainyrkkeilyn kansallisen ilmeen kehityksessä. Toiveeni onkin, että työ on mahdollinen alusta jatkotöille sekä avaava näyte thainyrkkeilyn kansallisen kontekstin kehitykseen. Lisäksi toiveeni on, että työni on hyödyllinen katsaus ja mahdollinen keskustelunavaaja aiheesta kiinnostuneelle yleisölle.

Tanssija-laulaja Josephine Baker esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa, Turussa ja Helsingissä vuonna 1933. Baker oli aikansa seuratuimpia julkisuudenhenkilöitä. Suomessa hänen vierailunsa herätti ihastusta, mutta häntä vastaan järjestettiin myös mielenosoitus. Tutkin Josephine Bakerin esityksistä käytyä riitaisaa keskustelua lehdistössä vuonna 1933. Lähilukua metodina käyttäen tutkimuksen tavoitteena on tutkia, millaisia merkityksiä esitykset saivat ja millaisen kokonaiskuvan toimittajat antoivat Bakerista lukijoilleen. Analysoin Bakerin ulkonäön, luonteen ja toiminnan kuvauksia. Vertailemalla eri paikkakuntien ja eri aatteisiin sitoutuneita lehtiä tuon esiin lehdistön näkemyserot Bakeriin liittyen ja Bakerin vierailun laajemman merkityksen suomalaisessa 1930-luvun kulttuurikeskustelussa. Analysoin myös Bakerin omaa osallisuutta julkisuuskuvan muodostumiseen. Painotan kansallismielisyyden, positiivisen suhtautumisen kansainvälisyyteen ja käsityksen rodusta merkitystä toimittajien Bakeria koskevien näkemyksien muodostumisessa. Aineisto koostuu vuonna 1933 julkaistuista suomen- ja ruotsinkielisten lehtien Bakeria koskevista uutisista, haastatteluista, pakinoista, mielipidekirjoituksista, arvioista, mainoksista, valokuvista ja piirroksista. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Millaista keskustelua Josephine Bakerin kiertue herätti suomalaisessa lehdistössä ja mistä vastaanotto johtui? Ketkä olivat osapuolina julkisessa keskustelussa? Millaisista osatekijöistä Josephine Bakerin julkisuuskuva suomalaisessa lehdistössä koostui? Onko lehdistökirjoittelussa havaittavissa eroja julkaisupaikan ja lehden poliittisen sitoutumisen perusteella? Bakerin esitykset olivat kulttuurielämän merkkitapahtumia, joita seurattiin koko Suomessa. Osoitan, että Bakerin vastaanottoon vaikutti kirjoittajien stereotyyppiset käsitykset rodullistetuista ihmisistä sekä suhtautuminen kansainvälisyyteen ja kulttuuriin. Bakeria pidettiin jazzin ruumiillistumana, ja hänet otettiin vastaan sekä ihaillen että uhkana suomalaiselle kulttuurille ja moraalille. Syytökset suomalaisen kulttuurin rappeuttamisesta ja suomalaisten taiteilijoiden työtilaisuuksien viemisestä liittävät Bakerin tapauksen osaksi 1930-luvulla käytyjä niin sanottuja kulttuurisotia, kiivaita väittelyitä kulttuurin ja taiteen tehtävästä, merkityksestä ja sopivasta sisällöstä. Bakerin esityksiin liittyvässä keskustelussa on samoja piirteitä kuin muussakin 1930-luvun yhteiskunnallisiin asioihin ja kulttuuriin liittyvässä keskustelussa. Lehdistökirjoittelussa näkyi kielikysymys, protektionistinen suhtautuminen suomalaiseen kulttuuriin ja talouteen sekä oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelu, mutta myös pariisilaisuuden ja modernin kulttuurin houkuttelevuus ja tärkeys vaikutteiden antajana.

Naisten äänioikeutta edelsi pitkä, vaikea ja katkera kamppailu, joka muodostui kansalliseksi kysymykseksi 1800- ja 1900-luvun vaihteen Britanniassa. Kamppailu oli keskeisessä asemassa kansalaisuudesta käydyssä keskustelussa. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Britanniassa ei ollut yksimielisyyttä siitä, mitä kansalaisuus, erityisesti naisten kansalaisuus, tarkoittaa. Naisten äänioikeuden kannattajat kohtasivat jatkuvasti aiempia käsityksiä kansalaisuudesta yrittäessään mahdollistaa naisten äänioikeuden ja sitä myötä naisten kansalaisuuden. Tässä tutkielmassa tarkastelen sukupuolittunutta kansalaisuutta ja sen (uudelleen)määrittelyä naisten äänioikeutta kannattaneissa ja vastustaneissa pilapiirroksissa 1900-luvun alun Britanniassa. Paikannan tutkielmani konstruktivistisen kulttuurihistorian ja sukupuolihistorian kentälle. Tutkielmassani kysyn, miten sukupuoli ilmeni pilapiirroksissa ja minkälaisia merkityksiä sille annettiin sekä miten kansalaisuus ilmeni pilapiirroksissa ja minkälaisia merkityksiä sille annettiin. Lähestyn pilapiirroksia sukupuolittuneen kansalaisuuden neuvottelukenttinä. Lähdeaineistoni koostuu viiden lehden, The Common Causen, Votes for Womenin, The Suffragetten, Punch, or the London Charivarin ja The Anti-Suffrage Reviewn pilapiirroksista. Tarkastelen pilapiirroksia mielipiteen muokkaamisen ja manipuloinnin, propagandan keinoina. Esitän, että lähdeaineistoni todellakin kävi jatkuvaa ja monin paikoin ristiriitaista neuvottelua siitä, mitä sukupuolittunut kansalaisuus tarkoittaa. Naiset saatettiin kuvata samanaikaisesti feminiineinä ja maskuliinisina, äidillisinä ja äidillisyyttä laiminlyövinä, moraalisina ja moraalittomina sekä poliittisina ja epäpoliittisina. Olen nimennyt lähdeaineistostani neljä naisten äänioikeutta kannattavissa pilapiirroksissa ja neljä naisten äänioikeutta vastustavissa pilapiirroksissa esiintyvää naiseuden tyyppiä. Naisten äänioikeutta kannattavissa pilapiirroksissa esiintyvät naiseuden tyypit olen nimennyt älyköksi, uhriksi, sankariksi sekä työnaiseksi ja naisten äänioikeutta vastustavissa pilapiirroksissa esiintyvät naiseuden tyypit itkupilliksi, naismieheksi, äkäpussiksi sekä haihattelijaksi. Osassa naisten äänioikeutta kannattaneista pilapiirroksista vedottiin siihen, että naisten tulee saada äänioikeus, koska naiset tarvitsevat yhtäläiset oikeudet miesten kanssa. Osassa puolestaan vedottiin siihen, että Britannia tarvitsee naisten hyveellistä vaikutusta. Osassa naisten äänioikeutta vastustaneista pilapiirroksista vedottiin siihen, ettei naisten tule saada äänioikeutta, koska yhtäläiset oikeudet olisivat ristiriidassa naisten äidillisten velvollisuuksien kanssa. Osassa puolestaan vedottiin siihen, että äänioikeus tekisi naisista hyveettömiä, eikä heidän siksi tule saada äänioikeutta.

Tutkielman tavoitteena on syventää tähänastisessa tutkimuskirjallisuudessa vallinnutta ymmärrystä 1700- luvulla eläneen anglikaanisen pappismiehen, Josiah Tuckerin (1711–1799) kriittisestä suhtautumisesta John Locken (1632–1704) yhteiskuntasopimusajatteluun. Tucker halusi 1700-luvun loppupuolen Britanniassa erottautua sekä liian skeptisenä pitämästään Locken metafyysisestä ja moraalifilosofisesta ajattelusta kuin myös liian radikaalina pitämästään yhteiskuntasopimusajattelusta. Locken yhteiskuntasopimusteoriaa pyrkivät edelleen hyödyntämään Tuckerin oman ajan ”lockelaiset”, jotka hänen mukaansa kaavailivat tasavaltaa Britannian sekoitetun hallintomuodon tilalle. Abstraktien luovuttamattomien kansalaisoikeuksien, kuten yleisen äänioikeuden, kannattajina Tuckerille näyttäytyivät etenkin Richard Price (1723–1791) ja Joseph Priestley (1733–1804). Tuckerin kannalta vaarallista oli lisäksi se, että 1700-luvun kuluessa koko inhimillisen moraalisuuden perustaa oli Britanniassakin alettu kyseenalaistaa yhä enemmän. Viljeltiin yltiörationaalisia tai jopa monistisia äänenpainoja. Tällainen kirkon moraaliopin kannalta vaarallinen spekulaatio oli Tuckerin mukaan seurausta juuri Locken noin vuosisataa varhaisemmasta metafyysisestä ja moraalifilosofisesta skeptisimistä. Tulkintaideana on lukea Tuckerin vuonna 1781 ilmestynyttä poliittisen ajattelun pääteosta (”A Treatise Concerning Civil Government”) sen vuoden 1778 esiversioon (”Notions of Mr. Locke and his followers”) sisältyvän Locke-kritiikin näkökulmasta. Tucker ei ystäviensä neuvosta sisällyttänyt kritiikkiä enää lopulliseen teokseensa. Ehkä siksi se on jäänyt tutkimuskirjallisuudessa tähän saakka suuremmin hyödyntämättä. Tuckerin Locken moraaliskeptisismiä korostavasta näkökulmasta tulkitsen hänen näkemystään poliittisen hallintoinstituution myötäsyntyisestä moraalisesta alkuperästä ja sen kohteidensa kanssa yhtä myötäsyntyisesti muodostuvasta kvasisopimuksellisesta suhteesta. Lockelaisen tietoisen yhteiskuntasopimuksen edellyttämät alamaisten abstraktit oikeudet ja velvollisuudet osoittautuvat Tuckerin käsittelyssä tarpeettomiksi. Jumalan alamaisiin asettama myötäsyntyinen moraalirakenne riitti aina takaamaan sen, että hallinnon mahdollinen mielivaltaisuus ei jää huomaamatta. Tuckerin sanattoman kvasisopimuksen mukaan alamaisten moraalisena velvollisuutena oli käytännössä totella aina kulloinkin voimassa olevaa hallintoa pelastaakseen itsensä viimeisellä tuomiolla. Tulosten kautta on paremmin ymmärrettävissä se, kuinka Tuckerin aikansa lockelaisiin kohdistama ankara kritiikki nousi paljon syvemmältä kuin pelkistä poliittisista tai teoreettisista ristiriidoista.

Tutkielmani tarkastelee moraalipsykologian näkökulmasta 1600-luvun sukurutsaa Suomes-sa. Vahvistan aiemman tutkimuksen tulkintaa sukurutsasta Jumalan vastaisena rikoksena ja moniselitteisenä ilmiönä. Tähän vaikutti Jumalan lain monitulkinnallisuus sekä Jumalan lain ja maallisten lakien yhtäaikainen soveltaminen sukurutsarikoksissa. Lisään ymmärrystä siitä, kuinka Jumala voitiin kokea yhdeksi osapuoleksi sukurutsarikiksessa analysoimalla Jumalaan vetoamisia oikeuspöytäkirjoissa. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on relationaalis-situationaalinen moraaliteoria, joka on muodostamani synteesi, jonka avulla tutkin moraalia. Synteesi pohjautuu Chelsea Scheinin ja Kurt Grayn dyadiseen moraaliteoriaan ja Dan Sperberin teoriaan representaati-oiden epidemiologiasta. Tutkielmassani testaan moraalia selittävien psykologisten teorioi-den soveltuvuutta historiantutkimuksessa. Haastetta aiheuttaa nopeasti syntyvien moraaliar-vostelmien tarkastelu historiallisilla aineistoilla. Lähdeaineiston runkona on 80 alioikeuksien oikeuspöytäkirjaa, joissa käsitellään sukurutsaa. Aineisto on haettu tuomiokirjakortisto Tuokosta, tutkimuskirjallisuudesta ja jäljittämällä oikeuspöytäkirjoja. Hyödynnän myös Turun hovioikeuden 1600-luvulta säilyneitä sakko-tuomioita ja annettuja kuolemantuomioita. Lisäksi aineiston tukena on esivaltaa edustavia painettuja aineistoja. Analyysini perustuu laadulliselle tarkastelulle, jota tuen sukurutsan rikosrakenteen määrällisellä esityksellä. Sukurutsarikoksen rikosrakenne oli monitulkintai-nen ja suhtautuminen niihin oli ankaraa. Vakavampia kuolemantuomioon johtaneita suku-rutsasuhteita esiintyy enemmän kuin lievempiä sakkotuomioon päättyneitä tapauksia. Veri-sukulaisten välisiä suhteita esiintyy huomattavasti vähemmän kuin lankosukulaisten välisiä. Sukurutsaan kohdistuneet moraaliarvostelmat tulivat käräjille tutkittavaksi yleensä silloin, kun laittoman suhteen biologiset seuraukset äidin raskauksineen ja aviottomine lapsineen tulivat ilmi. Sukurutsaan liittyviin moraalikäsityksiin vaikutti huoli Jumalasta ja avioliitos-ta, sillä sukurutsa häpäisi niitä. Käsitys Jumalan vastaisesta sukurutsasta oli levinnyt rah-vaan pariin, mistä osoituksena on rahvaan Jumalaan vetoamiset. Huolehtimalla Jumalan tahdon toteutumisesta ja avioliiton eheydestä suvut varmistivat maineensa puhtauden, suvun toimeentulon ja suvun jatkumisen. Seksuaalisuuteen ja puhtauteen palautuvat moraalikäsi-tykset aiheuttivat vaikeita konfliktitilanteita, joissa yksilön etu oli alisteinen ryhmän etuun nähden.

Tutkielmani käsittelee rikoslakireformin ja vankeinhoitojärjestelmän uudistusten vaikutuksia Suomen vankeinhoitoon 1800-luvun loppupuolella. Selvitän, mitkä olivat vankila- ja rikoslakireformien tavoitteet ja miten rikoslakiuudistuksen vaikutukset näkyivät vankeinhoidossa. Tutkielmani koskee myös Hämeenlinnaan 1871 rakennetun Suomen ensimmäisen sellivankilan kuritushuonevankeja. Perehdyn tässä tutkielmassa siihen, miten vankehin suhtauduttiin. Erityisesti valistusfilosofit olivat jo pitkään Euroopassa vaatineet oikeudenmukaista kohtelua ja inhimillisempiä oloja vangeille. Suomessa vankeinhoidon uudistaminen käynnistyi uuden rikoslain valmistelun myötä 1860- ja 1870-luvuilla, kun vapausrangaistus määriteltiin sakkojen ohella yleiseksi rangaistuslajiksi ja aikaisemmat häpeä- ja ruumiinrangaistukset haluttiin poistettaviksi. Rikoslain osittaisuudistuksissa määriteltiin vapausrangaistuksen tarkoitukseksi niin kutsuttu parannus- eli kasvatusperiaate, jonka tarkoituksena oli muovata rangaistuksen avulla rikoksentekijöistä kelvollisia kansalaisia osaksi yhteiskuntaa. Ongelmana oli kuitenkin, ettei näitä rikoslakiuudistuksia pystytty vielä käytännössä kunnollisesti toteuttamaan tarkoitukseen sopivien sellivankiloiden puutteen takia. Suomeen oli kantautunut Euroopasta niin kutsuttu progressiivijärjestelmä, joka perustui paatuneempien vankien eristämiseen nuorista vangeista huonojen vaikutusten leviämisen ehkäisemiseksi. Järjestelmän mukaisesti Hämeenlinnaan rakennettiin ensimmäinen sellivankila. Hämeenlinnan kuritushuoneessa oli 1870-luvulla miesvankeja, joita hoidettiin parannusperiaatteen mukaisesti: heidän tuli päivittäin tehdä ahkerasti työtä, rukoilla ja käydä jumalanpalveluksissa sekä opiskella. Vankeihin kohdistettu väkivalta, huutaminen ja solvaus oli kielletty vanginvartijoilta, sillä heidän tuli kannustaa vankeja parannukseen hyvällä käytöksellään. Suhtautuminen vankeihin oli muuttunut filantropian ja kristilliseettisen ilmapiirin vaikutuksesta myötätuntoisemmaksi. Rikoslakireformin tavoitteena oli rikosoikeudellisen järjestelmän uudistaminen nykyaikaisemmaksi ja inhimillisemmäksi: esimerkiksi kuolemanrangaistus haluttiin poistettavaksi laista häpeä- ja ruumiinrangaistusten ohella. Uusi rikoslaki valmistui lopulta vuonna 1889 ja astui voimaan 1894. Vaikka kuolemanrangaistus jäikin voimaan muutamista rikoksista, onnistuttiin rikoslain tavoitteessa: vapausrangaistuksista tuli nyt merkittävin rangaistuslaji sakkojen ohelle. 1880-luvulla aloitettiin mittavat rakennustoimet uusien erittäin tarpeellisten vankiloiden saamiseksi. 1800-luvun massiiviset rikoslaki- ja vankilareformit ulottuivat ideologisista muutoksista vankeinhoidossa ja rikoslain sisällössä aina hallinnollisiin muutoksiin sekä konkreettisiin rakennustoimiin vankiloiden ajan tasalle saattamiseksi. Aikakaudella uudistettiin siis rikoslaki, siihen kuuluvat yleiset rangaistulajit, vapausrangaistuksen tarkoitus, vankilat, vankeinhoito, sekä vankeinhoidon hallinnointi.

Helsingissä vuosina 1867–1914 asunut Nikolai Timofejevitš Resvoi oli venäläismielinen kirjakauppias, johon suomalainen aikalaislehdistö suhtautui kriittisesti. Resvoin ehdotuksesta rakennettiin 1913 Haminan rauhan eli Suomen Venäjään liittämisen muistoksi kappeli Katajanokalle. Tämä nk. Resvoin kappeli nähtiin Suomen itsenäistymisen jälkeen venäläisen pakkovallan symbolina. Kappeli tervattiin 1919 ja se purettiin seuraavana vuonna. Kauppiaan ja hänen kappelinsa avulla tarkastelen venäläisen ja suomalaisen nationalismin kiihtyvää muistipoliittista kamppailua. Autonomian ajan viimeisinä vuosikymmeninä voimistuva suomalainen kansallistunne ajautui ratkaisemattomiin ristiriitoihin imperiaalisen ajattelun kanssa. Resvoi oli viranomaistahojen ulkopuolisena yksityishenkilönä turvallinen pilkankohde lehdistölle, joka ei voinut arvostella suoraan Venäjää tai keisaria. Valtaväestöä ärsyttävä poliittinen toiminta johti siihen, että Resvoista muodostui halveksittu syntipukkihahmo ja kytevän venäläisvihan henkilöitymä. Resvoita vastaan käytettyjä mustamaalaamisen keinoja sovellettiin sittemmin stereotypioina koko venäläiseen kansanryhmään. Katajanokan rauhankappeliin kohdistunutta vastenmielisyyttä kasvattivat tuoreet muistikytkökset Resvoin henkilöhistoriaan. Aikaisempi tutkimuskirjallisuus ei ole Resvoin kappelin yhteydessä käsitellyt Resvoin henkilöä ja tämän huonoa mainetta. Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä toimivat Suomessa ilmestyneet suomen- ja ruotsinkieliset sanoma- sekä aikakauslehdet. Resvoin unohdettu persoona hahmottuu runsaiden aikalaismainintojen ja kuvausten avulla. Resvoin levittämää Fjodor Pavlovitš Jelenevin kirjaa Suomen suhteista Wenäjään (1892) analysoidaan osana Suomen valtiollisen aseman määrittelyriitaa. Suomalaisen ja venäläisen nationalismin valtavirtauksia tarkastellaan palauttamisen ja kehitysuskon motiivien ilmentyminä. Tutkimuksessa sovelletaan Friedrich Nietzschen historianfilosofiaa nationalismien muistipoliittisten vaiheiden kuvauksessa.

Maisterintutkielmassani selvitän Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Kronoksen piirissä vuonna 1984 tehdyn The Heimola Story – elokuvan taustaa ja maineen syntyä. Tutkielmani jakautuu kahteen osaan: elokuvassa näkyviä ilmiöitä analysoivaan ensimmäiseen osaan ja elokuvan maineen syntyä tutkivaan toiseen osaan. Johdannossa esittelen itse elokuvan, joka yhdessä muiden elokuvaan liittyvien materiaalien kanssa ovat tärkeitä lähdeaineistoja. Käytän lisäksi tutkimuskirjallisuutta, Kronoksen ainejärjestölehden Kronikan numeroita, haastatteluja ja internetlähteitä tutkielmassani. The Heimola Story – elokuvassa näkyvät akateemisen maailman ilmiöt, materiaaliset ja materiattomat, ovat 1980-luvun vaihteen historianopiskelijoille tuttuja, mutta kaikkia heille tuttuja ilmiöitä ei elokuvassa näy, sekä elokuvantekijöiden tahdosta että siitä riippumatta. Elokuvassa näkyviä ilmiöitä on myös muuteltu tai vedetty pois asiayhteydestä. Tätä on tehty huumorin, elokuvakerronnan, propagandan ja jopa ohittamattomien olosuhteiden vuoksi. Elokuva on oman aikansa tuote, mutta sitä on suodatettu sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti linssin läpi. The Heimola Story – elokuvan maine luotiin tietoisesti sekä elokuvan aikana että sen jälkeen. Elokuvan mainetta luotiin mainostamalla elokuvaa tekovaiheessa aktiivisesti Kronikan sivuilla ja luomalla elokuvan ympärille materiaalia, joka ylisti elokuvaa ja lisäsi sen ympärille mystiikkaa. Elokuvan maine lisääntyi myös useiden, maineikkaiden ja väkirikkaiden näytäntöjen myötä, joita valmistuneelle elokuvalle pidettiin vuosikausia elokuvan valmistumisen myötä. Vuosituhannen vaihteen molemmilla puolilla elokuvaa esitettiin erityisesti Kronoksen tai elokuvan juhlavuosina, jolloin elokuva sai mainetta juhlahetkien erityisenä ohjelmana. Viime vuosina elokuvan maine on lisääntynyt ja on puhuttu jopa jatko-osan tekemisestä elokuvalle.

Tässä tutkielmassa käsittelen, miten Japanin keisarillisen armeijan moraalikoodistojen Sotilaan keisarillisen ohjeistuksen (1882) ja Taisteluohjeen (1941) esittämät ideaalit sodassa kuolemisesta näkyivät toisessa maailmasodassa taistelleiden sotilaiden käsityksissä oman henkensä uhraamisesta. Tarkastelen, miten ohjekirjojen teemat nousevat esille sotilaiden päiväkirjoissa, kirjeissä ja runoissa, ja miten sotilaat kuvasivat kuolemaansa liittyviä tuntemuksia suhteessa valtion antamiin ideaaleihin. Erittelen myös sitä, miten valtion antamat ideaalit kuten uskollisuus keisarille vertautuivat sotilaiden itsensä esittämiin syihin. Armeijan ohjekirjojen lisäksi tutkielmani alkuperäisaineistona käytän neljää toisen maailmansodan jälkeen julkaistua kokoelmateosta sotilaiden kirjoittamista teksteistä. Tutkielmani nojaa tunnehistorian metodeihin, ja tukeudun aikaisempaan historiantutkimukseen toisessa maailmansodassa taistelleiden sotilaiden näkemyksistä. Sen lisäksi käytän taustoituksessa tutkimuskirjallisuutta Japanin uskonnoista, filosofiasta ja japanilaisen kulttuurin tunnekäsityksistä. Moraalikoodistojen kuvaamat ihanteet toimivat perustana sotilaan uhrautumiselle sodassa, mutta niiden antamien ihanteiden vaikuttavuus rakentui abstrakteja ideaaleja konkreettisempien tekijöiden varaan. Avainasemaan sotilaiden teksteissä nousivat toverit armeijassa sekä kotona odottavat perheet, etenkin äidit. Sotilaita voimakkaimmin ohjaava tunne oli häpeän välttäminen. Ohjekirjojen esittämä buddhalaisuuteen pohjautuva ideaali tyyneydestä kuoleman edessä näyttäytyi sotilaiden tekstien perusteella arvostettuna piirteenä armeijakulttuurissa, ja pelkurin leimaa välttääkseen sotilaat pyrkivät esiintymään ideaalin mukaisesti. Varsinaiseksi syyksi kuolla ohjekirjat nostivat velvollisuuden täyttämisen keisarille, mutta keisarin jumalan kaltaisen roolin sijaan ohjekirjoissa korostettiin tämän aseman ikiaikaista historiallisuutta isän kaltaisena hahmona japanilaisen perhevaltion päänä. Keisarin ja kansan välistä uskollisuutta perusteltiin konfutselaisuuden oppien mukaisella ajatuksella kōkō-hyveen tavoin rakentuneen lapsen ja vanhempien välisellä uskollisuudella, mutta sotilaiden teksteissä yhtäaikainen uskollisuus keisarille ja omille vanhemmille näyttäytyi huomattavan ristiriitaisena. Taisteluohje määräsi sotilasta ennemmin kuolemaan kuin saamaan ylleen sotavangin häpeän. Sen korostaminen kuolemaa pahempana kohtalona osoitti häpeän voimakasta painoarvoa kulttuurissa. Taisteluohjeessa nostetaan esille myös sotilaan kunnia, joka näyttäytyy ennen kaikkea häpeän välttämisenä. Vaikka pohja kunniakäsitykselle rakennettiin Japanin samuraihistorian päälle, siihen liittyvän historian sijaan sotilaiden teksteissä nousivat esille häpeästä koituvat konkreettiset seuraukset itselle ja sotilaan perheyhteisölle. Sotilaan keisarillisen ohjeistuksen ja Taisteluohjeen kuvailemat ihanteet eivät itsessään riittäneet motivoimaan sotilasta uhraamaan henkeään sodassa, vaan sotilaiden teksteissä korostuivat pelko häpeään joutumisesta oman lähipiirin silmissä, jos sotilas ei onnistuisi toteuttamaan hänelle asetettuja odotuksia antaa henkeään maansa puolesta.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen perheiden välisten kummisuhteiden rakentamista eteläkarjalaisessa Enson tehdasyhdyskunnassa vuosina 1888–1911. Tutkimani tehdasyhdyskunta kehittyi vuonna 1889 valmistuneen Enson puuhiomon ympärille ja tutkielmani käsittää yhdyskunnan ensimmäiset vuosikymmenet ennen puuhiomon myymistä vuonna 1911. Tutkielmassani selvitän, mitkä perheet olivat tarkastelemani ajanjakson kuluessa suosittuja kummeja Ensossa sekä tarkastelen perheiden luokkataustan ja vastavuoroisuuden vaikutusta kummien valintaan. Kummisuhteiden tarkastelussa kirkolliset väestörekisteriaineistot ja erityisesti syntyneiden ja kastettujen luettelot ovat olennaisia. Itse hyödynnän Karjala-tietokantaan koottuja luovutetun Karjalan seurakuntien syntyneiden ja kastettujen luetteloiden tietoja. Keräämääni ja käsittelemääni dataa analysoin hyödyntäen historiallista verkostoanalyysia, joka on menneisyyden toimijoiden ja näiden toimijoiden välisten yhteyksien analyysiin keskittyvä tutkimusparadigma. Havaitsen tutkielmassani, että mallintamani Enson kummisuhdeverkoston perheistä keskeisiä ovat erityisesti eräät työväestöä ja vähemmissä määrin työnjohtajatasoa edustaneet perheet, joista suuri osa muutti Ensoon 1880- ja 1890-lukujen taitteessa Sippolasta. Kummeina suosituimmista perheistä moni sai vähintään kohtalaisen suuren määrän omia lapsia, minkä lisäksi enemmistö näistä perheistä oli mukana 1800- ja 1900-lukujen taitteessa käynnistyneessä Enson yhdistystoiminnassa. Osoitan tutkielmassani, että ensolaiset perheet yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta tapasivat valita lastensa kummeiksi korostuneesti oman luokkansa edustajia, mikä osaltaan kuvastaa yhdyskunnan hierarkkisuutta. Enson paikalliseliittiin kuuluneilla perheillä oli niukasti kummisuhteita muihin ensolaisiin, ja nämä perheet muodostivat kummisuhteita enemmänkin tehdasyhdyskunnan ulkopuolelle. Havaitsen myös, että kummisuhteilla oli Ensossa taipumusta muodostua vastavuoroisiksi eli vanhemmat tapasivat valita lapsilleen kummeja sellaisista perheistä, joiden lasten kummeina he itse olivat. Vastavuoroisia suhteita rakensivat erityisesti kummisuhdeverkostossa keskeiset perheet, jotka muodostavat mallintamani verkoston ytimen. Vastavuoroisia kummisuhteita solmittaessa omaa luokkaa edustavat perheet korostuivat kummivalinnoissa, mutta eivät enempää kuin muitakin kummisuhteita muodostettaessa.