Browsing by study line "Historia, in Finnish"

Maisterintutkielmani käsittelee Helsingin kansanhuoltotoimiston alaisuudessa toimineen tarkkailuosaston toimintaa Helsingin alueella sekä pääkaupungissa tehtyjä säännöstelyrikoksia talvi- ja jatkosodan aikana. Helsingin kaupungin kansanhuoltotoimiston tarkkailuosasto perustettiin säännöstelymääräyksien valvomisen tehostamiseksi. Poikkeusolojen jatkuessa säännöstelyrikosten määrä kasvoi. Säännöstelyrikoksiin syyllistyivät sekä tavalliset kansalaiset yhteiskuntaluokasta riippumatta että kansanhuoltoviranomaiset. Tutkielmassa lähestyn aiheitta seuraavien tutkimuskysymysten kautta: Mikä rooli Helsingin kansanhuoltotoimiston tarkkailuosaston tarkkailijoilla oli säännöstelymääräyksien valvomisessa ja millaista tarkkailijoiden työ käytännössä oli? Tutkielman varsinaisia tutkimuskysymyksiä tukevat pienemmät kysymykset, kuten: Millainen suhtautuminen kansalaisilla oli kansanhuoltoviranomaisiin? Millaisia säännöstelyrikoksia Helsingin alueella tehtiin, miten ne ilmenivät ja millaisia seurauksia niillä oli? Käytän tutkielmassa monipuolisesti Helsingin kaupungin kansanhuoltotoimiston tarkkailuosaston aineistoa, joka koostuu tarkkailukertomuksista, raporteista sekä kirjeenvaihdosta muiden viranomaisten kanssa. Lähestyn tutkielman aihetta viranomaisnäkökulman lisäksi tavallisen kansan näkökulmasta tarkastelemalla lehdistön kirjoittelua sekä kansalaisten kommentteja viranomaistoiminnasta. Tutkielman lopputuloksista tulee monipuolinen kuva Helsingissä toimineiden kansanhuollon tarkkailijoiden työnkuvasta ja Helsingissä tehdyistä säännöstelyrikoksista sekä keinoista ehkäistä niitä. Tarkkailijoita työllisti erityisesti ostokortteihin liittyvät säännöstelyrikokset sekä elinkeinoharjoittajien ylihintojen ottaminen tuotteista.

Maisterintutkielmassani tutkin, mitä puut voivat paljastaa meille antiikin uskontoihin lukeutuvasta Attiksen kultista, jossa niiden läsnäolo näkyy niin myyteissä, taiteessa kuin rituaaleissa. Erityisesti Attikseen yhdistettiin pinja, Välimerellä kasvava havupuu, ja työssäni selvitän, miksi juuri pinja valikoitui Attiksen rinnalle ja mitä kyseinen puu ja siihen liittyvä symboliikka kertoo Attiksesta jumalana sekä hänen kultistaan. Attiksen ja hänen kulttinsa lisäksi perehdyn itse pinjaan, ja osoitan, että se ei ollut pelkkä symboli ja muistomerkki vaan pyhä puu, itsessään arvokas ja merkityksekäs. Tarkastelen työssäni myös Attiksen kultin kehitystä keisarikaudelta myöhäisantiikkiin ja käyn läpi sen yleisimpiä piirteitä. Attis kuvattiin useimmiten fryygialaisena miehenä, jonka myyttinen alkuperä kietoutui yhteen jumalatar Kybelen kanssa. Ajoittain kulttitasolla on vaikea erottaa, miten erilaiset rituaalit ja käytänteet näiden kahden välille asettuvat ja kumpaa erilaisissa riiteissä oikeastaan kunnioitettiin. Toisaalta tarkan jaon tekeminen ei ole tarpeellista, sillä he kuuluivat erottamattomasti yhteen. Tästä huolimatta työni keskittyy Attikseen ja hänen rooliinsa kultissa. Kybele kulkee kuitenkin aina rinnalla tarkastelussani. Lähteinäni toimivat antiikin kirjoittajien erilaiset versiot Kybelen ja Attiksen myytistä sekä arkeologinen kuva-aineisto, joita olen tulkinnut historiantutkimuksen metodein lähiluvun ja hermeneuttisen analyysin kautta. Alueellisesti aiheeni kattaa Rooman valtakunnan koko laajuudessaan keskittyen Roomaan ja sen lähialueisiin sekä Kreikkaan ja Galliaan. Ajallisesti tarkastelen roomalaisaikaa 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua alkaen, mutta pääpaino työssäni on ajanlaskun alusta myöhäisantiikkiin. Lähdeaineiston valossa Attiksen ja pinjan yhteys näyttäytyy kiistattomana. Myytit kuvaavat hänen syntymäänsä puun hedelmästä ja hänen kuolemaansa pinjapuun juurella. Kuvataiteessa pinja oli yksi Attiksen tunnistettavimmista attribuuteista, ja hänen maaliskuun juhlapäiviensä kohokohta oli arbor intrat rituaali, jossa Attiksen identiteetin omaksunut pinjapuun runko kannettiin Kybelen temppeliin. Pinjapuun ja Attiksen yhteys kertoo heidän jakamastaan identiteetistä, joka kiteytyy ikivihreyteen. Lisäksi pinjaan liittyvät symbolit paljastavat keskeisiä ideoita Attiksen kultin taustalta: hedelmällisyyden, syklisyyden ja ikuisen elämän. Roomassa ei ollut vain yhtä tapaa tai syytä pitää puuta pyhänä, vaan hyvin monenlaiset tekijät saattoivat olla sen erityislaatuisen aseman takana. Pinjan pyhyyden puolesta puhuvat jo itsessään sen läheinen yhteys Attikseen, mutta myös Ovidiuksen kuvailema metamorfoosi, jossa Attis muuttuu itse pinjaksi. Puun rooli osana rituaaleja vahvisti sen pyhää statusta, minkä temppeliin kanto sinetöi, sillä temppelien sisäpuoli nähtiin jumalten alueena.

The purpose of this thesis is to examine the representations of women in the activism of 19th-century freethinking feminists and the underlying motives thereof. I analyse the representations offered by Harriet Martineau in her writings on the Contagious Diseases Acts – legislation regulating prostitution – consisting of the four letters to the London Daily News in 1869, electoral placards and personal letters written c. 1871. In examining the different representations of women, I use content analysis to categorise Martineau’s rhetoric in her writings on the middle-class activists and lower-class sex workers. The three key concepts for this thesis are freethought, gender, and representation. By freethought I refer to the ideology of the organized 19th-century secularist movement that lobbied for the separation of political, cultural, and moral life from religion. I use the term gender as theorized by Joan Scott, conceptualising it as a constitutive element of social relationships based on perceived differences and as a way of signifying relationships of power. In utilizing the term representation, I use Stuart Hall’s definition of representation as “the process by which members of a culture use language to produce meaning”. The representations of women in Martineau’s writings on the Acts are varied and conflicting. I identify three representations of middle-class women: self-sacrificing patriots, moral guardians, and intellectual educators. Each is used to justify women’s move into politics. The emphasis on self-sacrifice and moral guardianship employs the dominant ideology of femininity in which women were passive but at the centre of the morality of the nation. However, at the same time Martineau challenges the dominant idea of femininity in presenting the female activists as active agents and intelligent educators. I identify three representations of lower-class sex workers: passive victims, sinners, and fellow English women. In the victimizing rhetoric, Martineau utilizes the common idea of the sex worker’s fallenness to evoke sympathy. However, she never differentiates between the sex workers by virtue, presenting all as victims of society. Most radically she portrays them as English women, equal subjects of the British law. This egalitarian representation challenges the hierarchical structure underpinning the victimizing rhetoric. I suggest Martineau’s representations draw from two distinct aspects: her middle-class background and her freethinking mission of bettering society through education. Her moral background explains the more traditional depictions of women. However, I argue that her belief in necessarianism motivates her egalitarian view of sex workers as fellow Englishwomen. I suggest that Martineau’s over-arching agenda was to educate the public. This is apparent in her appeals to the duty of citizens to learn and enlighten others.

Tutkielman aiheena ovat Yleisradion asettamat populaarimusiikin esitysrajoitukset ja -kiellot, jolloin tutkimusongelmana ovat niitä koskevat muutokset tutkittavana ajanjaksona 1950–1980. Pyrin myös selvittämään, millaisia ilmiöitä esitysrajoitusten taustalla vaikutti ja millaisista syistä erityisesti populaarimusiikkia päätettiin rajoittaa. Oy Yleisradio Ab omaksui sen alkuvuosista alkaen pitkälle 1900-luvulle tehtävän tarjota suomalaisille hyvää makua osoittavaa, korkealuokkaista sekä sivistävää ohjelmistoa. Tutkielman käsittelemällä aikavälillä yhtiön ohjelmajohtajat ja jo Yleisradiota koskeva lainsäädäntö pitivät huolen siitä, ettei tehtävän vastaista, sopimattomaksi katsottua materiaalia päässyt ääniaalloille. Suomenkielisen populaarimusiikin kannalta tämä tarkoitti sitä, etteivät esimerkiksi yhteiskunnan moraalisäännöksiä rikkovat, yhtiön musiikkivastaavien silmissä mauttomaksi mielletyt kappaleet päätyneet eetteriin. Tällöin tulenaroille äänityksille asetettiin radiossa esitysrajoitus tai -kielto. Kappaleissa oli tällöin ongelmana muun muassa seksuaalissävytteiset sanat, päihteisiin viittaaminen, rikollisuuteen kannustus tai harvinaisemmissa tapauksissa vaikkapa yksityishenkilön tai kirkon pilkkaaminen. Tällaisen musiikin pelättiin heikentävän kuulijoiden musiikkimakua ja kannustavan moraalittomiin elämäntapoihin, jolloin erityisesti lasten ja nuorten puolesta heräsi huolta. Moraalisten syiden lisäksi rajoitettiin populaarimusiikkia myös muun muassa poliittisista syistä, oli kyseessä sitten maan sisäiset asiat tai ulkomaiden diplomatiasuhteet. Esitysrajoitukset ja -kiellot kohdistuivat pitkälti uuteen populaarimusiikkiin, kun osa etenkin 60- ja 70-luvun muusikoista ravisteli yhteiskunnan rajoja kokeillen, kuinka repivää musiikkia he voisivat tehdä provosoidessaan auktoriteetiksi koettua Yleisradiota. Rajoittaminen kohdistui uuteen populaarimusiikkiin myös siksi, että rajoituksista päättävät Yleisradion edustajat eivät olleet perehtyneitä populaarimusiikkiin, eivätkä myöskään välttämättä arvostaneet sitä. He mielsivät populaarimusiikin usein vähemmän arvokkaaksi viihteeksi, joka on pohjimmiltaan sisällötöntä sävelsaastetta verrattuna älyllisesti aktivoimammaksi miellettyyn taidemusiikkiin. Esitysrajoitukset perustuivat pitkälti asiasta päättävien omiin, henkilökohtaisiin näkemyksiin hyvästä mausta ja sopivasta viihteestä. Täten populaarimusiikkiin suhtauduttiin herkästi kriittisemmin eikä sen koettu sopivan Yleisradion sivistysmissioon. Tietynlainen sekavuus ja monimutkaisuus kuvaa myös kokeakseni oleellisesti esitysrajoitusjärjestelmää. Lähteistä syntyy nimittäin mielikuva, ettei rajoituspäätöksiä muun muassa tarvinnut aina avata muille tai syyt niihin olivat ristiriitaisia.

Tarkastelen tutkimuksessani Sofie von Willebrandin kihlajaisaikaista kirjeen vaihtoa. Sofie von Willebrand os. Jaenisch ja Knut Felix von Willebrand avioituivat 27.12.1850. He menivät kihloihin lokakuussa 1850. Kihlausaika oli noin kymmenisen viikkoa. Koska pari asui kihlausaikansa ajan eri kaupungeissa – Sofie Lappeenrannassa ja hänen sulhasensa Felix Helsingissä – muodostui kirjeenvaihto Sofien ja Felixin keskustelun tilaksi, jossa he tutustuivat toisiinsa ja kävivät läpi tunteitaan ja ajatuksiaan. Tutkimuskysymys on: Kuinka Sofie osallistui kihlausaikaisen kirjeenvaihtonsa kautta aikakautensa yhteiskunnalliseen keskusteluun rakkaudesta, avioliitosta ja naisen yhteiskunnallisesta asemasta. Naisilla ei ollut pääsyä julkisen keskustekun foorumeille, kuten sanomalehtiin. Sen sijaan naisten kirjoittamat aikalaisromaanit toimivat keskustelun tilana. Kihlausajan kirjeenvaihto toimi saman periaatteen mukaan. Sofie sai äänensä kuuluviin. Tutkimukseni liittyy elämäkertahistorian ja naishistorian kenttään. Erityisesti Sofie käytti kirjeenvaihtoa keskustelun tilana reflektoiden menneisyyttään, toiveitaan tulevaisuudesta ja naiseuden kuvaa. Koska Sofie oli jo aiemmin toiminut opettajana perustamassaan koulussa, ei aikakauden vaatimus naisen riippuvaisuudesta aviomiehestä ollut helppo. Sofie toimi aktiivisesti oman tulevaisuutensa muokkaajana. Jo kihlaus Felixin kanssa osoitti sitä. Sofie oli aluksi torjunut kosinnan ja myöhemmin tarjonnut itse kättään Felixille. Sofie halusi tuoda keskusteluissa esiin hyvin rehellisen ja ”realistisen” kuvan itsestään naisena. Hänen mielestään Felixillä oli oikeus tietää hänen todelliset tunteensa. Tutkimus vahvistaa joitakin Sofien aikakauden naiseudelle annettuja konventioita, joitakin Sofie vastustaa ja haluaa etsiä itselleen sopivaa ilmenemismuotoa. Tutkimus antaa lisävaloa elämäkerralliseen tietoon Sofie von Willebrandista. Hänestä ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Kirjeenvaihto antaa lisäymmärrystä 1850-luvun yhteiskunnalliseen tunneilmastoon ja kertoo yksilön kokemuksen kautta siitä, millaista oli olla morsian ja nainen perheen murroksen vuosisadalla, jotka teemat jatkuvat edelleen meidän vuosituhannellamme.

In 1956 the Indian Relocation Act transformed the makeup of American cities. Initially meant to assimilate Native Americans into the mainstream population by providing them with an education that would facilitate their employment and further integration into the city proper, Relocation provided migrating Indians with fertile soil for cultivating a pan- Indian identity. Urban spaces became sites of resistance as Indians from all tribes came together in cities and tribal borders became blurred. Settler colonialism has influenced how American Indians are perceived by the mainstream population and how their histories are studied within academia. This thesis seeks to unravel the stereotype of the passive Native. By reframing contemporary Indian history, this study suggests that twentieth-century Native Americans have been active in producing both urban space as well as a new tribalism in the urban environment. Informed by Henri Lefebvre’s theory regarding the right to the city this thesis analyses the urban space from an Indigenous-oriented perspective while stretching Marxist theories to accommodate the lived realities of Indigenous peoples as well as the corporeality of American Indians under capitalism.

Tämä tutkielma käsittelee James R. Newmanin ydinaseita koskevaa kirjoittelua vuosina 1954-1962. Newman työskenteli Yhdysvaltain atomilainsäädännön parissa ja toimi myöhemmin Scientific Americanin kirja-arvostelijana. Hän profiloitui tiukkana ydinaseiden vastustajana ja kirjoitti aiheesta useita lukijakirjeitä The Washington Postiin. Pääasiallisena lähteenä tutkimuksessa on käytetty Newmanin sanomalehtiin lähettämistä kirjeistä koottua teosta The Rule of Folly. Tämän lisäksi lähteinä on käytetty muita hänen kirjoituksiaan. Tutkimuskirjallisuudesta tärkeimpinä Sharon Ghamari-Tabrizin The Worlds of Herman Kahn sekä Kenneth Rosen One Nation Underground. Newman oli omana aikanaan merkittävä henkilö, josta ei kuitenkaan ole tutkimusta juurikaan saatavilla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on analysoida hänen ydinaseisiin liittyvää kirjoitteluaan teemoittain. Newmanin alkujaan valoisa näkemys ydinvoiman ja -teknologian mahdollisuuksista korvautui vuosien vieriessä pessimismillä. Hän näki maailmanrauhan tiellä seisovan monenlaisia vihollisia, jotka ammensivat voimansa kylmän sodan vastakkainasetteluista. Näitä vihollisia vastaan hän hyökkäsi kirjeissään rajusti pyrkien herättelemään ihmisiä näkemään ydinvarustelun vaarat.

Tutkielmassa tarkastellaan Habsburgien monarkian perijän ja tämän sisarusten koulutusta ja heidän tulevaisuuttaan varten tehtyjä suunnitelmia 1780-luvulla. Lähteenä on monarkian hallitsijan, pyhän saksalais-roomalaisen keisarin Joosef II:n (1741–1790) ja tämän nuoremman veljen, Toscanan suurherttua Leopoldin (1747–1792) kirjeenvaihto vuosilta 1781–1790, kun Joosef hallitsi monarkiaa yksin äitinsä Maria Teresian (1717–1780) kuoleman jälkeen. Suurherttua Leopoldin, myöhemmän keisari Leopold II:n, vanhin poika Frans (1768–1835), josta tuli keisari Frans II ja joka tunnetaan myös Itävallan keisari Frans I:nä, oli syntymästään lähtien Habsburgien monarkian perijä setänsä ja isänsä jälkeen, sillä Joosef II ei koskaan saanut omaa poikaa. Tutkielmassa pyritään selvittämään lapsettomaksi jääneen Joosef II:n näkemyksiä perimysjärjestyksestä ja veljensä lapsista omina perillisinään sekä tarkastelemaan sitä, miten veljekset keskustelivat lasten kasvatukseen, koulutukseen, avioliittoihin ja tulevaisuuden näkymiin liittyvistä asioista. Argumentti on se, että suhtautumisessa nousevat voimakkaasti esille suvun painoarvo ja dynastiset näkökulmat, vaikka koulutus ja nuorten osoittamat kyvyt ja lahjakkuus olivatkin valistuneille hallitsijoille Joosefille ja Leopoldille tärkeitä. Aineistona tutkielmassa on käytetty Joosefin ja Leopoldin 1780-luvun kirjeenvaihdon lisäksi Joosefin kirjeenvaihtoa varakansleri Cobenzlin kanssa samalla vuosikymmenellä sekä keisarinna Maria Teresian kirjeitä aiemmilta vuosikymmeniltä. Aineisto on peräisin 1800-luvun jälkipuoliskolla julkaistuista, toimitetuista kirjekokoelmista. Kirjeaineiston ja tutkimuskirjallisuuden pohjalta tarkastellaan tutkielmassa ensiksi Joosefin ja Leopoldin koulutusta sekä sitä, miten he näkivät perimysjärjestyksen. Sitten on vuorossa arkkiherttua Fransin koulutuksen ja hänelle suunnitellun poliittisen avioliiton tarkastelu. Lopuksi käydään vastaavasti läpi Fransin sisarusten, Leopoldin muiden lasten koulutusta ja heille suunniteltuja avioliittoja ja muita elämänuria. Perimyksen osalta on selvää, että keisari Joosef II oli toisen vaimonsa kuoleman jälkeen, eli jo 1760-luvun lopulta lähtien sitä mieltä, että hän ei saisi omaa poikaa, ja 1780-luvulle tultaessa veljenpoika Frans oli ilmiselvästi kruununperijän asemassa. Kirjeistä näkyy, että Joosefille Frans oli kuin oman pojan asemassa perimykseen liittyen. Mitä tulee koulutukseen, aineiston pohjalta käy ilmi, että sitä pidettiin hyvin tärkeänä. Joosefin ja Leopoldin itsensä nuorina saama koulutus pohjautui perinteiseen ruhtinaskasvatukseen ja humanistiseen koulutukseen, jossa korostettiin kirjallisuutta ja kielten oppimista, ja hyvin samankaltainen oli myös Leopoldin lasten koulutus. Leopold oli isänä hyvin kiinnostunut omien lastensa kasvatuksesta ja koulutuksesta, ja Joosef osoitti niin ikään kiinnostusta tähän aiheeseen. Keisari ja suurherttua järjestivät jälkimmäisen lapsille järjestelmällisen, ajanmukaisen koulutuksen. Frans veljineen ja sisarineen tutustui kouluvuosinaan paitsi antiikin kirjallisuuteen ja sai perinteistä moraalikasvatusta, heillä luetutettiin myös huomattavan paljon tuoretta 1700-luvun kirjallisuutta liittyen mm. historiaan, talouteen ja poliittiseen filosofiaan. Poikien kohdalla tärkeätä oli myös valmistaa heitä heidän tulevia tehtäviään varten. Joosef piti erityisesti huolen siitä, että Fransia valmistettiin monella tavalla hallitsijan tehtävään, johon tämä syntymänsä perusteella oli oikeutettu. Keisari laati kattavia suunnitelmia arkkiherttua Fransin opetukseen liittyen sekä järjesti omia ulkopoliittisia tavoitteitaan tukevan poliittisen avioliiton Fransille Venäjän suurherttuatar Maria Fjodorovnan siskon, Elisabeth Württembergiläisen kanssa. 1700-luvun valistusaatteeseen perehtyneet Joosef ja Leopold pitivät itseään hallitsijoina valtakuntansa ensimmäisinä palvelijoina, ja kirjeet osoittavat, että tämä oli heidän mielestään myös seuraavan sukupolven tärkein tehtävä.