Browsing by study line "Husdjursvetenskap"

Maissinviljelyn yleistymiseen 2000-luvun aikana Suomessa ovat vaikuttaneet uudet lajikkeet, joilla on nopeampi kehitysrytmi ja parempi kylmänsietokyky. Ilmaston lämmetessä viljelyn odotetaan kasvavan entisestään. Nautakarjan rehuksi viljeltäessä rehumaissin etuna verrattuna nurmisäilörehuun on kertakorjuulla saatava suuri kuiva-ainesato ja suuri energiapitoisuus. Tässä maisterintutkielmassa selvitettiin korjuuajankohdan ja lajikkeen vaikutusta rehumaissin sokeri- ja tärkkelyspitoisuuteen sekä in vitro -sulavuuteen. Aineisto kerättiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilalla kasvukauden 2019 aikana tehdystä kenttäkokeesta. Osaruutukokeessa pääruututekijänä oli korjuuajankohta (101, 123 ja 144 vrk) ja osaruututekijänä lajike (P7326, P7034, MAS 10.A, MAS 08.F). Lisäksi tutkittiin lämpösumman vaikutusta sulamattoman neutraalidetergenttikuidun (iNDF) pitoisuuteen käyttäen aineistona Viikissä kolmena peräkkäisenä kasvukautena (2017-2019) tehtyjen ruutukokeiden tuloksia. Maissirehun sokeripitoisuus pieneni ja tärkkelyspitoisuus suureni myöhempinä korjuuajankohtina. Ravintoarvo oli suurin korjattaessa rehu 144 vrk kylvöstä. Rehun sulavuus oli suurimmillaan 123 vrk kylvöstä, mutta sulavuus ei laskenut tilastollisesti merkitsevästi korjattaessa rehu 144 vrk kylvöstä. Lajikkeista MAS 08.F sisälsi eniten sokeria ja vähiten tärkkelystä, joten sen ruokinnallinen laatu oli heikoin. MAS 10.A:n sokerin ja tärkkelyksen yhteispitoisuus oli suurin ja sulavuus muita lajikkeita parempi. Lajikkeiden koostumuksen muutokset eivät vastanneet aiempien tutkimusten tuloksia, joissa aikaisemmat lajikkeet sisälsivät enemmän tärkkelystä kuin myöhäisemmät lajikkeet. Lämpösumman kasvaessa rehun iNDF-pitoisuus lisääntyi. Kun lämpösumman kertymä laskettiin käyttämällä rajana +10 °C keskilämpötilaa iNDF-pitoisuus kuiva-aineessa kasvoi astetta kohden kaksi kertaa enemmän kuin laskettaessa lämpösumman kertymä käyttämällä rajana +5 °C keskilämpötilaa. Etelä-Suomen olosuhteissa on siis mahdollista korjata laadukas rehumaissisato nautakarjalle. Riittävän pitkä kasvuaika mahdollistaa tärkkelyksen kertymisen tähkään, mikä kompensoi kasvin ikääntyessä tapahtuvaa kuidun sulavuuden heikentymistä.

Residual feed intake (RFI) is a measurement method used in animals to determine feed efficiency. Improving feed efficiency has been found to be more cost-effective than maximizing daily gain. Determining the feed efficiency is laborious as the measurement periods are long and expensive. The problem is the limited capacity of the measuring devices in relation to the number of animals, because the animals daily dry matter intake (DMI), average daily gain (ADG) and metabolic body weight (MMBW) must be measured over a sufficiently long continuous period. The aim of the study was to optimize the measurement of residual feed intake to reduce workload. In this case, the costs of measurement would be lower, and the utilization rate of measuring equipment would be improved. The study sought a critical limit on the amount of data required. Measurements were removed from the data until it was found that the reliability of the results was affected. The hypothesis was that the fewer measurements and the shorter the measurement period, the greater the risk of error in the results. The study material included 105 dairy bulls and the experiment lasted 56 days. DMI was measured for each animal and the animals were weighed once a week during the experiment, a total of nine times (double weighings at the beginning, middle and end of the measurement period). The growth curves were used to calculate the ADG and MMBW of the animals. In addition, the area of the area of the cross-section of the longissimus muscle (M.longissimus dorsi) and the thickness of the back fat of each bull were measured with an ultrasound device at the end of the experiment. RFI was calculated for seven different measurement periods. The original 56-day period was shortened to seven days at a time until the period was 28 days. Ultrasound measurements were added to the 56-day measurement period model only. In addition, the number of weighing was reduced from nine to five and three times from the original 56-day model. The addition of ultrasound measurements weakened the statistical model compared to the initial 56-day measurement period. The animal RFI results changed the most in the 28-day and 35-day models. The reliability of the results decreased the least in the 49-day and five-weighing models. The ADG and MMBW averages remained almost the same in the models until 35 days. The shorter the measurement period, the more the DMI values changed. Based on the results, shortening length of the RFI measurement period to 42 days had no market effect on the results. A 42-day measurement period is enough for DMI, but a longer measurement period is recommended for ADG. Three weighings did not change the ADG as much as the 49-day measurement period and was more reliable than the 42-day measurement period. Adding longissimus muscle and back fat to the RFI model did not improve the reliability of the model and thus did not provide added value. Based on this study, ultrasonic measurements are not required to determine RFI, and the workload can also be reduced by shortening the measurement period or reducing weighing times.

Lypsylehmillä siirtymä- eli transitiokausi on ajanjakso, joka alkaa kolme viikkoa ennen poikimista ja jatkuu poikimista seuraavat kolme viikkoa. Tuona aikana lehmässä tapahtuu suuria aineenvaihdunnallisia muutoksia, ja jopa 75 % kaikista terveydellisistä ongelmista ilmenee tällä ajanjaksolla. Lihavat lehmät mobilisoivat poikimisen jälkeen kudosvarojaan runsaasti, jolloin ne vähentävät syöntiään ja kärsivät helpommin negatiivisesta energiataseesta normaalikuntoisiin lehmiin verrattuna. Syönnin vähentyessä myös märehtiminen vähenee. Lihavuus lisää riskiä aineenvaihdunnallisille ja tulehduksellisille sairauksille, sillä lihavuus lisää rasvakudoksen tulehdusta välittävien sytokiinien tuotantoa ja heikentää maksan toimintaa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää edellisen ja meneillään olevan lypsykauden eri aikaväleillä tapahtuneita lehmien elopainon muutoksia ja niiden yhteyttä lehmien aineenvaihdunta- ja hedelmällisyysongelmiin, utareterveyteen ja jalkaterveyteen. Lisäksi tutkittiin lihavuuden yhteyttä märehtimisaikaan. Tutkimuksessa hyödynnettiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilalla 1.1.2017 – 6.10.2021 kerättyä tietoa. Lehmien poikimapäivät, poistot ja muut tarvittavat eläintiedot saatiin Minun Maatilani -ohjelmistosta, märehtimistiedot (min/pv) lypsyrobotin järjestelmästä, maitonäyteanalyysit Valion Valma-palvelusta ja terveystiedot Nautaeläinten terveydenhuoltojärjestelmä Nasevasta sekä navettapäiväkirjoista. Tutkimusaineistoon sisällytettiin kyseisenä ajanjaksona vähintään kaksi kautta lypsäneet lehmät, jotta oli mahdollista analysoida loppulypsykaudella tapahtuvan lihomisen yhteyttä seuraavan lypsykauden alun terveyteen. Yhteensä tutkimuksessa oli mukana 166 ayrshire-lehmää. Pihatossa olleet lehmät punnittiin jokaisen lypsykerran alussa lypsyrobotin vaa’alla. Elopainon muutokset laskettiin seuraavilta aikaväleiltä: 7–49, 7–91, 49–287, 49–217, 91–287, 91–217, 7–287 ja 7–217 päivää poikimisesta. Lehmien paino pieneni alkulaktaation aikana ja suureni keskilaktaatiosta loppulaktaatioon. Edellisellä lypsykaudella keskimääräistä enemmän lihoneet lehmät märehtivät seuraavalla lypsykaudella vähemmän. Edellisellä lypsykaudella tapahtunut lihominen ei lisännyt seuraavan lypsykauden terveysongelmia, vaan keskimääräistä suurempi lihominen oli yhteydessä jopa vähäisempiin terveysongelmiin. Lehmät, jotka laihtuivat alkulypsykaudesta, kärsivät saman lypsykauden aikana aineenvaihdunnallisista häiriöistä ja heikommasta utareterveydestä. Lypsykauden loppupuolella enemmän lihoneilla lehmillä oli puolestaan saman lypsykauden aikana vähemmän terveysongelmia. Näin ollen edellisellä loppulypsykaudella tapahtuvaa kohtuutonta lihomista ja siitä aiheutuvaa alkulypsykauden laihtumista tulisi välttää, mutta kohtuullinen lihominen ei lisää terveysongelmia, vaan saattaa jopa olla seurausta paremmasta terveydentilasta.

Uusien lajikkeiden myötä maissin rehuviljely on tullut ajankohtaiseksi myös pohjoisemmilla alueilla Euroopassa. Maissisäilörehun pienen raakavalkuaispitoisuuden takia ruokinnassa käytettävän valkuaisrehun tulee mahdollistaa riittävä valkuaisen ja aminohappojen saanti ruokinnasta. Rypsin ja härkäpavun viljely on mahdollista Suomen olosuhteissa, ja ne voisivat soveltua hyvin valkuaistäydennykseksi maissisäilörehua sisältävään ruokintaan. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää maissisäilörehun ja kahden eri valkuaistäydennyksen vaikutusta lypsylehmien syöntiin, dieetin sulavuuteen, maitotuotokseen ja aineenvaihduntaan, kun nurmisäilörehun kuiva-aineesta 50 % korvattiin maissisäilörehulla. Ruokintakoe toteutettiin cyclic change over -koemallin mukaisesti kolmessa 21 vuorokauden jaksossa. Kokeessa oli kuusi erilaista ruokintaa ja kaksi tuotosvaiheen perusteella muodostettua kuuden eläimen blokkia. Kokeessa oli mukana 12 useamman kerran poikinutta ayrshire -rotuista lypsylehmää. Koeruokinnat muodostettiin 2 x 3 faktoriaalisesti kahdesta karkearehusta (1. sadon nurmisäilörehu vs. nurmi- ja maissisäilörehun seos (50:50)) sekä kolmesta valkuaiskoostumukseltaan erilaisesta väkirehuseoksesta. Väkirehuseoksista yksi sisälsi niukasti rypsirouheen ja härkäpavun valkuaista ja kaksi runsaammin valkuaista siten, että lisävalkuaisen lähteenä oli joko rypsirouhe tai härkäpapu. Valkuaisrehujen lisäksi seosrehujen väkirehuseos sisälsi ohraa, kauraa, melassileikettä, propyleeniglykolia ja kivennäistä. Seosrehujen karkearehu-väkirehu -suhde oli 58:42 kuiva-aineessa. Ruokinnat eivät vaikuttaneet kuiva-aineen ja orgaanisen aineen syöntiin. Maissisäilörehun lisääminen ruokintaan lisäsi tärkkelyksen ja vähensi raakavalkuaisen ja neutraalidetergenttikuidun saantia sekä heikensi dieetin sulavuutta. Valkuaislisä lisäsi maissisäilörehua saaneiden lehmien maitotuotosta ja energiakorjattua maitotuotosta, mutta ei nurmisäilörehua saaneiden. Valkuaistuotos lisääntyi, kun maissisäilörehua sisältävään ruokintaan yhdistettiin runsaampi valkuaisruokinta, kun taas nurmisäilörehua sisältävällä ruokinnalla vastaavaa ei havaittu. Härkäpapu lisävalkuaisena lisäsi maissisäilörehua saaneiden lehmien valkuaistuotosta, mutta ei nurmisäilörehua saaneiden. Lisävalkuainen lisäsi maidon valkuaispitoisuutta maissisäilörehua sisältävällä ruokinnalla. Ruokinnalla ei ollut vaikutusta maidon rasva- ja laktoosipitoisuuteen. Maidon ureapitoisuus väheni, kun lehmät saivat ruokinnassaan maissisäilörehua. Sen sijaan runsas valkuaisruokinta lisäsi maidon ureapitoisuutta niukkaan valkuaisruokintaan verrattuna. Maidon ureapitoisuus oli suurempi härkäpapua kuin rypsiä sisältävällä ruokinnalla. Valkuaislisä lisäsi maissisäilörehua saaneiden lehmien välttämättömien ja haaraketjuisten aminohappojen yhteenlaskettuja pitoisuuksia, mutta vähensi niitä nurmisäilörehua saaneiden lehmien plasmassa. Plasman aineenvaihduntatuotteiden pitoisuuksissa ei ollut suuria eroja ruokintojen välillä. Valkuaislisä lisäsi hieman plasman glukoosipitoisuutta ja vähensi NEFA-pitoisuutta. Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla muuttaa lehmien ravintoaineiden saantia. Maissisäilörehun lisäämisen vaikutus maitotuotokseen tai maidon komponenttien tuotokseen riippuu valkuaisruokinnan tasosta siten, että riittävän valkuaistäydennyksen myötä maissisäilörehua sisältävällä ruokinnalla saavutetaan sama maitotuotostaso nurmisäilörehuun verrattuna. Tutkimuksen tulosten perusteella rypsi ja härkäpapu sopivat hyvin valkuaislisäksi maissisäilörehua sisältävään ruokintaan.

Maissi (Zea mays L.) on lämpimiin olosuhteisiin ja lyhyeen päivään tottunut, runsaasti biomassaa tuottava heinäkasvi. Maissia viljellään laajasti ympäri maailman niin rehu- kuin elintarvikekäyttöönkin, mutta Suomessa sitä viljellään lyhyen kasvukauden vuoksi pääasiassa karkearehun tuottamiseksi nautakarjalle. Suomessa maissin viljely säilörehuksi on lisääntynyt pohjoisiin olosuhteisiin soveltuvien lajikkeiden myötä ja viljelypinta-ala on kasvanut viime vuosien aikana jo yli tuhanteen hehtaariin. Suomessa kasvuaika ei riitä maissin jyväsadon korjaamiseen, joten maissikasvusto korjataan tuleentumattomana säilörehuksi myöhään syksyllä. Maissin ruokinnallinen arvo eroaa nurmesta pienemmän raakavalkuaispitoisuuden ja suuremman tärkkelyspitoisuuden vuoksi. Toisin kuin nurmesta, maissista saadaan korjattua yhdellä korjuulla suuri kuiva-ainesato. Maisterintutkielmassani käsittelen maissisäilörehua lypsylehmien ruokinnassa. Tarkoituksena oli selvittää, miten nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla vaikuttaa lypsylehmien syöntiin, maitotuotokseen ja metaanintuotantoon. Ruokintakoe järjestettiin Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan pihattonavetassa 18.1.-9.4.2020. Tutkimus oli osa Tulevaisuuden kestävät karkearehuvalinnat (Tukeva) -hanketta. Tutkimus koostui kolmesta neljän viikon jaksosta. Jakson viimeinen viikko oli näytteiden keruuviikko. Ensimmäisellä ja kolmannella ruokintajaksolla karkearehusta 50 % oli maissisäilörehua ja 50 % nurmisäilörehua. Toisella ruokintajaksolla karkearehu oli pelkästään nurmisäilörehua. Lehmät saivat koko kokeen ajan väkirehua robotilta keskimäärin 6,2 kg/pv. Seosrehua oli vapaasti tarjolla ja sen karkearehu-väkirehusuhde kuiva-aineessa oli 65:35. Kokeeseen valittiin kymmenen Ayrshire-rotuista lehmää, joiden poikimisesta oli kokeen alkaessa kulunut keskimäärin 98 pv ja maitotuotos oli keskimäärin 46,6 kg/pv. Maissisäilörehun D-arvo oli 679 g/kg ka, kuiva-ainepitoisuus 351 g/kg ja NDF-pitoisuus 390 g/kg ka. Nurmisäilörehun D-arvo oli 652 g/kg ka, kuiva-ainepitoisuus 361 g/kg ja NDF-pitoisuus 590 g/kg ka. Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla lisäsi kuiva-aineen syöntiä 0,9 kg/pv ja tärkkelyksen saantia 1,91 kg/pv. Myös muuntokelpoisen energian saanti (MJ/pv) nousi maissisäilörehuruokinnalla 2,7 %. Maissisäilörehu heikensi dieetin sulavuutta. Kuiva-aineen sulavuus väheni 6,2 % ja kuidun sulavuus 32,5 % maissisäilörehun korvatessa nurmisäilörehua. Maissisäilörehuruokinnalla ei ollut vaikutusta maitotuotokseen tai maidon pitoisuuksiin. Metaanintuotanto (g/pv) väheni n. 5 % maissisäilörehuruokinnalla, mutta ruokinnalla ei ollut vaikutusta metaanintuotantoon per tuotettu energiakorjattu maitokilo (EKM). Maissisäilörehun lisääminen ruokintaan pienensi maidon ureapitoisuutta ja paransi typen hyväksikäyttöä. Maissisäilörehu on hyvä karkearehulähde myös Suomen olosuhteissa ja se voi vähentää lypsylehmien metaanipäästöjä (g/pv), mutta tuotekiloa (g/kg EKM) kohti laskettuna päästövähennystä ei välttämättä saavuteta.

Iodine deficiency is a global health problem that causes physical and mental development disorders in humans. School-age children, pregnant women and consumers of organic food are particularly vulnerable to iodine deficiency. The popularity of organic products is growing, and attention should be paid to the iodine content of organic milk, as the iodine content of organic milk is usually lower than in conventionally produced milk. The aim of this study was to increase the iodine content of organic milk by adding two different species of seaweed, Ascophyllum nodosum and Laminaria digitata, to dairy cow diets, and thus create a sustainable mineral feeding strategy for dairy cows in organic production. The aim was to study the effect of dietary seaweed addition to iodine content of milk together with rapeseed cake or pea, as rapeseed cake is known to contain goitrogenic compounds that reduce iodine transfer to milk. The experiment was conducted at the Viikki Research Farm from 31 March to 25 June 2020. The experiment included 12 lactating Ayrshire cows and the experimental design was a cyclic changeover study. The factors studied were the effects of dietary protein source (rapeseed cake or pea) and the species A. nodosum or L. digitata on the intake of mineral and trace elements on dairy cows and on the mineral content of milk. In particular, effects on milk iodine were studied. The experiment had three 17-day trial periods and there was an 18-day wash-out period between the periods, when no seaweed was fed in order to minimize the carry-over effects between periods. The samples were collected on the last four days of the periods. Experiment included six dietary treatments in which protein feed was isonitrogenously either rapeseed cake or pea and diets were supplemented with seaweed. The dietary treatments were: rapeseed control K-R (no seaweed), pea control K-H (no seaweed), which were supplemented with 56,9 g dry matter (DM)/d A. nodosum i.e. seaweed 1 (M1- R, M1-H) and 7,8 g DM/d L. digitata i.e. seaweed 2 (M2-R, M2-H). The target iodine content of control diets was 1 mg/kg DM and seaweed diets 4 mg/kg DM. Finnish iodine recommendation for feeds that do not contain goitrogenic compounds is 1 mg/kg DM. Cows had ad libitum access to partial mixed ration that contained grass silage, barley and protein feed. In addition, concentrate was given to cows 1,8 kg/d and contained minerals (300 g/d), molassed sugar beet pulp, molasses and also seaweed in seaweed diets. The forage to concentrate ratio was 65:35. Mineral used in diets was approved for organic production and contained iodine 60 mg/kg DM. Dietary treatments did not affect DM intake. Compared to rapeseed diets, pea diets had a 0,15 kg/d lower crude protein intake, 0,24 kg/d lower crude fat intake and 49,7 µg/d lower iodine intake. Iodine intake increased on average by 63,4 µg when seaweed was added to the diet and the effect was greater when adding L. digitata compared to A. nodosum. Also, milk yield was lower with pea diets than with rapeseed diets. The iodine content of milk was higher with pea diets than with rapeseed diets (324 vs. 117 µg/l). Moreover, the addition of seaweed increased the iodine content of milk (on average +226 µg/l). Based on the results, iodine intake was lower with pea diets than with rapeseed diets, as expected, due to the higher iodine concentration of rapeseed cake. Both seaweeds increased the iodine content of milk, but the transfer of iodine to milk was higher with pea-based diets compared to rapeseed-based diets, due to goitrogenic compounds in the rapeseed cake.

Agriculture contributes greenhouse gas emissions (GHG) to the environment. Agricultural emissions represent 12 % of total GHG emissions in Finland. Nitrous oxide (N2O) has atmospheric lifetime of 110 years and its global warming potential is higher than that of carbon dioxide. Ammonia (NH3) emitted from animal manure is a major air pollutant contributing the formation of aerosols. Nitrate (NO3-) leaching to ground and surface waters together with phosphorus (P) could cause eutrophication. It is important to decrease these emissions because global emissions from agriculture continues to increase every year. The relationship between nitrogen intake and nitrogen excretion was investigated using data from 21 peer-reviewed publications. The objective of this research was to evaluate how dietary proportion of legume silages affect the partitioning of nitrogen excretion between urine, feces and milk in dairy cattle. Effects of legume silage proportion on dry matter intake (DMI), crude protein level, milk yield, energy corrected milk yield (ECM) and milk components were also investigated. The statistical analysis was conducted using regression analysis with linear and quadratic mixed models. Increased legume content in the diet increased nitrogen intake. Replacement of grass silage with clover silage increased the amount of nitrogen excreted in urine and feces, and increased the proportion of nitrogen excreted in urine. At the same time the proportion nitrogen excreted in milk decreased. Clover increased milk yield but milk fat concentration decreased. Replacement of maize silage with clover silage increased nitrogen excretion in feces. The proportion of nitrogen excreted in milk decreased. Urine N excretion (g/d or %) was not affected by the level of clover in the diet. Quadratic model showed that increasing the proportion of clover it the diet decreased milk and ECM yields curvilinearly. When maize silage was replaced with alfalfa silage milk and ECM yields increased curvilinearly to the point where alfalfa proportion reached 30 % of the dietary dry matter. Alfalfa also increased fecal N excretion but nitrogen excretion in urine and milk decreased. According to the results replacement of grass or maize silage with legume silage decrease nitrogen efficiency. This is evidenced by the low efficiency of converting dietary nitrogen into milk nitrogen, with a concomitant increase in urine or fecal N.

The gastrointestinal tract of the ruminants is specialized to utilize fibre as a main source of energy. Cellulose and hemicellulose from grasses typically compose a considerable part of the feeding of ruminants but wood-based feed ingredients are not commonly used. The competition about land use between food and feed production is a global challenge which increases the interest towards novel feeds. Microcrystalline cellulose (MCC) has many applications in food and pharmaceutical industry. Rumen microbes have been able to utilize MCC in vitro which made it reasonable to expect that they could be used as feed for ruminants. The aim of this in vivo experiment was to investigate the effects of MCC on intake, rumen fermentation, milk production and diet digestibility in dairy cows. This experiment used three total mixed rations (TMRs) which included MCC 0, 10 or 100 g/kg DM (MCC0, MCC10, MCC100). In MCC10-diet MCC was added to control diet and in MCC100 diet MCC replaced rolled barley. The ratio of silage and concentrates in TMR was 50:50 and cows were fed ad libitum. 24 multiparous Nordic Red cows were used in the experiment. Six of the cows were rumen cannulated. The experiment consisted of two 21-day periods. Data and samples were collected during the last seven days of the periods. The NDF content in MCC was very high (937 g/kg DM) but crude protein content (12,5 g/kg DM) and organic matter in vitro digestibility (0,404 g/g) were low. Feed intake of the cows was on average 25.6 kg DM/day and there were no significant differences between the diets. The digestibility of NDF increased in MCC100 diet (p<0.001). The digestibility of organic matter and dry matter were not significantly affected by the diet. Inclusion of MCC decreased the energy corrected milk production of the cows about 1.5 kg/day and it decreased also the fat and protein content of the milk (P<0.05). These differencies were however numerically small. Based on the results of this study MCC can be added on the diet of dairy cattle without negative effects on the feed intake but when replacing rolled barley it deacreases slightly the production of the energy corrected milk. Positive effects of MCC on the rumen fermentation could not be demonstrated under circumstances of this experiment.

The objective was to evaluate how different silage additives can manipulate the ensiling process and the profile of bacterial communities of grass silages under varying management conditions. Silages were made from mixed timothy (Phleum pratense) and meadow fescue (Festuca pratensis) grass to laboratory scale silos using two compaction levels. The tightly compacted grass was also contaminated with soil and dairy cow faeces. Four additive treatments were used including control without additive (CONT), formic acid based additive (FA), homofermentative strains of lactic acid bacteria (LAB) and salt based additive (SALT). Tight compaction resulted on average in lower pH and ethanol concentration in silages than loose compaction mostly caused by changes in CONT silages. Soil contamination clearly affected CONT and SALT silages by stimulating extensive fermentation and thus decreasing pH and amount of residual water-soluble carbohydrates (WSC) compared to non-contaminated silages. In all conditions, FA restricted fermentation resulting in silages with high WSC and reduced total fermentation products concentration. Soil contamination improved aerobic stability of silages compared to non-contaminated ones because of higher acetic acid concentration in contaminated silages. Abundance of selected 16 bacteria in raw material was low, with Sphingomonas and Stenotrophomonas genera being the most abundant. After fermentation both Lactobacillaceae family and as part of it Lactobacillus genus were dominant with Sphingomonas genus in most of the silages. FA decreased the abundance of Lactobacillaceae family whereas LAB increased it. Soil contamination reduced the amount of other Lactobacillaceae family but boosted the growth of Lactobacillus genus. Lactobacillus presented negative correlations with Mycoplana, Devosia and Sphingomonas. Five bacteria were connected to desirable fermentation pattern and they all were part of same phylum Firmicute. All other selected bacteria had negative correlation with low pH and amount of lactic and total fermentation acids in silage. Use of additives improved fermentation quality of silages ensiled under different management conditions. Different types of additives resulted in varied bacterial profiles. Results confirmed the importance of tight compaction and good hygiene for stable fermentation. Strong correlations between bacterial communities and fermentation quality parameters provided clear insight of the role of the most abundant populations on the fermentation process of grass silage.

Cattle breeding has become much more effective in recent decades thanks to the development of reproductive biotechnologies and genetic testing. In 1970s it was discovered that embryo transfer techniques make it possible to produce plenty of offspring from top quality females which intensified dairy cattle breeding. Nowadays, there is two embryo transfer techniques in use, MOET and OPU-IVP. A genomic selection has also made genetic improvement of cattle populations more intense than before. Genomic selection is a method that utilizes single nucleotide polymorphisms that appear in individual genome. Today both the embryo transfer techniques and genomic selection are essential elements of cattle breeding all over the world. Genomic selection has typically been carried out on newborn calves. During the recent years, selection has been increasingly carried out and studied on embryo level. Embryo genomic selection always starts with a biopsy taking. After this, sample needs to be genotyped and the results needs to be analysed. Biopsy size has effect on quality of the genotyping outcomes. When the biopsy size grows, quality and reliability of the results will get higher. The aim of this study was to determine if there was any difference in genotyping success between embryos and newborn calves and is it possible to predict embryo-calf genotype similarities via embryo call rate. Material included SNP-genotyping results from a total of 214 embryo and 13 corresponding calves. R programming language was used to statistically analyse the results. Embryo call rates, SNP call rates and embryo-calf genotype similarities were determined from the data. Embryos and their corresponding calves had high similarity with their genotypes, 91,7 % on average. This supports the hypothesis that embryo and their corresponding calves will not have major differences in their genotyping results. Embryo call rates were also in high levels (on average 90,3 %) as was found also in the previous studies. Hence, results from this study confirmed the hypothesis that genotyping of the embryos is a reliable and successful method. There was no clear relationship between embryo call rates and embryo-calf genotype similarities; embryo-calf pair with weakest genotype similarity results, had good embryo and calf call rates. On the other hand, embryo call rates of the two following pairs that got the second and third worst results were clearly below average. In the cases with overall weakest embryo-calf genotype similarities, it was not possible to improve it by eliminating the worst embryo genotypes. Reliable genotyping of embryos enables prediction of genomic breeding values for embryos. Instead of making decision on embryo purchase according to breeding values of the parents of the embryo, purchaser can select embryos according to their own breeding value. Thereby, in the future, embryo genomic selection is likely to become more common than today.